Jack Lawson oli fiksu poika, muttei pärjännyt koulussa hyvin. Hänen äitinsä oli pahimmanluokan sekakäyttäjä, jolle kelpasivat viina, pillerit ja kaikki muut humalluttavat aineet ja useimmiten nainen oli pihalla kaikesta elämästä mitä hänen ympärillään tapahtui. Nainen oli kuitenkin hyväsydäminen ja yritti parhaansa, silloin harvoin kuin siihen pystyi.
Usein, äidin palkkapäivänä hän ja Jack menivät läheisen ostoskeskuksen kirjakauppaan ja he ostivat Jackille uuden tieteis tai fantasiakirjan. Jack sai valita itse kirjan ja usein hän luki tieteiskirjallisuuden klassikoita, joita hänellä oli jo isot kokoelmat kotona. Ainakin kokoelmat olivat isot hänen ikäiselleen pojalle. Usein sen jälkeen kun he olivat ostaneet kirjan, Jack linnoittautui huoneeseensa lukemaan ja unohti hetkeksi kaiken todellisuuden ympäriltään ja antoi kirjan viedä hänet uskomattomiin maailmoihin ja oivalluksiin mihin hänellä ei olisi koskaan muuten ollut mahdollisuutta tutustua. Turha sanoa, mutta kirjat olivat hänelle kaikki kaikessa.
Jack oli koulussa. Biologian tunti oli juuri loppunut ja samoin myös koko koulu siltä päivältä. Jack nautti koska edessä oli viikonloppu, ja yhdessä ainoan ystävänsä Peter Winwoodin kanssa joka asui heidän naapurissa, Jack käveli yhdessä kotiin. Pojat juttelivat kaikenlaista ja nauroivat usealle tyhmälle vitsille.
Jossain vaiheessa keskustelu meni kuitenkin taas kerran fantasia ja kauhukirjallisuuteen ja Peter hehkutti Jackille H.P. Lovecraftin kirjoja joihin oli itsekin juuri äsken tutustunut. Hänen mielestään miehen tarinat olivat parasta kauhua mitä hän oli koskaan lukenut (ja hän oli lukenut sitä paljon) ja sanoi, että Jackinkin pitäisi lukea niitä. Hän kertoi ystävälleen kirjojen omaperäisistä maailmoista, tähtien takaa tulevista hirviöistä ja mistä oudoista olennoista ja vähintään yhtä oudoista syrjäisistä kyläyhteisöistä joissa kaikki ei todellakaan ollut niin kuin pitäisi. Jack kuunteli ystäväänsä haltioituneena ja lupasi hänelle, että hankkisi itselleen Lovecrafitin kirjoja heti kun tilanne sallii sen. Sitten ystävät erosivat naureskellen ja Jack astui kodin ulkoportista sisälle ja meni etsimään äitiään. Jack tiesi tasan tarkkaan, että tänään olisi taas se päivä jolloin he lähtisivät äidin kanssa ostamaan hänelle uutta kirjaa ja tieto siitä teki hänet ainakin hetkellisesti onnelliseksi.
Myöhemmin samana päivänä Jack ja äiti Nina istuivat autossa. Auto oli vuoden-87 Camaro ja se oli huonossa kunnossa, osittain sen sinisen värinen maalikerros oli alkanut ruostua ja Nina ei osannut tehdä asialle mitään ja auton vieminen korjaajalle maksoi sekin liikaa, joten siihen autoon heillä oli tyytyminen.
Jack huomasi, että ohimoitaan kuumeisesti hierovalla äidillä oli selvästi krapula, mutta silti nainen yritti esittää, että kaikki oli kunnossa. He juttelivat hieman matkalla, mutta muuten he olivat hiljaa ja yrittivät molemmat esittää, että mitään kummallista ei ollut tapahtunut, aivan kuin Nina olisi aina ollut kunnossa ja selvinpäin. Radiosta tuli jotain country-musiikkia ja ikivihreitä iskelmiä joita kumpikaan ei kuunnellut ja viimein Camaro kääntyi ostoskeskuksen parkkipaikalle ja Nina pysäköi auton. Jack avasi heti auton oven, pamautti ruosteisen oven kiinni niin, että Nina hätkähti ja lähti melkein juoksemaan kirjakauppaan. Hän ei malttanut odottaa äitiään.
Kirjakaupassa tuttu myyjä Johnny Stableton otti Jackin vastaan. Mies oli myynyt usein Jackille kirjoja ja toivotti hänet nytkin iloisesti tervetulleeksi ja kysyi mitä Jackillä oli tänään mielessä. Halusiko hän tieteiskirjallisuutta, fantasiaa vaiko kauhua. Täpinöissään oleva Jack selitti, että tahtoi ostaa H.P. Lovecraftin kirjoja – mieluiten kaikki saatavilla olevat ja silloin myyjän ilme kirkastui entisestään ja nuoren miehenalun kasvoille tuli hyväntahtoinen virnistys. Hänkin oli suuri Lovecraftin fani ja lukenut kaikki miehen teokset useaan kertaan ja lähti viemään Jackiä hyllyille joissa kyseisiä kirjoja oli. Matkalla hän kertoi Jackille kuinka koukuttavia Lovecraftin kirjat ja tarinat olivat, ja että miehellä oli hyvin paljon faneja pitkin koko suurta maailmaa. Sitten he tulivat hyllyille ja mies nappasi heti hyllystä yhden kirjan. Sen nimi oli ”Varjo Innsmouthin yllä ja muita karmivia novelleja” ja ojensi sen Jackille.
Jack katseli hetken kirjan kantta, sen lumoavaa kansitaidetta. Siinä oli jokin suuri ja hurjannäköinen hirviöolento jolla oli siivet selässään ja joka tuli jostain tähtien takaa ja muutenkin kansitaide oli niin hienoa kuin vain voi olla (Jack oli aina ajatellut, että tieteis ja fantasiakirjoissa on hienoimmat kansikuvat). Jack olisi varmaan ostanut kirjan jo vain pelkästään sen kansikuvituksen takia.
Seuraavaksi Jack tutki kirjan sisällysluetteloa ja havaitsi siellä hurjia nimiä, kuten ”Rottia seinillä”, ”Väri avaruudesta” ja muita yhtä outoja pelottavia mielikuvia herättäviä nimiä. Sillä hetkellä Jack tiesi jo nyt, että tulisi rakastamaan näitä kirjoja, hänellä oli yllättävän hyvä kyky aistia tällaisia asioita kuin päivänselviä enteitä. Ja muutenkin hänestä tuntui, että luettuaan näitä tarinoita hänen elämänsä tulisi muuttumaan ikuisiksi ajoiksi. Ja, kuinka oikeassa hän siinä olikaan!
Huoneessa oli pimeää ja Jack makasi sängyllä yhden lampun valossa ja luki uutta kirjaansa. Hän huomasi taas heti johdantoa lukiessaan, että tulisi tykkäämään kirjasta poikkeuksellisen paljon. Ja miksipä ei, heti johdannon jälkeen tuli kirjan nimikko novelli eli ”Varjo Inns Mouthin yllä” ja sen maailma oli jotain sellaista mitä Jack ei ollut koskaan ennen kohdannut tai kokenut missään muussa kirjassa. Kirjan sivut melkein lensivät kun Jack luki ja ahmi novellia. Päästyään loppuun asti, Jack pidätteli henkeään ja vannoi, että lukisi kaiken minkä saisi käsiinsä tältä kummalliselta ja oudolta kirjoittajalta, H.P Lovecraftilta.
Sitten hän sammutti pienen lukulamppunsa, kömpi lämpimän peiton alle ja vaipui hitaasti uneen samalla kuin mielikuvien virta virtasi hänen suljettujen silmiensä edessä. Kirjan novelli ei kuitenkaan tullut hänen uniinsa, mutta jokin muu tuli, kyllä totisesti. Myöhemmin seuraavana päivänä Jack oli varma, että oli nähnyt jotain merkittävää unta mikä liittyi hänen elämäänsä tärkeällä tavalla, muttei millään muistanut millaista uni oli sisällöltään ollut.
Aamulla Jack käveli alakertaan ruokapöytään ja huomasi olevansa yksin kaiken sotkun ja epäjärjestyksen keskellä. Se ei ollut mikään uusi ja järkyttävä asia tai tapahtuma, hän tiesi heti, että äiti luultavasti nukkui krapulassaan ja heräsi vasta paljon myöhemmin, siihen aikaan kun Jack olisi kerennyt tehdä jo vaikka mitä.
Jack kaatoi itselleen tuoremehua, pyyhki väsyneitä silmiään ja otti esiin kännykkänsä josta hän aina heti aamulla katsoi uusimpia uutisia. Hän oli nuoreksi ihmiseksi yllättävän kiinnostunut maailman tapahtumista ja ylipäänsä maailman tilasta.
Uutisissa jokin kiinnitti heti hänen huomionsa.
Siinä kerrottiin kahdesta nuoresta pojasta jotka olivat kadoksissa. Ja, paikkakunta oli sama missä Jack asui ja Jack oli melkein varma, että oli nähnyt pojat jossain, jos ei muuten, niin ainakin ohi mennen tai muuta sellaista. Ja, koska pojat olivat hänen ikäisiään, Jack mietti, että oli ehkä joskus nähnyt heidät vaikkapa samassa tarhassa tai leikkipuistossa. Oli miten oli, niin tosiasia oli, että nyt pojat olivat kadoksissa. Kuin maan nieleminä. Jack mietti pitkään mikä heidän kohtalonaan oli ollut, muttei vielä keksinyt mitään. Hän jatkoi lukemista, joi mehuaan ja meni sitten tekemään muut aamutoimet, hampaiden ja kasvojenpesun.
Myöhemmin Jack makaili sängyssä ja piti käsissään Lovecraftin uudenkarheaa hienoa pokkaria. Kirjaa joka tuntui loistavan omaa outoa loistettaan vaikka Jack osittain tiesi, että sen teki todelliseksi vain hänen vilkas mielikuvituksensa. Hänen olisi himottanut alkaa lukea kirjaa heti, mutta päätti, että aika ei tosiaan ollut sille oikea ja otollinen. Hänen mielestään sen tyylistä kirjaa piti lukea yöllä tai ainakin myöhään illasta, silloin ympäristö, tunnelma ja mieliala usein olivat siihen sopivia. Ei siis ollut mitään järkeä lukea sellaista kirjallisuutta keskellä päivää ja pilata hyvää lukukokemusta ja sen todettuaan Jack suuntasi alas, ulos ja pihalle ja otti polkupyöränsä ja lähti liikkeelle.
Usein hän teki niin, ettei tehnyt mitään suunnitelmaa vaan antoi itsensä polkea ja mennä sinne minne kohtalo hänet vei. Niinpä hän polki pitkän aikaa, kunnes tuli erään metsäpolun reunaan, josta lähti pieni, mutta kuitenkin jäljistä päätelleen tie jota oli käytetty aika paljon. Jack lähti polkemaan sitä pitkin ja nautti suuresti vapaudentunteesta, aina kun hän polki pyörällään hän koki kuin lentävänsä, hieman samalla tavalla kuin ihminen tunsi lentävänsä selkounissaan, mutta Jackistä hänen tapansa oli todellisempaa tai siltä se ainakin hänestä tuntui. Mutta, aikansa lenneltyään, Jack tuli pienelle metsäaukiolla joka oli korkea ruohikon ja muiden kasvien peitossa. Hän ei ollut odottanut löytävänsä tällaista paikkaa metsästä, ja se samaan aikaan sekä pelotti häntä, että kiehtoi häntä eli se oli jonkinlainen ambivalentti tilanne. Jack nousi pois pyörän satulasta ja jätti pyörän seisomaan ruohikkoon ja lähti etenemään syvemmälle metsäaukiota.
Aikansa tutkittuaan hän löysi jotain. Se jokin oli hautakivi.
Hautakivi näytti todella vanhalta ja sinne haudatun nimi oli ajan tuoman lian ja pitkän ruohokasvillisuuden peitossa, niin ettei Jack nähnyt mitä hautakivessä luki. Jack polvistui alas, ja alkoi puhdistaa hautakiveä ja repi ruohikkoa pois nimen edestä. Sitten, vihdoin se oli siinä. Pienen hautakiven puolivälissä luki seuraavaa.
Tässä lepää veljemme Jim Krubs, mies tähtien takaa. 1845-1912.
Eikä mitään muuta. Ei mitään. Jack kuitenkin kiinnitti huomiota kolmeen sanaan: Mies tähtien takaa. Mutta, mitä se voi tarkoittaa, hän pohti, mies tähtien takaa? Minkä tähtien takaa? Meidän linnunradalta vaiko jostain muusta galaxista? Tämä on kyllä outo juttu, ja tahtoisin selvittää ja ratkaista sen, kyllä vaan!
Seuraavaksi Jack otti valokuvan haudasta. Hän päätteli, että sille voisi olla käyttöä myöhemmin ja lähti seuraavaksi kävelemään eteenpäin metsäaukiota. Viimein hän tuli jonkinlaisen rakennuksen eteen.
Rakennus oli vanha, kulunut ja hylätty autiotalo. Jack näki, että sen laudatut ikkunat ja seinät olivat graffittien, tagien ja iskulauseiden peitossa. Näytti siis siltä, että jotkut nuoret olivat joskus viettäneet aikaa talon luona. Yksi graffitti pisti Jackin silmään. Siinä oli kuva jonkinlaisesta hirviöstä jolla oli siivet selkänsä takana ja suu kammottavasti auki kuin valmiina nielaisemaan katsojan sisuksiinsa. Jack otti siitäkin muutaman valokuvan.
Äkkiä Jack kuuli ääniä jostain. Ne tuntuivat tulevan jostain kauempaa, jostain metsäpolun varrelta jota pitkin hänkin oli tullut paikalle. Äänet tuntuivat lähentyvän, Jack pystyi melkein erottamaan sanoja ja sen, että joku vihelteli jotain vanhaa – ehkä menneiden merimiesten aikoja sitten unohdettua – säveltä. Paniikki valtasi Jackin ja hän mietti kuumeisesti minne menisi piiloon. Viime hetkellä hän näki ison kiven hautakiven takana ja juoksi sinne kyyryasennossa niin nopeasti mutta kuitenkin hiljaa kuin pystyi. Lauma miehiä tuli paikalle.
Miehet pysähtyivät hautakiven eteen. He katselivat sitä hetken ja sitten yksi heistä – iso punapartainen mies joka näytti Jackin mielestä siltä kuin voisi olla lauman johtaja – puhui noituvalla äänellä.
”Minä en pidä tästä! Joku on käynyt täällä! Sen näkee aivan selvästi, rauha Jim Krubsin sielulle!”
”Rauha Jim Krubsin sielulle!” Muut miehet huusivat lujaa yhteen ääneen ja odottivat, mitä ensimmäinen mies sanoisi sen jälkeen. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, lähti vaan tuohtuneena kävelemään kohti hylättyä autiotaloa jonka äärestä Jack oli juuri lähtenyt.
Silloin Jack tajusi, että nyt oli aika lähteä jos mieli päästä metsästä pois hengissä. Hitaasti hän lähti etenemään pitkän ruohikon seassa ja kun hän pääsi tarpeeksi kauas, hän lähti juoksemaan ja juoksi saman tien niin pitkään kuin viimein tuli polkupyöränsä luokse. Hengästyneenä hän katsoi taaksepäin, ei nähnyt siellä ketään, hyppäsi pyörän selkään ja lähti nopeasti pois paikalta kuin ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Samalla hetkellä alkoi satamaan ja vettä tuli kuin kaatamalla ja matkalla kotiinsa Jack kastui kokonaan läpimäräksi. Viimein kun hän seisoi pimeässä kotinsa terassilla, hän halasi itseään ja tutisi voimakkaasti koko kehollaan. Jack ei tiennyt tärisikö hän kylmän sateen takia vaiko pelon takia. Luultavasti kuitenkin pelon tunteen takia tai molempien.
Jack meni huoneeseensa, otti märät vaatteet pois ja heitti ne nurkassa olevaan pyykkikoriin ja kuivasi itseään ja viimein kun oli menossa sänkyyn, hän mieleensä tuli ajatuksia Lovecraftin kirjasta. Yhdessä novellissa joku hirviölauma oli tullut ja laskeutunut maapallolle tähtien takaa ja sitä ajatellessaan Jack ihmetteli sitä mitä hautakivessä oli lukenut: Mies tähtien takaa. Mitä se mahtaa merkitä, hän tuumi. Onko tänne, kotikylääni tullut tähtien takaa jotain Lovecraftmaisia olentoja, tai ainakin sen tyylisiä? Ja jos on, niin onko niitä olentoja muualla? Kenties, koko maapallolla? Ja miksi kukaan ei tiedä niistä mitään? Miten se on mahdollista? Yrittävätkö ne ehkä vallata koko maailman?
Viimein, täysin väsyneenä ja unisena, Jack nukahti ja tällä kertaa hän näkikin painajaisia, unia jotka selvästi liittyivät hänen omaa ja oikeaan elämäänsä. Hän näki toistuvasti, olleen pelkkänä ulkopuolisena tarkkailijana, että olennot tähtien takaa yrittivät valloittaa maapalloa.
Aamulla Jack heräsi ja tunsi, että eilisen mielentila oli jonkin asteisesti vielä päällä. Kävellessään alakertaan aamupalalle, hän mietti samalla mitä tekisi tänään. Kuinka ratkoisi eilisiä mystisiä tapahtumia.
Keittiössä häntä kohtasi pieni ihme. Hänen äitinsä oli jo hereillä ja laittanut aamupalan jo valmiiksi. Molemmat tervehtivät ja Jack istui alas pöytään. Tarjolla oli puuroa, ja kananmunia sekä tuoremehua ja Jack kävi niiden kimppuun, hänellä oli hirveä nälkä, hän ei ollut eilen syönyt oikeastaan mitään.
”Mitä sinulle oikein kuuluu, poikani Jack? Onko kaikki ihan hyvin? Sinähän tiedät, että minä aistin ja tiedän jos kaikki ei ole hyvin? Ja nyt minä aistin, että kaikki ei ole aivan hyvin, kerrotko minulle mikä sinua painaa?” Jackin äiti sanoi ja istui itsekin alas pöydän ääreen. Jack katsoi äitiään silmiin ja sanoi. ”Ei minua mikään vaivaa, ei tosiaankaan. Ja miten sinä yhtäkkiä olet noin kiinnostunut siitä miten minä voin? Ethän ikinä ole siitä kiinnostunut!”
”Tuo ei ole reilua, Jack! Sinä tiedät, että minulla on vaikeaa, ja en tahdo, että puhut minulle noin!”
Silloin Jack hiljeni, nousi ylös pöydästä ja juoksi huoneeseensa jättäen äitinsä yksin keittiöön. Naisen silmiin ilmestyi ensin kyynel ja sitten hän itki syvästi tietäen, että oli itse mokannut kaiken ja että hänellä oli vain itsensä ketä syyttää siitä, että aisat olivat kuten olivat. Hän tiesi erittäin hyvin sen asian! Hetken päästä Jackin huoneesta kuului kovaa heavy-musiikkia ja äiti antoi poikansa oikkuilla, (luoja tiesi, että hänellä oli syitä siihen!) ja meni omaan makuuhuoneeseensa ja yritti nukkua pois pahaa oloaan. Se ei kuitenkaan onnistunut ja nainen vain pyöri muutaman tunnin sängyssä ja nousi sitten pettyneenä ylös ja meni Jackin huoneen oven taakse. Hän koputti siihen ja ei saanut mitään vastausta. Hän koputti uudelleen ja sama juttu. Hän päätti luovuttaa ja meni takaisin alakertaan, laittoi television päälle ja tuijotti lopun iltaa toinen toistaan turhempia ja typerämpiä tosi-tv-ohjelmia ja saippuaoopperoiden uusintoja. Jack itse taas oli sillä aikaa ihan jossain muualla.
Jack seisoi hienon omakotitalon pihamaalla jota ympäröi iso ja kaunis täydellisen siistiksi leikattu pensasaitaus ja käveli sen ovelle. Jo pelkkä ovi oli niin hienosti tehty kaiverrettuineen kuvineen ja kullanvärisine kahvoineen ja saranoineen, että se kaikki teki Jackin jollain tavalla varovaiseksi. Hän ei osannut mitenkään eritellä tuota tunnetta itsessään, mutta jotenkin se liittyi siitä, että paikassa asui varakkaita ja vaikutusvaltaisia ihmisiä. Ja lisäksi hänen ystävänsä Peter, joten niinpä Jack meni rohkaistuneena ovelle ja painoi soittokelloa. Kuten olettaa saattoi se soi ja kumisi mahtipontisesti ja hetken päästä itse Peter tuli ovelle. Poika selvästi ilostui siitä, että näki Jackin ja sanoi.
”Kiva nähdä, Jack! Ole hyvä, tule sisään, mennään minun huoneeseen. Seuraa minua!”
Jack teki niin ja kohta pojat olivat Peterin huoneessa.
Huone oli todella upea. Joka puolella sen seiniä oli hienoja heavybändien julisteita, koottavia lennokkeja ja kaikkea muuta upeaa, kuten tähtien sota-elokuvista tuttuja lasermiekkoja ja naamioita. Lisäksi Peterillä oli kaikki uusimmat pelikonsolit sekä PC-tietokoneet. Peter otti Jackiä hihasta kiinni ja käynnisti tietokoneen. Molemmat pojat istuivat koneen eteen ja odotellessaan koneen käynnistymistä, Peter kysyi Jackilta miksi hän oli tullut.
”Tulin koska jotain todella outoa on sattunut.” hän sanoi. ”Se kaikki alkoi niistä Lovecraftin kirjoista joita kehotit minua lukemaan.”
”Mistä sinä oikein puhut? Mitä oikein on tapahtunut?”
”Jotain pahaa. Ja, luulen, että siihen liittyy jotenkin ne kaksi poikaa jotka ovat kadonneet. Olethan kuullut heistä, siitä oli uutisissakin.”
”Joo, kyllä. Olen kuullut heistä. Kerro minulle enemmän mitä tarkoitat!”
Ja niin Jack kertoi ystävälleen kaiken mitä viime päivinä oli tapahtunut, hän kertoi metsäaukeasta jossa oli tuo mysteerinen hauta ja vanha ja hylätty talo ja hän kertoi Peterille miehistä jotka olivat tulleet aukiolle ja joita hän oli paennut. Kuultuaan tuon kaiken Peter sanoi Jackille. ”Minusta tuntuu, että meidän pitää tehdä asialle jotain. Meidän ehdottomasti täytyy tehdä asialle jotain!”
Ja, niin asia oli päätetty. Peter ja Jack lähtisivät seuraavana yönä tutkimaan asiaa. Ja sitä kuinka kauhukirjailija H.P. Lovecraft liittyi tähän kaikkeen.
Pimeys oli laskeutunut maailmaan ja pelkkä keltainen kuu-ukko loisti taivaalla. Jack oli huoneessaan ja laittoi reppuunsa kaikenlaista tarpeellista tavaraa, ison taskulampun, pienen puuvartisen vasaran, pienen punaisen sorkkaraudan, paksua teippiä ja nauloja ja kaikenlaista muuta. Henkisesti Jack oli samaan aikaan sekä peloissaan, että innoissaan. Koko juttu tuntui hänestä oudolle mutta suurelle seikkailulle ja kuitenkin nyt ei ollut kyse elokuvista tai dekkarikirjoista, kyse oli oikeasta elämästä ja Jack tiesi, että kaikenlaista voisi sattua. Jopa Peterille, että hänelle, tosimaailmassa pahat kaverin saattoi veikata voittajiksi siinä kuin hyvikset. Ja se oli se tietoisuus joka sai Jackin pelkäämään. Todella pelkäämään. Toisaalta, pelko teki hänestä myös rohkean koska hän lähti selvittämään näin vaarallista asiaa melkein yksikseen.
Viimein hän oli valmis, laittoi repun selkäänsä ja lähti ulos missä hänen polkupyöränsä odotti häntä. Sitten hän otti suunnakseen paikan jossa olivat sopineet tapaavansa Peterin kanssa.
Peter oli jo odottamassa Jackiä sovitussa paikassa. Hän vislasi Jackille pimeydessä ja Jack laittoi taskulampun päälle ja näki Peterin seisovan yhden puun takana. Hän käveli ystävänsä luokse ja sanoi hiljaa. ”No niin, Peter, se on nyt menoa. Tule, lähdetään polkemaan, meidän on aika mennä!”
Ja niin molemmat alkoivat polkea ja polkivat kunnes viimein olivat metsätien päässä jonne Jack oli heitä viemässä. He pysähtyivät hetkeksi ja kokivat pelon värähdyksen, kun heidän mieliinsä tuli H.P. Lovecraft ja hänen uskomattomat hirviönsä tähtien takaa ja kauempaakin. Tuo pelko oli jotain sellaista mitä he eivät voineet ollenkaan ymmärtää koska se sai niin suuret ja kosmiset mittasuhteet heidän mielessään. Se totisesti oli sellaista pelkoa joka ylitti helposti tavallisen pelon siitä. Sitten, kuin heidän mielensä olisivat olleet sulautuneet ja liittyneet yhteen, yhdestä ajatuksesta molemmat pojat lähtivät polkemaan tuota pimeää metsäpolkua pyörien edessä olevien lamppujen ollessa ainut valon lähde mikä heillä oli.
Viimein he olivat lähellä metsäaukiota. ”Tule, Peter. Ollaan mahdollisimman hiljaa. Onneksi ruoho on niin pitkää ja korkeaa. Mennään sen piilossa eteenpäin.” Ja niin he lähtivät etenemään pitkän ruohikon seassa. Jack johdatti heidät hiljalleen haudan luokse, hän halusi, että hänen ystävänsäkin näkisi sen, jotta sitten hän tietäisi, ettei hän ollut hullu, että joku toinenkin näki ja totesi haudan ja hautakirjoituksen todellakin olevan olemassa. Jostain syystä Jack ei aina luottanut itseensä ja omiin aisteihinsa ja kokemuksiinsa. Se miksi asia oli näin, oli Jackille itselleenkin abstrakti mysteeri, sellainen mysteeri, että tuskin edes parhaat psykoterapeutit tuskin kovinkaan helposti ratkaisisivat. Nyt oli Peterin aika ihmetellä. Hän katsoi kummissaan edessään olevaa hautaa ja sen kirjoitusta.
”Ei helvetti, Jack. Sinä tosiaan olit oikeassa, niin siinä lukee kuin sinä sanoit. Hetken – anteeksi vaan – epäilin sinua, mutta enää en epäile. Anteeksi tosiaan, että tein niin.”
”Ei se mitään.” Jack sanoi. ”Samassa tilanteessa minä itsekin varmaan olisin epäillyt sinua. No, oli miten oli, jatketaan matkaa eteenpäin.” Silloin Peter tarttui Jackiä hihasta ja sanoi. ”Jack. Minä en tiedä. Minä en tiedä uskallanko. Tämä kaikki alkaa vaikuttaa niin -noh – totiselta…”
”Peter.” Jack sanoi taas. ”Me olemme tulleet näin pitkälle, joten enää me ei aleta luovuttamaan. Meidän on pakko selvittää tämä asia, ne kaksi kadonnutta poikaa tarvitsevat meitä, kyllä sinä tiedät sen, Peter!” Peter katseli hetken Jackin tumman sinisiin silmiin. Hetken hän näki niissä loisteen, että Jack kaipasi jutun tuomaa kunniaa ja loistoa, sitten hän näki niissä taas vilpittömyyttä ja viattomuutta, halua oikeasti auttaa ja pelastaa ne kaksi kadoksissa olevaa poikaa. Sitten, hieman yllättäen – Peter ja Jack lähtivät yhdessä kohti vanhaa ja hylättyä taloa (Joka tosiasiassa näytti nyt kaikkea muuta kuin hylätyltä!). Matkalla sitä kohti kumpikaan ei aistinut tai muuten tuntenut, että lähistöllä olisi ollut ketään. Sitten molemmat olivat perillä ja Jack osoitti taskulampullaan erään laudatun ikkunan raosta sisälle taloon. Se mitä he näkivät tuosta reiästä oli salvata heidän hengityksensä, sen verran pelottava ja outo näky oli.
”Ei voi olla totta! Näetkö Peter saman kuin minä? Näetkö sinäkin tuon aukon lattiassa josta loistaa jonkinlaista valoa? Oi, helvetti, sano minulle, että näet saman kuin minäkin tai minä tulen hulluksi!”
”Minä tosiaankin näen kaiken saman minkä sinäkin. Et todellakaan ole hullu vaikka toisaalta toivoisin, että olet, että tämä kaikki on vain sinun mielesi keksintöä.” Kuullessaan sanat, Jack huokaisi syvään helpotuksesta. Hän ei siis ollut hullu. Ei ainakaan vielä, eli toivoa oli ja se tuntui hänestä hyvälle. Ainut, että seuraavaksi piti päättää, että mitä he seuraavaksi tekisivät. Paetakko paikalta kuin suuret pelkurit, vaikka jatkaako rohkeasti tutkimuksia vielä eteenpäin? Kas, niinpä niin, siinäpä pulma! Hetken mielijohteesta Jack näki vieressään aukon seinässä joka oli tarpeeksi suuri ja hän meni siitä sisään jättäen Peterin yksin ulkopuolelle osoittelemaan omalla taskulampullaan. Peter yritti kuiskia Jackille ja saada hänet perumaan yrityksensä, mutta turhaan. Jack meni jo menojaan ja kun hän sai jotain päähänsä niin kanssa piti. Niinpä, kun ei muutakaan voinut, niin Peter seurasi ystäväänsä ja meni myös aukosta sisälle taloon.
”Ei jumalauta, tämä kaikki on jotain elämää suurempaa, ihan kuin jostain kauhuleffasta tai jotain sellaista. Tämä paikka on ehdottoman paha, täällä ei ole mitään hyvää ja meidän ei pitäisi olla täällä!” Peter puhui hiljaa ja Jack kuunteli ystäväänsä. Tosin Jack kuunteli häntä puolella mielellään, toinen puolisko taisteli muiden ajatusten parissa, kuten mihin valaistu aukko lattiassa johti ja ketä aukon olivat lattiaan tehneet? Oliko sielläkin miehiä tai paremminkin hirviöitä jotka olivat tulleet tähtien takaa? Voisiko todellakin olla niin, että Lovecraft oli ollut jokin suuri profeetta ja ennustaja jonka tarinat olivatkin enemmänkin faktaa kuin fiktiota? Siihen Jack ei tiennyt vastausta, ei ainakaan vielä.
Sitten – ystävänsä uudeksi yllätykseksi – Jack katsoi alas aukkoon, näki siinä puiset tikkaat ja ilman sen enempää miettimättä, alkoi laskeutua niitä alas. Peter yritti taas hetken pysäyttää Jackiä, mutta tuhahti sitten ja alkoi laskeutumaan tikkaita alas ystävänsä perässä. Tuskallisen pitkän ajan jälkeen tikkaat loppuivat ja molemmat pojat olivat alhaalla. Se mitä he seuraavaksi näkivät, oli taas jotain uskomatonta.
Alhaalla oli jonkinlainen suuri maanalainen kaupunki. Joka puolella sen sokkeloisia katuja, pimeitä ja varjoisia kujia ja pitkiä siltoja jotka liittivät eri alueita yhteen, kulki suuria joukkoja jonkinlaisia harmaa ihoisia, isopäisiä ja hyvin raskastekoisia miehiä joilla oli päällään vain valkoiset ja likaiset housut ja selässään he kantoivat suuria taakkoja edes takaisin kaupunkia. Siellä oli myös suuri satama-alue jonne tuli jatkuvasti uusia ja erikokoisia galeeri ja tavallisia laivoja ja muita veneitä ja vesilaitteita kuten yksi vanhalta näyttävä vihreä sukellusvene. Näytti siltä, että ne olivat suurin työllistäjä niille harmaa ihoisille miehille tai ketkä nyt ylipäänsä asuivat tässä kaupungissa. Muu osio kaupungista oli taas seuraavanlainen: kaupunki oli täynnä puisia ja korkeita hökkelimäisiä rakennuksia joissa myös oli pitkiä puusiltoja jotka yhdistivät kaikkia taloja yhdeksi suureksi ja toimivaksi verkostoksi. Useista hökkeleistä tuprusi piipuista paksua mustaa savua ja muutenkin koko alue näytti ja tuntui siltä, että siellä oli erikoisen kuumaa ja nihkeää, että ne jotka siellä asuivat ja työskentelivät pitivät kuumuudesta ja lämmöstä huomattavasti normaalia ihmistä enemmän.
Sitten, kun Jack katsoi tarkemmin muutamaa puutaloa, hän näki taas jotain hätkähdyttävää: talon sisällä oli kolme jonkinlaista isoa puista laatikkoa jossa oli edessä isot rautalukot ja paksut rautakalterit. Ja, kun hän katsoi niitä tarkemmin, hän näki, että jokaisessa laatikossa, oli sisällä yksi nuori poika. Sillä hetkellä hänelle ja Peterille selvisi, että Jack oli ollut ennakkoaavistuksineen oikeassa, että tämä kaikki todella liittyi kadonneisiin poikiin. Ainut kysymys oli nyt, että mitä he asialle tekisivät? Jotain sille todella pitäisi tehdä, mutta mitä? Jack ja Peter sammuttivat lamppunsa ja hetken aikaa Jack mietti kuumeisesti pimeässä. Sitten, taas kerran aremman ystävänsä kiusaksi, Jack lähti konttaamaan kohti suurta kaupunkia. Ei mennyt kauaakaan, kun Peter seurasi hänen perässään. Molemmat totesivat mielessään, että olivat jo niin syvällä koko jutussa, ettei enää ollut mitään mieltä perääntyä. Jack saapui kaupungin laidoille Peter perässään. Molemmat olivat piilossa yhden rakennuksen takana ja molemmat miettivät mitä tehdä seuraavaksi. Täällä me nyt olemme, hirviöiden – todellisten hirviöiden – maailmassa. Mutta, mikä on minun ja Peterin osuus tässä asiassa? Mitä ihmettä me oikein voimme tehdä ja mitä meidän pitäisi tehdä? Tämä kaikki on minulle yksi suuri mysteeri, mysteeri jota en usko voivani ratkaista…
Sitten hän kuitenkin rohkaistui ja katsoi avoimesta ikkunasta sisälle hökkeliin jonka hän huomasi samalla lemuavan pahalle ja pistävälle. Siellä ne olivat: kolme isoa laatikkoa jotka toimittivat vankilan virkaa ja jokaisen sisällä oli yksi poika. Pojat näyttivät hyvin pelokkailta ja voiko heitä siitä syyttää. Jack tunsi myötätuntoa poikia kohtaan muttei oikein tiennyt miten edetä seuraavaksi. Sitten hän ajatteli – menköön syteen tai saveen – minä yritän pelastaa heidät ja varovaisesti hän hyppäsi ikkunalaudalle ja meni siitä sisään taloon. Ja, silloin pojat näkivät hänet. He alkoivat heti iloita voimakkaasti ja Jack yritti hiljentää heitä, mutta ei onnistunut. Se johti siihen, että hetken päästä hökkelitalo oli täynnä noita isoja isopäisiä harmaita olentoja, jotka ehkä olivat tulleet jostain tähtien takaa. Yksi heistä tuli lähemmäksi Jackiä ja otti hänet kiinni isoilla, lapiomaisilla käsillään. Jack yritti rimpuilla irti otteesta, mutta totesi sen olevan turhaa. Häntä kiinni pitävä mies oli liian voimakas hänelle. Sitten olento puhui. ”Tulek balaa, hablac. Tulek, balaa, hablac. Turhan ei, turhan ei, hablac, hablac!” Jack ei ymmärtänyt yhtään mitä jätti puhui, mutta oli varma, ettei se ollut mitään hänen kannaltaan mukavaa kuultavaa. Sitten, ennen kuin Jack kerkesi miettiä asiaa enempää, jätti nosti Jackin selkäänsä ja lähti hieman toista jalkaa laahaten kävelemään eteen päin ulkona olevaa puista siltaa pitkin mikä näytti Jackistä menevät suuren sataman suuntaan.
Jätti pysähtyi kuitenkin hieman ennen satamaa erään – ehkä paikan hienoimman talon – eteen. Jackin oli helppo arvata, että talo kuului sille tai niille jotka pyörittivät asioita täällä, maanalaisessa kaupungissa. Ja, siinä hän oli aivan oikeassa, sisälle päästyään Jack tunnisti heti yhden miehen, sen joka oli johtanut pieniä porukkaa joka oli meinannut saada hänet kiinni haudan luona. Ainut ero oli se, että nyt miehellä oli päällään aivan erilaiset vaatteet. ”Ahaa, siinähän sinä olet!” mies puhui ja Jack katsoi häntä tarkemmin. Miehellä oli päässään merimiestyylinen musta hattu jossa oli koristeita, pitkä nilkkoihin ulottuva turkoosinvärinen takki jossa oli napit etuosassa, ja vyöllään hänellä oli iso ja terävä sapellimiekka ja pienempi veitsi sekä pistooli. Mies oli hyvin vartaloltaan iso ja pitkä ja kun hän puhui hänestä huokui se, että hän oli itsevarma ja tiesi paikkansa maailmassa. Hän jatkoi puhettaan. ”Olemmekin tavallaan odottaneet sinua, vaikka en edes tiedä nimeäsi, mikä se on? Jack? Jack! Hyvä on, minä olen viimeinen vanhasta merimiessuvusta, nimeltäni Buck Sorrow, hienoin merimies joka koskaan on elänyt, aamen!”
Nyt oli Jackin vuoro olla taas hämmästynyt. Hän kysyi mieheltä. ”Mutta, minä luulin, että te olette tulleet tähtien takaa, niin kuin Lovecraft kirjoitti. Niin sen täytyy olla. En siis ymmärrä miten te voitte olla merirosvo, valaise minua hieman?”
”Hyvä on, Jack!” Buck Sorrow sanoi ja jatkoi. ”Ei kai kohta kuolevalta voi riistää tätä asiaa. Asia siis on näin: minä ja miehemme olemme tosiaan merirosvoja, mutta – kuten ehkä olet huomannut ja pistänyt merkille – täällä on muitakin ja muunkinlaisia olentoja kuin me, merimiehet.”
”Kyllä. Olen huomannut sen.” Jack sanoi.
”Hienoa! Ja, olet osittain oikeassa: täällä on kyllä olentoja, noita jotka ovat tulleet sieltä tähtien takaa mistä mainitsit. Jo melkein tuhat vuotta sitten me teimme liiton heidän kanssaan ja siitä lähtien olemme pyrkineen erilaisiin päämääriin, kuten ei sen enempää eikä vähempää kuin maailmanvalloitukseen. Hah, heh!”
”Maailmanvallitukseen?” Jack toisti miehen sanat.
”Kyllä. Maailmanvalloitukseen.”
”Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä. Mihin ihmeeseen te tarvitsette noita nuoria poikia? Miksi kaappaatte heitä minun maailmasta? Sen tahtoisin vielä tietää.”
”Ja minä kerron sen sinulle!” Buck Sorrow sanoi. ”Meillä ei ole heille mitään muuta käyttöä kuin pitää heitä orjinamme. He siis saavat tehdä kaiken likaisen työn, siinäpä koko asia yksinkertaisuudessaan! Mutta, nyt, olen puhunut liikaa! On aika tehdä se mikä pitää tehdä!”
”Ja se tarkoittaa mitä?” Jack kysyi ja tunsi kyynelen poskellaan. Tämä hänen elämänsä pelottavin hetki, se oli varmaa.
”Sinä lähdet meidän kanssa saarelle. Sitä se tarkoittaa!” Buck Sorrow sanoi nauraen kovaäänisesti.
”Saarelle? Nyt en ymmärrä.”
”Kyllä saarelle. Ja tahdot varmaan taas tietää, että mitä se tarkoittaa. Sinulle on valtava tarve tietää asioita, eikö olekin!”
”Kyllä, kerro minulle saaresta!”
”Hyvä on. Me viemme sinut ja muutkin pojat saarelle koska siellä on maailman mahtavin teleportti. Niin mahtava, että sillä pääse vaikka tähtien taakse, hah!”
”Aijaa, sellainen juttu. No, miksi teillä ei ole sellaista teleportti täällä, maanalaisessa kaupungissa? Se säästäsi vaivan lähteä seilaamaan saarelle, niin minä ainakin ajattelen.”
”Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia ja selviä miltä ne näyttää. Me menemme saarelle koska meidän on pakko. Teleportin on rakentanut muinainen vanha ja suuri velho nimeltä Merlin ja vain hän osaa tehdä tuollaisia teleportteja ja luoja yksin tietää miksi hän on tehnyt yhden sellaisen tuonne saarelle mille me kohta olemme lähdössä. No niin, olenko selittänyt asian tarpeeksi selvästi?”
Ensimmäisen osan loppu.
