Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Isla Hot

1.

Tärisen, mutten kylmästä. Istun pysähtyneessä autossa, kuskin paikalla, vieressäni paras ystäväni Isla. Hän puhuu hiljaa, empien, äänellä, joka on vähällä särkyä hetkenä minä hyvänsä.

Tiedän, mitä hän aikoo sanoa jo ennen kuin kuulen sen. Olen tiennyt jo viikkoja.

En tiedä, milloin aavistin ensimmäisen kerran. Ehkä se oli joku niistä halauksista, joista jouduin aina lopulta vetäytymään irti, koska Isla ei sitä tehnyt. Ehkä se oli Islan ilme, kun puhuin pojasta, johon olin ihastunut. Tai ehkä se oli se kerta, kun Isla suuteli minua festivaaleilla viime kesänä, ja minä olin niin humalassa, että hädin tuskin edes muistan, mutta Isla oli melkein selvä ja pyysi heti perään anteeksi. Ja ehkä se oli yhtä lailla minun syytäni, vaikken sitä koskaan niin tarkoittanutkaan.

Joka tapauksessa niin kävi, ja minä tiedän. Minä tiedän, mutta annan Islan silti sanoa sen ääneen:

”Noora, rakastan sinua... enemmän kuin parasta ystävää kuuluu rakastaa. Ja eri tavalla.”

En osaa vastata. Tiedän, että minun kuuluisi kertoa totuus. Isla ansaitsisi totuuden ja silti samaan aikaan ei. En tiedä, mikä on oikein, mutta yhden asian tiedän, ja se muuttaa kaiken.

Islalla on noin kuukausi elinaikaa.

Hänen sairautensa huomattiin myöhään, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Lääkärit lupasivat kaksi kuukautta, joista puolet on kulunut. Minä itken joka ilta ja välillä päivisin, mutten koskaan Islan nähden, sillä olen luvannut sen hänelle.

Isla katsoo minua kasvoillaan ilme, joka kertoo, että jokainen sekunti, jonka hän joutuu odottamaan vastaustani tuntuu puukoniskulta vatsassa. Minä olen jo kauan sitten päättänyt kertoa totuuden, jos tämä tilanne joskus tulee, mutta nyt sanat eivät tule suustani. Istun siinä ja katson Islan anoviin silmiin, enkä pysty siihen.

Niinpä minä valehtelen. Kerron, Islalle tunteista, joita minulla ei todellisuudessa ole. Hän näyttää iloiselta, yllättyneeltäkin. Minulla on niin paha olo, että voisin oksentaa. Sen sijaan hymyilen ja vastaan Islan suudelmaan.

Toivon, ettei hän huomaa. Toivon, ettei hän maista pahaa oloani huulillani eikä tunne kireyttä alaselälläni, johon hän on varovasti kuljettanut kätensä.

Isla suutelee minua pitkään, enkä tunne mitään. Pidän silmät kiinni ja pystyn melkein kuvittelemaan, että hän on joku muu. Joku muu kuin paras ystäväni. Joku muu kuin tyttö, johon en ole ihastunut.

Suudelma loppuu ja myöhemmin ilta loppuu ja vien Islan kotiin. Kotona minä olen niin loppu, että makaan sängylläni vaatteet päällä ja itken, kunnes vaivun levottomaan uneen.

Seuraavana aamuna toivon koko illan olleen pelkkää epämiellyttävää unta. Itkemisestä aristavat silmäni ja Islan tuoksu hiuksissani paljastavat kuitenkin totuuden.


2.

Valehteluun turtuu. Viikon jälkeen suudelmat eivät tunnu enää kovin pahalta ja opin jopa vastaamaan samalla tavalla, kun Isla sanoo rakastavansa. Suhteemme etenee nopeasti, Islan loppuelämä etenee nopeasti ja minulta loppuvat nenäliinat.

Vietämme kaiken aikamme yhdessä. Käymme piknikeillä, uimassa, huvipuistossa ja laivalla: toteutamme Islan viimeisiä toiveita listalta, jonka hän on kirjoittanut.

Annan Islan suudella minua uudestaan ja uudestaan. Joskus jopa suutelen häntä itse, sillä se tekee hänet niin iloiseksi. Rakastan Islaa enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään ystävääni, mutten silti sillä tavalla kuin hän nyt luulee.

Suutelen, hymyilen, valehtelen, enkä vieläkään tiedä, mikä on oikein. Onko rehellisyys aina oikea vaihtoehto? Haluan uskoa, että on olemassa poikkeuksia. Haluan uskoa meidän olevan poikkeus. Ja joskus, kun katson Islan onnellista hymyä, uskon siihen. Mikään, mikä tekee hänet noin iloiseksi ei voi olla ihan täysin väärin. Eihän?


3.

Isla on hauska ja sopivasti hullu, kuten minäkin ja siksi me varmaan tulemmekin niin hyvin toimeen. Lisäksi tajuan, että hän on hyvin kaunis. Istumme suljetun koulun katolla ja yhtäkkiä hän nousee ylös ja alkaa tanssia. Meillä on mukanamme pieni kaiutin, josta soi Islan lempikappale, enkä voi olla hymyilemättä, kun katson häntä. Hän näyttää hengittävän musiikkia, se soljuu hänen lävitsensä ja liikuttaa häntä siten, että hän voisi olla suoraan jostain musiikkivideosta. Hänen hymynsä ulottuu silmiin saakka ja saa hänen kasvonsa säteilemään.

Sitten kappale vaihtuu. Se on hidas ja Isla tulee luokseni. Hän kohottaa kulmiaan ja minä nyökkään; en kai voi muutakaan. Nousen ylös ja hän vetää minut itseään vasten. Huojumme vähän musiikin tahdissa, mutta yhtäkkiä se ei ole tärkeää. Hengitän Islan tuoksua ja tajuan, että olen siinä ihan mielelläni.

Siitä se varmaan alkaa. En ihan edes tajua, mitä tapahtuu. Huomaan vain uusia pieniä juttuja ja hitaasti ymmärrän, että niistä on muodostumassa jotain suurta.

Katson Islan hymyä, enkä voi olla hymyilemättä itsekin. Haistan Islan lainaamaa paitaa illalla kotona ja se tuoksuu häneltä. Myöhemmin haistan sitä uudestaan. Kun puhumme videopuhelua, pyydän, että Isla pysyisi puhelussa, kunnes nukahdan. Kuuntelen hänen hengitystään ja sinä yönä näen kerrankin hyvää unta enkä aina sellaista, jossa Isla kuolee tai saa selville totuuden tunteistani.

Kerran metsässä suutelen Islaa siksi että haluan, enkä siksi että se tekee hänet iloiseksi ja tajuan ettei paluuta ole.


4.

Islan tila huononee yhtäkkiä. Se tapahtuu kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän on paljastanut tunteensa minulle ja seuraavana päivänä siitä, kun olen tajunnut rakastuneeni häneen.

Isla viedään sairaalaan ja, kun näen hänet vaaleanpunaisissa sairaalavaatteissa ja valkoisissa lakanoissa, sydämeni särkyy. Tajuan vihdoin todella, että se on lopullista. Tiedän, niin kuin olen tiennyt jo kauan, ettei Isla selviä tästä hengissä, mutta yhtäkkiä en ole varma, miten selviän itsekään.

Istun Islan vieressä sairaalasängyssä ja kun hän väsyy istumiseen, makaamme toisiimme kietoutuneina. Emme välitä, kuka näkee, sillä mitä väliä kenenkään mielipiteellä on. Juttelemme, piirrämme, katsomme elokuvia ja teemme seppeleitä kukista, jotka olen poiminut ulkoa islan nukkuessa.

Minä en nuku, en kunnolla. En kestä ajatusta siitä, että jotain tapahtuu, enkä ole paikalla. Valehtelen Islalle nukkuvani silloin kuin hänkin, mutta hän taitaa nähdä lävitseni, kun silmänaluseni muuttuvat päivä päivältä tummemmiksi ja nuokun hänen sylissään, mutten suostu nukahtamaan, vaikka hän lupaa olla siinä vielä, kun herään.

Isla kirjoittaa kirjeitä. Niistä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja Isla on vannottanut minut antamaan ne vastaanottajilleen, kun hän on poissa. Hän kirjoittaa vanhemmilleen, isovanhemmilleen, pikkusiskolleen ja kolmelle yhteiselle ystävällemme. Viimeisenä hän kirjoittaa minulle, näen nimeni kirjeen kääntöpuolella ja huomaan, että Isla käyttää siihen kaikkein eniten aikaa. Minä istun ja katselen häntä, mutten sano mitään.

Pidän melko hyvin lupaukseni olla itkemättä Islan nähden. Joskus joudun lähtemään yhtäkkiä vessaan tai vaihtamaan puheenaihetta, mutta muuten vain hymyilen ja suutelen ja suutelen ja suutelen enkä koskaan kerro, kuinka paljon minuun sattuu.

Katson Islan hymyä, jota en välttämättä näe enää montaa kertaa ja tajuan, että rakkaus on paras asia, mitä tässä maailmassa on ja samaan aikaan se satuttaa enemmän kuin mikään muu koskaan.


5.

Kun viimeinen päivä tulee, istun Islan sängyllä ja pidän häntä kädestä ja käytän kaiken jäljellä olevan tahdonvoimani siihen, etten itke. Tuoleilla ympärillämme istuvat Islan vanhemmat ja pikkusisko ja he kaikki itkevät ja tiedän Islan vihaavan sitä, mutten sano mitään, sillä tämä sattuu heihin luultavasti vielä enemmän kuin minuun, vaikka minusta tuntuu siltä kuin koko maailma särkyisi. Islan äiti pitää kiinni Islan toisesta kädestä ja Islan pikkusisko istuu isänsä sylissä ja minä puristan Islan kättä anteeksipyynnöksi ja annan heidän itkeä.

Isla kiittää meitä ja sanoo rakastavansa ja takeltelee sanoissaan niin, ettei lopusta meinaa saada selvää. Olemme hiljaa ja jonkin ajan kuluttua monitorin näyttö kertoo, että Islan sydän on lakannut lyömästä. Hän on poissa.

Suutelen Islan kylmää otsaa hyvästiksi ja alan vihdoin itkeä.


6.

Islan hautajaiset ovat kauniit ja minä itken, itken, itken. Ehkä päästän nyt ulos kaikki ne kyyneleet, joiden en antanut Islan nähden tulla.

Kuuntelen, kun Islan vanhemmat puhuvat vuorotellen tyttärestään. Tiedän sen kaiken jo, olen tuntenut Islan niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta silti haluan kuunnella. Se tuntuu vähän siltä kuin Isla olisi vielä hetken täällä.

Joku sanoi joskus, että ihminen kuolee kahdesti: silloin, kun hänen sydämensä lakkaa lyömästä ja silloin, kun hänen nimensä sanotaan viimeisen kerran. Siksi tuntuu tärkeältä muistaa. Tuntuu, että jos en unohda Islaa, hän ei ole ihan kokonaan poissa. Ja siinä samassa tajuan, että olen jo alkanut unohtaa. Tiedän, miltä Islan ääni kuulosti, mutten ole varma, millainen äänenpaino hänen sanoissaan oli, kun hän kuiskasi ensimmäisen kerran rakastavansa minua. Muistan, miltä Islan kasvot näyttivät, mutten yhtäkkiä tiedä, olivatko hänen silmissään olevat laikut hopeita vai sinisiä.

Tiedän, että Isla oli todellinen ja rakkautemme oli todellista, mutta yhtäkkiä se kaikki tuntuu melkein unelta.


7.

Lähden hautajaisista yksin, sillä haluan kävellä ulkona, enkä kestä kuunnella äitiä ja isää, jotka eivät pysty peittämään surua äänessään. En mene suoraan kotiin. Sen sijaan kävelen kalliolle, jossa vietimme usein aikaa Islan kanssa ja kaivan taskustani paperin, jota en ole vielä uskaltanut avata: Islan kirjeen.

Olen antanut muut kirjeet jo Islan perheelle, isovanhemmille ja ystäville. He ovat lukeneet, hymyilleet, nauraneet, itkeneet ja halanneet. Taittelen paperin auki enkä tiedä, mitä odottaa.

”Rakas Noora,

kiitos. En tiedä, mitä muuta voin sanoa. Tämä kirje on kaikista vaikein kirjoittaa, sillä tunnet minut jo. En aio paljastaa mitään yllättäviä salaisuuksia tai kertoa, miten paljon sinua rakastan, sillä tiedät sen kaiken jo.

Haluan kuitenkin kiittää sinua.

Kun kirjoitan tätä, istut edessäni ja tiedän, että haluaisit itkeä etkä ole nukkunut viikkoon, mutta peität sen. Tiedän, että olet jättänyt oman elämäsi sivuun ja keskittynyt pelkästään minuun nämä kaksi kuukautta ja olen kiitollinen: teit niistä täydelliset.

Haluan kiittää sinua siitä, että opetit minulle, miltä rakkaus tuntuu. Sinä näytit, miltä tuntuu tulla rakastetuksi kokonaan ja ehdoitta ja toivon, että sain sinut tuntemaan samoin. Kiitos, että annoit minun rakastaa sinua, kiitos, että annoit minulle mahdollisuuden rakkauteen.

Kiitos, että rakastit minua.

Toivon, että voit nyt päästää minusta irti, tiedät sen. Annan sinulle luvan päästää minusta irti ja rakastua johonkin toiseen ja jatkaa elämääsi ja olla onnellinen. Toivon, että teet niin. Ole kiltti ja tee niin. Toivon kaikkein eniten, että olet onnellinen.

Kiitos, kiitos ihan kaikesta. Kiitos.

Isla

Ps. Okei, pakko se on sanoa: rakastan sinua.”

Ne ovat viimeiset sanat Islalta minulle. Tiedän, että säilytän ne ikuisesti, tällä paperilla ja sydämessäni. Ne saavat minut nyt itkemään ja myöhemmin hymyilemään ja ne ovat todiste rakkaudestamme, todiste siitä, että vaikkei se kestänyt kauaa, se oli todellista - tulee aina olemaan.

Taittelen kirjeen varovasti takaisin taskuuni. Sitten minä itken, pitkään, äänekkäästi ja märästi. Tiedän, että Isla toivoo minun siirtyvän eteenpäin ja teenkin sen, mutten tänään. Tänään istun tällä kalliolla ja itken ja se on ihan okei. Itken vielä monena päivänä ja välillä Islan poissaolo tuntuu fyysisenä kipuna rinnassani ja sekin on ihan okei. En rakastu kehenkään toiseen pitkään aikaan, mutta jonain päivänä rakastun ja se on okei. Opin, että Islalla on aina paikka sydämessäni, mutta minulla on vielä paljon rakkautta annettavanani.

Jonain päivänä siirryn eteenpäin ja jatkan elämääni, vaikka se päivä ei olekaan vielä tänään.




Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Isla 2019-09-24 17:43:14 Tiina
Arvosana 
 
4.0
Arvostellut: Tiina    September 24, 2019

Kiitos sinulle riipaisevasta tekstistä, josta huokuu käsinkosketeltava rakkaus ja luopumisen tuska mutta myös muutos, jonka Islan ystävätär kokee. Teksti pitää otteessaan, koska lukijana en tiedä tarinan loppunäytöstä.

Erityisesti pidin esimerkiksi kolmannen luvun alkupuolella kohdasta: Hän näyttää hengittävän musiikkia, se soljuu hänen lävitsensä ja liikuttaa häntä siten, että hän voisi olla jostain musiikkivideosta. Pidän juuri tuosta ”hengittää musiikkia” ja ”soljuu hänen lävitsensä”. Adjektiivien sijaan verbit kuvailevat tapahtumia.

Tarina etenee mielestäni myös rakenteellisesti sujuvasti: Ensin ystävätär tuntee inhoa Islaa kohtaan, sitten tulee turtumus ja hyväksyntä, lopulta sairauden paheneminen, kirjeet ja terminaalivaihe. Lopun kirje hyvästelee Islan ystävättären ja esirippu laskeutuu.

Olen aloittelija palautteen annossa, mutta jotain rohkenen ehdottaa.
Oletko ajatellut, että voisit käyttää enemmän kuvailevia verbejä? Ne lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Esimerkiksi kolmannen luvun alussa: ”Isla on hauska ja sopivasti hullu”. Löytyisikö tämän kaltaisiin kohtiin verbejä ja kuvailua, joilla voit esimerkiksi kertoa, miksi Isla on hauska ja sopivasti hullu? Mitä Isla tekee, kun hän on hauska ja hullu? Tykkääkö Isla hullutella tai nauraa räkättää? Vai kikattaako Isla? Vai puhaltaako Isla saippuakuplia, kun hän on hauska?

Samoin verbi itkeä toistuu tarinassa, syystäkin. Mutta voisiko itkemistä kuvata myös toisin? Kyyneleet ryöppyävät, kyyneleet valuvat, kyyneleet kastelevat poskeni, kyyneleet pyrkivät silmäkulmaan…. Erilaiset tavat ilmaista itkua tuovat lisäväriä tekstiin.

Ainut rakenteellinen kysymysmerkki nousee ensimmäisen luvun kohdassa: ”Suudelma loppuu ja myöhemmin ilta loppuu ja vien Islan kotiin.” Lukijana haluaisin tietää vähän enemmän, mitä suudelman lopun ja kotiutuksen väliin mahtuu. Olen utelias!

Joissain kohdin lauserakenne on monimutkainen, joka hankaloittaa tekstin lukemista. Esimerkiksi neljännessä luvussa kohta ”Valehtelen Islalle nukkuvani silloin kuin hänkin, mutta hän taitaa nähdä lävitseni, kun silmänaluseni muuttuvat päivä päivältä tummemmiksi ja nuokun hänen sylissään, mutten suostu nukahtamaan, vaikka hän lupaa olla siinä vielä, kun herään.”

Tai kohta viidennen luvun alussa: ”Tuoleilla ympärillämme istuvat Islan vanhemmat ja pikkusisko ja he kaikki itkevät ja tiedän Islan vihaavan sitä, mutten sano mitään, sillä tämä sattuu heihin luultavasti vielä enemmän kuin minuun, vaikka minusta tuntuu siltä kuin koko maailma särkyisi. Islan äiti pitää kiinni Islan toisesta kädestä ja Islan pikkusisko istuu isänsä sylissä ja minä puristan Islan kättä anteeksipyynnöksi ja annan heidän itkeä.”

En halua korjata mutta ehdottaa voin. Voi olla, että ehdotukseni on makuusi jo liian lyhyttä lausetta, mutta kokeilen:
Tuoleilla ympärillämme istuvat Islan vanhemmat ja pikkusisko. He itkevät. Tiedän Islan vihaavan sitä, mutten sano mitään. Tämä sattuu heihin luultavasti vielä enemmän kuin minuun, vaikka minusta tuntuu kuin koko maailma särkyisi. Islan äiti pitää kiinni Islan toisesta kädestä. Islan pikkusisko istuu isänsä sylissä. Minä puristan Islan kättä anteeksipyynnöksi ja annan heidän itkeä.

Toivottavasti osasin ilmaista ajatukseni ja niistä on sinulle hyötyä jatkotyöstöä ajatellen. Islasta tulee entistä kiinnostavampi pienellä viilauksella. Kirjoittamisen iloa!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Isla 2019-08-04 19:15:28 Aloittelija
Arvosana 
 
4.0
Aloittelija Arvostellut: Aloittelija    August 04, 2019
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä on hyvin kirjoitettu ja tunteellinen tarina.Ei kuitenkaan minun erikoisalaani jonka takia hieman vaikeampi antaa palautetta mutta todella hyvää tekstiä

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS