Taulu

Taulu / 1
Taulu


Tiirat kirkuivat jahdatessaan Pielisen päilyvältä pinnalta salakoita, jotka pieninä parvina näyttivät kisaavan juuri Lieksasta saapuneen lautan muodostamilla mainingeilla.
Päivä oli kesäisen lämmin ja tyyni. Korkealle siniselle taivaalle näytti ajoittain muodostuvan ohuita utuisia hattaroita, jotka kuitenkin hajosivat ja haihtuivat olemattomiin, ehtimättä muodostaa edes pilveksi tunnistettavaa hahmoa.

Laiturille ja sen välittömään läheisyyteen oli pystytetty muutamia kojuja, joissa oli kaupan kesän ensimmäisiä mansikoita, matkamuistoja ja muuta markkinarihkamaa.
Pielisen lautan matkustajista valtaosa siirtyi laiturille hyvissä ajoin, ennen ajoneuvokaluston purkua laivalta. Nyt oli turisteilla oiva tilaisuus ja aikaa tehdä pikkuostoksia ja siihen markkinarakoon juuri olivat kojujen pystyttäjät tähdänneetkin.

Aivan laiturialueen välittömässä tuntumassa, mutta kuitenkin lujalla maan kamaralla oli pysäköitynä vanha kuhmuinen Volvo, jonka perävaunuun oli pystytetty kattava kokoelma erilaisia, mutta varsin näyttäviä maalauksia.
Useimmat laiturille nousseet matkustajat joutuisivat kulkemaan tuon pienen taidenäyttelyn ohitse ja joutuisivat näin lähes väkisin tutustumaan noihin kuvauksellisiin ja huolella maalattuihin teoksiin.

Rouva, joka hetki sitten oli ostanut rasian Juukalaisen tilan mansikoita, kiinnitti huomiotaan tauluihin, ja varsinkin niiden hintoihin. Kauniita maisematauluja ja tyylikkäissä kehyksissä näytti olevan myynnissä lähes kirpputorihinnoin. Olivatko kyseessä todellakin aidot öljyvärityöt, vai taidokkaasti kohopainetut tusinakopiot.
Hinnat näyttivät liikkuvan suurin piirtein taulujen koon mukaan sadanviidenkymmenen – ja kolmensadan euron välillä. Hän vilkaisi taulujen alalaitaan signeerattua nimeä: E.C. Janis, Nimessä oli jotenkin tuttu kaiku, mutta hän ei saanut yhteyttä mieleensä, jos sellaista yhteyttä edes olisi. Se ei ainakaan tullut mieleen, eikä se sinänsä mikään ihme ollut, sillä eihän hän mikään erityinen taiteen tuntija ollutkaan, mutta kauniit taulut viehättivät ja täältähän voisi tehdä mukavia löytöjä, vaikka kesämökin seinille, tai jopa kotiin, uuteen kunnostettuun saliin.
Rouva vilkaisi autolautan suuntaan. Autoja alettiin juuri siirtää ulos lautalta. Ensimmäisenä siirrettäisiin suuri autonosturi. Siitä oli kuulutettu matkalla, sillä sen ulos ottaminen veisi ainakin puoli tuntia ja toiset joutuisivat odottamaan lautalla sen ajan.
”- Kunhan mieheni tulee, niin katsomme, löytäisimmekö jotakin meille sopivaa….” rouva ajatteli itsekseen.
” Hyvää päivää! Taideko kiinnostaa?” Valkoiseen ja maalin kirjomaan taiteilijan takkiin pukeutunut mies, jolla oli päässään musta Parolan baretti, asteli paikalle. Ääni oli pehmeä ja lämmin, mutta siinä oli piilevää voimaa, joka sai rouvan hieman säpsähtämään, vai olisiko se johtunut siitä, että hän oli niin uppoutunut ajatukseensa taidelöydöstä, ettei havainnut miehen lähestymistä.
”- Siinä on todella laadukkaita öljyväritöitä ja todella kuluttajaystävälliseen hintaan.” mies jatkoi.







Taulu / 2




” Niin, päivää vaan. Minä hieman jo arvelinkin, voivatko nämä todella olla aitoja
öljyvärimaalauksia tuolla hinnalla. Yritin tunnistaa tuota taiteilijaakin, mutta en saa sitä mieleeni. Nimessä on jotenkin jotain tuttua…”
”- No, tuskinpa sentään. Ne ovat minun maalaamiani ja siten voin taata aitouden, mutta tunnettua maalaria ei minusta sentään löydy.” mies kertoi karismaattisella äänellään, josta iloinen huumorin sointi pilkisti ilmoille.

” – On minun se myönnettävä, että taulut miellyttävät minua suuresti. Tuokin vanha ränsistynyt puusilta, jonka kaiteella istuvat nuo lokit…näyttää niin elävältä. Veden ja valon heijastukset, varjot ja veden kuulaus, kaikki niin elävän luonnollista, että voisin kuvitella noiden lokkien ääntenkin tulevan taulusta.” rouva suorastaan huokasi. ”- Kunhan minun mieheni saa auton ulos lautalta, niin uskonpa meidän löytävän tästä jotain itsellemme…..” rouvan puhe tuntui katkeavan kesken lausetta, hänen huomatessaan maalauksen, joka itse asiassa oli koko ajan ollut erillisellä telineellä ja ehkä hieman katveisemmalla paikalla.

Nuori tyttö istui varjoisan lehdon siimeksessä, pienen lähteen äärellä ammentaen kädellään vettä lähteestä. Tyttö istui viehkeästi, kumartuneena juomaan kädestään, pukeutuneena vain pitkiin vaaleisiin kiharoihinsa. Tytön poskilla hehkui vieno hehkeä puna ja hänen vihertävän ruskeissa silmissään tuikki katse, jonka lämmöstä ei voinut erehtyä. Siinä hehkui rakkaus.

Rouva katsoi taulua keskittyneesti ja vaieten. Taulussa lehvistön lävitse siivilöityvä auringon valo loi hämyiseen lehtoon omat valokiilansa, joihin osuneet hyönteiset, jotka näyttivät hehkuvan omaa valoaan, oli taiteilija pystynyt vangitsemaan siveltimellään kankaalle. Tytön takana puiden latvojen välisiin aukkoihin oli kertymässä tummia, sinisenmustia pilviä, aivan kuin rajuilman edellä. Tunnelman kontrasti oli suorastaan kylmiä väreitä nostattavan huikea. Nuori kaunis rakastunut tyttö, onnellisen tietämättömänä, hento puna poskillaan kostuttamassa huuliaan täysin vailla aavistustakaan selkänsä takaa uhkaavasta rajuilmasta.
Tämä oli hänen taulunsa. Rouva tiesi sen heti. Hän kohotti katsettaan ja etsi taulun hintalappua, muttei nähnyt sitä.
Rouva kääntyi katsomaan taulukauppiasta. Mies, ehkä lähempänä kuuttakymmentä, vantteratekoinen, mutta ei missään mielessä lihava, tai edes tanakka, kasvoilla lyhyt, huoliteltu kokoparta. Paksut lihaksikkaat käsivarret, joista näki, etteivät ne olleet kovaakaan työtä kaihtaneet. Teräksenharmaissa silmissä ystävällinen katse, jossa kuitenkin oli myös jotain hieman surumielistä sävyä.

” – Valitan rouva. Se taulu ei ole kaupan. Siksi sillä ei ole hintaakaan.” Miehen ääni oli karismaattinen ja pehmeä ja vaikka rouva tiesi, ettei tuollaisen äänen omaava mies sanoisi asioita, joita ei vakaasti tarkoittaisi, hänen mielensä silti teki väittää vastaan. Hän halusi tuon taulun, hän näki sen jo sielunsa silmin uuden salin takan päällä. Paikalla, josta kukaan saliin tuleva ei voisi olla sitä huomaamatta.




Taulu / 3


”- Miksi te pidätte sitä sitten esillä? ” Rouva kysyi.
”- Tuo taulu on kulkenut matkassani siitä asti, kun sen maalasin.” Mies sanoi ja viittasi taulun signeeraukseen, jossa nimen lisäksi näkyi vuosiluku -84. ”- Jokaisella taululla on tarinansa ja se tarina määrää taulun arvon, enkä nyt puhu taulun hinnasta, tai rahallisesta arvosta, vaan sen todellisesta arvosta. Tämän taulun tarina on enemmän, kuin minun elämäni tarina ja siksi sillä ei ole hintaa, jonka voisi rahalla mitata. Monesti sitä on haluttu minulta ostaa, mutta minä en sitä voi myydä.” Mies katsoi rouvaa teräksenharmailla silmillään, eikä rouva nähnyt nyt noissa silmissä minkäänlaista ilmettä.
”- Kunhan minun mieheni tulee…, niin ehkä voimme.” rouvan lause tuntui jälleen jäävän kesken.
Ystävällinen ja jopa hyväntuulinen ilme oli jälleen hiipinyt miehen silmiin, tämän sanoessa.
” Kaikki muut taulut ovat käytettävissänne. Toivottavasti löydätte jotain muuta, joka miellyttää teitä.”
” – Rouva viittasi vielä tauluun ja kysyi. ” Onko hän tyttärenne…., ei vaan vaimonne?” Rouva korjasi nopeasti tajutessaan, ettei miehellä ilmeisesti vielä vuonna -84 voinut olla kuvan esittämän tytön ikäistä lasta.

Mies vilkaisi autolautan suuntaan. Nosturiautoa ei vielä ollut saatu ulos, joten…
”- Minäpä kerron, minäpä kerron tämän taulun tarinan, ehkä te sitten ymmärrätte, miksi en myy sitä.

” Olin siinä kahdeksantoista- yhdeksäntoista ikäinen ja asuin Vanamon kylässä. Täältä hyvän matkaa pohjoiseen päin, lähellä Nurmeksen kaupunkia. Isäni oli Ortodoksisen seurakunnan pappi Nurmeksessa.
Papin poikana minun kotikasvatukseni oli tietysti erilainen, kuin kylän muilla pojilla, joten en oikein istunut joukkoon. Se ei minua erityisemmin haitannut, sillä tykkäsin piirtää ja haaveilin kuvataiteilijan urasta. Minä kuljeskelin pitkin Pielisen rantoja luonnoslehtiön ja kynieni kanssa ja hahmottelin erilaisia kohteita lehtiööni.
Sinä kesänä, …se oli seitsemänkymmentäluvun jälkipuoliskoa, oli jostakin Helsingistä oleva pariskunta vuokrannut huvilan siitä meidän kotikylän liepeiltä. Tuo kuvan tyttö on heidän tyttärensä, ..tai tarkalleen ottaen sen rouvan tytär edellisestä avioliitosta. Tytön isäpuoli oli jonkun kauppaneuvoksen poika.

Yksi minun lempipaikoistani oli lähellä järven rantaa, kahden kallioisen mäen välissä oleva lehto, jossa pulppusi lähde. Kristallinkirkasta kylmää vettä, tuo sama lähde tuossa taulussa.
Eräänä päivänä, kun olin jälleen tuolla lähteellä, tyttö sattui löytämään tiensä sinne. Hän halusi nähdä piirroksiani ja innosti minua piirtämään lisää. Lähes päivittäin tapasimme tuolla paikalla, paikalla, josta muodostui salainen kohtaamispaikkamme. Eihän meillä mitään salattavaa kai olisi ollut, mutta se vain tuntui jännittävämmälle ja ehkä romanttisemmallekin.”

” Vai ei mitään salattavaa ...?” Rouva kysyi kujeellisella äänellä, jossa ilkikurinen viittaus oli peitettynä. Silti selvä viittaus tytön alastomuuteen.





Taulu/ 4


” – No me olimme nuoria ja rakastuimme. Ja mitä kaksi nuorta rakastunutta tekee kahden kesken, ei kuulu ulkopuolisille. Me emme sentään mitään alaikäisiä olleet.

” – Tästä eteenpäin tarina ei enää ole kaunis. Eräänä päivänä tytön isäpuoli oli lähtenyt seuraamaan tämän matkaa. Nähdessään meidän tapaavan, Syleilevän ja suutelevan, mies menetti malttinsa täysin. Karjuen mitä hirveimpiä uhkauksia, hän hyökkäsi kimppuuni ja alkoi hakata minua. Hän oli iso mies ja vahva, ilmeisesti jopa harrastanut nyrkkeilyä. Eihän minusta, silloin vielä heiveröisestä papinpojasta ollut minkäänlaista vastusta isolle raivopäiselle aikuiselle.
Mies hakkasi minut lähes tajuttomaksi ja sen jälkeen tarttui kaksin käsin niskaani ja upotti pääni lähteeseen. Vieläkin joskus öisin unessa näen lähteenpohjan poreilevan hiekan ja verisen veden huljuvan silmieni edessä.
Epäilemättä mies olisi hukuttanut minut, ellei tyttö olisi tullut apuun. Se mitä sen jälkeen tapahtui, sai minut toivomaan, että mies olisi todellakin tehnyt sen.
Mies kohdisti vihansa nyt tyttöön. Löi tätä avokämmenillä kasvoihin, repi hiuksista ja huutaen, kuin hullu villieläin raastoi vaatteet tytön yltä ja raiskasi tämän siinä kasvojeni edessä. Ja minä olin niin voimaton, etten millään voinut auttaa tyttöä, joka juuri oli pelastanut henkeni.”

Mies vaikeni hetkeksi ja katsoi rouvaa, joka kaivoi kyynelsilmin nenäliinaa laukustaan.

” – Siinä minä makasin voimattomana, osittain jääkylmässä lähteessä, katsoen, kuinka alle metrin päässä kasvoistani tytön isäpuoli raiskasi kauneinta ja rakkainta, mitä minä koskaan elämässäni olin kohdannut. Voimatta sulkea silmiäni näyltä, voimatta puuttua, tai auttaa millään tavoin. Minä itkin, sen muistan. Minä vain itkin.

Saatuaan rikoksensa tehtyä, mies yritti hieman siistiä asuaan. Istuutui sitten mahan ja sytytti tupakan. Poltteli siinä, kuin tupakkatauolla oleva työmies konsanaan. Aivan, kuin äskeinen teko ei lainkaan olisi mieltä painanut. Potkaisi minua kenkänsä kärjellä kevyesti ja sanoi osoittaen peukalollaan itkevään tytärpuoleensa: ”- Jäi siitä vielä sinullekin, käytä pois vain.”
Minä konttasin tytön luo ja yritin halata ja pyysin anteeksi, etten kyennyt häntä auttamaan. Hän ei kuullut minua. Hänen katseensa oli tyhjä ja eloton, hänen kehostaan oli voima kadonnut, Hänen huulistaan ja nenästään valuva veri imeytyi märkiin verisiin vaatteisiini. Hiljaa nyyhkyttäen hän suuntasi tyhjän katseensa silmiini ja näin, ettei hän enää ollut paikalla. Hänen aurinkonsa oli sammunut.
Poltettuaan savukkeensa, mies nousi ja nosti tytärpuolen käsivarsilleen ja kääntyi vielä katsomaan minua sanoen: ”- Jollei kelpaa, kun tarjotaan, niin ole sitten ilman…”
Mies lähti kantaen rakkaintani, enkä sen jälkeen enää koskaan häntä nähnyt.

Minä itkin ja huusin anteeksiantoa heidän peräänsä pitkään.
Viimein keräsin tavarani ja lähdin kotiin. Isäni oli töissä Nurmeksessa ja äitini oli usein päivän kaupungissa ja he kulkivat matkan yhdessä, joten kotona ei ollut ketään, kun palasin. Kävin suihkussa ja laitoin veriset ja pilalle menneet vaatteeni roskiin. Edessä olivat vielä pitkät tunnit, ennen isäni ja äitini paluuta. Minun täytyi kysyä isältä neuvoa, sillä asialle oli pakko tehdä jotakin.






Taulu / 5

Ennen kuin vanhempani saapuivat, tulivat poliisit. Nähdessäni poliisiauton kaartavan pihaan tunsin jonkinlaista sairasta voitonriemua. Mies oli siis jäänyt tekosistaan kiinni ja minuakin tietysti kuultaisiin todistajana.
Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys. Poliisit tulivat sisään ja ennen kuin ennätin huomatakaan, olin raudoissa. Minut pidätettiin epäiltynä raiskauksesta.
Minä kyllä tajusin, että tytön isäpuoli yritti saada minusta syyllisen tekoonsa, mutta vielä siinä vaiheessa uskoin asian selviävän nopeasti. Tyttö ei valehtelisi isäpuolensa eduksi, ei tällaisessa asiassa. Ei voinut tehdä sitä.

Eikä hän voinutkaan.

Oikeussalissa minua syytettiin raiskauksen lisäksi ruumiillisen vamman tuottamisesta, vakavan psyykkisen vamman tuottamisesta ja pysyvän henkisen vamman tuottamisesta. Tytön järjen valo oli sammunut, hänen aurinkonsa oli todella sammunut.

Tuomio tuli. Neljä vuotta ehdotonta vankeutta ja korvauksia reilusti yli puolitoista miljoonaa, markoissa. Se oli kova tuomio nuorelle syyttömälle papin pojalle, mutta vielä raskaampi oli tuomio, jonka isäni langetti, kun hän ei uskonut minua.”

Mies keskeytti jälleen tarinan hetkeksi ja vilkaisi lautan suuntaan. Autonosturi alkoi olla ulkona ja pian pääsisivät muut ajoneuvotkin liikenteeseen.

Rouva kaivoi laukustaan uutta nenäliinaa ja kysyi hennolla äänellä: ”- Kuinka se asia sitten selvisi?”
”- Eihän se sen kummemmin koskaan selvinnyt. ” mies vastasi: ”- Minut passitettiin Keravan nuorisovankilaan suorittamaan tuomiotani.
Alkuunhan minä tietysti kapinoin ja tein kaikkeni hankaloittaakseni henkilökunnan työtä. Erilaisia sanktioitahan siitä aina seurasi, mutta en halunnut ottaa opikseni, kunnes…kunnes vankilan johtaja piti minulle melkoisen nuhtelun.

”- Miksi teet oman ja toisten olemisen niin hankalaksi. Me täällä teemme vain työtämme ja sinä, joka sanot olevasi syytön siihen, mistä sinut on tuomittu, syytät meitä siitä. Kuule, me olemme ainakin yhtä syyttömiä siihen, että sinä olet täällä, kuin sinä itse. Nythän sinä itse yrität tehdä syyttömistä syyllisiä. Aiotko panna vahingon kiertämään?
Yhteiskunnassa on tiettyjä sääntöjä, joita laeiksi kutsutaan. Ne ovat yhteiskunnallisen järjestyksen perusta ja voi joskus sattua, että ne syyttäkin kohdistuvat ja väärin kohtelevat yksilöä, mutta yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että ne ovat olemassa ja että niitä noudatetaan.
Vaikka minä ja me kaikki täällä uskottaisiin sinun syyttömyyteesi, ei sillä olisi merkitystä, sillä tuomioistuin on sinut todennut syylliseksi. Ellet sinä itse kykene toisin todistamaan, niin kuinka kukaan muukaan voisi?
Parhaiten sinä autat itseäsi ja asiaasi, kun lopetat tuon vastarintasi ja käytät energiasi vaikka opiskeluun. Katsos, menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta voi rakentaa paremman.”





Taulu / 6



Vaikka vankilan johtajaa sanottiin ” Hulluksi Koiraksi” meidän poikien keskuudessa, niin jotenkin aistin jotain isällistä sanomaa tuossa jämerästi ilmoitetussa viestissä. Minä aloin todella opiskella. Minä suoritin vankilassa ollessani lukion ja kirjoitin itseni ylioppilaaksi loistavin arvosanoin. Ajattelin vielä silloin pyrkiväni opiskelemaan lakia ja hankkivani sellaisen juridisen osaamisen, että saisin tuon tytön isäpuolen vastaamaan teoistaan.

Vankilan johtajan myötävaikutuksella onnistuin vielä saamaan haltuuni lähes kaikki luonnoslehtiöni, jotka oli takavarikoitu todistusaineistona. Niitten perusteella oli oikeudelle näytetty toteen, että olin pitkään seurannut ja salaa tarkkaillut tyttöä, piirtäen hänestä mielikuvitukseeni soveltuvia kuvia. Näillä tarkoitettiin luonnoksia, joissa malli esiintyi alastomana.
En minä siis lakia lähtenyt opiskelemaan. Veri veti kuvataiteen puoleen ja niinpä eräänä aamuna astelin vapaana miehenä kuvataiteiden oppilaitoksen ensimmäiselle kurssille suurin odotuksin.

Ja minä imin oppia, kuin sieni vettä. Jos olin nuorempana luullut osaavani jo paljon, opin nopeasti, kuinka paljon minulla oli opittavaa ja kuinka vähän ihmisellä siihen oli aikaa.

Kolmannella vuosikurssilla meillä oli ” Taidenäyttely” Vr:n vanhoilla makasiineilla. Minulla oli ensikertaa tämä taulu esillä siellä. Kuinka ollakaan, paikalle asteli pariskunta, jota en enää koskaan olisi toivonut näkeväni.
En tosin itse vielä sillä hetkellä ollut paikalla, kun he näkivät maalauksen, mutta minut noudettiin kyllä pikavauhtia takatiloista.
Rouva oli pysähtynyt ja tuijottanut ääneti taulua varmaan minuutteja ja purskahtanut sitten hillittömään itkuun. Vasta siinä vaiheessa mies oli tajunnut jonkun olevan pielessä ja nähtyään maalauksen vaatinut tietää sen tekijän.
Nähdessään minut, mies menetti täysin malttinsa ja kiljui tappavansa minut. Tyttärensä raiskaajan.

Sinä päivänä minut erotettiin taideoppilaitoksesta. Pari päivää myöhemmin, minä lähdin maasta Hollantilaisen rahtilaivan mukana, laiva oli täydessä paperilastissa ja matkalla Etelä-Afrikkaan.” Miehen karismaattinen pehmeä ääni tuntui kohoavan jostakin rinnan syvyyksistä, eikä rouva havainnut siinä pienintäkään katkeruuden särähdystä.

Samassa paikalle asteli rouvan mies, joka oli saanut siis autonsa lautan uumenista rannalle. Huolestuneena hän katsoi kyynelehtivää vaimoaan ja kysyi: ”- Mitäs täällä tapahtuu…?”

”- Ei mitään.” rouva vastasi miehelleen: ” – Minä olisin halunnut ostaa tuon taulun, mutta herra taiteilija ei halua myydä sitä ja hän juuri kertoi minulle tuon taulun tarinan, hyvin surullisen tarinan. Minä ymmärrän, ettei hän halua luopua siitä.”
”- Hmmm… eipä hassumpi maalaus todellakaan.” herra totesi katsellessaan maalausta: Tämähän voisi sopia siihen meidän uuteen saliin, vaikkapa takan yläpuolelle.
Herra katseli muiden taulujen hintalappuja ja jatkoi: ” –Eiväthän nämä nyt niin pahan kalliita ole. maksa miehelle, mitä hän taulusta pyytää,…kunhan nyt ei miljoonia…heh..heh.”




Taulu / 7



”- Voi Kultaseni. Nyt sinä et ymmärrä. ” rouva sanoi miehelleen: ” Jos olisit kuullut tuon taulun tarinan, käsittäisit, ettei sitä voi rahalla ostaa, Ei edes miljoonilla. Minä kyllä näin…tai jotenkin vaistosin uhkan tuon taulun herkän kauneuden takana, kun näin nuo mustat pilvet, jotka näyttävät vyöryvän tytön takaa.
Mies valkoisessa maalin kirjomassa taiteilijan takissaan kääntyi katsomaan rouvaa ja nyt teräksenharmaissa silmissä oli jälleen hieman surumielinen katse. Ensimmäistä kertaa tuo pehmeä karismaattinen ääni hieman särähti miehen sanoessa: ”- Rouva. Te olette ensimmäinen ihminen, joka on nähnyt itse tuon taulun tarinan, Tai sen tarinan alun. Minä en voi myydä tuota taulua, mutta jos ostatte kolme mitä tahansa muuta taulua, niin saatte tuon lahjana.
Ei minun kannata myydä taulujani voiton toivossa, sillä minulla on loppuiäkseni vielä korvauksia maksettavana. Vouti vie kaiken sen, minkä on yli vähimmäistoimeentuloni tarpeen.

Rouva nyökkäsi äänettömänä ja kätki kasvonsa kädessään pitelemäänsä kyynelten kastelemaan nenäliinaan.
Herra liikehti vaivautuneena ja kaivoi sitten paksun lompakkonsa povitaskustaan ja totesi: ” – Vaimoni haluaa tuon taulun. Minä voin maksaa tuosta paketista vaikka viisituhatta. Eihän teidän tarvitse siitä kuittia tehdä, eikä ilmoitella voudille. Saatte vähän pelimerkkejä omaan käyttöönne…heh heh.”

Mies työnsi jäntevät vankat nyrkkinsä maalarintakkinsa taskuihin. Miehen teräksenharmaissa silmissä oli jäätävä katse hänen sanoessaan: ”- Hyvä herra. Olenko minä teidän mielestänne epärehellisen näköinen? Minä olen papin poika ja jollen olisi sanani mittainen mies, vetäisin rouvallenne antamani tarjouksen takaisin…”

Herra tunki paksun lompakkonsa takaisin poveensa, pälyili hetken verran neuvottomasti ympärilleen ja alkoi sitten lompsia hiljaa muristen autoaan kohti. Pysähtyi pienen matkan päähän ja hihkaisi vaimolleen: ” Minä odotan autossa.”

”- Anteeksi…” Sanoi rouva hiljaisella äänellä: ” Olisitteko niin ystävällinen ja valitsisitte puolestani ne taulut. Te osaatte valita juuri ne oikeat.”

Mies valkoisessa värien kirjomassa maalarintakissaan siveli mietteliäänä partaansa ja katseli, kuinka rouva pakkasi huolellisesti paperiin käärityt taulunsa Mercedeksen takapenkille. Hiljaa itsekseen puhuen mies tuumi: ”- Ehkä minun olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan sitten. Menneisyyttään ei voi muuttaa, joten miksi jäädä siihen roikkumaan. Parasta on keskittyä siihen tulevaisuuteen, mikä vielä on edessä.”











Taulu / 8


Rouva tunsi olevansa onnellinen. Uusi kunnostettu sali oli todellakin odotuksia vastaava. lattiasta korkealle kattoon ulottuva ikkunaseinä avasi näköalan yli ruohikkoisen ja istutuksin koristellun pihan suoraan merelle.
Hänen miehensä osasi vaatia ja saada rahoilleen vastinetta ja se näkyi kaikessa täällä ja hänen miehensä osasi järjestää juhlia. Oikeita seurapiirijuhlia, joissa kaikki viihtyivät. Juhlia, jotka taatusti jäivät mieliin ja joihin kutsuttiin ihmiset joiden haluttiin tutustuvan toisiinsa.
Monesti, tai jopa useimmiten noiden tutustumisten ansiosta hänen miehensä liikeasiat sujuivat joustavammin ja löysivät uusia toteutumisreittejä.
Onnistuneesti alkoivat nämäkin juhlat. Ilma suosi ja vieraat viihtyivät. Salin takan yläpuolella oli, kuin olikin, kuin kunniapaikalla taulu ” Tyttö lähteellä”. Sisustusarkkitehti oli heti mieltynyt taulun aiheeseen ja värimaailmaan, joka hänen sanojensa mukaan sopi, kuin suunniteltu salin väriarkkitehtuuriin.
”- Ei se haittaa, vaikka maalaus ei ole tunnetun taiteilijan, se on silti uniikki ja sopii sisustussuunnitelmaan täydellisesti. Tuskin olisitte saaneet onnistuneempaa tulosta, vaikka olisitte maalauttaneet taulun tilauksesta tähän saliin.”

Taulu todellakin sopi saliin ja herätti vähintään kohtuullista huomiota vieraiden keskuudessa.
Jopa siinä määrin, että itse talon isäntä koki tässä tilaisuuden kääntää vieraiden mielenkiinto itseensä.
”- Niin, tämä on aivan tuore löytö juuri päättyneeltä lomamatkaltamme itä-suomeen. Taulua kaupannut myyjä oli kehittänyt varsinaisen myyntimenetelmän, jolla varmaan myy taulujaan herkkäuskoisille kovaan hintaan. Vaan eipä aavistanut, minkälaiseen ostoalan ammattilaiseen yritti juonensa upottaa. Viidestä tonnista lähdettiin, mutta uskokaa, tai älkää, sain tämän ja kolme muutakin taulua alle tonnin. Tauluhan on kaunis ja hyvin tehty, eikä viisitonninen nyt aivan mahdoton pyyntö olisi ollutkaan, mutta minä olen periaatteen mies, enkä pidä huijauksesta.

Niin se erikoinen myyntitekniikka… kauppias oli pukeutunut itse taiteilijaksi ja kertoi tauluun liittyvän sydäntä särkevän tarinan, jonka vuoksi hän ei hinnalla millään voi siitä luopua.
Vaimoni, joka on herkkä ja tunteellinen ihminen taisi jo lähes uskoa sen.
Kultasen, kertoisitko meille tämän taulun tarinan, sen jolla se maalariksi pukeutunut kauppias asiakkaitaan vedätti. Ehkä vedättää vieläkin.”

Rouva yritti ensin vastustella, mutta miehensä peräänantamattoman pienen painostuksen jälkeen aloitti.

” Niin…tämän taulun nimi on Tyttö lähteellä. Pohjois-Karjalassa, Pielisen rannalla on pieni Vanamon kylä. Kylässä asui Nurmeksen Ortodoksisen seurakunnan papin poika, joka haaveili isona ryhtyvänsä kuvataiteilijaksi….”








Taulu / 9



Vaikka rouvan ääni ei voimakas ollut, puheensorina salissa vaimeni varsin nopeasti täysin
kaikki kuuntelivat liikkumatta ja hiljaa, tai eivät aivan kaikki. Salin laidalta pienen pyöreän pöydän äärestä, kolmen jo hieman varttuneemman naisen seurueesta irtaantui yksi. Hän oli hento, iältään jo varmaan yli viidenkymmenen, ehkä jo lähellä kuuttakymmentä. Ilmeisesti kuuloltaan hieman heikentynyt, koska liikkui määrätietoisesti lähemmäs takan luona tarinaa kertovaa rouvaa.
Päästyään eturiviin, hän pysähtyi ja kohotti katseensa maalausta kohti. Hän kuunteli tarinaa ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. Ympäri salia kuului vain hiljainen kahina, kun nenäliinoja kaivettiin esiin.
Kun rouva lopetti kertomuksensa, moni pyyhkäisi vaivihkaa silmänurkkaansa, tai kuivaili poskipäätään.
Herra taputti käsiään yhteen ja kuulutti äänekkäästi.:
”- Uskomaton tarina, eikä sitä siksi pidäkään uskoa. Se on kauppiaan myyntikikka, jolla hintatasoa yritetään nostaa. Kävimme vaimoni kanssa keskustelua tästä ajaessamme lomalta kotiin. Minä väitin miestä huijariksi ja todistin sen. Taidekorkeakoulussa ei koskaan ole opiskellut ketään, johon nimi E.C. Janis täsmäisi.”

Puheensorina alkoi palailla saliin ja monet miehet painelivat hämmentyneenä hymyillen nenäliinoja taskuihinsa, kun vielä eräs ääni vaiensi salin hetkeksi.

Siro, hentoinen nainen, joka oli sivupöydästä kävellyt eturiviin kuuntelemaan tarinaa, seisoi nyt suoraan taulun alapuolella ja sanoi hiljaisella, mutta selkeällä äänellä:
” Se on totta, että tätä taulua ei ole maalannut E.C. Janis, vaan Erkki Cristian Jänis, Ortodoksipapin poika Nurmeksesta. Signeerausta huolella katsoen, huomaa, että J-kirjaimen tyylitelty sakara kiertää yli toisena olevan ä:n ja muodostaa sille kirjaintunnuksen, joka erottaa sen a:sta. Jokaisella taululla on oma tarinansa ja se tarina kertoo taulun todellisen arvon, eikä se arvo ole aina rahalla mitattavissa. Jos teistä viisituhatta oli liikaa tämän taulun tarinasta, olen valmis maksamaan taulusta viisikymmentätuhatta, eikä se ole lähelläkään tämän taulun tarinan oikeaa arvoa, sillä sen tarina on tosi.

Nainen kohotti katseensa yli salin ja noissa vihertävän ruskeissa silmissä, silmissä, joista ei voinut erehtyä. Ne olivat samat silmät, jotka taulussa hehkuivat rakkautta. Noissa silmissä hehkui taas voima, josta ei voinut erehtyä. Se voima oli suunnaton kaipaus.


---

Oli kulunut kolmisen viikkoa siitä, kun mies oli lahjoittanut taulunsa pois. Hän oli jälleen Kolin laivarannassa. Tiirat jahtasivat salakoita vielä aaltoilevalta Pielisen pinnalta. Ukkosmyrsky oli laantunut vain puolisen tuntia sitten, mutta aurinko helotti jo lähes pilvettömältä taivaalta. Lieksasta tulevan lautan saapumiseen olisi vielä reilustikin puolisen tuntia, mutta myyntikojut olivat jo valmiina ottamaan laivalta saapuvat turistit vastaan.









Taulu / 10


Mies maisteli juuri ostamiaan mansikoita ja mietti vieläkin tauluasiaa. Toisaalta hän oli tyytyväinen hetken mielijohteesta tapahtuneeseen taulusta luopumiseen, mutta toisaalta hän kaipasi sitä. Ehkä nyt kuitenkin oli tullut aika jo luopua ja päästää irti menneisyydestä. Tapahtunut, mikä tapahtunut, ei sitä mikään enää muuta. Rikoksena kaikki ovat jo vanhentuneet, Liekö tekijä enää elossakaan. Entäpä tyttö? Ikäähän hänellekin on tullut ja on varmaan jossakin laitoksessa ja ehkä se on paras paikka hänelle.
Entäpä minä itse? Mies mietti. Olenhan ainakin saanut elää itsellistä elämääni ja omistautua taiteelle. Katkeruutta,…sitä olen ainakin yrittänyt välttää, sillä se vain myrkyttää elämän. Olenko onnistunut?...Vaiko en…

Kesken ajatusten miehen huomio kiinnittyy autoon, joka on pysähtynyt pienen matkan päähän.
Uusi suurehko ja kalliin näköinen ajopeli, jonka kuljettajan paikalta noussut nainen nostaa juuri avaamastaan takaluukusta paperiin käärityn esineen, josta ei voi erehtyä. Paketissa on taulu. Naisen silmillä on isohkot aurinkolasit, jotka peittävät suuren osan hiusten alta vapaaksi jäävästä kasvonosasta.

Aina silloin tällöin sattuu, että joku kyläläisistä käy kysymässä hänen mielipidettään jonkun taulun hinnasta.
Kuin empien nainen lähtee lähestymään kantaen pakettia kädessään.

” – Oletteko kadottaneet yhden tauluistanne?” kysyy nainen hiljaisella äänellä.
Mies tarttuu ojennettuun tauluun ja tuntee jo kääreen lävitse kehyksen ja tietää paketin sisällön samassa silmänräpäyksessä. Taulu on ” Tyttö lähteellä”.

Hän laskee varovasti taulun kädestään ja kääntyy katsomaan naista, jolla yhä on aurinkolasit silmillään. Miehen sydän on kuitenkin jo lähtenyt villiin laukkaan. Hän tietää….
Samassa nainen on jo hänen sylissään , suuressa, hellässä karhumaisessa syleilyssä.





Jokaisella taululla on tarinansa ja tämä oli tarina taululle ” Tyttö lähteellä”.