Kaikilla on kiire jonnekin; toisilla töihin ja tapaamisiin, toisilla jonnekin muualle. Junat koettavat kovasti pysyä aikatauluissa, mutta se on lähes mahdotonta suuren ihmismassan takia, joka tunkee ovista sisään ja ulos. Hämmentyneenä kaikesta kiireestä istuskelen junalaiturin puisella penkillä. Tarkkaillen, ihmetellen. Hieman minusta vasemmalla seisoo nuori poika odottamassa pian saapuvaa Z -junaa. Pojan ruskeiden hiusten päällä lepäävät kalliin näköiset kuulokkeet ja jos oikein höristän korviani, voin kuulla musiikin. Jostakin takaani leijailee tunkkainen tupakan haju, joka saa päätäni särkemään.
Seuraavaksi kiinnitän huomioni raiteisiin ja niiden pienoiseen tärinään, joka kertoo junan saapuvan. Ensimmäisenä näkyvät valot, sitten vaunut ja niiden ikkunat. Suuri Z loistaa junan etuosassa ja musiikkia kuunteleva poika siirtyy hieman lähemmäksi raiteita.
Pian juna alkaa hiljentää vauhtiaan, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Katseeni havaitsee aivan raiteiden lähellä seisovan tytön, nuoren ja kauniin, joka on pukeutunut pitkään mustaan mekkoon. Mekko tuo mieleeni hautajaiset, surulliset ja täynnä itkua. Jokin tytön olemuksessa ja käytöksessä kiinnittää tarkemmin huomioni ja saa huoleni heräämään. Huomaan tuon ottavan askeleen eteenpäin ja suuni aukeaa kauhistuneeseen huutoon. Mitään ei kuitenkaan kuulu, sillä vilinä ympärilläni peittää ääneni.
Tytön musta mekko on viimeinen asia, jonka tuosta näen. Sen pitsinen reunus hivelee maata, kun tyttö vajoaa alas. Seuraavaksi kuuluu tömähdys, kun juna törmää tyttöön ja minut peittelee suuri surun peitto.
Ensin tuntuu, kuin kukaan ei huomaisi. Kaikilla on liian kiire omissa puuhissaan.
Kun juna viimein pysähtyy, ajattelen: ”Vihdoin, vihdoin edes joku tässä kiireisessä maailmassa pysähtyy. Edes hetkeksi”. Tuon ajatuksen ajateltuani lävitseni tuulahtaa rentouttava aalto, kuin junan alle hypänneen tytön henki puhuisi minulle, kertoisi kaiken olevan hyvin.
Suljen silmäni ja hymyilen, kuuntelen nousevaa hälinää, kun ihmiset tajuavat tapahtuneen.
Kiire jatkuu, mutta eri merkeissä.
