Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Täydellinen tyttö
QR-Code dieser Seite

Täydellinen tyttö

Marietta oli aina ollut täydellinen tyttö. Hän oli enemmän introvertti kuin ekstrovertti luonteeltaan, mutta usein huomion keskipisteenä. Hän oli lyhyt ja pienikokoinen, mutta vaikutti kiireestä kantapäähän juuri niin elegantilta kuin saattoi kuvitella. Hän oli perinyt äitinsä - joka oli kuollut ensimmäisen ja viimeisen lapsensa synnytyksessä - kullanvaaleat hiukset, jotka oli aina kiepautettu taidokkaaksi hiuskruunuksi päälaelle vähemmillä pinneillä kuin oli Joanin mielestä luonnollista. Hänen silmiensä sini oli samaa salaperäistä sävyä kuin hänen isällään - jota ei koskaan mainittu, mutta luoja, jonka ilkikuriset silmät olivat lumonneet enemmän naisia kuin oli missään tapauksessa sopivaa. Mariettan väläyttäessä hymyn - hammashymyn, tavaramerkkinsä, jolloin helmenvalkoinen hammasrivi, joka ei koskaan ollut vaatinut hammasrautoja, pilkahti hurmaavasti esiin - nuo siniset silmät, astetta etelänmaiden keskipäivän sinitaivasta tummemmat, syttyivät hohtamaan kuin kaksi lamppua.

Hän oli älykkäämpi kuin yksikään omahyväisistä serkuistaan, joiden elämänpolun varrella ovet kyllä aukesivat suuntaan kuin suuntaan varsin lennokkaasti, mutta rahahan sai ihmeitä aikaan. Hän oli äärimmäisen taitava kaikennäköisessä käsityössä, näpertelyssä ja nypertelyssä ja päihitti tätinsä mennen tullen. Kun täti Joan oli hänet vain muutaman viikon ikäisenä luokseen huolinut, oli hän ennustanut kulmat rypyssä ja harmaat silmät siristyneinä pienestä, somasta tyttövauvasta vielä suuria ongelmia, runsaasti vaivaa ja aikaisia harmaita hiuksia itselleen. Nyt keski-ikäisenä hänen ruskeiden hiustensa seassa oli jokunen harmaa suortuva joka tapauksessa, mutta huolimatta siitä, että Marietta oli täydellinen tyttö, täti Joanilla oli tapana syyttää häntä kaikesta ja vähän muustakin.

Marietta opiskeli yliopistossa kirjallisuutta. Kirjallisuutta. Kirjallisuutta. Joan-täti saattoi toistella sanaa kuudestikin mielessään, joskus jopa ääneen mutisten, mutta ei se muuksi muuttunut. Tuo tyttö, joka parhain mahdollisin arvosanoin oli kaksi vuotta sitten lukiostaan valmistunut, kauniina, säteilevänä, terveenä, elinvoimaisena ja niin älykkäänä, että koko maailma olisi voinut hänen jalkojensa juureen langeta - kirjallisuutta. Kirjallisuutta, niinpä niin. Kaksikymmentä pitkää vuotta oli Joanin sisarentytär hänen luonaan asunut ja päivästä toiseen, viikosta kolmanteen ja vuodesta kymmenenteen oli täti Joan tuskaillut omien lastensa kömpelyyttä, puutteellisuutta ja riittämättömyyttä, kun saman katon alla yläkerran pienimmässä makuuhuoneessa oli Marietta varttunut täydellisestä tytöstä päivä päivältä täydellisemmäksi kohti täydellistä naiseutta. Mikseivät hänen lapsensa olleet täydellisiä?

Aina, kun Marietta onnistui jossakin, sai täti Joan kiiruhtaa keräämään kiitosta itselleen. Niin, hänhän tuon orvon oli kasvattanut, hän toki. Hänen ansiotaan oli tuo terävä älykkyys, laaja tietous ja osaaminen maailmasta, loppumaton kiinnostus uusiin asioihin, pettämätön vaisto ihmissuhdekysymyksissä ja ärsyttävä kyky oppia kaikki kertaheitolla. Mutta täti Joan paistatteli kiitosten, ihailujen, kateuden ja kehujen parrasvaloissa, kun Marietta mieluummin torjui ihmiset ja palasi omaan kummalliseen kuplaansa, jonka oli ympärilleen jo pikkukoululaisena muodostanut. Vaan väliäkö sillä, jos tytöllä oli kummallinen puolensa, tuumi täti Joan, sillä hän oli kummallinen vain omissa oloissaan neljän seinän sisällä lukitun oven takana pikku huoneessaan, jonne Joan-tädillä itsellään ei ollut pääsyä. Julkisesti Marietta oli se täydellinen tyttö, josta Joan-täti oli vastahakoisen ylpeä, jonka täydellisyys tyydytti hänen imartelulle ja huomiolle altista keski-ikäistä tädinmieltään.

Mutta se kirjallisuus. Niin, kirjallisuus. Parhain mahdollisin arvosanoin, lakki päähän asetettuna ja korkeat korkokengät kopisten oli Marietta pyörähtänyt illalla kotiin vietettyään päivän seurassa, johon Joan-täti yritti omia tyttäriään tunkea mukaan. Hän oli vastaanottanut uuden kierroksen onnitteluja ja sitten tokaissut ripsivärillä pidennettyjä sinisiä silmiään kehystäviä ripsiä räpäyttämättä, että hänet oli hyväksytty opiskelemaan kirjallisuutta ja että hän aikoi kirjallisuudentutkijaksi ja fantasiakirjailijaksi. Sitten hän oli käännähtänyt sulokkaasti koroillaan ja poistunut keittiöstä yhdessä valkoisen mekon pitsisessä hulmahduksessa. Joan-täti oli syönyt kaksinkertaisen määrän pillereitä tuona hermoja ravisuttelevana iltana vakuututtuaan siitä, että Marietta ei höpissyt omiaan, ollut humalassa tai vitsaillut. Kun Marietta vitsaili, sen tiesivät kaikki.

Täti Joanin lukuisista kyyneleisistä rukouksista, voimattomista vetoomuksista ja kahdesta teeskennellystä pyörtymisestä huolimatta Marietta oli pitänyt sievän vaalean päänsä ja opiskeli nyt toista äärimmäisen menestyksekästä vuottaan yliopistossa. Joan-täti olisi halunnut hänestä insinöörin, filosofian tohtorin tai sairaalan johtajattaren, tai edes psykologian maisterin, taloustieteilijän tai hotellinomistajan, mutta ei. Joan-täti oli purkanut pettymystään kuten naiset aina tekivät, tyhjentämällä lähimmän ruokakaupan suklaahyllyt - pantuaan siivoojansa asialle, totta kai, sillä eihän kukaan nyt saanut tietää, että Joan Marchilla oli heikot hermot, huolia ja kyltymätön suklaanhimo - ja vollottamalla tuntikausia päättömien nyyhkyelokuvien parissa valtaisan television ääressä. Hermoromahduksen pahin vaihe oli ohi kahdessa kuukaudessa, mutta juuri nuo kaksi kuukautta olivat sitä aikaa, kun täti Joan merkillisesti lihoi. Mutta ei siitä sen enempää. Marietta ei ollut valmistumassa insinööriksi, ja se oli suurin pettymys, minkä Joan-täti oli joutunut kohtaamaan pitkään aikaan.

Jotenkin ihmeellisesti, huolimatta erehdyksestään ammatinvalinnan saralla, Marietta onnistui yhä olemaan täydellinen tyttö, joka kukoistaen ja hehkuen kasvoi kohti täydellistä naiseutta. Niin miehet kuin naiset rakastivat häntä, ja täti Joan oli kerran jos toisenkin yrittänyt osoittaa ottolapselleen kelpo miestä seurustelua ja vielä vuosien päässä häämöttävää naimakauppaa varten, mutta Marietta oli sievää nenäänsä nyrpistäen pudistanut päätään.

"No kuinka komea sen miehen tarvitsee olla", oli täti Joan kerran tuhahtanut, tulkiten oikeutetusti Mariettan kieltäytymisen turhamaisuudeksi ja nirsoudeksi.

"En etsi aktiivisesti miestä, äiti, ja jos etsisin, en tekisi sitä ulkonäköperustein. Kaikki heistä ovat komeita", oli Marietta vastannut. "Haluan, että mies kiinnostuu minussa muustakin kuin siitä, että omaan aivot ja tiedän asioita, joista olen opiskellut."

"Eli sinä etsit niitä romanttisia seikkailuja ja prinssejä valkeilla hevosilla", oli Joan-täti kiiruhtanut sanomaan aavistuksen voitonriemuisena. Kyllä hän tiesi, että tytön päässä pyöri kirjoihin rustattuja ja valkokankailla esitettäviä seikkailutarinoita, joita ei tämän maailman kovassa käsittelyssä ja kohtalon kylmäkiskoisessa kohtelussa koettu.

Mutta Marietta oli vain hymyillyt niin, ettö kaksi hymykuoppaa muodostui hänen kuulaaseen ihoonsa. "Ehkä, äiti. Haluan kokea jotain uutta ja jännittävää. Ehkä joku mies, joka onkin kotoisin täysin toiselta puolelta maailmaa ja on valmis tarjoamaan minulle jotain ennennäkemätöntä."

Joan-täti oli tiennyt olevansa ilkeä, mutta hän oli niiskauttanut nenäänsä ja sanonut: "Väärän värisen ihon ja riitelyä täynnä vieraan kielen kirosanoja?"

Marietta oli tuijottanut häntä ensin kulmat vihaisesti rypyssä, sitten häneltä oli päässyt tukahtunut nyyhkäyksen ja naurahduksen sekoitus ja hän oli pudistanut päätään. "Haluaisin niin tietää sinun villeistä rakkausseikkailuistasi, äiti. Kerro minulle joskus niistä."

Se keskustelu oli päättynyt siihen. Marietta oli poistunut nopeasti huoneesta ja jättänyt täti Joanin hörppimään kylmää vettä lasista pitääkseen poskilla helottavan punastuksen kurissa. Mikä lapsi, mikä lapsi...





Joan-täti hiljeni vetääkseen henkeä ensimmäisen kerran kymmeneen minuuttiin, ja painoi käden uhkealle rinnalleen, jonka keskellä killui suuri timanttikoru. Hän istui yhden juhlavieraille tarkoitetun pöydän ääressä seuraten tarkasti vanhimman tyttärensä Estellen hääharjoituksia. Joan-tädin mielestä 25 oli oivallinen ikä mennä naimisiin. Estelle oli pyytänyt, että hän istuisi rauhassa, kunnes tulisi hänen vuoronsa. Täti Joan oli käyttänyt ajan hyödykseen ja selostanut sisarentyttärensä tarinan - tosin huomattavasti totuudesta poiketen, jättäen mainitsematta kaiken sen, jossa itse koki epäonnistuneensa, sillä Joan March ei epäonnistunut, kiitos vain - uteliaalle tulevalle vävylleen, hänen bestmanilleen ja heidän kahdelle kaverilleen. Nuoret miehet olivat ansaitulla tauolla juoksutettuaan Estellen kaason ja morsiusneitojen komentojen mukaisesti tuoleja huoneen halki neljästi edestakaisin, kunnes Estelle oli miltei purskahtanut itkuun, koska ei osannut päättää, missä ne näyttäisivät parhaalta.

Joan-täti tiesi, ettei Marietta arvostanut sitä, että hänestä puhuttiin salaa, mutta eihän Joan-täti mitään pahaa ottolapsestaan sanoisi. Sitä paitsi hän oli äiti, hän tiesi mikä oli hyvää ja oikein ja kertomisen arvoista.

Bestmanin naurahtaessa ja sanoessa jotain kaverilleen Joan-tädin tarkat silmät osuivat Mariettaan, joka pyrähti sisään valtaisaan valkoisen, hopeisen ja ruusunpunaisen väreissä kylpevään juhlasaliin, jonka poikki pitkäsääriseltäkin tanssijalta kestäisi aikansa liihottaa. Täsmälleen viikon päästä maagisena hääiltana valaistus olisi vähemmän keltainen ja keinotekoinen ja tuhannet seinille ripustetut lyhdyt syttyisivät maagisesti ja Estelle saisi prinsessahäänsä, joista oli seitsenvuotiaasta asti haaveksinut päästyään eroon siitä poliisiautovillityksestä, jota Marietta oli täti Joanin suureksi mielipahaksi ylläpitänyt kaksi ja puoli vuotta.

Niin, Marietta pyrähti saliin näyttäen tietä puolen tusinalle ruskeaihoiselle, tummasilmäiselle miehelle. Joan-täti ei ollut erityisen ihastunut aasialaistaustaisiin miehiin, mutta hänen tulevan vävynsä äiti oli Etelä-Koreasta kotoisin - vai oliko se nyt Pohjois-Koreasta? Oliko niillä nyt muuta kuin maantieteellistä eroa? - mistä johtuen tulevan vävyn seitsemän nuorempaa sisarusta olivat amerikkalais-aasialaisia. Vävy itse, Kenneth Graham, oli kunnollinen vaaleaihoinen periamerikkalainen, joka kouluttautui kirurgiksi. Hän oli täti Joanin arvostamien henkilöiden listalla ensimmäisten joukossa. Ei täti ulkomaalaisia pelännyt, heissä vain oli se tietty... villiys? Eiväthän he mitään villejä olleet, niin suloinen oli Kennethin kaksivuotias pikkusisarkin, joka tummat kutrit valloillaan säntäili hääjärjestelyistä huolehtivien aikuisten seassa aiheuttamatta sen suurempaa pahennusta kuin Estellen viinilasin särkymisen ja säikähtäneen kiljaisun. Niin, ei täti Joan heidän perheenmuodostustapojaan halveksinut, mutta oli ylpeä omasta vaaleasta ihostaan ja periamerikkalaisesta uhkeasta viehkeydestään.

Mariettan neuvomina kuusi Kennethin nuorempaa veljeä oli asetellut suurissa ruukuissa hehkuvat punaiset ruusut juhlapöytien lomiin, eikä Joan-täti voinut kuin huokaista ihastuksesta ja lyödä kätensä yhteen. Täydellisellä tytöllä oli silmää sisustamisessa. Niin, olisi täti Joan voinut katsoa sormiensa läpi, jos Marietta olisi sisustussuunnittelijaksi halunnut, mutta ei. Kirjailija sen olla piti.

Siinä samassa Marietta olikin ihan tätinsä edessä hymyillen hieman hengästyneenä. "Estelle sanoi, että hän kohta näyttää sinun paikkasi."

"Se on hyvä. Hän on ahkera ja vastuullinen tyttö", täti Joan totesi hieman kovemmalla äänellä kuin oli tarve, ja iski sitten silmää tulevalle vävylleen, joka istuskeli yhä viereisellä tuolilla. Yritys epäonnistui ja Joan-täti räpäytti vahingossa molempia silmiään yhtäaikaisesti, mutta Kennethin hymy oli yhtä lämpimän kohtelias kuin aina.

"Hän on", mies totesi ja vilkaisi hellästi tulevan vaimonsa suuntaan. Joan-täti pani merkille, kuinka Mariettan silmät seurasivat Kennethin katsetta ja tunnisti kaipauksen tytön kasvoilla. Niin niin, Joanin oma tytär se oli, joka oli naimisiin menossa, Marietta oli vasta 20-vuotias, ei riittävän kypsä ja täysin kunnollista, naimakelpoista miestä vailla.

"Niin, Marietta, pari vuotta ja sitten ehkä alkaisi olla sinun vuorosi löytää mies ja mennä naimisiin", hän sanoi äänellä, joka kuulosti äidilliseltä, lohduttavalta ja kokeneelta. Marietta vilkaisi häntä kasvoillaan omituinen ilme, jota täti Joan ei harmikseen osannut lukea. Hänen äidillinen äänensä ei selvästi vakuuttanut itsepäistä tytärtä.

Se tosin ei ollut Joan-tädin ensimmäinen holhoava lausahdus Mariettan rakkauselämästä sinä iltapäivänä. Hän oli pitänyt huolen siitä, että ihmiset olivat ymmärtäneet juuri hänen Estellensä menevän naimisiin ja Mariettan vasta odottavan vuoroaan. Sillä nyt se oli Joan-tädin biologinen, oma, ikioma tytär, josta hän sai olla ylpeä.

"Itse asiassa", Joan-täti alkoi taas ja viittasi Kennethin bestmaniin Laurentiin, "Marietta, oletko ehtinyt jutella tämän Laurentin kanssa kirjallisuudesta? Hänen isänsä on kirjailija ja kolumnisti. Hän ei myöskään ole vielä naimisissa."

Marietta lehahti punaiseksi. Joan-täti tunsi taas selittämätöntä tyytyväisyyttä.

"En vielä, mutta pitänee keskustella. Kirjallisuus on sen verran kiehtova aihe", Marietta sanoi ja väläytti kuuluisan hymynsä Laurentille, joka vastasi rennolla virnistyksellä. "Mutta äiti, ennen kuin syvennyn keskusteluun kirjallisuuden koukeroista ja sanojen saloista, haluan, että tapaat erään."

"Kuka tämä eräs mahtaisi olla?" Joan-täti kysyi herttaisesti hymyillen. Hän oli äärettömän hyvällä tuulella. Marietta käänsi päätään ja tähyili ympärilleen juhlasalissa - tänään hänen hiuksensa olivat taidokkailla kiharoilla - kunnes löysi etsimänsä ja viittoili jollekulle. Joan-täti seurasi kärkkäästi, kuinka yksi Kennethin pikkuveljistä, hiukan päälle parikymppinen poika hölkkäsi Mariettan luo. Kyseessä oli juuri se Kennethin veljistä, joka vähiten miellytti Joan-tätiä. Mies oli varmasti pidempi kuin hänelle oli hyväksi ja hänen leveät hartiansa muistuttivat sitä jyrkännettä, joka henkivartijoilla usein sijaitsi korvien alla. Joan-täti loihti kasvoilleen ilmeen, jonka uskoi näyttävän ilahtuneelta katsellessaan pojan - liian rempseä ja vilkas siihen, että häntä olisi nuoreksi mieheksi saati sitten mieheksi voinut vielä kutsua - tuikkivia silmiä, liian pitkiä hiuksia, jotka kihartuivat miltei hänen hartioilleen ja hymyyn vetäytynyttä suutaan, joka oli aivan ehdottomasti vino.

"Hei Joey", Kenneth tervehti nuorempaa veljeään. Joan-täti tuijotti Mariettaa odottaen, että tämä kertoisi asiansa ja yritti jättää huomiotta sen seikan, että hänen ja pojan nimet olivat turhan samanlaiset hänen makuunsa.

"Ajattelin, että mainitsen tästä sinulle, äiti, ennen kuin ehdit järjestää minulle sokkotreffejä tai mitään", Marietta sanoi. Hänen poskensa hehkuivat yhä, joskin se saattoi olla kiihtymyksen punaa. Hänen silmänsä säihkyivät taas, ja Joan-tädissä syntyi kummallinen halu himmentää niiden kimallusta. "Menimme kihloihin itsenäisyyspäivänä. Onhan siitä nyt jo yli viisi kuukautta. Ettet vain vahingossa yritä hankkia minulle toista miestä, kun minulla on Joey."

Oli vaikea päätellä, kuka pöydän ääressä istuvasta viidestä henkilöstä oli päästänyt ilmat keuhkoistaan, sillä puuskahdus oli kovaääninen, ja se saattoi hyvin olla Joan-täti itse. Tädin puolustukseksi tosin oli sanottava, että Kenneth ja hänen bestmaninsa Laurent näyttivät juuri niin pöllämystyneiltä kuin miltä Joan-tädistä tuntui. Täti kuitenkin kokosi itsensä nopeimmin.

"Mutta kultaseni, älä nyt vitsaile".

Mutta Mariettasta tiesi aina, kun hän vitsaili. Joan-täti tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ja käsiensä tärisevän, mitä pidempään hän tuijotti tytärtään. Kihloihin? Marietta? Kaksikymppisenä? Ennen hänen Estelleään? Kihloihin? Kirjallisuus?

"Marietta. Marietta, ethän sinä nyt ole voinut. Äidillesi kertomatta. Olen äitisi. Ethän sinä nyt vain. Sinähän vielä opiskelet. Etkä käy töissäkään."

Kuumeinen ilme Mariettan kasvoilla oli haihtunut, ja nyt salaperäinen hohde oli syttynyt hänen silmiinsä. Se katse lupasi aina jotain pahaa. Joan-täti puristi käsiään yhteen estääkseen niitä vapisemasta ja tuijotti yläviistoon kasvattamansa sisarentyttären tyytyväistä hymyä ja yritti tulkita sitä onnea, jota hän tuntui sädehtivän. Mutta eihän Marietta ollut voinut. Estelle oli menossa naimisiin. Ei ollut aikaa eikä tilaa toisen ihmisen onnelle. Estellen onnen päivä oli enää viikon päässä.

Marietta nosti kapeaa vasenta kättään. Joan-täti halusi pureskella persikanvärisiksi lakattuja kynsiään eikä voinut estää katsettaan lipumasta hoikasta ranteesta solakoihin sormiin, nimettömään. Hän tuijotti siroa, säkenöivää kultasormusta selittämättömän paniikin kasvaessa hänen rinnassaan.

"Emme me ihan vielä naimisiin mene", Marietta sanoi iloisesti. "Haluan ensiksi valmistua yliopistosta. Enkä minä vielä pois ajatellut muuttaa, vietän vain joitain viikkoja Joeyn luona. Hän hankki oman kämpän kuukausi sitten."

Joan-tädin täydellinen tyttö oli mennyt kihloihin ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa tädin tietämättä. Ja tuo mies oli Joan-tädin esikoistytön tulevan aviopuolison pikkuveli. Äkkiä täti Joan kaipasi pillereitään ja suuren sänkynsä lukuisia viininpunaisia tyynyjä.

"Mutta, rakas", hän vain änkytti. Täydellinen tyttöni petti minut, paistoi tädin silmissä.

Ja oli kuin Marietta olisi lukenut sanat tätinsä silmistä. Hänen suloinen hymynsä haihtui ja tilalle tuli ilme, jollaista Joan-täti ei ennen ollut hänen kasvoillaan nähnyt. Hänet pettänyt täydellinen tyttö näytti itsevarmalta, ja tuolla hetkellä Joan-tädistä tuntui kuin hän olisi katsonut tyttärensä kasvoista hänen isäänsä, omaa veljeään, josta täti Joan ei edelleenkään suostunut puhumaan. Marietta virnisti isälleen ominaisella tavalla silmät siristyen, ilme enteillen jotain pahaa.

Joey oli seissyt sanaakaan sanomatta Mariettan vierellä noiden muutaman minuutin ajan, jotka olivat Joan-tädin mielestä tuntuneet kolmelta tunnilta, vain katsoen suhteellisen vastikään kihlattua tyttöään silmissään sama hellä ilme, joka vain hetkeä aiemmin oli Kennethin silmissä viipyillyt.

Kuin hidastetussa filmissä Marietta painautui liian pitkän kihlattunsa syliin, sujautti sormensa liian pitkiin suortuviin ja raotti huuliaan, kun pojan vino suu kosketti niitä.

Kun Kenneth, Laurent ja heidän kaverinsa alkoivat alkujärkytyksestä toivuttuaan vislailla, naureskella ja taputtaa vastikään kihlautuneille, täti Joan lysähti vasten tuolinsa selkänojaa. Pari jatkoi siveetöntä huulikontaktiaan välittämättä väkijoukosta, jota keräsivät ympärilleen. Mariettan täydellisen tytön palkintopalli musertui Joan-tädin mielessä; kultainen kyltti Mariettan pään yläpuolella murtui ja valui säkenöivänä kultajauheena Joan-tädin päälle; tädin rakentamat pilvilinnat romahtivat. Koskaan ei Marietta ollut tehnyt mitään kummallista, vääränlaista huomiota herättävää tai paheellista julkisesti.

Kyllä täti Joanin omat lapset varmasti olivat jotain muuta kuin kömpelöjä, puutteellisia ja riittämättömiä. Ei täydellisyyttä varmasti ollut. Sillä jos oli, mitä se muka tarkoitti? Ei ainakaan kihlautumista äidin tietämättä. Äkkiä Joan-täti tunsi huojennusta. Täydellisyys oli rajallista. Rahalla ei ollut rajoja.

Jos täti Joanin lapset olivat riittämättömiä, hän tekisi heistä riittäviä rahalla. Ja riittävä oli varmasti parempi kuin täydellinen.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS