Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Kylähullun päiväkirja 29.6 - 1.7
QR-Code dieser Seite

Kylähullun päiväkirja 29.6 - 1.7

29 keskuuta tiistai.

Meni vähän huonoille unille viime yö. Mielessä pyöri poliisi Jokelan heittämä ajatus, jonka ymmärisin viittaavan Hilun osuuteen juhannusyön tapahtumiin. Asia kaiversi ajatusta kiveräkärkisellä kuokalla. Voisiko juttu todella olla niin? Erinäiset aihetta tukevat vaihtoehdot tuntuivat pullahtavan ajatuskulun pintaan jatkuvasti.

Hilu tiesi ikiliikkujaprojektistani, mielestäni jopa yllättävästi. Hän myös ehdotti lavalle menoa aattona. Eikä siinäkään vielä kaikki. Tanssien jälkeen Hilu vielä halusi jäädä keskustelemaan ja kävelemään rannalle. Eiköpä siinä ollut jo tarkoitushakuista viivyttämistä? Tarkoin pohdittavaa asiaa kuitenkin minulle.
Sitten toisaalta taas. Mielestäni Hilusta henkii joku suoruus ja selkeä rehti rehellisyys, jota ei voi olla aistimatta. Hän ei ujostellut kertoa menneisyytensä kipeistä kohdista, vaikkei aivan yksityiskohtiin mennytkään kuvaillessaan avoliittonsa kariutumista.
En tiedä, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta ajatus Hilun olevan kimpassa murtoporukan kanssa.

Tämä päivä menikin laitellessa pajaa kelvolliseen järjestykseen. Sama olisi pitänyt saada tehtyä ajatuksillekin, mutta sille sekamelskalle en saanut tolkkua työstetyksi.
Taidanpa huomenissa ajella Kollibaariin ja sitä kautta yrittää selvittää vaihtoehtojen ratoja.


30 kesäkuuta.

Hieman yllätyin avatessani Kollibaarin oven. Tiskin takana hääräilikin Hilun äiti Kerttu.
Huomenta.
- Mitäpä laitetaan? Kerttu tiedusteli. Menin yllättävässä tilanteessa heiman hämilleni ja sain vihdoin tokaistua.
-Taidanpa ottaa partiopojan isolla kupilla.
-Hilla-Marja on tuolla keittiön puolella. Pyydän tekemään, tulee kohta pöytään. Ilmoitti Kerttu, eikä tehnyt elettäkään näpelöidäkseen kassakonettaan.
Kaivoin kuitenkin lompakkoni esiin, mutta Kerttu viittasi kädellään. Tulkitsin eleeni turhaksi, joten tyydyin kiittämään kohteliaasti.
- Iso kiitos, jos sillä selviän tällä kerralla.

Varasin itselleni ikkunapöydän ja tuskin ehdin istuutua, kun ikkunan editse asteli baarin ovea kohti kirkonkylän voimakaksikosta pidempi ja ehkä äänekkäämpi: Ressu. Aavistin saavani pian pöytäseuraa, ja kohdallen se osui. Ressu asteli pöytääni kohti kahvikuppi ja munkkirinkilä tarjottimellaan.

- Morotusta mieheen! Ressu mölähti. - Kuis se kulkee elämä Jussin jälkeen?
-Paremminkin vois kulkee, vastailin. - Aattoyönä oli murtomiehet käyneet kylässä sillä välin, ku myö lavalla oltii.
- Älä hitolla. Mitä ne vei?
- Mitäpä arvelet? Ainoo, mikä niitä ol kiinnostanu ol ne ikiliikkujajutut. Työhä sanoitte niije yksii sällii kysellee siellä Teboililla jottai niihi viittaavaa. Satuitteko huomaa millasella pelillä ne liikku?
- No mie en ainakaa huomannu, Ressu vakuutti. - Oot sie poliisille ilmottanu?
- Joo. Kävi ne jo maanantaina. Niile mie sanoin vaa rosvoi vienee konee ossii.
- Et ilenny sannoo ikiliikkujahommisstas mittää, arvasi Ressu.

Samassa Hilu toi pöytään tilaukseni.
- Siul olikii rankka Juhannus. Syöhä nyt, et toivut. Mie tarjoon, Hilu naurahti.
Ehdin jo miettiä, tiesikö Hilu murtokeikasta, ja jotain taisi Ressukin ehtiä pohtimaan, koska tokaisi.
- Nii, Tompan luona oli käyny murtovarkaita aattoyönä.
- Herranen aika! Hilu henkäisi. - Sillä välin, ku myö oltii lavalla? Hän jatkoi kysymyksellä.
- Nii, just sillo, Ressu vei keskustelua. - Eikä Tomppa ilenny poliisille sannoo, et ne vei sen ikiliikkujan.
- Jos nyt iha tarkkoja ollaa, nii ei se oikesti täytä ikiliikkujan määritelmii, pätkin Ressun innostuksen. - Se toimii kyllä ja liikkuu, mut se käyttää ulkopuolista energiaa.
- Mie arvasin. Miehä sanoin, ettei sellasta pysty tekemää, Ressu jatkoi voitonriemuisella äänellä. - Siul on siinä sähkömoottori ja patterit.
- No, ei oo, mut en mie ruppee sitä tässä siule selittämmää, sanoin ja haukkasin partiopoikaani.

Ressu loi pitkän katseen annokseeni, sitten minuun ja vielä Hiluunkin.
- Vai oli se rankka Juhannus Tompalla. Ressu tuntui oivaltavan uudn näkökulman
Juhannukseni vaiheisiin.
Pääsitkös Tomppa ihan toukomehiläisen töihin, kun siuta noin passataan.
Hilu tuhahti ja kipsahti kohti keittiötään. Kävellessään kuitenkin keinutti lantiotaan tietoisen liioitellusti, kai ärsyttääkseen äskeisen kommentin heittänyttä Ressua. Homma näytti toimivan, sillä Ressu kimmahti jakkaraltaan ja ärähti minulle.
- On siinä ja mulla kaveri. Lausahduksen sisäinen sanoma saattoi jäädä itselleni hieman hämäräksi, vaikka joku sukkiin liittyvä mielikuva siitä silti syntyi. Ressulta jäi pöytään lähes täysi kahvikuppi ja aloittamaton munkkirinkilä. Ne näyttävät nuo kiireet syntyvän joskus todella yllättäen.

Haukkailin siinä annostani ja maistelin ohessa kahvikupposesta kollibaarin mustaa. Melkoisen sekavat mietteet pyörivät ajatuksissani. Olihan tässä lyhyessä ajassa ehtinyt tapahtua monenlaista kummaa, mutta kuinka tästä nyt eteenpäin. Joku aatoksenitu tunki pintaan ja se liittyi jopa yllättäen Thomas. A. Eggbergiin. Alkoi tuntua siltä, että minun ehkä sittenkin pitäisi käydä tervehtimässä Ulriikakodin asukkia.
Vaikka Eggberg ei muista onnettomuutensa jälkeen asioita kolmea minuuttia pidempää, niin ehkä hän muistaisi ennen sitä tapahtuneita paremmin. Ikiliikkujaan liittyvillä asioilla alkoi olla jo aiempaa kiinnostavampia näkökulmia. Pohdiskeluni katksivat jälleen yllättävään kysymykseen.
- No, mihin se Kenonen häipyi? Kahvitkin ovat jääneet juomatta, Hilu oli ilmestynyt paikalle ja tiedusteli pöytäseurani poistumisen vaikutteita.
- Joo, eipä näytä kahvi maistuneen. Taisi huomata pukeutuneensa tilanteeseen nähden sopimattomasti ja lähti sukkia vaihtamaan, arvelin syitä Ressun häipymiseen. Hilu naurahti sen oloisesti, että ymmärsi kommenttiin piiloutuneen vihjeen.
- Mites sie aiot nyt sen oman projektis kannalta jatkaa? Vai meinaatko luovuttaa?
- En tiiä. Just mietin, kannattasko lähtee käymään Loviisassa jututtamassa Eggbergiä itteesä. Jos sillä jottai muistikuvia ois siitä, mitä tarkoitusta koko systeemillä alunalkaen on ollu. Ikiliikkujahan on ikivanha mysteeri, jota on elätelty, vaikka kai se on tiedetty, ettei sellasta voi ikinä saada aikaiseksi.
- Kuka Eggberg? Hilu uteli
- Enks mie kertonu sillo aattoyönä? ihmettelin.
- En mie ainakaa muista.
- Tän systeemin keksijä, mitä ilmeisemmin, kerroin. - Ratkaisut sisältää siinämäärin uusia tulkintoja ja oivalluksia fysiikasta, ettei mikään kylähullu voi kyseessä olla. Ohan hänen ollu pakko käsittää, ettei värkki täytä ikiliikkujan vaatimuksia, vaikka se pyöriikin. Miuta kiinnostaa, miksi ja mitä tarkoitusta varten hommaan on ryhdytty, ja miten Uki liittyy tähän kokonaisuuteen.
- Mites sie sitte liityt tähän? Jos Eggberg on keksiny laitteen, nii mite se siulle on joutunu? Miks hää ei ite tee sitä ikiliikkujaa? Hilu ihmetteli.
- Sehä tässä kummaa onkii. Uki lähti aikoinaa ilmeisesti juuri Eggbergin luo niissä asioissa ja katos sillä reissullaa. Sit Eggberg joutu johokii onnettomuutee ja sai aivovamman, eikä pysty muistamaa mittää asiaa hetkee kauemmin.
- Vieläkää en tajuu, mite sie sitte oot joutunu siihe mukkaa, Hilu intti, joten kerroin sitten sitikan laittelun myötä löytyneistä piirustuksista.
- Ne ol nii asiallisesti tehty ja kaike lisäks niihe mitotukset oli koodattu matemaattisella järjestelmällä. Sitten, ku homasin, ettei mitotukset näytä sopivan keskennää yhtee, tajusin hommaan kätkeytyvän jotain merkityksellistä. Meni muuten aikaa sen koodauksen purkamiseen. Siinä sitten, kun mitat alko täsmätä alko homma jo viedä mukanaan.
- No, auttasko se Eggbergin tapaaminen sitte mitään? Jos hää ei muista mittää, ni entäs sitte?
- En tii, mut keksitkö parempaa vaihtoehtoo? Kysyin.
- Entäpä jos annat koko roskan olla?
- Siihe tässä voi hyvinkii joutuu, mut taijan sitä ennen käydä pyörähtämässä Loviisassa.

Hilu epäili Loviisamatkan tarkoituksenmukaisuutta, koska Eggbergin muisti ei nähtävästi yltäisi antamaan minulle haluamiani selvennyksiä. Asiaa toki epäilin itsekin, mutta toiveissa elättelin mahdollisuutta siihen, että Eggbergillä olisi muistikuvia ajasta ennen onnettomuutta. Ehkä niitä pystyisi palauttelemaan kuvailemalla yksityiskohtia keksinnöstä, jonka hän itse oli nimennyt ”Ajanpyöräksi”. Nimi oli ehkä kiertoilmaus, jolla väistettiin ikiliikkujaan liittyvät ennakkokäsitteet.



1. heinkäuuta

Sovitellessani pakua Hoivakoti Ulriikan parkkipaikalle, kiinnitin huomioni kauempana pihalla, vanhojen koivujen siimeksessä seisovaan tummalasiseen farkkuun. Tutun näköinen ajokki, jos se oli sama jota aiemmin olin kotikulmilla nähnyt, niin mitä se täällä teki? Havainto herätti tietysti mielenkiintoa, mutta en alkanut asiaa pidempään pohtimaan. Olin tullut tapaamaan Eggbergiä ja se sai olla pääasiallinen tavoite. Kysymykset ikiliikkujan ympärillä vaativat mielessäni vastauksia ja tämä oli ehkä ainoa mahdollisuus niitä saada.
Lämpimänä kesäpäivänä joukko hoivakodin väkeä istuskeli ulkosaalla olevilla penkeillä ja mukana näytti olevan henkilökunnan edustajakin. Oiva paikka ja tilaisuus suorittaa lähempiä tiedusteluja.

-Hyvää päivää. Mie oon Tommi Lukander ja mie tulin tapaamaan Thomas Eggbergiä, aloitin keskustelun.
- Päivää, päivää. Mats Kauste, mies esittäytyi ja ojensi kätensä tervehtien.
- Sukulainen? Hoivahenkilö heitti kysymyksellä.
- Kyllä. Kaukainen tosin, Thomas on isäni serkku, heitin vastaukseni, joka ei aivan totutta vastannut.
- Aivan. Thomaksella ei juuri ole vieraita käynyt. Olemme olettaneet hänen sukulaistensa asuvan kaukana ja siksi etääntyneen herra Eggbergistä. Kauste katseli ympärilleen, kuin etsien ja jatkoi sitten.
- Hän ei näköjään ole nyt ulkona. Käydäänpä katsomassa, onko hän mahdollisesti huoneessaan. Tehän olette tietoinen hänen tilastaan?
- Niin, siitä ettei muisti toimi? halusin varmistaa.
- Sepä se. Hän ei todennäköisesti muista teitä. Tai sanotaan varmuudella, ettei muista. Hänellä on pysyväksi määritelty aivovamma, joka vaikuttaa muistikeskukseen aivoissa. Ikävä kyllä, hän ei pysty muistamaan muutamaa minuuttia vanhempia asioita.

Huoneen ovessa oli numero kaksi ja nimi T. Eggberg. Hoitohenkilö koputti oveen ja vastausta odottamatta avasi sen.

Valkeatukkainen, erittäin huolitellusti pukeutunut mies istui vanhan tummaa puuta olevan kirjoituspöydän takana ja kohotti katseensa kädessä pitämästään rubikin kuutiosta. Kysyvä ilma kasvoilla hän katsoi meitä kohti.

- Hyvää päivää herra Eggberg. Teille tuli vieras, Kauste ilmoitti.

Eggberg katsoi meitä ääneti ja ilmeettömän hienen hetken ja kysyi.

- Kukas te sitten olette?
- Mie oon Tommi Lukander. Hyvää päivää herra Eggberg.
- Entäs tämä toinen? Uusi kysymys seurasi ensimmäistä.
- Minä olen Matss Kauste ja olen täällä töissä.
- Jaha. Menkää sitten töihinne, kivahti tiukan oloinen palaute.
- Yrittäkää pärjätä, Kauste virnisti minulle ja lähti huoneesta. Käännyin jälleen katsomaan Eggbergiä. Mies oli jatkamassa värikuution mysteerin kimpussa puuhailuaan, aivan kuin olisi ollut huoneessaan yksin. Yritin käynnistää keskustelua.
- Miun isä oli Uki Lukander. Tehän tunsitte hänet?
- Vai niin. Kukas sinä sitten olitkaan? Kysymys tirahti kiukkuisella äänellä.

Alkoi näyttää siltä, että kolmen minuutin muistilupaus oli pitkälle ylimitoitettu. Tuskinpa tästä matkasta tulisi mikään suurmenestys, arvelin jo tässä vaiheessa.
Rubiikin saloihin keskittynyt herrasmies näytti jo jälleen unohtaneen minut. Kuutio pyöri ja rapisi miehen sormissa tottuneen näköisesti ja ne hetket, kun se ei pyörinyt, Eggberg käytti kirjatakseen saavuttamansa värikombinaatiot virheäkantiseen vihkoonsa.
Syy kuutiopyörityksen sujuvuuteen valkeni samalla, kun katselin ympärilleni huoneessa. Kuutioita, niitä oli asunnossa kymmenittäin, ellei jopa sadottain. Pikamuistilla varustetulla tiedemiehellä riitti taatusti puuhaa mysteerien ratkoimisessa. Poimin käteeni yhden sohvapöydällä lojuvista älypeleistä ja aloin pyöritellä sitä. Tuttu laite minulle ja pystyn muutamassa minuutissa ratkaisemaan värisommitelmat oikeisiin paikkoihinsa. Eggbergillä näytti olevan oma menetelmänsä, sillä värikoodien lisäksi yksittäiset palat oli merkitty myös numeerisesti. Jokaisella värisivulla oli numeraalit nollasta kahdeksaan niin, että nolla jäi keskelle, mutta muutoin numerot eivät järjestyksellään noudattaneet loogisuutta.

Ilmeisessti Eggberg oli puuhansa lomassa tarkkaillut myös tekemisisäni, sillä hän ksäisi yllättävän kysymyksen.

- Kukas sinä olitkaan? Äänestä oli kädonnut se kireä sävy ja se oli suorastaan pehmeä ja jopa aidon kiinnostuneen oloinen. Vastaukseni jälkeen seurasi heti uusi kysymys ja siihen minun täytyi jo miettiä vastaustani.
- Miksi sinä olet minun luokseni tullut?
- Käyntini tarkoitus liittyy tähän, vastasin kaivaessani paidantaskusta esiin kopiota Eggbergin alkuperäisestä ikiliikkujapiirroksesta. Ojensin paperin keksijälle.
- Mitä tämä esittää? hän kysyi ja äänessä oli jälleen alkuperäistä kireyttä.
- Sitä mie oon selvittämässä, vastasin uteluun, tarkkaillen samalla miehen ilmeitä. Ne eivät ainakaan paljastaneet mitään.
- Tästä minä en mitään kyllä ymmärrä. Kuka sinä sanoitkaan olevasi? Joku Uki?
- Ei ku Tommi Lukander. Uki ol miu isä ja te tunsitte hänet, yritin selvittää asiaani.
- Niinkö? Tunsin siis isäsi. Onko tämä Uki joku sukulaiseni? Miksi hän ei itse tullut käymään?
- Uki katosi jo kauan sitten, eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen mitään. Hää ol käymäs tääl, tai siis Loviisas siun luona, ja takaspäin tullessa ajanu puuhu Koria kohal. Auto löyty joevarrelta puuhu ajettuna, mut miestä ei mistää. Luultavasti Uki ol nukahtanu rattii ja suistunu tieltä. Päässy jotekii sekapäisenä autostaa ulos ja joutunu Kymijokkee.
- Vai sellainen ikävä tapaus. Minkälaine auto se oli? Yllättävä kysymys hämmensi minua hetken. Miksi auto kiinnosti Eggbergiä? Muistiko hän sittenkin jotakin vanhoista asioista?
- Se ol sitroenin Sd- malli vuodelta -58, vastasin jännittyneenä.

Eggberg käänsi katseensa seinällä olevaan kuvaan. Siinä se oli. Ukin sitikka, uutena ja kiiltävänä. Auton vieressä seisovasta pojastakaan ei voinut erehtyä. Thomas .A. Eggberg siinä seisoi iloinen virnistys kasvoillaan.

- Nyt minun päätäni alkaa taas särkeä. Lähtisitkö kanssani hieman kävelemään ulkoilmaan. Se auttaa yleensä päänsärkyyni, Eggberg hieroi niskaansa ja nousi pois pöytänsä takaa.
- Totta kai mie lähen, vastasin jopa toiveikkaana, odottaen kuulevani jotain uutta Ukista ja jopa ”Ajanpyörästä”.

Kävelimme verkkaisesti pihanurmella, vanhojen koivujen siimeksessä. Katselin varjoon pysäköityä farkkuskodaa. Samanlaisia autoja on varmasti pilvin pimein, mutta melkoiselta sattumalta tuntui nähdä täällä yksi niistä. Harmi, etten ollut pannut risulahdessa rekisteriä mieleeni. Olisin saattanut ehkä muistaa sen silti, ellei havaintoni olisi ollut peilin kautta tehty. Käänteisenä rekisteritunnus ei ainakaan nyt soittanut mitään muistikelloa päässäni. Ajatukseni keskeytyivät jälleen Eggbergin ääneen.

- Kerroppa jotain siitä Ukista.
- Paljoahan miulla ei oo kerrottavaa. Uki katos ennen miun syntymääni, mutta jottain sentään tiiän miule kerrotun perusteella, vastasin ja kerroin Ukin historiasta sen, mitä siitä tiesin. Kun sitten ehdin sitikan vaiheisiin, Eggberg keskeytti minut.
- Nii, se auto. Se oli minun isäni entinen. Sävähdys kulki lävitseni. Olimme varmasti kävelleet jo pidempään kuin sen kolme minuuttia ja Eggberg muisti auton vielä. Ehkä muistista löytyisi vielä muutakin kiinnostavaa.
- Te muistatte sen auton vielä, innostuin ehkä liikaakin.
- Toki minä sen muistan. Ei minun muistissani mitään vikaa ole, mutta kukas te olette? Miksi isäni auto teitä kiinnostaa?

Huokaisin tuskastuneena itsekseni. Tästä ei kyllä tule yhtään mitään. Ukko on ihan pihalla, vaikka hetkittäin vaikuttaisi olevan jo reessä, tai ainakin pääsemässä jalaksille.

Kävelimme hieman kauemmas rekennuksesta. Korkea pensasita reunusti pihaa ja aivan aidan kupeessa oli yksittänen penkki, jolle olimme selvästi matkalla.

Istuuduimme varjoon ja ajatukseni alkoivat jo kierrellä lähtöhetken kimpussa, kun jälleen yllättävä pyyntö kantautui korviini.
- Kertoisitko myös äidistäsi?
-Muoristako? ällistyin kysymystä.
-Muoriksiko häntä kutsutaan?
-Nii mie oon aina sanonu, ja ilmeisesti Ukikii, vastasin ja aloin kertoa.
Lopetettuani Eggberg oli pitkään vaitia ja kysyi sitten viimein jälleen yllättävän kysymyksen.
-Löytyisikö sinulta kynää ja paperia. Annan oman numeroni ja oaoitteeni.

Olihan minulla paperia. Se piirustuksen kopio, mutta kynää ei ollut. Yllättävästi sellainen kuitenkin löytyi Eggbergin povitaskusta. Hän kirjoitti paperiin nopeasti kauniilla ja selkeällä käsialallaan. ”Ole varovainen. Olet vaarassa. Älä missään tapauksessa paljasta tietäväsi Ajanpyörästä mitään. Isäsi on elossa, mutta tarkoinvartioituna. Lähde nyt ja hävitä tämä paperi heti, kun voit sen tehdä salaa. Meitä kuunnellaan kaiken aikaa.”

-No, onpa nyt kumma. En saa millään päähäni omaa osoitettani, tai puhelinnumeroa. Mennään tuonne talolle ja kysytään sieltä, ehdittyämme takaisin rakennukselle, hän ei enää muistanut koko asiaa.
-Olipa mukavaa keskustella. Tuletko sitten taas uudelleen? Mikä se sinun nimesi taas olikaan.
-Tommi Lukander, kavereitten kesken Tomppa vaan, vastasin, oivaltaen nyt muistinmenetyksen ehkä paremmin, kuin vielä hetki aikaisemmin.
















Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS