Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Jomppo
QR-Code dieser Seite

Jomppo

















JOMPPO






















I


Halisen Jomppoa oli onnistanut kaupunkireissulla. Joskus puolen yön jälkeen hän tuli taksilla kotiin tummatukkainen nuorehko nainen kainalossaan. Parin tarjotun paukun jälkeen neitokainen oli suostunut lähtemään Jompon kanssa Seurahuoneen tanssipar-ketille, ja siitähän se peli sitten oli alkanut.
Sellainen huoleton raikulipoikahan Jomppo tunnetusti oli, mutta kun tavoitteena oli naisseuran saaminen, osasi hän laittaa hienot kuteet yllensä ja käyttäytyä ainakin sen yhden illan vähän fiksummin. Tanssimaankin hän oli oppinut ihan kohtalaisesti lukuisilla seuranhakureissuillaan.
— Millon myö ollaan perillä? seuralainen huokaisi puoliunisena, kun sinisen Mersun kaukovalot valaisivat Salokylän ensimmäistä tienviittaa Joensuuhun johtavalla kantatiellä.
— Ihan kohta. Ei tästä oo meille ennee kun muutama kilometri. Elähän Tarja kii-rehi… Keretään kyllä saman peiton alle vähemmälläkii kiireellä… Jomppo koetti jutella rauhoittavasti ja korjasi lippalakkinsa asentoa paremmaksi.

Oli muuan kesäinen yö vuonna 1989. Heinät pelloilla odottivat paalaamista, mutta eihän vähän alle kolmekymppinen viriili maatalon isäntä joutanut sellaisia pohtimaan, kun kiin-nostavampaakin tekemistä sattui olemaan. Tai mikäs isäntä hän nyt oli, koska nuorena leskeksi jäänyt Helvi-äiti Halisen talossa käytännössä kaikki juoksevat asiat hoiti ja työt organisoi. Silti Jomppo mielellään pelasi isännän roolia kylillä ja menomestoissa liikkues-saan.
Eihän sitä tarvinnut kenellekään sanoa, että hieno BMW oli äidin ostama ja ettei maitotilien käyttämistä ja apulantojen hankkimista voitu käytännössä koskaan jättää pojan hoidettavaksi. Joskus aikoinaan Jompolle oli kyllä annettu tukku seteleitä lumilingon tai lypsykoneen ostamiseen, mutta Savonlinnan Mustassa pässissä ne rahat oli tuhlattu ihan muihin tarkoituksiin. Että sellainen nuori isäntä.
— Sie Jonne sanoit, että sie asut ihan lähellä Savonlinnoo. Ja nyt myö ollaan ainakii puol tuntii jo ajettu teille, Tarja marmatti.
Jomppo kaivoi povitaskusta litteän likööripullon ja ojensi sitä seuralaiselleen. Eipä nainen erityisemmin vastustellut, kun Jomppo puristeli hänen kookkaita tissejään ja suu-kotteli hänen kaulaansa.
— Otahan tuosta pikkuhuikka. On kuule ihan laatuainetta. Meikäläinen ei köy-hien litkuja ruukoo juuva. Siitä se mualima tuas kirkastuu… kun otetaan vähän lakkalik-köörii… Jomppo virkkoi ja korjasi taas lippahattunsa asentoa.
Takapenkillä he toisiaan imeksivät, ja tuntematon suhari vain ohjasi Mersua hil-jaisella asfalttitiellä ilmeettömänä.
Lippahattu oli yksi Halisen Jompon tavaramerkeistä; ei hän sitä päästään var-maan riisunut kuin nukkuessaan ja talvellakin hän usein tallusteli lippis päässä ja korvat punaisina. Hatun piti olla juuri siinä oikeassa asennossa: rennosti takaraivolla niin että vaalea etutöyhtö näkyi kunnolla lipan alta jokaiselle vastaantulijalle. Ikään kuin varmis-taakseen omaa viehätysvoimaansa Jomppo korjasi vähän väliä lippiksen sijaintia parem-malle mallille.
Myös hiusten kampaaminen taaksepäin oli yksi hänen maneereistaan. Tiukkojen farkkujen takataskussa oli melkein poikkeuksetta jättikampa, ja peilin edessä Jomppo viih-tyi toisinaan puolikin tuntia itseään ihailemassa. Jos kampa sattui katoamaan baarireis-sulla tai tanssilavalla, kohta Jomppo sen joltakulta lainasi. ”Onks siulla kampoo?”

No, olihan Jomppo kai naisten silmissä ihan mukavan näköinen nuori kundi vaaleine hurmurikiehkuroineen ja kiltteine kasvoineen. Sellainen lyhytkasvuinen tappi hän oli, mutta toisekseen hänellä ei ollut ylipaino-ongelmia ja kissamaisen ketterästi hän pyöräh-teli tanssiparketilla. Jotkut olivat sanoneet häntä Onnen päivien Ralph Malphin nä-köiseksi, ja siitähän Jomppo oli ollut hyvin otettu. ”Ai oonko mä tosiaan sen näköinen? Perkele… ihan niin kuin oikee elokuvatähti…” Sukulaismiehensä Pitkon Peskan tavoin myös Jomppo kävi toisinaan puhumaan stadilaisittain, kun oli pikkutuiskeessa.
Ärrää hän sorautti kuten Luostarisen Heino ja Pennasen Asko, hieman peh-meämmin tosin niin että r- ja l-kirjaimet menivät melkein sekaisin. ”Ostin Anttosen Jorlkilta kolomella marlkalla porlatun starltarlin.”
— Ai tiällä korvessako sie asut? Tarja kysyi, kun taksi oli melkein Halisen pihassa.
— Mikäs korpi tää… Ihan elävä kylä.
— No eipä oikein siltä näytä.
Jomppo kiirehti tarjoamaan neitokaiselle uutta huikkaa, ettei se nyt vaan keksisi lähteä samalla taksilla takaisin Savonlinnaan.

Mitä lie oli Jomppo uudelle valloitukselleen Seurahuoneella puhunutkin, mutta melko pettyneenä tämä katsoi Halisen talon pihapiiriä pikkutunneilla. Talo ei ensinnäkään ollut niin suuri ja hieno kartano, millaiseksi Jomppo oli sen tarinoissaan maalaillut, eikä se na-vettakaan niin nykyaikaiselta näyttänyt, millaiseksi Jomppo oli sen värittänyt iskemisen alkuun päästyään. Mutta haisihan siellä kuitenkin rehellinen lehmänpaska – kai siellä siis maataloutta harjoitettiin. Seuraava pettymys oli, ettei talossa ollut sisävessaa.
— Ai työkö tiettä tarpeenne huussissa? Mitenkä se on nykyaikana ennee mahol-lista? Kesämökillä kuivakäymälä on ihan ymmärrettävä ratkasu, mutta ei nyt oikein jatku-vaan asumisseen tarkotetussa talossa…
Jos Jompolla ei olisi ollut niin polttavaa painetta jalkojen välissä, aivan varmasti hän olisi viimeistään siinä vaiheessa tylysti käskenyt daamia pitkin tietä kävelemään. Se-libaatissa riutuminen oli kuitenkin nuorelle miehelle niin kova koettelemus, että se teki rääväsuisesta öykkäristäkin tilapäisesti sanojaan harkitsevan herrasmiehen.
— No… Voijaanhan se sisävessakii sitten rakentoo johonkii nurkkaan… Jos täs-sä niin kun asiat sille mallille kehittyy… Ei se oo rahasta kiinni. Myymätöntä mäntymehtee on hehtaaritolokulla ja lehmät lypsäävät hyvin maitoo, Jomppo virkkoi.
Kyllähän Jomppo osasi melkein satujakin puhua, kun tarve vain oli kyllin kova. Elettiin vielä sitä aikaa, jolloin jotkut itäsuomalaiset nuoret naiset saattoivat jopa oikeasti haaveilla maatalon emännän ammatista. Tätä valttikorttia Jomppo oli kai onnistunut hyö-dyntämään tuoreimmassa naaraan bongauksessaan.
Jo alaikäisenä pojankloppina hän oli huomannut, että otollisella hetkellä vastak-kaisen sukupuolen edustajan saattoi saada iskettyä aika alkeellisilla tempuilla. Tokkopa Tarja olisi Jompon matkaan lähtenyt, ellei tämä olisi vihjaillut pitkin iltaa vapaasta emän-nän paikasta, kihlojen ostamisesta ja tulevista perinnöistä. Mahtihäitten pitämisestäkin hän oli tainnut vähän niin kuin huulena jotain mainita, kun laseja oli kilistelty.
— Eikös tää teijän talo ookkaan hirrestä tehty? Tarja kysyi huussista tultuaan.
Jompolla meinasi käydä keittämään. Mitä ihmeen nirppanokkia nämä nykyiset naiset oikein olivat? Mutta koska pelissä oli niin paljon, hän nieli kiukkunsa.
— On siinä hirsrunko. Se on vuan vuorattu mineriittilevyillä jälestäpäin. Sillon kun isäukko oli vielä elävien kirjoissa.
— Jassoo…

Mainettaan pelastaakseen Jomppo kiirehti esittelemään Tarjalle edellisenä talvena ostet-tua autoa, jota säilytettiin navetan yhteydessä sijaitsevassa kylmässä varastossa. Ehkä se oli onnistunut veto, koska menopelin nähtyään Tarja alkoi uudestaan lämmetä Jompon lähentelyille.
— Ai että oikein Bemari…
— Joo! Eihän meikäläiselle mitkään huonommat autot kelepookkaan. Bemari se olla pittää! Köyhät miehet ajeloo Nissanilla tai Ladalla, Jomppo innostui.
— No siinä piti varmaan tehä mehtään aukkoo, että sait tuon tuotuu liikkeestä ulos? Tarja enemmän totesi kuin kysyi.
— Ka pitihän se… Vuan onhan tuota mehtee mitä kuatoo. Koulunkäynti pysähty meikäläisellä pelekkään kansalaiskouluun, vuan eihän tässä silti oo oltu köyhiä ja kippei-tä!
Tarja alkoi olla antautuvaisemman oloinen. Ei kai hän sitä tyhmyyttään tehnyt, mutta pelin henkeen kun vain jotenkin kuului, ettei sen jälkeen enää pakkeja annettu, kun miehen piikkiin oli ensin koko ilta juhlittu, nakkikioskilla käyty ja taksilla samaan osoitteeseen lähdetty. Kiimoissaan Jomppo olisi ottanut hänet vaikka siinä Bemarin ko-nepellillä. Siihen tekoseen Tarja ei kuitenkaan suostunut.
— Männään nyt sentään sisälle lämpimään. Tiällä kun on itikoitakii.
— No männään männään, Jomppo murahti kalu oikeassa lahkeessa pullottaen.
— Onhan siulla kortsuja?
— On on… Alahan tulla jo.
Eipä tainnut Tarjakaan olla ihan eilisen teeren poikia niissä hommissa. Kun tyttö aloitti poikien kanssa pelehtimisen jo kolmetoistakesäisenä, kymmenen vuoden päästä ne touhut sujuivat jo rutiinilla ja ilman omantunnon tuskia.

II


Niin tuskissaan Jomppo oli, ettei malttanut viedä uutta valloitustaan alakerran tupaa pi-demmälle. Vaatteet oli riisuttu käytännössä jo ulkoeteisessä kiihkeän suukottelun ja käh-mimisen lomassa. Täydessä stondiksessa oleva heppikin oli jo käväissyt Tarjan suussa ennen tupaan astumista.
Jo vuosien ajan Jomppo oli vetänyt uskollisesti kovaa naistenmiehen rooliaan, ja eihän se nyt hänen tapauksessaan ihan pelkkää puhettakaan ollut. Aika monen naaraan sisuksissa hän oli vehkeitään uittanut, vaikka ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttä-nyt. Jompon kaverit saivat kuulla kaikki hänen panokokemuksensa mitään likaista yksi-tyiskohtaa unohtamatta. Yksin tein verisistä kuukautissiteistäkin Jomppo teki kuulijoilleen tarkan selvityksen. ”Sillon vittuu on parasta nuolla, kun se on ollu muutaman päivän pe-semättä. Vasta sillon siinä on kunnon haju ja lemu!”
Oli selvää, että Jomppo piti itseään niitten seutujen suurimpana pukkina. Jos jol-lakulla toisella nuorella miehellä oli ollut jokin seksikokemus, aina Jomppo löi sen lyttyyn tai ainakin vähätteli sitä. ”Ei se Essi suanu siltä Sarilta pilluu. Kuhan puhhuu vuan läm-pimikseen… Piältäpäin vuan piäs Sarilta pilluu koittelemmaan. Eihän se sitä naimaan asti piässy.” Salotien varrella asuvat ikätoverit olivat erityisenä Jompon pilkan kohteina. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että heillä kaikilla oli vielä poikuus housuissa. ”Ei niistä kuk-kaan oo ijällään nainu. Turusen Pali ei ijällään, Hämäläisen Tapsa ei ijällään, Vatasen Arska ei ijällään, Närhen Jussi ei ijällään. Ja sitten vielä huippuna Kutvonen! Ei sekkään ijällään, vaikka mies on jo yli kolomenkymmenen! Luulis jo hävettävän moinen suamat-tommuus…”
Niin, Jomppo oli se ainoa alfauros niillä leveysasteilla. Sitä mieltä hän tuntui ole-van ilman epäröinnin häivääkään.

— Eikös siulla oo yläkerrassa oma huone? Eikös myö nyt voitas sinnekkii män-nä? Tarja koetti selittää huohottaen, kun Jomppo oli jo painamassa häntä tuvan pöydälle maata rötköttämään.
— Mitä turhia… Tässä pöyvällä on ihan hyvä nussii. Levitähän nyt ne koipes jo perkele! Tässä sentään oo aikoo koko yötä sinnuu viritellä… Rajasa se on esileikilläkkii…
Pienen vastaan hangoittelun jälkeen Tarja toteutti Jompon toivomuksen. Var-maan miehen käskevä äänensävy oli jo herättänyt Tarjassa pienen vastareaktion, mutta mihinpä siitä olisi voinut enää paeta. Kun nyt touhu oli jo edennyt tähän asti, eipä siitä voinut enää oikein perääntyä.
Tarja makasi pöydällä jalat levällään, ja kostea paljas torttu oli siinä Jompolle kuin tarjottimella. Jomppo survoi oitis paksun aisansa naisen uumeniin. Joitakin aivan erityisiä kiksejä hän tuntui saavan juuri siitä asetelmasta, että akti suoritettiin nimenomaan sa-massa paikassa, missä toiset perheenjäsenet söivät ja kahvia joivat. Siinä oli kai sitä van-haa kunnon isäntämeininkiä. Kun isännän kulkuset vaativat tyhjentämistä, ei sen hom-man suorittaminen saanut katsoa aikaan ja paikkaan. Ja sehän oli selvää, että jokaisen naikkosen oli silloin pakko hänelle hametta nostaa.
— Laitoithan sie sen kumin? Tarja sai sanotuksi, kun Jomppo jo pumppasi häntä täyttä häkää.
— Joo joo! Pie nyt jo se suus kiinni!
Ehkä juuri siinä vaiheessa Tarjalle alkoi kunnolla paljastua miehen todellinen luonne ja se ainoa asia, jota mies hänestä haki. Pakeneminen oli kuitenkin käytännössä mahdotonta, kun äijä oli jo täysissä touhuissa ja kun vaatteetkin olivat hujan hajan pitkin ulkoeteistä.
Näin ne röyhkeät villimiehet hommat hoitivat. Aina naiset heitä paheksuivat ja moittivat, mutta kummasti heillä aina sitä naisseuraa vain oli. Kohteliaat herrasmiehet jäi-vät useimmiten vain nuolemaan näppejään. Joittenkin aivan kivikauden lainalaisuuksien mukaan nämä asiat vain tuntuivat menevän ainakin siinä tietyssä ikävaiheessa. Julmim-mat ja häikäilemättömimmät luolamiehet korjasivat aina potin.

Kaiken kiihkonsa keskellä Jomppo ei muistanut varoa naimatouhuista lähteviä ääniä. Ensin tupaan astui unestaan herännyt pikkuveli Marko ja melkein heti perään Hilma-mummo, joka vielä asusteli kotona tyttärensä hoidettavana, vaikka oli jo pitkälti yli seitse-mänkymmentävuotias.
Marko oli juuri ajokortin saanut nuorukainen ja oli kai niin paljon raikulipoikana tunnetun isoveljensä touhuja nähnyt ja seurannut, ettei osannut kuin hymyillä suopeasti makuuhuoneen oviaukosta. Hyvähän se vain oli, että velimiestä oli onnistanut kaupunki-reissulla. Olihan sitä puutteessa riutumisen tuskaa jo koko edellinen talvi kuunneltu. Hil-ma-mummo sen sijaan ei ollut yhtä ilahtunut tästä näytöksestä:
— Voi hyvänen aika! Jokkii raja se pitäs olla näissä Jonnenkii tempauksissa! Että oikein tuvan pöyvällä! Tällästä riettautta meijän talossa!
— Mäne helevettiin siitä! Jomppo ärähti.
Marko palasi takaisin sänkyynsä, ja eihän mummokaan sitten osannut tehdä muuta kuin poistua paikalta. Jomppo vei aktin loppuun asti ja saatteli lopulta järkyttyneen seuralaisensa yläkerran kammariin nukkumaan.
Jomppo oli jo legendaarinen hahmo Salokylässä ja oikeastaan koko pitäjässäkin. Siksi tämäkin episodi värittyi joksikin ihan muuksi, kun se aikanaan kantautui kyläläisten korviin. Legendan mukaan Jomppo oli vain sanonut mummolle reippaasti terve kättä hui-taisten ja jatkanut sitten hommiaan ihan muina miehinä. Kai se sitten niin meni, että ih-miset uskoivat siihen totuuteen, johon he halusivat uskoa.


III


Eipä tullut Tarjastakaan nuorta emäntää Halisen taloon.
Aamun valjetessa rakastavaisille tuli kova riita, ja tämän mittelön seurauksena Savonlinnan neito kai sitten päätti, että kiitti mulle riitti. Jo yön aikana Tarjalle oli selvinnyt yhtä sun toista vähemmän miellyttävää tietoa Jonnen elämästä. Seurahuoneella Jomppo ei ollut maininnut halaistua sanaakaan, että samassa taloudessa asui äidin lisäksi myös huonokuntoinen mummo ja kahdeksantoistakesäinen velipoika. Joillakin naisen keinoil-la Tarja oli myös onkinut selville, että Jonnen Helvi-äiti oli käytännössä talossa täysi johta-ja ja että lähestulkoon kaikki tilan rahatkin olivat hänen takanaan.
Hienolla autolla mies kyllä ajeli, mutta mamman kukkarosta se oli maksettu. Ylä-kerran kammarissakaan ei ollut sitä leveää uutta vesisänkyä, vaikka sellaisestakin ylelli-syydestä Jomppo oli vaahdonnut.
Krapulassa miehen halut olivat tunnetusti kovimmillaan, ja kankkusessa Jomppokin olisi heti tahtonut vetäistä varvit, kun oli saanut silmänsä auki. Pään selvittyä Tarja ei kuitenkaan enää ollut valmis niihin hommiin, vaan päinvastoin kävi pukeutu-maan kovalla kiireellä. Vielä vilahduksen mustista pimppikarvoista ja pulleista mukavasti heiluvista rinnoista Jomppo ehti nähdä, kun hän makoili peiton alla keppi täydessä erek-tiossa.
— Mitäs helevettii sie nyt käyt pihtailemmaan? Annoithan sie pilluu miulle yöllä-kii, Jomppo murahti tyytymättömänä.
— Joo joo! Se oli sillon ja nyt on nyt.
— Voi vittu siun kanssa! Kyllä miun tarjoomat viinat ja sapuskat kelepas ja taksil-lakkii oli meille mukavoo ajella. Ja sitten käyt yhtäkkiä sitä värkkiis siästelemmään! Tää ei oo perkele oikein! Jomppo jo karjahteli ääntään säästelemättä.
— Mitäs tarjosit! Ei se velevota minnuu yhtään mihinkään. Ja tokkopa olivat ies ihtes tienoomia markkoja? Miehän en ruppee tuollaselle hullulle panopuuks niin vähällä! Minnuu ei osteta muutamalla paukulla ja parilla makkaranpätkällä. Joku raja se on miul-lakii.
— Perkele mie otan siut sitten vaikka väkisin! Jomppo sähähti ja nousi jo sängys-tä ylös tatti ojossa.
Siinä vaiheessa Tarja säpsähti ja livahti porraskäytävään. Mistä näistä sisäsiittois-ten peräkylien aikamiespojista ikinä tiesi, mihin kaikkeen he olivat valmiita ainaisessa pil-luntuskassaan. Kenties jotain dramaattista olisikin tapahtunut, ellei Helvi-äiti olisi ilmes-tynyt porraskäytävän alapäähän. Kai hän oli kuullut kiivaan keskustelun ja tiesi rientää nopeasti auttamaan.
— Tulukeehan uamupalalalle sieltä kumpikii. Tiällä on puuroo ja keitettyjä ka-nanmunia, Helvi lausui rauhallisesti.
Tarjaa ei tarvinnut kehottaa kahta kertaa, mutta Jomppo jäi vielä huoneeseensa. Kun Tarja jo lusikoi puuroa suuhunsa, Jomppo tumputti katkerana. ”Kätteen en vejä! Sitä en vähällä tie!” Jomppo tapasi uhota, mutta todellisuushan oli jotain ihan muuta.

Helvi Halinen oli hienotunteinen ja vieraanvarainen vanhan kansan nainen. Pienikokoi-nen hän oli, mutta sitäkin tomerampi liikkeissään. Tarjallekin hän rupatteli oitis kuin van-halle tuttavalle konsanaan ja käyttäytyi niin kuin ei olisi yöllisestä kohtauksesta ja aamu-riitelystä mitään tiennytkään.
— Ai että Savonlinnassa asut ja muatallouslomittajan hommiakkii oot tehny? Hel-vi kysyi kahvia lisää kaataessaan.
— Joo. Onhan niitäkii töitä vähän kokkeiltu.
— Ka mikäpäs siinä. Työtähän se on sekkii.
Jonkin ajan päästä Jomppokin tuli aamiaispöytään, mutta Tarjaan hän jo suhtau-tui kuin tyhjään ilmaan. Helvi ja Tarja keskustelivat vilkkaasti, mutta Jomppo vain joi kah-via tuppisuuna.
— Selevittelet Jonne nyt vielä muutaman tunnin piätäs ja lähet sitten viemään Tarjan takasin kottiin, Helvi yritti sanoa sovittelevasti.
— Vitut lähen! Jomppo kivahti.
— No kyllähän siun nyt pittää hänet kaupunkiin takasin viijä, kun kerta hänet tänne toitkii.
— Ja vitut!
— Ei tää Jonne oo nyt oikeeta pellii. Ei sitä nyt tällä tavalla voi toista ihan heitteille jättee, Helvi vielä koetti sanoa.
— No hyvät ilimathan nyt on kävellä! Kävelköön vitun huora miusta nähen!
Siihenpä sitten päättyi sekin neuvotteluyritys. Tietenkin äiti tunsi poikansa ja hä-nen tapansa, eikä jatkanut sen pidemmälle turhaa keskustelua.
Taksilla neitokainen oli Salokylään tullut ja taksilla hän sieltä myös poistui. Kylä-taksia ajava Honkalan Rapo sattui olemaan langan päässä, kun Helvi hänelle soitti. Jon-nen pikkuveljellä Markollakin oli ajokortti ja auto, mutta hän oli jo ehtinyt lähteä tyttöystä-vänsä Paulan luokse. Koska Tarjan rahat tuntuivat olevan vähissä, Helvi maksoi taksi-kyydin paksusta lompakostaan, jota hän piti visusti piilossa. Tutun taksisuharin kanssa voitiin vain sopia jokin sopiva könttäsumma, jolla hän heitti yhden kaupunkikeikan.
— Kyllä minnuu nyt nolottaa, kun teijän pittää tää kyyti maksoo. Onhan tää nyt aika ikävee teitä tällä tavalla vaivata, Tarja lausui tuvassa, kun Rapon Mersu oli saapunut pihaan.
— No elähän nyt tyttö hyvä sitä murehi. Eikä minnuu tarvihe teititellä. En mie sen-tään niin vanha vielä oo, Helvi lausui lievästi hymyillen.
— Kiitoksia nyt kuitennii kovasti teille… siis siulle…
— Eipä mittään. Toivottavasti joskus vielä nähhään ihan muissa merkeissä.
— Toivottavasti…
Jompolle Tarja ei sanonut mitään tuvasta poistuessaan, mutta eipä toisekseen Jomppokaan toivotellut hänelle hyviä jatkoja tai muuta vastaavaa. Helvi oli jo niin turtunut siihen kaikkeen, ettei hän edes yrittänyt pitää pojalleen mitään moraalisaarnaa. Se kun olisi ollut vain veden laskemista hanhen selkään.
Sanoipa Jompolle kuka tahansa ja mitä tahansa, oman päänsä mukaan hän kui-tenkin melkein aina kaikki asiat teki. Omien mielihalujen toteuttaminen meni hänellä lä-hes poikkeuksetta toisten hyvinvoinnin edelle. Jossakin toisessa maailmanajassa Jomp-po kai olisi diagnosoitu parantumattomaksi narsistiksi kuten Kaartisen Jakekin, mutta ei-hän sellaisia juttuja silloin niin tutkittu ja selvitetty.

— Huomenna kuitennii pittää alottoo heinän paaloominen, Helvi tokaisi ennen kuin alkoi tiskata astioita.
— Joo joo!
— Onko se nyt varmoo, että ne Turtiaisen pojat tulloovat meille avuks?
— No on perkele! Ja Kososen Anssikii tulloo, kun se on Maken kavereita!
— Ka hyvä jos ne tulloovat, mutta eihän tuota asioo tarvihe huutamalla sannoo…
Jomppo pyöri levottomana tuvassa ympyrää ja syljeskeli lattialle.
— Thyi thyi kun on rapula…
Tästäkään Jompon sikamaisesta tavasta Helvi ei jaksanut enää mitään sanoa. Kun poika oli hermostunut, hän syljeskeli minne sattui. Siihenkin oli jouduttu tottumaan, että Jomppo virtsaili keskelle pihamaata, vaikka kirkkoherra vaimoineen olisi ollut kylässä. Jomppoa oli sekin, että kun hän johonkin ihmiseen suuttui, jo kohta hän kävi ulostamas-sa vihan kohteensa rappusille tai postilaatikon vierelle. ”Onks siulla paperii? Mie käyn paskalla.” Ehkä joku freudilainen psykoanalyytikko olisi määritellyt, että Jomppo oli jäänyt pysyvästi anaalivaiheeseen kehityksessään.
Yhtenä erikoisuutena oli, että Jomppo osti markkinoilta kumisaappaita aamusuih-kun heittämistä varten. ”Paremmin irtoo kus, kun suapi sen portailta kumisuappaaseen ampuu! Sitä varten mie näitä Nokian neljävitosia aina ostan.”
Kohta alkoi tavanomainen rahan ruinaaminen äidiltä. Mutta osasi se Helvikin pi-tää päänsä:
— Ei tipu siulle ennee markkookaan! Usko se ihan hyvällä. Sie jo pistit eilen mä-nemään hurvittelluun sen oman ossuutes.
— No anna nyt ies muutama kymppi, että saisin Heinosesta rapulakaljat…
— En anna siulle ennee penniikään! Usko nyt!

Koska Jomppo vain kinusi ja vinkui, äidin ei auttanut kuin poistua ulos muita töitä teke-mään. Mutta eihän Jompon keinot siihen päättyneet: seuraavaksi oli vuorossa peräkam-marissa makoilevan Hilma-mummon kiusaaminen. Helvi ei aina muistanut suojella äiti-ään, ja juuri tällä kerralla hänelle oli se paha kömmähdys tapahtunut. Mummelin päivä-unet keskeytyivät, kun Jomppo alkoi häntä nykiä ja taputella poskille.
— Herree nyt ämmänruato ja kaivahan kuvettas! Ei siun eläminen tiällä ilimasta oo! Jomppo rähjäsi.
— Voi hyvänen aika… Kun ei sua ennee nukkuu sen enempöö yöllä kun päiväl-läkkään…
— Turpa kiinni!
— Sie oot yks paholainen… mummo sai sanotuksi silmien kunnolla auettua.
— Anna rahhoo! Jomppo karjui.
— Voin siun kanssa… Kyllä siulla poika tulloo olemaan kuumat paikat viimesellä tuomiolla… Kun tällä tavalla minnuukii kohtelet… mummo soperteli.
— Oo iäneti! Anna nyt sitä rahhoo jumalauta! Jomppo raivosi ja potkaisi mummoa.
No eihän mummon sitten auttanut kuin nousta sängystä ja kömpiä kätkölleen. Yksin hän ei Jompolle tietenkään mitään mahtanut. Käsilaukusta sattui löytymään yksi viisikymppinen ja tuskin mummo oli sen esille saanut, kun Jomppo jo oli sen itselleen siepannut. Sen kummempia kiitoksia lausumatta jätkä häipyi autoa käynnistämään ja kohta jo mennä viiletteli keppanaa ostamaan.
— Voi tuota Jonnee… Onko se mikkään ihminenkään? Ei se kunnioittanu aiko-naan isseesäkkään sen enempöö. Kirveen yritti heittee Arvoo kohen jo kansakouluikä-senä. Ja tais olla sillon ihan tappamisen meininki? Ei se Arvo suanu sille kurrii piettyy ja sittenhän se vasta mahottomaks muuttukii, kun Arvo tippu jäihin ja hukku. Mikä lie riivooja hänessä ollu jo ihan pikkupojasta asti? Täys paholainen se on, mummo huokaili itsek-seen ja asettui uudestaan sänkyyn pötkölleen.
Polveen vähän sattui potkun seurauksena, mutta eipä mummokaan jaksanut loppujen lopuksi kovin kauan Jompon tekosia murehtia. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun Jomppo oli mummoa nyrkillä tai jalalla huitaissut. Äidillä oli vielä niin ketterät jalat, että hän oli aina onnistunut pakenemaan Jomppoa raivokohtausten aikana. Ja olihan äiti muutaman kerran pistänyt Jompolle hanttiin lyömällä häntä leipälapiolla tai harjanvarrella persauksille tai näpeille.

IV


Äärimmäisen itsekeskeinen ja häikäilemätön tyyppi Jomppo oli, mutta niin kummallista kuin se olikin, hänellä oli myös ihailijoita. Paasniemen naapurikylässä asuvat Turtiaisen veljekset Kari ja Lauri tuntuivat melkein jumaloivan Jomppoa ja olivat usein auliisti autte-lemassa häntä maa- ja metsätaloustöissä. Myös vellosten serkkupojat Jarkko ja Timo kuu-luivat tähän uskolliseen fanilaumaan.
Jomppo oli heitä kaikkia reilut kymmenen vuotta vanhempi ja uskalsi tehdä niitä temppuja, joihin nämä opetuslapset eivät tohtineet ryhtyä. Jomppo ajoi kännissä autolla, kohteli naisia sikamaisesti, esitteli heppiään julkisilla paikoilla, varasteli toisten taskuista tupakkaa ja rahaa sekä kuseskeli ja paskanteli melkeinpä minne vain. Jompon seurassa aina sattui ja tapahtui kaikkea jännää, josta oli mukavaa heittää tarinaa eteenpäin illanis-tujaisissa.
Mutta ennen kaikkea Jomppo oli Turtiaisten poikien silmissä paikkakunnan suu-rin pukki. Ehkä vain Rauhanniemellä vaikuttava Paanasen Sami alias Kuumu-setä veti vähän vertoja Jompolle naistenmiehenä. Jomppo kertoi heille kaikki panojuttunsa juurta jaksain, ja pojat vain kuuntelivat häntä silmät tapillaan ja jokaiselle yksityiskohdalle ihaile-vasti nauraa hohottaen.
Kenties Turtiaisen poikia ei ollut siunattu ihan terävimmällä mahdollisella älyk-kyydellä, ja varmaan juuri siksi he uskoivat Jompon sankariteot naisrintamalla jokseenkin kritiikittömästi. Jompon juttuja he toistelivat kuin kuuliainen apinalauma. ”Antaa, ei anna. Varsin antaa! Se on tekninen vehe. Sen voipi työntee akalle vaikka persereikään. Perkele kun en ennee toista orgasmii suanu! Vuan saipahan vosu sitäkii paremmat kyyvit. Autos-sa pittää olla aina patja mukana. Kuka sitä nyt kylymällä mualla nussii… On se Jomppo kyllä ihan mahoton pukki… Hoh hoh hoo…”

Yhdellä puhelinsoitolla Turtiaisen pojat saatiin heinätöihin tälläkin kerralla. Ei Jomppo itse heille vaivautunut soittamaan, vaan äidinhän se piti sekin homma hoitaa. Ja jos se Jompon varassa olisi ollut, jokainen vahva miehenalku olisi saanut huhkia heinähangon varressa ihan talkootöinä ja omilla eväillä. Helvi piti kuitenkin huolen, että jokainen poika sai kahdesta kovasta työpäivästä kohtuullisen korvauksen ja ettei kenenkään tarvinnut olla nälässä Halisen talossa. Pihasaunankin hän pojille kumpanakin iltana lämmitti ja laittoi jokaiselle liksaan vähän hyvän miehen lisää.
Jomppo oli kuin herra talossa, eikä käsiään liannut paalien mättämisessä. Trakto-ria hän vain ajoi lippis päässä ja rööki huulessa ja kampaili hiuksiaan Valmetin pukillakin isoon peiliin vähän väliä vilkuillen. Puhtaat farkut ja suippokärkiset bootsit kannuksineen hänellä oli jaloissa, mutta yläkroppaansa hän piti paljaana.
Jos miehellä olisi ollut enemmän lihasmassaa ja hän olisi ollut kaksi- tai kolme-kymmentä senttimetriä pidempi, hän olisi ollut kuin joku Tom of Finland –kuvien metsä-työmieshahmo, siis vähän niin kuin sellainen hymyilevä huvittelija ruumiillisen työn raa-tajien keskellä. Eihän se nyt tullut kuuloonkaan, että isäntä olisi alentunut tekemään ren-kien töitä.
Toki Jomppo ymmärsi, kuinka paljon Paasniemen pojat ihailivat häntä ja otti tästä asemastaan kaiken irti kertomalla heille koko ajan rasvaisia juttujaan.
— Tiijättäkö jätkät, mikä miun motto on nykyään? Jomppo kysäisi, kun ryömitti Valmetia kävelyvauhdilla paalirivien keskellä.
— No kerro! Lauri huudahti huohottaen paalien heittämisen lomassa.
— Se männöö näin! Suuntana sukupuoli, tavoitteena takapuoli, määränpäänä märkä pillu.
— Hoh hoh… hoh… On se tuo Jomppo suustasa melekonen… Mistä oikein kek-siikii nuita viisauksijjaan, Jarkko lausui ja tökkäsi entistä innokkaammin hankonsa seu-raavaan paaliin.
Se oli pojille kai ihan kunnia-asia, että he saivat olla Jompon renkeinä. Eikä Jom-pon tarvinnut heille kertoa, että tämänkin lorun hän oli jostakin muualta kuullut. Antoi vaan Turtiaisten olla siinä uskossa, että Jomppo oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä vä-hän sanaseppo ja filosofikin.
Jompolla oli koko ajan kylmää olutta traktorin penkin vieressä, ja ihan mukavasti heinätyöt hänellä menivätkin tasaisessa tuiskeessa ja tukkaa kampaillen. Kuselle tieten-kin piti pysähtyä usein, mutta sehän oli Turtiaisten pojista vain hyvin hauskaa, kun Jomppo heilutteli silloin heille mulkkuaan, eikä aina vaivautunut edes traktorista nouse-maan, lorotteli vain ovelta melkein työmiestensä päälle.
— On se tuo Jomppo… Hoh hoh hoo… On se kyllä ihan mahoton veijari… hoh… Ja kun tuo sen kyrpäkii on vielä niin iso!

Aina kun Jomppo häipyi näkyviltä, joku tiesi kertoa jonkin hänen uusimman tempauk-sensa. Välillä näitä juttuja heiteltiin Jomponkin kuullen, eikä hän tuntunut niistä yhtään pahoikseen pistävän. Sehän toi hänelle vain mainetta ja kunniaa, kun hänen tekosiaan kauhisteltiin ja päiviteltiin pitkin kyliä.
— Oli kuulemma käyny yhtenä päivänä paskantamassa Natusen Eeron mansik-kamualle, Jarkko sanoi.
— Elä hitossa! No miten se nyt silleen? Lauri vastasi hankoonsa nojaten.
— Ka oli suuttunu, kun Eero ei lähteny käyttämään häntä Savonlinnassa viina-kaupassa. Kun ei se nyt sentään kaupunkiin asti uskalla lähtee kännissä autolla. Sitten Jomppo kävi kostoks viäntämässä tortut sen mansikkamualle keskellä kirkasta päivee! Hoh hoh! Eero oli soittanu polliisiasemalle ja Jompolle suattaa rapsahtoo siitä sakot.
— On se Jomppo kyllä melekonen…
— On se! Mutikaisen Einarii se oli tässä yhtenä päivänä potkinu persauksille, kun se ei meinannu lähtee hänen mukanaan Paasniemen kauppaan puuterii hälle osta-maan. Jomppo kun ei ihe ilikee sitä kaupasta ostoo…
— No mitä hittoo se sillä puuterilla tekköö? Lauri kummasteli.
— Ka peittää poskistaan pisamia. Muuten kuulemma loppuu Seurahuoneella ja Mustassa pässissä pillun suaminen, jos pisamat ei oo piilossa.
— No on sillä kyllä kaikki vinkeet…

Merkillisen yliotteen Jomppo oli Turtiaisen pojista saanut, sillä he kaikki olivat yleisesti ottaen sellaisia aika hyväkäytöksisiä nuorukaisia. Jos joku toinen mies olisi potkinut puo-lustuskyvytöntä vanhusta tai ulostanut naapurin pihalle, aivan varmasti he olisivat pitä-neet niitä pahoina tekoina ja kenties he olisivat jopa ojentaneet porukalla moista tyyppiä, mutta Jompossa he tuntuivat hyväksyvän lähestulkoon mitä vain. Terävähoksainen Helvi huomasi tämän ilmiön, eikä aina malttanut pitää suutansa kiinni:
— Työ pojat elekee mänkö liian sokkeesti tään yhen humun perässä. Että vielä tiijäkkään, mihin kaikkeen se kykenöö. Vuan voipi vielä tulla sekkii päivä, jollonka ne pa-hat teot kostautuu Jonnellekkii… Kun aina vuan toisia hyväkseen käyttää ja toisia pilik-kaanaan pittää, ihmehän se on, jos se ei lopulta hälle ihelleen kostauvu. Enkä miekään voi olla loputtommiin häntä auttamassa ja pelastamassa… Sekkii aika vielä koittaa, ettei voi ennää piiloutuu miun taakse.
Pikkuveli Marko murahti siihen hyväksyvästi, mutta Jomppo vain sivuutti koko ju-tun olan kohtautuksella.
— Mitä se muori nyt siinä…
Heinätöihin saapunut Kososen Anssi ei kuulunut Jompon ihailijakuntaan. Mar-kon pitkäaikaisena kaverina hän tiesi varsin hyvin Jompon nurjemman puolen. Äkkinäi-sen silmissä Jomppo kyllä saattoi näyttää ihastuttavan epäsovinnaiselta luonnonlapselta, mutta jos hänen kanssaan joutui ihan oikeasti elämään, näkemykset saattoivatkin olla ihan toisenlaisia.
Yksi käytännön pulma oli, että Jomppo ajoi autoa päihtyneenä jatkuvasti kotikyläl-lä. Siinä sitä olikin kotiväellä päänvaivaa, kun he yrittivät pitää juopunutta aikamiespoikaa poissa auton ratista.


V


— Helevetti jo kolomannen kerran tännään Jomppo otti miulta luvatta auton. Tuas on Datsun hävinny pihasta… Eikö se vois ostoo sitä kaljoosa kerralla sen verran paljon, ettei sitä tarvihtis olla vähän vällii lissee hakemassa? Marko manaili, kun he olivat käy-mässä syömään.
Naisväki koetti kai vähän peitellä Jompon toilailuja heinäntekoporukalta, mutta Marko alkoi käydä jo niin kuumana, ettei enää säästellyt sanojaan ruokapöydässäkään. Turtiaisen pojat vain lusikoivat lihasoppaa sisuksiinsa ja pysyivät kohteliaasti hiljaa. Mar-ko ja Helvi loivat toisiinsa merkitseviä katseita, ja Anssi kai koetti olla heille vähän sellai-sena henkisenä tukena.
Hilma-mummolle Helvi oli käynyt antamassa soppaa ja maitoa jo ennen varsinais-ta ruokataukoa. Marko oli vielä jonkinlaisissa väleissä Jompon kanssa, ihan jo yhteisen kortteeripaikankin vuoksi, mutta heidän väliinsä sijoittuva Erja-sisko oli katkaissut Jomp-poon lähestulkoon kaikki yhteydet sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kuopioon hammas-lääkäriksi lukemaan ja omaa elämäänsä elämään. Kai Erja pystyi jotenkuten isoveljen kanssa samassa kahvipöydässä istumaan, mutta siihenpä se sisarusrakkaus taisi pysäh-tyä.
— Anna miulle ne Datsunin avvaimet, kuhan se Jonne tähän takasin tulloo. Miul-ta kyllä löytyy sellanen piilopaikka, ettei Jonnekaan sitä ossoo ehtii. Siellä on Bemarinkii avvaimet niin kauvan, kuhan mies suapi piäsä seleväks, Helvi sanoi, eikä enää viitsinyt hänkään välittää, vaikka kaikki sen pöydässä kuulivat.
— No niin kai se sitten pittää tehä. Vuan onhan tää nyt täysin luonnotonta, että omassa koissa pittää kaikkee pittee lukkojen takana tai piilossa. Tää yhen hullun takia… Mutta siitä on kyllä piettävä huoli, ettei se ainakaan tuota miun Datsunii aja mehtään tai koivun kylykeen. Helevetti kun koko talaven sitä hitsailin ja pakkeloin, että sain sen kat-sastuskuntoon ennen ajokortin suamista. Tuskinpa vakkuutusyhtiökkään mittää korvoo, jos Jomppo sen ajjaa kännissä romuks. Varsinkaan, kun siinä ei oo kun se pakollinen liikennevakkuutus.

Siinä paha missä mainittiin, koska kohta itse isäntä astui tupaan lippahattu takaraivolla ja leveästi hymyillen. Kesälomaviikkoaan kotitilalla viettävä Erja häippäsi samoin tein mum-mon luokse peräkammariin.
— Datsunin avvaimet tänne ja heti! Marko ärähti ruokailunsa keskeyttäen.
Jomppo ei käynyt vastaan väittämään, vaan heitti avainnipun pikkuveljelle, joka samoin tein antoi sen äidin taakse. Niinkin oli kylällä puhuttu, että mieheksi vartuttuaan Marko oli selättänyt Jompon jossakin voimainkoetuksessa. Ehkä se oli totta, koska eipä Jomppo enää kovin paljon koettanut Markoa vastaan taistella.
Sitä oli moni kyläläinen jaksanut kummastella, kuinka erilaisia veljekset olivat. Markoa pidettiin vakaana ja vastuuntuntoisena nuorukaisena, ja Jomppo sitten oli mitä oli. Ulkonäöltään he olivat kuitenkin melkein kuin toistensa kopiot, ja kyllähän nuorempi väki tiesi, että Markossakin oli sopivassa nousuhiprakassa jonkin verran niitä Jomppo-piirteitä. Joissakin illanistujaisissa Marko oli kiivennyt mökin katolle ja virtsannut toisten niskaan nauraa käkättäen. Markossa tämä hulivilikäytös oli kuitenkin niin paljon halli-tumpaa, ettei hänellä ollut samanlaista leimaa otsassa kuin isoveljellään.
Markon bestis Anssi Kosonen oli lähtenyt kesken ruokailun ulkohuussiin. Anssi oli muuttanut Salokylästä kaupunkiin äitinsä ja pikkuveljensä kanssa, mutta lomiaan hän vietti edelleen Salokylässä Hulda-mummonsa luona. Anssi koetti tulla takaisin ruokapöy-tään ihan muina miehinä, mutta pitihän se jo arvata, että Jomppo kiinnitti siihen huomi-onsa:
— Kävitkö Ansko paskalla?
— Joo… Anssi kuiskasi vaivautuneena.
— Minkälaisen paskan teit?
— No enpä mie ylleesä omia jätöksiäni sen kummemmin käy tutkimaan…
— Ai et? Mie kahon aina, millasen paskan tein! Tänä uamuna ol sellanen ruskee ja vähän vetelä paska. Vuan eilisiltana ol sellanen vähän kellertävämpi paska, Jomppo selitti.
— Jassoo…
Marko ja hänen tyttökaverinsa Paula eivät jaksaneet siihen millään tavalla rea-goida. Helvi ei kuitenkaan malttanut pitää suutansa kiinni:
— Jokkii raja nuissa siunkii jutuissa. Kun toiset on sentään syömässä. Sitä nyt tarvihe ihan kaikkee iäneen selevittee.
Turtiaisen poikia tuntui jälleen kovasti naurattavan, mutta Helvin ja Markon takia he kai nielivät hohotuksensa. Jomppo kävi lusikoimaan lihasoppaa, eikä tietenkään rii-sunut lippahattua päästään edes syömisen ajaksi. Sitten he kaikki pitivät tuvassa puoli tuntia siestaa kuka missäkin makoillen, kunnes heinätöitä taas jatkettiin.

Jompolla oli uusi kaljakassi vieressä, eikä hän taaskaan vaivautunut traktorin penkiltä minnekään nousemaan, kun toiset mättivät paaleja peräkärryyn ja kärrystä latoon. Tupak-kaa poltellen ja tukkaansa kampaillen hän vain seurasi pirullisesti hymyillen, kun pojat hikoilivat ja huhkivat.
Anssi ei ollenkaan digannut Jomposta, mutta silti Jomppo onnistui vähän vedät-tämään häntäkin. Anssi oli rehkinyt koko talven punttisalilla ja hieman kai näyttämisen halusta hän heitteli paaleja ladon perälle turhankin voimallisesti. Se ei jäänyt Jompolta huomaamatta. Kun erästä kuormaa purettiin navetan yhteydessä olevaan kylmään varas-toon, Jomppo jäi oikein varta vasten katsomaan Anssin ja Turtiaisen Karin työskentelyä.
— Hukkaan on männy Anskolta punttisalilla käymiset… Ei nuo paalit kovin kevy-esti lennä ja tahtikii on aika hiljanen, Jomppo virkkoi kaljaa siemaillen.
Anssissa oli aina ollut usutushullun vikaa, ja kohta hän alkoikin mättää paaleja aivan hullun kiilto silmissä. Jomppo oli pelimiehiä ja laittoi oitis lisää vettä myllyyn.
— Aika heikolta tuo Anskon työskentely vieläkii näyttää… Pittää vielä aika monta kertoo salilla käyvä ja usseempi lautanen kaurapuuroo syyvä, että homma kävis kuluke-maan… Perkele Kapro taitaa tehä töitä kovemmin, vaikka se ei oo ijällään roppoosa rasit-tanu painojen kanssa.
Viisas veto se oli, koska loput kuormat Anssi ja Kari tyhjensivät kilpaa. Työ kävi joutuisasti, ja Jomppo sai vain hykerrellä Valmetin takarenkaaseen nojaten ja tukkaansa kampaillen. Viimeisen kuorman jälkeen Jomppo sentään vähän kehaisi Anssia:
— No… Ehkä Ansko oli vähän noppeempi paalien mätössä kun Kapro. Ei se punttien nostelu oo ehkä kuitenkaan siulta ihan hukkaan männy? Mutta onhan siinä vie-lä vähän petroomista…
Anssi koetti pelata vaatimatonta, mutta varsin mielissään hän tuntui olevan, kun Karikin myönsi hänen olleen parempi. Näytti siltä, että Anssi oli todellisuudessa rättiväsy-nyt, vaikka urhoollisesti peitteli huohotustaan ja koetti vihellelläkin huolettomasti.
— … tässä nyt sen kummemmin ies kilipailtu… mitä nyt vähän voimia koeteltiin… tana…

Kun pojat menivät housunkevennykselle nurkan taakse, Jomppo tuli seuraamaan sitäkin toimitusta. Aika vaivautuneita he olivat Jompon uteliaasta töllistelystä, mutta kun hätä oli kyllin suuri, eivät he viitsineet enää metsään asti lähteä.
— Onhan teillä kummallakkii näköjään ihan miehen vehkeet… Se on vuan ko-konaan eri asia, onko nuille teijän kyrville koskaan mittään oikeeta käyttöö. Kusemisseen nyt riittäs vaikka pelekkä muoviletkukii… häh häh… Poikasiahan työ vielä ootta. Tokko ootta nähneet naista ilikosillaan muuta kun kuvissa? Häh häh hää…
— Oo nyt siinä… mistäs sie meijän kokemukset tiijät… Kari koetti sanoa vastaan.
— Kyllä mie vuan tiijän. Häh häh…
Kun Jomppo katsoi toiseen suuntaan, Anssi nykäisi Karia hihasta.
— Onks tuo jätkä oikeesti ihan terve? Anssi kuiskasi.
— Mää tiijä… Puutteessa sille kai kelepois sänkykaveriks vaikka joku kulukukis-sa, Kari kuiskasi yhtä hiljaisella äänellä.
Ehkä Jomppo kuuli tämän sananvaihdon, mutta ei siitä mitään välittänyt.
— On tää nyt, kun ei sua kustakkaan rauhassa, Anssi vielä murahti.
— Suatkos sie Kapro millon sen ajokortin? Jomppo kysyi.
— Ka hyvällä onnella elokuussa.
— No siehän sitten lähetkii miulle kuskiks jonakii viikonloppuna, kuhan oot sen kortin suanu?
— Ka mikäpäs siinä. Enköhän mie jonakii lauvantaina siihen hommaan jouva.
— Joo! Käyvään vähän kahtelemassa Savonlinnan yöelämee. Mie Kapro opetan siut miesten tavoille.
— Kyllä kyllä… Kuulostaa hyvältä.
— Mää tiijä vielä siunkii mulukulle löytyy käyttöö?
— Niin… Jospa vaikka löytys.

Jompolla oli ollut melkoisia vaikeuksia löytää enää ketään kuskiksi viikonloppureissuil-leen. Kaverit yksi toisensa perään olivat alkaneet kyllästyä hänen arvaamattomaan käy-tökseensä ja tyhjiin lupauksiinsa. Oli saatettu ensin sopia, että Jomppo maksaisi kuskille syömiset ja polttoainekulut ja päälle vähän vaivanpalkkaa, mutta kun maksamisen aika oli ollut käsillä, Jomppo olikin vain häipynyt teille tietämättömille tai perunut kaikki puheen-sa.
Siinäkin mielessä Jomppo oli ollut vähemmän miellyttävä kuskattava, että aika usein hänellä oli tapana ajautua rettelöihin muitten juopuneitten kanssa ja toisinaan suo-ranaisiin tappeluihinkin. Kuskikin saattoi silloin joutua ikävään välikäteen, vaikka hän ei olisi mitään pahaa tehnytkään.
Se ikävä puoli Jompossa oli kai aina ollut, että kun hänet otti kerran kyytiin, jo kohta hän oletti, että sama mies oli valmis kuskailemaan häntä aina tarpeen vaatiessa. Jos peli ei mennyt Jompon mielen mukaan, kohta alkoivat häirintäpuhelut ja muut ilkey-det. Jomppo saattoi soittaa kymmenen haukkumapuhelua saman viikon aikana, jos joku ei vain ollut lähtenyt käyttämään häntä Saluunassa kaljoilla.
Pikkuveli Marko oli tehnyt selväksi jo ennen ajokortin saamistaan, ettei hän lähtisi koskaan Jompolle kuskiksi. Kari Turtiainen tiesi kaikki nämä jutut, mutta silti hänelle iski tavaton halu kokeilla, millaista oli lähteä Jompon kanssa reissuun. Vain kokeilemalla se selvisi.


VI


— Saiskohan sitä pilluu tänä iltana? Johan nuo alakaa pallit olla tyhjentämisen tarpeessa, Jomppo pohdiskeli saunasta tultuaan puolialastomana Halisen tuvan ruoka-pöydän äärellä.
Mies oli melkein munasillaan, mutta lippahattu hänellä oli päässä. Elettiin jo elo-kuuta, ja Turtiaisen Kari oli juuri saanut ajokortin. Naapurikylän poika oli pitänyt lupauk-sensa, sillä kaupunkireissulle hän oli tullut Jomppoa noutamaan. Kari oli laittanut ykköset päälle ihan kauluspaitaa ja prässättyjä suoria housuja myöten.
Komea tumma nuorukainen hän oli, kuten kaikki muutkin Turtiaisen pojat, mutta ainakaan Jompon puheiden mukaan hänellä ei ollut paljon saumoja naismarkkinoilla lii-an aran ja kohteliaan luonteensa vuoksi. ”Mies sais reikee vaikka millä mitalla, kun ei ois sellanen ökkelö.” Varmaan Jompon arviossa oli toinen puoli totta, mutta toisekseen se paljasti erittäin selvästi, kuinka yksinkertaisella kaavalla hän laittoi miehet arvojärjestyk-seen: vain seksikokemusten määrä siinä asteikossa jotain painoi. Koulutukselle, sivistyk-selle, luonteen hyvyydelle ja kohteliaille käytöstavoille gigolo Halinen ei tietenkään anta-nut mitään arvoa. Ja sehän oli selvää, että hän itse oli aina se suurin naistenkaataja.

— Oishan siellä saunassa löylyjä vielä siullekkii Kapro. Lähetäänkö vielä otta-maan yhet löylyt, kun on lauvantai-iltakii? Jomppo ehdotti ja siemaisi oluttölkin tyhjäksi.
— Ka antaapa nyt olla… Kun on kurkkukii vähän kippee, Kari virkkoi toiseen suuntaan katsellen.
— Kyllä se siun kurkku yhet löylyt aina kestää. Ja siinähän ne torvet aukenookii, kun löylyjä otetaan. Eihän tässä vielä mikkään hoppu kaupunkiin oo. Kello ei vielä seih-temeekään.
— Antaa nyt olla. Jokkii toinen kerta sitten.
Näin sujuvasti Kari päästi suustaan pienen valkoisen valheen. Vaikka Jomppo oli heidän suuri idolinsa, tietyissä asioissa uskollinen fanikin oli hieman varuillaan. Yksi jos toinen mies oli tiennyt kertoa, että kun saunassa kahden kesken oltiin, Jomppo saattoi ihan oikeasti käydä lähentelemään ja tuoda kätensä saunakaverin intiimeille paikoille. ”Annahan Jartso kun mie kahon, millanen persereikä siulla on”, Jomppo oli kuulemma ehdotellut eräällä kerralla Kaartisen Jakelle, kun tämä oli pyllistänyt Jomppoa kohti pesu-vesiä sekoittaessaan.
Jompon vakiotemppuiluihin myös kuului, että kaikkia vähän vakituisempia nais-kumppaneitaan hän oli tyrkyttämässä toisille miehille saunaseuraksi. Mutta jos leikki oli edennyt ihan tosi tilanteeseen asti, hyvin nopeasti Jompossa oli herännyt silmitön mus-tasukkaisuus. ”Vittu mie tapan teijät molemmat!” oli Jomppo kerran huutanut puukko kou-rassa, kun muuan Kähkösen Kati oli ihan pelleillessään aikonut toteuttaa Jompon käs-kyn Jaken kanssa. No, eipä se suhde sitten kestänytkään kolmea kuukautta kauemmin.
Jomposta mustasukkaisempaa miestä ei ollut, jos nainen vain pysyi hänen kel-kassaan vähänkään kauemmin. Kunnon kusipään tavoin hän kuitenkin piti täytenä itses-täänselvyytenä, että hän itse sai vikitellä vaikka kuinka paljon toisia naisia ollessaan pari-suhteessa. Toiselta vaadittiin täydellistä uskollisuutta ja sitoutumista ja häntä vahdittiin haukkana, mutta itse saatiin elää niin kuin aina ennenkin.

— Perkele kun ei muutama viikko sitten se yks Ansku suihin miulta ottanu. Muu-ten kyllä anto ihan hyvät kyyvit ja ol ajokuntosen näkönen akka, mutta kyrpee se ei suu-hun ottanu, Jomppo rupatteli naama hurvelivirneessä.
Se oli ollut jo kauan Halisen perheessä täyttä arkipäivää, että Jomppo jutteli mel-keinpä kaikille vieraille näitä pillujuttujaan. Siksi kahvia keittelevä Helvi-äiti ei reagoinut tälläkään kerralla niihin millään tavalla, jatkoi vain askareitaan niin kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Ehkä Helvi oli vain tyytyväinen, kun tiesi pojan olevan poissa kotoa ainakin sen yhden illan. Ihan riittävästi hän oli varmaan jo saanut katsella puutteessa riutuvan Jompon levotonta ympyrän kiertämistä ja lattioille syljeskelyä.
”Nyt vie se sellasen perseen luokse, että tuo uluvominen vähäks aikoo ies lop-puu”, oli Helvi kerran tokaissut Jakelle, kun tämä oli lähtenyt Jompolle kuskiksi. Kun viriili aikamiespoika ei saanut naista, kaikki muut perheenjäsenet saivat siitä sitten kärsiä.
— Voishan sieltä kaupungista löytyy joku vosu tälle Kaprollekkii? Oishan se jo siunkii korkee aika piästä pillun makkuun. Häh häh…
Tarkkasilmäinen Helvi huomasi naapurikylän pojan vaikeaksi muuttuvan ilmeen ja johdatteli sujuvasti keskustelun aivan muualle:
— Niin siekö Kari sait ajokortin ihan eka yrityksellä?
— Juu. Kirjallisten kanssa oli vähän siinä ja siinä, mutta ajokoe mäni ihan kirk-kaasti läpi.
— Onneks olokoon vuan! Ihmehän tuo ois kyllä ollukkii, jos ajokokkeessa ois ollu siulla vaikeuksia, kun autoo ja raktorii oot melekein koko ikäs jo ajanu.
— Juu… Tuskin osasin kunnolla lukkeekaan, kun jo maitopeilareita ukon paket-tiautolla vein nuapurtalloon. Hyvät kun jalat polokimillekkaan yltivät… Kalle-isä laitto miut heti raktorii ajamaan, kun hoksottimet vähänkään pelasivat.
— Niin. Sellasiahan nää meijän vanhat jermut on ollu. Heti on laitettu pojat pölli-mehtäänkii, kun niillä on vuan kirves ja moottorsaha jotennii käsissä pysyneet. Sella-nenhan se oli Arvo-vainaakii aikonaan…

Helvin kattaessa kahvipöytää myös Marko astui tupaan omasta huoneestaan. Marko opiskeli viimeistä vuotta ajoneuvoasentajaksi Savonlinnan ammattioppilaitoksessa. Oli-han hänellä kaupungissa oma opiskelija-asuntokin, mutta aika usein hän silti kotikylällä yönsä nukkui, joko kotona tai tyttökaverinsa luona. Varsin taitavana autojen korjaajana häntä jo pidettiin, mutta ihmekös tuo, kun poika oli koko pienen ikänsä mopoja ja jäärata-autoja rassaillut sormet öljyssä ja kynnenaluset konerasvassa.
— No mitäs Kapo? Marko kysyi kahvipöytään istuttuaan.
— Ka mitteepäs tässä. Kaupunkiin ollaan mänössä.
— No siltähän tuo näyttää vuatteista piätellen. Seurahuoneelle vai Taminoonko meinootta pyyhkästä?
— Ka enpä tuota tiijä… Kahtoo nyt. Männään sinne, minne tuo Jomppo piättää lähtee. Onhan siellä lauvantai-iltana varmaan meininkii muissakii paikoissa. Mustassa pässissä ja Garagessakii…
— Juupa juu. Pie sitten huoli, että tää humu maksaa siulle etes pensarahat, Mar-ko tokaisi.
— Myö männään sinne meijän Bemarilla! Elä sie Make pensoista huolehi, eläkä mistään muustakaan. Ihe mie auton tankkoon.
— No tarjoot sitten kuskille ainakii ruuvat nakkarilla. Viiskuluman nakkarilta suapi kaupungin parraimmat jauhelihalörtsyt ja suomimakkarat.
— Tarjoon tarjoon! Rahhoo on nyt paksumpi nivaska lompakossa. Elä sie Make näihin meijän asioihin puutu! Kun ei ne siulle millään tavalla kuulu. Rahhoo on niin pal-jon, ettei paskalle taivu!
Marko ei ollut millänsäkään Jompon öykkäröinneistä, hämmenteli vain kahvikup-postaan ja kastoi siihen pullasiivua. Helvikin vain hymyili itsekseen ryystäessään kahvia teevadilta hampaitten väliin laitetun sokeripalasen läpi. Toki Jomppo oli saanut osansa viimeisimmästä maitotilistä, mutta ei sitä nyt tuhlattavaksi asti ollut kovinkaan paljon. Välil-lä poika innostui tekemään omaan piikkiinsä pieniä taimenistutusurakoita ja möi aina jou-lun alla torilla kuusia, mutta eipä näistäkään keikoista saaduilla rahoilla kauan vietetty äveriään miehen elämää.

— Niin siullako ois Kari toiveita piästä Malisen Einon firmaan töihin? Sellasta mie tässä kaupalla kuulin yhtenä päivänä, Helvi virkkoi ja tyrkytti samalla vieraalle lisää kas-tettavaa.
— Juu. Hyvällä tuurilla hommat alakaa jo ens kuussa. Mehtäkoulu jäi kyllä miulta kesken, mutta niihän tuo Iekko tuumas, ettei häntä kiinnosta miun koulutodistukset. Se riittää, kun vuan ossoon ajjoo mehtäkonetta ja sehän miulta kyllä varmaan luonnistuu. Olinhan mie hällä jo parriin otteeseen kesätöissä ja piäsin jo muutaman kerran moton puikkoihin. Eiköhän se siitä lähe lutviutummaan.
— Tuo on miehen puhetta. Rohkeesti se on vuan käytävä tekemään työtä kun työtä. Työ tekijöösä opettaa, Helvi sanoi.
Tietenkin se oli mannaa Karin korville, mutta eipä hän silti tohtinut oikein mielihy-väänsä näyttää. Jomppoa kai alkoi jotenkin kiusata, kun kotiväen huomio keskittyi liikaa vieraaseen.
— Tänä iltana sitä muuten suahaan pilluu! Työpaikan suaminen ei oo mittään sen rinnalla.
— Ka näkis vuan… Marko tokaisi.
— Varsin suan! Aina kun Kutvosen Palin kanssa lähettiin kaupunkiin, niin on-nistu pillun suaminen.
— Just joo… Kumma vuan, kun Pali ihe kerto miulle ihan toista. Ja hälle olit selit-täny, että aina kun Jaken kanssa lähit reissuun, niin onnistu. Ja se Jakekii kerto miulle sitten ihan toista… Vuan hälle olit tietennii pokkana selittäny, että Palin kanssa aina on-nistuu, Marko rupatteli rauhallisesti.
Jomppo alkoi selvästi hikeentyä, mutta eipä pikkuveli siitä yhtään säikähtänyt. Helvi ei sanonut siihen mitään. Jomppo kävi pukeutumaan kiireellä.
— Sie Make kun lähet ens syksynä armeijaan, mie vokottelen siulta sen Paulan. Käyn naimassa siun tyttökaverii. Mitäs siihen sanot? Voip vielä pojalta hymy hyytyy… Häh häh… Jomppo koetti selittää rehvakkaasti.
— Ka suathan yrittee, vuan tyhjänhän suapi pyytämättäkii. On sen verran fiksu likka, ettei siulle anna ies lämmintä kättä.
— Elä kuule jätkä isottele liikoo… Suathan vielä nähä, mihin isoveljes kykenöö. Enemmän mie oon akkoja nussinu kun sie!
Siinä vaiheessa Karillekin tuli kiire päästä lähtemään. Käsirysyn uhka alkoi olla jo liian lähellä.

VII


Illan aikana Kari sai huomata, että Markon tylyissä kommenteissa taisi olla ainakin jotain perää, koska eivätpä naiset pörränneet pöksyt märkinä Jompon ympärillä yhdessäkään kapakassa. Yritys oli kyllä miehellä kova, mutta aika vaisusti ja varautuneesti nuoret nai-set häneen suhtautuivat.
Monella naisella näytti jo olevan seuralainen, ja siitähän nyt ei päästy mihinkään, että anniskelupaikoissa kauniimmalla sukupuolella oli yllin kyllin valinnanvaraa lauantai-iltana. Jompon tasoisia komeljanttareita tuntui olevan joka ravintolassa ja olihan joukossa vapaan näköisiä lihaskimppukorstojakin.
— Ei ne näin alakuillasta niin heleposti oo vokoteltavissa… Vuan kahotaanhan sitten lähempänä valomerkkii, Jomppo selitti ennen kuin kävi tilaamaan uutta kossukolaa.
Muutakaan keksimättä Jomppo kokeili yhtä vanhaa kikkaansa.
— Pittää tarjota vosuille juotavoo. Jospa se pillu alakas sillä tempulla irtoomaan? Onhan se onnistunu ennenkii.
Mutta eipä tämäkään veto näyttänyt oikein tepsivän. Ilmaiset drinkit kyllä kelpasi-vat useammallekin neitokaiselle, mutta kun ne muodolliset jutut oli höpisty ja kerran ehkä tanssilattialla käyty, daamit vain kummallisesti häipyivät jonnekin yksi toisensa perään.
Mustassa pässissä tuli ilmi, että pari naista muistivat entuudestaan Jompon ja hänen alhaiset keinonsa. Kari kuuli sen vahingossa, kun Jomppo oli poistunut hetkeksi vessaan.
— Tuo on se yks hullu sieltä Salokylästä. Juuvaan nyt noppeesti nää yhet lonke-rot ja sitten nostetaan kytkintä. Tuon seksimaanikon mukkaan ei pie missään nimessä lähtee. Heti on tisseissä ja perseessä kiinni, jos sen kanssa sammaan taksiin vaikka läh-töö. En pitäs minnään ihmeenä, vaikka se ois suanu joskus tuomion raiskauksesta. On se sen verran kahjo tyyppi.
Se oli niin tylyä puhetta, ettei Kari viitsinyt siitä mitään mainita Jompolle. Koko reissu alkoi näyttää uhkaavasti täydeltä pettymykseltä, ja eihän Jompon kaltainen mies tietenkään osannut lääkitä pahaa oloaan muulla tavalla kuin juomalla paukkuja yhä ti-heämmällä tahdilla.
Kovin levottomaksi hän muuttui, ja siksi paikkaa alettiin vaihtaa melkeinpä puolen tunnin välein. Puoleen yöhön mennessä he olivat jo kiertäneet melkein kaikki Savonlin-nan anniskelupaikat ammattikoulun vieressä sijaitsevaa Välipalaa myöten. Sisukkaasti Jomppo kuitenkin vain kampaili hiuksiaan, laittoi lippalakkia parempaan asentoon ja koet-ti muutenkin pelata gigolon rooliaan. Karille tuli ihan surullinen olo Jompon puolesta.
Vuorokauden vaihduttua Jomppo viimein vähän repesi:
— On tää nyt perkele, kun ei viinallakkaan ala pilluu löytymään!
— Käytäskö syömässä välillä? Jospa se sen jäläkeen onnistus paremmin? Ala-kaa kieltämättä vähän jo hiukomaan tään jatkuvan kahvin litkimisen jäläkeen… Kari eh-dotti.

Ihme kyllä Jomppo suostui tähän tuumaan ja olipa vielä niinkin antelias, että osti Karille Marlboro-askin viiskulman nakkarilta ruokien lisäksi. Apea tunnelma jotenkin katosi, kun kaksi nälkäistä miestä pääsi herkuttelemaan grillimakkaroilla ja lihapiirakoilla. Jomppo oli miestä mielessään, kun sai maksaa ostokset isolla setelillä ja kun sai istahtaa Bemariin apukuskin puolelle niin kuin isäntä konsanaan.
Karillekin tuli heti parempi olo, kun Jomppo tuntui taas olevan omassa elementis-sään hurveli-ilmeineen ja rehentelevine puheineen. Oli se Jomppo kuitenkin aika raikuli-poika, vaikka ei aina vokotteluissaan onnistunutkaan.
Ehkä ilta olisikin mennyt pelkäksi juopotteluksi ja autolla ajeluksi, ellei muuan onnekas yhteensattuma olisi kääntänyt hetkessä tapahtumien kulkua. Kaksi nuorta tytön-tylleröä tuli pyytämään Karilta tupakkaa, kun hän poltteli ruokasavuja ja piti sen vuoksi sivuikkunaa auki. Kohteliaana miehenä Kari tietenkin ojensi savukeaskia kummallekin neitokaiselle. Jomppo kaivoi heti avaamattoman koskenkorvapullon hansikaslokerosta.
— Maistusko tytöille viina? Tiällä ois sitäkii tarjolla, Jomppo lausui naamataulu messingillä.
— Kyllä maistuu! Eipä meitä tuonne Garageen sisälle piästettykkään, kun ei oo henkkareita matkassa, tytöistä rohkeamman oloinen sanoi.
Asioista ei sen kummemmin neuvoteltu. Ilman sen kummempaa sopimusta hiljai-sempi pimu istahti Karin viereen etupenkille ja puheliaampi tapaus meni Jompon kanssa takapenkille. Kun muutamat ryypyt oli otettu, pimu jo suostui suutelemaan Jompon kans-sa.
— Mie oon sitten Petra nimeltäni ja tää eissä istuva on miun bestis Anne, takaa tiedotettiin Karille, joka vain nyökkäsi.
Kari vilkaisi taustapeiliin ja näki, että takapenkillä imuteltiin jo täyttä päätä. Melkoi-sessa tuiskeessa tyttöset tuntuivat olevan jo valmiiksi, mikä kai aika pitkälti selitti heidän suorasukaista käytöstään. Onnekas yhteensattuma oli tainnut ratkaista kaiken; pimppiä oli ehkä sittenkin tarjolla.
— Nyt Kapro aja Käsämälahen kesämökille ja kiireellä! Laitetaan siellä sauna lämpenemmään ja istutaan iltoo. Viina ei lopu! Takakontissa on vielä toinen koskispullo ja kassillinen kaljookii, Jomppo ohjeisti takapenkiltä ja Karihan teki työtä käskettyä.


VIII


Halisilla oli yksinkertainen lautarakenteinen kesämökki Puruveden rannalla eräässä Käsämälahden pohjukassa. Mökki oli lähellä Joensuuhun vievää kantatietä. Kun Kari laittoi tallan pohjaan, alle puolessa tunnissa he jo melkein olivat mökin pihassa.
Takapenkillä oli edetty jo lähes vaatteiden riisumiseen asti, mutta Kari ei ollut saanut vaihdetuksi oman seuralaisensa kanssa kuin ihan muutaman sanan. Kai hän sitten oli naisseurassa vähän sellainen ökkelö, kuten Jomppo oli todennut. Olihan Kari jo moneen kertaan huomannut, että pimujen iskemisessä miehen rohkeus ja aloitteellisuus taisi ratkaista eniten.
Komea herrasmies sai tyytyä vain omiin kopriinsa, jos hän ei osannut vedellä oi-keista naruista oikealla hetkellä. Vastaavasti vaatimattomammankin näköinen kundi saat-toi menestyä yllättävän hyvin, mikäli hän vain sai suunsa auki, osasi puhua sujuvasti puuta heinää ja ennen kaikkea luotti itseensä. Siihen tyyliin nämä viidakon lait tuntuivat pätevän ainakin nuorempien naisten seurassa ja kun tavoitteena oli lähinnä vain jokin yhden illan juttu.
Pelimiehiä se Halinen oli sittenkin, Kari mietiskeli itsekseen hieman alakuloisesti, kun pysäytti Bemarin mökin pihaan rauduskoivun alle. Taustapeilistä hän näki vilahduk-sen nuoren tipusen paljaista suippokärkisistä rinnoista. Jomppo se ei turhia aikaillut, heti vain kynnet lihaan kiinni, kun mimmi vähänkään vihreää valoa näytti.
Kari oli selvin päin, eikä hän siksikään uskaltanut kuin varovasti jutella ruskea-tukkaisen Annen kanssa. Mutta ei hän ollut varovaisempi vain siksi, että sattui olemaan kuskina. Matkan aikana oli nimittäin selvinnyt, että Petra ja Anne olivat kumpikin vielä alaikäisiä. Rivien välistä oli myös paljastunut, että tyttöset olivat karanneet kodeistaan kaupungille hummailemaan.
— Niin emäntäkouluunko sie oot kohta mänössä? Kari kysyi Annelta, kun he oli-vat astuneet autosta ulos elokuiseen yöhön.
— Joo. Ens viikolla alakaa koulu. Ja Petra männöö vähän myöhemmin amikseen parturi-kampaajalinjalle.
— Vai niin…
Karia kävi vähän hirvittämään Jompon puolesta. Eihän se ollut ollenkaan tava-tonta, jos joku juuri ajokortin saanut nuori mies meni sänkyyn viisi- tai kuusitoistakesäisen tytön kanssa, mutta sitä pidettiin ainakin yleensä monin verroin pahempana juttuna, jos joku kolme- tai nelikymppinen mies sekosi alaikäiseen. Mistä sitä ikinä tiesi, jos vaikka aamulla jommankumman tyttösen vihainen isä olisi heidän niskassaan haulikon kanssa? Mutta eipä Jomppo sellaisia näyttänyt yhtään pohtivan, juotti vain tytöille lisää viinaa ja imeskeli Petraa yhä estottomammin mökin rappusilla.

— Kapro määhän saunan lämmitykseen! Jomppo havahtui komentamaan.
— Onkos se sauna tässä mökin yhteyvessä?
— Ka tässähän se. Oikeesta ovesta männään saunaan ja vasemmasta mökkiin. Sillan alla on kuivia koivuhalakoja ja saunasta löytyy sytykkeitä. Make kävi siellä viimeks ja varmaan se on täyttäny vessäiliön ennen lähtöösä, kun tietää, etten mie välttämättä sel-lasia muista… Otahan Anne mukkaan saunan lämmitykseen!
Kari kävi kuuliaisesti toteuttamaan Jompon ohjeistuksia, ja jonkin ajan päästä Anne tuli hänen seurakseen hämärään saunaan. Mökissä ei ollut sähköjä, mutta onneksi kynttilöitä näytti olevan melkein joka kulmalla. Tunnelmallisessa valaistuksessa Kari roh-keni jutella Annen kanssa vähän enemmän. Siinä he vain lämmittelivät saunaa ja tekivät varovasti tuttavuutta.
— Halluisit sie joskus lähtee miun kanssa vaikka elokuvviin? Olaviin tai Killaan? Kari kysyi ja häpesi jo samoin tein sanojaan, mutta eipä tyttö tuntunut olevan siitä yhtään kiusaantunut.
— Voishan se olla ihan mukavoo… Pittää sitten siun kirjottoo miulle lapulle teijän puhelinnumero, niin sovitaan sitten tarkemmin treffit.
— Juu. Kyllä se onnistuu…
— Niin onhan siulla omakii auto? Anne kysyi hetken päästä.
— On. Kyllä mie piäsen Savonlinnaan millonka vuan. Missäs päin kaupunkii sie asut?
— Vakituinen osote on Laitaatsillassa, mutta kohtahan mie asustelen siellä emäntäkoulun asuntolassa arkipäivät.
— Niin, niinpä tietennii… Olihan siitä jo puhetta.
Näin viattomasti ja säädyllisesti he hieroivat tuttavuutta, mutta mökin puolella kuului olevan jo täysi meininki päällä. Anne ei ollut niin päihtynyt kuin punatukkainen Petra, ja siksi kai häntä hävetti, kun irstailun äänet kuuluivat niin selvästi saunaan asti. Karia meinasi käydä naurattamaan, mutta koska nyt daamikaan ei tuntunut olevan yh-tään innostunut toisten lemmenleikeistä, hän vain puri huulta ja koetti pysyä asiallisena.

Kun Kari poistui hetkeksi pusikkoon tyhjentämään rakkoaan, hän ei malttanut olla vilkai-sematta suuresta ikkunasta sisälle. Oli hämärää, mutta silti hän näki, kuinka Halinen oli täysissä toimissa punapäänsä kanssa. Kapealla sängyllä he touhuilivat, tyttö oli alla ja Jomppo päällä. Neitokaisen suippokärkiset tissit keinahtelivat samassa tahdissa kuin Ha-lisen kärppämäinen vartalo, ja tyttö piti silmiään kiinni.
Kari ei mahtanut mitään uteliaisuudelleen; jo kohta hän painoi kasvonsa ikku-naan kiinni. Silloin hän näki kunnolla, kuinka rajulla tahdilla Jompon kapea takapuoli alkoi liikkua edestakaisin vikisevän tyttösen keskikohdan päällä. Petra kietoi sirot jalkansa Jompon ympärille, ja voihke vain kuului. Ihan se homma tuntui sujuvan kuin pornoeloku-vissa. Sitten liikkeet yhtäkkiä pysähtyivät, ja Jompon pakarat supistuivat ikään kuin yh-deksi tiukaksi lihakseksi ja tärähtivät pari kertaa.
— Voi perkele kun tuntuu yheltä hurmiolta! Nyt miulta lenti jo toiset lastit! kuului verannalle ihan selvästi.
Kari huomasi, että hänen vasemmassa lahkeessaan oli alkanut pullottaa aivan tuskastuttavan voimakkaasti ja että sydänkin oli alkanut hakata tiheällä tahdilla. Hän koet-ti hiiviskellä mahdollisimman äänettömästi takaisin saunaan. Kävi jo mielessä, että ehkä-pä hänkin voisi ottaa muutaman oluen rohkaisuksi. Jos tytöt jäisivät mökille yöksi, ei hä-nen tarvitsisi olla enää ajokunnossa.
Karin ajatukset kuitenkin katkesivat, kun Jomppo syöksyi verannalle tupakalle. Ilkosillaan hän siihen ilmestyi, ja keppikin oli vielä stondiksessa. Melkoinen mela hänellä kieltämättä oli, ja varmaan se näytti isommalta juuri siksi, koska mies muutoin oli niin pie-nikokoinen. Hepin päästä valui spermaa pitkänä sitkeänä nauhana.
— Ai Kaprohan se siinä… Kahohan Kapro kun kyrpä seisoo! Jomppo hihkaisi ja kampasi tukkaansa.
Kari ei osannut siihen mitään sanoa.
— No joko sie Kapro oot piässy pukille? Tai etes sormella vittuu koittelemmaan?
— Eihän tässä oo vielä ehitty kun saunoo lämmitellä ja jutella…
— No iltahan on vielä nuori. Käy sie vaikka ekana Annen kanssa saunassa ja hoitele sitten hommat! Miulta suat kortsuja. Mukavampihan se on siunkii kulukee kuluku-set tyhjinä. Vai mitä Kapro?
Karia nolotti toden teolla, kun Jomppo kailotti niin kovalla äänellä, vaikka sau-naan oli matkaa vain muutamia metrejä. Ovi oli kyllä kiinni, mutta eihän se paljon ääntä pitänyt. Mitähän se Anne nyt mahtoi ajatella hänestä? Pitikö se jo häntä samanlaisena seksimaanikkona? Jomppo oli saanut omat tarpeensa tyydytettyä ja vieläpä oikein kah-teen kertaan, ja vain se tuntui olevan hänelle tärkeää. Ihan tahallaanko Jomppo niin ko-valla äänellä puhui? Ihanko vain siksi, että sai sotkettua kuskinsa orastavat senssit?
Niin tai näin, nimenomaan Annelle iski jonkin ajan päästä kova hätä päästä heti takaisin kaupunkiin. Anne kävi keskustelemassa Petran kanssa kahden kesken, ja melko pian Petrakin pukeutui ja tuntui aika paljon myös selviävän pahimmasta kännistään. Jo-kin jälkikatumus Petralle selvästi tuli, koska aika välttelevästi hän jo suhtautui tyytyväise-nä hymyilevään Jomppoon, joka istui verannan kaiteella munasillaan ja joi olutta. Kari tarjoutui keittämään tytöille pannukahvia, mutta kumpikin kieltäytyi siitä.

— Voisit sie Kari kuitennii viijä meijät takasin kaupunkiin? Mie sitten kyllä soitte-len siulle myöhemmin ja käyvään vaikka leffassa. Mutta voisitko nyt mitenkään viijä meijät kottiin? Anne kysyi jo kolmannen kerran.
Jomppo ei lotkauttanut korvaansa koko asialle, poltteli vain marlboroa verannalla ja huitaisi kämmenellään ilmaa. Mikäs hänen oli ollessa, kun saunakin olisi hänelle koh-ta lämmin. Mikäs sen mukavampaa oli kuin mennä rentouttaviin löylyihin kunnon panes-kelun jälkeen. Kari yritti vetkutella ja kun hän ei osannut mitään päättää, Jomppo kuiten-kin ratkaisi senkin asian kuin veitsellä leikaten:
— Viehän Kapro tytöt kottiin.
Kari tuhahteli itsekseen, mutta kilttinä miehenä hän kuitenkin käänsi Bemarin nokan uudestaan kohti kaupunkia. Mutta ei hän ehkä niin olisi tehnyt, ellei Anne olisi toistamiseen pyytänyt häneltä puhelinnumeroa. Jokin toive jäi kuitenkin elämään Karin sisimpään. Niinhän sitä sanottiin, ettei kunnon tyttö koskaan antanut ensimmäisenä ilta-na. Jos tavoitteena oli ihan vakituinen suhde, kai sen eteen jaksoi yhden ylimääräisen kaupunkireissun heittää.
Kun Kari palasi Käsämälahden mökille, Jomppo oli jo autuaallisesti unten mailla. Saunakin oli jo jäähtynyt, eikä Kari jaksanut sitä enää uudestaan lämmittää. Aamulla Jomppo oli ensin vähän vaisu, mutta piristyi heti, kun Kari kertoi nähneensä yöllä hänen sankaritekonsa. Kaksi käytettyä kondomia lojui sängyn vierellä lattialla ikään kuin todis-tusaineistona.
— Ai näit sie sen? Ai nainko hyvin? Jomppo innostui.
— Ka mihinkä mie oisin silimäni pistäny… Kun melekein nenän eissä kuksitta…
— Ai nainko mie oikeesti hyvin?
— No nait nait… Oothan sie kova häntäheikki. Kyllä mie sen jo uskon.
Niin suurta hurveli-ilmettä Kari ei ollut koskaan Jompolla nähnyt. Millään muulla ei tuntunut olevan mitään väliä, kunhan mies vain sai tuntea olevansa niitten seutujen kovin naistenmies.


IX


Karin pelot eivät olleet aiheettomia, koska jo parin päivän päästä Petran vihainen isä soitti kiukkuiset puhelut sekä Haliseen että Turtiaiseen. Jotakin kautta tyttöjen vanhemmat oli-vat saaneet selville melkeinpä kaiken olennaisen. Ilmeisesti kumpaakin likkaa oli kuulus-teltu ihan ajan kanssa. Kovalla työllä ja otsa hiessä Kari onnistui puhumaan itselleen ku-takuinkin puhtaat paperit, kun Anne puolusti häntä riittävän moneen kertaan jossakin sii-nä puhelimen lähettyvillä.
— Niin siekö olit oikeesti vuan kuskina tälle Jonne Haliselle ja tytöille? äkäinen ääni kysyi jo ties kuinka monennen kerran.
— Juu… En taatusti tehny tytöille mittään pahhoo. Sormellanikaan en heitä kumpookaan koskenu.
Puhelin lyötiin kiinni, ja hölmistynyt Kari palasi ruokapöytään. Karin Martta-äiti oli kuullut poikansa vastaukset ja tuntui ymmärtävän asiat ilman sen kummempia selittelyjä.
— Jassoo. Vai että sellanen reissu teillä oli… No, johan mie koitin sinnuu jo etu-kätteen vähän varotella, ettei sille Haliselle välttämättä kannata lähtee kuskiks. Ei oo var-maan ensimmäinen kerta, kun sen perrään vihaset tyttöjen isät ja äitit soitteloovat. Niin että mietihän nyt kaks kertoo, jatkatko ennee tuota Jompon palavelijana olemista. Siinä hommassa kun suattaavat joutuu vaikeuksiin nekkii miehet, jotka ei oo mittään pahhoo ies tehneet. Marko-veljesähän oli sanonu jo ennen ajokortin suamistaan, että hiän ei Jomppoo tule ikinä kulettelemaan. Mieti sitä. Se on aika kovvoo puhetta omalta verisuku-laiselta. Kyllä siinä on Helvillä tietämistä sen Jonnen kanssa… Siitä sitten tuli sellanen, kun se isäsä oli niin heikkoluontonen kasvattaja ja kaiken lisäks vielä sattu kuolemaan niin nuorena. Niihän sitä sanotaan, että joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuoloo…
Sellaisia ne äidit olivat; kummallisen usein he loppujen lopuksi oikeassa olivat. Kari ei osannut kuin jatkaa vaitonaisena karjalanpaistin syömistä. Kohta puhelin soi Tur-tiaisen eteisessä uudestaan.
— Määhän vastoomaan. Siulle se on kuitennii, äiti tokaisi Karille.
Siinäkin asiassa muori oli jälleen oikeassa, mutta tällä kerralla langan toisessa päässä ei ollut Petran vihainen isä vaan itse Jomppo:
— Olkos se tyttö kuustoista? Jomppo kysyi itseään edes esittelemättä.
— Niin sekö Petra?
— No mikä vittu sen nimi nyt olikaan, ehän mie muista. Mutta se likka, jota mie par kertoo polokasin?
— Kyllä kai se oli, kun oli jo amikseenkii mänössä. Kyllä se siinä tappauksessa täyttää viimestään joulukuussa kuustoista.
— Eli sie oot sitä mieltä, että se ol kuustoista? Jomppo kysyi toistamiseen.
— Kyllä varmaan…
— Selevä homma! Jomppo hihkaisi ja katkaisi puhelun.

Kari oli aivan hämmentynyt moisesta puhelusta.
— Ja tytön ikkeekö Jomppo jo tivas? muori huokaisi.
— Juu… Tuntu olevan suuri huoli, oliko Petra ehtiny täyttee kuustoista. Mitähän se nyt sillä tiijolla oikein tekköö? Kari ajatteli ääneen.
Äiti vain hymähti.
— No etkö nyt tuon vertoo ymmärrä? Tietennii sillä humulla on vuan hätä siitä, onko se onneton likka suojaikärajan ylä- vai alapuolella. Ommoo nahkoosa se vuan tah-too tässäkii asiassa pelastoo. Vähät välittää siitä, millasia traumoja niille tytöille suatto jiä-hä hänestä ja miehistä ylpiätäänkii.
Äiti oli jo poistumassa ruokapöydästä, mutta kääntyi vielä takaisin.
— Jos et Kari sitä vielä tienny, niin tällä Jompollahan on jo ainakii yks tuomio alaikäseen sekkaantumisesta. Ehonalasella tosin sillon piäs, kun ol enskertalainen. Sen Hyyryläisen Esan ja muutaman muun miehen kanssa ne sillon sitä Mäntylehon tyttöö porukalla hyväkseen käyttivät ja jäivät siitä kiinni. Eihän se tyttörukka tainnu olla sillon vielä neljeetoistakaan… Hyyryläinenhän lähti siitä linnaan. Ja se Tanja-parka tappo ihte-sä pari vuuven piästä psyykeliäkkeillä. Että sellanen tappaus…
Kari oli kyllä kuullut vanhemmalta väeltä joitakin vihjauksia tästä koko pitäjää jär-kyttäneestä ja Hymy-lehteen asti päässeestä episodista, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ollut hänelle näin suoraan kerrottu. Aikoinaan tätä tapausta oli pidetty lapsilta visusti salassa.
Ehkä Karin silmät alkoivat vähän aueta juuri silloin. Toki Jomppo ehkä oli päälli-sin puolin ihastuttavan huoleton veikko ja veijarimainen pelimies, mutta hänen persoo-nassaan oli sitten se toinenkin puoli. Sen verran Kari kaikesta näkemästään ja kuulemas-taan kai säikähti, että alkoi sen jälkeen ottaa Jomppoon etäisyyttä, eikä enää tyrkyttänyt itseään tälle puoli-ilmaiseksi rengiksi.
Jomppo piti tavoistaan kiinni ja aloitti jonkin ajan päästä häirikköpuhelut Turtiai-seen. Kun Kari ei enää lähtenyt hänelle kuskiksi, sehän oli Jompolle riittävä peruste soi-tella Turtiaiseen koko syksyn ajan haukkumis- ja haistattelupuheluita. Mutta eipä hän täl-lä toiminnallaan saanut aikaan mitään muuta kuin sen, että yhä vähemmän Karilla oli enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä.
— Anna sen vuan haistatella ja rähjätä ihan rauhassa. Jätä vuan kuuloke pöyväl-le ja anna Jompon tehä laskuu. Niin se kuulemma tekköö sukulaismiehesä Pitkon Peskakii, kun Jomppo yrittää sitä puhelimella terrosisoija. Jankuttaa Peskan puhelim-meen vuan yhtä ja sammoo. Että siehän oot hupsun eläkkellä. Siehän oot hupsun eläk-keellä… Kaartisen Jake tiesi neuvoa ja niin Kari myös teki.

Vuosien saatossa Jomppo joutui huomaamaan, että metsä alkoi vastata niin kuin sinne oli huudettu. Kun hän teki riittävän usein kavalia temppuja sukulaisilleen ja kyläläisille, yhä yksinäisemmäksi hän vain jäi. Kun naapuritalon ulko-oven lukkoon oli tungettu pu-rukumia tai jonkun toisen kyläläisen ulkorakennus oli töhritty spray-maalilla, jäljet johtivat aina sylttytehtaalle. Eihän Jomppo näistä tekosistaan useimmiten kiinni jäänyt, eikä hän-tä vastaan voitu virallista syytettä nostaa, mutta ketäpä muutakaan ihmiset olisivat osan-neet epäillä.
Muuan hyväntahtoinen Matti Juutilainen sieti ja kesti Jomppoa kummallisen kau-an ja tuli hänelle avuksi vielä senkin jälkeen, kun Jomppo oli häntä kasvoille sylkenyt ja hänen tavaroitaan särkenyt, mutta viimein Matillakin tuli mitta täyteen. Yhden sormensa-kin hän oli menettänyt, kun Jomppo oli mukamas vahingossa tönäissyt häntä pyörivää sirkkelin terää kohti. Tapaus oli painettu villaisella, mutta kun Matille selvisi myöhemmin, että ihan tahallaan Jomppo oli häntä tyrkännyt ja että Jomppo oli vielä tällä tekosellaan kehua retostellut kylällä, siihen loppui Matinkin pitkämielisyys. Kostotoimenpiteissään Jomppo meni lopulta niin pitkälle, että yritti kiilata Mattia parikin kertaa autolla ojaan, kun Matti oli sotkemassa polkupyörällä kirkonkylälle kauppaostoksille. Matti teki Jomposta ri-kosilmoituksen, mutta poliisit eivät voineet tehdä asialle oikeastaan mitään, koska Matilla ei ollut vedenpitäviä todisteita ja silminnäkijöitten lausuntoja tapon yrityksestä.
Marko meni aikanaan naimisiin ja perusti lähikuntaan oman autokorjaamon. Hän menestyi liiketoimissaan oikein hyvin ja rakennutti hienon omakotitalon Puruveden ran-nalle. Myös Erja pärjäsi Kuopiossa ihan hyvin miesystävänsä kanssa ja kävi koko ajan vain harvemmalla tahdilla kotikylällä. Jomppoa he tapasivat vain aivan satunnaisesti jois-sakin pakollisissa yhteyksissä, eivätkä häntä enää edes joulukortilla muistaneet.
Äitiinsä Jomppo oli aina viime kädessä takertunut ja tämän apuun kai viimeiseen asti tuudittautunut, mutta lopultahan Helvikin siirtyi ajasta iäisyyteen ja Jomppo jäi täysin yksin isoon taloon, jossa maatalouden harjoittaminen oli lopetettu kaukaa viisaasti jo hy-vissä ajoin ennen Helvin fyysisen kunnon romahtamista. Siellä hän vain istua möllötti kaljalaatikko vieressään, eikä jaksanut enää juuri mistään mitään välittää. Nurmikoita ei kukaan enää leikannut ja kun putket jäätyivät talvella, Jomppo oli useamman viikon pe-seytymättä ja kävi aamukahvilla kirkonkylän huoltoasemalla haisevissa vaatteissaan. Kun halot loppuivat liiteristä, Jomppo poltteli tuvan uunissa vanhoja huonekaluja tai laittoi vain lisää rytkyjä päällensä. Ikkunalaudoilla olivat kuivettuneet ruukkukukat, ja monta vuotta vanhat repaleiset sanomalehdet pyöriskelivät lattioilla.

Tätä kohtaloa yksi jos toinenkin ihminen oli Jompolle vuosien ajan väläytellyt ja niin hä-nelle sitten lopulta kävi. Härkäpäisesti Jomppo kuitenkin yritti vetää vanhaa rooliaan vielä liki kuusikymppisenä ukkonakin, kampaili tukkaansa, piti lippistä rennosti takaraivolla ja ajeli Bemarilla pillurallia Savonlinnassa rööki huulessa ja soppaluu pihalla. Välillä hän joutui pakenemaan metsään, kun tympääntyneet kylän miehet olivat tulossa antamaan hänelle sakinhivutusta.
Omien puheidensa mukaan hän sai edelleen naista vaikka millä mitalla, mutta kummallisen harvoin kukaan kuitenkaan koskaan näki hänellä ketään seuralaista. Jos-sakin epätoivoisimmassa vaiheessaan Jomppo alentui jopa sille tasolle, että yritti vokotel-la kyytiinsä kirkonkylän ala-asteen pihalta joitakin 11-12-vuotiaita tyttöjä. Poliisiin otettiin yhteyttä, eikä Jomppo enää sen jälkeen tohtinut tätä yritystä toistaa.
Mutta olihan Jomppo toisaalta aika ainutlaatuinen hahmo omassa lajissaan, ja usein hänen raikulivuosiaan kuitenkin muisteltiin ukkojen saunailloissa ja muissa karke-loissa. Tietenkin Jompon nuoruuden tekoja piti aina paheksua, mutta toisaalta niille kui-tenkin nauraa hohotettiin vedet silmissä vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. Itse henkilö alkoi olla jo kuollut legenda, mutta ne hurvelipojan sutkaukset ja toilailut jäivät elämään. ”Onks siulla kampoo? Thyi thyi kun on rapula! Onks siulla paperii? Mie käyn paskalla. Kapro määhän saunan lämmitykseen! Ai nainko hyvin? Olkos se tyttö kuustois-ta?”
Erään kerran Kari törmäsi Jakeen pankkiautomaatilla. Siinä vaiheessa Karilla oli jo kolme omaa muksua.
— Mitäs sille Jompolle nykyään kuuluu? Kari kysyi.
— Ka puutteessa vuan riutuu ja uluvoo tuskoosa. Ehottel jo sellasta, että miun pitäs käyvä hänen kanssaan seurustelelemaan, Jake selitti hymyillen.
— Ei helevetissä! Onko se jo niin epätoivonen?
— No on! Ja yrittää kuolettoo naimahalujaan tekemällä mehtätöitä. Mutta ei se taija hällä oikein onnistuu. Kun sahatessakii on kuulemma pillu mielessä…
— Ai niinkö sano…? Kari sai sanotuksi naurunpyrskähdysten välissä.
— Joo! Kun sahatessakii on mielessä!
Siitä sitten tuli lentävä lause vähäksi ajaksi. Niin vähäisiä heidän ilonsa olivat. ”Kun sahatessakii on mielessä!”

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS