Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Älä herätä vauvaa
QR-Code dieser Seite

Älä herätä vauvaa

Kun Olivia soitti minulle aamutuimaan 6. kesäkuuta, tein parhaani pysyäkseni äidillisen rauhallisena. Hänen tavallisesti tyyni äänensä tärisi, ja minulle oli käymässä harvinaisen selväksi, että Olivian kotitalossa oli akuutti rottaongelma.
”Rotat ja oravat ovat lopulta yllättävän samanlaisia”, lohdutin. ”Toisella on pörröinen, toisella sileä häntä. Ja oravathan ovat oikeastaan aika söpöjä.”
"Mutta Senõra”, Olivia sanoi hätääntyneenä. ”Meteli on järjetön. Kuulisitte vaikka!”
"Korvatulpat”, totesin järkeillen. ”Ne sinä tarvitset.”
Jyrsijät olivat olleet yöllinen riesa Olivian vastavalmistuneessa kivitalossa siitä saakka, kun Combarron kaupunki oli käynnistänyt massiivisen operaation katukissojen hävittämiseksi. Tapahtumaketju oli saanut alkunsa syksyllä 1971, kun äveriäiden eteläeurooppalaisten suosima matkatoimisto oli valinnut Combarron parhaaksi rantalomakohteekseen. Sen jälkeen luksusturistien maihinnousua ei enää voinut estää.
Rottien vallankaappaus oli tapahtunut yhtä ripeällä aikataululla. Siinä vaiheessa pitkäaikainen kotini, vehreillä viinitarhoilla ja sadoilla auringonsäteillä siunattu pikkukaupunki Koillis-Argentiinan rannikolla, oli elänyt uutta nousukauttaan jo vuoden päivät. Uneliaasta joutomaasta oli taas tullut se toiveidentäyteinen paratiisi, johon minä ja ukkoni – kaksi rakkaudesta humaltunutta vastanainutta – olimme ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa asettuneet.
Ensiksi häiriintynyt kulkukissa oli hyökännyt valokuvia napsineen turistin kimppuun Combarron vilkkaalla rantabulevardilla. Miesrukka oli patistettu paikattavaksi lähimpään sairaalaan, missä kamala totuus oli paljastunut: kissimirri oli vesikauhuinen. Tapahtumien tultua julki kaupunki oli alkanut kärsiä välittömästä turistikadosta ja panikoivat lomailijat peruneet kiireellisesti varaamiaan reissujaan. Lopulta Combarron hotellit ammottivat tyhjyyttään parhaaseen sesonkiaikaan. Satojen kaupunkilaisten toimeentulo oli vaakalaudalla.
Loppuvuodesta 1972 kaupunginvaltuusto oli tehnyt historiansa ensimmäisen yksimielisen päätöksen: turismi Combarrossa oli elvytettävä hinnalla millä hyvänsä. Lanseerattiin Operaatio Kissa, jonka päämääränä oli siivota kaupungin kadut kaikista kodittomista kateista, karvoihin katsomatta. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Kun Combarron kaduilla ei ollut enää rottia ja hiiriä saalistavia kulkukissoja, kaupungin jyrsijäkanta paisui luvattomiin mittasuhteisiin.
Joka ilta pimeän laskeuduttua luvattoman notkeat jyrsijät ujuttautuivat sisään Olivian kotitalon rakenteisiin, joissa karheaturkkiset talonvaltaajat mekkaloivat niin, että korvakäytäviä kirveli. Joka yö Olivia havahtui rottien kitinään ja meluun, joka syntyi monipäisen jyrsijälauman pinkoessa edestakaisin talon lattialankkujen alla. Joinain hetkinä kuulosti siltä, että koko poikue oli tulossa seinistä läpi. Ajankohta rottarumballe ei ollut otollisimmasta päästä: Olivian lisäksi talossa tuti hänen pieni vauvansa.


–––


Tapaamisemme ei ollut sattuma vaan ajan kysymys. Minä, koko Combarron tuntema kyläluuta ja Senõr Perezin leskirouva, suorastaan kaipasin ympärilleni Olivian kaltaisia nuoria ihmisiä. Toisin kuin muut ikäiseni selkäkipujaan marmattavat Combarron vaivaiseukot, minua ei oltu tehty eläköitymään. Vielä 75-vuotiaanakin raajani olivat silkkaa terästä ja mieleni kirkas kuin sangollinen pontikkaa. Jälkikasvuni lennettyä pesästä ja lopulta ukkoni taivaaseen, päiväni olivat kuluneet aktiivisesti puuhaillen milloin mitäkin lastenhoidosta täydellisten sangriareseptien metsästykseen.
Oliviaan törmäsin ensimmäistä kertaa Combarron maatilatorilla. Oli paahtava hellepäivä, ja olin polkenut liian monta kilometriä uudella, arpajaisista voittamallani punaisella naistenpyörällä. Väljän puuvillamekkoni selkämys oli hiestä märkä ja suutani kuivasi. Olivia oli kahdeksannella kuulla raskaana ja pullea kuin ilmapallo. Olivian leveä olkilierihattu, vaaleanruskeat Jeesus-sandaalit ja luonnonvalkoinen, nilkkoihin ylettyvä puhvihihainen kesämekko tekivät hänestä sanoinkuvaamattoman ilmestyksen, alkukesän keveän morsiamen. Hänen vanhan mantereen maneerinsa ja laulava sisilialainen korostuksensa eivät jääneet keneltäkään huomaamatta. Minä pistin Olivian merkille tämän jutellessa rusinaksi rypistyneelle, tikkulaihalle hedelmämyyjälle.
”Yksi vesimeloni, kiitos”, Olivia sanoi ja kaivoi lantin pakettinarusta punotusta rahapussistaan.
”Taitaa olla ensimmäisesi?” kysyin tunnustelevasti riuhtoessa helleviuhkaani auki.
”Lapsi vai?” Olivia hymyili ja sipaisi oikealla kädellä vatsaansa. ”Kyllä, Senõra.”
”Miten jännittävää”, hihkaisin. ”Ekat ovat aina ikimuistoisimpia, ulkomaanmatkoista vauveleihin!”
”En epäile”, Olivia hymähti. ”Uteliaisuus on Jumalan tapa pitää meidät liikkeessä.”
Heti kättelyssä ja tavoilleni uskollisena päädyin purkamaan elämääni tälle parikymppiselle kiehtovalle muukalaiselle, jonka silkkiseen hipiään ja korkeisiin poskipäihin ei ollut aurinko koskaan kajonnut. Runsaan hedelmävalikoiman ja haalistuneen aurinkovarjon katveessa opin Oliviasta ja eroavaisuuksistamme monta asiaa. Siinä missä minä olin luuhannut kaupungissa lähes koko ikäni, Olivia oli uunituore combarrolainen. Minut kaupunkiin oli alkujaan houkutellut raha tai oikeastaan sen ainainen puute. Olivia oli muuttanut Combarroon ensirakkautensa, hampaattoman mutta komean merimiehen, perässä. Olivia oli elegantti ja tämän puheenparsi hillitty, minä taas ronski, rajoista ja tavoista viis veisaava moottoriturpamuori.
Mikään bimbo Olivia ei ollut. Iästään huolimatta hän muistutti minua eletystä elämästä, itsestänikin. Olivia oli hauska ja fiksu ja tämän metsänvihreät silmät kuin kaksisuuntaiset peilit, joilta heijastuivat menneisyyden kadotetut minuutit ja tulevaisuuden toivo. Häntä katsellessani muistin elävästi ne ohikiitävät hetket lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, joina pelko ei vielä ollut tunne, ainoastaan sana. Sen pähkähullun huuman, jolla ylitettiin meriä ja mentiin naimisiin ihmisten kanssa, jotka osoittautuisivat ennen pitkää poissaoleviksi, keskinkertaisiksi valinnoiksi. Vaikka välissämme oli vuosikymmenien ryppyinen kuilu, Olivialle rupatellessani tunsin sieluni täyttyvän ilolla, jollaista en ollut tuntenut vuosikausiin. Se oli jotain se. Oliviassa oli kuplivaa nuoruuden energiaa, johon kaltaiseni mummelit eivät päässeet käsiksi enää edes riihikuivalla.
Totta oli sekin, että ihmiset tuppasivat olevan enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kaikista maailman asioista miehettömyys osoittautui minua ja Oliviaa yhdistäväksi tekijäksi: minä olin hyvästellyt ukkoni haudan lepoon jo vuosia sitten, Olivia aviomiehensä aina pari kertaa vuodessa merivirtojen vietäväksi. Sellaista oli elämä seilorin naisena.
Minusta ja Oliviasta tuli nopeasti läheisiä ja jutteluhetkistämme jokapäiväinen rutiini. Kun vauva syntyi, se olin minä – ei merimies – joka piti Oliviaa kädestä.


–––


Olin vasta korsetin puristuksesta vapautunut tyttönen, kun merenrantatalomme oli noussut Combarron paraatipaikalle isäni takaamalla 10 000 peson pankkilainalla. Vaikka vuodet olivat ottaneet minut kiinni, ikinuoren Villa Perezin säihkettä eivät lamat tai vuosikymmenten piinaava juoksu himmentäneet. Talon kepeillä kuviotapeteilla ja kalanruotoparketeilla näkyi yhä 1920-luvun hilpeys. Niiden saumoihin oli iskostunut nuoren rakkauden hekuma, jolla minä ja ukkoni olimme talon aikoinaan siunanneet. Villa Perezin kymmenet öljyvärimaalaukset, seinille kultaisiin kehyksiin ripustetut valokuvat ja valkoiset rottinkihuonekalut hohkasivat mennyttä maailmaa. Jopa ukkoni harrastehuone oli prikulleen alkuperäisessä kuosissaan: vanhoilla tutuilla paikoillaan seisoivat ajan patinoimat nahkanojatuolit, yltäkylläinen viinakaappi ja lasihyllyn suojiin sullottu asekokoelma. Shakkinappulatkin nököttivät samoilla sijoilla, joihin ukko oli ne ennen viimeistä sairaalareissuaan asettanut.
Menneestä irti päästäminen oli osoittautunut yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Itsepintaisella argentiinalaismummon vimmalla ja jokaisen harmaantuneen ihokarvani voimalla olin pyrkinyt säilyttämään Villa Perezin sen alkuperäisessä loistossaan. En ollut enää vuosikausiin hankkinut uusia tavaroita liesituulettimesta taide-esineisiin. Edes muodikasta väritelevisiota minulla ei ollut. Siivotessani jätin aina muutaman villakoiran nurkkiin leijumaan. Syyni olivat puhtaan nostalgiset: Valittujen Palojen tiedeosio oli kertonut, että pölyhiukkaset olivat ihmisistä lähtöisin. Olohuoneen isoimman villakoiran olin nimennyt Ukoksi.
Vain talon äänimaailma oli lähtemättömästi muuttunut. Ennen juhlan, murheen ja lasten kikatuksen täyttämässä kodissa oli nyt hiirenhiljaista – jopa silloin, kun ulkona humisevat aallot yltyivät rantaviivaa piiskaaviksi tyrskyiksi. Kun talon äänettömyys kävi kestämättömäksi, nappasin lankapuhelimeni ja pirautin Olivialle jääkylmä sangrialasi toisessa kädessäni.
“Buenas tardes, Olivia”, aloitin. “Miten vauva voi?”
“Voi Senõra”, Olivia vastasi turhautuneena. “Voimani alkavat olla lopussa.”
“Jyrsijätkö taas?” kysyin ja otin kulauksen juomaa.
”Kyllä”, Olivia huokaisi. “Mikään ei auta, myrkytkään.”
”Penteleen syöpäläiset!”
”Sanokaas muuta, Senōra. Otin eilen yhteyttä kiinteistönvälittäjään. Mitään ei ole tehtävissä.”
”Mitä tarkoitat?”
”Talo on mieheni nimissä, enkä voi sitä myydä ilman hänen kirjallista suostumustaan”, Olivia tuhahti. ”Toisaalta, kuka hullu sen tässä jamassa ostaisikaan?”
”Helvetti soikoon”, kirosin. ”Pian hengittämiseenkin tarvitaan lupalappu!”
Laskin luurin ja samalla kymmeneen. Niin paljon kuin vihasin hiljaisuutta ja epätoivottuja elukoita, pukumiesbyrokratiaa karsastin sitäkin enemmän. Nukkumaan menin levollisin mielin. Iltarukouksessani kiitin Luojaa hiiskumattomasta talostani.


–––



Matka salonkikelpoisesta leidistä hermoheikoksi hupakoksi oli yllättävän lyhyt. Sen sain tuta puhelinlankojen kautta, kun seuraavan kerran otin yhteyttä Oliviaan kyselläkseni kuulumisia. Rottaongelman pahentuessa Olivian tunneskaala oli saanut uusia sävyjä, ja tuntuipa hänen äänensäkin tummuneen. Minä sen sijaan olin vihdoin oivaltanut, miten valmistaa raikasta mutta ei liian makeaa valkoviinisangriaa.
”Oletko jo kokeillut piparminttuöljyä?” tiedustelin lipittämiseni lomassa. ”Sitä ne mokomat otukset eivät siedä tippaakaan!”
”Ulkoseinässä on rotan mentävä reikä, Senōra”, Olivia vastasi uupuneena. ”Naapuri kävi tarkastamassa.”
”Herranen aika!”
”Vauva on nukkunut yhä huonommin. Olisi hyvä, jos asiaan löytyisi pian ratkaisu.”
Ukon kanssa vuosikymmeniä painiskeltuani tiesin hyvin, että tilannetta tuskin ratkaisisi minkään sortin päällepäsmäröinti. Neuvokkaana naikkosena päätin silti yrittää.
“Sinun pitää koettaa nyt rentoutua, Olivia”, totesin ylemmyydentuntoisesti. ”Tuossa tilassa sinusta ei ole iloa kellekään.”
Kolmannen kulauksen naukattuani puhelinlangat yhtäkkiä hiljenivät.
”Senõra, älkää ottako tätä henkilökohtaisesti”, Olivia aloitti tuttuun hillittyyn tyyliinsä. ”Mutta te olette kyllä yksi kylmä kanttura.”
Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minulle lyötiin puhelin korvaan.



–––



Viimeisestä yhteydenotostamme oli ehtinyt kulua viikkoja, kun päätin vihdoin tarttua toimeen. En voinut edelleenkään uskoa, että Olivia ei ollut ottanut varteenotettavia neuvojani rentoutumisen tärkeydestä kuuleviin korviinsa.
Olin pettynyt ja vihainenkin. Samalla tunsin itseni pitkästä aikaa ulkopuoliseksi ja kenties yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kesän loppumetreillä torireissuni olivat harventuneet, eikä puhelinkaan enää pirissyt entiseen tahtiinsa. Kuin jumalan päätöksestä, jopa turistien pullaleivillä lihoneet lokit olivat lopettaneet luonani vierailun. Minua oli yhä enenevässä määrin syönyt sisältä orastava syyllisyydentunne. Ehkä Olivia oli oikeassa? Ehkä minä olinkin toisinaan huonoja ja tilanteeseen sopimattomia neuvoja jakeleva lortto. Itsepäinen muija, jolle sangria on verta ja vettä sakeampaa. Johan niin oli ukkokin todennut.
Selkäni ja nyt myös otsani hiestä märkänä tartuin arpajaispyörääni ja lähdin polkemaan tarmokkaasti lyhyen matkan kohti Olivian taloa. Taivas oli pilvinen ja raskaassa ilmassa myrskyn tuntua. Lonkkiini koski, kun soraisella rantatiellä rullaillessani tajusin yhtäkkiä heidän palanneen. Hattupäiset, vaaleisiin pellava-asuihin sonnustautuneet miehet olivat takuulla turisteja! Syy oli yksinkertainen: paikalliset pukumiehet eivät sortuneet haaleisiin sävyihin edes vapaa-ajalla.
Parkkeerasin pyöräni hätäisesti tienvarteen sitä lukitsematta ja otin rohkean harppauksen kohti lohenpunaisen kivitalon etuovea. Se oli yllätyksekseni hieman raollaan.
”Kop kop”, sanoin hiljaisella äänellä ja koputin ovenkarmia kevyesti.
Muutaman sekunnin viiveellä ovensuuhun ilmestyi Olivia, jonka mustat silmänaluset ja nutturalle kiireessä nostettu tukka kielivät nukkumattomista, rotankatkuisista öistä.
”Senõra”, hän hätkähti. ”Mikä teidät tuo tänne?”
”Olivia”, aloitin ja puraisin alahuultani. ”Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt ymmärtää tilanteen järjettömyys jo alusta saakka.”
Olivia pysyi vaiti ja nielaisi syvään. Nyt hänen silmistään heijastui suru.
”Mitäs jos tulisitte vauvan kanssa luokseni asumaan”, jatkoin. ”Villa Perezissä on tilaa vaikka muille jakaa.”
”Oletteko tosissanne?” Olivia hihkaisi.
”Tietenkin!” vastasin. “Lastenhuonekin on edelleen täydessä terässä.”
Olivia hyppäsi kaulaani. Lämmin rutistus tuntui ytimissä saakka.
“Kiitos tuhannesti, Senõra! Antakaa minulle hetki niin pakkaan.”
Astuin peremmälle eteisaulaan, jonka sisustus oli yllättävän kotoinen vaaleankeltaisia seiniä myöten. Vastassani oli narukenkiä, puuleluja ja ronski puhelinpöytä, jonka päällä lepäsi kehyksissä hampaattoman merimiehen muotokuva. Jyrsijöiden läsnäoloa ei olisi arvannut mistään, ellei muotokuvan vieressä olisi maannut tuliterä, laatikosta vasta esiin otettu rotanloukku. Nyt minua huvitti.
“Olivia!” huudahdin ja viitoin hänet palaamaan eteiseen. Kapistusta osoittaessani tiesin meidän olevan samalla aaltopituudella.
“Uskomatonta, eikö”, Olivia pudisteli päätään. “Rautatavarakaupan pappa toi. Häntä oli niin kovasti käynyt tämä tyttöressu sääliksi. Lisäsipä vielä samaan hengenvetoon, että aviomieheni olisi kyllä ottanut rotat hengiltä jo aikoja sitten. No, eipä ole näkynyt!”
Nauruni ei aina yltynyt käkättämiseksi, mutta nyt en millään voinut pitää mölyjä mahassani.
”Voi meitä ukottomia poloja”, tokaisin kovaäänisesti. Kepeä hymy palasi Olivian kasvoille.
“Shhh”, Olivia hyssytteli. “Älä herätä vauvaa.”

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.3  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Älä herätä vauvaa 2019-05-31 08:25:46 Arska
Arvosana 
 
4.0
Arska Arvostellut: Arska    May 31, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Olipa mukava lukea tälläinen rennonletkeä kertomus.

Tarina lähtee mukavasti liikkeelle perustellen juonenrakenteen hyvin selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla, sitoen sen luontevasti luonnon tasapainoon. Kissojen hävittäminen johtaa suoraan rottien massalisääntymiseen ja sitä kautta jyrsijäongelmaan.

Kevyseti etenevä juonenkulku sieppaa lukijan mukaansa kuin huomaamatta ja pitää kyllä matkassaan koko kertomuksen ajan. Oikein hyvä.

Perusteena neljälle tähdelle: tämä on ensimmäinen lukemani tarinasi täällä ja koska se on jo näin hyvä, on jatkossa odotettavissa jotain vieläkin mukavanpaa, joten on jätettävä varaa paremmalle.


Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Älä herätä vauvaa 2019-05-28 08:11:15 Aloittelija
Arvosana 
 
4.5
Aloittelija Arvostellut: Aloittelija    May 28, 2019
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tarinassasi on selkeä aihe ja hahmosi ovat selkeitä ja erilaisia. Päähahmolla on selkeä kehitys tarinan kulkiessa. Mukava ja hyvä tarina lukea

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS