Johdanto
Orfeus oli legendaarinen mutta kuolevainen muusikko, runoilija ja profeetta klassisen antiikin mytologiassa ja uskonnossa. Suuri osa häntä koskevista tarinoista keskittyy hänen kykyynsä soitannollaan ja laulullaan ihastuttaa ja lumota luonnon ja kaikki sen olennot - sekä elävät että kuolleet - ja kietoa musikaalisen lumouksen taikapiiriinsä myös sekä ihmiset että jumalat, mutta toisaalta myös hänen matkaansa aliseen maailmaan ja traagiseen kuolemaansa bakkhanttien pahoinpitelemänä. Klassisen antiikin tarinat Orfeuksesta ilmentävät inspiroituneen runolaulajan arkkityyppistä teemaa.
Samoin kuin kristityille Jeesus Kristus on Ihmisen Poika/Jumalan Poika ja kristinuskon perustaja, antiikin Kreikan orfilaisille Orfeus oli profeetta ja nk. orfisten mysteerien perustaja. Uuden testamentin apokryfiteksteihin lukeutuvassa kirjoituksessa nimeltä Kristuksen laskeutuminen tuonelaan, joka muodostaa toisen osan Nikodeemuksen evankeliumissa, voidaan nähdä kaikuja antiikin Kreikan Orfeus-myytistä ja Orfeusta itsessään voidaan pitää tuonelanmatkansa johdosta kristusmaisena hahmona ja/tai Kristuksen enteenä antiikin Kreikan mytologiassa (vrt. Seppälä 2008, 81-). Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaiselle Jeesus Kristus oli väkevästi uudestisyntynyt Orfeus. Kristinuskon ja orfilaisuuden sielunveljeyteen viittaa myös tosiseikka, että Orfeus lumoamassa musiikillaan eläimet oli suosittu Kristuksen symboli varhaiskristillisessä taiteessa (Jourdain 2014, 113-127; Kallimakhos 2010a; vrt. Henderson 1991, 141-148). Orfeuksen tavoin myös Johannes Kastajan ruumis häväistiin leikkaamalla hänen päänsä irti kehosta (vrt. Matt. 14: 1-12).
Tässä tekstissäni olen luonut pienen katsauksen klassisen antiikin Orfeus-myyttiin, mutta samalla myös orfilaiseen mysteeriuskontoon. Kartoitan tässä, millaisia aatehistoriallisia vaikutteita hellenistisen filosofian klassikot kuten mm. Pythagoras, Sokrates ja Platon omaksuivat omaan ajatteluunsa klassisen antiikin orfilaisuudesta, mutta toisaalta pyrin vastaamaan kysymykseen, miten he konkreettisesti vaikuttivat orfilaisuuden hengelliseen sisältöön antiikissa. Käsittelen näitä aihelmia etenkin suomen- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden ja alkuperäislähteiden käännösten, mutta myös omien oivallusteni valossa. Tutkimusmetodini on aatehistoriallinen.
Etymologia
Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty lukuisia spekulaatiota kreikankielisen nimen Ὀρφεύς [Orfeús] etymologiseksi alkuperäksi. Myöhäisantiikin mytografi Fulgentius ehdottaa alkuperäksi kreikankielistä ilmaisua Oraia-phonos (“paras ääni”), mutta Geoffrey Miles: Classical Mythology in English Literature: A Critical Anthology (1999, 51) kertoo, että nykytutkimus pitää tätä teoriaa epäuskottavana. Myöhempiin arvailuihin lukeutuu sen sijaan kreikankielinen sana órphnē (“pimeys”), jota ehdottaa Noel Cobb: Archetypal Imagination (1992, 240), sekä kreikankielinen sana orphanós (“isätön, orpo”), jota ehdottaa William K. Freiert: "Orpheus: A Fugue on the Polis". 1991; Myth and the Polis, Dora Carlisky Pozzi & John M.Wickersham (toim.). 1991, 46. Mikäli kreikan sana orphanós todella on nimen ‘Orfeus’ etymologinen alkuperä, tätä nimeä voidaan pitää ironisena; Pseudo-Apollodorus: Bibliotheke (1.3.2) nimittäin kertoo, että Orfeuksella oli peräti kaksi isää: Hänen biologinen isänsä oli Traakian kuningas Oeagros ja henkinen isänsä Apollo-jumala. Klassikkotutkimuksen Robert S. E. Beekes: Etymological Dictionary of Greek (1969/2010, Vol. 1: 1113-1114) "Ὀρφανός”-artikkeli arvelee Orfeus-nimen hypoteettisen taustan olevan protoindoeurooppalainen sanajuuri *h3órbhs(“orpo, orja, palvelija”) ja/tai sitä lähellä oleva verbijuuri *h₃erb
