Oli merten rannoilla aikoinaan
kaupunki kivinen,
ei asukkaista pulaa ollenkaan;
oli määrä se hirmuinen.
Ja hiljaa istuvi satamassaan
haltia viimeinen,
merta katsellen itki kaipaustaan,
kuten lajinsa jokainen.
Pian yli kukkaniittyjen
vaelsi tyttönen
suojaan metsän siimeksen
hiljaa kuin hiironen.
Jo koittavi kesäinen yö,
kuu taivaalla kumottaa,
hämärä maiseman hiljaa syö,
kun se hopeaa hohtaa.
Sitten ylitse maiseman
ukkosen mahti käy,
lyö voimalla ylitse haltian,
kun ei toivoa missään näy.
Salama valossaan paljastaa
olennon pimeyden;
haltian kauhun valtaan saa
tuo henkilö hirmuinen.
Pian on olennon otteessa haltia
tarttuen takaapäin,
käsi hyytävä - kylmä kuin kuolema -
miks' pitikin käydä näin?
Kuin pyynnöstä miekka välähtää
ja haltian pelastaa,
kirkas ääni kuin kristalli helähtää;
joku syliin hänet kaappaa.
Pelastaja turvaan haltian vie,
jolloin hän toipua saa.
Vhalleenmetsän siimekseen käy tie
kauas puitten taa.
Heti ystävyys välillä haltian, ihmisen
ikuinen vallitsee
heidät toisiinsa viimein yhdistäen
täten kohtalo kahlitsee.
He löytävät alla puiden
rauniot kaupungin,
paikan historiallisen
ja erakon Vhalleenin.
Tehtävän hältä tytöt nyt saa,
etsiä kansan kadonneen,
merten taakse vaeltaa
yön ikuisen pimeyteen
maahan, jossa valtiatar yön
kahlehdittuna on,
jossa orjat tekevät kaiken työn
kansan pahan varjon.
Satamasta haltia, ihminen
lähtevät laivallaan
taakseen kotimaansa jättäen
valkopurrellaan.
Pitkin aaltojen sinistä aavaa
käy laiva purjehtien
kohti auringonlaskun haavaa,
jok' häikäisee liekehtien.
Niin taakse sinisten vesien
käy viimeisen haltian tie,
ja maahan öisen pimeyden
se hänet viimein vie.
Tapaa he maassa olennot, joitten
kanssa tulevat
ystäviksi reunalla soitten,
joiden mättäille astuvat.
Niin kulkee Kymmenen Vaeltajaa
Yötä pelastamaan,
joka vankityrmässä virua saa
vankina varjojen alla maan.
Paljon kokea Kymmenen saa,
kunnes Kahdeksan vangitaan,
Kaksi ystävää yksinään vaeltaa
näitä auttamaan.
Tulee hetki Viimeisen haltian,
taistelu jo koittaa,
iskee kädestä pahuuden miekan,
jolloin Kymmenen voittaa.
Yön Valtiatar pelastuu,
valon aika koittaa voi,
vihollinen viimeistä myöten kaatuu;
jo koittavi aamunkoi.
Kansa Kadonnut viimein hallitsee
kaunist', jylhää maataan,
orjat viimeisen haltian palkitsee,
tämä kultakruunun saa.
Ja niin on Viimeinen haltia
kansansa kuningatar,
hyvä, viisas ja kaunis hallitsija,
Vhalleian ruhtinatar.
