Metsän lapsi olen ma,
viihdyn luonnon helmassa.
Kaisloista mun puku on,
vihreä ja tahraton.
Hiukseni on kultaviljaa,
jotka lainehtivi hiljaa
tuulessa, jonk' kuiske soi,
kevään tänne vasta toi.
Sinne, minne jalkain astuu,
kuiva maa jo vedest' kastuu.
Jäljessäin kukat kasvavat,
sulotuoksun antavat.
Silmäni on lähteensilmät,
vihreydessään sinistyvät.
On ne nähneet vihat luonnon,
myrskyävän sinivuonon.
Kulkuni on keveää,
maisemissa ketterää.
Kukaan ei saa kiinni suolla,
ellei tahdo sinne kuolla.
Hoivaan äitiäni, maata,
vahingoittaa en ma saata
sen lapsosia, pensaita
taikka puita, varpuja.
Kun talven lumi tänne saa,
peittää peitollansa maan,
se äitini mun saattelee
uneen kylmään hiljaiseen.
Silloin yksin vaellan,
hangilla vain taivallan
kaipain koittamista kevään,
jolloin jälleen luonto herää.
On kieli luonnon ihmeinen
ihmisille salainen.
Minä tunnen linnun laulut,
kivein kaiut, myrskyin pauhut.
Vaikka seuraa mulla on,
ystäväjoukko loputon,
en voi olla kaipaamatta
kaltaistani seuralaista.
Jostain kaukaa, ehkä tuolta
horisontin tuolta puolta
voisin löytää kumppanin,
jonka kanssa jakaisin
kaikki surut, murheet syvät,
myöskin hetket kaikki hyvät.
Saamme silloin tuntea
yhteistä suurta iloa.
