Ylläin höyhenpuku on valkoinen
kuin Taivaan enkeleillä.
Ma, kuningatar joutsenten
viihdyn ilman teillä.
Siipeni vahvat, kantavat on,
kaulani pitkä ja sorja,
olemukseni puhdas ja tahraton,
varteni nuori ja norja.
Lentämistä ma eniten rakastan,
joutsenjoukkoain päivisin johdan.
Lintukuorossain iloiten laulan:
huolen talvesta unohdan.
Joskus syksyllä vesiin hiljaisiin
järvenselälle yksin uin.
Yksin piilopaikkoihin varjoisiin
kaipasin ja unohduin.
Keskiyöllä mun muotoni muuttuu,
enkä olekaan valkea joutsen.
Lentotaitoni hetkessä unohtuu:
olemuksen saan ihmisen.
Kuun kalpean kasvon alla
kauniin naisen hahmossa kuljen.
Silloin tulon kylmän hallan
jo syksyssä aavistelen.
On öisin valkea huntu
ainoastaan mun verhonain,
kun pakkasen hyinen tuntu
hipaisee jo ihoain.
Kasvoni piirteet on hauraat
kuin valkoinen posliini,
silmäni sateenharmaat
kirkkaat kuin kristalli.
Hiusteni vaalea virta
kuun valoa heijastelee.
Suortuvain jokainen pirta
päivän koittoa kajastelee.
Kuin enkeli, ilman impi
ma puvussain astelen.
Ken minua kaunihimpi
tulis' vastaan kävellen?
Mua Kuuttareksi luullaan
yönaisen hahmossain.
Lauluni suruinen kuullaan
yötuulessa kaikuna vain.
Koilla syyskirpeän aamun
muutun joutseneks' jälleen ma.
Lailla valkean haamun
ihmishahmo on unohtuva.
Parveni kanssa etelään
lennän, ma joutsenkuningatar,
maan kaukaisen ilmaan lämpimään,
valkolintujen valtiatar.
