Päät kukkain kesätuuleen nyökkää,
se raivoisasti humajaa.
Myrsky yli maitten hyökkää,
ukkosrummut kumajaa.
Jyrähtelee pilvimanner,
kallioissa pauhaa myrskyt.
Vavahtaapi rantatanner,
iskee santaan meren tyrskyt.
Ukkospilven käärme tumma
syöksee taivaan tulta.
Salamoiden loiste kumma
välähtää kuin kylmä kulta.
Myrskyn kouraan armottomaan
lakoaapi heinää, kortta.
Käy se maata rankaisemaan:
tuuli vavisuttaa ortta.
Kuin oisi mainen loppu, ilta,
niin uhkaava on hämäryys.
Joka metsän tuntumilta
ompi tuhoon näkyvyys:
kiskonut on viima pajut,
pensaat, varvut juuriltaan.
Salamoitten polttohajut
leijaa yli kuolleen maan.
Häipyy ukkosmyrskyn pauhu,
jää vain autius, hiljaisuus.
Päättynyt on luonnon kauhu,
mutt' poiss' on peltoin viljaisuus.
Vain vaimeasti heinän kulta
enää maassa kimmeltää.
Kuin musta veri tuoksuu multa,
kun myrskyn kourat hellittää.
Tyyntyy tuuli, laskee rauha
jälleen vesiin varjoisiin.
On aallon kulku kevyt, lauha
syleihin saarten suloisiin.
Itkee kyyneleitään taivas,
pilviverho repeää.
Sen takaa päivänkajo kirkas
loistettaan luo lempeää.
