Arvostelut käyttäjältä lentokykysi

Kaveria ei jätetä. Mitä nyt joskus, kun kylmä tulee peiton alla. Mut eipä hätää kylmyyteen on totuttava, kylmässä maailmassa, kaverikin on joskus kylmä. Kun ei ota kuolemanvakavasti vieruskaveria, saa nukkua rauhassa. Mitä tähän kirjoitin on lämmin hyväksyntä. Runo on lääkettä kuoleman pelkoa vastaan ja totta kai selvitymmistäkin elämässä tarvitaan. Jo ei niin olisi, pieni olisi ihmiskunta.

Tosi rakkaus on laulun arvoinen. Runo on laulu rakkaudesta alusta, joka kertoo minä taivun sinä taivut me yhdessä taivumme - tämä on edellytys - rakkauden vahvuudesta, lujasti pitämistä kiinni ettei kaatuisi. Kun on taivuttu aika taipua ylös nyt koetellaan mitä ollaan, yritämmekö vetää narusta toista puoleemme vai annammeko toisen päättää, mikä on etäisyys ja paikka jossa me kohtaamme rakkauden yhä uudestaan. Tuntuuko kylmältä? Lämpö voi jakaa niin eri tavoin. Toisimme liittoon kasvukipinöitä, jotta me voisimme tuoda suhteeseen uutta ja erilaista. Kasvaa yhdessä, mitä kohti? Tässä runossa se on:
Ikuiseksi hyväksi
Yksi asia vielä, mielestäni rivien alut eivät tarvitse isoa alkukirjainta, rivit tarvitsevat ilmaa vaativaan tekstiin.

Runokuvien moninaisuus loisti kirkkaasti toisinaan - harvoin - ne nojasi tyhjyyteen, mutta silloinkin astui narusilmukkaan ja joku nykäisi. Hetken luuli putoavansa, mutta nousi pystyyn. Hienostunut runo joka peilissä on runoilijan kuva. Tyyli tuntui luontevalta ja minulle tutulta.

Laupiaan runoilijan huolestuneet säkeet. Pehmeät askeleet toisen luo, toista tunnetta, kuin laupiaan samarialaisen maantieltä hakattu ja kuolemaan jätetty.
Tuntuu henkilökohtaiselta, toisaalta odotusaika lienee lopussa.

Sanat ne taipuvat yhdeksi tai moniksi, tekensiksi siksi, olemiseksi runoksi taiteiluksi. Leikiksi siksi luomistyöksi. Hataraksi kuin siks saksi.

Liikaa mielestäni kuolen sana käyttöä ja vielä vahvistus minä kuolen. Toisto on uskoakseni tarkoitettu tehokeinoksi. Mutta vähempikin riittäisi, kokemaan runon sisällön. Tämä ei varmasti ole se runosi, joka nousi lentoon lukijalle. Lukiessa minä tunnen runon mullan olevan kasvualusta, kasvulle mikä kukkanen se lieneekin. Runoilija päättää sanajonot, lukija on hetken runossa, ulkona ja sisällä seuraa jälkiä ja tulkitsee omana itsenään runosta irtoavaa luomistyötä, kaikki ei nouse edes pintaan, sillä runo on kuin kalaparvi, jota lukija haavilla kokoaa, jota ei yksi lukija pysty keräämään. Ei runoilijakaan vaikka synnyttänyt on kalat.

Suru on syvällä, jota pitää käsitellä ja tämän runon tekee sen hyvällä tavalla.

Olen huomannut että kirjoitat niin runoja kuin novellia hyvällä laatutasolla. Eikä tämä runo tee poikkeusta. Toisenlainen pikku tarina, näyttää yksinkertaiselta juoneen rakennetulta, mutta sitä se ei ole? Pikku Kuolema. Tahtoinen mies odottaa maksua vastaan hiljaisuutta. Saa sitä, kuka tietää? Tämän lauseen loppuun tulee piste.

Tämän runon edessä ei voi kuin antautua runon vietäväksi, siihen syvän kaipauksen sydämen tunteen valtaan, joka säilyy koko runon ajan. Loppu on hieman valju, mutta saa olla kun muuten on runo erinomainen.

Yksilön etsimistä esiintyy runoudessa runsaasti. Runo ei suoraan ole kiinni ihmisen etsimisestä. Runon henki on tähti lapsi, vajavainen kalpea syntymästä asti. Valoa etsien vanhempiensa kautta. Ehkä onkin mielikuvitusta itserakennettua? Lapsi joka, lopulta löytää, ainakin hetken rauhan. Kiitos runosta