 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Novellisi alkaa ja jatkuu pitkään arvoituksellisena: kuka on kertoja, kuka odotettu Raimo ja kuka nuori Jens C. tai tarinassa vilahtava tummatukkainen Monika/Diana? Tarina kulkee sujuvasti, ja sisältää uskottavia ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja varsin luontevaa dialogia. Kaikki on kerrottu tavalla, joka voisi kuvata aivan todellista keskikesän päivää. Ainoastaan mystinen Raimon odotus ja se, ettei kertoja tunne ketään muista henkilöistä tekee novellista erikoisen, salaperäisen.
Tekstissäsi on hienoa luontokuvausta – esimerkkinä vaikka kolmannen kappaleen alkupuolisko, joka alkaa ”Aurinko paistaa, mökin pihassa on suuria vaahteroita […]”. Samassa kappaleessa on myös omaperäisiä kielikuvia, kun ”pienet aallot eivät pidä meteliä itsestään, vaan hiljakseen rantautuvat kuin salaperäiset muukalaiset ulkoavaruudesta.” Kumpikin ilmaisu tuo mieleen aivan hiljaa rantaan liukuvat aallot, mutta etenkin jälkimmäinen ilmaisu vielä korostaa tarinan salaperäistä luonnetta.
Vasta lopussa paljastuu se, että kertoja onkin ilmeisesti muistisairas vanhus hoitokodissaan. Tämä on yllättävä käänne, joka tekee tarinasta oikeastaan ymmärrettävän, mutta aidosti sydäntäsärkevän – etenkin kaltaiselleni lukijalle, jolla oma läheinen on samassa tilanteessa. Kerronnan tehoa lisää se, että henkilöistä paljastetaan tarinan kuluessa tietoja varsin säästeliäästi. Kertojan vastasyntyneestä vauvasta kerrotaan neljännessä kappaleessa, ja kun vauvalle suunniteltu nimi kerrotaan jo tässä vaiheessa, tulee samalla selitys tarinan myöhempään vaiheeseen, kun tarinan lopussa Simeoni on kertojan vieraana. Hienosti viritetty Tšehovin ase! Samalla tavalla tarina tuntuu vihjaavan, että tarinan nuori Jens C. onkin itse kertoja lapsena – ainakin molemmat ovat sytyttäneet koulunsa palamaan.
Tarinan lopun kuvaus hoitokodin päivähuoneesta, ja viitteet ruokalappuun, lääkkeiden ja kuoleman hajuun ja kertojan nopeaan asioiden unohtamiseen, väsymykseen ja Simeonin ärtymykseen, kun hän joutuu toistamaan asioita, ovat taas aitoa vanhustenhoidon arkea ja tuttuja piirteitä jokaiselle muistisairaan omaiselle. Hienoa kuvausta vaikeista ja surullisista asioista.
Kertomukseen naapuritontilta yllättäen piipahtava Monika/Diana jäi ainakin minulle mysteeriksi. Kuka hän on ja miten hän liittyy tarinan muihin henkilöihin? Voisit ehkä harkita, olisiko mahdollista antaa vähän selvempiä viitteitä siihen, miten hän liittyy kertojaan. Toisaalta – ehkä Monika/Diana onkin vain yksi niistä ihmisistä, jotka ovat ajan myötä vähitellen kadonneet kertojan muistista, eikä mitään vihjeitä tarvitakaan – hän on vain yksi selittämätön asia lisää kertojan nykyisessä sumuisessa maailmassa...
Pieni kauneusvirhe on ehkä se, että omistusliitteet puuttuvat muutamissa kohden (esim. ”Monika poistuu kuin hänen kohtaus olisi näytelmässä ohi”, ”Yritetään olla hyvällä tuulella, eikä paljasteta että meitä harmitti hänen myöhästyminen”, ”Mutta mikä tekee Raimosta edes niin erityislaatuisen, että odotamme hänen saapumista monta tuntia?”). Nykykielessähän omistusliitteet yhä useammin jäävät pois, mutta ottaen huomioon sen, että kertoja ainakin lopussa paljastuu vanhemmaksi henkilöksi, joka on varmaan jo koulussa ne oppinut, lisäisi niiden käyttö tarinaan uskottavuutta.
Luin novellisi vaikuttavana ja totuudenmukaisena kuvauksena muistisairaan ihmisen maailmasta. Asioiden, ihmisten ja tarinoiden sekoittuminen, muistin vähittäinen katoaminen, väliin tulevat selkeämmät hetket, kasvava väsymys ja hoitopaikkojen ankeus tulevat esiin tavalla, joka heijastaa todellisuutta. Toisaalta muistot kauniista kesäpäivästä, juhannusjuhlista ja ympäröivästä luonnosta saavat myös ansiokkaan kuvauksen. Mielestäni tekstin rakenne ja kehittely toimii hienosti – kaikkiin yksityiskohtiin ja henkilöihin ei tule selvyyttä, mutta näinhän se menee todellisuudessakin. Pahoittelut, että palautteestani tuli näin pitkä, mutta se osoittaa etenkin sen, että novellisi teki minuun vaikutuksen.
