Vampyyrien juoksu - Osa 1 (Uusi Versio) Hot

Hei.
En ollut tyytyväinen aikaisempiin yrityksiini kirjoittaa vampyyrien juoksua, joten aloitin kirjoittamaan alusta ihan puhtaalta pöydältä. Lupasin itselleni, että tämä on viimeinen yritys. Toivottavasti saatte tästä edes vähän viihdykettä tylsään talvipäivään :)

Luku 1

''Paljon onnea vaan. Paljon onnea vaan. Paljon onnea Josh.'' laulu raikui Hamptonin tavernassa.
Oli Joshin kaksikymmentäyksi vuotis juhlat. Tavernaan oli kokoontunut noin kahdenkymmenen ihmisen joukko. Lähinnä Joshin ystäviä ja sukulaisia.
Oli siellä muutama vanhempi vakioasiakaskin päästetty sisään vaikka olikin yksityinen tilaisuus.
Aaron seisoi ihmisten takana, jotka olivat muodostaneet ympyrän Joshin ympärille.
Oli aika puhaltaa kynttilät ja laulun loputtua kaikki alkoivat taputtamaan. Josh veti syvään henkeä ja puhalsi kynttilät perinteisen juhlakakun päältä.
''Toivo jotain, kulta.'' kuiskasi Joshin tyttöystävä kuuluvasti punaiset hiukset heilahtaen.
Josh ja Amanda olivat seurustelleet jo muutaman vuoden.
Aaron ei käsittänyt miten he jaksoivat toisiaan niin kauan.
Aaron oli itse yksinäinen susi. Hän tuli kyllä toimeen muiden ihmisten kanssa, mutta jostain syystä hän tykkäsi olla paljon omissa oloissaan.
Tänä iltana hän oli tehnyt poikkeuksen.
Aaron taputti muiden mukana ja hymyili Joshille. Hänen parhaalle ystävälleen.
Joshilla oli lyhyt vaalea tukka, joka sojotti koko ajan pystyssä. Hän näytti nytkin siltä, kuin olisi juuri herännyt.
Hän leikkasi ensimäisenä kolmion muotoisen palan kakusta ja laittoi sen lautaselle. Sitten leikkasi Amanda. Ja sen jälkeen yksi vakioasiakkaista änkesi väkijoukon läpi kakulle. ''Antakaas vähän minullekkin. Kauhea nälkä.'' Brian sanoi ja lähtiessään taputti Joshin päätä.
Sitten oli Joshin sukulaisten vuoro ottaa kakkua. Sitä kyllä riittää ainakin melkein kaikille.
Sen verran ison kakun tavernan mukava naistyöntekijä oli heille väsännyt.
Mounica oli nytkin tiskin takana naamallaan leveä hymy.
Jokin veti hänessä Aaronia puoleen, mutta Aaron ei oikein tiennyt mikä. Hän oli aina tuntenut sen.
Ei hän häneen ihastunut ollut, mutta jotain hänessä oli.
Mounica katsoi Aaroniin päin hymyillen ja Aaron käänsi katseensa nopeasti kohti Joshia, jonka suu oli täynnä kakkua.

Pari tuntia kakunsyönnin jälkeen Aaron istui tiskillä huppu päässä. Hän oli juonut jo kaksi tuoppia ja kolmas oli kesken.
Häneen alkoi iskeä pieni hiprakka.
Josh oli ystäviensä kanssa yhdessä pöydässä kauempana juomassa ja pelaamassa tietovisapeliä. Aaron oli kieltäytynyt, sillä se ei ollut mikään uutinen Hamptonin kylässä, että Aaron ei ollut kaikkein terävin puukko tupessa.
Mounica asteli Aaronin eteen tiskin toiselle puolelle.
''Miksi et mene ystäviesi luokse?'' Mounica kysyi samalla kun nappasi tiskiltä tuopin ja alkoi puhdistamaan sitä liinalla.
''En tiedä.'' Aaron vastasi siihen. Mutta se ei ollut totta.
Aaronista tuntui aina siltä, että hän ei kuulunut heidän joukkoon. Jokin heissä oli erilaista.
Muut olivat hyviä koulussa ja Aaron taas oli huono. Häntä ei kuitenkaan kiusattu sen takia. Häntä vain pidettiin Hamptonin mustana lampaana. Ja ehkä hän vähän olikin.
Aaronin isä oli kuulemma lähtenyt sotimaan ennen Aaronin syntymää ja kuollut siellä. Kaikki sanoivat, että hän oli sotasankari.
Aaronin äiti taas kuoli keuhkokuumeeseen, kun Aaron oli kuusi vuotias. Noin neljätoista vuotta sitten.
Aaron oli saanut äidiltään tämän kuolinvuoteella kaulakorun. Korussa oli ympyrä jonka sisällä oli lintu. Se oli ainoa muisto äidistä mikä Aaronilla oli ja hän ei ikinä ottanut sitä korua pois kaulastaan.
''Ei vain kiinnosta tietovisat.'' Aaron sanoi ja se oli totta. Hän ei tykännyt näyttää omaa tyhmyyttään muille.
''Ymmärrän.'' Mounica sanoi ja laski tuopin tiskille. Sen jälkeen hän lähti kiertelemään ja kyselemään tahtoiko joku lisää juotavaa.
Aaron jäi yksin.
Hän alkoi kuuntelemaan viereisessä pöydässä istuvia vakioasiakkaita.
He juttelivat vampyyreistä. Aaron kiinnostui ja kuunteli tarkemmin.
Vampyyrit olivat kuulemma hyökänneet Hanttiin ja sen jälkeen Krimloniin. Kahteen Hamptonin läheiseen pikkukylään.
''Heitä ei ole nähty näin lähellä Hamptonia viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen.'' Brian sanoi kahdelle kaverilleen.
Brian oli lyhyt ja tukeva, melkein kalju. Hän tykkäsi aina kertoa tarinoita. Mitä pelottavampi sen parempi.
Hänen toisella puolella istui Jack. Lyhyt ja laiha selvästi juopon näköinen. Hänen ihonsa oli ryppyinen naamasta ja varmaan myös muualtakin.
Ja hänen vieressään istui Carrie. Pitkä nainen ja vähän tukevakin. Hänelle ei kannata ryttyillä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Carrie pistää ison miehen aisoihin.
Aaronin hän kyllä pistäisi palasiksi. Aaron oli normaalin pituinen, mutta hoikka. Hän ei pärjäisi tappelussa voimalla vaan nopeudellaan.
Mutta Aaron ei yleensä tappele. Hampton oli rauhallinen kylä ja ainoat, jotka aiheuttavat ongelmia olivat tavernan jotkut asiakkaat, jotka humalassa riitelivät. Mutta hekin riitelivät vain keskenään joten Hamptonissa oli turvallista liikkua myös yöllä. Lisäksi melkein kaikki tunsivat toisensa jotenkin.
Joshin pöydästä kuului huutoa. Joku oli saanut oikean vastauksen ja riemuitsi sitä. Aaron otti uuden huikan tuopistaan ja katseli Joshin pöytää hupun alta. Hetken katsottuaan hän keskittyi taas Brianin pöytään.
''Luulen, että he ovat matkalla tänne Hamptoniin.'' Brian sanoi.
Aaron toivoi, että hän oli väärässä. Vampyyrit aiheuttavat vain kaaosta ja kuolemaa. Yksikään ihminen ei selviydy hengissä, jos joutuu tekemisiin heidän kanssaan.
''Heidän perässä on kuulemma lauma vampyyrin metsästäjiä, mutta he eivät ole saaneet niitä kiinni.'' Brian sanoi selvästi nauttien siitä, että saa kertoa kuumottavia uutisia. ''He ovat ainakin kaksi kylää jäljessä.''
Aaronin keskittyminen katkesi kun Mounica palasi takaisin kierroltaan ja käveli taas Aaronia vastapäätä. ''Kuuluuko mitään mielenkiintoista?'' hän kysyi Aaronilta.
Näkyikö se niin selvästi, että Aaron salakuunteli? Häntä alkoi vähän hävettää.
''Vain, että vampyyrit ovat ehkä tulossa tänne.'' Aaron sanoi hiljaa.
''No. Se on vain ajankysymys. Heitä ei ole näkynyt täälläpäin pitkään aikaan.'' Mounica sanoi ja otti taas uuden tuopin jota alkoi putsaamaan.
''Siitä on viikko, kun vampyyrit olivat Krimlonissa. Luulen, että he hyökkäävät tänne ylihuomenna tai sitä seuraavana yönä.'' Brian sanoi. ''Kannattaa lukita ovet ja laittaa lankut ikkunoihin. Vaikka ei se vampyyrejä paljon hetkauta.'' mies sanoi vakavana.
''Entäs valkosipulit oven yläpuolelle?'' Carrie kysyi.
''Ha! Sipulit.'' Brian nauroi. ''Se on vain urbaani legenda. Ei se mitään auta. Ainoa heikkous vampyyreillä on aurinko.''
Luulisi kaikkien jo tietävän, ettei valkosipuli auta mitään Aaron ajatteli. Ehkä hän ei ollutkaan kylän tyhmin ihminen hän mietti itsekseen hymyillen.
''Onko sinulla turvavarusteet kotona?'' Mounica kysyi Aaronilta. Hänkin oli kuunnellut Briania.
''On mulla jotkut halvat.'' Aaron vastasi. Taas kuului huutoa Joshin pöydästä. Tällä kertaa huutaja oli Josh. Aaron ei keskittynyt siihen sen enempää.
''Onko sinulla?'' hän kysyi Mounicalta.
''Ei ole.''
''Mitä meinasit sitten tehdä jos vampyyrit hyökkäävät?'' Aaron kysyi ja Mounica veti tummat pitkät suorat hiuksensa korvan taakse.
''Kyllä minä pärjään.'' hän sanoi hymyillen.
Aaron ihmetteli miten helppoa oli jutella Mounican kanssa. Hän ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi. Hän mietti vieläkin mikä Mounicassa oli erilaista. Ei hän ulkoapäin vaikuttanut yhtään sen erilaisemmalta kuin Aaronkaan, mutta jokin heidän sisällään oli erilaista. Aaron vaistosi sen, joka kerta kun jutteli edes vähän Mounican kanssa.
''Voisit tulla minun luokseni yöksi.'' Aaron sanoi ja toivoi, että Mounica ei ymmärrä väärin. Hän vain naurahti.
''Kyllä minä pärjään.'' hän sanoi. ''Älä minusta ole huolissasi.''
''Okei.'' Aaron sanoi ja päätti antaa asian olla. Ehkä hän osasi pitää puolensa. Olihan hän tavernassa töissä, missä joutui käsittelemään hankalia ihmisiä.
Aaron alkoi taas kuunnella Briania ja kumppaneita, mutta nyt he juttelivat hevosista ja matkustamisesta. Siitä kumpi oli mukavampaa istua satulassa vai kopissa jota hevonen vetää. Ei sen enempää Vampyyreistä.
Aaron mietti mitä tekisi jos vampyyrit ylihuomenna hyökkäisivät Hamptoniin.
Aaron menisi varmaan kellariin itkemään. Hän ei keksinyt muutakaan ja päätti, että oli jo juonut jo tarpeeksi, kun tyhjensi kolmannen tuoppinsa kurkusta alas. ''Nähdään myöhemmin.'' hän sanoi Mounicalle, joka hymyili takaisin.
Aaron meni Joshin pöydän luokse onnittelemaan synttärisankaria vielä kerran ja Josh pyysi Aaronia vielä jäämään, mutta Aaronia oli alkanut jo väsyttää.
Hän lähti kotiin päin ja jätti muut juhlimaan.

Aaron heräsi seuraavana päivänä hirveään päänsärkyyn. Hän makasi sängyllään liikkumatta ainakin kaksikymmentä minuuttia ennenkuin pystyi liikkumaan. Hänellä oli hirveä olo. Noustessaan istumaan hänen vatsassaan alkoi pyöriä.
Hän ei ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka voivat juoda litroittain olutta saamatta hirveää krapulaa.
Hän itse sai krapulan jo kahdesta tuopista.
Hän istui vielä hetken sängyn reunalla ja muisteli edellistä iltaa ja sitä kuinka mukava oli jutella Mounican kanssa.
Toivottavasti Josh ei pahastunut, kun Aaron lähti niin aikaisin kotiin.
Hän kyllä tietää, että Aaron ei pidä tilaisuuksista missä on paljon ihmisiä.
Sitten Aaron mietti vampyyrejä.
Olikohan se totta mitä Brian oli sanonut. Se että vampyyrit olivat hyökänneet Hanttiin ja Krimloniin ja olivat tulossa Hamptoniin.
Jos Brian oli oikeassa vampyyrit hyökkäisivät huomenna tai ylihuomenna.
Aaron nousi ylös liian nopeasti ja häntä alkoi huippaamaan. Vai johtuiko se siitä, että hänellä oli krapula.
Hän ei jäänyt miettimään sitä sen enempään vaan astui ulos huoneestaan rappusille mitkä veivät alakertaan.
Hänen talonsa oli kaksikerroksinen. Alakerrassa oli olohuone ja keittiö. Eteisen vierestä lähti rappuset yläkertaan missä oli vain yksi huone ja se oli heti rappusten yläpäässä.
Talo ei ollut suuri, mutta tarpeeksi iso yhdelle ihmiselle.
Hän oli ennen asunut siinä talossa äitinsä kanssa.
Silloin Aaron oli nukkunut yläkerrassa ja Aaronin äiti oli nukkunut alakerrassa olohuoneessa.
Keittiöön mahtui juuri ja juuri tekemään ruokaa.
Sinne mahtui kerralla kaksi ihmistä ja keittiön ikkunasta näki mukulakivitielle, minkä varrella oli muitakin taloja.
Aaronin talo oli kylän toiseksi pienin.
Jos hän oikein on ymmärtänyt niin Mounica asui pienimmässä kylän toisella puolella.
Aaron ei ollut ikinä kaynyt siinä talossa.
Josh sen sijaan asui yhdessä suurimmista taloista Hamptonissa Amandan kanssa. Kylän torin vierellä.
Aaron oli käynyt siinä talossa vain kaksi kertaa, mutta oli selvää että se oli yksi hienoimmista taloista koko kylässä.
Aaron meni keittiöön ja availi kaappeja.
Hän etsi yrttejä mistä saisi tehtyä päänsärkyyn auttavaa teejuomaa.
Kaapit huusivat tyhjyyttä. Kello oli jo paljon, mutta Aaron ehtisi hyvin käydä torilla myöhemminkin pimeällä.
Hän avasi toisen kaapin oven ja otti sieltä leipäpussin. Siellä oli yksi kannikkapala jäljellä. ''Hyvä.'' Aaron sanoi. Hänen pitäisi ostaa myös leipää.
Hän avasi kolmannen kaapin ja huomasi, että kaikki ruoka oli loppunut. ''Voi perse!'' hän huudahti.
Hän ei vielä jaksanut lähteä torille vaan meni olohuoneen sohvalle makoilemaan.

Aaron havahtui hereille kuultuaan jonkun huutavan ulkona.
Hän nousi ylös ja käveli suoraan keittiöön. Hän katsoi ikkunasta ulos ja näki siellä kolme ihmistä. Kaksi tönivät ja yrittivät kutittaa kolmatta. ''Lapset.'' Aaron sanoi.
Hän ei oikein pitänyt lapsista. Ei hän vihannut niitä, mutta ei oikein pitänytkään heistä.
Hän oli itse ollut lapsena villi tapaus, mutta täytettyään kahdeksantoista hän rauhoittui.
Hänellä oli tapana käydä varastelemassa tavaroita toisten takapihoilta ja tykkäsi heitellä talojen ikkunoihin omenoita. Muutaman kerran vahingossa rikkoikin ikkunan heitettyään omenan liian lujaa.
Nykyään Aaron kulutti aikansa lukemalla ja itsekseen asioita mietiskelemällä.
Silloin tällöin hän kävi Joshin kanssa kahvilla tavernassa, mutta ei hirveän usein.
Vaikka Aaron viettikin paljon aikaa yksikseen, ei hän silti ollut yksinäinen tai onneton. Hän nautti omasta seurasta.
Mounicaa oli Joshiakin mukavampi nähdä tavernassa. Aaron yritti aina saada tapaamisen siihen aikaan, kun Mounica oli töissä.
Aaron ei tuntenut häntä hirveän hyvin, mutta Mounica oli aina hirveän mukava hänelle. Muutaman kerran Aaron oli saanut ilmaisen kahvinkin.
Oli yleisesti tiedossa, että Aaron ei ollut hirveän rikas.
Rahaa hänellä oli.
Hän oli saanut äidiltänsä perinnön, mutta Aaronin piti käyttää rahaa huolella etteivät ne loppuneet kesken.
Aaron ei ollut töissä. Hän oli kyllä yrittänyt töiden tekemistä, mutta se ei ikinä oikein sujunut. Hän teki mokia jatkuvasti ja työnantajat eivät jaksaneet katsella Aaronia hirveän kauan.
Hän siis tyytyi elämään ilman töitä. Ei se häntä hirveästi haitannut, sillä hän piti siitä, että saa olla paljon itsekseen.

Luku 2

Aurinko oli jo laskenut ja Aaron päätti lähteä torille. Häntä ei haitannut pimeys.
Itseasiassa hän piti siitä. Silloin hän oli huomaamaton ja pystyi kävellä kaduilla ilman, että kukaan tunnistaa häntä ja tulee juttelemaan hänelle.
Hän käveli yleenä huppupäässä. Hänet tunnistaa liian helposti täysin valkoisista hiuksista. Ne melkeinpä hohtivat pimeällä.
Hänen äitinsä oli kertonut, että hän oli perinyt isänsä hiukset. Aaron oli kysellyt siitä myös muilta kyläläisiltä, mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt hänen isäänsä.
Aaronin äiti oli muuttanut Hamptoniin viimeisillään raskaana ja hänen isänsä oli jo lähtenyt sotimaan. Aaronin äiti oli kertonut muille tämän sankarillisuudesta. ''Sinullakin on suuria saavutuksia edessäsi.'' Aaronin äiti oli sanonut hänelle ennen kuolemaa.
Aaron ei oikein uskonut sitä. Hän oli vain normaalia huonompi elämän perus asioissa kuin muut. Hän oli Hamptonin musta lammas. Ei kuullosta hirveän suurelta saavutukselta.
Hän käveli pimeyden turvin huppu päässä torille. Sinne ei ollut pitkä matka, sillä Hampton oli pieni kylä. Vain muutaman talon ohitse ja käännös. Taas muutaman talon ohitse ja käännös. Sitten hän oli perillä. Hän meni ensimmäisenä ostamaan yrttejä.
Myyjä oli vanha nainen päällään nurmikon vihreä kaapu.
Hän oli aina välillä vähän sekaisin päästään. Kukaan ei tiennyt johtuiko se vanhuudesta vai joistakin yrteistä.
Aaron oli saanut muutaman kerran alennusta autettuaan häntä kantamaan suuria yrtti laatikoita paikoilleen. Vanha nainen ei itse siihen pystynyt.
''Mitä saisi olla?'' hän kysyi Aaronilta ja hymyili hänelle. Aaron yritti hymyillä takaisin, mutta pistävä yrttien haju sai hänet virnistämään.
''Lahomatria kolme grammaa.'' hän sanoi nenäänsä nypristäen.
Vanha nainen kaivoi pöydän alta suuren purkin. Se oli puolillaan täynnä vihreitä nuppuja.
Lahomatria oli yleisin kipulääkkeeksi tarkoitettu kasvi. Tarjolla olisi myös Murmuraa, mutta siitä seurasi hirveä väsymys.
Aaron otti pienen paperipussin vastaan. Pussissa oli kolme grammaa lahomatria.
Aaron oli tyytyväinen ja hän maksoi pussin kolikoilla.
Hänen päänsärkynsä oli jo laantunut, mutta häiritsi silti vielä. Hänen pitäisi odottaa, että pääsee kotiinsa keittämään juomansa.
Seuraavaksi hän meni leipää myyvän vanhan miehen luokse.
''Mitä?'' mies tokaisi. Hän ei selvästikkään pitänyt työstään Aaron ajatteli. Hän oli varmaan kyllästynyt seisomaan pöydän takana jakamassa leipää.
''Kaksi pussia ruisleipää.'' Aaron sanoi puoliksi huvittuneena alle kolmekymppiselle miehelle. Miehellä oli siilitukka ja hän näytti olevan väärässä paikassa. Hän näytti enemmän työmieheltä, kuin myyjältä paksuine käsivarsineen.
Leivät saatuaan Aaron meni lihatiskille ja osti naudanlihaa nuorelta lihakauppiaan tyttäreltä.
Aaron oli ollut samalla luokalla tytön kanssa vuosia sitten, mutta tyttö oli kuulemma alkanut saamaan kotiopetusta, koska ei pärjännyt luokassa.
Aaron oli ollut ehkä vähän ihastunut tyttöön aikoinaan.
Olivathan molemmat olleet surkeita koulussa ja Aaronista oli tuntunut, että he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin muut.
Tytöllä oli oliivinruskea iho ja pitkät tummat kiharat hiukset.
Aaron otti lihat kassiinsa ja jatkoi matkaa kohti hedelmäkojua.
Sieltä hän osti muutaman banaanin ja vähän sipulia.
Hän meinasi naurahtaa muistaesssaan Cassien kommentin valkosipuleista, mutta onnistui olemaan nolaamatta itseään.
Se ei ollut ikinä hyvä merkki jos joku julkisella paikalla nauraa tai puhuu itsekseen.
Lisäksi Aaron otti kasviksia. Hän aikoi tehdä lihakeittoa kun pääsee takaisin kotiinsa.
Aaron laittoi hedelmät ja kasvikset myös kassiinsa ja sanoi myyjälle hei.
Torilla käynti oli ollut yllättävän mukavaa. Tori oli ollut melkein tyhjillään.
Useimmiten ihmiset kävivät siellä auringon paistaessa, mutta Aaron piti pimeydestä.
Hän lähti kävelemään kohti torin laitaa ja torin laidalla hän kääntyi vasemmalle. Hän lähti kävelemään laitaa pitkin kohti kujaa mitä pitkin Aaron pääsisi kotiinsa. Kujalle oli noin satametriä.
Silloin Aaron näki kaksi täysin mustiin pukeutunutta miestä edessään. He olivat viidenkymmenen metrin päässä Aaronista. Heillä oli huput päässä ja Aaron ei nähnyt heidän kasvojaan. Toinen miehistä näytti lihaksikkaammalta ja toinen hoikemmalta. He olivat lähes saman pituisia keskenään. He seisoivat suuren punaisen talon edessä selkä Aaroniin päin.
Aaronia alkoi kuumottaa.
Jokin miesten olemuksessa sai hänet varuilleen. Yleensä ihmiset Hamptonissa olivat rauhallisia ja heistä huokui rentous.
Nämä miehet olivat jäykkiä kuin rautakanki.
Aaron oli aikeissa kävellä heidän ohitseen ja katsoa tarkemmin keitä he olivat sillä he eivät näyttäneet tutuilta.
Mutta lähdettyään kävelemään heitä kohti, miehet lähtivät myös kävelemään.
Miehet kävelivät samaan suuntaan mihin Aaronkin käveli.
Keitä he oikein olivat? Selvästi he eivät olleet Hamptonista.
Aaron piti viidenkymmenen metrin välimatkan heistä ja päätti seurata heitä.
Meni hetki ennenkuin Aaron tajusi, että miehet lähtivät seuraamaan yksin kulkevaa naista.
Naisella oli hopeinen kiiltelevä mekko päällään ja vaaleat hiukset hienolla kampauksella. Aivan kuin hän olisi tulossa juhlista. Tai menossa.
Miehet eivät voineet suunnitella mitään hyvää. Aaron oli siitä varma.
Hän lähti seuraamaan miehiä. He eivät vilkuilleet ympärilleen vaan pitivät katseensa naisessa. Aaron piti etäisyyttä heistä. Hän ei halunnut paljastaa, että seurasi heitä.
Nainen kääntyi pienemmälle kujalle torin laidalla. Seuraava kuja olisi johdattanut Aaronin talolle päin, mutta nainen kääntyi edellisestä.
Meni kymmenen sekuntia ja miehet sukelsivat kujalle naisen perään.
Aaron nopeutti vauhtiaan ja hölkkäsi talon nurkalle ja vilkaisi kujalle.
Kujan molemmilla puolilla oli pitkiä rivitaloja. Ne olivat puurakennuksia, jotka olivat maalattu tumman ruskeiksi. Ovet taloissa olivat punaisia.
Muutamassa ikkunassa oli valot, mutta sisälle ei näkynyt, sillä verhot olivat kiinni.
Miehet seurasivat naista vieläkin vähän matkan päässä. Aaronin teki mieli huuta ''Juokse!'', mutta päätti olla hiljaa.
Nainen pysähtyi äkisti ja kääntyi vasemmalle. Hän meni yhden rivitalon ovelle ja alkoi kaivamaan jotain laukustaan kivirappusilla.
Luultavasti omia kotiavaimiaan.
Miehet saavuttivat naista ja olivat jo melkein hänen kohdallaan, kun Aaron lähti juoksemaan kujaa pitkin kohti miehiä. Hän ei voisi antaa miesten tehdä mitään pahaa naiselle.
Aaron heitti ruokaostoksensa viereiseen puskaan vasemmalle puolelle ja valmistautui tappeluun.
Hän ei ollut mitenkään hyvä siinä, mutta hän voisi houkutella miehet hänen kimppuunsa ja johdattaa heidät pois naisen luonta.
Hän voisi johdattaa miehet tavernalle missä Aaronilla olisi riittävästi taustatukea. Miehet eivät voisi mitenkään pärjätä.
Aaron oli kuitenkin liian hidas. Hoikempi mies ehti naisen luokse ennenkuin Aaron ehti miesten luokse.
Hoikka mies käänsi naisen ympäri väkivaltaisesti ja nappasi tätä kaulasta kiinni ja nosti ilmaan.
Aikamoinen saavutus tuollaiselta rimpulalta Aaron ajatteli.
Nainen yritti huutaa, mutta ilma ei kulkenut miehen käden puristuksen alla joten kuului vain rahinaa.
Aaron oli melkein heidän luonaan, mutta ei ollut vieläkään tarpeeksi nopea.
Mies painoi suunsa naisen kaulalle ja nainen alkoi huutamaan entistä lujempaa.
Aaronia kuvotti tilanne. Nainen ei selvästikkään halunnut, että mies koskee häneen sillä tavalla. Aaron nopeutti vauhtiaan.
Lihaskimppu vain nauroi ja katseli vierestä.
Hänen naurunsa loppui lyhyeen, kun Aaron vihdoin ja viimein pääsi heidän luokseen.
Aaron tönäisi lihaskimpun sivuun kaikilla voimilla ja kääntyi sen jälkeen hoikemman miehen kimppuun.
Aaron otti häntä harteista kiinni ja vetäisi kaikin voimin. Mies ei hievahtanutkaan.
Aaron henkäisi hämmästyksestä ja alkoi aavistella pahaa. Hän kääntyi katsomaan miestä jota tönäisi.
Hän oli vieläkin siinä nauramassa. Hän ei ollut liikahtanut senttiäkään vaikka Aaron oli tönäissyt kaikilla voimilla.
Sitten Aaron katsoi miestä silmiin ja henkäisi kauhusta. Silmät loistivat kirkkaan punaisina illan pimeydessä.
Mies oli kalju ja näytti noin kolmekymppiseltä, mutta Aaron aavisteli, että hän oli ainakin kolme kertaa sitä vanhempi.
Lihaskimppu ojensi kätensä Aaronia päin ja nosti hänet paidan kauluksesta ilmaan.
Aaron yritti rimpuilla, mutta ei päässyt irti otteesta.
''Kas kas. Mitäs meillä täällä on.'' kalju lihaskimppu sanoi. ''Haistatko sinäkin tämän, Brandom?''
Aaron ei voinut uskoa omaa typeryyttään. Tietenkin miehet olivat vampyyrejä.
''Brandom?'' mies kysyi nyt kovemmalla äänellä.
Hoikempi mies eli Brandom päästi naisen kaulasta irti. Hän kääntyi katsomaan Aaronia ja Aaron näki tämän veriset suupielet ja terävät kulmahampaat. Vampyyri nuuhkaisi ilmaa ja hänen simänsä alkoivat loistamaan entistä kirkkaampana. Brandom päästi irti naisesta ja nainen luhistui kivirappusille. Nainen huusi ja itki ilmeisesti tuskasta. Hänen kaulansa oli verinen.
''Oi. Haisee herkulliselle.'' Brandom sanoi ja otti hupun päästään. Hänellä oli pitkät tummanruskeat sekaisat hiukset.
Aaronin teki mieli tarrata hiuksista kiinni ja vetäistä niin lujaa kuin pystyi, mutta päätti olla kokeilematta mitä kävisi.
''Jaetaanko Tom?'' Brandom kysyi lihaskimpulta. ''Vai pitäisikö viedä johtajan luokse?''
''Haisee kyllä herkulliselle. Viedään johtajalle.'' Tom sanoi.
''Miksi te minut johtajan luokse viette?'' Aaron kysyi kauhuissaan. Ei kai häntä muuteta. Aaron ei ikimaailmassa tahdo muuttua tappajaksi.
Häntä kadutti se, että oli lähtenyt pelastamaan naista.
Jos hän olisi tiennyt, että vastassa oli kaksi vampyyriä, hän ei olisi koettanut onneaan.
''Et haise ihmiseltä.'' Tom sanoi katse porattuna Aaronin silmiin.
''Johtaja on käskenyt meitä tuomaan kaikki ei-ihmiset hänen luokseen.'' Brandom sanoi.
''Mutta minähän olen ihminen.'' Aaron sanoi.
''Älä valehtele!'' Tom huusi niin, että sylkeä lensi muutama tippa Aaronin kasvoille.
''En valehtelekkaan.'' Aaron sopersi paniikissa.
Mitä he oikein selittivät. Aaron oli ihminen.
''Valehteletpas. Haiset ihan valkealle noidalle.'' Tom sanoi silmät kiiluen.
Nyt on kyllä käynyt väärinkäsitys Aaron ajatteli. Hän ei ole eläessään taikonut mitään. Vaikka hän onkin pienestä pitäen salaa toivonut osaavansa taikoa, hän ei ole ikinä taikonut.
Salaa hän on toivonut sen takia, koska noitia kammoksutaan. Heitä pelätään, koska he ovat voimakkaita.
Jopa valkeita noitia yritetään sillointällöin polttaa roviolla, vaikka he ovatkin hyviä, mukavia, hyväntahtoisia ja rauhaa haluavia noitia.
Pelkän pelon vuoksi heitä yritetään polttaa. Useimmiten kukaan ei siinä kylläkään onnistu.
''En minä ole noita.'' Aaron sanoi. ''Voin vaikka vannoa äitini haudan kautta, että en ole ikinä taikonut.''
''Väitätkö, että hajuaistimme valehtelee?'' Tom kysyi korottaen ääntänsä.
''E-e-en.'' Aaron sopersi. Hän ei halunnut suututtaa vampyyrejä. Hän yritti keksiä keinoa päästä karkuun, mutta hänen mahdollisuutensa olivat mitättömät.
Hän ei pystyisi juoksemaan karkuun. Ei pysty tappelemaan vastaan. Turha edes yrittää huutaa apua. Kukaan ei tulisi auttamaan nähtyään kaksi vampyyriä.
Aaronin alkuperäinen suunntelmakin oli turha. Hän oli kyllä onnistunut saamaan miehet kimppuunsa, mutta vampyyrejä karkuun ei juosta.
''Mitä johtajanne tahtoo ei-ihmisistä?'' Aaron kysyi.
''Hän tahtoo heidän verta. Ei-ihmiset maistuvat kolmekertaa mehukkaammille.'' Brandom sanoi huuliaan lipaisten.
Aaronia alkoi jo vähän heikottaa. Päänsärky ei enää vaivannut vaikka se olikin vielä päässä.
''Okei sitten. En taistele vastaan. Tiedän, että se olisi turhaa.'' Aaron sanoi ja sen kuullessaan Tom laski hänet takaisin maanpinnalle. Aaron katsoi naista maassa. Nainen oli ollut hiljaa jo hetken ajan.
''Onko hän kuollut?'' Aaron kysyi ääni väristen.
''Kyllä. En imenyt häntä kuiviin, mutta myrkkymme tappaa ihmisen.'' Brandom sanoi. Häntä ei selvästikkään vaivannut se, että oli juuri tappanut viattoman naisen.
Aaron sen sijaan tunsi vihaa vampyyriä kohtaan. Mutta ei tarpeeksi. Enemmän häntä pelotti.
''Lähdetään.'' Tom sanoi ja kääntyi ympäri.
Aaron pysyi kauhusta kankeana paikoillaan.
Brandom tönäisi häntä niin lujaa, että Aaron meinasi lentää selälleen.
''Liikettä niveliin. Ei meillä ole koko yötä aikaa.'' hän sanoi.
Aaron havahtui pelostaan sillä sekunnilla, kun Brandom tönäisi häntä.
Aaron yritti lähtä juoksemaan karkuun. Hän lähti juoksemaan kohti toria niin lujaa kuin pääsi, mutta ei päässyt pitkälle, kun jokin kolahti häntä takaraivoon ja kaikki pimeni.

Luku 3

Aaron heräsi taas hirveään pääkipuun. Hänen päätään jomotti ja tuntui siltä kuin joku olisi hakannut vasaralla häntä takaraivoon.
Ehkä joku oli lyönytkin. Aaron ei tiennyt mikä häneen oli iskenyt.
Aaronin silmiin kirposi muutama kyynel.
Hän avasi silmänsä ja näki sumeasti eteensä. Hän erotti epäselvästi ympärillään seinät. Edessä oli oviaukko missä ei ollut ovea. Sieltä kumpusi valoa.
Hän räpäytti muutaman kerran saadakseen kyynelet pois silmistään.
Nyt hän näki seinät paremmin. Ne olivat kiveä. Sieltä täältä valui vettä epätasaisia kiviseiniä pitkin maahan pieninä noroina.
Oliko hän luolassa?
Oikealla puolella seinällä oli kiinnitetty soihtu joka paloi ja loi valoa.
Aaron toivoi soihdun olevan lähempänä sillä hän tärisi kylmästä ja soihdun tuoma lämpö helpottaisi oloa.
Mutta soihtu oli kolmen metrin päässä Aaronista. Hän oli keskellä huonetta ja nojasi istualteen luolan takaseinään.
Ainakin Aaron oletti olevansa luolassa. Se selittäisi kylmän ilman ja epätasaiset seinät.
Ei hän ainakaan missään talossa ollut, minkä joku oli joskus rakentanut. Muuten seinät olisivat tasaisemmat ja niissä ei valuisi vettä.
Aaron katsoi ylöspäin ja näki kätensä roikkumassa kahleissa.
Hänen ranteisiin sattui. Kahleet olivat aivan liian tiukalla ja Aaron näki, että hänen ranteestaan oli valunut verta. Veri oli jo kuivunut.
Aaron mietti, kuinka kauan hän oli ollut siellä.
Oliko yö vai päivä. Oliko hän ollut siellä minuutteja vai tunteja. Hän ei tiennyt, mutta oliko sillä loppujen lopuksi mitään väliä.
Hän oli vankina ja luultavasti päätyisi vielä vampyyrien johtajan ruuaksi.
Hän yritti vetäistä käsiään kahleista irti, mutta äännähti vain tuskasta, kun haavat aukesivat uudestaan.
Nyt verta valui taas ranteesta käsivarrelle ja sieltä kainaloon.
Aaron yritti olla itkemättä ja onnistui siinä vain vaivoin.
Mitä hän oli ajatellut lähtiessään miesten perään. Hän oli juuri edellisenä iltana kuullut, että vampyyrit olivat tulossa Hamptoniin ja silti Aaron oli yrittänyt leikkiä sankaria.
Näkisikö hän enää ikinä Joshia. Tai Mounicaa. Ovatkohan he huomanneet, että Aaron oli kadonnut.
Tuskin.
Ei ollut uusi juttu, että Aaron oli yksin jossain muutamankin päivän.
Aaron katseli oviaukosta toiseen huoneeseen. Se oli selvästi tätä huonetta suurempi ja siellä oli paljon enemmän soihtuja.
Siellä näkyi myös paljon liikettä. Aaron laski kuinka monta vampyyriä näki oviaukosta. Ainakin viisi. Kaksi naista ja kolme miestä.
Häntä lähimäisenä oli ilmeisesti pariskunta jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni.
Mies oli valtava ja näytti ihan painijalta. Hänellä oli vaalea siilitukka ja pyöreät, mutta miehekkäät kasvot.
Naisella taas oli lyhyt piikikikäs tummanpunainen tukka ja oli miestä ainakin päätä lyhyempi.
Molemmat näyttivät olevan kolmenkympin paikkeilla. Ainakin ulkoapäin.
Lisäksi heidän takanaan näkyi toinen nainen joka piteli kädessään veistä ja leikki sillä. Nainen näytti Aaronin ikäiseltä pitkine vaaleine hiuksineen.
Hänen takanaan oli selvästi veljekset. Saman pituiset keskenään ja kasvoiltaankin saman näköiset. Heillä molemmilla oli tummat keskipitkät hiukset sekaisin.
Toinen veljeksistä katseli Aaronia ja väläytti tälle hymyn.
Aaron katsoi nopeasti pois päin.
Äänien perusteella heitä oli ainakin kymmenen ellei reilusti ylikin.
Joku piti puhetta suuremmassa huoneessa. Luultavasti heidän johtajansa.
Hänen äänensä oli sihisevä ja hän puhui oudosti. Selvästi murretta, joka ei ollut tältä vuosisadalta.
''Me olemme metsästäjien edellä. Meillä ei ole mitään hätää.'' johtaja sihisi muille.
Ääni sai Aaronin värähtämään. Se oli kammottava.
Koko tilanne oli kammottava.
''Tom ja Brandom kävivät Hamptonissa tarkistamassa onko siellä metsästäjiä.'' johtaja jatkoi. ''Ja meidän kaikkien iloksi voimme todeta, että he eivät ole vielä löytäneet tänne.'' muutama vampyyri mumisi jotain.
Brandom ja Tom. Aaron muisteli heidän kirkkaanpunaisia loistavia silmiään.
He olivat siis vain tarkistus reissulla. Pahin oli vielä edessä. Toivottavasti Hamptonin kyläläiset olivat varautuneet siihen.
Aaronin tilanne oli kylläkin vielä huonompi. Hän oli vankina ainakin tusinan vampyyrin luona.
Häntä syytettiin valkeaksi noidaksi, vaikka Aaron ei ole ikinä taikonut mitään.
Hänen tietääkseen hänen suvussaankaan ei ollut yhtäkään noitaa. Ei valkeaa eikä pimeää.
Tosin hän ei ole ikinä tavannut yhtäkään sukulaistaan äidinsä lisäksi.
Mutta silti. Ei Aaronilla ole taikavoimia. Hän oli varma siitä.
''Me käymme kyläläisten kimppuun tänä yönä. Kun aurinko laskee me lähdemme liikkeelle.'' johtaja sanoi kuuluvasti.
Oli siis päivä. Se ei kyllä Aaronia auttanut mitenkään.
Hän alkoi tosissaan toivoa jo, että olisi noita. Ehkä hänen sitten onnistuisi karata sillä aikaa, kun vampyyrit ovat Hamptonissa.
''Meillä on täällä vieras.'' johtaja sanoi nyt hiljempaa. ''Hän väittää olevansa ihminen, mutta tekin varmasti haistatte tänne asti, että hän on valkea noita.''
Moni vampyyri mumisi myöntävästi.
Aaron ei käsittänyt. Ei hän ole noita!
''Haistan hänessä myös jotain pimeää. Siksi hän on vaarallinen. Olkaa varovaisia hänen lähellään.''
Haistaa jotain pimeää. Onko tämä joku vitsi. Aaronia alkoi jo melkein naurattaa koko tilanne.
Ensin hän haisee valkealle noidalle ja nyt hänessä on myös jotain pimeää.
Hänen teki mieli huutaa ''haistakaa paska'', mutta päätti olla hiljaa.
''Käyn jututtamassa häntä. Odottakaa te tässä.'' johtaja sanoi vampyyreille.
Aaron päätti esittää nukkuvaa, kun johtaja astui huoneeseen.
Hän painoi leukansa rinnalle ja sulki silmänsä.
Kuunteli melkein mitättömiä askelten ääniä jotka lähestyivät häntä.
Johtaja pysähtyi Aaronin eteen ja kyykistyi.
''Turhaan esität nukkuvaa.'' johtaja sihisi hiljaa. ''Kuulen sydämmen lyöntisi ja vaistoan, että olet peloissasi.''
Aaron avasi silmänsä ja nosti katseensa maasta.
Johtaja näytti keski-ikäiseltä pieneltä mieheltä. Hänellä oli siisti harmaa keskijakaus ja silmät keltaisemmat kuin aurinko. Hänellä oli päällään tummanharmaa puku. Silmät näyttivät kauniilta hämärässä.
''Mikä sinä olet?'' johtaja kysyi Aaronilta.
Aaron pysyi hiljaa. Hän oli ihminen. Kuinka monta kertaa se pitää sanoa, että he uskovat.
Syntyi pitkä painostava hiljaisuus.
Johtaja ei kysynyt uudestaan vaan keskittyi nyt Aaronin kaulakoruun.
''Olen nähnyt tälläisen aikaisemminkin.'' hän sanoi ja otti korun käteensä. ''Yhdellä pienellä valkoisella noidalla Brankissa.''
''Mitä sitten?'' Aaron kysyi. ''Tuollaisia koruja myydään varmaan aika monessa paikassa.''
''Ehkä.'' vampyyri sanoi ihan hiljaa. Syntyi taas pitkä hiljaisuus. ''Tai sitten ei.'' hän sanoi korottaen äänensä takaisin puheen tasolle. ''Ehkä tälläisiä koruja tekevät vain valkeat noidat.'' johtaja sanoi.
''En ole valkea noita. Ja tuon korun on varmasti tehnyt vain joku tavallinen korumyyjä.'' Aaron sanoi ja johtaja alkoi hymyillä.
''Mistä olet tämän korun olet saanut?'' johtaja kysyi.
''Äidiltäni.'' Aaron vastasi.
''Milloin?''
''Kun olin kuusivuotias. Ennen äitini kuolemaa.'' nyt johtaja hymyili vielä leveämmin.
''Sinä et siis todellakaan tiedä.'' johtaja kuullosti kammottavalta ja näytti siltä vielä enemmän hymyillessään.
''Tiedä mitä?'' Aaron kysyi. Mitä peliä johtaja oikein pelaa.
Tämä on varmasti, joku vampyyrien peli mitä he tykkäävät pelata uhriensa kanssa.
''Ei sillä ole väliä. Kuolet kuitenkin viimeistää huomen aamulla.'' johtaja sanoi ja nousi ylös. ''Brandom ja Tom pitävät vahtia sillä aikaa, kun me käymme kylässäsi.''
Aaronilla nousi pala kurkkuun. Toivottavasti Mounica ja Josh pysyvät turvassa.
Ennenkuin johtaja poistui tämä nuolaisi valuvaa verta Aaronin käsivarrelta. ''Odotan innolla, että pääsen kunnolla käsiksi sinuun.'' hän sanoi vinosti hymyillen ja poistui huoneesta.

Aaronilla oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Eikä edellisenä yönä vaan oli viimeksi syönyt kakkua Joshin syntymäpäivillä.
Hänen mahansa murisi. Hänellä oli myös jano. Hän katseli valuvaa vettä seinillä vesi kielellä.
Vampyyrit eivät olleet vielä lähteneet vaikka oli kuulemma tullut jo pimeä pari tuntia sitten. He vain juttelivat suuremmassa huoneessa. Aaron ei edes yrittänyt kuunnella mitä he puhuivat. Hänellä oli kamala olo.
''Saisinko vähän vettä!'' hän huusi suurempaan huoneeseen.
Kaikki vampyyrit hiljenivät ja muutama jonka Aaron näki oviaukosta oli kääntynyt katsomaan häntä päin.
Oli hiljaista.
Lisää hiljaisuutta.
Sitten he repesivät nauruun.
Aaron oli kuin puullapäähän lyöty. Tietenkään he eivät tuo vettä. Mitä hän oli taas ajatellut. Ei hän oikeasti ollut heidän vieras vaan vanki.
Aaron katseli huoneen nurkassa olevaa pientä vesilätäkköä. Jos hänen kätensä ei olisi kahleissa hän voisi juoda siitä.
Mutta sekin jäi vain haaveiluksi.

Tunti itsensä nolaamisen jälkeen vampyyrit alkoivat tehdä lähtöä.
''Tulemme takasin ennen auringon nousua.'' heidän johtajansa sanoi kuuluvasti toisesta huoneesta, niin että Aaron varmasti kuuli.
''Me vahdimme häntä. Ei hän karkaa.'' Tom vakuutteli johtajaansa ja asteli oviaukolle.
Brandom seurasi perässä ja nyt he olivat kumpikin selkä Aaroniin päin ovensuussa.
He mahtuivat juuri ja juuri molemmat samaan aikaan oviaukolle.
Aaron olisi siinä koko yön.
Kahlittuna, nälkäisenä ja janoisena.
Ehkä hänen onnistuisi puhumaan heistä jompikumpi ympäri tuomaan hänelle juotavaa.
Tom ei ainakaan siihen suostuisi, mutta Brandom vaikutti hieman lepsummalta.
Vampyyrit lähtivät luolasta kovaäänisesti. Jotkut tanssivat ja hakkasivat rintaansa huutaen hävyttömyyksiä ja osa taas tyynesti.
Heitä on moneen lähtöön Aaron ajatteli. Paljon eri ikäisiä ja kokoisia miehiä ja naisia.
Aaron näki tunnelin suun mitä kautta vampyyrit poistuivat ulos. Nyt hänen onnistui laskea kuinka monta heitä oli.
Hän laski kuusitoista johtajan, Brandomin ja Tomin lisäksi.
Hampton oli tuhoon tuomittu. Kuinkahan moni kyläläinen oli varautunut hyökkäykseen.

Pari tuntia vampyyrien lähdön jälkeen Aaronin jano vain yltyi. Nyt hänen kurkkuun jo melkein sattui.
Hänen takamuksensa oli puutunut ja hän pystyi vain vaivoin vaihtamaan kannikkaa millä istui.
Hän katseli vieläkin vesilätäkköä huoneen nurkassa.
Lopulta Aaronin oli pakko kääntää katseensa pois, sillä se oli vain kidutusta katsoa sitä.
Brandom ja Tom olivat seisseet kuin patsaat oviaukolla. Eikö heidän jalkansa väsyneet siihen Aaron ihmetteli.
Hän mietti myös omaa kotikyläänsä. Minkähänlainen kaaos siellä oli.
Miten Mounica ajatteli selvitä, kun hänellä ei ollut edes turvavarusteita kotonaan.
Josh varmaankin pärjää. Hänellä oli luultavasti kylän parhaat turvavarustelut.
Jano häiritsi jo hänen mietiskelyäänkin.
''Saisinko vähän vettä. Edes pienen tilkan?'' Aaron kysyi Brandomilta ja Tomilta.
Tom kääntyi ympäri ja katsoi Aaronia kuin halpaa makkaraa.
''Ole hiljaa tai saat uuden iskun takaraivoosi.'' hän sanoi ja kääntyi taas selin Aaroniin.
Aaron ei yllättynyt yhtään.
Mutta siitä Aaron yllättyi, kun Brandom kääntyi ympäri ja katsoi Aaronia melkein säälivästi.
Melkein.
Sitten hän katsoi Tomia.
Ja sitten taas Aaronia.
''Minä käyn hakemassa hänelle vettä ulkoa.'' Brandom sanoi Tomille.
Tom katsoi häntä kuin tärähtänyttä.
''Kaikin mokomin.'' hän sanoi oudolla äänensävyllä. ''Emmehän halua hänen kuolevan ennenkuin johtaja pääsee häneen käsiksi.''
Hän kääntyi katsomaan Aaronia ja hymyili ilkeästi.
Aaron ei pystynyt katsomaan häntä silmiin. Aaron oli salaa kiitollinen Brandomille siitä hyvästä, että hän käy hakemassa hänelle vettä.
Hetken päästä Brandom hävisi tunneliin joka johtaa ulos.
Sen jälkeen Tom kääntyi ympäri ja käveli Aaronin eteen.
Aaron jäykistyi. Mitä Tom meinasi tehdä. Ei kai hän aikonut kiduttaa häntä.
Tom kyykistyi Aaronin kanssa samalle tasolle. Katsoi Aaronia silmiin.
Tällä kertaa Aaron katsoi kauhuissaan takaisin.
''Älä pelkää poika.'' Tom sanoi. ''En aio tehdä sinulle pahaa. Jätän sen homman johtajalle.'' hän sanoi tyynesti.
''Miksi et sitten seiso patsaanlailla tuolla ovella?'' Aaron kysyi ja yritti keksiä mitä Tom halusi.
Tom nosti kätensä ilmaan ja oli ottamassa Aaronin kaulakorua käteensä, kun Aaron yritti vetäistä itseään kauemmaksi. Hänen haavansa aukesivat uudestaan ja verta alkoi valua käsivartta pitkin.
Tom vetäisi kätensä kauemmaksi ja nuuhkaisi ilmaa. Hänen punaiset silmänsä loistivat pari sekuntia normaalia kirkkaampana.
''Omituista tuo valkeiden noitien veri.'' Tom sanoi. ''Se on kuin huumetta meille. Se saa voimamme suuremmaksi ja nopeudemme nopeammaksi. Mutta vain väliaikaisesti.''
Aaronin teki mieli huuta, että hän ei ole noita.
Mutta miksi Tomin silmät loistivat kirkkaampina hetken ajan. Outoa Aaron ajatteli.
''Tekisi mieli syödä sinut. Mutta johtaja suuttuisi ja en tiedä mitä hän tekisi.''
''Anna palaa vaan.'' Aaron sanoi uhmakkaasti. Hän tiesi, että Tom ei tekisi sitä.
Vampyyrien on pakko totella mitä heidän luojansa on käskenyt heitä tekemään.
Kaikki tiesivät sen. Siksi kovin moni ei halua muuttua vampyyriksi.
Vaikka vahvuus ja nopeus ja ikuinen elämä houkuttelisikin, niin se ei ole sen arvoista, että on jonkun orja.
Tom otti Aaronin korun käteensä ja Aaronin sisällä leimahti vihan liekit.
''Näpit irti!'' hän huusi. Hän ei tiennyt mistä tämä rohkeus kumpusi, mutta hyvältä se tuntui.
Ehkä Aaron oli jo menettänyt kaiken toivon ja ei enää välittänyt.
''Kuulin, kun juttelitte johtajan kanssa tästä korusta.'' Tom sanoi katsellen sitä tarkoin. ''Sait sen kuolleelta äidiltäsi?'' Tom sanoi kysyvästi.
''Kyllä. Anna sen olla!'' Aaron huusi ja rimpuili välittämättä tuskasta ranteissaan.
''Ei. Taidan ottaa sen itselleni muistoksi.'' Tom sanoi ja vetäisi korun Aaronin kaulalta.
Jos Aaron oli äsken suuttunut, niin nyt hän oli raivoissaan. Hän heitteli haukkumasanoja ja kirosanoja jatkuvalla syötöllä rimpuillessaan maassa.
Tom nousi seisomaan ja nauroi vain. Hän käveli takaisin oviaukolle ja käänsi selkänsä Aaronille.
Aaron oli unohtanut nälän ja janon tunteen kokonaan. Ainut mitä hän nyt tunsi oli syvää raivoa vampyyriä kohtaan.
Hänen ranteensa olivat tulessa ja kipu levisi jo kämmeniin ja sormenpäihin.
Mutta hän vain jatkoi rimpuilua. Hän ei välittänyt esineistä yleisesti, mutta äidiltänsä saama koru oli rakas.
Ainut esine mistä Aaron välitti. Se oli ainoa muisto äidistä mikä Aaronilla oli.
Aaronin katse oli nauliutuneena Tomin takaraivoon, kun hän veti käsiään erilleen ja yllätyksekseen kädet irtosivat kahleista.
Aaronin kädet olivat vapaat. Hän katsoi ylöspäin kahleisiin ja näki, että ne hohtivat tulenpunaisina aivan kuin ne olisivat sulaneet.
Aaron ei ollut uskoa silmiään. Miten kahleet ovat voineet sulaa yhtäkkiä?
Sitten Aaron katsoi omia käsiään ja henkäisi säikähdyksestä.
Hänen kätensä olivat tulessa. Ilmiliekeissä.
Aaron ihmetteli miksi häneen ei sattunut. Tuntui vain, että kädet ovat kuumemmat kuin yleensä.
Hän tunsi liekkien kuumuuden kasvoillaan samalla kun nousi seisomaan ottamatta katsettaan käsistään.
Ne todellakin olivat tulessa.
Aaron naurahti.
Oliko hän oikeasti noita? Mutta, miksi juuri nyt? Ei hän ole ikinä ennen tehnyt taikoja.
Jokin tarrasi häntä kaulasta kiinni ja nosti ilmaan.
Tom.
Hän oli kuullut Aaronin naurahtavan ja oli kääntynyt ympäri.
Nyt hän kuristi Aaronia ja Aaronista tuntui, että kaula menee kohta poikki.
Hän nosti vaistomaisesti palavat kätensä Tomin naamalle ja posket alkoivat palamaan Aaronin käsien alla.
Aaron työnsi vielä peukalonsa vampyyrin silmiin ja katseli kuinka Tomin koko naama oli nyt liekeissä.
Tom huusi niin lujaa, että kuului varmasti ulos asti.
Vähän ajan päästä Tomin ote löystyi ja Aaron tipahti takaisin maan tasalle.
Tom kaatusi maahan ja muuttui yhdeksi isoksi tuhkakasaksi.
Aaron ei ehtinyt liikahtaakkaan, kun toisesta huoneesta kuului huutoa.
''Mitä siellä mesotaan?'' Brandom huusi ja juoksi oviaukolle kädessään kulho täynnä vettä.
Hänen silmänsä pyöristyivät nähdessään Aaronin vapaina kahleista ja nähdessään Tomin tuhkat maassa.
''Mitä helvettiä?'' Brandom kysyi ja ennenkuin hän ehti tehdä mitään Aaron potkaisi tuhkakasaa ja tuhkat lensivät Brandomin naamalle.
Brandom tiputti vesikulhon maahan ja se hajosi. Hän heitti kätensä naamansa eteen, mutta liian myöhään.
Tuhkaa ehti mennä hänen silmiinsä.
Aaron käytti tilanteen hyödyksi ja hyppäsi kädet ojossa Brandomin kimppuun.
Mutta hänen kätensä eivät enää palaneetkaan vaan olivat taas aivan normaalit.
Brandom lensi selälleen tömähyksen voimasta yhä silmiä hieroen.
Aaron nousi ylös ja lähti juoksemaan toiseen huoneeseen, mutta tajusi pian, että juokseminen on turhaa.
Hän pysähtyi kolmenmetrin päähän oviaukosta minkä alla Brandom yhä hieroi silmiään.
Aaron alkoi ravistelemaan ja heiluttelemaan käsiään siinä toivossa, että saisi ne taas tuleen.
Mutta tulta ei syntynyt. Hän vain näytti typerältä.
Brandom nousi seisomaan ja kääntyi Aaroniin päin.
Silloin Aaron vetäisi kätensä taakse ja heilautti ne vampyyriä päin.
Vampyyrille ei käynyt mitään, mutta oviaukon ylle sen sijaan syntyi halkeama.
Brandom katsoi ylös halkeamaan, kun se jatkoi matkaa ja muodosti vampyyrin pään päälle ympyrän.
Siinä samassa katosta lohkesi iso kivenjärkäle joka putosi vampyyrin päälle.
Maa tärähti.
Aaron seisoi paikoillaan shokissa.
Mitä oli käynyt? Tekikö hän itse sen halkeaman vai oliko se vain tuuria?
Hän tärisi.
Hän katsoi käsiään ja sitten halennutta kattoa. Sitten taas käsiään ja taas halennutta kattoa.
Sitten hän alkoi nauramaan hysteerisesti.

Luku 4

Hetken naurettuuaan Aaron alkoi taas ajatella järjen kanssa.
Hän oli polttanut kahleet auki käsillään ja sen jälkeen polttanut myös vampyyrin hengiltä.
Ehkä vampyyrit olivat oikeassa ja Aaron oli valkea noita. Hän ei kylläkään meinannut uskoa sitä todeksi, mutta muutakaan selitystä ei ollut.
Sitten hän muisti korunsa. Se oli vielä Tomin tuhkien seassa.
Aaron kiipesi kivenjärkäleen yli huoneeseen missä hän oli ollut kahleissa.
Hän katsoi kahleita nyt uudestaan ja ne olivat selvästi sulaneet ja kovettuneet omituiseen asentoon.
Aaron potki tuhkaksaa niin kauan kunnes näki korunsa siellä. Sitten Aaron kyykistyi ottamaan sen käteensä.
Hän mietti kuinka kauan olisi vielä auringonnousuun ja laittoi korun kaulalleen.
Siitä oli ehkä vähän päälle pari tuntia kun vampyyrit olivat lähteneet ja he olivat odottaneet muutaman tunnin pimeän jälkeen. Eli Aaronilla oli noin kolme tuntia aikaa ennen kuin vampyyrit palaisivat.
Aaronilla oli heikko olo. Hän muisti että ei ollut juonut tai syönyt pitkään aikaan.
Hän meni pienemmän huoneen nurkalle ja kyykistyi juomaan pienestä lätäköstä.
Vesi näytti puhtaalta ja Aaron uskalsi juoda sitä. Seuraavana päivänä sen sitten tietää oliko vesi puhdasta vai ei.
Aaron kiipesi kivenpäälle uudestaan ja jäi istumaan sen päälle selkä pienempään huoneeseen päin.
Hän katseli suurempaa huonetta. Se oli ainakin kaksikymmentä metriä leveä joka suuntaan. Soihtuja oli seinillä kahden metrin välein ja luolassa oli valoisaa.
Oikealla puolella ei ollut mitään, mutta vasemmalla puolella oli pöytä. Ja pöydän päällä oli jotain mikä vei Aaronin kaiken huomion.
Hän unohti olevansa luolassa ja unohti että vampyyrit olivat tulossa pian takaisin. Unohti nälän ja heikon olonsa.
Hän hyppäsi alas kiveltä ja lähti kävelemään pöydän luokse.
Hänen katseensa oli nauliutuneena johonkin pöydällä.
Aaron ei nähnyt, että mihin, mutta tunsi jonkun vetävän itseään kohti pöytää.
Aaron ei pannut vastaan vaan käveli rauhassa suoraan eteenpäin.
Kun hän pääsi pöydän luokse, hän näki sen päällä jonkinlaisen kiven. Tummanharmaan ja soikion.
Vetikö tämä kivi Aaronia puoleen.
Aaron ei ollut varma, joten hän kosketti kiveä sormensa päällä.
Aaron tunsi sähköiskun iskevän sormenpäähän ja tunne jatkoi matkaa käsivartta pitkin kohti rintaa ja päätä.
Aaron tipahti iskun voimasta polvilleen ja sulki silmänsä.
Hän näki sielunsa silmin mustan savuavan suuren portin. Ainakin kuusimetriä korkean ja kolmemetriä leveän.
Sen takana lenteli lohikäärmemäisiä olentoja.

Aaron heräsi kylmältä kiveltä. Hän oli tipahtanut maahan sähköiskun voimasta.
Mitä hän oli oikein nähnyt? Ei lohikäärmeitä ole ollut olemassa viimeiseen tuhanteen vuoteen.
Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana?
Pieni kauhun poikanen syttyi Aaronin sisällä hänen tajutessaan, että vampyyrit saattoivat tulla takaisin hetkenä minä hyvänsä.
Hän nousi nopeasti ylös ja nappasi kiven pöydältä.
Hänen koskiessaan kiveen hän tunsi sen voiman kulkevan sormenpäitä pitkin käsivarteen.
Hän laittoi kiven taskuun ja samalla hetkellä, kun päästi irti kivestä voiman tunne hävisi.
Mikä kivi tämä oikein oli?
Aaron lähti juosten luolasta pois.
Ei mennyt kauaa, kun Aaron oli tunnelin kohdalla.
Hän juoksi tunnelin läpi.
Tunneli oli noin viisitoistametriä pitkä juuri sopivan kokoinen ihmiselle kulkea.
Tunnelista astuttuaan ulos Aaron näki hämärästi, että luolan vierellä oli molemmin puolin kaksi muutakin luolaa.
Aaron muisti tämän paikan.
Hän oli ollut lapsena Joshin kanssa monta kertaa leikkimässä näissä luolissa.
Kylään oli noin tunnin kävelymatka.
Juostessa menisi vähän alle neljäkymmentä minuuttia.
Sen enempää miettimättä Aaron lähti juoksemaan. Hän onnistui kuin onnistuikin juosta kaatumatta pilkkopimeässä metsässä.
Hän jätti luolan kauas taakseen ja jatkoi matkaa vielä vaikka olikin hengästynyt.

Noin puolituntia juostuaan Aaron alkoi kävellä.
Hän oli lähellä kylää, hän tiesi sen.
Aurinko nousisi pian, mutta vampyyrit pystyisivät silti puikkelehtia puiden tuomien varjojen alla.
Hetkenä minä hyvänsä he tulisivat Aaronia vastaan.
Aaron meni vasempaan suuntaan jonkun matkaa, jotta ei törmäisi suoraan vampyyreihin.
Hänellä oli hiki. Paita oli tarttunut selkään kiinni tiukasti. Koru oli kaulalla tallessa.
Hän käveli viistoon vasempaan suuntaa.
Hän ei todellakaan halunnut törmätä vampyyreihin uudestaan.

Hän oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kylästä, kun hän kuuli ääniä oikealta puolelta.
Hän pysähtyi paikoilleen ja meni pusikon taakse piiloon.
Aaron katseli pusikon läpi ja näki kuusitoista vampyyriä johtajan lisäksi.
Osa vampyyreistä kantoi mukanaan ruumiita. Aaron ei nähnyt oliko ne eläviä vai kuolleita, mutta ajatteli, että tuskin vampyyrit kuolleita ruumiita kantoi.
Aaron pidätti hengitystä, sillä vaikka vampyyrit olivat ainakin sadanmetrin päässä, heillä oli loistava kuulo. Ja hajuaistikin tarkka kuin mikä.
Aaron pysyi paikoillaan eikä edes räpäyttänyt silmiään vaan katseli, kun vampyyrit kävelivät siihen suuntaan mistä Aaron oli juuri juossut.
Jos Aaron ei olisi mennyt sivummalle, hän olisi juossut suoraan vampyyrien syliin.
''Pidetään kiirettä. Aurinko nousee näillä minuuteilla.'' johtaja sihisi laumalleen.
Hän kulki etummaisena ja ei kantanut ketään.
Hän kai antoi toisten tehdä raskaat työt puolestaan.
Aaron laski, että noin seitsemällä vampyyrillä oli ruumis olalla.
Aaron alkoi voida huonosti. Hänen teki mieli lähteä pelastamaan uhrit, mutta se olisi itsemurha.
Aaron ei voinut kuin katsoa sivusta, kun vampyyrit lahtivät juoksemaan. Ei mennyt montaa sekuntia, kun he olivat poissa näköpiiristä.
Jopa ruumiit sylissään vampyyrit pystyivät juoksemaan älyttömän nopeasti.
Aaron odotteli vielä hetken ennen kuin lähti jatkamaan matkaa.
Nyt hän uskalsi jo hölkätä.
Ei mennyt kauaa, kun Aaron saapui kylän laidalle.
Hän katseli horisonttiin ja näki, että aurinko alkoi nousta.
Hän oli turvassa. Kylään vampyyrit eivät enää pääse, sillä siellä ei ole varjoa paljon yhtään.
Aaron käveli teitä pitkin kotiovelleen.
Matkanvarrella hän näki taloja joiden ovet olivat rikottu ja joissain taloissa oli ikkunatkin rikki.
Yhdessä ikkunassa näytti olevan verta.
Aaron toivoi, että Josh ja Mounica olivat selvinneet viimeyöstä.
Hän menisi käymään heidän molempien luona heti, kun on saanut ensin vähän nukuttua.
Ja saanut lahomatriateetä. Hänen takaraivossaan jyskytti kipu.
Hän söisi sen jälkeen, kun on nukkunut.
Sitten hän muisti, että oli heittänyt ruokakassinsa puskaan.
Hänen pitäisi käydä torilla herättyään.

''Voi paska.'' Aaron sanoi nähtyään kotiovensa. Tietenkin se oli rikottu.
Ovi roikkui ylemmästä saranasta vinksallaan ja tippui, kun Aaron avasi sen.
Eteinen näytti normaalilta, mutta olohuoneeseeen päästyään Aaronilta päästyi muutama kirosana lisää.
Sohva ja tuolit olivat rikottu ja maljakot heitelty pitkin seiniä.
Kaikki kukkaset olivat maassa multakasojen päällä.
Keittiön kaapeista oli kaikki mausteet ja astiat heitelty lattialle.
''Voi vittu, mikä siivous!'' Aaron huusi raivon partaalla.
Mikä vielä voisi mennä vikaan hän ajatteli.
Hän meni yläkertaan ja äännähti turhautuneesti nähdessään sänkynsä.
Sen patja oli revitty riekaleiksi ja tyynyt silpottu lattialle.
Aaron kävi istumaan patjan päätyyn turhautuneena ja kaatusi siitä selälleen sängylle.
Ei mennyt kuin hetki ja Aaron näki painajaisia luolasta ja vampyyreistä.

Luku 5

Aaron heräsi ahdistukseen. Hänen sydämensä takoi lujaa ja hänestä tuntui, että hän ei saanut kunnolla henkeä.
Hän oli nähnyt painajaista vampyyrien johtajasta.
Johtaja oli syönyt hänet ja jättänyt kitumaan luolan lattialle.
Sitä ennen hän näki unta palavista vampyyrin kasvoista hänen käsien alla.
Meni tovi ennenkuin Aaron tajusi, että se oli unta ja että hän oli turvassa kotonaan.
Hän avasi silmänsä ja jäi katselemaan ikkunasta ulos.
Ulkona paistoi aurinko korkealla ja Aaron näki muutaman linnun lentävän ikkunan ohi.
Häntä jomotti yhä takaraivoon. Hän kosketti sitä kädellään ja tunsi kuivuneen veren valkoisilla hiuksillaan kuhmun päällä.
Aaron nousi ylös ja rauhoitteli itseään.
''Kaikki on ihan hyvin.'' hän sanoi itsekseen. ''Selvisit hengissä.''
Hän käveli vaatekaapille. Se oli sentään jätetty koskemattomaksi. Vaatekaapin perällä oli Aaronin rahat piilossa.
Aaron nappasi sieltä puhtaat vaatteet.
Ottaessaan ihmeellisen kiven taskusta Aaron tunsi sen voiman kädessään.
Hän heitti kiven nopeasti sängylle, sillä pelkäsi menettävänsä tajun jos pitää kiveä liian kauan kädessä.
Aaroniin iski pieni kauhu hänen tajutessaan, että oli varastanut vampyyreiltä.
Mitä hän oli oikein ajatellut ottaessaan kiven mukaansa. Mitä hän kivellä voisi edes tehdä. Ja miksi se oli kutsunut Aaronia luokseen.
Saatuaan uudet housut ja uuden paidan päällensä Aaron laittoi kiven nopeasti taskuun.
Hän muisteli palavia käsiään ja alkoi heilutella niitä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hän jatkoi sitä muutaman minuutin ajan, mutta turhaan. Oliko hän oikeasti noita ja tehnyt liekit itse? Vai näkikö hän nyt unta ja oli oikeasti vielä luolassa?
Hän meni alakertaan ja sieltä takaovesta ulos saunarakennukselle. Sekin oli jätetty rauhaan ja Aaron oli kiitollinen siitä.
Oli tarpeeksi kettumaista, että hänen talonsa oli sotkettu.
Hän meni saunan puolelle ja otti kauhan käteensä. Kauhalla hän otti ämpäristä vettä ja kaatoi vedet päänsä päälle. Toisella kädellä hän pesi takaraivosta kuivuneet veret pois.
Hänen paitansa kastui, mutta hän ei välittänyt siitä. Aurinko kuivattaisi sen pian.
Pestyään hiuksensa hän meni takaisin talon sisälle ja jäi katselemaan sotkua.
Kaikki hänen kukkasensa oli heitelty päin seiniä ja maassa oli multa kasoja siellä sun täällä.
Keittiön kaapit oli tyhjennetty lattialle.
Aaron nosti maasta ylös leipäpussin missä oli yksi kannikkapala jäljellä ja hänen mahansa murahti.
Hän ei ollut syönyt pitkään aikaan mitään ja hän päätti lähteä torille samantien.
Hänellä oli huono olo ja melkein huippasi jo.
Hän astui ulos oviaukosta, josta ovi oli aikaisemmin pudonnut.
Ulkona ei liikkunut paljon ihmisiä, mikä oli outoa. Yleensä Hamptonissa ihmiset liikkuivat ulkona auringon paistaessa, sillä sisällä ei ollut paljon mitään tekemistä.
Lapsetkin pomppivat mielummin ulkona, kuin leikkivät puisilla nukeilla.
Mutta tänään ulkona ei näkynyt kuin muutama ihminen ja hekin olivat säikyn oloisia.
Aaron katseli ympärilleen ja huomasi, että melkein joka neljänteen taloon oli isketty. Ulkona ei näkynyt ruumiita ja Aaron oletti, että ne oli jo siivottu sillä aikaa, kun hän nukkui.
Muutaman mutkan kautta Aaron saapui torille. Siellä ei ollut ketään. Kojut olivat tyhjillään ja osa niistä oli levitelty pitkin torin pihaa.
Kaikki olivat ilmeisesti omissa kodeissaan. Aaron kirosi hiljaa sitä, että ei saanut ostettua ruokaa.
Hän päätti käydä tarkistamassa löytäisikö edellisen illan ostokset pusikosta kujalta missä vampyyrit olivat käyneet naisen kimppuun.
Aaron käveli nopeasti kujalle ja katsoi ovea minkä edessä nainen oli kuollut.
Kiviportaat olivat tyhjillään muutamaa kynttilää lukuunottamatta.
Joku oli siis löytänyt hänet ja laittanut kynttilät palamaan.
Aaron alkoi etsiä puskista ruokakassiaan ja löysi sen parissa minuutissa.
Kerrankin joku meni hyvin Aaron ajatteli. Hän ei vieläkään uskonut todeksi tapahtumia.
Ei varsinkaan sitä, että hän oli taikonut itsensä vapaaksi kahleista ja pudottanut kiven järkäleen luolan katosta.
Aaron päätti kokeilla sytyttää kätensä tuleen uudestaan heti kun pääsee takaisin kotiin ja saanut juotua lahomatria teetä ja saanut syödäkseen.
Myös Mounica ja Josh kävivät hänen mielessään, mutta hän oli liian nälkäinen lähteäkseen heidän luokse nyt.
Aaron käveli pika vauhtia takaisin kotiinsa ja teki puuhellaan tulet heti kun pääsi keittiöön.
Sen jälkeen hän etsi lattialta kattilan ja ehjän mukin. Kattilan hän laittoi liedelle, siinä menisi hetki ennen kuin hella lämpenenisi tarpeeksi ja Aaron päätti mennä lepäämään sohvalle.
Sohvan neljästä jalasta kaksi oli poikki oikealta puolelta ja sohva oli viistossa pystyssä päin.
Hän kävi makaamaan siihen pää ylöspäin ja jalat alas päin. Hän alkoi valua lattialle, sillä sohva oli sileä ja liukaspintainen.
Hän nousi seisomaan ja katseli olisiko olohuoneessa ehjää tuolia.
Ei ollut. Kaikki kolme tuolia olivat säpäleinä.
Hän päätti mennä yläkertaan lepäämään. Vain hetkeksi. Ei menisi kauan, kun hän saisi tehtyä lahomatria teetä.
Yläkerrassa hän kävi sängylle makoilemaan ja sulki silmänsä.

Aaron näki unia missä hän heitteli tahdon voimalla isoja kiviä kohti vampyyri laumaa. Vampyyrit väistelivät kiviä sukkelasti ja ei mennyt kauaa kun ensimmäinen Aaronin ikäinen vaalea hiuksinen tyttö oli veitsi Aaronin kurkulla.
Sitten kuului narahdus. Aaron avasi silmänsä ja nousi istumaan. Hänen sydämmensä alkoi takoa lujaa.
Hän kuunteli niin tarkkaan kuin pystyi ja kuuli hetken päästä toisen narahduksen.
Joku oli astunut toistamiseen alakerran eteisen rikkinäisen lankun päälle.
Kuka siellä oli? Ei kai vampyyrit tulleet takaisin Aaron ajatteli kauhuissaan.
Hän nousi seisomaan ja käveli huoneen oven taakse piiloon. Hän pysyi siinä liikkumatta ja hengittämättä.
Aaron pelkäsi jo pahinta ja epätoivo alkoi taas raastamaan hänen sisintään.
Tulivatko vampyyrit hakemaan kiveä takaisin?
Aaron katsoi ulos ikkunasta ja siellä oli auringonlasku. Aurinko oli vielä taivaalla eli talossa ei voinut olla vampyyrejä.
Epätoivo laantui vähäsen ja Aaron sai kerättyä rohkeutta poistuakseen huoneesta rappusille.
Hän käveli niin hiljaa kuin pystyi. Askel askeleelta alas kohti eteistä.
Sitten olohuoneesta alkoi kuulua nyyhkytystä. Joku itki siellä. Aaron oli hämillään. Kuka muka tulisi hänen taloonsa itkemään?
''Olen pahoillani Mary.'' kuului naisen ääni olohuoneesta.
Aaron pysähtyi paikoilleen rappusten alapäähän. Mary? Hänen äitinsä nimi oli Mary. Miksi nainen oli pahoillaan?
Aaron kurkisti seinän takaa olohuoneeseen. Hän ei ehtinyt nähdä kunnolla kuka siellä oli, sillä se joku meni juuri takaovesta takapihalle.
Aaron keräsi loputkin rohkeudestaan ja päätti mennä katsomaan kuka siellä oli.
Hän käveli olohuoneen poikki ja asetti kätensä takaoven kahvalle.
Oven läpi ei nähnyt ja verhotkin olivat kiinni ja Aaron ei jaksanut avata niitä. Hän vain avasi oven ja astui takapihan terassille.
Siinä samassa jokin kolahti häntä rintaan. Hän lensi vielä auki olevasta takaovesta takaisin sisään ja liukui lattiaa pitkin niin kauan kunnes kolahti seinään. Takaraivossa tuntui vihlaisu.
Aaronin näkö sumeni hetkeksi ja hän oli ihmeissään mikä häneen oikein iski. Hän ei nähnyt edessään ketään, vaan oli ehtinyt juuri ja juuri nähdä kuuden metrin päässä valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen.
Hän jäi siihen istumaan ja pitelemään päätään sillä tuntui kuin se olisi halkeamaisillaan.
Kuinka monta iskua hän voisi vielä ottaa ennen kuin pää oikeasti halkeaisi?
Hän kuuli kun takaovi aukesi. Aaron nosti katseensa ovelle ja näki hämärässä valossa valkoiseen mekkoon pukeutuneen naisen, mutta kasvoja hän ei nähnyt. Oli liian pimeää.
Nainen käveli hitaasti Aaronia kohti ja parin metrin päässä nainen voihkaisi.
''Oi Aaron. Olen pahoillani!'' nainen sanoi ja harppasi itsensä Aaronin vierelle.
Nyt Aaron näki naisen kasvot ja pitkät tummat hiukset. Se oli Mounica.
''Luulin sinun olevan joku muu.'' hän sopersi nopeasti.
''Ei. Minä se vain olin.'' Aaron sanoi ja yritti olla itkemättä. Muutama kyynel oli kirvonnut hänen silmiinsä iskun voimasta. Hän katsoi Mounican kauniita kasvoja ja näki kuivuneet kyynelet tämän poskilla.
''Miksi sinä itkit?'' Aaron kysyi uteliaana.
''Luulin, että sinut on tapettu tai vielä pahempaa. Viety pois.'' Aaronia kosketti se, että Mounica oli itkenyt hänen takiaan.
''Mutta olen ihan kunnossa.'' hän sanoi. ''Pientä päänsärkyä lukuunottamatta.'' hän lisäsi ja yritti naurahtaa, mutta ei oikein onnistunut siinä.
''Kun näin tämän talon tässä kunnossa ja sinua ei näkynyt missään, pelkäsin jo pahinta.''
''Olin yläkerrassa lepäämässä.'' Aaron sanoi ja yritti nousta ylös, mutta häntä alkoi pyörryttämään. Hän jäi siihen istumaan.
''Voisitko katsoa onko hella jo lämmennyt? Tarvitsen lahomatria teetä.'' hän pyysi. ''Takaraivoni on kokenut kovia viime aikoina.''
Sanomatta sanaakaan Mounica käveli keittiöön ja otti ruokakassista pienen paperipussin. Sitten hän kaatoi vettä kattilaan viereisestä ämpäristä ja laittoi sen liedelle.
''Ei pitäisi mennä kauan kun vesi jo kiehuu.'' Mounica sanoi keittiöstä. Aaron oli kiitollinen Mounican avuliaisuudesta.
''Kiitos.'' hän sanoi.
''Missä sinä oikein olit viime yönä?'' Mounica kysyi päästyään takaisin Aaronin viereen. ''En usko, että ainakaan tässä talossa. Muuten sinut olisi tapettu tai viety pois.''
''Kyllä minut vietiinkin. Mutta ei eilen.'' Aaron sanoi. ''Minut vietiin toissayönä.''
Mounica näytti kauhistuneelta.
''Miten sinä selvisit hengissä?'' hän kysyi ällistyneenä.
''Miten sinä heitit minut ilmaan kuuden metrin päästä?'' Aaron kysyi. Hän oli varma siitä, että Mounica oli tehnyt taikoja. Muuta selitystä ei ollut.
''Miten niin kuuden metrin päästä? Olin aivan sinun vierelläsi, kun tönäisin sinua.'' Mounica selitti. ''Löit pääsi pahasti ja et ajattele kunnolla.''
''Älä valehtele.'' Aaron sanoi. ''Olen aivan varma, että olit kauempana ja ei millään pahalla, mutta et näytä niin vahvalta, että pystyisit heittämään minut huoneen toiselle puolelle.''
Mounica punastui. ''Ulkonäkö voi pettää.'' hän sanoi.
''Pah. Olen satavarma että olet noita.'' Aaron sanoi vakuuttuneena asiasta.
''Älä hölmöjä puhu.'' Mounica sanoi siihen.
Keittiöstä alkoi kuulua kiehuvan veden ääniä. Mounica nousi ylös ja meni keittiöön. Hän otti pienestä paperipussista yhden nupun lahomatria ja tiputti sen mukiin. Sen jälkeen hän kaatoi vettä perään ja asetti lattialta noukitun lusikan mukiin.
Hän toi sen Aaronille ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aaron tunsi helpotuksen tunteen. Hän nuuhki mukista nousevaa höyryä ja tunsi jo senkin helpottavan jomotusta takaraivossaan.
Juoma oli vielä liian kuumaa juotavaksi joten Aaron vielä sekoitteli sitä lusikalla ja odotteli.
''Kerrotko miten selvisit hengissä?'' Mounica kysyi selvästi kiinnostuneena.
''Se on omituinen juttu.'' Aaron sanoi ja alkoi miettiä miten muotoilisi asiat järkevästi. ''Ensin yritin pelastaa yhden naisen kahden miehen kynsistä.'' Aaron aloitti. ''Mutta he olivatkin vampyyrejä. He sanoivat, että haisen ihan valkealle noidalle ja että he veisivät minut johtajansa luokse.''
Mounica näytti ymmärtävän jotain, mutta Aaron ei välittänyt siitä vaan jatkoi tarinaansa.
''Yritin karata heidän luontaan ja sain vain iskun takaraivooni siitä hyvästä.'' Aaron kosketti takaraivoaan. Verta siellä ei ollut, mutta kuhmu oli. ''Heräsin luolasta kahlittuna seinään.''
''Miten pääsit vapaaksi ja karkuun?'' Mounica kysyi.
''Vampyyrien lähdettyä kylään asiat menivät oudoiksi. Minua jäi vahtimaan kaksi vampyyriä. Tom ja Brandom.'' Aaron näki sielunsa silmin heidän kirkkaat punaiset silmänsä. ''Sain Brandomin hakemaan minulle vettä. Ja sillä aikaa, kun hän oli hakemassa vettä Tom kääntyi ja tuli luokseni.'' Aaron kertoi ja toivoi, että Mounica uskoisi mitä seuraavaksi tapahtui. Ja toivoi, että Mounica ottaisi asian hyvin vastaan eikä juoksisi heti kertomaan kylän vanhimmille asiasta.
Aaron luultavasti poltettaisiin hengiltä.
''Tom varasti koruni. Jouduin raivon valtaan ja rimpuilin kahleissa kuin mikäkin hullu ja yhtäkkiä käteni vapautuivat kahleista.'' Aaron katseli Mounican ilmettä. Hän näytti taas siltä, kuin olisi ymmärtänyt jotain. Aaron jatkoi. ''Kun katsoin ylöspäin näin, että kahleet olivat sulaneet ja käteni olivat liekeissä. Sen jälkeen Tom hyokkäsi kimppuuni ja poltin hänet hengiltä.'' Aaron ei tiennyt uskooko enää itseäänkään.
Mounica näytti ymmärtävän mitä tapahtui ja Aaron oli onnellinen siitä, että Mounica ei pelännyt tai näyttänyt viihavankaan Aaronia.
''Mitä sitten tapahtui?'' Mounica kysyi ehkä vähän liiankin innoissaan.
''Sitten Brandom tuli takaisin vesikulhon kanssa ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään juoksin häntä päin ja kaadoin hänet.''
Nyt Mounica näytti ekaa kertaa epäuskoiselta. ''Kaadoit vampyyrin. Tuosta noin vain?''
''No en tuosta noin vain. Potkaisin Tomin tuhkat hänen silmilleen.''
''Nerokasta.'' Mounica naurahti.
''Lähdin juoksemaan karkuun, mutta tajusin, että juokseminen on turhaa. Käännyin ympäri ja Brandom oli yhä oviaukon alla, kun yritin saada käteni tuleen. En onnistunut siinä vaan Brandomin yläpuolelle syntyi halkeama joka pudotti suuren kiven järkäleen hänen päälle. Ja sitten...'' Aaron vaikeni. Hän ei halunnut kertoa kivestä minkä löysi. Ei portista minkä oli nähnyt, eikä lohikäärmemäisistä olennoista portin takana.
Hän ei oikein tiennyt miksi, mutta päätti olla kertomatta.
''Sitten ei mitään.'' hän sanoi. ''Lähdin vain juoksemaan takaisin kohti kylää.''
Aaron otti ensimmäisen huikan lahomatria teetä. Se lämmitti hänen sisuksiaan ja lämmin tunne virtasi kipeisiin paikkoihin ja puudutti.
''Et näytä säikähtäneeltä tai vihaiselta.'' Aaron sanoi.
''Miksi minä siltä näyttäisin?'' Mounica kysyi.
''Koska olen noita. Heitä pelätään ja vihataan.'' Aaron sanoi hieman alakuloisesti.
''En minä sinua pelkää. Enkä vihaa.'' Mounica sanoi ja hymyili Aaronille.
''Oletko sinäkin noita?'' Aaron kysyi yhä varmana asiasta.
Mounica katsoi ympärilleen kuin tarkistaakseen, että talossa ei ole muita.
''Kyllä olen.'' hän sanoi ja Aaronin olo helpottui entisestään. Hän oli iloinen siitä, että ei ollut hullu. Tai ainut noita kylässä. Hän otti uuden huikan teetä.
''Tiesin sen.'' Aaron sanoi iloisesti. ''Olen aina vaistonnut, että meissä kahdessa on jotain erilaista. En vain ole ennen tajunnut, että mitä.''
Sitten Aaron muisti mitä vampyyrien johtaja oli sanonut aikaisemmin luolassa. Hän oli sanonut, että haistaa jotain pimeää Aaronissa.
''Johtaja sanoi haistavansa myös jotain pimeää minussa.'' Aaron sanoi. ''Osaatko kertoa siitä mitään?'' hän kysyi Mounicalta, jonka ilme synkkeni.
''Kyllä. Mutta se ei ole mikään iloinen tarina.'' Mounica sanoi vakavana. ''Olet puoliksi valkea ja puoliksi pimeän noita.''
''Onko se pahakin asia?'' Aaron kysyi säikähtäneenä. Hän on aina tiennyt olevansa Hamptonin musta lammas, mutta ei ikinä nähnyt itseään mitenkään pahana ihmisenä.
''Se vähän riippuu.'' Mounica sanoi. ''Se riippuu siitä, kuinka paljon annat pimeydelle valtaa.''
''Olivatko vanhempanikin noitia?'' Aaron kysyi ja oletti jo tietävänsä vastauksen.
''Kyllä. Äitisi oli valkea noita ja isäsi oli pimeän noita.'' Mounica kertoi. ''Äitisi jätti valkeat noidat pimeän noidan vuoksi mikä teki hänestä petturin. Ja isäsi jätti pimeän noidat äitisi vuoksi, mikä teki hänestäkin petturin.''
Aaron oli aavistellut tätä. Siitä lähtien, kun hän oli tehnyt taikoja hän oli aavistellut, että hänen vanhempansa olivat noitia. Ainakin toinen heistä. Mutta ei kuvitellutkaan, että jompikumpi heistä olisi pimeän noita.
Aaron otti uuden huikan teetä turruttaakseen oloaan.
''Minulle on kerrottu, että isäni oli sotasankari.'' Aaron sanoi. ''Eikö se ole totta?'' hän kysyi.
''Ei ole. Isäsi oli pimeän noidista julmin. Kuulin äidiltäsi, kun löysin hänet, että Jonathan oli manipuloinut äitiäsi vuosia ja hankkinut puoliverisen noita lapsen itselleen. Isäsi olisi tehnyt sinusta hänen väkevimmän aseensa jos olisi ollut hengissä. Hänet tapettiin ennen sinun syntymääsi ja hyvä niin. Sinusta olisi tullut vaarallisin ja voimakkain noita pitkään aikaan jos hän olisi kasvattanut ja kouluttanut sinut.''
Aaron ei ollut uskoa korviaan. Hänestä voimakkain noita pitkään aikaan. Hän oli tehnyt taikoja vain kaksi kertaa elämänsä aikana. Ei kuullostanut hirveän voimakkaalta.
''Miten isäni tapettiin?'' Aaron kysyi.
''Äitisi ei kertonut. Hän vain kertoi, että näki sen omin silmin.''
''Mutta miten hän on voinut kertoa sinulle tuollaista, kun olet samanikäinen kuin minäkin.'' Aaron kysyi ihmeissään.
Mounica naurahti. ''Olen sinua viisikymmentä vuotta vanhempi.'' hän sanoi. Aaronin leuka tipahti lattiaan. ''Me noidat emme vanhene samalla tavalla kuin normaalit ihmiset. Me lakkaamme vanhenemasta noin kaksikymmentä vuotiaina jos tahdomme.''
''Eli olit äitini ystävä?'' Aaron kysyi.
''Kyllä. Olimme erittäin hyviä ystäviä aikoinaan, kunnes äitisi katosi. En halunnut uskoa, että hän karkasi pimeän noidan vuoksi, joten lähdin etsimään häntä. Luulin että hänet oli kidnapattu. Minulta meni melkein kymmenen vuotta löytää hänet.'' Mounica kertoi ja hänen äänestään kuului kaipuu. ''Kun löysin hänet hän oli viimeisillään raskaana ja isäsi oli jo tapettu. Oli minun ideani tuoda sinut ja äitisi Hamptoniin. Itse muutin perässä vasta kolmevuotta sitten kun sinä aloit tulemaan siihen ikään, että sinun oli aika kuulla totuus.''
''Miksi et kertonu kolmevuotta sitten minulle näitä asioita?'' Aaron kysyi melkein vihaisena.
''Koska olit vielä niin nuori ja villi. Odotin, että rauhoittuisit tarpeeksi ensin. Olen pahoillani.'' Mounica sanoi. ''Jos olisit tiennyt et olisi ehkä joutunut vaaraan.''
''No ei sille enää mitään voi.'' Aaron sanoi. ''Kunhan opetat minua nyt.''
''Sinun täytyy ensin levätä. Ja meidän täytyy siivota tämä talo.'' Aaronin mieliala laski hiukan. Hän inhosi siivoamista.
''Yksi asia minua häiritsee.'' hän sanoi. ''Miksi en ole taikonut ikinä aikaisemmin. Miksi se tapahtui juuri, kun jouduin vaaraan?''
''Se johtuu äitisi antamasta korusta.'' Mounica vastasi. Aaron katsoi korua ihmeissään.
''Miksi äitini anataisi minulle korun mikä estää minua taikomasta?''
''Koska lapsena noidat tekevät vahingossa taikoja jatkuvasti. Kuusivuotiaana taidot heräävät ja ne eivät ole hallinnassa. Äitisi ei voinut ottaa sitä riskiä, että kukaan näkisi sinun tekevän taikoja. Etenkään pimeitä taikoja. Äitisi oli viisas, kun antoi korun sinulle. Hän kai tiesi, että se olisi sinulle tärkeä ja että et ottaisi sitä ikinä pois.'' Mounica sanoi hymyillen.
''Niin kai'' Aaron sanoi. Hänellä oli paljon sulateltavaa. Hänen äitinsä oli petturi ja hänen isänsä julma pimeän noita.
Aaron kulautti loput jäähtyneestä lahomatria teestä ja nousi seisomaan.
Kipu takaraivossa oli jo melkein hävinnyt kokonaan.
Mounica käveli sohvan luokse ja nosti kätensä sen yläpuolelle. Samalla hetkellä sohva alkoi väristä ja katkenneet puujalat kiinnittyivät takaisin paikoilleen. Sohva oli ehjä.
''Vau. Miten sinä tuon teit?'' Aaron kysyi ihmeissään.
''Taikuuttaa voi käyttää myös parantamiseen ja rakentamiseen. Se ero valkeilla ja pimeän noidilla on.'' Mounica vastasi. ''Näytät rietuneelta. Milloin viimeki olet syönyt?''
''Siitä on jo aikaa. Minun oli tarkoitus tehdä lihakeittoa.''
''Minä voin tehdä sen. Lepää sinä sohvalla. Oli varmaan rankka kokemus joutua vampyyrien vangiksi.'' Mounica sanoi Aaronille joka hoiperteli sohvalle.
Aaron istuutui varovasti, sillä hän pelkäsi sohvan hajoavan, mutta se kesti hänen painonsa yhtä hyvin kuin ennenkin.
Mounica hävisi keittiöön ja sieltä kuului paperipussin ääniä, kun Mounica otti tavaroita sieltä pois.
Aaron rentoutui sohvalla, mutta ei nukahtanut. Hän mietiskeli kuulemiaan asioita.

Luku 6

''Tuossa ole hyvä.'' Mounica sanoi ojentaessaan lautasellisen lihakeittoa Aaronille.
''Kiitos.'' Aaron sanoi ja ryhdistäytyi istumaan. Hän otti höyryävän lautasen käteensä ja laski sen polvelleen. Aaron tunsi lievää polttelua polvessaan, mutta ei välittänyt siitä. Lahomatria tee teki tehtävänsä ja turrutti polttelun.
Aaron otti lusikallisen keittoa ja puhalteli siihen ennen kuin laittoi suuhunsa.
''Hyvää. Kiitos.'' Aaron sanoi ja alkoi syödä nopeasti. Hänen kitalakensa paloi, mutta kipu hävisi nopeasti.
''Eipä kestä.'' Mounica vastasi. ''Sinulla on varmasti paljon kysyttävää.''
Aaron jätti lusikan lautaselle ja katsoi Mounicaa, kun tämä meni rikkinäisen tuolin luokse ja korjasi sen nostamalla kätensä sen päälle.
''Onhan minulla. Mutta sulattelen vielä kuulemiani tietoja.''
''Et kai ole vihainen?'' Mounica kysyi varovasti.
''En ole. Hämilläni vain.''
''Uskon sen.'' Mounica sanoi ja näytti helpottuneelta. Hän laittoi tuolin pöydän toiselle puolelle vastapäätä Aaronia ja istuutui siihen. Pöytä oli jätetty ehjäksi.
Aaron jatkoi syömistä ja hänen olonsa helpottui jokaisella lusikallisella. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänellä oli hyvä olo.
Hän osasi taikoa. Tai ei osannut, mutta pystyi taikomaan. Hänen teki mieli heittää äidiltänsä saama koru pois, mutta jokin esti häntä.
Hän oli liian kiintynyt siihen. Se oli ollut hänellä neljätoistavuotta kaulassa.
''Milloin opetat minua taistelemaan?'' Aaron kysyi innoissaan. Mounica katsoi Aaronia melkein tylysti.
''Ensin sinun on opittava hallitsemaan voimiasi.'' hän sanoi ja Aaronin innostus hiipui. Hänellä oli epämukava tunne siitä, että vampyyrien kanssa asioiminen ei ollut vielä ohitse. Hän oli varastanut heiltä omituisen kiven.
Pitäisikö hänen kertoa siitä Mounicalle?
Ei.
Aaron päätti pitää tiedon itsellään. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa Mounicaa.
''Minulla on paljon opittavaa.'' Aaron sanoi melkein itsekseen. Noitien voimat alkavat syntyä kuusivuotiaina. Aaron oli kaksikymmentä vuotta vanha. Neljätoistavuotta jäljessä.
''Kyllä sinä vielä opit. Meillä ei ole mihinkään kiire. Kunhan pidät voimasi salassa niin meidän ei tarvitse lähteä minnekkään.'' Mounica sanoi.
Aaron söi lautasensa tyhjäksi ja nousi ylös sohvalta. Hän käveli keittiöön ja laittoi lautasen lavuaariin.
Sitten hän katsoi ikkunasta ulos ja huomasi, että aurinko oli jo laskenut. Jokin hänen päänsä sisällä alkoi soittamaan hälytyskelloja. Vampyyrit voisivat hyökätä uudestaan Hamptoniin nyt, kun aurinko oli laskenut.
''Opeta minulle yksi taistelu liike.'' Aaron pyysi.
''Miksi sinulla on noin kova vimma oppia taistelemaan?'' Mounica kysyi ihmeissään.
''Ei syytä.'' Aaron valehteli palatessaan takaisin sohvalle.
''Ennenkuin opetan sinulle mitään meidän täytyy siivota tämä talosi.'' Mounica sanoi reippaasti ja meni ensimmäisen rikkinäisen tuolin luokse ja korjasi sen nopeasti.
Aaronia ei oikein huvittanut siivota, mutta meni silti Mounican avuksi.
He siivosivat olohuoneen niin, että Mounica korjasi esineet ja Aaron laittoi ne paikoilleen.
Multakasat Aaron nosti ylös harjalla ja rikkalapiolla ja kaatoi ne takaisin ruukkuihin. Sen jälkeen hän asetteli kukkaset ja muut kasvit takaisin multaan.
Heiltä meni noin puolituntia saada olohuone siistiksi.
''Noniin.'' Mounica sanoi iloisesti. ''Eihän ollut paha homma.'' hän sanoi katsellen Aaronin masentunutta ilmettä.
''Ei ollut. Mutta onko meidän pakko siivota koko talo tänään. Itsekkin sanoit, että meillä ei ole mikään kiire.'' Aaron yritti, mutta Mounica oli jo päättänyt siivota koko talon.
''Älä ala laiskottelemaan. Vastahan me päästiin alkuun.'' Mounica sanoi ja Aaron tuhahti vastaukseksi.
He menivät keittiöön ja siinä olikin sitten paljon enemmän hommaa. Mounica joutui yksitellen korjaamaan joka ikisen astian minkä löysi lattialta ja ennen sitä hän joutui vielä etsimään ja kokoamaan astian palaset yhteen kasaan ennenkuin pystyi korjaamaan ne.
Aaron laittoi astioita takaisin hyllyyn. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja työn tekeminenkin auttoi saamaan vampyyrit pois mielestä.
Aaron katseli kuinka Mounica laittoi käden astioiden päälle ja kuinka palaset alkoivat värähdellä ennen kuin lensivät omille paikoilleen.
Aaron ei vieläkään oikein tiennyt mitä ajatella siitä, että hän oli noita. Oliko se hyvä vai huono asia? Salassa hänen kuitenkin pitäisi pitää piilevät kykynsä.
Aaron mietti mitä Josh sanoisi jos näkisi Aaronin ja Mounican tekemässä taikoja.
Josh vihasi noitia. Se oli kaikkien tiedossa. Muuan pimeän noita oli tappanut hänen äitinsä, kun Josh oli ollut vielä pieni.
Heidän koko perheensä oli ollut matkalla Basilissa, suuressa kaupungissa. Kotiin päin tullessaan heidän kimppuunsa oli hyökännyt pimeän noita Basilin rajalla, missä oli vaarallinen alue. Siellä asui kaikkein köyhimmät kaupunkilaiset ja siellä ei ollut vartijoita kaduilla vahtimassa ja pitämässä kuria.
Pimeän noita ryösti Joshin ja hänen perheensä. Kaikki muut selvisivät vähillä vammoilla paitsi Joshin äiti. Hän kuoli tapahtuma paikalle.
Oli siis selvää, että Josh vihasi noitia yli kaiken.
Aaron säpsähti kuullessaan huutoa ulkoa. Hän pudotti pitelemänsä mukin lattialle ja se hajosi.
Hän kääntyi ympäri ikkunalle ja jäi katselemaan kauhuissaan pihalle. Aaron ei hivahtanutkaan.
Mounica lopetti astioiden korjaamisen ja tuli Aaronin vierelle. Hän katsoi Aaronia ymmärtäväinen ilme kasvoillaan.
''Ymmärrän, että sinua pelottaa. Minäkin olisin kauhuissani jos olisin kokenut saman minkä sinä koit.'' hän sanoi. Aaron ei edes kuunnellut mitä Mounica sanoi vaan keskittyi kuuntelemaan ulkona kuuluvia ääniä.
Hän ei nähnyt ulkona ketään.
''Ole ihan rauhassa vain. Ei vampyyrit hyökkää samaan kylään kahta yötä peräkkäin. Se olisi liian vaarallista heille. Muuten vampyyrien metsästäjät saisivat heidät kiinni.'' Mounica yritti rauhoitella Aaronia, mutta Aaronin sydän hakkasi lujaa.
Lopulta Mounica tuuppasi Aaronia ja Aaron havahtui.
''Niin kai.'' hän sanoi, mutta Mounica ei tiennyt, että Aaron oli varastanut kiven vampyyreiltä.
Mounica laskeutui takaisin kyykkyyn korjaamaan astioita.
Aaron seisoi vielä hetken ikkunalla ennen kuin hänkin meni takaisin hommiin.
Meni vielä kaksikymmentä minuuttia ja keittiökin oli valmis.
Sen jälkeen Mounica käveli ulko ovelle. Hän pyysi Aaronia nostamaan oven takasin paikoilleen. Aaron teki työtä käskettyä ja sai juuri ja juuri nostettua oven oikealle korkeudelle. Hän oli liian hoikka ja hintelä nostelemaan suuria painoja.
Kun ovi oli paikoillaan Mounica nosti kätensä saranan kohdalle ja kuului kolahdus kun sarana korjaantui. Hän teki saman myös alemmalle saranalle ja ovikin oli nyt korjattu. Jäljellä oli enää yläkerran huone.
Aaron sai suostuteltua Mounican pitämään tauon ja he menivät olohuoneeseen. Aaron istui tällä kertaa tuolille ja Mounica sai mennä sohvalle lepäämään.

He juttelivat niitä näitä noin kaksikymmentä minuuttia. Aaron pyysi vähän väliä Mounicaa opettamaan hänelle taikoja. Vaikka ihan perus esineiden liikuttelu.
Lopulta Mounicalta meni hermot ja hän suostui siihen. Hän kävi hakemassa mukin keittiöstä ja asetti sen olohuoneen pöydälle.
''Okei. Ensiksi sinun pitää ymmärtää, että et liikuttele itse esinettä vaan liikuttelet ilmaa sen ympärillä.'' Mounica kertoi. Hän näytti esimerkkiä ja muki leijaili kymmenen senttimetrin korkeudella pöydästä.
Aaron nousi seisomaan ja yritti itse samaa. Hän kuvitteli ilman mukin ympärille ja nosti kättä. Mitään ei tapahtunut.
Sitten hän kuvitteli pienen pyörremyrskyn mukin alle, mutta mitään ei vieläkään tapahtunut.
Sitten Mounica käveli Aaronin luokse ja otti häneltä kaulakorun pois kaulasta ja laittoi sen pöydälle.
Aaron ei edes muistanut koko korua. Hän tunsi itsensä tyhmäksi.
''Kokeile uudestaan.'' Mounica sanoi rohkaisevasti.
Aaron mietti taas pienen pyörremyrskyn mukin alle ja heilautti kättään. Muki singahti valtavalla nopeudella seinään päin ja hajosi tuhanteen pikku osaan.
''Oho.'' Mounica sanoi. ''Yleensä menee viikkoja ennen kuin kukaan onnistuu heittämään tavaroita noin valtavalla nopeudella.''
Aaron tunsi pienen ylpeyden poikasen sisällään. Hän ei ole ikinä oppinut mitään noin nopeasti. Nyt hänen pitäisi vain saada esine hallintaan.
Mounica kävi hakemassa uuden mukin.
''Yritä nyt vähän hillitä itseäsi tai sinulta loppuu mukit kesken.'' hän sanoi ja Aaron yritti uudestaan.
Tällä kertaa hän ei kuvitellut pyörremyrskyä vaan ilma lautan mukin alle. Hän nosti sitä varovasti ja muki alkoi värähdellä. Aaron lisäsi vähän tehoa ja muki lensi puolenmetrin korkeuteen ja tippui pöydälle ja hajosi.
Mounica korjasi mukin sillä se ei mennyt yhtä moneen pieneen osaan kuin edellinen muki.
Aaron yritti kolmannen kerran ja tällä kertaa hän sai mukin leijumaan. Mounica taputti iloisesti ja kehui Aaronia, kun heidän takaansa kuului tömähdys.
Aaronin keskittyminen herpaantui ja muki tippui pöydälle. Hän kääntyi ympäri ja hänen sydämmensä heitti voltin.
Eteisessä seisoi Josh suu auki. Hänen ilmeensä perusteella hän näki mitä Aaron oli tekemässä. Josh näytti kauhistuneelta ja säikähtäneeltä. Tömähdys oli kuulunut kun hän oli pudottanut painavan näköisen paperikassin lattialle.
Aaron ei tiennyt mitä sanoa. Hänenkin suu oli auki. He eivät olleet laittaneet ovea lukkoon. Mikä typerä virhe Aaron ajatteli.
Mounicakin oli ihan hiljaa.
He olivat varmaan minuutin verran hiljaa ja sitten Josh kääntyi ympäri ja käveli ulko ovelle.
Ennenkuin Aaron tajusi mitään hän lähti Joshin perään.
Kun hän astui ulko ovesta pihalle hän näki Joshin juoksemassa kauempana kadulla kohti kylän vanhimpien taloa. Tai ainakin Aaron oletti hänen juoksevan sinnepäin.
Aaron otti jalat alle ja lähti juoksemaan Joshin perään. Toivottavasti hän saa hänet kiinni ennen kuin Josh paljastaa kaikille, että Aaron osaa taikoa.
Aaron juoksi minkä jaloista lähti. Hän oli kymmenen metrin päässä Joshista. Aaron näki Joshin vilkuilevan olkansa yli vähän väliä mikä hidasti hänen vauhtiaan.
Aaron saisi hänet pian kiinni. Se oli aina ollut selvää, että Aaron oli heistä kahdesta nopeampi.
Viisi metriä.... kolme metriä.... metri....
Ja Josh pysähtyi kuin olisi törmännyt seinään. Aaron onnistui juuri ja juuri pysähtymään ennen kuin törmäsi häneen.
Josh näytti hengästyneen ja hän näytti kalpealta kääntyessään ympäri ja stellessaan muutaman metrin kauemmas Aaronista.
''Minä luovutan.'' hän sanoi. ''Olet minua nopeampi.''
''Minä voin selittää.'' Aaron sanoi. Oikeasti hänellä ei ollut mitään hajua mitä hänen pitäisi sanoa ihmiselle joka vihaa noitia.
Aaronin hilpeys oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Nyt häntä jo vähän pelotti.
''Sinä olet noita.'' Josh sanoi kovaan ääneen.
''shhh. Hiljempaa.'' Aaron sanoi nopeasti. Hamptonissa uutiset kulkevat nopeammin kuin rutto. Jos joku kuulee heidän keskustelun se on Aaronin loppu. Hänet yritettäisiin polttaa roviolla.
''Sain itsekin tietää vasta tänään.'' Aaron selitti. ''En ikinä tekisi kenellekkään mitää pahaa. Kai sinä sen tiedät.''
Josh katsoi Aaronia pitkään. Vieläkin näytti säikähtäneeltä.
''Miten se on mahdollista?'' Josh kysyi.
''Äitini antama koru on estänyt minua tekemästä taikoja kaikki nämä vuodet.'' Aaron kertoi. ''Usko pois olen aivan yhtä yllättynyt ja säikähtänyt kuin sinäkin.''
''Ei siltä näyttänyt olohuoneessasi. Sinulla näytti olevan hauskaa.'' Josh sanoi syyttävästi.
Tuohon Aaron ei osannut vastata. Hänellä tosiaan oli ollut hauskaa. Jos he vain olisivat lukinneet sen oven niin tätä ei olisi tapahtunut.
Aaron laskeutui polvilleen ja risti kätensä eteensä.
''Minä rukoilen. Älä kerro kenellekkään.'' hän sopersi.
Josh katsoi nyt Aaronia melkein säälivästi.
''Sait siis oikeasti tietää vasta äsken? Et ole valehdellut minulle koko ikääsi?'' Josh kysyi.
''Kyllä sain juuri tietää. En ikinä valehtelisi sinulle.'' Aaron sanoi ja hänestä alkoi tuntua jo, että Josh olisi hänen puolellaan.
''Mutta tiedät, että en voi sietää noitia. En vaikka se olisi paras ystäväni.'' Josh sanoi ja Aaron näki, että hän pidätteli kyyneliä.
''Jos kerrot vanhimmille niin...'' Aaron aloitti, mutta ei keksinyt mitään järkevää loppuun.
''Niin mitä? Uhkailetko minua?'' Josh kysyi ja kyynelete hävisivät hänen silmistään ja kauhu palasi takaisin.
Nyt hän sen teki. Meni uhkailemaan parasta ystäväänsä. Mikä tollo Aaron ajatteli.
''En minä sinulle ikinä mitään tekisi. Toivottavasti tiedät sen. Minut poltetaan hengiltä jos kerrot minusta.'' Aaron sanoi ja nyt oli hänen vuoronsa olla kauhuissaan. Hän ei keksinyt mitään kamalampaa tapaa kuolla kuin hengiltä palaminen. Paitsi ehkä hukkuminen, mutta niitä ei voi oikein verrata toisiinsa.
Aaron nousi seisomaan. Mitä hän voisi tehdä? Josh selvästi pelkäsi häntä. Miten hän saisi hänet vakuuttuneeksi siitä että Aaron ei tahtonut mitään pahaa.
Aaron otti askelen Joshia päin. Siinä samassa Josh nappasi maasta ison kiven.
''Askelkin vielä niin heitän sinua tällä kivellä.'' Josh melkein huusi sanat suustaan.
Aaron otti toisen askelen. Ei Josh kiveä uskaltaisi heittää hän ajatteli. Aaron otti vielä kolme askelta lisää ja Josh heitti kuin heittikin kiven Aaroniin päin.
Aaron nosti vaistomaisesti kädet päänsä päälle ja adrenaliini alkoi virtaamaan hänen suonissaan.
Tajuamatta mitä hän teki hänen kätensä syttyivät tuleen. Kivi meni onneksi ohi.
Voi ei! Ei julkisella paikalla!
Aaron kauhistui ja alkoi heluttelemaan käsiään peloissaan siitä, että joku näkee hänet. Mitä enemmän hän käsiä heilutteli sitä suuremmiksi liekit syntyivät. Ja hänen käsistään lenteli lieskoja ympäriinsä. Sytytti melkein viereisen nurmikon tuleen.
Aaronin pitäisi rauhoittua. Miten hän sen tekisi kun kaikki menee päin persettä.
Hän lopetti käsien heiluttelemisen ja piti käsiä aloillaan kylkiensä vieressä.
Hän nosti katseensa katsoakseen Joshia, mutta ei nähnyt häntä enää edessään.
Josh oli lähtenyt juoksemaan. Hän oli jo kaukana. Aaron näki vielä hänet, hän oli ainakin kahdeksankymmenen metrin päässä.
Aaronin teki mieli huutaa hänen peräänsä, mutta pelkäsi että joku kiinnittää huomion häneen ja näkee palavat kädet.
Ainut vaihtoehto oli lähtä uudestaan Joshin perään, mutta tälläkertaa hänellä oli liian pitkä etumatka.
Josh ehtisi vanhimpien luokse nopeasti.
Sitten tapahtui jotain mitä Aaron ei ollut odottanut.
Kauempana missä Josh näkyi jo melkein pienenä pisteenä liikahti jotain muutakin.
Jokin mikä liikkui salaman nopeasti.
Aaron vetäisi kauhuissaan henkeä ja huusi ''Josh varo!'' Mutta hän oli liian kaukana Josh ei mitenkään voinut saada selvää.
Aaron katsoi avuttomana, kun salaman nopeasti liikkuva vampyyri hyökkäsi Joshin kimppuun.
Ei mennyt kuin muutama sekunti ja Aaron erotti epäselvästi kuinka Joshin pää vedettiin irti ruumiista ja Aaronin käsien liekit sammuivat.