Tulosta
Novellit Fantasia Jättiläisten tuho
QR-Code dieser Seite

Jättiläisten tuho Hot

Tämä on taas vähän synkemmän puoleinen tarina, joka sijoittuu Nourricen fantasiamaailmaan. Aiempia samaan maailmaan sijoittuvia tarinoitani tällä sivustolla ovat Wilius Merenkävijä ja Pimeyden ensimmäinen nousu. Kronologisesti tämä tapahtuu joskus hamaassa muinaisuudessa, mutta kuitenkin selvästi Pimeyden ensimmäisen nousun tapahtumien jälkeen. (Jos olet lukenut Wilius Merenkävijän, olet saattanut huomata että siinä ei jättiläisiä enää mainita.)


****************************************************


Jättiläisten tuho



Nourricen koillisissa osissa, Ylänkövuorten lähistöllä, eli kerran muuan voimakas pimeä velho, nimeltään Neogan. Neogan riemuitsi tuhon ja hävityksen aiheuttamisesta, ja hänen toimiensa takia kaikki maat Wurthankista itään olivat vaarallisia liikkua. Neogania palvelevat rosvot väijyivät siellä häikäilemättöminä pahaa-aavistamattomia matkalaisia, joita he ryöstivät ja tappoivat mielensä mukaan. Toisinaan pimeän velhon joukoissa oli myös nähty jättiläisiä.
Wurthankissa sisarukset Argorag ja Arinora saivat kuulla paljon tarinoita tästä kaaosta aiheuttavasta pimeästä velhosta. He olivat tulleet Tchakternista, missä he toki olivat kuulleet huhuttavan pohjoisten seutujen uudesta vitsauksesta, mutta valtakunnan pääkaupungin elämään pimeällä velholla ei juuri ollut vaikutusta.
”Huolestuttavia uutisia”, Arinora sanoi veljelleen. ”En minä etelässä ollut kunnolla tajunnutkaan, miten vaarallinen hän on.”
”Mehän voisimme ottaa hänet kiinni”, Argorag ehdotti innoissaan. ”Mitä luulet, sisko, pystyisimmekö me siihen?”
Arinora pysyi hyvän tovin hiljaa ennen kuin sanoi: ”En tiedä. En minä ainakaan sen varaan laskisi. Järkevämpää olisi pyytää kuningatarta lähettämään soturinsa pimeää velhoa etsimään.”
”Hän yritti sitä jo kerran. Mutta pimeä velho on ovela. Eivät soturit häntä löytäneet, eivätkä edes jääneet pitkäksi aikaa pohjoiseen – vaikka nyt kun olen kuullut tilanteesta enemmän, alan uskoa, että olisi ollut järkevää jättää heidät tänne. Wurthankin soturit eivät yksin riitä, se on selvä.”
”Mikä saa sinut luulemaan, että me onnistuisimme siinä, missä kuningattaren soturit eivät?”
”Pimeä velho on ovela. Tämä Neogan kyllä tunnistaa kuningattaren joukot kaukaa ja tajuaa pysytellä poissa heidän näkösältään. Mutta meitä hän ei osaisi pelätä. Me kävisimme helposti tavallisista kulkureista.”
”Luultavasti”, Arinora sanoi. ”Mutta suunnitelmasi pitää yhä sisällään sen oletuksen, että me pystyisimme yksin voittamaan hänet.”
”Eihän sitä koskaan tiedä”, Argorag tuumasi. ”Omasta puolestani olisin valmis yrittämään. Mutta tee toki sinä, meistä viisaampana ja järkevämpänä, lopullinen päätös.”
Arinora tuumi taas hetken veljensä edotusta. Sitten hän virnisti, ja sanoi: ”Jos minä oikeasti olisin viisas tai järkevä, en kyllä lähtisi näin helpolla mukaan sinun hengenvaarallisiin ideoihisi. Mutta anti mennä, yritetään pois. Olemmehan me sentään Tchakternin parhaimpia sotureita – erikseen tehokkaita, yhdessä pitelemättömiä!”

Niin päättivät sisarukset Wurthankista lähtiessään suunnata itään, sen sijaan että olisivat palanneet suoraan Tchakterniin. He tekeytyivät köyhiksi kulkureiksi, ja lähtivät kävelemään Ylänkövuorten seudun metsien läpi kulkevia pikkuteitä pitkin, missä huhut kertoivat pimeän velhon useimmiten liikkuneen.
Tchakternissa nuoret sisarukset olivat jo niittäneet jonkin verran mainetta taitavina velhoina ja suurina sotureina. Heidän isänsä oli monesti ehdottanut että he liittyisivät kuningattaren kaartiin – mutta Argorag ja Arinora olivat molemmat hylänneet tämän ehdotuksen. He auttoivat mielellään pimeiden velhojen kiinniottamisessa, mutta kumpaakaan ei kiinnostanut kuningattaren armeijan tiukka kuri – he olivat aina tehneet asiat omalla tavallaan. Jopa kuningattaren itsensä esittämästä tarjouksesta he olivat kohteliaasti kieltäytyneet.
Kuningattaren hovi oli heille kuitenkin tuttu paikka. Heidän isänsä oli kaupungin parhaita seppiä, joka valmisti suuren osan kuningattaren soturien käyttämistä aseista. Heidän äitinsä taas oli hovissa kutojana; hän oli vastuussa itsensä kuningattaren ja muun hovin vaatteiden valmistuksesta.

Wurthankista itään vaeltaessaan he eivät pitäneet kiirettä, eivätkä yrittäneet liikkua turhan äänettömästi. Eivätkä he joutuneet pettymään; kolme päivää Wurthankista lähtönsä jälkeen heidät pysäytettiin, kun metsästä heidän ympäriltään ryntäsi esiin tusinan verran ryöväreitä, suurin osa miehiä, mutta joukossa myös muutama nainen.
”Mitä tämä on?” Arinora huusi teeskennellen kauhistusta, tarttuen veljeään hihasta.
”Mitä – mitä tahdotte?” Argorag kysyi kuulostaen aivan siltä, kuin ei yhtään tietäisi mitä tehdä.
”Rahat ja arvoesineet ainakin”, tokaisi yksi ryöväreistä. ”Vaikka näytätte kyllä siltä, ettei teillä niitä juuri ole.”
”Nyt tiedän, otetaan tyttö”, toinen sanoi.
”Ei!” Argorag huudahti. ”Saatte kaiken mitä meillä on – mutta älkää viekö häntä!”
Nauraen ryövärit kävivät heidän kimppuunsa. Arinora antautui nopeasti heille ja Argorag teeskenteli kaatuvansa epätoivosta maahan, rosvojen taikojen lamaannuttamana.
”Vie terveisiä kotiin ja pyydä lähettämään loputkin naisväestänne tänne!” rosvot nauroivat kadotessaan metsään.
Hetken Argorag odotti, antaen ryöväreille etumatkaa, minkä jälkeen hän nousi ylös ja lähti kävelemään suuntaan johon he olivat kadonneet. Kukaan roistoista ei ollut vaikuttanut mahtavalta pimeältä velholta, mutta varmasti he tapaisivat päällikkönsä piakkoin.
Rosvot eivät jättäneet paljon jälkiä itsestään, mutta Arinora sen sijaan jätti; tasaisin väliajoin hän käytti taikuutta katkoakseen läheisestä puusta oksan tai nostaakseen kiven esiin sammalesta, eivätkä hänen sieppaajansa huomanneet tästä mitään. Argorag hymyili itsekseen nähdessään miten helposti hän pysyi siskonsa jättämien jälkien perässä.

Joidenkin tuntien kuluttua Argorag näki edessään leirin metsän keskellä. Aurinko oli jo laskenut, mutta leirissä palava nuotio valaisi metsää. Ja nuotion äärestä kuului vahingoniloinen ääni: ”Juttutuokiomme paljasti, että nuori vieraamme on Tchakternista kotoisin, ja selvästi jopa tuntee kuningattaren. Meillä kävi parempi tuuri kuin arvasimmekaan. Eivät he mitään kerjäläisiä ole, vaan yrittivät ovelina naamioitua. Mutta näin me teemme; vaadimme tytöstä kunnon lunnaat, varmasti joku suostuu ne maksamaan. Ja sitten palautamme hänet – kuolleena!”
Nuotion ympäriltä kuului naurua. Maa tuntui värähtelevän sen mukana, ja äkkiä Argorag tajusi, että pimeällä velholla oli rosvojen lisäksi mukanaan myös jättiläinen. Tämä valtava otus istui hieman muista syrjässä pienellä aukiolla, mutta nauroi sitäkin lujempaa. Nuotion ääressä suunnitelmistaan puhuvan mustapukuisen miehen sen sijaan täytyi olla itse Neogan.
Varovasti Argorag hiipi leirin ympärillä, ja löysi lopulta siskonsa suureen tammeen kahlittuna.
”Tulithan sinä”, Arinora kuiskasi. ”Sai sinua hyvän tovin odotellakin.”
”Et taida oikein nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan”, Argorag myhäili. ”Haluatko vapaaksi?”
”Jos se vain sinulle sopii.”
Hetken pähkäiltyään Argorag sai siskonsa kahleet avattua.
”Mikä on seuraava askel?”
”Piiloudutaan”, Arinora sanoi. ”Kun he tajuavat minun paenneen, lähettää Neogan joukkonsa minun perääni – mutta itse hän varmaankin jää tänne. Silloin me iskemme.”
Näin he tekivät, eikä kestänyt kauankaan kunnes he kuulivat piilopaikkaansa pusikkoon pelästyneen kirkaisun.
”Idiootit!” Neogan huusi. ”Ettekö te sitoneet häntä kunnolla? Etsikää hänet, hän ei ole voinut ehtiä kauas! Pyrkii varmasti takaisin tielle! Liikettä!”
Valtavan ryminän myötä rosvojoukko lähti liikkeelle jättiläisen kanssa. Kiukkuinen pimeä velho istahti taas nuotion ääreen, puhisten itsekseen.
Kun jättiläisen askeleet kuuluivat enää kaukaisina tömähdyksinä, tulivat sisarukset esiin piilostaan. Pimeä velho näytti tutkivan jonkinlaista vanhaa kirjaa. Hiljaa kaksikko hiipi hänen taakseen.
”Pimeän taikuuden salat… kirjoittanut Moran. Onko mielenkiintoista luettavaa?” Argorag kysyi.
Neogan käännähti säikähtäneenä ja huomasi sisarukset.
”Moran, kuka hänkin on?” Arinora tiedusteli.
”Sinä…” Neogan kähisi. ”Mutta…”
”Sinä luulit että yrittäisin pakoon, vai?” Arinora kysyi hymyillen. ”Voi, en suinkaan. Tässä on veljeni Argorag.”
”Kuulin muuten suunnitelmasi”, Argorag sanoi. ”Siskoni tulee kyllä palaamaan Tchakterniin, mutta ihan omin avuin ja täysin elävänä, kiitos vain.”
”Sehän nähdään!” Neogan sylkäisi ponkaisten pystyyn. Sisarukset olivat kuitenkin valmiina. Lyhyen taistelun päätteeksi Neogan makasi maassa taioin kahlittuna.
Pyyhkien verta poskeltaan Arinora poimi Neoganin kirjan maasta. Hän selasi nopeasti ikivanhoja sivuja.
”Minä luulen että maailma tulee paremmin toimeen ilman tällaisia opuksia”, hän sanoi ja nakkasi kirjan nuotioon. Neogan irvisti vihaisena.
”Luuletteko selviävänne tästä?” hän kähisi. ”Mieheni löytävät meidät tuota pikaa, ja silloin te olette pulassa!” Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut kovin vakuuttunut.
”Enpä usko”, Arinora sanoi. ”No niin, eiköhän lähdetä liikkeelle.”

Niin he lähtivät taivaltamaan eteenpäin, pimeää velhoa mukanaan kantaen. He eivät palanneet tielle, vaan suuntasivat etelää päin metsän suojassa. Niin jatkui taival päivästä toiseen. Pimeä velho lausui jatkuvasti heille uhkauksiaan, mutta nämä kävivät koko ajan tyhjemmiksi.
”Mietipä siinä matkalla tekosiasi”, Argorag sanoi. ”Vieläkö lähettäisit siskoni kuolleena kotiin? Viemmekö hänet Tchakterniin asti, vai johonkin lähempään kaupunkiin?” hän kysyi kääntyen Arinoran puoleen. ”Minusta tämä matkanteko on ainakin oikein mukavaa.”
”Jatketaan vain saman tien Tchakterniin”, Arinora vastasi. ”Jos hänen uhkaustensa taso tippuu jatkuvasti tuohon malliin, niin haluan kyllä kuulla miltä ne kuulostavat kun olemme perillä!”

Kun matkaa oli kulunut vajaan viikon, olivat he ohittaneet Aushokin, minne he hyvin olisivat voineet pimeän velhon viedä, ja jatkoivat matkaansa etelään lähellä itärannikkoa. Sitten he saapuivat Rämesuolle.
”Ai pahus, unohdin tämän suon”, Argorag mutisi. ”Suunnataan enemmän länteen, niin pystymme ehkä vielä kiertämään sen.”
Seuraavan yön he viettivät suon laidalla. Pimeä velho ei ollut puhua pukahtanut koko päivänä. Hän kihisi itsekseen kiukusta, mutta ei ollut enää lausunut yhtäkään uhkausta.
Sisarusten paistaessa nuotiolla illallista kuulivat he suolta ääniä.
”Jättiläisiä”, Argorag tajusi säikähtäneenä. ”Ei kai vain hänen liittolaisiaan? Ehkä hänet olisi sittenkin pitänyt viedä Aushokiin.” Neogan kohotti katseensa.
”No, se on myöhäistä nyt”, Arinora sanoi nähdessään valtavien hahmojen ilmestyvän esiin. ”Ehkä ne eivät huomaa meitä.” Hätäisesti hän sammutti nuotion. He painuivat mataliksi, painaen pimeän velhon maahan mukanaan.
Maa tärisi jättiläisten lähestyessä. Niitä oli ainakin viisitoista, ja ne tuntuivat riitelevän kiivaasti keskenään.
”Älkää, Goljatin rakit, luulko voivanne määräillä meitä!” yksi jättiläisistä huusi kovaan ääneen. ”Me Zaarin pojat pidämme kyllä puoliamme!”
”Ja pidätte kuulemma meidän vaimojammekin! Tai niin ainakin Kargulen väittää!”
”Mitä hänkin muka tietää? Samanlainen kuin kaikki muutkin Goljatin porukat! Ei paljon lihasta löydy, ja vielä vähemmän älliä!”
”Hys, lopettakaa hetkeksi se mölyäminen!” yksi jättiläisistä huudahti äkkiä. ”Katsokaapas tuonne.” Jättiläinen osoitti sammunutta nuotiota ja sen vierellä varvikkoon kyyristyneitä matkalaisia. ”Velhoja.”
”No, mitä te siinä vielä seisoskelette? Ottakaa kiinni!”
”Sinä et meidän pojillemme käskyjä jaa!”
”No mitä te Zaarin kuhnurit sitten olisitte tekemässä? Päästämässä nämä pakoon vai?”
Hetken jättiläiset katsoivat toisiaan äkäisesti, mutta syöksyivät sitten yhtenä rintamana sisaruksia kohti.
”Ei, älkää, emme tahdo teille pahaa!” Arinora huusi, mutta samaan aikaan Argorag ponkaisi pystyyn ja sinkaisi sormistaan salaman lähintä jättiläistä kohti, joka kaatui parkaisten maahan. Tämä sai muut jättiläiset raivon valtaan, ja ne syöksyivät valtavalla voimalla heidän kimppuunsa, huutaen karmaisevia taisteluhuutojaan. Argorag onnistui iskemään toisenkin jättiläisen kumoon, mutta sitten niin hänet kuin hänen siskonsa, kuten myös pimeä velho, oli kouraistu roikkumaan jaloistaan valtavista kourista pää alaspäin kymmenen metrin korkeuteen.
”Ei, ette toki, muuten vain iskette poikiamme kumoon”, eräs jättiläinen murisi. Kaksi pökertynyttä jättiläistä nousivat vaivoin pystyyn. ”Samanlaisia ovat kaikki velhot.”
”Itse te meidän kimppuumme kävitte”, Argorag ärisi. Arinora vilkaisi häneen varoittavasti.
Seuraavaksi puhui Neogan: ”Te siis tunnette Kargulenin? Sitten varmaan tiedätte minustakin, koska Kargulen on toisinaan avustanut minua. Minä olen Neogan, pimeä velho, kuningattaren vihollinen ja jättiläisten ystävä. Nämä kaksi taas ovat kuningattaren ystäviä, ja teidän vihollisianne. Päästäkää minut menemään ja rangaiskaa näitä kahta, niin minä palkitsen teidät. Omaan suuria rikkauksia, joita tekin varmasti arvostaisitte.”
Jättiläiset katsoivat ilmassa ylösalaisin roikkuvaa Neogania arvioiden. Arinoraa ilmassa pitelevä jättiläinen tuhahti.
”Pöh, pimeä velho muka jättiläisten ystävä. Kargulen on kurja Goljatin rakki, hän on päästään vialla kun on mennyt liittoutumaan velhon kanssa, pimeä tai ei. Tiedän kyllä, että heitä on muitakin, myös Zaarin heimosta, yhtä hakoteillä hekin! Omaa asiaansa pimeätkin velhot ajavat, ja luulevat voivansa käyttää jättiläisiä halpoina työkaluinaan!”
Neogan ei sanonut mitään.
”Olet oikeassa”, sanoi Arinora, yrittäen suunnata katseensa itseään kannattelevaan jättiläiseen, mikä oli hankalaa. ”Pimeät velhot näkevät kaikki apurinsa, niin jättiläiset kuin muutkin, vain työkaluina; mutta me olemme jättiläisten ystäviä. Nourricen kuningatar tahtoo kaikille saaren asukkaille hyvää. Pimeän velhon me vangitsimme, koska toisin kuin me, hän tahtoo vain pahaa kaikille – niin jättiläisille kuin velhoille. Olemme viemässä häntä kuningattaren eteen, missä häntä odottaa tuomio ja ansaittu vankeus. Päästäkää siis meidät menemään, niin pimeä velho joutuu vastuuseen niin velhoja kuin jättiläisiäkin kohtaan tekemistään rikoksista.”
”Vai on kuningatar jättiläisten ystävä?” murahti taaempana seisova jättiläinen. ”Eipä ollut ainakaan se velhojoukko joka meidät tänne suolle ajoi, kuningattaren tunnusta kantaen!”
”Siinä näette!” Neogan huudahti. ”Ei kannata kuunnella kuningattaren ystäviä, he ovat täynnä valheita ja petosta!”
”Mitäs tehdään?” joku jättiläinen kysyi.
”Mitä sitä turhia pähkäilemään, tapetaan vain kaikki tyyni”, eräs tokaisi. ”Kostoksi siitä, että ajoivat meidät tänne! Ja pimeä velho samaan pakettiin!”
”Ei, viedään ne Zaarin luokse, nämä on sen verran ison luokan vankeja että hän päättäköön niiden kohtalosta.”
”Ja miksi Zaar saisi päättää, vaikka Goljat on ilman muuta suurin päällikkömme?”
”Goljatko suurempi kuin Zaar? Johan vitsin murjaisit!”
”Emme me näitä Takavuorille asti ala raahaamaan, Zaar asuu paljon lähempänä. Ja sitä paitsi meitä on enemmän, eli Zaarin pojat määräävät tällä kertaa. Vai haluatteko alkaa tappelemaan, mitä?”
”No jos vielä vähän vähennätte aivotyöskentelyä niin varmasti!”
Jättiläisten riitelyä jatkui vielä hyvän tovin, eivätkä ne edelleenkään päässeet yhteisymmärrykseen siitä mitä vankien kanssa tulisi tehdä. Lopulta kolme velhoa sidottiin kiinni yön ajaksi, jättiläisten käydessä nukkumaan. Vankeja vahtimaan jääneet jättiläiset kuitenkin jatkoivat yhä kinasteluaan.
Kuunneltuaan jättiläisten riitelyä pitkälle yöhön oli Arinora pystynyt muodostamaan jonkinlaisen käsityksen niiden tilanteesta. Jättiläisiä oli kahdesta heimosta, Takavuorilla asuvan Goljatin alaisia, sekä Zaarin väkeä Ylänkövuorilta. Eri heimojen edustajat eivät tulleet toimeen keskenään, mutta olivat joutuneet lyöttäytymään yhteen kun kuningattaren soturit olivat ajaneet molemmat jättiläisryhmät suolle, kun ne olivat tulleet velhojen asutusten läpi lähelle Pestesin kaupunkia. Yksi vahtimaan jääneistä jättiläisistä olisi selvästi ollut valmis luottamaan pimeään velhoon, mutta suurin osa inhosi kaikkia velhoja yhtä lailla. Kuningatarta kyllä jossain määrin kunnioitettiin, ilmeisestikin lähinnä tämän voimakkaiden sotajoukkojen takia, eivätkä kaikki jättiläiset olleet kovin innoissaan ajatuksesta että heillä oli vankinaan Tchakternin hovin väkeä.

Aamulla, kun jättiläiset olisivat lähteneet jatkamaan matkaansa, ei niiden keskuudessa vieläkään ollut selvää mitä vangeille tehtäisiin.
Kun riitelyä oli jatkunut taas vähän aikaa, päätti Arinora yrittää puhua puolestaan.
”Kuulkaa, jättiläiset”, hän sanoi. ”Olen pahoillani siitä, että kuningattaren joukot ovat ilman oikeutta ajaneet teidät tänne suolle. Se oli harkitsemattomasti tehty heiltä. Ettehän te tahdo pahaa velhoille.” Argorag murahti tässä kohtaa kuuluvasti, mutta piti suunsa kiinni. ”Me olemme kaikki kolme teidän armoillanne, ja te teette kanssamme niin kuin tahdotte. Emme unelmoikaan siitä että yrittäisimme päihittää teitä kaikkia ja siten paeta kynsistänne. Mutta jos te päästätte meidät menemään, kerromme me tästä jalosta teosta kuningattarelle. Teillä olisi täysi oikeus kostaa kurja kohtelunne kuningattaren soturien toimesta, mutta jos te sen sijaan olette niin ylväitä olentoja, että pystytte päästämään kuningattaren ystävät menemään, olemme me teille henkemme velkaa. Ja kuningatar todella pitää meidän sanaamme arvossa. Me puhumme hänelle jättiläisten puolesta, niin Goljatin kuin Zaarin heimolaisten, ja vannomme ikuista ystävyyttä jättiläisille. Toisinaan kuningattaren miehet ehkä saattavat käydä taisteluun liian innokkaasti, mutta he ovat kuitenkin kunniallista väkeä – te voitte siis luottaa siihen että me pidämme sanamme.”
Jättiläiset katsoivat Arinoraa pitkään, tietämättä edelleenkään mitä tehdä. Lopulta yksi niistä puhui: ”Tiedättekö mitä, minä sanon että tehdään niin kuin se pyytää. Näistä on ollut vain riesaa alusta asti, emme me niillä mitään tee. Minä ainakin tahdon takaisin Ylänkövuorille, nämä vain hidastaisivat matkaa.”
”Entä pimeä velho?” toinen kysyi.
”Näh, ei puututa velhojen asioihin, niin ehkä nekin jättävät meidät rauhaan.”
Vielä hyvän tovin jättiläiset jatkoivat riitelyään, mutta lopulta ne päättivät noudattaa Arinoran ehdotusta. Neogan yritti epätoivoissaan vielä kerran puhua jättiläisiä puolelleen, mutta tuloksetta.
”Pitäkääkin sananne”, eräs Zaarin jättiläisistä sanoi sisarusten lähtiessä matkaan. ”Ja kirottu olkoon pimeä velho, joka on tehnyt inhottavia tekojaan Zaarin poikien mailla!”

Niin pääsivät Argorag ja Arinora jatkamaan taivaltaan Rämesuolta eteenpäin. Kuljettuaan vielä toisenkin viikon, saapuivat he lopulta Neogania mukanaan raahaten Tchakterniin, missä he suuntasivat suoraan kuningattaren linnaan. Siellä pimeä velho joutui suoraan kuningattaren valtaistuimen eteen.
”Kuningatar Nilda, tässä on Neogan, Nourricen koillisia osia viime aikoina terrorisoinut pimeä velho”, Argorag sanoi paiskatessaan Neoganin maahan nuoren kuningattaren eteen.
Nilda katsoi pimeää velhoa yllättyneenä, ja sanoi sitten: ”Hyvin tehty, Argorag sekä Arinora. Sinä, pimeä velho, oletkin ollut melkoinen maanvaiva, ilmeisesti vielä suurempi kuin ymmärsinkään.”
”Toden totta”, puuttui keskusteluun Harmand, kuningattaren neuvonantaja, joka seisoi valtaistuimen vierellä. ”Tämä on suuri uroteko näiltä sisaruksilta. Pimeät velhot ovat maailman pahimpia vitsauksia, jotka pitäisi kitkeä kokonaan pois, aivan kuten jättiläisetkin.”
Argorag ja Arinora katsahtivat Harmandia varautuneina.
”Kaikella kunnioituksella, eivät jättiläiset ole samanlaisia”, Arinora sanoi. ”Totta puhuakseni me olemme suuressa kiitollisuuden velassa jättiläisiä kohtaan.” Arinora selitti lyhyesti heidän jättiläisten kanssa kokemansa välikohtauksen, yrittäen kaunistella asioita jättiläisten hyväksi. Harmand tuhahti, mutta kuunteli kuitenkin kiinnostuneena.
”Kenties ne eivät kaikki ole liitossa pimeän velhon kanssa, mutta vihollisiamme yhtä kaikki”, hän sanoi Arinoran lopetettua. ”Juuri joitain päiviä sitten saimme ajaa pois lähelle Tchakternia saapuneen jättiläisjoukon. Ne olisivat varmasti tappaneet kaikki kaupungista poistuvat velhot, jos emme olisi lähettäneet sotureitamme turvaamaan maitamme. No, nyt ne ovat kaikki joko kuolleet tai paenneet Suurmetsän suuntaan. Mutta sinä sanot että niiden heimojen johtajat ovat pahoissa riidoissa keskenään?”
Arinora nyökkäsi vakavana.
”Sellaista nyt voikin odottaa niiden kaltaisilta sivistymättömiltä olennoilta. Ja mitä taas tulee tähän kuvotukseen”, Harmand nyökkäsi kohti Neogania, ”minä ehdotan, että hänet teloitetaan heti huomenna, teidän majesteettinne.”
Neoganin katse kääntyili säikähtäneenä Nildan ja Harmandin välillä. Viha valtasi hänen kasvonsa, mutta hän pysytteli hiljaa. Nilda katsahti neuvonantajaansa epäröiden.
”Uskotko, että teloittaminen on todella tarpeen?”
”Teidän korkeutenne, minusta se ei ole oikein”, Argorag sanoi. ”Teloittaminen on pimeiden velhojen hommaa, me olisimme siskoni kanssa voineet tehdä sen milloin tahansa matkamme aikana, mutta toimme hänet silti elävänä tänne asti, koska emme tahtoneet vajota alas hänen tasolleen.”
”Jalo näkökanta, mutta meidän on ajateltava valtakunnan turvallisuutta, teidän majesteettinne”, sanoi Harmand. ”Hän on yksinkertaisesti liian vaarallinen pysyäkseen hengissä. Varmasti hän nytkin juonittelee pakoa, ja jos hän onnistuu, syöksee hän valtakuntamme taas uuteen kaaokseen. Tämä olkoon samalla varoitus myös kaikille muille pimeille velhoille.”
Kuningatar epäröi vielä hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Olet oikeassa. Neogan teloitettakoon heti huomenna.”
”Ei!” Neogan rääkäisi. ”Te tulette katumaan tätä! Voitte tappaa minut, mutta siinä tapauksessa kostoni on oleva hirmuinen!”
”Turhaan uhoat”, Harmand tokaisi. ”Vartijat, viekää hänet tyrmään!”

Neogan yritti vastustella vartijoita, mutta kuningattaren soturit osasivat kyllä käsitellä pimeitä velhoja. Niinpä hänet lukittiin tyrmään, ja ulkopuolelle asetettiin jatkuva vartiointi.
Mutta Neoganin onnistui kuulla vartijoidensa keskustelusta, että Harmandin tytär, Helfrida, oli muutama päivä sitten lähtenyt Suurmetsään poimimaan marjoja. Helfrida ei ollut tietoinen Suurmetsää kohti paenneesta jättiläisjoukosta, ja tämä oli kuulemma huolestuttanut Harmandia.
Silloin kiero ajatus valtasi Neoganin mielen. Hänellä oli muuan jättiläis-liittolainen, nimeltään Kargulen, jonka hän tiesi olevan etelässä, ja hän oli melkoisen varma että tämä oli ollut mukana kuningattaren miesten pakosalle ajamassa joukossa. Niinpä Neogan kirjoitti vaatteistaan repimäänsä riepuun viestin jättiläiselle omalla verellään. Kun hänen tyrmänsä lumottujen kaltereiden taakse lennähti pieni varpunen, onnistui Neogan kiroamaan linnun pimeillä voimillaan, sitoi sitten viestin sen jalkaan, ja lähetti sen kohti Suurmetsää etsimään Kargulenia.
Seuraavana aamuna teloitus toteutettiin. Kuningattaren linnan pihalla Neogan vannoi uhmakkaana kostoa, kunnes pyöveli viimein kohotti kirveensä. Hirveän kirkaisun myötä pimeä velho oli poissa.
Tämä herätti ristiriitaisia tunteita sekä Argoragissa että Arinorassa. Neogan oli, kaikista tämän pahoista teoista huolimatta, ollut heidän matkakumppaninsa useamman viikon ajan, vaikkei pimeän velhon seuraa kovin mukavaksi voinutkaan sanoa. Tämän raahaaminen oikeuden eteen oli kuitenkin ollut merkittävä ajanjakso heille kummallekin.

Neoganin viimeisten hetkiensä aikana esittämät uhkaukset eivät kuitenkaan olleet täysin tyhjiä. Hänen kiroamansa varpunen onnistui kuin onnistuikin löytämään pimeän velhon jättiläisystävän, ja lukiessaan viestiä Karguleniin syttyi syvä kostonhalu. Neogan oli opettanut jättiläiselle monenlaista, ja pimeän velhon kuolemaan tuominnut mies oli sama, jonka käskystä jättiläiset oli Tchakternin läheisyydestä pakoon ajettu – ja jotkut Kargulenin jättiläistovereista olivat saaneet surmansa tuossa iskussa.
Niinpä Kargulen jättäytyi jälkeen muista jättiläisistä, jotka olivat suuntaamassa takaisin kohti pohjoista, ja jäljitti kuningattaren neuvonantajan tyttären, joka oli viettänyt muutaman yön autiotuvassa Suurmetsän laidalla, tarkoituksenaan kerätä tarpeeksi marjoja tulevaa talvea varten. Eikä Helfrida mahtanut mitään suuren jättiläisen kostolle.
Kun tieto tyttärensä kohtalosta saavutti Harmandin, valtasi raivo hänet tyystin. Hän marssi saman tien kuningattaren eteen, vaatien heitä käymään täysmittaiseen sotaan jättiläisiä vastaan.
”Niiden röyhkeydellä ei ole mitään rajaa!” Harmand huusi. ”Ne viis veisasivat varoituksestamme, niiden kaltaisten häijyläisten kanssa ei ole neuvotteleminen! Ne on tuhottava kertaheitolla, jos tahdomme pystyä elämään turvassa! Minun tyttäreni ansaitsee oikeutta, ja koko kansa turvaa!”
Tähän Nilda ei kuitenkaan suostunut. Vaikka hän yleensä arvosti ja kunnioitti Harmandin neuvoja suuresti, näki hän että tyttären menetys oli ajanut hänet hulluuden partaalle. Ja kuningatar muisti myös Arinoran kertomuksen jättiläisten armosta. Näinpä hän kielsi Harmandia yksiselitteisesti käymästä vastatoimiin jättiläisiä kohtaan.

Seuraavalla viikolla kuningattaren hovissa pidettiin suuret juhlat syksyn viimeisen sadon korjaamisen kunniaksi. Kesä oli ollut antoisa, ja linnan varastot pursusivat viljaa. Argorag ja Arinora saapuivat juhliin kunniavieraina, pimeän velhon kukistajina. Kuningattaren pöydässä he saivat nauttia hovin tarjoamista herkuista, kuten Länsikurussa tuotetusta, valtakunnan parhaasta viinistä, sekä kuulla lukuisia onnitteluja hovin merkkihenkilöiltä, siitä miten valtakunnan voimakkaimmat soturisisarukset olivat päihittäneet Neoganin.
Harmand, kuningattaren tärkein neuvonantaja, kuitenkin puuttui, eikä kukaan tuntunut tietävän mihin tämä oli kadonnut. Kun asia tuli puheeksi, ei kukaan ollut nähnyt häntä linnassa moneen päivään.

Samaan aikaan nimittäin Harmand ratsasti kohti pohjoista, missä hän Aution Tasangon ylitettyään lähestyi Takavuoria. Kuningattaren kiellettyä häntä käymästä sotatoimiin jättiläisiä vastaan, oli Harmand katkerana lähtenyt yksin matkaan, kerättyään ensin kaiken tiedon mitä Tchakternissa jättiläisistä tiedettiin.
Takavuorten eteläosista, läheltä Hyistä Metsää, hän löysi joukon jättiläisiä, jotka kuuluivat Ylänkövuorilla asustelevan Zaarin heimoon. Tarkkailtuaan tilannetta jonkin aikaa, marssi mustaan kaapuun sonnustautunut Harmand jättiläisten leiriin. Hänet pysäytettiin heti, mutta Harmand kohotti kätensä ja sanoi: ”Olkaa rauhassa, tulen ystävänä. Ylistetty olkoon Zaar, jättiläisten päälliköistä mahtavin!”
”Siinä sinä olet oikeassa, mikä on perin harvinaista velhoille”, muuan jättiläinen örisi. ”Itse olen tuntenut vain yhden velhon, joka on ollut mistään kotoisin.”
”Tarkoitat kenties Neogania, pimeää velhoa ja jättiläisten ystävää, jonka Nourricen kuningatar äskettäin teloitti julmasti.” Jättiläinen nyökkäsi yllättyneenä. ”Minä olin Neoganin liittolainen. Olen tullut teidän luoksenne tekemään ehdotuksen, jonka kyseinen pimeä velho minulle ennen kuolemaansa esitti. Kertokaahan, mitä mieltä olette Goljatista, Takavuorten heikkomielisestä päälliköstä?”
Jättiläiset murahtelivat ärtyneinä.
”Saisi saada luun kurkkuunsa, se köntys pitää itseään kaikkien jättiläisten päällikkönä. Maailma tulisi paremmin toimeen ilman mokomaa isottelijaa. Me pidämme leiriä lähellä sen mörököllin majaa, jotta voisimme tarkkailla heidän toimiaan, ja pääsemme kertomaan Zaarille jos he suunnittelevat jotain kieroa.”
”Siitä voitte olla varmoja”, Harmand sanoi. ”Sillä mahtailijalla on jatkuvasti mielessään pahoja ajatuksia Zaarin väkeä kohtaan. Paljon muuhun ei Takavuorten turmeluksen ajattelukyky pystykään. Mutta mitä mieltä te olisitte siitä mahdollisuudesta, että Goljat poistettaisiin päiviltä, jolloin Zaar voisi oikeutetusti ottaa paikkansa kaikkien jättiläisten päällikkönä?”
Jättiläiset katsahtivat toisiinsa yllättyneinä.
”Zaarin pojat saisivat määrätä Goljatin rakkeja?”
”Sehän olisi vain oikeus ja kohtuus…”
”Mutta miten se onnistuisi?”
Harmand rykäisi ja asteli aivan jättiläisten nuotion eteen.
”Jos me pimeät velhot jotain osaamme, niin kavalien salamurhien suorittamisen.” Hän kaivoi kaapunsa taskusta suuren pullon vihertävää nestettä, jonka hän oli ottanut mukaansa yhdestä hovin tarkimmin varjelluista varastoista. ”Ottakaa tämä. Se on vahvaa myrkkyä. Jos kaadatte tätä Goljatin ruokaan, ja hän maistaa sitä palasenkin, on hän mennyttä kalua – jolloin Zaar voi astella ottamaan sen mikä hänelle Nourricen suurimpana ja mahtavimpana jättiläisenä ilman muuta kuuluisi.”
Jättiläiset katselivat lumoutuneina tummanvihreää myrkkyä, ja kierot ajatukset pyörivät niiden ahneissa, pahaa-aavistamattomissa mielissä.

Seuraavana aamuna Harmand oli jo saapunut Takavuorten keskelle, Goljatin leiriin. Kymmenet jättiläiset vartioivat leiriä, ja Harmand tuotiin suuren vuoren juurelle Goljatin kivisen istuimen eteen. Takavuorten päällikkö, Goljat Suuri, oli suurin jättiläinen jonka Harmand oli kuunaan nähnyt. Goljatin päässä oli kivinen kruunu, ja hänen istuimeensa nojasi nuija, jota kymmenenkään miestä tuskin jaksaisi yhteisvoimin nostaa käyttämättä taikuutta apunaan.
Harmand kumarsi nöyränä Goljatin edessä, ja sanoi: ”Kauan eläköön Goljat, jättiläisten päälliköistä suurin ja mahtavin! Minä olen Eumund Wurthankista, jättiläisten ystävä, ja tuon teille varoituksen uhkaavasta vaarasta.”
”Vaarasta? Mikä vaara voisi kuunaan uhata minua?” Goljat jylisi. ”Kuningattaren kirottu armeijako?”
”Ei suinkaan, oi johtajista suurin”, Harmand sanoi. ”Kyse on petollisesta kilpailijastanne, Ylänkövuorten Zaarista.” Goljat tuhahti, mikä sai maan Harmandin alla värisemään. ”Zaar ei tahdo tyytyä olemaan sinua vähäisempi päällikkö, vaan tahtoo anastaa kaikkien jättiläisten herruuden itselleen. Hän on lähettänyt salamurhaajia myrkyttämään sinut hengiltä.”
Goljat päästi kidastaan raivokkaan huudon, jonka kaiku vavisutti vuoria heidän ympärillään. Tahtomattaankin Harmand kyyristyi jättiläisen raivon edessä, mutta suoristautui nopeasti.
”Olisihan se pitänyt arvata”, Goljat murisi. ”Vaikka minä olen hyvää hyvyyttäni sallinut Zaarin väen elää rinnallani.”
”Valtias, mistä me tiedämme että voimme luottaa tähän velhoon?” eräs Goljatin jättiläisistä puuttui keskusteluun. ”Miksi hän varoittaisi meitä? Velhot pitävät meitä vihollisinaan.”
”Minä olen jättiläisten ystävä, ainakin Goljatin heimon”, Harmand sanoi. ”Uskoin myös ystävyyteen Zaarin kanssa, kunnes hänen heimolaiset surmasivat tyttäreni, ystävyydestäni huolimatta. Kannan kaunaa Zaaria kohtaan, ja siksi riensin oitis tänne varoittamaan teitä, heti kun kuulin hänen väkensä suunnitelmista. Odottakaa vain niin näette, että olen oikeassa. Zaarin petollisuus on rikos kaikkia jättiläisiä kohtaan.”

Jo samana iltana kolme Zaarin jättiläistä soluttautui Goljatin leiriin, ja yksi niistä livautti Takavuorten jättiläisten johtajalle tarjottavaan ruokaan Harmandin antamaa myrkkyä. Harmandin varoituksen takia tämä kuitenkin huomattiin, ja petolliset jättiläiset otettiin kiinni ja tuotiin Goljatin eteen. Goljatin katse oli täynnä raivoa, hänen mulkoillessaan salamurhaa yrittäneitä lajitovereitaan.
”Tähän on siis tultu”, Goljat mölisi, ”alhainen Zaar luulee, etten huomaisi murhayritystä nenäni edessä. Hänen porukkansa kaipaa selvästi isomman luokan opetusta!”
”Älä tapa meitä”, yksi maahan painetuista jättiläisistä vikisi. ”Ei tämä meidän ideamme ollut, eikä Zaarinkaan, muuan velho tämän keksi.”
”Haa, yrittävät peitellä totuutta syyttämällä velhoja!” Harmand huusi. ”Sen lisäksi että ovat pettureita ja murhaajia, ovat he myös valehtelijoita!”
”Tuo se juuri –” maahan painettu jättiläinen huusi järkyttyneenä, mutta sai sitten Harmandin huomaamattomasta loitsusta pahan yskänkohtauksen, eikä pystynyt jatkamaan.
”Valehtelijat!” Goljat huusi raivoissaan, tarttuen toisella kädellään valtavaan nuijaansa. Zaarin jättiläiskolmikko yritti epätoivoissaan anoa armoa, mutta Goljat kohotti aseensa, ja valtavien jysähdysten myötä hänen murhaansa yrittäneet jättiläiset hakkaantuivat tohjoksi. Sivummalla seisova Harmand katseli kieroa hilpeyttä tuntien, miten hänen suunnitelmansa ensivaiheet toteuttivat itseään. Vuoret kaikuivat suunnattoman nuijan iskiessä tuskissaan huutavien jättiläisten lihaan, murskaten luita alleen ja tahrien maan verellä.
Kun Goljatin raivo lopulta alkoi laantua, uskaltautui Harmand taas puhumaan.
”Kuten näet, minä olin oikeassa. Zaar on häijy ja petollinen, eikä kaihda mitään keinoja anastaakseen jättiläisten herruuden itselleen. Ja nyt, kun hän tietää suunnitelmansa epäonnistuneen ja petollisuutensa paljastuneen, pelkään minä että hän saattaa käydä avoimeen sotaan teitä vastaan. Sillä hän tietää olevansa kahdesta päälliköstä heikompi, mikä tarkoittaa hänen pelkäävän jatkuvasti sinun kostoasi; jolloin hän uskoo, että hänen ainoa keinonsa välttyä siltä on iskeä heti, ennen kuin te ehditte valmistautua siihen.”
”Se olisi niin hänen tapaistaan”, Goljat murahti. ”Häntä on rangaistava, ja pahemman kerran onkin.”
”Ehdottomasti”, Harmand sanoi. ”Mutta teidän on kiirehdittävä. Teidän on iskettävä ennen kuin Zaar saa kuulla murhayrityksensä epäonnistuneen, muuten hän ehtii varautua siihen.”
”Niin me teemme”, Goljat murisi. ”Joukot! Heti huomisaamuna lähdemme marssimaan kohti Ylänkövuoria! Annamme Zaarille kunnon opetuksen, ja näytämme, kumpi jättiläisheimoista on voimakkaampi! Kukaan ei yritä murhata Goljat Suurta, ja selviä siitä maksamatta!”

Aamulla jättiläiset lähtivät liikkeelle, suunnaten Hyisen Metsän pohjoislaitaa kohti itää. Mutta Harmand oli heitä edellä, ja lähestyi jo Ylänkövuoria, missä hän riensi suoraa päätä Zaarin leiriin. Epäileväisinä jättiläiset toivat hänet Zaarin eteen, joka ei ollut paljon Goljatia pienempi.
”Kauan eläköön Zaar, jättiläisten päälliköistä mahtavin”, Harmand sanoi kumartaen syvään. ”Tuon teidän väellenne varoituksen. Tänä aamuna on Takavuorten alhainen päällikkö Goljat lähtenyt sotajalalle. Hän suuntaa parhaillaan joukkoineen tänne, tarkoituksenaan surmata sinut ja anastaa kaikkien jättiläisten herruus itselleen. Teidän on toimittava nopeasti, jos tahdotte selvitä. Vaikka Goljatin toimet ovat alhaisia, on hänen voimansa suuri, ja petollisuutensa vieläkin suurempi.”
”Paljon järkeä en ole koskaan Goljatilta odottanut”, Zaar vastasi, ”mutta miksi ihmeessä hän yhtäkkiä lähtisi täysmittaiseen sotaan minua vastaan? Sitä paitsi minulla on vakoojia Takavuorilla, he olisivat varoittaneet minua, jos väitteesi olisi totta!”
”En tiedä hänen syytään, liekö hänellä sellaista ollenkaan? Mutta pian hän on täällä, sen minä tiedän. Näin kolmen jättiläisen taistelevan Goljatin väkeä vastaan; jos he olivat sinun vakoojasi, ovat he kaikki kuolleet. Sitä paitsi Goljatin väki surmasi minun tyttäreni, siksi kannan hänelle kaunaa, ja olen tarkkaillut hänen liikkeitään pitemmän aikaa.” Zaar murisi vihaisena, ja Harmand tunsi maan värisevän jalkojensa alla. ”Minä varoitan sinua, Zaar. Tapa minut, jos väitteeni osoittautuu valheelliseksi; mutta jos hylkäät varoitukseni, tulet katumaan sitä katkerasti.”
Niinpä Zaar suostui kuuntelemaan Harmandin neuvoa, ja järjesti leirinsä puolustusasemiin. Eikä Goljatin viha pettänyt Harmandia. Aamulla kahden päivän päästä hyökkäsivät Goljatin raivostuneet joukot Zaarin leiriin, ja katkerasti jättiläisten kaksi heimoa taistelivat keskenään. Taistelun tuoksinassa ei yksikään jättiläinen tullut ajatelleeksi kaivaa esiin syytä, jonka takia heimojen riidat olivat edenneet sodan partaalle; Harmandin valheet olivat sokaisseet ne, ja molemmat heimot näkivät syyn taistelulle yksinomaan vihollisissaan.

Zaarin puolustus pakotti lopulta Goljatin vetäytymään, mutta hirvittävällä hinnalla; lukuisia jättiläisiä oli saanut surmansa kummallakin puolella. Tätä ei kuitenkaan ollut Harmand enää näkemässä. Pian hän ilmestyi taas Tchakterniin, tuoden ikäviä uutisia pohjoisesta; jättiläiset olivat ajautuneet sotaan, ja niiden asuttamien alueiden lähellä elävät velhot olivat vaarassa jäädä jalkoihin.
Nämä uutiset saivat kuningattaren heti kutsumaan kaiken hovin väen kokoon tärkeään neuvonpitoon. Myös Argorag ja Arinora saapuivat paikalle. Harmand esitti ehdotuksen, että pohjoiseen lähetettäisiin välittömästi sotajoukkoja turvaamaan jokaista velhokylää, joille annettaisiin ohjeet tappaa jokainen jättiläinen, joka tarkoituksella tai erehdyksessä uhkaisi velhojen henkiä. Aluksi kuningatar oli haluton suostumaan näin äärimmäiseen ratkaisuun, mutta kun hän kuuli juuri saapuneet uutiset jättiläisten yhteenotosta Paakkilan kylän lähellä, missä yli kymmenen velhoa oli menettänyt henkensä, ja lukuisat muut kotinsa, suostui hän Harmandin ehdotukseen, Arinoran vastalauseista huolimatta. Jos jättiläiset eivät välittäneet siitä, miten monta ihmishenkeä niiden sota maksaisi, oli jonkun siitä välitettävä.

Jättiläisten sisällissota eteni juuri, kuten Harmand oli toivonutkin. Kumpikin osapuoli näki syyn vastapuolessa, eikä neuvotteluilla ollut sijaa. Lukuiset sodan vaatimat uhrit vain kasvattivat niiden vihaa toisiaan kohtaan, ja taistelut kävivät yhä verisemmiksi. Useamman kerran jättiläisten yhteenotot tapahtuivat lähellä velhojen asutusta, jolloin kuningattaren soturit omaa yhteisöään puolustaen tulivat surmanneeksi useita jättiläisiä – tämäkään ei enää pystynyt yhdistämään jättiläisiä, niiden toisiaan kohtaan tuntema viha oli paisunut paljon suuremmaksi kuin kummankaan puolen viha velhoja kohtaan.
Argoragia ja Arinoraa uutiset pohjoisesta huolestuttivat kovasti.
”Jos tämä meno jatkuu, ei jättiläisiä pian ole ollenkaan jäljellä”, Arinora sanoi.
”Ei sillä, että mitenkään erityisemmin pitäisin niistä, mutta en silti soisi tämän tapahtuvan”, Argorag sanoi. ”Ja sitä paitsi me olemme vannoneet ikuista ystävyyttä niitä kohtaan. Jotain meidän on tehtävä.”
”Lähdetään pohjoiseen”, Arinora sanoi. ”Katsotaan, jos pystyisimme mitenkään puhumaan niille järkeä.”
Näin sisarukset jättivät Tchakternin, ja suuntasivat taas kohti Wurthankia. He eivät kuitenkaan tienneet, että samaan aikaan kuningatar Nilda lähetti myös Harmandin Wurthankiin, kun oli jälleen kerran kuullut uutisia uudesta velhojen kylästä, joka oli jäänyt taistelevien jättiläisten jalkoihin. Wurthankissa Harmand sai komentoonsa kaupunkiin lähetetyt sotajoukot, ohjeenaan turvata pohjoiset asutukset niin hyvin kuin mahdollista – mutta suorat hyökkäykset jättiläisiä kohtaan kuningatar oli kieltänyt.
Argorag ja Arinora lähtivät heti samoilemaan erämaihin Wurthankista pohjoiseen, toivoen törmäävänsä jättiläisiin. Muutaman päivän kuluttua he löysivätkin Jäävuorten eteläpuolelle leiriytyneen joukon Zaarin heimolaisia. Ja kuinka ollakaan, yksi jättiläisistä, nimeltään Vorna, tunnisti heidät, sillä se oli ollut mukana siinä joukossa joka oli aikanaan ottanut heidät vangeikseen Rämesuolla, kun he olivat saattamassa Neogania oikeuden eteen.
”Muistan kyllä, miten te vannoitte ikuista ystävyyttä jättiläisille”, Vorna sanoi. ”Ja arvostan sitä, että nyt yritätte pitää valanne. Mutta Goljatin kanssa ei ole neuvotteleminen. Me olemme kaikki Zaarin pojat lähteneet Ylänkövuorilta, keräännymme näille maille, eikä Goljat osaa odottaa hyökkäystämme tästä suunnasta. Kun olemme tehneet iskumme, ja saaneet Goljatin hengiltä, sitten voitte jälleen olla meidän ystäviämme – Zaarin hallitessa voivat jättiläiset ehkä elää sovussa velhojenkin kanssa. Mutta tätä taistelua emme voi jättää käymättä. Goljat se meidän kimppuumme ensin hyökkäsi, ja nyt hän saa vastata tekosistaan suoraan meille! Me emme lepää ennen kuin petollinen Goljat makaa haudassaan!”
Turhaan yrittivät sisarukset puhua järkeä jättiläisille. Pian paikalle saapui itsensä Zaarin poika Laufi, joka ajoi vihaisena velhot tiehensä, sillä hän halusi kertoa heimolaisilleen isänsä suunnitelmasta. Niinpä Argorag ja Arinora eivät voineet kuin palata pettyneinä takaisin Wurthankiin.
Kaupungissa he yllättyivät kovasti, kun sattuivat tapaamaan Harmandin armeijan tukikohdan liepeillä. He eivät yhtään pitäneet siitä, että tunnetusti jättiläisiä vihaava neuvonantaja oli lähetetty paikalle, mutta mainitsivat kuitenkin kysyttäessä jättiläisjoukon, jonka olivat äskettäin tavanneet.

Eipä kuitenkaan Argorag, tai Arinorakaan arvannut, mihin toimiin Harmand tämän tiedon perusteella ryhtyi. Seuraavana aamuna hän ratsasti varhain ulos Wurthankista, ja suunnisti taas kerran kohti Takavuoria, ja Goljatin tukikohtaa. Täysin vailla pelkoa hän ei voinut astella Goljatin eteen, mutta ulkoisesti hän onnistui kuitenkin pysymään tyynenä puhutellessaan jättiläisten päällikköä – ja sisällään hänen suunnitelmansa kävivät entistäkin kierommiksi.
”Tuon jälleen uutisia, oi Goljat Suuri, suurista johtajista suurin ja korkein. Vihollisenne, alhainen petturi Zaar, on lähtenyt Ylänkövuorilta.”
”Tiedän sen”, Goljat jylisi. ”Zaaria vakoilemaan lähettämistäni miehistä kaksi sai surmansa, mutta eilen yksi heistä palasi ja kertoi tästä. Jos vain tietäisin mihin se petollinen käärme on piiloutunut, voisin murskata hänen pelkurijoukkonsa yhdellä iskulla!”
”Aivan, ilman tukikohtansa suojaa Zaar on voimaton. Ja minä tiedän missä hän piileskelee. Hän kokoaa joukkojaan Jäävuorten eteläpuolelle, Wurthankista luoteeseen, ja yrittää yllättää teidät hyökkäämällä pohjoisesta.” Goljat murahti jälleen niin että vuoret tutisivat. ”Sinun, oi päälliköistä suurin, kannattaisi iskeä ennen kuin he ovat valmiita hyökkäämään.”
”Niin minä teenkin. Kokoamme kaikki joukkomme, ja nujerramme sen vähämielisen petturin kertaheitolla! Liian monta meidän heimostamme on saanut surmansa! Zaarille on kostettava vaikka se jäisi viimeiseksi teoksemme!”
Harmand ei voinut olla hymyilemättä – ja päänsä sisällä hän nauroi täyttä kurkkua. Hänen suunnitelmansa oli vienyt pitemmälle kuin hän oli toivonutkaan. Hän uskaltautui jopa yrittämään kaikista ajatuksistaan katalinta, joka hänen mieleensä oli noussut yön pimeinä tunteina. Hän tiesi olevansa vaarallisilla vesillä, mutta ajatuksen onnistuessa hänen kostostaan tulisi täydellinen.
”Entä lapsenne? Ja heistä huolehtivat naiset?” Harmand kysyi teeskennellen huolestunutta, vilkaisten syrjäsilmällä muutamaa syrjemmässä seisovaa, vain vähän häntä itseään isompaa jättiläislasta. ”Kuulin väitettävän, että Zaar tahtoo kostaa jokaiselle teidän heimonne jättiläiselle – lapsia myöten.”
”Jääkööt tänne turvaan”, Goljat mutisi. ”Ne, jotka eivät ole vielä tarpeeksi suuria sotiakseen.” Muutamat keskenkasvuiset vilkuilivat päällikkönsä suuntaan pettyneinä, mutta pelokkaina. Harmand onnistui vaivoin peittämään leveän virneensä.

Takavuorilta Harmand palasi jälleen Wurthankiin. Siellä hän kokosi nopeasti kasaan suuren iskuryhmän kaupungin parhaita sotureita, joille hän kertoi saaneensa kuningattarelta salaisen, tärkeän tehtävän, jota suorittamaan heidät oli valittu. Kun aamu taas sarasti, marssi pataljoona ulos kaupungin porteista, suunnaten Takavuoria kohti.
Argorag ja Arinora näkivät sotureiden lähdön, ja pahat aavistukset valtasivat heidän mielensä. Niinpä he päättivät lähteä salaa heitä seuraamaan.
Harmandin iskujoukon saapuessa Takavuorille, alkoivat monet sotureista ihmetellä heidän tehtävänsä tarkoitusta. Mutta koska kyseessä kuulemma oli itsensä kuningattaren antama määräys, eivät he kyseenalaistaneet Harmandin käskyjä.
Kun he alkoivat lähestyä Goljatin leiriä, pysähtyi Harmand kuitenkin äkisti. Jostain kaukaa kuului kauheaa jylinää, kuin etäistä ukkosen pauhua. Jättiläiset olivat sittenkin käyneet taisteluunsa Takavuorilla, vaikka Harmand oli yrittänyt ohjeistaa Goljatin hyökkäämään Zaarin kimppuun Jäävuorten suuntaan. Mutta se ei kuitenkaan pilaisi Harmandin suunnitelmaa, äänistä päätellen Goljatin leiri oli kuitenkin tyhjillään. Ehkäpä Goljatin joukot olivat joutuneet Zaarin väijytykseen lähtiessään leiristään.
Kun iskujoukko viimein saapui tyhjään jättiläisleiriin, eivät soturit enää voineet olla kyselemättä heidän tehtävänsä tarkoitusta. Harmand kuitenkin vain murahti, että kaikki selviäisi heille piakkoin. Vaikuttuneet katseet tarttuivat helposti Goljatin valtavaan, tyhjään, kiviseen istuimeen, tuntien jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta. Hermostuneet katseet pälyilivät myös vuorten taakse, mistä taistelun äänet kantautuivat nyt entistä lähempää.
Sitten Harmand kuuli sen mitä oli etsinyt. Edestäpäin kuului heikkoa vaikerrusta, joka olisi helposti hukkunut läheisen taistelun jylyyn, jos sitä ei olisi osannut etsiä. Niinpä Harmand ohjasi soturinsa kohti läheistä luolaa. Hän kurkisti sisälle, ja näki sinne piiloutuneen parikymmentä jättiläistä – lapsia ja näistä huolehtivia naisia, sekä jokunen sodassa haavoittunut soturi. Yllättyneinä jättiläiset käänsivät katseensa tulokkaisiin. Jotkut näyttivät aluksi huojentuneilta, kun heidän liittolaisensa, Zaarin aikeista useamman kerran varoittanut pimeän velhon vanha liittolainen, oli saapunut – mutta nämä katseet vaihtuivat nopeasti silmittömään pelkoon, kun tämän perässä saapui kokonainen rykmentti kuningattaren parhaita sotilaita.
”Tappakaa ne”, Harmand käski. ”Tappakaa joka ikinen! Tästä jättiläisten sodasta on tehtävä loppu saman tien, jos haluamme pystyä elämään turvassa. Tämä on kuningattaren käsky. Jättiläiset ovat ylittäneet viimeisen rajan, eivätkä jätä meille muita vaihtoehtoja. Tappakaa!”
Näin kävivät kuningattaren sotajoukot suorittamaan salaista, tärkeää tehtäväänsä. Lähistöltä kuuluvia jättiläisten taisteluhuutoja peläten he eivät alkaneet epäillä Harmandin käskyjä, vaikka viattomien naisten ja lasten surmaaminen saikin jotkut heistä epäröimään. Epätoivoissaan kauhistuneet jättiläiset yrittivät puolustautua, mutta naisista ja lapsista ei ollut vastusta velhoarmeijan eliitille. Pian oli jokainen luolaan piiloutunut jättiläinen kuollut. Katsellessaan valtavaa veren peittämää luolaa, tunsi moni sotureista suurta häpeää sisällään – mutta enää tekoa ei saanut tekemättömäksi. Ja olivathan he sentään toimineet kunnialla, suorittaessaan kuningattaren määräämää tehtävää.

Lähistöllä Argorag ja Arinora seurasivat tapahtumia piilosta. Kauhistus valtasi heidät, kun he viimein näkivät Harmandin todelliset tarkoitusperät kaikessa karuudessaan. Argorag nousi jo pystyyn ja oli lähtemässä suin päin Harmandia kohti, kasvot vihan vääristäminä. Arinora kuitenkin pysäytti hänet.
”He tappoivat ne”, Argorag ärisi. ”Viattomia naisia ja lapsia!”
”Harmand haluaa tappaa ne kaikki”, Arinora sanoi. ”Hänen tyttärensä kuoli jättiläisen käsissä – ja hän haluaa kostaa sen kaikille jättiläisille. Hän haluaa tappaa ne kaikki sukupuuttoon.”
”Ja meidän on estettävä häntä”, Argorag murahti. ”Kostettava jättiläisten puolesta!”
”Voimme kostaa sen hänelle myöhemmin”, Arinora sanoi. ”Sillä juuri nyt ovat viimeiset jättiläiset taistelemassa tuolla laaksossa henkensä edestä. Jos me emme estä niitä, tappavat ne toisensa sukupuuttoon ennen auringon laskua. Ensin meidän on yritettävä saada ne rauhoittumaan, sitten voimme miettiä mitä teemme Harmandille.”
Argorag katsoi siskoaan ja nyökkäsi.
”Olet oikeassa. Mennään.”
Niinpä sisarukset suuntasivat kohti läheistä taistelun ryskettä. Pian he näkivät edessään villin sotatantereen. Vuoret vapisivat kahden jättiläisheimon viimeisten soturien mitellessä voimiaan. Maassa lojui lukemattomia kuolleita. Veri valui vuolaina virtoina kohti alarinteillä levittäytyvää Hyistä Metsää. Raivoisat huudot halkoivat taivasta.
”Katso, sisko.” Argorag osoitti taistelukentän laidalle, missä seisoi valtava, kruunupäinen jättiläinen, kädessään suunnaton nuija. Tämän vieressä makasi pienempi, mahtaviin kahleisiin sidottu jättiläinen. ”Tuohan on se Zaarin poika, joka ajoi meidät tiehemme. Laufi. Hänet on otettu vangiksi.”
”Silloin tuon toisen täytyy olla Goljat”, Arinora pohti.
”Onpas se iso… katso tuota nuijaa, sillä hakkaisi kerralla rikki Tchakternin linnan muurit!”
”Tule”, Arinora sanoi, ”meidän on yritettävä puhua heille järkeä!”
Niinpä kaksikko suuntasi alas kohti Goljatia, joka seisoi katselemassa vähiin huvenneiden sotureiden taistelua, kasvot silmittömään vihaan vääristyneinä.
”Seis!” Argorag huusi lähestyessään Goljatia. ”Kuunnelkaa meitä, teidän on lopetettava tämä taistelu, tai muuten kaikki jättiläiset ovat kohta sukupuuton partaalla!”
Goljat kääntyi epäileväisenä katsomaan uusia tulokkaita, mutta siinä samassa Argorag joutui hypähtämään kiireesti sivuun, kun kuoleva jättiläinen oli kaatua hänen päälleen. Maa tärähti jättiläisen iskeytyessä maahan niin lujaa, että molemmat sisarukset menettivät tasapainonsa ja kaatuivat maahan.
”Sinä olet varmaankin Goljat”, Arinora sanoi päästyään takaisin pystyyn. ”Sinun on kuunneltava meitä. Katso nyt, näethän itsekin, mitä on tapahtumassa. Pian kaikki soturinne ovat kuolleet, ja koko jättiläisten suku katoaa maan päältä! Sitäkö te tahdotte? Vielä voitte sopia rauhan ja pelastaa olemassaolonne, mutta se on tehtävä heti! Voit aloittaa vapauttamalla vankisi.”
Silloin Goljat polkaisi vihaisena maata ja karjaisi niin lujaa että vuoret tutisivat. Se kohotti nuijansa ja iski kohti lähestyviä sisaruksia, jotka ehtivät nipin napin livahtaa jättiläisen ulottumattomiin. Maahan jäi suunnaton kuoppa siihen kohtaan mihin nuija oli osunut.
”Minä vapautan Zaarin pojan sitten kun taivas putoaa niskaamme!” Goljat mylvi. ”Zaar on häviämässä, melkein kaikki hänen joukkonsa ovat kuolleet. Sitten, kun Zaar itse makaa kuolleena poikansa vierellä, sitten minä teen hänen kanssaan rauhan!”
”Viisaita sanoja, oi mahtava Goljat”, kuului ivallinen ääni. Harmand oli saapunut paikalle. ”Kuten olet taas kerran nähnyt, ei Zaariin ole luottaminen. Jättiläiset eivät voi elää rauhassa, niin kauan kuin se kutale on hengissä. Ja sama pätee koko hänen sukuunsa. Sinuna minä aloittaisin tappamalla hänen poikansa ja perillisensä, pyyhkäisten koko Zaarin kirotun suvun pois maan päältä!”
”Ei, älä kuuntele häntä!” Arinora huusi. ”Etkö näe, että hän on tämän kaiken takana? En tiedä, kuka hän on teille väittänyt olevansa, mutta oikeasti hän on Harmand, kuningattaren petollinen neuvonantaja Tchakternista. Hän tahtoo että te tapatte toisenne sukupuuttoon, ei hän sinun puolellasi ole, vaikka onkin niin väittänyt! Samoja valheita hän on kertonut Zaarillekin, ajaen teidät sotaan tappamaan toisenne!”
Goljatin katse jähmettyi. Hetken jättiläinen oli täysin liikkumatta, tuijottaen ilmeettömänä Harmandia, jonka pelästynyt katse kääntyili Argoragin, Arinoran ja jättiläispäällikön välillä. Hitaasti Harmand alkoi perääntyä. Mistä nuo kirotut sisarukset olivat tänne ilmaantuneet, ja miten he saattoivat tietää hänen tekosistaan?
Äkkiä Goljatin viha leimahti voimakkaampana kuin koskaan ennen; se päästi ilmoille huudon, joka kaikui halki Takavuorten, kuuluen Hyisen Metsän halki, missä hirviöt piiloutuivat kauhuissaan puiden varjoihin. Goljat kohotti nuijansa ilmaan. Harmand säntäsi kirkuen pakoon, mutta Goljat saavutti hänet muutamalla askeleella. Se iski nuijansa maahan iskulla, joka halkaisi suuren kallion kahtia, ja kuningattaren neuvonantaja murskaantui nuijan alle.
Raivoaan yhä ulvoen Goljat kääntyi kohti kahlittua jättiläistä, joka huusi epätoivoisena: ”Ei! Isä, auta!”
Argoragin ja Arinoran huudoista välittämättä Goljat iski jälleen, ja Laufin Zaarin pojan pää murskaantui karmean huudon myötä kalliota vasten.
Samaan aikaan kuului kauempaa yhtä hurjaa karjuntaa. Yksikään Zaarin hyökkäykseen käyneistä jättiläisistä ei enää ollut hengissä, ja viimeiset taistelijat olivat kentän toisella laidalla, missä kolme viimeistä Goljatin jättiläistä oli käynyt soturinsa menettäneen Zaarin kimppuun. Zaar oli jo jäämässä alakynteen, mutta kuullessaan poikansa hätääntyneen avunhuudon ja sekuntia myöhemmin tuskaisan kuoleman, valtasi sen suunnaton viha. Taas kerran vuoret kaikuivat Zaarin huutaessa Goljatille uuden haasteen. Uuden raivonsa voimin se hakkasi vastustajansa maahan tappavilla iskuilla suunnattomalla, kivisellä sotakirveellään. Nyt viimein, Kargulenin kaaduttua Goljatin sotureista viimeisenä, makasivat kaikki jättiläiset Zaaria ja Goljatia itseään lukuun ottamatta kuolleina taistelutantereella.
”Laufi!” Zaar huusi juosten Goljatia kohti. Goljat nauroi säälimättömästi.
”Minä sain poikasi kiinni kun se raukka tuli vakoilemaan meitä lähtömme alla. Pikku Laufisi kertoi minulle kaiken teidän suunnitelmastanne. Luulitte voivanne väijyttää meidät noin vain, mitä? Mutta nyt hän on kuollut, ja niin olet kohta sinäkin!”
”Sinä se vasta kuollut oletkin!” Zaar ärjyi. ”Ja niin ovat soturisikin!”
”Ei, kuunnelkaa nyt!” Argorag huusi. ”Katsokaa nyt, mitä te olette tehneet! Kaikki väkenne ovat kuolleet! Te kaksi olette ainoat eloon jääneet! Koko lajinne selviäminen on himputin ohuen langan varassa, ja mitä te teette? Vieläkin uhoatte toisillenne, vaikka olette nähneet mihin riitanne on teidät johtanut! Katsokaa nyt itseänne! Ettekö tosiaan ole oppineet mitään? Niin paljon kuolemaa, ja kaikki tämä sotiminen aivan turhaan!”
Vaan kuuroille korville kaikuivat Argoragin sanat. Vihaansa huutaen jättiläisten kaksi viimeistä päällikköä kävivät viimeiseen taisteluunsa, eikä kummallakaan ollut kuin yksi tarkoitus; tappaa vihollinen hinnalla millä hyvänsä. Zaarin tappavan jykevän kirveen ja Goljatin mahtavan nuijan iskut satelivat suuntaan ja toiseen, ja vuoret vapisivat jättiläisten mitellessä voimiaan. Voimattomina katsoivat Argorag ja Arinora tuota taistelua, suru sydämissään. Myös Harmandin salaista tehtävää suorittanut iskujoukko oli saapunut paikalle, ja häpeissään he katsoivat alas laaksoon, missä ainakin sata jättiläistä makasi kuolleena.
Pitkään kesti Goljatin ja Zaarin kaksintaistelu, mutta lopulta kumpikin surmasi toisen, eikä kukaan jäänyt henkiin. Näin kaatuivat heimojen päälliköiden myötä viimeiset elävät miespuoliset jättiläiset, iskien viimeisen niitin Harmandin katalaan suunnitelmaan, tuomiten jättiläisten lajin lopullisesti. Harmand itse oli murskaantunut Goljatin nuijan alla, mutta hänen suunnitelmansa oli toteutunut paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Goljatin heimo oli kuollut viimeistä naista ja lasta myöten, siitä oli Harmandin keräämä iskujoukko pitänyt huolen. Zaarin heimosta eli yhä muutamia naispuolisia jättiläisiä, jotka olivat pysytelleet syrjässä taistelusta, mutta viimeisten miespuolisten lajitovereidensa kuoleman jälkeen ne eivät enää pystyneet lisääntymään, ja näin oli jättiläisten kohtaloksi tullut kadota maailmasta lopullisesti, omien ristiriitojensa pettämänä. Vaikka Argorag ja Arinora surivat pitkään tätä menetystä, jäivät harvat muut velhot niitä kaipaamaan.
Näin olivat jättiläiset kadonneet maailmasta.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.3  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Jättiläisten tuho 2021-09-10 03:49:44 lukeva33
Arvosana 
 
4.0
lukeva33 Arvostellut: lukeva33    September 10, 2021
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Oikein mielenkiintoisen maailman olet keksinyt näissä tarinoissa. Vaan olipa Harmand tosi niljake...harmittaa kun annoit noin jättiläisien hävitä kokonaan Nourricesta...vai olisikohan johonkin unohtunut piiloitettu poikalapsijättiläinen sittenkin...?
Hyvää tekstiä.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
Jättiläisten tuho 2021-07-15 11:09:25 Arska
Arvosana 
 
4.5
Arska Arvostellut: Arska    July 15, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä n hyvin kirjoitettu- Toimivaa juonirakenne etenee hyvään tahtiin ja kulkee sekeän loogisesti. Toimiva kokonaisuus, jossa mielikuvitus on päästetty tarinan matkaan.

tykkäsin todlla.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
 
Powered by JReviews