Kulkuri

Kirjoitin tämän tarinan Kulkurista tälle sivustolle "jatkokertomukseksi". Huomasin sitten, ettei jatkokertomus toimi täällä toivomallani tavalla, koska jaksot tulevat luettavaksi väärässä järjestyksessä. Täällä niitä ei saa liitettyä edellisen perään, joten iso työ meni tavallaan haaskioon.

Kulkuri on näemmä tullut kirjoitettua ohjelmalla, joka ei täällä toista kappalejakoa alkuperäisessä muodossa. joten sille tarttis varmaan tehdä jotain.




----- KULKURI ----

Puinen sauva oli pinnaltaan pinttynyt tummaksi ja kiiltäväksi, eikä siihen piirretyt kuviot enää olleet juurikaan havaittavissa. Kirkkaassa päivänvalossa saattoi toki vieläkin saada jonkinlaisia mielikuvia niistä shamanistisista merkeistä, joita joskus kauan sitten oli kuumalla puikolla puiseen pintaan piiretty.

Mies, joka sauvaa kantoi olkapäällään, kulki avojaloin. Pukeutuneena pitkään, vihreänharmaaseen hupulliseen viittaan. Ei sauva, eikä viitta, tai se, että hän kulki avojaloin, erottanut häntä muista kulkureista, joita vaelteli valtakunnan teillä, Hän erosi useimmista siinä, että hän oli vaaleasilmä. Hänen hiuksensa eivät olleet paikallisten miesten tapaan mustat, vaan pähkinänruskeat. Hänen ruskeanpunainen partansa oli paksu, ja taipui paksuina kiharoina poskipäiltä alas. Yleensä täälläpäin miesten parrat olivat mustia, ja kähärämpikarvaisia.

Nuo erilaisuudet kätkeytyivät kuitenkin tehokkaasti viitan paksun hupun kätköön, eikä mies kulkiessaan erottunut muista kaltaisistaan. Kulkurit, jotka kiertelivät pitkin valtakuntaa elättivät itseään pienillä tilapäistöillä, joista saamallaan palkalla saivat ylläpidettyä toimeentulonsa. Ei heillä juurikaan omaisuuttaa ollut, eivätkä nämä kulkijat kiinnostaneet rosvoja, sillä muutama ropo ei ryöstösaaliina merkinnyt mitään, mutta sen ottaminen saattoi koitua monasti hyvinkin työlääksi. Useat näistä kulkureista olivat taitavia käyttämään sauvaansa puolustaessaan itseään.

Aruban sola hehkui kuumuutta polttavassa paahteessa, mutta se miehen oli kestettävä matkatessaan sitä ainoaa kelvollista reittiä, jonka myötä hän pääsisi Scarenan kaupunkiin. Tie solan lävitse oli todella kelvollinen, tai jopa erinomainen. Leveä, sileäpintaisista muotoon hakatuista kivilaatoista rakennettu, satojen vuosien ikäinen valtaväylä rannikon, ja sisämaan välillä. Aikoinaan tie oli orjatyöllä valmistunut, kuten niin monet muutkin valtakunnan vanhimmista reiteistä. Nykyisin ei enää orjia ollut, ja se oli katsottava vaaleasilmien ansioksi, tai syyksi. Riippuen katsojan omasta näkökannasta.


----------

Perimätiedon mukaan vaaleasilmät olivat ilmestyneet joskus satoja vuosia sitten meren tuomana. Myrsky oli huuhtonut rantaan omituisen, kookkaan puulaivan, jonka miehistö koostui noista vaaleasilmäisistä ihmisistä. Joukossa oli miehiä ja naisia, useimmat hyvinkin huonokuntoisia. Monet paikallisista olivat silloin yhtä mieltä siitä, että "merentuomat" pitäisi ottaa hengiltä. Uskottiin, että oudoista muukalaisista tulisi vielä olemaan paljon harmia, joten varminta olisi päättää näiden päivät nyt, kun he olivat heikkoja ja avuttomia, mutta niin ei tehty. Vieläkin, vuosisatojen jälkeen on niitä, jotka uskovat, että silloin tehtiin paha virhe.


Ehkä muukalaisten onneksi koitui se, että he sattuivat huuhtoutumaan riittävän lähelle hallintokaupunkia, ja hallitsija sai kuulla haaksirikkoisista. Kuningas Hargun oli kiinnostunut noista erilaisista ihmisistä, ja määräsi heille parhaan hoidon. Huolimatta tietäjien taidoista, osa muukalaisista ei selviytynyt, mutta ne jotka eivät menehtyneet, pääsivät Hargunin erityissuosioon. Ajan myöten kuningas jopa nimesi neljä vaaleasilmää omaan neuvonantajistoonsa. Ei kuitenkaan ritarineuvostoon, mutta neuvoston päätöksistä hän halusi usein kuulla myös näkemyksiä noilta neljältä itsenäiseltä neuvonantajalta. Kuninkaan ratkaisu aiheutti tietysti närää niin ritarineuvoston keskuudessa, kuin virkamiespiireissäkin, mutta se osoittautui kuitenkin kaukonäköiseksi , sillä valtakunnasta kohosi muutamassa vuosikymmenessä sotilasmahti, jota eivät enää uhmanneet ympäristövaltojen rosvoilevat armeijat.

Samanlainen ryöstösotakulttuuri oli vallinnut aiemmin myös Hargunin valtakunnassa. Ajoittain hyökkäiltiin naapurivaltioihin, tavoitteena oli useimmiten vain ryöstely, ja oman voiman näyttö. Armeijat eivät naapurivaltioissakaan olleet yhtenäisiä sotajoukkoja, joten yllätyshyökkäykset olivat monesti menestyksellisiä, vaikkakin ne johtivat vääjäämättömästi kostoretkiin. Näin oli aina ollut, ja näin oletettiin aina jatkuvan. Vaaleasilmät saivat kuitenkin kuninkaan näkemään asiat toisin. Koulutettu kurinalainen sotavoima, jonka tehtävä olisi valtakunnan puolustaminen ulkopuoliselta uhkaajalta, olisi turva, ja tae kehitykseen ja vaurauteen.

Naapurivaltiot oppivat, ettei entisenlaisilla ryöstöretkillä enää saatu aikaan muuta, kuin omia tappioita. Vangituista sotilaista naapuri sai ilmaista orjatyövoimaa, ja vaurastui vain entisestään. Jatkuvien tappioiden viisastamina naapurivaltiot luopuivat sotaretkistään, ja alkoivat keskittyä kaupankäyntiin, voidaksen osaltaan hyötyä vahvemmaksi nousseen valtakunnan kehityksestä.

--------

Aika kului, kuninkaat vaihtuivat, mutta vaaleasilmät säilyivät neuvonantajien joukossa. Vaaleasilmillä oli eräs ominaisuus, joka oli kiinnittänyt aikoinaan Hargunin huomion, ja johti siihen, että heidän joukostaan valittiin neuvonantajia. He eivät menettäneet malttiaan. Kiivaimmissakin tilanteissa heidän harkintakykynsä tuntui säilyvän. He eivät kiivastuneet, eivätkä toimineet hetken mielijohteista, tai raivostumisen riivaamina. Vaaleasilmät käyttäytyivät aina rauhallisesti, puhuivat hiljaisella äänellä, eivät korottaneet ääntään juuri muulloin, kuin komentaessaan sotilasosastoja. Kun he ilmaisivat mielipiteensä jostakin asiasta, se oli pitkään harkittu, ja punnittu mahdollisimman perusteellisesti. Sen tähden valtaa pitävät halusivat keskustella ongelmallisista tilanteista vaaleasilmien kanssa, ja saada näiden käsityksiä tilanteiden hoitamiseksi.

Noin vuoisadan vierittyä sotien päättymisestä, vaaleasilmät neuvoivat hallitsijaa luopumaan orjatyövoimasta. Kaikkien yhteiskunnassa työtä tekevien piti saada työstään palkkaa, jolla pystyi elättämään itsensä, sekä perheensä, ja siksi kuningas lyötätti rahan, joka oli vähimmäisansio päivän työstä. Rautainen kolikko fare, jonka toista puolta koristi aurinkosymboli, ja toista kuu, kuvasi päivätyötä, ja sillä piti saada kahden päivän toimeentulo kahdelle ihmiselle.
Työn arvostuksen kasvusta, ja hintatason muutoksista johtuen myös rahan arvo liukui. Tänään tuolla farella, rautaisella päiväpalkaksi tarkoitetulla kolikolla korvattiin noin puolen päivän työsuorite. Päivän työstä siis maksettiin kaksi farea, ja juuri sen verran rahaa oli tuon yksinäisen vaeltajan kukkarossa. Enempää hän ei tarvinnut, sillä työtä nämä kulkurit aina saivat halutessaan. He olivat tunnettuja ahkeruudestaan, ja osaamisestaan. Suurin osa heistä oli palvellut kuninkaallisissa sotavoimissa, joissa opetettiin sotilasoppien lisäksi myös monia erityistaitoja, joista olisi hyötyä myös sotilasuran ulkopuolella.

Neljän vuoden vähimmäispesti oli takana myös Aruban solassa vaeltavalla kulkijalla, joka tunsi nimekseen Samsumar, tietäen kyllä, ettei nimi ollut hänen omansa. Omaa nimeään hän ei muistanut. Sen hän oli unohtanut joskus aivan pienenä, ja vanha shamaani, joka oli hänet hoiviinsa ottanut, ja vaimonsa kanssa kasvattanut, oli nimennyt joesta löytämänsä lapsen Samsumariksi. Samsumar oli vanhan kansantaruston mukaan vedenkarjan paimen, ja koska poika oli vedestä löytynyt, nimi oli tavallaan hyvin osuva.

-------

Samsumar nosti katseensa tiestä kohti edessään kaareutuvaa kolmiholvista kivisiltaa. Silta oli ensimmäinen mereltä päin saavuttaessa. Ensimmäinen, ja suurin, sillä kaksi siltaa olisi vielä ennen Scarenan kaupunkia, joka sijaitsi lähellä Aruban solaa sisämaan puolella. Kaksi jäljellä olevaa siltaa olisivat yksiholvisia, sen Samsumar tiesi kasvatti-isänsä kertomana, sillä vaikka hän luultavimmin olikin kerran aikaisemmin itse kulkenut Aruban lävitse, ei siitä ollut jäänyt mielikuvaa.

Hänen kasvatti-isänsä Orbe oli puolisonsa Marmyanin kanssa olleet kotimatkalla Suramsuranista, kauemmpana sisämaassa sijaitsevaan kaupungistan, jossa Marmyanin sukua asui. Jossakin näillä main, lähellä suurta kivisiltaa, he olivat havainneet tien viertä kulkevassa virrassa osittain veteen uponneena hevosettomat rattaat. Näky ei ollut aivan tavaton siihen aikaan, sillä vuorilla majailevat rosvot ryöstelivät Aruban solan läpi kulkevia matkaajia. Rattaista oli näkynyt heti, että ne kuuluivat varakkaimpiin lukeutuvien matkaajien kulkuvälineisiin, ja siksi rosvoille sopivaksi ryöstökohteeksi. Jo se, että rattaitten edestä puuttuivat niitä vetäneet kaksi hevosta kertoi, ettei kyseessä ollut onnettomuus, ja näkemystä vahvisti vielä kulkuvälineen joutuminen virtaan. Hyväkuntoiselta tieltä vesirajaan viettävä rinne oli niin loiva, ja kivilouheinen, etteivät rattaat voineet ajautua tieltä veteen auttamatta.

Orben ja Marmyanin ei tarvinnut rosvoja pelätä, sillä he liikkuivat jalan, ilman suurempia kantamuksia, joten heillä tuskin olisi ollutkaan rosvoja kiinnostavaa ryöstettävää. Heidän katsellessaan rattaitten hylkyä, oli Orbe ollut kuulevinaan jotain ääntä, aivan kuin hiljaista itkua rattaitten suunnalta. Asiaa lähemmin tutkittuaan, olivat he löytäneet pienen sinisilmäisen pojan matalasta tilasta rattaitten istuimen alta. Poika oli kääritty paksuun kankaaseen, ja vain pää, ja hartiat olivat osittain veden pinnan yläpuolella. Pojan vanhemmista ei ollut merkkiäkään, lukuun ottamatta kuivuneita verijälkiä niissä osin rattaita, joita vesi ei ollut päässyt huuhtelemaan.

------

Katsoessaan suurta kivisiltaa, Samsumarille tuli silmänräpäysen ajaksi tunne, että hän oli sillan nähnyt aikaisemminkin, vaikka tunne ei muistikuvaksi asti ehtinyt ennen katoamsitaan, hän tiesi, ettei ollut paikalla ensimmäistä kertaa.

Hänen astuessaan sillalle, nousi sen toisestä päästä esiin samanaikaisesti myös ratsukko. Ratsastaja oli pukeutunut nahkaiseen hihattomaan liiviin, ja rinnan yli kulki leveä nahkahihna, joka liittyi vatsan yli kietoutuvaan, leveämpään vyöhön. Nahkaisten jalkineiden varret ylsivät lähes polviin, ja ne oli nyöritetty tiukasti vaaleaa paksua kangasta olevien housujen lahkeitten päälle. Leveässä nahkavyössä roikkui miekka koristeellisessa huotrassa, ja rinnan yli kulkevaan hihnaan oli liitetty samansuuntainen tuppi, josta pilkisti tikarin koristeltu kahva.

- Seis! ärähti ratsastaja, jatkaen samassa: - Olet astunut sillalle, ja sinun pitää maksaa siltamaksu.
- Eihän silta- ja tiemaksuja peritä jalan kulkevilta, Samsumar huomutti: - Tämähän on vielä valtakunnan tie, ja täällä on kaikilla vapaa kulkuoikeus. Millä oikeudella keräät maksuja vapaalta tieltä?
- Yarle Haffir on määrännyt siltamaksun, joka jokaisen pitää maksaa, mikäli aikoo käyttää siltaa. Sinä olet jo astunut sillalle, joten sinun pitää maksaa yksi fare sillan käytöstä, ratsastaja vaati, ja korosti vaatimustaan laskemalla kätensä miekan kahvalle.

Samsumar tarkkaili tilannetta mielessään. Hän pystyisi kohtalaisen helposti suistamaan ylimielisesti käyttäytyvän veronkerääjän ratsailta, ja todennäköisesti voittamaan kamppailussakin, mutta tilanne ei sillä vielä päättyisi. Yhden faren hinta ei ylivoimaiselta tuntuisi, jos sen vaihtoehtona olisi kamppailu miekkamiehen kanssa. Ei hän epäillyt, etteikö selviäisi miekkamiehestä, sillä hänellä oli sotilaskoulutuksensa lisäksi taitoja, jotka eivät olleet aivan tavallisten ihmisten tavoitettavissa. Niitä hän oli oppinut kasvatti-isältään Orbelta, joka oli shamaani, ja hallitsi myös oppeja, jotka tulivat henkimaaliman puolelta.

- Yarle Haffir on rosvo, ja karkoitettu vuorille, eikä hänellä ole mitään oikeuksia maksujen perintään missään, Samsumar totesi kaivaen esiin kukkaronsa: Minä maksan siltamaksun, välttyäkseni loputtomalta väittelyltä, mutta se on väärin, ja aion tehdä siitä ilmoituksen päästyäni Scarenaan.
- Sinun siltamaksusi nousi juuri kahteen fareen, koska aloit esittämään omia mielipiteitäsi, ilmoitti ratsastaja.
- Hei! Minulla on vain kaksi farea, ja tarvitsen toisen ateriaan, ja yösijaan Scarenassa.
- Se on myöhäistä nyt vikistä. Saat toki tehdä päätöksestäni valituksen miekalleni, niin halutessasi, mutta maksu on maksettava.

Maksunkerääjä ohjasti ratsunsa aivan lähelle, ja veti miekkansa esiin. Toisella kädellään hän irroitti vyöltään nahkaisen rahakukkaron, valmistautuen keräämään kulkijalta vaatimansa suoritteen.
Kulkuri nosti katseensa niin, että ratsumies näki hupun sisään. Kulkuri oli vaaleasilmä. Kaksi sinistä silmää katsoi suoraan kohti, ja ilmeisesti pettymyksestä irvistykseen kääntynyt suu paljasti valkean hammasrivin, jonka lävitse niiden omistaja veti syvään henkeä. Ilmoille kantautui kuuluva sihinä, joka toi välittömästi mieleen käärmeen. Levoton aavistus lävähti lävitse ratsastajan hermoston. Ilmeisesti hevonen aisti isäntänsä mielialamuutoksen, sillä se nytkähti taaksepäin. Samassa ratsastaja havaitsi jotakin käsittämättömän pelottavaa. Kulkurin olkapäällä levännyt puusauva heräsi eloon. Se kaareutui silmukalle, ja kiemurteli, kuin iskuun valmistautuva käärme. Sen päähän avautui kita, jossa suuret myrkyhampaat näyttivät vuotavan tappavaa seerumiaan. Rubiininpunaiset silmät tuntuivat hehkuvan punaista valoa, pään sinkoutuessa kohti ratsumiehen miekkakäden rannetta. Refleksimäinen väistöreaktio sai käden iskeytymään sivulle niin, että nyrkki, joka yhä puristi miekan kahvaa, osui vasemmassa kädessä olleeseen kukkaroon. Kukkaro sinkoutui ilmaan, ja lensi sivulle, pudoten sillan kiviselle kaiteelle. Osa sisällön kolikoista levisi sillankaiteen päälle, pyörien suoraan reunan yli. Osa jäi kaiteen päälle, ja kukkaro liukui kivisellä pinalla kohti pudotusta. Hetken näytti siltä, että se pysähtyi juuri, ja juuri ajoissa, mutta liike jatkui vielä. Rahakukkaro sisältöineen katosi reunan yli, pudoten alhaalla virtaavaan veteen.

Hevonen näki saman, kuin isäntänsä, tai sitten tämän äkkinäisten liikkeiden säikäyttämänä karahti takajaloilleen, jolloin ratsastajalla oli täysi työ pysytellä ratsunsa selässä. Ratsu tanssi kivisellä sillalla takajaloillaan, ja sen kaviot pyrkivät lipsumaan, aiheuttaen tasapainovaikeuksia , niin sille itselleen, kuin ratsastajallekin. Kulkuri kiersi kaksikon rauhallisesti, ja vilkaisi maksunkerääjään todeten: - Arvelinkin, että kyseessä oli pieni väärinkäsitys. Eihän tällä tiellä saa siltamaksuja kerätä.
Samsumarin ehdittyä hieman kauemmas, pillastunut ratsu rauhoittui, ja ratsastaja sai sen hallintaansa. Tappouhkauksia huutaen, hän kannusti hevostaan kohti loittonevaa jalankulkijaa.

Kuullessaan huudot, ja lähestyvän kavionkopseen, Samsumar kääntyi, ja ojensi sauvansa poikittain kohti lähestyvää ratsukkoa. Hevonen tuntui jäykistyvän kesken laukan. Se liukui sileällä kiveyksellä neljällä jalallaan, kunnes pysähtyi liikkumattomana.
Samsumar veti sauvansa kärjellä tienpintaan näkymättömän rajan.

- Sinun hevosesi ei käy yli tästä rajasta ennen kuin aurinko on laskenut, hän ilmoitti ratsastajalle, kääntyen jatkamaan matkaansa. Siltamaksun kerääjä ohjasti hevostaan eteenpäin, mutta siinä kohtaa, mihin Samsumar oli rajan piirtänyt, ratsu kieltäytyi jatkamasta matkaansa.

--------

Kävellessään kulkuri mietti kohtaamaansa maksunkerääjää. Kyseessä oli ilmiselvästi rosvo joka käytti hyväkseen tilannetta. Mies piilotteli ratsuineen sillan luona olevassa metsikössä, ja havaitessaan uhriksi sopivia kulkijoita, pakotti näitä maksamaan "siltamaksua". Metsiköstä käsin oli helppo tarkkailla tiellä liikkuvia, ja valita uhrinsa. Silloin, kun liikkeellä oli aseistautuneita "kuninkaanpartioita", rosvo vain piiloutui kauemmas tiestä, välttyen tulemasta havaituksi.

Oli tietysti mahdollista, että siltamaksun maksanut sattuisi tapaamaan partion, ja vaarana silloin olisi se, että partio ryhtyisi etsimään luvattoman maksun perijää. Juuri siksi tämä silta olikin sopivin rosvon kannalta, sillä sillanpään metsiköstä löytyi myös pakotie vuorille. Mahalman halkeama, joka oli kallioon revennyt railo, Vain muutaman metrin levyinen halkeama vuoressa kohosi jyrkkinä portaina ylös. Paikoitellen niin kapeana, että vain juuri ja juuri ratsu mahtui kulkemaan. Orjat olivat aikoinaan joutuneet hakkaamaan askelmat kallioperään, ja vuorilla liikkumaan tottuneet hevoset selvisivät Mahalman portaikosta ylös vuorille, jonne rosvojen oli helppo kadota. Sotilaallisen koulutuksen saaneena Samsumar tiesi, että Mahalman oli muutakin, kuin pakoreitti vuorille. Se oli myös ase, jota ei koskaan ollut käytetty. Silti se oli yhä, satoja vuosia valmistumisensa jälkeen varsin toimintakuntoinen.

Päivänvaloa riittäisi vielä pitkään, ja Samsumar jatkoi matkaansa. Hän tiesi, että joutuisi viettämään yhden yön Aruban solassa, sillä päivän valoisana aikana ei jalan kulkeva ehtisi taivaltaa solan lävitse. Mielessään hän pyöritteli ajatusta siitä, lähtisikö siltamaksua perinyt rosvo tavoittamaan häntä saadakseen hyvitystä kärsimälleen tappoille. Oli tosin hyvin luultavaa, että siltamaksun perijä lähtisi vastakkaiseen suuntaan jo senkin vuoksi, että sillalla ei olisi suojaa auringon paahdetta vastaan. Mies, sekä hänen ratsunsa eivät selviäisi helpolla jäädessään sillalle odottamaan auringon laskemista. Aruban tien varressa oli pieniä metsiköitä, joiden suojassa olisi paljon helpompaa, ja koska rosvo ei saisi hevostaan kulkemaan tielle tehdyn rajan ylitse, oli hyvin luultavaa, että tämä etsisi suojaa kauempaa. Illan tullen rosvo luultavasti palaisi asemapaikalleen, mutta oli epätodennäköistä, että hän vielä lähtisi tavoittamaan kulkuria parin faren tähden. Ehkäpä se, mitä rosvo oli nähnyt parin silmänräpäyksen ajan, pikemminkin hillitsisi, kuin innostaisi uutta yritystä.

-----------

Uusi päivä oli jo kulunut ohitse keskipäivästä, kun Samsumar jätti Aruban taakseen. Tie jatkui loivasti kaartuen vanhan tammimetsän siimekseen, ja erkani joenuomasta kauemmaksi. Metsän jälkeen esiin pilkistivät Scarenan ensimmäiset rakennukset. Täältä hän etsisi majatalon, josta voisi ostaa kunnon aterian, ja mahdollisesti saada sen verran työtä, että voisi ansaita sen sekä yösijan.
Majatalo oli pieni, vain neljä vierashuonetta. Se sijaitsi Scarenan kaupungin laidalla lähellä samaa jokea, joka kulki Aruban lävitse. Paikka oli siisti, rakennettu kivestä ja puusta, ja paksu ruokokatto suojasi huonetiloja paahtavalta helteeltä. Mies, joka majataloa piti, oli jo melkoisen iäkäs, mutta jaksoi silti hääräillä virkeänä tehtävissään. Samsumar esitteli itsensä, ja kertoi asiansa.

Aivan, kuten Samsumar oli ounastellutkin, majatalosta löytyi puuhaa, jolla kulkuri voi korvata majoittumisensa, sekä ateriansa. Hän oli ajatellut viipyvänsä Scarenassa päivän, ehkä kaksikin, kunnes jatkaisi matkaansa Suramsuraniin. Suramsuran oli hänen kasvattiäitinsä kotikaupunki, ja samalla paikka, jossa asui valtaosa valtakunnan vaaleasilmistä, jollainen myös Marmyan oli. Syy, miksi Samsumar oli pitkälle matkalleen lähtenyt, oli halu selvittää, löytäisikö hän vielä omia sukulaisiaan, ja saisiko selvyyden siihen, kuka hän oikeastaan oli. Tuo vaaleasilmien kaupunki saattoi antaa parhaat lähtökohdat noiden asioiden esiin kaivamiseen.

Majatalon isäntä siveli harmaantunutta partaansa, osoittaessaan Samsumarille katosta, jossa sijaitsivat hevostallit. Yksinkertaisesti ne olivat vain katettuja pilttuita, joihin vieraat saivat hevosensa suojaan auringolta.

-Hevossuojat pitäisi siivota, ja uudet kuivikkeet laitella. Samalla tietysti voit vielä vaihtaa juottoruuhien vedet. Ne ovat jo siinä lämmenneet, ja alkavat pian mennä huonoksi.
Laittelen jonkin ajan kuluttua ruokaa, jos ehdit vielä, niin tuo ulkoaitaus on hieman päässyt räytymään. Työkaluja, ja puutavaraa on tuolla päärakennuksen takana olevassa liiterissä.

Samsumar vilkaisi aitauksen suuntaan. Aitaus näytti jokseenkin hyväkuntoiselta, joskin muutamasta kohdin hevoset olivat purreet ylintä aitaparrua, joka niiltä kohdin oli päässyt notkahtamaan. Isännän osoittamat tehtävät eivät pitkään veisi, ja jos hän niillä pystyisi aterian ansaitsemaan, niin kyseessä olisi selkeää hyväntahtoisuutta työn teettäjän taholta.

- Tämä kyllä hoituu muutamassa hetkessä. Jos jotakin muuta vielä tarvitsee, niin...Samsumarin lause jäi kesken, isännän viitatessa kädellään.
- Katsotaan sitä sitten, vaikka vähän myöhemmin. Hoitele nämä, ja tulet sitten syömään.
Samsumar oli riisunut viittansa, ja käynyt töihin. Hän oli siivonnut pilttuut, tyhjentänyt juottoruuhet, pessyt ne, ja oli juuri kantamassa joesta vettä, kun kuuli useamman ratsun saapuvan majatalolle. Pian isäntä huuteli jo uutta apulaistaan.
- Tuletko auttelemaan näiden hevosten kanssa?

Samsumarin astellessa paikalle, isäntä sanoi: - Nämä pitää juottaa ja riisua satuloistaan, sekä laittaa aitaukseen. Selkeä kiukku paistoi vanhan miehen silmistä tämän jakaessa: - Nyt tuli sellaisia vieraita, jotka viipyvät myöhään, mahdollisesti jopa aamuun.

Samsumar oli mielessään hämmästynyt majatalonpitäjän reaktiosta. Uskoisi miehen pikemminkin olevan mielissään asiakkaiden saapumisesta. Toki asiakkaitakin oli varmasti monenlaisia, eivätkä kaikki aina käyttäytyneet toivotulla tavalla, mutta majatalohan tarvitsee toimiakseen asiakkaat, joten erilaisiinkin kävijöihin oli sopeuduttava.

Hevosia oli neljä, joten Samsumar tarttui kahta ohjista, taluttaen niitä kohti tallin juottoastioita. Isäntä itse kuljetti kahta muuta.
- Barne Orre miehineen taas, puhisi isäntä. Tulevat tänne juomaan, ja syömään, eivätkä maksa. Ryöstävät vanhaa miestä.
- Eivät maksa? Mikseivät maksa, jos syövät ja juovat, ihmetteli Samsumar: - Sinun pitää tehdä ilmoitus viranomaisille, jos nuo kerran jättävät maksamatta.
- Minä olen Orrelle velkaa, jollen suostu tarjoamaan ilmaista kestitystä, hän vaatii velkansa takaisinmaksua kokonaisuudessaan. En minä pysty sellaista summaa kerralla maksamaan, vanha mies huokaisi.

Samsumar riisui hevoset varusteistaan, ja päästi ne aitaukseen. Hän tyhjensi puiset vesisankot aitauksessa olevaan juottoruuheen. Aitauksen korjaaminen saisi odottaa siihen asti, kunnes se taas olisi vapaa.
Majatalon isäntä, joka oli sanonut nimekseen Almar, jatkoi vielä tarinointia velastaan. Katkeruus paistoi kertojan äänestä: -Kyllä minä tyhmästi tein, kun suostuin ottamaan velaksi viljaa Orrelta. Kai se oli vain onnettomien sattumien summa, mutta silloin tuntui, ettei vaihtoehtoja juurikaan ollut. Kolmena peräkkäisenä vuonna alueen tilat menettivät suuren osan sadoistaan salaman sytyttämiin paloihin. Kai sekin oli onnettomien sattumien summa, vaikka muutakin kyllä huhuttiin. Vain Barne Orren sadot säilyivät, ja olivat jopa niin runsaita, että viljaa tuntui riittävän myyntiin uskomattoman paljon. Hinta vain oli kova.
Kyllähän niitä huhuja liikkui silloin, että Orrella olisi ollut näppinsä....., Almarin puhe katkesi yllättäen. Mies näytti keskittyneen tuijottamaan Samsumarin kaulassa riippuvaan medaljonkiin. Pieneen pronssiseen riipukseen, jonka simpukanmuotoiseen pintaan oli kirjottu kohokuvioisena kolme vaakasuoraa aaltoviivaa, ja niiden päälle pyöreä aurinkosymboli.

- No, huhut nyt ovat pelkkiä huhuja. Ei niihin kannata takertua, parempi vain unohtaa sellaiset. Aiheuttavat vain kaikennäköistä parranpärinää. Unohda sinäkin vanhan miehen höpinät, niin on parasta, Almar tuntui muuttuneen äkkiä levottomaksi.

Samsumar vilkaisi ympärilleen todetakseen, oliko kuulomatkan sisäpuolelle tullut joku, jonka isäntä ei halunnut kuulevan mainitsemiaan asioita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Samsumar oli hämmästynyt. Ketä Almar oli kavahtanut? Mitä mies oli säikähtänyt niin, että lopetti aloittamansa jutun kesken? Eihän asia hänelle millään lailla kuulunut, eikä majatalon isännän taloudelliset asiat häntä kiinnostaneet, mutta tuo katkeranmakuinen, kesken jättäminen tuntui oudolta. Ehkä Almar vain tuli siihen tulokseen, etteivät nuo asiat ulkopuolisille mitään kuuluneet, joten turha niitä oli levitellä.
- Lähdenkin tästä jatkamaan ruoanlaittoa. Siellä saattaa muillakin vierailla alkaa nälkä vatsaa kurnitella. Kun olet saanut veden kannettua, niin tule murkinalle.

--------

Barne Orre miehineen oli asettunut salin suurimman pöydän ympärille. Joukko vaikutti keskittyneen nauttimaan majatalon antimista, eivätkä noiden antimien parista näyttäneet alkuun huomaavan keittiöstä saliin astuvaa Samsumaria. Noiden neljän miehen pöytä suorastaan notkui viiniruukkujen, ja ruokavatien painosta, joiden tyhjentämiseen ryhmä keskittyi antaumuksella.

Samsumar sijoittui aterioimaan seinustalla olevaan pieneen pöytään. Tarkoituksella niin, että pystyi seuraamaan Orren, ja tämän miesten puuhia. Almarin lyhyt, katkeranoloinen purkaus oli saanut uteliaisuuden viriämään Samsumarin mielessä. Hän arveli myös, että tuntemattoman läsnäolo saattaisi ärsyttää Orrea ainakin sen verran, ettei tämä joukkoineen jäisi ylimääräistä aikaa viettämään Almarin "vieraana". Tuo aavistelu osui oikeaan, ainakin siinä määrin, että Orre huomioituaan kulkurin, korotti entisestään kuuluvaa ääntään huutaen majatalon pitäjän luokseen.
- Kuulehan Almar! Orre puhutteli isäntää kantavalla äänellään: -Minä en pidä siitä, että minun, ja vieraitteni ruokaillessa saliin vääntäytyy roskaväkeä. Pidä jatkossa huolta siitä, että rupusakki pysyy poissa minun syödessäni. Minun ruokahaluni kärsii, jos renkien hiki haisee salissa. Hoida heti tuo maankiertäjä tiehensä täältä.

Almar saapui Samsumarin pöydän ääreen anteeksipyytävän näköisenä, mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, otti Samsumar tilanteen otteeseensa:
- Ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi isäntä, hän sanoi: - Ei minua haittaa lainkaan, jos köyhät syövät samassa tilassa kanssani. Kyllähän heidänkin on saatava joskus vatsansa täyttää. Puhuessaan hänkin käytti niin kuuluvaa ääntä, että varmasti jokainen Barne Orren pöydässä asian ymmärsi.

Ehkä Orre oli jo sen verran viinin vaikutuksen alaisena, että ilmoille heitetty viesti kolahti tajunnassa kuohauttaen kuumaa verta, tai ehkä hän ei muulloinkaan sietänyt itseensä kohdistuvia ivallisia huomautuksia. Sellaiseksi hän nyt koki kulkurin lausuman.
-Sanotko sinä kiertolainen minua köyhäksi? Et tiedä kenelle puhut! hän ärjäisi.
- Toki tiedän, sinä olet Barne Orre.
- Ehkä nimeni tiedät, mutta et sitä, että olen suurin, ja varakkain tilanomistaja seudulla, enkä pidä siitä, että varattomat kulkurit tulevat sanomaan minua köyhäksi.
Samsumar nousi pöydän äärestä, ja asteli Orren viereen:

- Ehkä sinä olet suurin tilanomistaja seudulla. Toki niin voi olla, sillä en tunne täältä ketään muuta tilanomistajaa, mutta köyhä sinä olet minuun verrattuna. Minulla on tälläkin hetkellä enemmän rahaa mukanani, kuin sinä koskaan voit ansaita.
Orre katsoi kookasta nuorukaista vieressään. Totta oli, että kulkuri oli häntä kookkaampi, ja tämän sulava liikunta paljasti lujan itseluottamuksen. Kuitenkin heitä oli tässä neljä raavasta miestä, joten voimatasapaino olisi taatusti heidän puolellaan, kun tulisi aika näyttää tuolle röyhkeälle maankiertäjälle, mistä se kukko kusee.

- Tuskinpa sinun taskuistasi montaa farea löytyy, joten ehkä kannattaisi pitä mölyt siististi sisällä, ettei tässä tarvitse isolle miehelle tapoja omakätisesti alkaa päähän takoa, Orre nauraa hörötti omalla oivallukselleen. Myötätuntoisesti hänen miehensä nauroivat mukana.
- Tarkalleen ottaen, minulta löytyy kaksi farea, kulkuri paljasti. Kaivoi hetken taskuaan, ja käden mukana taskusta nousi pari rautakolikkoa, ja keltainen silkkiliina. Samsumar levitti liinan pöydälle, ja sijoitti toisen kolikon keskelle liinaa. Tämän jälkeen hän taittoi liinan kaksinkerroin, peittäen kolikon. Sormenpäillään sivellen liinaa, hän silitteli sen niin, että kolikko erottui selvästi liinan lävitse. Sitten hän tarttui kevyesti liinan alemman taitoksen kulmista ja nosti hitaasti. Tarkasti liinan lävitse erottui, kuinka kolikko liukui liinan sisällä, ja kun se lopulta kilahti pöydälle, se ei enää ollut rautainen fare, vaan kiiltävä, kultainen aruna, jonka arvo fareen nähden oli satakertainen.
Hölmistyneenä pöytäseurue tuijotti kiiltävää rahaa. Koskaan kukaan heistä ei ollut nähnyt mitään vastaavaa. Kulkuri oli muuttanut rautaisen faren liinallaan kultaiseksi arunaksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen Orre sai ajatuksiaan kasattua sen verran, että pystyi vähättelemään näkemäänsä:

- Mitä sitten, jos sinulla on yksi aruna, luuletko, ettei minulta löydy paljon enemmän?
- Voi olla, ja varmasti onkin, mutta etkö tajunnut homman juonta? Yksi aruna on yhtä, kuin sata farea. Jos minulla on sata farea, ja silkkiliina, niin .....kuinkahan monta arunaa minulla oikeastaan onkaan? Samsumar näki, kuinka hänen virittämänsä palapelin palaset loksahtivat paikoilleen Orren, ja tämän apureidensa ajatuksissa. Hän havaitsi, kuinka ahneuden tuli alkoi tuikkia miesten silmissä. Kiinnittämättä huomiotaan miesten reaktioon, hän levitti silkkiliinan uudelleen pöydälle. Oli aika viimeistellä mieleen kohonnut ajatus. Hän sijoitti kultaisen kolikon liinalle, ja toisti aikaisemmin tekemänsä liikkeet. Tällä kertaa pöydälle putosi kuitenkin rautainen fare, ja miehet suorastaan huokaisivat hämmästyksestä.
- Miksi sinä muutit sen takaisin? joku miehistä kysyi.
-Ajattele itse, jos minulla on aruna taskussani, niin minut saatetaan ryöstää, ja jopa toden näköisesti ryöstetäänkin. Faren, tai kahden vuoksi sitä kukaan ei viitsi tehdä.
Samsumar palasi pöytäänsä jatkamaan kesken jättämäänsä ruokailua. Salin suuremmassa pöydässä käytiin vilkasta, mutta matalaäänistä keskustelua, joka sai Samsumarin hymyilemään salaa itsekseen.
- Kiitos, se oli maukasta. Osaat todella karpin paistaa, kiitteli Samsumar Almaria, viedessään ruokaikuvälineitään keittiön puolelle: -Muuten, asiasta toiseen. Sanoit tuolla aiemmin, että olet velkaa tuolle Orrelle. Onko kovin epäkohteliasta kysyä, paljonko?
- Eihän se nyt mikään valtakunnansalaisuus ole. Tällä hetkellä se on neljätoista arunaa. Ei se siitä kyllä enää kasva. Sain sovittua Orren kanssa, että hän kuittaa korot tuolla salin puolella, huokasi majatalon isäntä. Varovaiseksi muuttunut käytös tuntui yhä jatkuvan, ja se hieman ihmetytti Samsumaria.
- Uskoin nuorempana, että saisin tällä työllä hankitua toimeentuloni, ja sen verran säästöönkin, että voisin pärjäillä senkin jälkeen, kun en enää jaksa majataloa pitää. Taitaa vain käydä niin, että ne ajatukset pitää heittää. Onhan minulla kyllä neljä tytärtä, mutta he asuvat omien perheittensä luona, ja niin kovin kaukana. Kai ne sitten minusta huolen pitävät kuitenkin, kun en enää itse siihen pysty.
- Sanoit myös, että Orre ryöstää sinua, mitä oikein tarkoitit?
Almar näytti suorastaan säpsähtävän kysymystä, mutta vastasi kuitenkin arastellen:
- No, tuota...sitä vain, että niitä korkoja näyttää riittävän kuitattavaksi aivan turhan usein. Lisäksi vielä hän ajaa muut asiakkaat tiehensä tullessaan. Useimmat matkaajat ovat jo oppineet kiertämään tämän paikan Orren vuoksi, joten en minä kovin pitkään enää pysty jatkamaan.
Samsumar taputti Almaria rohkaisevasti olkapäälle: - Mitä mieltä olisit, jos tehtäisiin loppu Orren puuhista, ja maksaisit velat kokonaan pois?
- Kyllä minä sen niin mielelläni tekisin, mutta ei minulla ole arunankaan vertaa rahaa.
- Jos sinulta löytyy edes se neljätoista farea, niin se saattaa riittää.
- Tuota noin, ymmärsinkö nyt oikein? Etkö sinä olekaan Orren miehiä?
- En todellakaan ole. Miksi minä olisin sinulle tullut talleja siivoamaan, jos Orre maksaisi palkkani.
Helpottunut hymy kohosi Almarin kasvoille, ja se sai Samsumarin pohtimaan, mikä oli saanut isännän uskomaan häntä yhdeksi Orren miehistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa kysyä, kun salin puolelta kuului kovaääninen huuto:
- Almar! Joko se kulkuri ehti mennä? Minulla olisi asiaa.
--------

- Otatko viiniä? kysyi Orre, kaataessaan viinirukusta juomaa matalaan kulhoon.
Samsumar pudisti päätään: - Ei kiitos.
Orre katsoi tarkasti edessään seisovaa nuorukaista: - Sanoppa vaaleasilmä, olenko nähnyt sinut aikaisemmin?
- Tuskinpa sentään. En ainakaan muista. Minä olen kasvanut Alventessa, ja palvelin neljä vuotta kuninkaan kaartissa Morancessa. Enkä tietääkseni ole aiemmin poikennut Scarenassa.
- Niinpä. No vaaleasilmät ovat niin toistensa näköisiä, että olen saattanut erehtyä. Tuntui vain, että olen sinut joskus jossakin nähnyt. En ole käynyt Morancessa pariinkymmeneen vuoteen, enkä Alventessa koskaan, joten emme kai ole tavanneet. Kerropa, muutitko todella faren kultarahaksi?
- Sinä itse näit, mitä tapahtui. Minulla on ylläni hihaton toga, joten en voinut piilotella kolikoita, ja vaihdella niitä.
- Hmm, sanoit pitäväsi mieluummin mukanasi yhtä farea, kuin arunaa. Ymmärrettävää kyllä, jos tulisit ryöstetyksi, niin ainahan fare olisi pienempi menetys, kuin aruna. Etkö kuitenkaan pelkää, että sinulta ryöstetään se taikaliina?
- Ei se minua pelota, sillä sellaiselle, joka ei osaa käyttää sitä, se on vain silkkinen nenäliina, jollaisia saa kolme tusinaa farella.
- Lienee turha kysyä, olisitko halukas myymään sitä?
Samsumarin vastaus hämmäsytti, ja riemastutti Orrea.
- Kyllä minä sen voisin myydä. Minun elämäntavallani ei rahalla ole suurtakaan arvoa. Teen töitä satunnaisesti ruokaa, ja yösijaa vastaan. Ei minusta ola lainkaan tarpeellista kantaa mukanani omaisuutta.
- Kuulostaa aivan järkevältä, myötäili Orre innoissaan: - Minkälaista hintaa mahtaisit pitää, jos olisin halukas kauppoihin.
Samsumar oli hetken mietteissään: - Minulla olisi hieman isompi meno tiedossani, ehkäpä tuollainen neljä arunaa olisi hyvä hinta.
- Kaksi, niin tehdään kaupat.
Pienen hetken Samsumar oli vaiti, ja sanoi sitten ääntään madaltaen, ja viitaten kädellään: -Unohda koko juttu.
- Hyvä on! Neljä, hätääntyi Orre, minulla ei ole mukanani, mutta voin käydä hakemassa. Ehdin kyllä huomiseksi takaisin. Älä katoa sillävälin minnekään.
- Sovitaan se neljä, mutta kun käyt kerran hakemassa, niin ota samalla mukaasi parikymmentä, jos sinulta vain löytyy.
- Mehän juuri sovittiin neljästä, ostaja hätääntyi.
- Niin sovittiin, ja se kyllä pitää. Kai sinä kuitenkin haluat oppia käyttämään liinaa. Nopeimmin opit, jos käytämme arunaa, tai oikeastaan vain niin sen pystyy oppimaan. Saat kyllä rahasi pitää, minulle riittää hyvin ne neljä.
Varsin pian neljä ratsua poistui majatalon pihalta täyttä laukkaa.
---------
Samsumar kääntyi Almarin puolen: - Niin, miksi kuvittelit minun olevan tuon Orren hommissa?
Almar viittasi Samsumaria mukaansa, ja suuntasi kulkunsa pihan toisella puolen sijaitsevien aittarakennusten luo. Hän avasi erään aitan oven, ja astui vieraansa kanssa sisään. Almar osoitti sormellaan aitan orrelle ripustettuja tyhjiä säkkejä:
- Näyttääkö tutuilta? hän kysyi.
Samsumar katseli hämärässä ylöspäin, ja myönsi hämmästyneenä: - Kyllä todella näyttää. Noissa säkeissähän on samanlainen merkki, kuin riipuksessa, jota kannan. En nyt vain ymmärrä yhteyttä?

- Noissa säkeissä oli se vilja, jonka ostin velaksi Orrelta. Niissä on Barne Orren vaakuna, ja saman näin kaulassasi riippuvassa medaljongissa. Ei liene siis ihme, jos hieman olen hämmästynyt. Almar paljasti.

- Tämä medaljonki on ollut minulla aina, enkä silti tiedä siitä muuta kuin sen, että se oli minulla kaulassani kasvattivanhempieni löytäessä minut. Jollakin tavalla se liittyy tuohon Orreen, ehkä hän on jossakin nähnyt kuvion, ja laatinut vaakunan siitä itselleen. Se tuntuisi kyllä omituiselta, sillä vaakunan tulee olla yksityinen, ja ainutkertainen, joten kantamani medaljongin on liityttävä suoraan Barne Orreen, Samsumar meni mietteliääksi, ja pienen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: - Annetaan sen asian olla toistaiseksi. Unohda nähneesi riipustani, sen yhdenmukaisuuteen vaakunaan, voi olla hyvinkin yksinkertainen selitys. Ehkä se joskus paljastuu, ehkä ei. Aika sen saa näyttää. Tuo Orre vaikuttaa röyhkeältä öykkäriltä, joka käyttää sinun hankalaa tilannettasi selkeästi hyväkseen. Mikäli pystyt saamaan ne neljätoista farea kasaan huomiseksi, niin yritetään hoitaa velka-asiasi pois päiväjärjestyksestä.

- Eihän siihen riitä neljätoista farea, velka on saman verran arunoissa, Almar huomautti.
- Ymmärsin sen kyllä. Et ollut tuolla ruokasalissa äsken, kun sovin Barne Orren kanssa eräästä kaupasta. Hän lähti hakemaan rahaa sitä varten, ja uskonpa siinä yhteydessä voivani hoitaa sinun velka-asiasi kuntoon. Paljonko muuten alkunperin velkaannuit?
- Alkuun summa oli vain neljä arunaa, mutta Orre vaati niin kovaa korkoa, että summa vain kasvoi vuosien myötä. Nyt, kun se on niin suuri, etten siitä pysty selviytymään, hän suostui kuittaamaan korot käyttämällä majatalon antimia rajoituksetta. Tavoitteenahan hänellä on saada majatalo omistukseensa, ja sehän kyllä onnistuisi koska vain. Orre käyttää vain tilaisuutta hyväkseen, ja pakottaa minut jatkamaan itsensä kestitsemistä kai loputtomasti.
- Huomenna siihen tulee siis loppu, Samsumar lupasi: - Hanki vain ne mainitut faret, niitä tullaan tarvitsemaan. Lainaa vaikka jostakin, jollei itselläsi ole.

Illalla levätessään vuoteellaan, kulkuri mietti keskusteluaan Almarin kanssa. Vanha majatalon pitäjä oli innostunut kertomaan tietojaan, ja näkemyksiään Barne Orresta. Orre oli ilmestynyt seudulle joskus parikymmentä vuotta sitten, hankittuaan kuninkaan omistuskirjalla varsin laajan maa-alueen tilaansa varten. Muutama vuosi sen jälkeen oli sattuneet ne ikävät palot, jotka tuhosivat useilta tiloilta jo säilöön kerätyt sadot. Orre oli käyttänyt tilannetta härskisti hyväkseen ja ajanut useimmat naapurinsa todelliseen ahdinkoon. Ehkä siitä syystä olivat liikkeelle lähteneet huhut, joiden mukaan tulipalot eivät olleetkaan salaman sytyttämiä. Huhuttiin jopa siitä, että Orre olisi varastanut viljaa naapureiltaan, ja sytyttänyt sitten varastoaitat tuleen Rajuilmahan antoi tietysti mahdollisuudet liikkua viljavarkaissa huomaamatta, ja tulipalo kätkisi jäljet. Salama oli oiva syyllinen palojen syttymiseen. Eivätkä ne huhut siihen edes loppuneet. Joidenkin mukaan Barne Orre olisi tunnettu myös nimellä Yarle Haffir.

Almar ei enää muistanut, tai sitten ei halunnut muistaa, kuka Orren entisistä naapureista oli huhun alkuun laittanut. Almar ei itse huhuun uskonut, sillä tuskinpa Haffir olisi saanut kuninkaan omistuskirjaa, vaikka olisi käyttänyt väärää nimeä. Siitä asiasta Samsumar oli samaa mieltä, sillä valtakunnassa oli kolme erilaista astetta omaisuuden hallinnassa. Oli käyttöoikeus, joka ei taannut omaa omistusta, mutta vapaan käyttöoikeuden ammatin hajoittamisessa tarvittavaan materiaaliin. Oli erilainen hallintaoikeus, joka koski pääsääntöisesti rakennuksia, ja rakenteita. Hallintaoikeuden omaava saattoi ansaita toimeentulonsa antamalla hallitsemaansa omaisuutta toisten käyttöön maksua vastaan.

Hallintaoikeuden omaava maksoi veroa suhteessa hallitsemaansa omaisuuteen. Kattavin oli omistusoikeus, jonka saattoi saada vain kuninkaallisella omistuskirjalla. Omistuskirjan sai ansioituneesta palveluksesta valtakunnalle, tai hallitsijalle. Ansiokkaaksi palvelukseksi katsottiin vähintään neljä vuotta kestänyt pesti kuninkaallisessa kaartissa. Tosin tähän liittyi tiettyjä edellytyksiä, joten jokainen asepalveluksen suorittanut ei välttämättä omistuskirjaan ollut oikeutettu. Omistuskirjalla hallittava omaisuus piti käydä rekisteröimässä verotusta varten omaisuusrekisteriin. Tässä yhteydessä omistuskirjan haltijan henkilöllisyys tarkistettiin niin perusteellisesti, ettei väärällä nimellä pystynyt omaisuutta hankkimaan.

Samsumar pohti seuraavaa päivää, ja suunnitelmiaan majatalon isännän auttamiseksi velkakierteestä. Hänen pitäisi hoitaa Almarin kanssa muutama valmisteleva toimenpide, joilla edesauttaisi tapahtumien etenemistä oikeaan suuntaan. Almarin näytettyä aitassaan olevia säkkejä, oli hän havainnut säkitettyjä seesamin siemeniä. Noita pieniä siemeniä voisi hyvin käyttää pieneen peiteoperaatioon, joka puolestaan oli tarpeen asian etenemisen kannalta. Almar saisi varata keittiöönsä valmiiksi vadillisen noita siemeniä. Oli hyvin luultavaa, ettei Barne Orre ehtisi takaisin ennen iltapäivää, joten aikaa valmisteluille olisi kyllä riittävästi.

Seuraavana päivänä Samsumar korjattuaan hevosaitauksen, keskusteli Almarin kanssa tulevista tapahtumista.

- Olisi erinomaista, mikäli saisit muutamia asiakkaita saliin samaan aikaan, kun Barne on paikalla. Muutama todistaja näkemään, kun maksat velkasi, jolloin mahdolliset jälkipuheet olisivat turhia.
- Se kyllä onnistuu, Almar vakuutti. - Serkkuni mies on julkinen notaari, ja kutsun hänet perheineen syömään. Notaarin todistus on takuulla riittävä, vaikka melkein sukulainen olisikin. Uskotko todella saavasi Orren hyväksymään velan maksuksi ne faret?
- Olen vakuuttunut, että rahasi riittävät kyllä siihen, mutta muutama toivomus minulla on. Laita ne rahat kookkaaseen vatiin, ja täytä vati sitten seesamin siemenillä. Haluan, että rahat ovat näkymättömissä maksuun asti.

-------------

Barne Orre vilkaisi närkästyneenä ympärilleen saapuessaan majatalon ruokasaliin. Saman pöydän ääressä, missä hän miehineen oli edellisenä päivänä nauttinut Almarin velkojen koroista, istui nyt ruokailemassa seurue, jonka läsnäolo ei hänen mielestään ollut kovinkaan toivottava. Usein aikaisemmin hän vastaavassa tilanteessa oli tyhjentänyt salin asiakkaista, mutta nyt se ei tullut kysymykseenkään. Pöydän ääreen oli majoittunut hallinnon virkamies perheineen, eikä Orre tohtinut sentään notaaria häätää, joten hän asettui miehineen mahdollisimman kauas ruokailijoista.
Samsumar saapui saliin, ja istui samaan pöytään pidellen kädessään silkkistä taikaliinaa.
- Sait varmaankin rahat kokoon? hän tiedusteli matalalla äänellä, kuin varoen äänen kantautumista muiden salissa olijoiden korviin.
- Sain, tai itse asiassa en aivan kahtakymmentä arunaa, ja ihmettelenkin mihin niitä tarvitaan?
- Se selviää kyllä, Samsumar totesi edelleen hiljaisella äänellä. - Paljonko sait kokoon?
- Kahdeksantoista arunaa, ja kaksisataa farea, joten yhteensä...
- Eiköhän me niilläkin selvitä, vaikka opettaminen kestää ehkä pidempään, Samsumar keskeytti Orren lauseen. - Jos käytämmekin lisänä niitä neljää arunaa, jotka maksat liinasta, niin pärjäämme oikein hyvin.
Samsumar levitti liinan pöydälle, ja vilkaisi kahta Barnen mukana tulluttaa miestä, jotka istuivat pöydän ääressä katsellen kiinnostuneena alkavaa tapahtumaa.
- Aseta nyt aruna liinan keskelle, kehotti Samsumar Barne Orrea.
-Miksei fare käy? Kai sen voi yhtä hyvin opetella niinkin päin? Orre uteli.
- Toki vaikka se kestääkin noinpäin kauemmin.
- Eihän siinä sinulla näyttänyt menevän yhtään pidempään faren muuttamisessa arunaksi, kuin toisinpäin.
- Ajatellaanpa asiaa näin, selitti Samsumar kantaansa. - Jos muutat ensin faren kultaiseksi, ja sen jälkeen arunan takaisin fareksi, on sinulla käsissäsi taas rautakolikko, jonka joudut vielä kertaalleen muuttamaan, ja näin aikaa kuluu enemmän. Aikahan tässä ei ainoa ongelma ole, Samsumar alensi ääntään tuskin kuuluvaksi, ja jatkoi. - Lupasin myydä sinulle tämän liinan, ja opettaa sen käytön, mutta vain sinulle. Enkä ole vakuuttunut siitä, että olisi sinullekaan hyväksi, mikäli käyttötavan taitaisi muutama muukin, hän lisäsi vilkaisten kahta Orren seuralaista.
Orre näytti ymmärtävän vihjeen, ja viitasi miehiään poistumaan, kaivaen samalla kukkarostaan kultaisen kolikon. Hän asetti rahan liinalle, ja Samsumar taittoi liinan kaksinkerroin.

- Nyt sivelet sormenpäilläsi kolikkoa niin, että sen muoto näkyy selvästi, ja liina laskeutuu rypyttömästi, Samsumarin kädet tekivät pienen maagisen liikkeen, johon Orre ei osannut kiinnittää huomiota. Innosta vapisevin sormin hän siveli liinan kolikon päältä sileäksi, ja jäi odottamaan lisää ohjeitä. Samsumar kehoitti eleellä häntä jatkamaan. Viimein silkkiliina oli hänen mielestään asettunut riittävään hyvin, ja Orre sai kokeilla taikuutensa onnistumista. hän nosti hitaasti liinaa, ja sen välistä solahti pöydälle kiiltävä rautainen fare.
- Erinomaista, totesi Samsumar. - Kokeile nyt aivan ominesi. Muista, sinun täytyy vain uskoa onnistuvasi. Jos mielessäsi käy pieninkään epäily, raha ei muutu.
- Muutanko nyt sen takaisin? innostui Barne.
- Opetellaan nyt yksi asia kerrallaan, hillitsi kulkuri innokasta oppilastaan. - Luulenpa, ettei tämäkään aivan näin helposti lähde onnistumaan.
Asia ei todella ollut niin yksinkertainen. Orre siveli liinaa ja nosti sitä toiveikkaasti, mutta aina pöydälle solahti kultainen aruna.
- Mikä tässä nyt on?, hän ihmetteli.
- Minä luulen, että sinä enemmän toivot, kuin uskot rahan muuttuvan. Sinun täytyy keskittyä huolellisemmin. Muuten teet kyllä kaiken aivan riittävän huolellisesti, opettaja valaisi oppilastaan.
Useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen se vihdoin tapahtui. Aruna muuttui fareksi, ainakin näennäisesti ilman Samsumarin avustusta. Orre suorastaan hehkui innostusta, ja halusi saman tien muuttaa rahan takaisin kullaksi. Samsumar hillitsi oppilaansa kiihkoa, vedoten sihen, että ensimmäiseksi oli saatava innostuneen toiveen tilalle vankka luottamus liinaan, ja omaan taitoon. Pikkuhiljaa osaaminen näyttikin lisääntyvän, ja epäonnistuneet yritykset kävivät yhä harvinaisimmiksi. Samsumar hihkaisi sukulaisilleen tarjoilevalle Almarille, pyytäen tätä tuomaan keittiöstä vadillisen seesaminsiemeniä.
- Nyt , kun alat jo hallita liinaa, meidän on oltava varovaisia, Samsumar huomautti ihmettelevän näköistä Barne Orrea. - Pöydällä alkaa kilistä rahaa niin paljon, että ulkopuoliset kohta kiinnittävät siihen huomionsa. Piilotamme rahat seesamin sekaan, niin kauempaa katsottuna näyttää vain, kuin vain maistelisimme siemeniä.
Kun viimein kaikki kahdeksantoista arunaa oli muuttuneet rautakolikoiksi, jotka Samsumar saman tien piilotti siementen sekaan, todeten samalla oppilaalleen.
- Nyt olet oppinut muuttamaan arunan fareksi. Muista jatkossa, että olet huolellinen ja uskot siihen, mitä olet tekemässä. Paljon muuta siihen ei tarvita.
Orre oli niin innoissaan, ettei kiinnittänyt huomiota Samsumarin viimeiseen lauseeseen. Nyt oli tulossa se kaikkein tärkein hetki. Nyt hän pääsisi muuttamaan Faret kultaisiksi arunoiksi.
Samsumar otti liinan käteensa, ja ravisteli sitä hieman ja samalla hänen sormensa tekivät jälleen pieniä maagisia liikkeitä. Nuo liikkeet jäivät edelleen huomiotta, vaikka oppilas tarkasteli opettajansa jokaista liikettä silmäänsä räväyttämättä.

Samsumar poimi seesaminsiementen seasta kultaisen kolikon, joka Orren silmissä näytti rautaiselta farelta, ja asetti sen silkkiliinalle. Nyt oppilas sai näyttää osaamistaan. Samsumarin viittauksesta, hän taittoi liinan kolikon päälle, ja siveli liinaa huolellisesti. kun liina oli laskeutunut tasaisen kauniisti myötäilemään rahan muotoja, opettaja nyökkäsi hyväksyvästi. Oppilaan nostaessa hitaasti liinaa kulmistaan, liukui sen sisältä pöydälle kultainen aruna. Orre oli aivan innoissaan. Hän osasi sen! Nyt ei rajattoman rikkauden tiellä enää esteitä olisi. Hän halusi heti kokeilla uudelleen. Pian pöydällä kiilteli jo toinenkin kultaraha. Samsumar nyökkäsi hyväksyvästi oppilaalleen, ja samalla hän sipaisi hiuksiaan kädellään. Se oli aiemmin sovittu merkki Almarille, joka suuntasi kulkunsa kohti Orrea ja Samsumaria. Orre havahtui, ja laski kämmenensä pöydällä olevien kultarahojen peitoksi.
- Häivy! hän sähähti lähestyvälle Almarille. - Meillä on tärkeät asiat kesken, eikä tässä kaivata sinua.
Almar kääntyi ja palasi keskustelemaan serkkunsa perheen pariin. Orre jatkoi taas tärkeää puuhaansa, ja ehti muuttaa jälleen kaksi kolikkoa kultaiseksi, kunnes Samsumar keskeytti hänet päänliikkeellä, jolla viittasi kohti pöytää, jossa seurue oli keskittynyt keskustelun sijaan seuraamaan tapahtumia Samsumarin, ja Orren suunnalla.
- Alamme kiinnittää liikaa huomiota, Samsumar totesi. - Sinä hallitset nyt liinaa, joten voit jatkaa paremmissa olosuhteissa. Kerätään kolikot kulhosta, ja muutat ne kullaksi jossakin, missä ei ole liikaa uteliaita silmäpareja näkemässä.
Samsumar poimi kulhonpohjalta Almarin sinne aiemmin laittamat rautakolikot, ja ojensi ne Orrelle. Tämän laitettua kolikot kukkaroonsa, ja kukkaron kadottua vaatteiden kätköön, Almar lähestyi jälleen pöytää. Orre viittasi jälleen isäntää poistumaan, mutta tällä kertaa Almar ei noudattanut kehoitusta, vaan astui pöydän ääreen, ja lausui asiansa.
- Notaari haluaisi keskustella kanssasi eräästä asiasta.
Orre säikähti, sillä hänellä oli joitakin veroja suorittamatta, ja ilmeisesti notaari oli nähnyt hänellä olevan merkittävästi rahaa mukanaan. Hän nousi verkkaisesti ja lähti kohti notaarin pöytää. Samaan aikaan Almar otti vadin, jossa seesaminsiemenet olivat, ja kantoi sen keittiöön. Samsumar jäi istumaan paikalleen. Hän kyllä tiesi, mitä jatkossa tulisi tapahtumaan, mikäli hänen laatimansa suunnitelma toimisi.
- Barne Orre, majatalonpitäjä Almar on sinulle velkaa neljätoista arunaa, notaari lausui virallisella äänellä.
- Pitää paikkansa, myönsi Orre.
- Almar on ilmaissut halunsa velan poissuorittamisesta, notaari jatkoi.
- Niin varmaan, mutta eipä taida ukolta löytyä riittävästi rahaa. Neljätoista arunaa on iso summa, totesi Orre omahyväisesti.
- Se nähdään pian, sillä Almar on ilmeisesti onnistunut saamaan kokoon summan, ja sinä itse ilmoitit velan määrän, joten jos Almar tuo sinulle ilmoittamasi neljätoista arunaa, niin notaarin valtuuksilla katson velkasuhteen päättyneeksi.
Samassa keittiön ovesta asteli Almar, joka ilman suuria eleitä laski pöydälle neljätoista kultaista kolikkoa, ja pergementin, jolle velkakirja oli laadittu. Notaarin valvoessa, Orre allekirjoitti velan suoritetuksi. Notaari vahvisti asiakirjan, ja painoi allekirjoituksensa päälle virallisen leimauksen.
Orre keräsi rahat kukkaroonsa, eikä oikein osannut peittää pettymystään. Tästä eteenpäin hän ilmeisesti joutuisi maksamaan majatalon palveluksista. Toisaalta, silkkiliina takaisi hänelle rajattoman rikkauden, joten hänellä kyllä olisi varaa maksaakin jokainen viiniruukku, jonka hän, tai hänen miehensä tyhjentäisivät Almarin majatalossa. Almar itse oli aivan toista mieltä, ja hän puki mietteensä sanoiksi.
- Barne Orre. Tämän päivän jälkeen sinä, tai miehesi eivät ole tervetulleita majatalooni.
- Hah! Vai niin, kiivastui Barne Orre. - Minä poltan sinun kievarisi tuhkaksi, niin siinäpä sitten jakelet kieltojasi.
- Barne Orre! jyrähti notaari. - Harkitse vähän, mitä suustasi päästät. Jos Almarin majatalo nyt jonakin yönä syttyy palamaan, niin takaan, että sinut heitetään niin syvälle tyrmään, ettet enää auringonvaloa näe koskaan.
Barne pyörähti kiukkuisena kannoillaan, ja asteli Samsumarin luo. Yhä vihasta puhisten, hän katseli tyhjää pöytää, jolta silkkiliinakin oli kadonnut.
- Se silkkiliina! hän melkein ärjäisi.
- Ne neljä arunaa, Samsumar lausui puolestaan hiljaisella, lähes kuiskaavalla äänellä.
Orre mulkaisi vihaisesti Samsumaria, mutta kaivoi esiin vaaditut rahat.
- On eräs asia, jota en vielä tästä liinasta kertonut, Samsumar totesi. - Kuuntele nyt tarkkaan, ja paina asia mieleesi. Liinan kulmissa on himmeästi painettu auringon ja kuun kuvat. Yksi aurinko, tai kuu kulmassaan. Silloin, kun muutat faren arunaksi, asetat kuun, ja auringon kulmat vastatusten. Muuttaessasi arunan fareksi, sinun tulee asettaa aurinko aurinkoa vasten ja kuu kuuta vasten. Jos teet sen kerrankin väärin, voit muuttaa rahan vain toiseen suuntaan. Joko faren arunaksi, tai päinvastoin, ja se riippu siitä, kuinkapäin liinan taitoit väärin.
Orre oli hämillään kuulemastaan, ja kysyi.
-Miksi kerrot sen vasta nyt?
- Koska en ollut ollenkaan varma maksatko pyytämäni summan, vai vietkö liinan väkisin. Varmistin vain, ettet siinä tapauksessa todennäköisesti pääsisi vaurastumaan kovinkaan merkittävästi.
Saatuaan silkkiliinan Orre katseli opettajaansa ylimielisesti.
- Sanohan kulkuri, mikä sinun nimesi on?
- Minua sanotaan Samsumariksi.
- Haa! Vesipoika. Sanohan vesipoika, oletko sinä tyhmä, vai etkö vain ymmärrä raha-asioita. eihän sinun olisi tarvinnut myydä liinaa saadaksesi ne neljä arunaa, vaikka kuinka moninkertaiseksi.
- Minä olen vain yksinkertainen kulkuri, eikä kulkurille ole viisasta kantaa mukanaan aarteita. Olethan kuullut tarinan kuningas Hargun isoisästä Tamgunista ja tämän veljestä Oktarista. Oktarhan oli kuuluisa sotapäällikkö, ja hankki sotaretkillään maineen ja menestyksen lisäksi myös varallisuutta valtakunnalle, ja itselleen. Kuitenkin hän lahjoitti omaisuutensa ja ryhtyi kulkuriksi. Kun häneltä kysyttiin syytä, hän ilmoitti, ettei löytänyt onnea rikkaudesta, vaan se löytyi siitä vapaudesta, joka kulkurille suodaan.
- Olenhan minä sen tarinan kuullut, Orre hymähti. -Ja tiedätkö mitä vesipoika? Minä luulen, ettei se Oktarkaan tainnut olla ihan viisas. Orre kääntyi lähteäkseen, mutta notaarilla oli vielä asiaa hänelle.
- Barne Orre! Muistaakseni sinulla on suorittaamattomia veroja. Nyt, kun sinulla on rahaa matkassasi, niin käy notariaatissa hoitamassa rästisi, virkamies ilmoitti asiansa.
Barne kirosi hiljaa, mutta nyökkäsi notaarille, ja poisui majatalosta.

------------------

Scarenan jäädessä pikkuhiljaa taa, Samsumar ajatteli Almaria, ja tämän ilosta kyynelehtiviä silmiä, Samsumarin jättäessä hyvästejä, ja ojentaessa vielä ne neljä arunaa vanhalle majatalon pitäjälle.
-Olkoon tämä korvauksena Barne Orrelta siitä, että hän on karkoittanut asiakkaitasi vuosien saatossa, hän oli todennut
- Mutta, ne...ne nehän ovat korvaus siitä taikaliinastasi, Almar oli änkyttänyt liikuttuneena, paljastaen näin seuranneensa ruokasalin tapahtumia tarkemmin, kuin Samsumar oli olettanut.
- Tavallinen silkkinen nenäliinahan se vain oli, Samsumar oli paljastanut. - Ei siinä mitään taikaa ollut, pelkkä silmänkääntötemppu, joita kasvatti-isäni on opettanut minulle. Hänellä on taitoja, joilla saa ihmiset näkemään ja uskomaan ihmeellisiä juttuja. Joitakin yksinkertaisempia hän on saanut minutkin oppimaan.
- Entä sitten, kun Barne tajuaa tulleensa huiputetuksi? Almar oli udellut. - Hän tulee vaatimaan majataloani itselleen.
- Eikä tule. Notaari on vahvistanut lainasi takaisinmaksun, eikä sitä mikän mahti enää voi kiistää. Orrehan itse tavallaan huijasi sinua, pakottamalla maksamaan mahdottomia korkoja, ja niin kasvatti lainasumman niin suureksi, ettet siitä selviäisi. Hän halusi vain hyötyä, ja viimekädessä viedä elämäntyösi. Luulenpa, että Barne uskoo itse tehneensä liinasta toimimattoman taittelemalla se väärin. Kun fare ei muutu kullaksi, ei hän uskalla kokeilla, toimiiko liina toisinpäin.
- Toivotaan niin, Almar oli todennutja jatkanut. - Kiitos sinulle vielä tuhannesti, ja Jumalat matkaasi varjelkoon.

--------
Samsumar hymyili itsekseen. Hänellä oli vieläkin tallella ne kaksi farea, ja ne riittäisivät hyvin pariinkin yösijaan ja muutamaan tukevaan ateriaan Suramsuranissa. Ainahan kulkurille töitä olisi tarjolla, jos rahasta tulisi pula. Vähävaraisuus oli ehdottomasti etu, kun hän liikkui yksin oudoilla seuduilla. Tällä kerralla hänellä kuitenkin oli aavistus, että saattaisi kohdata rosvoja, jotka olisivat kiinnostuneita yksinäisen kulkurin varallisuudesta.
Tie kulki asumatonta seutua, kumpuilevan pensaikkomaaston vaihteluna kohosi joissakin notkelmissa lehtipuumetsikköjä, ja kulkuri alkoi katsella itselleen yöpymispaikkaa. Joku tuollainen tammimetsikkö olisi oiva suoja, josta tuurilla voisi löytyä jopa lähteensilmä raikkaan veden antajaksi. Kävellessään kivettyä tieväylää, oli hän jo tovin ajan tarkkaillut tien vierustoja, havaitakseen toisten kulkureiden merkkejä. Kulkurit jättivät pieniä, lähes huomaamattomia viestejä toisilleen huomion arvoisista kohteista, kuten kelvollisista yöpymispaikoista, mahdollisista oikopoluista varsinaisten tiereittien ulkopuolella, tai vesipaikoista karuilla ja kuivilla seuduilla. Samoin myös omat merkkinsä olivat kohteille, joita oli syytä välttää. Pian Samsumar havaitsikin hiekkaisella pientareella litteän kiven alla tien suuntaisen kuivan risun, jossa oli yksi oksa, ja se osoitti tiestä vasemmalle.Oksanhaaraan oli asetettu kolme noin rastaanmunan kokoista kiveä, ja oksan kärjen edessä niitä oli myös kolme. Vaaksan verran kivistä, oli vielä kaksi hieman isompaa, joiden välissä maahan pystyyn painettu tikku. Pystyssäoleva tikku kertoi, että paikalta löytyisi lähde, jos tikku olisi ollut pitkällään, olisi kyseessä ollut puro. Kivien koosta voi päätellä, että paikka olisi hyvä yöpymiseen. Vihellen Samsumar jatkoi matkaansa, yöpaikka oli löytynyt. Kuljettuaan arviolta tuon kolmesataa syltä, hän suuntasi katseensa pensaikon yli sinne, missä yöpaikan pitäisi löytyä. Kauempana pensaikon yläpuolelle kohosi kallioseinämä, joka näkyi pensaikon keskeltä punertaen ilta-auingon valossa. Jossakin tuolla kallioseinämän lähellä olisi kulkureiden salainen yöpymispaikka. Riittävän kaukana tiestä, ja riittävän suojainen, niin ihmisten, kuin luonnonvoimienkin suhteen.
Ollessaan jo astumassa tieltä kohti pensaikkoista maastoa, hän kuuli tulosuunnastaan kantautuvaa kavioiden kopsetta. Tulossa oli useampi ratsastaja, ja kavioiden äänestä päätellen heillä oli kiire. Samsumar mietti hetken, jatkaako matkaansa, ja ehtisikö hän riittävän kauas tiestä, voidakseen pysyä ratsastajien katseilta piilossa, sillä hänellä oli ikävä aavistus ratsastajien kiireen syistä. Pensaikko oli liian matalaa ainakin alkumatkasta, hieman kauempana kohoavat kumpareet toki kätkisivät sinne asti ehtineen. Hän arveli kuitenkin, ettei ehtisi kumpareiden suojaan, ennen kuin ratsastajat saisivat hänet näkyviinsä, joten hän päätti jäädä tielle.
Tienmutkaa peittävän metsikön takaa ilmestyi neljä ratsastajaa, jotka jonossa laukaten kulkivat kivetyn tien pientareella kulkevaa ratsupolkua. Välimatkaa oli vielä melkoisesti, mutta ratsastajien riemukas kiljaisu kantautui Samsumarin korviin, näiden havaitessa kulkurin edessään. Samsumar totesi aavistelujensa osuneen kohdalleen. Tieto neljästä arunasta oli saanut liikkeelle miehiä, joiden mielestä tuo rahamäärä oli väärissä taskuissa.
Ratsastajien painuessa vielä hetkeksi näkymättömiin tien notkelmaan, Samsumar asettui seisomaan keskelle leveää kivettyä kulkuväylää. Hän halusi näyttää saapujille, ettei pelännyt kohdata neljää, todennäköisesti aseistautunutta miestä.
Aseistautuneitahan miehet todella olivat, ja pukeutuneet jokseenkin samaan tapaan, kuin rosvo Aruban solan sillalla. Miehet pysäyttivät hikiset, huohottavat ratsunsa vajaan kymmenen sylen päähän kulkurista. He eivät edes yrittäneet antaa vaikutelmaa siitä, että olisivat olleet jatkamassa matkaansa. Silti eräs heistä tivasi.
- Miksi seisot keskellä tietä estäen minua, ja miehiäni jatkamasta matkaamme.
- Luulen, ettei teillä ollut tarkoituskaan matkata tämän pidemmälle. Te olette päässeet nyt sinne, minne olitte matkalla.
- Päässeet? Kuinka niin päässeet? Mihin luulet meidän olleen menossa? ratsastaja uteli.
- Kiireestänne päätellen uskon teidän olevan matkalla Moraran ratsastajiksi. Samsumar lausui, tarkoituksenaan hätkähdyttää hieman tulijoita, ja näin samalla jo valmistaa näiden mielialoja tulevan varalle. Morara oli pimeydenhenki, joka ratsasti öisillä taistelukentillä luurankoratsastajineen, metsästämässä pelkureita. Morara pestasi joukkoihinsa pelkureita syömällä näiltä sydämet. Näin Moraran joukkoihin joutuneet olivat tuomittuja ikuisiksi ajoiksi ratsastamaan johtajansa mukana yön pimeydessä.
Hah haa! nauroi mies. - Morara metsästää pelkureita, emmekä me ole niitä. Emme todellakaan ole, tulet sen toteamaan aivan henkilökohtisesti, ja pian. Sitä ennen perimme sinulta hieman rästiin jääneitä maksuja. Olet kulkenut Aruban läpi maksamatta siltamaksua. Yarle Haffir on määrännyt meidät hoitamaan rästisi kuntoon.
- Se on totta, etten maksanut siltamaksua, kulkuri myönsi. - Jalankulkevilta ei saa periä tie-, eikä siltamaksuja missään, eikä valtakunnan teillä maksuja saa periä keltään. Jos te nyt olette sen maksun perässä, niin toki sen voin suorittaa, vaikka se lain määräyksien vastainen onkin. Kuinka suuresta summasta on nyt kyse? Samsumar asetti sanansa niin, että miehet todennäköisesti paljastaisivat, mikäli uskoisivat hänen kantavan mukanaan silkkiliinasta vaatimaansa neljää arunaa.
Nyt mies, joka oli ilmeisesti ratsuryhmän johtaja oli hetken laskevinaan asiaa sormillaan, ja ilmoitti sitten kopeasti.
- Ottaen huomioon käyttäytymisesi sillalla, ja siltamaksun korotuksen, sekä siihen liittyvät perintä-, ja matkakulut, rästisi on tasan neljä arunaa.
Miehet siis tiesivät Scarenan tapahtumista, kuten Samsumar oli aavistellutkin. Koska ratsastajat selkeästi ilmoittivat olevansa Yarle Haffirin asialla, oli ilmeistä, että Haffirilla ja Barne Orrella oli joku yhteys toisiinsa. Oli myös luultavaa, että miehet, jotka hänen peräänsä olivat lähteneet, eivät olleet selvillä, mihin hän oli matkalla. Siksi he olivat ensin käyneet Aruban solassa, jossa siltoja vahtiva rosvo oli selvillä kulkijoista. Kun tavoiteltu kulkuri ei ollut matkannut solaan, löytyisi tämä vastakkaiselta suunnalta.
- Neljä arunaa, totesi Samsumar. - Eihän kulkurilla sellaisia summia ole. Fare, tai kaksi voisi tulla kysymyksen, mutta ei sentään sen enempää.
- Voi, voi. Eikö nyt ole enempää? voivotteli ratsumies, ja hänen kumppaninsa hörähtelivät virnistellen. - Siinä tapauksessa meidän pitää viedä Haffirille sinun pääsi. Eihän se farenkaan arvoinen ole, mutta Haffir pystyttää sen seipään nokassa Aruban sillan kupeeseen muistuttamaan kaikkia maksun hoitamisesta.
Samsumar ei hätkähtänyt uhkauksesta, vaan painoi sauvansa kärjen tien kiveykseen, piirtäen näkymättömän rajan tien poikki.
- Tässä on portti Moraran valtakuntaan. Sen kautta kulkeneella ei ole paluuta, Samsumar lausui muuttaen ääntään kumeammaksi.
- Moraran valtakunta on pelkureita varten. Minähän jo sanoin, ettemme ole sellaisia, ratsastajien johtaja ärähti.
- Neljä aseistettua miestä käy aseettoman kulkurin kimppuun, ja se ei mielestäsi ole pelkuruutta? Katsotaan, mitä mieltä Morara itse on. Kulje tuon portin lävitse, Samsumar yllytti johtajaa.
- Hah hah haa! Minä en mitään porttia näe, mies naurahti, kuitenkin jollakin tavalla teennäisesti ja levottomasti. Kannusti kuitenkin ratsuaan eteenpäin, vetäen samalla miekkansa esiin.
Samsumarin käsi kohosi, ja sormet tekivät pienen tanssivan eleen.
- Olet siis valmis kohtaamaan Moraran, ja hänen kristallimiekkansa? hän kysyi äänellä, joka oli entistäkin tummempi ja kumeampi.
Ratsukon ylittäessä tiehen piirretyn näkymättömän rajan, kauhu syöksyi jäätävänä virtana ratsastajan suoniin. Sitä mukaa, kun hevonen ylitti rajaa, sen päästä katosi nahka, ja liha. valkoisena hohtava pääkallo tyhjne silmäkuoppineen vaihtui tilalle, ja Tuo lihattomuuden raja siirtyi kohti ratsastajaa, joka huomasi pian suitsia pitelevien sormiensa olevan vain valkoisena hohtavia luupuikkoja. Edessäpäin tiellä seisonut kulkuri oli kadonnut, ja hänen paikallaan seisoi hehkuvan punaisessa viitassaan itse Morara pidellen kädessään kristallista miekkaansa, jonka terä liekehti mustaa tulta. Morara kohotti miekkansa luisilla käsillään korkealle pääkallonsa yläpuolella. Miekka, jonka ratsastaja tiesi olevan niin terävä, että sillä pystyi lyömään kallion kahtia, heilui korkealla silmättömän kallon yläpuolella, ja loimusi mustaa tultaan. Morara suuntasi punaista valoa hohtavat silmäkuopat kohti saapujaa ja lausui hunajaisella äänellä.
- Tule.
Kauhuissaan ratsastaja tempaisi suitsista hevosensa takaisin. Päästyään yli tuon kauhistuttavan linjan, ja kun hän sai hevosensa pyöräytettyä ympäri, ei hän jäänyt enää esittelemään rohkeuttaan, vaan painoi kannukset ratsunsa kylkiin paeten paikalta huutaen.
- Se on itse Morara! Paetkaa, jos vielä pääsette! Se ei ole mikään tavallinen kulkuri, se on itse Morara!
Toiset ratsastajat katsoivat hämmästyneenä johtajansa silmitöntä poistumstaa. He eivät olleet havainneet mitään poikkeuksellista, ja olivat siksi ymmällään. Hetken kolmikko näytti miettivän, pitäisikö heidän huomioida johtajansa kiihkeä kehoitus, vai jatkaa niiden neljän arunan perintää, jotka kulkurin taskuissa piti olla. Tilanne oli nyt muuttunut sikäli toiseksi, että nyt kulkurin taskuissa oleville neljälle arunalle oli yksi jakaja vähemmän. Tämä yllättävä ryöstöhommasta maksettava palkankorotus ratkaisi tilanteen. Miehet vetivät miekkansa esiin, ja kannustivat ratsunsa liikkeelle. Kulkurin piirtämä näkymätön raja sai jällen aikaan rajun muutoksen, miehet havaitsivat johtajansa tavoin kauhistuttavan ilmiön. Juuri rajalinjan kohdalla näytti siltä, kuin hevoset ratsastajineen muuttuivat luurangoiksi, joiden päällä olevat vaatteet vaihtuivat repaleisiksi rievuiksi. Kiljuen kauhusta kolmikko pyöräytti ratsunsa ympäri, ja johtajansa tavoin, he kannustivat hevosiaan paniikinomaiseen pakoon.

---------

Joukon poistuttua, Samsumar suuntasi kulkunsa kohti pensaikosta kohoavaa kalliorinnettä. Rinteen alla oleva paikka osoittautui paljon käytetyksi, ja erinomaiseksi leiripaikaksi. Kalliosta pisti esiin ulkonema, jonka alle jäi reilun kahden sylen korkuinen onkalo. Ei se luola ollut, mutta kallioon syntynyt syvennys, johon oli pystytolppien varaan kyhätty kolme nukkumalaveria. Lavereitten edustalle oli rakennettu kivistä nuotiopaikka, jonka vierustalla oli jopa oksia, ja risuja valmiina. Hieman syrjemmässä vaakasuora kalliohalkeama valutti viileää, raikasta vettä. Samsumar tyhjensi nahkaisesta leilistään lämmenneen veden, ja antoi vesiastiansa täyttyä kallioraosta valuvasta norosta. Hän söi hieman Almarin evääksi laittamaa kuivalihaa, ja ohutta hirssileipää, jotka huuhteli alas raikkaalla vedellä. Tulta hän ei sytyttänyt, vaan viittaansa kietoutuen laskeutui laverille nukkumaan.
Kolmatta viikkoa kulkuri oli matkannut kohti Suramsurania. Matkansa aikana hän pysähtyi yöpymään tienvarren maatiloilla, tai majataloissa. Joissakin paikoissa vain päiväksi, tai pariksi, joissakin hieman pidemmäksi aikaa. Hän oli saapumassa sisämaahan, ja täällä Aruban jälkeinen tasainen ylänköseutu vaihtui mäkien ja viljavien laaksojen kirjomaksi maisemaksi. Vuorilta valuvien purojen ja jokien kiemuraiset uomat halkoivat viljelymaita.
Laskeutuessaan taas kertaalleen mäkirinnettä kohti notkelmassa virtaavaa pikkujokea, ja sitä ylittävää siltaa, kuuli Samsumar ääniä, joissta ei voinut erehtyä. Edessäpäin oli käynnissä taistelu. Ähkäisyt, kirosanojen höystämät huudahdukset sekoittuivat miekkojen, ja puun kalahteluun. Samsumar pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, mutta jatkoi pian matkaansa. Olipa edessä mitä tahansa, niin tuskinpa se häntä koskettaisi. Varattomat kulkurit eivät kiinnostaneet rosvoja, ja jos kyse oli jostakin muusta välienselvittelystä, niin siihen hän olisi täysin ulkopuolinen.
Saavuttaessaan näköyhteyden tapahtumiin, hän havaitsi tehneensä arviointivirheen. Taistelun yksi osapuoli oli, kuin olikin kulkuri, jota ahdisti kolme miekoin varustautunutta ratsumiestä. Ylivoiman edessä kulkuri oli taktisesti viisaasti vetäytynyt virrasta kohoavalle kivelle, jonka läheisyyteen eivät ratsastajat voineet hevosiaan tuoda, koska jokiuoma vaikutti olevan melkoista kivilouhikkoa. Yksi ratsastajista oli laskeutunut ratsailta, ja lähestyi miekka kädessä kahlaten kivellä seisovaa kulkuria. Samsumar tiesi, ettei miekkamiehellä olisi mitään mahdollisuuksia sauvaansa käyttävää kulkuria vastaan, ja ilmeisesti samaa mieltä olivat ne kaksi ratsumiestä, jotka myös pudottautuivat maahan. Miehet olivat oivaltaneet, että kivellä seisova kulkuri oli ylivoimainen virrassa kahlaavaa miekkamiestä vastaan, joten he noukkivat maasta kivenmurikoita, joita alkoivat heitellä kulkuria kohti. Tilanne näytti kääntyvän nyt ratsumiesten hyväksi, joten Samsumar päätti puuttua peliin. Miesten huomaamatta hän oli päässyt jo riittävän lähelle, ja päätti toimia.
- Mikä täällä on meneillään? hän kysyi. Aivan kuten hän oli olettanutkin, yllättynyt kaksikko pudotti kivet käsistään, tarttuen miekkoihinsa.
- Älä sekaannu tähän! ärähti toinen miehistä vetäessään miekkaansa esiin. Havaitessaan vain yksinäisen kulkurin, hän vielä muutti mieltään. - Tai sekaannu sittenkin kulkuri.
- Odottaakaahan nyt! huudahti Samsumar. - Ikiaikaisesti ovat kulkurit saaneet kulkea vapaasti ja ilman vainoa. Miksi te käytte nyt kimppuumme?
- Ikiaikaisesti ovat kulkuit myös jättäneet kajoamatta toisen omaan, mutta nyt on yksi heistä varastanut kultaa päälliköltämme. Varmana pidettävän tiedon mukaan hän on matkalla Suramsuraniin, ja siksi me tarkastamme jokaisen sinnepäin matkalla olevan kulkurin, toinen miekkemiehistä ilmoitti.
- Barne Orre, ajatus välähti Samsumarin mielessä. - Orrehan uskoi hänen kuljettavan mukaanaan silkkiliinasta saamaansa neljää arunaa. Scarenan jälkeen hän oli jopa joidenkin päivien ajan odotellut rahojen perään lähteviä Orren miehiä, eikä ilmeisesti aivan turhaan. Olihan aivan ilmeistä, että ne neljä ratsumisetä, jotka hän aiemmin oli kohdannut, olivat saaaneet tietonsa jotakin kautta juuri Barne Orrelta.
- Ja kukahan mahtaa olla tämä päällikkösi, jolta kulkuri on muka varastanut?
- Yarle Haffir, vastasi miekkamies. Vastaus oli ylättävä, ja sai Samsumarin hämmästymään. Jälleen yhteys Barne Orren ja rosvopäällikön välillä. Samsumar suuntasi katseensa edessään seisovan kaksikon ohi, kohti virrassa kamppailevaa paria. Kulkuri seisoi kivellään, onnistuen pitämään sauvansa avulla mieskolmikon kolmannen jäsenen loitolla. Hieman yllättävältä vaikutti se, ettei miekkamies oli yhä kamppailussa mukana. Kulkurit olivat sauvansa kanssa lähes ylivertaisen taitavia taistelijoita, eikä vuolaasti virtaavassa vedessä seisova miekanheiluttaja todellista vastusta voisi tarjota. Ehkä kulkuri vain halusi hieman leikitellä vastustajaansa kanssa.
Samsumar pohti hetken, käyttäisikö edessään uhoaavaan kaksikkoon jotain temppua, jolla pelästyttäisi miehet, vai olisiko tässä aika omien taistelutaitojen kokeiluun. Hän ei ollut vielä aivan varma, joten jatkoi kysymyksellä.
- Miksi te hyökkäätte hänen kimppuunsa? Onko hän se varas?
- Ehkä onkin. Hän ei suostunut tarkastukseen, vaan pakeni tuonne kivelle, joten kai hänellä ainakin jotain arvokasta on.
- Enpä tiedä. Ei minullakaan ole paria farea enempää, mutta en silti suostu mihinkän tarkastukseen, Samsumar murahti.
- Ei sinun tarvitsekaan suostua, me tarkastamme sinut joka tapauksessa, toinen miehistä ärähti. - On vain itsellesi helpompaa, jollet käy hankalaksi.
Miehet astuivat uhkaavasti kohti Samsumaria. Toinen miehistä veti esiin miekkansa, toinen tyytyi vain tarttuman kiinni aseensa kahvaan. Ilmeisessti kumpikaan heistä ei aiemmin ollut joutunut kamppailemaan kulkuria vastaan, ja he olettivat kahden miehen ylivoiman olevan niin vakuuttava, ettei kulkuri kävisi vastustamaan tarkastusta. Todennäköisesti miehet olivat kuulleet kulkurien taidoista, mutta eivät osanneet silti varautua, vaan kävivät rinnakkain kohti vastustajaansa. Mikäli he olisivat olleet täysin selvillä kulkurien kyvyistä puolustaa koskemattomuuttaan, olisivat he jakautuneet, ja koettaneet saada yliotteen hyökkäämällä edestä ja takaa saman aikaisesti. Samsumar päätti jättää käyttämättä kasavtti-isältään oppimia keinoja. Hän kohotti kulkurin sauvansa torjumaan miekkansa paljastaneen miehen hyökkäystä. Ainakin liike sellaisen vaikutelman antoi. Poikittain kohotettu sauva levässä kahdenkäden otteessa. Toinen pää selvästi alempana oli kuin valmiina torjumaan miekan sivallusta, mutta äkkiä se syöksyi kalastajan harppuunan lailla alas. Sauvan pää iskeytyi viereisen miehen jalkaterään luita murskaavalla voimalla. Hyytävä karjaisu sai miekkamiehen vilkaisemaan maahan sortuvaa kumppaniaan. Hän ehti juuri näkemään, kuinka jalkaterän murskannut sauvanpää sinkoutui nopeasti, kuin käärmeenkieli ja iskeytyi kaatuvan toverinsa kaulan sivuun, juuri korvan alapuolelle. Ilmoille parkaistu ääni katkesi, kuin leikaten, miehen tajunnan sammuessa tuohon iskuun. Yksin jäänyt hyökkääjä säikähti sen verran, että huitaisi miekallaan yhden harkitsemattoman kaaren ilmaan, vailla minkäänlaista osumismahdollisuutta. Lyönnin ainoa vaikutus oli se, että liikkeen ohitettua se kohta, jossa aiottu kohde oli, heilahti kipakka sauvansivallus miekkakäden kyynärvarteen. Iskun seurauksena käsi sävähti tunnottomaksi, ja sen pitelemä ase singahti kilahtaeen kivikkoon. Sulavana ketjuna, jota silmä ei ehtinyt seuraamaan, jatkui sauvan liikesarja. Seuraava lyönti osui polvensivuun, horjuttaen aseettomaksi jäänyttä. Tuskin hän ehti aistia iskun aiheuttamaa kipua, kun kaulantyveen osunut sivallus jo sammutti tajunnan.
Kamppailu oli ohi, ennen kuin se edes ehti oikeastaan edes alkaa. Se kesi vain muutaman silmänräpäysen ajan. Samsumar käänsi katseensa joessa taistelevan kaksikon suuntaan, eikä voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Kivellä seisova kulkuri, jonka olisi pitänyt olla selkeästi hallitsevassa asemassa, näytti olevan hätää kärsimässä. Hän huitoi sauvallaan silmittömän näköisesti, vailla minkäänlaista harkintaa, eikä häntä uhkaavalla miekanheiluttajalla ollut edes hankaluuksia torjua noita huitaisuja. Samassa tämä jo saikin siepattua otteen sauvasta, ja tempaisi siitä niin voimakkaasti, että kivellä seisonut kulkuri horjahti polvilleen menettäen otteen sauvaansa. Samsumar päätti puuttua tilanteeseen, ennen kuin miekkamies tekisi selvää aseettomaksi jääneestä kulkurista.
- Hei! Olet jo riisunut kaverin aseettomaksi, joten jätä hänet rauhaan, huudahti Samsumar.
Miekanheiluttaja käännähti äänen kuullessaan kohti, ja kahlasi nopeasti virrasta kuivalle maalle. Samsumar hämmästyi nähdessään miehen kasvot. Tämä oli sama rosvo, jonka hän oli kohdannut Aruban solassa. Rosvokin näytti tunnistavan hänet, sillä kasvoilla välähti pelästynyt ilme, joka kuitenkin katosi silmänräpäyksessä.
- Sinä! rosvo ärjäisi. - Meillä jäikin viimeksi kana kynimättä. Nyt on tullut aika periä saatavani korkoineen.
Samsumar ei ollut aivan varma, mistä saatavista kaikkineen oli kysymys, mutta hän epäili, ettei enää kyse ollut maksamatta jääneestä siltaverosta. Hän tiesi myös, että pystyisi helposti selviämään edessään olevasta yhteenotostaa pienen silmänkääntötempun avulla, mutta empi edelleen sellaisen käyttämistä. Hän luotti taitoihinsa sauvan käsittelyssä. Yksi jalkeilla oleva miekkamies olisi ratsailla olevaa helpompi vastus osaavalle sauvankäsittelijälle, ja Samsumar tiesi omaavansa keskivertoa paremmat taidot sauvansa kanssa. Kulkurien sauvat olivat luunkovaa puuta, ja kevyinä ne olivat helposti hallittavia nopeissa liikesarjoissa, joita sauvojen omistajat hioivat yhä täydellisimmiksi kulkiessaan yksinäisillä vaelluksillaan. Siellä, missä kaksi kulkuria kohtasivat, he keskustelivat uusista oivalluksistaan, ja kokeilivat niiden toimivuutta. Näin taidot kulkivat, ja kehittyivät kulkurien keskuudessa lähes yliluonnollisiin mittoihin. Koska kulkurit käyttivät näitä taitojaan vain itsensä puolustamiseen, ja koska heitä ei oikeastaan kukaan noussut uhkaamaan, ei tietämys tuosta sauvankäsittelytaidosta juurikaan levinnyt oman piirin ulkopuolelle. Toki asiasta liikkui erilaisia käsityksiä, mutta useimmiten niitä pidettiin vain tarunomaisena legendana, eikä kovinkaan tosiperäisenä tietona. Kuitenkin nyt Samsumarin edessä oleva rosvo näytti kiinnittävän kulkurin sauvaan huomiotaan varsin merkittävästi. Katse näytti kiinnittyneen sauvan kaareutuvaan päähän lähes hypnoottisen tarkasti. Aruban sillan tapahtumat eivät suinkaan olleet kadonneet tajunnan sopukoista, ja alkukantainen käärmekammo piti katseen lukittuna sauvaan vastoin kamppailun perussääntöjä.
Vastustajan selkeä virhe oli tietysti etu Samsumarille, jolle oli suorastaan helppo tehtävä riisua miekkamies aseestaan. Nopea sivuaskel, ja kiertoliike sauvan käyrällä päällä niin, että se liikkui lähes katsetta nopeammin vasemmalta oikealle, näyttäen samalla suorittavan vastaiskun, sai rosvon suojautumaan liikkeellä, jolla miekkamies torjuisi miekalla tehdyn vastaiskun. Kädet kohosivat niin, että vasemman käden pronssinen kyynärvarsisuoja tuki oikeassa kädessä olevan miekan terää, jonka lape ottaisi iskun vastaan. Torjuntaliike oli kokeneen taistelijan rohkeutta vaativa suoritus, ja edellytti äärimmäistä tarkkuutta ajoituksessa, mutta se antoi samalla onnistuessaan avaimet taistelun nopeaan voittamiseen, sillä iskun torjumisen jälkeen olisi vastustajan vatsa-alue vailla suojausta. Kulkurin sauva ei kuitenkaan iskeytynyt vasten miekanterää, vaan liikesarja jatkuikin aivan toiseen suuntaan. Sauvan alempana pidetty pää heilahti viuhuvaan kaareen, ja isku osui suoraan miekkamiehen jalkoväliin. Nivusissa tuntui räjähtävän pallosalama, ja kipu iskeytyi läpi koko kehon muuttaen päivänvalonkin punaiseksi usvaksi. Miekka kirposi kädestä ja polvien pettäessä rosvo lyyhistyi sen päälle hytkyväksi läjäksi, joka ulahteli hiljaa tuon liikkeen tahdissa.
Samsumar kohotti sauvansa lyödäkseen rosvon tajuttomaksi, mutta muutti vielä mieltään ja pyöräytti uikuttavan, ja vaarattomaksi käyneen vastustajansa miekkansa päältä, poimien aseen omaan käteensa.
Kääntyessään katsomaan yhä kivellä kyhjöttävää kulkuria, hän rypisti kulmiaan mietteliäänä. oliko tuo toinen kulkuri haavottunut, koska ei juurikaan liikahtanut paikaltaan. Se selittäisi omituisen epäsuhdan kamppailussa vedessä seisoneen rosvon kanssa.
- Oletko kunnossa? Samsumar kysyi, saaden vastaukseksi vain epämääräisen kädenheilautuksen, jonka voi tulkita avun pyynnöksi.
- Tarvitsetko apua?
Vastaus viipyi vieläkin, mutta kulkui kivellä nousi seisomaan, pitäen katseensa luotuna alas, niin ettei kasvoja voinut nähdä. Samsumr saattoi kuitenkin havaita, että kulkurin viitta oli liian suuri käyttäjälleen. Viitan sisällä ei ollut täysikasvuinen mies, vaan ehkä vasta keskenkasvuinen poika.
Samsumar nosti vesiarajasta rosvon riistämän sauvan, ja heitti sen kivellä seisovalle, kysyen samalla. - Pääsetkö itse rannalle?
Epäily osoittautui sikäli aiheettomaksi, että saatuaan sauvansa, kulkuriksi pukeutunut tuki sen joen pohjaan, ja loikkasi sauvaa hyppyseipäänä käyttäen kevyesti lähes vesirajaan. hypyn aikana viitan huppu luiskahti päästä, ja viitta avautui niin, että Samsumar saattoi havaita tehneensä väärän arvion. Kulkuriksi pukeutunut ei sittenkään ollut pikkupoika, vaan tyttö.
- Ethän sinä olekaan kulkuri, vaan tyttö, hämmästynyt Samsumar totesi.
- Entä sitten? Kai tyttökin voi olla kulkuri, ei sitä mikään laki kiellä, tyttö laukoi napakasti.
Hämilleen joutunut Samsumar ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei kyllä koskaan ollut kuullut tyttökulkureista. Ei, koska sellaisia ei kertakaikkiaan voinut olla.
Tyttö katsoi Samsumarin kädessä yhä olevaa miekkaa ja sanoi: - Kiitos sinulle avusta. Hoitelit hyvin nuo rosvot. Ei silti, olisin minä kyllä niille pärjännyt, aloin jo olla voitolla tuon yhden kanssa, ja kai nuo toiset olisivat ymmärtäneet lähteä pakoon huomatessaan jäävänsä...
Samsumar viittasi kädellään väheksyvästi, ja yritti peitellä hymyään: -Eipä mitään aihetta kiitellä. Kai minun pitäisi sitten ennemminkin pyydellä anteeksi puuttumistani hyvään taisteluusi.
Vilkaistuaan tarkemmin pitelemäänsä miekkaa, hän kävi hakemassa kauempana olevien rosvojenkin miekat.
- Mistä rosvot ovat hankkineet näin korkeatasoisia aseita? hän pohti ääneen, ja tyttökin tuli katsomaan, kun arvioiden niiden laadukkuutta.
- Nehän näyttävät aivan uusilta. Kädensijojen nahkapunoksetkaan eivät ole vielä mustuneet, terät kiiltävät, eikä niissä ole lovia, tai naarmuja.
- Nämä ovat todellakin uusia. Terät ovat ohuita, ja miekat hyvin tasapainotettuja. Kuinka rosvoilla on tälläisia aseita. Eihän sotilaillakaan ole näin keveitä, ja huolella tehtyjä miekkoja. Nämä ovat todellisen asesepän taidonnäytteitä. Nämä ovat niin arvokkaita, että hieman jopa harmittaa hävittää tälläiset taideteokset.
- Aiotko sinä hävittää nuo? kysyi tyttö. - Miksi et pidä niitä itselläsi, jos ne niin mainioita ovat?
- Oletko koskaan nähnyt, tai kuullut kulkurin kantavan asetta? Samsumar kysyi puolestaan.
- En ole nähnyt. En ole kyllä nähnytkään muita kulkureita, kuin isoisäni...., ja tietenkin nyt sinut. Tämä viitta on kuulunut isoisälleni silloin, kun hän vielä kierteli maailmaa. Oletko sinä matkalla johonkin, vai kuljeskeletko vain jotain tehdäksesi?
- Oikeastaan olen kyllä jonnekin menossa, Samsumar myönsi: - Olen matkalla Suramsuraniin.
- Minäkin olen sinne menossa, totesi tyttö: - Voinko liittyä sinun matkaasi?
- Eiköhän se ole parempi, että sinä olet menossa kotiisi. Suramsuraniin on vielä pitkä matka, ja se voi olla vaarallinen sinunlaisellesi. Miksi olet ylipäätään yksin menossa kaupunkiin?
- Minun on pakko. Vanhempani ovat kadonneet, ja lähdin etsimään heitä. Pikkuveljeni on vielä liian pieni matkalle, joten hän jäi isovanhempiemme luo ja minä lähdin siis yksin.
- Kuinka vanhempasi katosivat? kysyi Samsumar kiinnostuneena.
- He lähtivät kolmisen viikkoa sitten viemään kauppatavaroita kaupunkiin tilaajalle, eivätkä ole palanneet. Minä pukeuduin kulkuriksi, koska kulkurit saavat matkata rauhassa ja häiritsemättä. Ainakin yleensä, tyttö nyyhkäisi.
- Niin, minäkin olen huomannut rosvojen olevan nykyisin varsin kiinnostuneita kulkureista, Samsumar totesi, paljastamatta enempää näkemystään siitä, millainen hänen oma osuutensa asiaan saattoi olla.
Heitettyään rosvojen miekat keskelle vuolaasti virtaavaa jokea, hän käntyi tiellepäin ja lausahti: - Eiköhän sitten lähdetä.
- Saanko siis tulla mukaasi? tyttö kysyi toiveikkaana.
- Kyllä saat tulla. Minä vien sinut kotiisi, sinun ei todellakaan ole syytä lähteä vaeltelemaan yksin, tai tuntemattomien kanssa. Kerro vanhemmistasi, niin minä etsin heidät, tai sen mitä heistä tiedetään. Poikkean sitten palatessani kertomaan selville saamani asiat. Samsumar piti hyvinkin todennäköisenä, etteivät ne tiedot, jotka hän selville saisi, kovinkaan todennäköisesti mitään hyviä uutisia olisi.
- Onko kotiisi pitkäkin matka? hän tiedusteli.
- Ei kovin pitkä, minä lähdin aamulla, tyttö vastasi vaisusti pää painuksissa.
- Hyvä, ehdit vielä yöksi kotiisi.
- Minun nimeni on Emrajany, kai sinullakin on nimi? tyttö kysyi hiljaisella äänellä.
- On toki. minua sanotaan Samsumariksi.

------------
Samsumar jäi yöksi Emrajanyn, tämän veljen, ja isovanhempien luo. Vaikka ilta oli jo pitkällä, Emrajany valmisti tukevan aterian, jonka tarjoili vieraalleen. Aiemmin tytöllä oli viittansa alla ollut ilmeisesti pikkuveljensä vaateparsi, mutta nyt hän oli pukeutunut omaan asuunsa, ja muutenkin siistiytynyt. Samsumar huomasi vielä kertaalleen erehtyneensä tytön suhteen. Vaikka Emrajany oli siro, ja pienikokoinen, ei hän sentään aivan niin lapsi ollut kuin Samsumar oli ensitapaamisella pitänyt. Ehkä lähempänä kahdettakymmenettä-, kuin viidettätoista ikävuottaan. Samsumar ei voinut olla ajattelematta niitä vaaroja, joita tuollainen tyttö yksin kulkiessaan olisi voinut kohdata.
Emrajanyn isoisän Gonjarmin kanssa keskustellessa tuli selville se, ettei suinkaan ollut ainutlaatuista se, että ihmisiä seudulla katosi jäljettömiin. Tälläisia tapauksia oli sattunut ennenkin, jo yli kymmenen vuoden ajan. Aiemmin kadonneet olivat olleet pääsääntöisesti yksineleleviä käsityöamattilaisia, kuten seppiä, puuseppiä, suutareita ja niin edelleen. Ihmisiä katosi, eikä heistä sen jälkeen kuulunut mitään. Viranomaisia Suramsuranista asti oli käynyt asiaa selvittelemässä, mutta asiaan ei järkevää syytä löydetty.
Gonjarm ei aivan oikeasti ollut Emrajanyn, ja tämän veljen isoisä, vaikka nämä häntä sellaisena pitivätkin. Kierrellessään kulkurina maata, hän oli sattumalta osunut tälle tilalle, jolta löytyi tekemätöntä työtä enemmän, kuin kulkurille tarpeen olisi ollut. Leskeksi jäänyt nuori nainen yritti pienen poikansa kanssa selvitä tilan töistä, joten paikalle osunut Gonjarm jäi auttelemaan suurempien kiireiden ajaksi. Parisen vuotta siinä kului, kunnes asiat jälleen rullasivat normaaliin tapaan, mutta kulkuri ei enää lähtenytkään kiertelemään. Gonjarm oli kotiutunut tilalle, ja löysi leskestä itselleen elämänkumppanin. Nyttemmin tilan toimintojen pyörittämisestä vastasi lesken poika Damer vaimonsa kanssa, eli Emrajanyn ja tämän veljen vanhemmat.
- Nyt hekin ovat siis kadonneet, Samsumar totesi: - Oliko heillä erityistaitoja, kuten monilla kadonneista? hän vielä tiedusteli.
- Kyllähän Damer, siis vaimoni poika varsin taitava kengitysseppä on, ja monet sapäntyöt käyvät myöskin varsin kätevästi, vanha mies kertoi.
- Voisikohan olla niin, että jossakin joku puuhaa jotain isoa, ja sieppaa työväeksi ammattiosaajia, Samsumar pohti.
- Tarkoitat orjiksi? Gonjarm tarkensi.
- Niinpä. Yksinäiset osaajat tietysti voivat lähteä vaikka naapurivaltioihin hyvien ansioiden toivossa, joten heidän katoamistaan ei juurikaan pidemmän päälle aprikoida, mutta perhettään ei kukaan jättäisi vapaaehtoisesti.

-----------

Aamulla kulkuri jatkoi matkaansa kohti Suramsurania. Pieni viivytys ei haitannut, sillä aikaa matkaan oli muutenkin kulunut melkoisesti. Illalla Gonjarmin kanssa käydyssä keskutelussa tuli myös selville se, ettei Suramsuraniin enää ollut, kuin kolmen päivän kävelymatka.
Kaupungin läheisyys alkoi näkyä myös siinä, että tiellä oli enemmän liikennettä. Joku hevosajoneuvokin saattoi tulla vastaan. Tilallisia palaili kaupunkimatkoiltaan. Olivat käyneet viemässä tilojensa tuotteita kaupunkiin, ja suorittaneet hankintojaan. Hyvällä tuurilla saattaisi kyyti järjestyä kaupunkiin menevän kuorman matkassa.
Sellaista ei kuitenkaan ensimmäisenä päivänä kohdalle osunut, ja auringon alkaessa painua mailleen, kulkuri katseli tienvierustoja yöpaikan toivossa. Gonjram oli maininnut pienestä majatalosta, jonne hän saattaisi ehtiä päivätaipaleen aikana. Kuivaa kivistä rotkoa ylittävän kivisillaan takaa pilkisti matala ruohokattoinen rakennus, jonka seinät oli ladottu litteistä liuskakivistä. Rakennuksen vieressä oleva hevosaitaus jo paljasti majatalon löytyneen. Samsumarin taskussa olevasta kahdesta faresta toisella hän saisi jo mukavan yösijan, ja aterian nyt illalla, sekä vielä aamulla.
Iloinen puheensorina kantautui ulos asti, ja Samsumar arvasi majatalossa olevan kaupunkimatkallaan olevia kauppamiehiä, jotka olivat jo ehtineet tyhjentää muutaman viiniruukun.
Astuessaan sisään, hän saattoi havaita osuneensa aivan oikeaan arvelussaan. Salin perällä olevan pöydän ympärillä istui puolentusinaa miestä, ja naurunremmakasta, ja hilpeästä tunnelmasta saattoi todeta illanvieton olevan hyvässä vauhdissa.
Keskustelessaan majatalon isännän kanssa yösijasta, ja aterioista, römeä ääni kajahti pöytäseurueen suunnalta:
- Hei kulkuri! Osaatko kengittää hevosen?
Samsumar käännähti äänen suuntaan, ja havaitsi isokokoisen, ja mustanpuhuvan miehen katsovan itseään kysyvästi.
- Niin, osaatko? Jos se käy sinulta, niin olen valmis maksamaan siitä faren, iso mies ilmoitti.
Fare tietäisi hyvinkin yösijaa ja ateriaa, joten kulkuri oli kiinnostunut, ja asteli pöydän ääreen.
Iso mies, jonka iho, ja vaatteet näytivät olevan hiilipölyn peitossa hymyili hyväntahtoisesti:
Hevoseni tarvitsee kengitystä, ja seppä, joka lupasi sen tehdä, ei ole asiaansa hoitanut. Jos pystyt sen tekemään, niin minun ei tarvitse matkata sitä varten Suramsuraniin. Olen hiilenpolttaja ja olen viemässä hiilikuormaa vuorille. Hevoseni tarvitsee kuitenkin kengityksen, ja matka kaupunkiin tietää ainakin kolmen päivän viivytystä.
- Kyllähän se käy, jos täältä löytyy ahjo ja alasin, sekä muu tarvittava, Samsumar totesi. Katsotaan aamulla onko kengityssepän työkaluja saatavilla.
- Tuossa takana on kaikki tarvittava, majatalonpitäjä osoitti avoimesta ovesta talon taakse. Matkalaisilta hajoaa kärryjä, ja hevosilta irtoaa kenkiä, joten olen pitänyt pajaa aivan sen varalta, että kulkijat voivat huoltaa varusteitaan.
Hiilenpolttajalla tutui vielä olevan asiaan sanotavaa:
- Kuule, onko mitään mahdollisuutta hoitaa homma jo tänään. Pääsisin aamulla aikaisin lähtemään matkaan. En mielelläni jäisi yöksi vuorille, ja ehtisin vielä illaksi takaisin tänne, jos lähtisin ennen auringon nousua.
- Pian ulkona on jo liian pimeää, Samsumar sanoi: - Ahjon kuumenemiseenkin menee aikaa, eikä kuun valossa kengitys ei välttämättä onnistu hyvin, mutta jos tulet näyttämään valoa lyhdyn kanssa, niin hoidetaan homma.
Hiilenpolttaja, joka kertoi nimekseen Hammnar, tuntui olevan kova tarinoimaan. Hän talutti aitauksesta suuren paksujalkaisen työhevosensa kengityspajan luo, ja sanoi: - Tällä on niin suuret kaviot, etteivät tavalliset kengät istu niihin lainkaan, joten olen teettänyt sepällä valmiiksi mittakengät. Käyn hakemassa ne vaunuista, joten niitä ei sentään tarvitse käydä enää takomaan.
- Sehän on hyvä, Samsumar tuumi: - Jos kengät ovat mitoilla ja tehty hyvin, niin eihän meidän tarvitse ahjoa sytyttää, joten saadaan hevoselle kengät hyvinkin sujuvasti.
Samsumarin irroitellessa vanhoja kenkiä, ja vuollessa kavioita, Hammnar kertoili hiilikaupoistaan ylpeän tuntuisena: - Hammnarin hiilet ovat niin huippulaatuisia, että ne tunnetaan laajalti Suramsuranin ympäristössä. Suurin osa polttamastani hiilestä meneekin nykyisin samalle ostajalle, joka kyllä maksaa laadusta hyvin. En tiedä, mihin kaikki se hiilimäärä kuluu, mutta hiiltä vuorilla poltetaan melkoisesti.
- Eikö ostajasi ole sitten paljastanut, mihin hiiltä tarvitsee? Samsumar kysäisi pitääksen keskustelua yllä. Tosin vaikutti siltä, ettei Hammnaria paljon tarvinnut yllytellä tarinointiin.
- Itse asiassa, en edes ole tavannut ostajaa. Ainostaan välikäsiä, jotka hoitavat kauppaa. toimitan kuorman vuorille, jossa vastaanottajat siirtävät hiilisäkit pienempiin vankkureihin, jotka tietysti vuoristoteillä paremmin pärjäävätkin. Yksi minun viemäni kärryllinen jatkaa matkaansa kolmessa vankkurissa.
- Eikö tunnu hieman erikoiselta, että hiiltä viedään asumattomalle seudulle moisia määriä? Samsumar jatkoi.
- Omituiseltahan se saattaa vaikuttaa, mutta en ole sitä liiemmälti pohtinut. Rahaa tulee aika mukavasti, ja sehän tässä on pääasia. Ehkä siellä on joku kaivos, ehkä jotain muuta. Kuka sen tietää. Taisin minä sitä joskus hieman kysellä niiltä kuorman vastaanottajilta, mutta melkoisen tyhjin tuloksin. Joku ehkä mainitsikin jotain vanhan valtakunnan aikaisen Uharanin kaupungin uudelleen rakentamisesta. Se ei oikein uskottavalta tuntunut. Oli ehkä vain ilmoitus siitä, ettei kannata olla liian kiinnostunut toisten tekemisistä.
- Tuskinpa nyt sentään Uharania uudelleen rakennettaisiin, arveli Samsumarkin. Uharan oli hylätty linnoituskaupunki korkealla vuoristossa. Aikoinaan valloittamattomaksi rakennettu kaupunki oli ollut hallintopaikka, jossa kuninkaalliset asuivat. Korkealla vuoristossa sijaitseva kaupunki oli hylätty, kun valtakunta vahvistui, eikä naapurivaltojan ryöstöretkiä enää tarvinnut pelätä. Lisäksi Mahalman halkeamaan rakennettu ase oli saatu valmiiksi torjumaan Aruban solan lävitse pyrkivät hyökkääjät. Hallinto siirrettiin leppeään rannikkoilmastoon rakennettuun Alventeen. Vuoristossa ilmasto oli oikukkaampi, ja talvet kylmiä. Kaupungin huolto oli hankalien vuorireittien vuoksi vaikeaa, ja talvisin lumien ja liukkauden vuoksi käytännössä mahdotonta. Enää ei ollut nähtävissä tarvetta suojautua vuorten kätkoissä olevaan Uharaniin.
- Niin minäkin olen arvellut, ja siksi epäilenkin jonkun ryhtyneen kaivoshommiin, Hammnar tuumaili: - Ehkä sieltä on löytynyt jopa jotain rautaa arvokkaampaa, koska hiilenhakijatkin ovat aina aseissa.
- Ehkäpä niin, myönteli Samsumar, joka juuri oli saanut viimeisenkin kavion kengitettyä.
Miesten astuessa takaisin majatalon hämyiseen ilmapiiriin, huomasi Samsumar joukkoon ilmestyneen uuden tulijan. Tutunnäköisessä kulkurinviitassaan keskellä lattiaa seisoi Emrajany, jota yksi majatalossa olleista miehistä vaikutti kuulustelevan tiukkaan sävyyn.
- Minä en ole sinulle mitään selitystä velkaa, tyttö kivahti: - Minä en ole sinun sukuasi, enkä perhettäsi, eikä minun kulkemiseni sinulle mitään kuulu, hän jatkoi.
- Kyllä kuuluu, väitti mies ja astui aivan Emrajanyn eteen kiivain liikkein: - Olen pyytänyt isältäsi kättäsi, ja kyseessä on enää vain sopimus myötäjäisistä. Niistäkin taatusti sopuun päästään, joten kyllä minulle kuuluu se, missä sinä liikut, jollei perheesi ole matkassasi.
- Älä unta valveilla näe! huusi tyttö: - isä ei ole sopinut kanssasi mistään. Tiedän kyllä sinun kysyneen, mutta isä sanoi, ettei hän anna minua millekään vuohennussijalle, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, Emrajany jatkoi ja näytti nolostuvan niin, että ilmeisesti oli hyvin perillä mistä ilmaisussa oli kyse.
Emrajanyn kiukkuinen purkaus sävähti mieheen, kuin salamanisku. Ensin tämä kalpeni, ja jäykistyi hetkeksi patsasmaisesti liikkumattomaan asentoon, sen jälkeen hän kohotti kätensä iskeäkseen itseään solvannutta tyttöä. Saliin astuneiden miesten liike sai kuitenkin hänet vielä vilkaisemaan tulijoihin. Samsumarin käsi liikahti lyhyen soljuvan liikesarjan, ja ulkoa kuului värähtelevä vuohen määkäisy.
Pöydän ääressä istuvasta miesjoukosta kantautui äännähdys: - Kanhuar! Sinua taidettiin juuri kutsua pihalle. Naurunremmakka pyrskähti ilmoille pöydän suunnasta, ja mies, jonka nimi ilmeisesti juuri mainittiin, unohti lyöntiaikeensa loikaten pöydän luo: - Kuka se oli? Kuka teistä se oli, mies tivasi: - Sanokaa, kuka se oli, niin isken nuo sanat hampaitten kera kurkusta alas.
Todellisuudessa kukaan pöydässä istujista ei noita sanoja lausunut, vaan vaikutelman sanoista, ja naurusta sai miehen mielessä syntymään Samsumarin luoma illuusio. Pöytäseurueen miehet olivat hämmästyneitä Kanhuarin reaktion vuoksi, eivätkä todellakaan tienneet mistä oli kysymys. Kanhuar, joka mielestään aivan selvästi oli kuullut solvauksen, kiivastui vielä entisestään ja pyyhkäisi pöydältä lattialle viiniruukun, joka oli vielä lähes täysi. Poistuen sen jälkeen kiroillen ja juoksuaskelin pihalle.
Mikäli parta ei olisi peittänyt kulkurin kasvoja, olisi niiltä voinut havaita pienen pirullisen hymynkareen. Samsumar oli hämmästyvinään, ja kääntyi kysymään hiilenpolttajalta:
- Kuka tuo oli?
Hammnar katsoi hetken ulos kiirehtineen miehen perään, ja lausahti sitten huvittuneella äänellä: - Sehän oli Kanhuar. Nyt osui tytön kieli kipeästi. Kanhuar kasvattaa vuohia, ja käy kaupungissa myymässä vuohenjuustotuotteitaan. Oikeassahan Kanhuar siinä on, ettei tuollaisen tytön ole syytä vaellella ilman saattajaa. Tosin, eihän se hänen asiansa ole puuttua, jos tytön vanhemmat ovat noin leväperäisiä.
-Ehkä ei aivan niinkään, Samsumar keskeytti: - Tytön vanhemmat ovat olleet kadoksissa jo jonkin aikaa, ja nyt tämä on lähtenyt etsimään heitä. Poikkesin aiemmin heidän kotitilallaan, ja kuulin tapauksesta. Tytön isä on kengitysseppä Damer, joka on ollut kadoksissa jo ymmärtääkseni kolmisen viikkoa.
- Hitto! Damerinhan piti kengittää minun hevoseni jo pari viikkoa sitten kaupungista palatessaan. No, siinä siis selitys siihen...

---------

Yksinäisen nuoren naisihmisen saapuminen majataloon, aiheutti myös isännälle päänvaivaa. Majatalon kaikki kolme huonetta oli jo varattu aiemmin saapuneiden miesten käyttöön, ja yhden kulkurin voi aina johonkin nurkkaan sijoittaa yöksi, mutta ilman perhettään matkustava nainen oli hankalampi asia. Erilaisia varastotilojaa toki löytyi piharakennuksista, mutta vain jotkut niistä olivat lukittavissa, ja nekin ulkopuolelta. Pitkän pohdinnan jälkeen asian päätettiin ratkaista majoittamalla Emrajany viileään viinikellariin. Kellarin jykevä tammiovi avautui sisäänpäin, ja sen vuoksi se oli teljettävissä sisäpuolisella pöngällä.
Majatalon isäntä nouti varastostaan matalien pukkien päälle koottavan laverin, jolle sijattiin vuode Emrajanya varten. Viinikellari oli turvallinen nukkumispaikka, sinne ei kukaan pääsisi tunkeutumaan väkisin. Siitä vankka tammiovi, ja tukeva pönkkä pitäisivät huolen.
Hammnar lupasi hoitaa kengityspalkkiona Samsumarin majoituksen, sekä ateriat illalla ja aamulla. Isännän alkaessa valmistaa lampaanliha-papumuhennosta ilta-ateriaksi, hän samalla lupasi ateriat Emrajanylle hyvitykseksi epämukavasta majoitusratkaisustaan.
Katsellessaan Samsumarin vaitonaista syömistä, tyttö laski ruokailuvälineet lautaselleen ja tokaisi:
- No?
Kulkuri keskeytti ruokailupuuhansa ja kohotti kysyvän katseensa Emrajanyn silmiin:
- Mitä no?
- Onko sinusta väärin, että lähdin yksin etsimään vanhempieni?
- Eihän se minulle mitään kuulu. En ole sukuasi, enkä perhettäsi, enkä edes tykkää erikoisen paljoa vuohista, mies myhäili.
Tyttö heläytti raikuvan naurun, joka sai salissa olevien miesten päät kääntymään.
- Voinko siis huomenna liittyä sinun matkaasi? tyttö kysyi hiljaisella äänellä.
- En minä sinua enää takaisinkaan lähde viemään. Ei siitä mitään hyötyä näytä olevan, joten jos aamulla olet valmiina, niin kyllä se minulle käy.

-----------

Samsumar heräsi aikaisin aamulla ruokasalin penkiltä. Majatalon isäntä oli aloittanut aamupuuhansa, ja niistä aiheutuva pieni ääni sai kulkurin havahtumaan.
-Hyvää huomenta, toivotteli isäntä: - Aamiainen on jo valmiina keittiön puolella, jos maistuu näin heti herättyäsi.
- Huomenta, toivotti kulkurikin: - Kyllähän se varmasti maistuu. Varhain olet noussut sinäkin, sillä aurinkokin on vielä piilossa.
-Heräsin,kun se tyttö tuli jo kyselemään aamiaisen perään. Taisi siellä kellarissa olla liiaan viileä nukkua, vai eikö tuo uskaltanut siellä nukkua, isäntä naurahti. Emrajany oli aamiaista syödessään kertonut syyn matkaansa majatalon isännälle.
- Kai sillä tytöllä jo kiire kaupunkiin oli, kun lähti tielle pimeän aikaan. Onhan se toisaalta ymmärrettävääkin, huoli varmasti on kova, kun vanhemmat ovat kadoksissa.
-Niin varmaan, Samsumar myönteli syödessään. Mielessään hän pohti syytä, miksi Emrajany oli lähtenyt matkaan yksin, vaikka illalla vielä oli pyytänyt päästä hänen mukaansa.
Hiilenpolttajakin saapui saliin, ilmsiesti oli havahtunut Samsumarin, ja isännän ääniin.
- Huomenta vaan, hän toivotteli: - Nythän aamupala onkin ajoissa, pääsee työn raskaan raataja kerrankin tien päälle ennen auringon nousua. Hiilenpolttaja katsoi Samsumaria silmiin, ja lausahti: - Sinähän olet matkalla Suramsuraniin. Jos hevoskyyti kelpaa, niin pääset jonkin matkaa kärryissä. Siihen suuntaan minunkin on lähdettävä, ja pääset kyydissä sinne asti, missä poikkean vuorille vievälle tielle.
Samsumar kiitteli, ainahan kyyti kelpaisi, vaikka rahtia vetävä hevonen ei juuri paljoa nopeammin liikkuisi, niin mukavampaa oli matkata, kun oli juttuseuraa.

--------------


Jäätyään hiilenpolttajan matkasta, Samsumar ehti kävellä hyvän aikaa yksin, mutta erään notkelman tammimetsiköstä kuului hiljainen vihellys, hänen ehtiesä kohdalle. Emrajany istui suuren kiven päällä tammien varjossa, ja vilkutti sieltä kulkurille.
- Luulitko jo päässeesi minusta eroon? hän naurahti ilkikurisella äänellä.
- Taisinpa hieman ihmetellä aikaista lähtöäsi, mutta kaiketi sinulla on kova halu löytää kadonneet vanhempasi, ja mitä pikemmin pääset kaupunkiin, niin sitä nopeammin on mahdollista saada tietoa asiasta, totesi Samsumar.
- Ei se kyllä syynä aikaiseen lähtööni ollut, tyttö sanoi vakavana: - En halunnut kohdata Kanhuaria aamulla. Taisin sanoa aika ilkeästi suuttuessani hänelle, enkä usko että hän olisi jättänyt asian siihen. Vaikka tosin on pakko myöntääkin, että juuri niin isä sanoi. Minulla vaan on paha tapa monesti sanoa ensin, ja miettiä vasta jälkeenpäin.
- Älä siitä välitä, se on joskus aivan hyvä tapa saada asiat selvitetyksi, naurahti Samsumar.

Myöhään iltapäivällä nuo kaksi kulkuria saapuivat korkealle harjanteelle, josta tie alkoi laskeutua Suranin laaksoon. Harjanteelta silmä kantoi laakson yli vuorten kainalossa lepäävään Suramsuraniin asti. Matkaa heillä oli vielä siltikin jäljellä hyvän päivätaipaleen verran. Harjanteelta laaksoon jatkuvan tien varrella alkoi olla merkkejä kaupungin läheisyydestä. Pieniä kylämaisia taloryhniä pilkisteli tammi, pyökki, ja kamferipuiden välissä. Täältä olisi helppoa löytää yöpymispaikka pientä maksua, tai työsuoritusta vastaan. Päivän paahteisin hetki oli jo ohi, ja ihmisiä liikkui askareissaan talojen liepeillä.
Työtä löytyikin odotusten mukaan varsin helposti. Nahanmuokkaajan verstaalla oli toimitettavana suuri tilaus kaupunkiin välittäjälle, ja parkittujen vuotien pakkamista oli kulkureille tarjolla. Samalla, kun järjestyi yösija, järjestyi myös kyyti nahkakuorman mukana kaupunkiin.
Hevoskyydin ansiosta Samsumar ja Emrajany saapuivat kaupunkiin hyvissä ajoin, ja kaupungin porteilla tyttö hyvästeli matkaseuransa:
- Sukulaisiani asuu tässä aivan lähellä, ja vanhempani ovat takuulla käyneet siellä, jos ovat kaupunkiin asti päässeet, tyttö lausahti alakulosesti. Tytön mielialasta saattoi päätellä, että tämä oli miettinyt asiaa pahimmalta kannaltakin.
- Pärjäätkö varmasti tästä eteenpäin? Kulkuri varmisti, Emrajany nyökkäsi vaitonaisesti, ja kääntyi jatkamaan matkaansa.
Samsumarillakin oli oma tavoitteensa kaupungissa. Hän alkaisi kysellä kohtaamiltaan vaaleasilmiltä kasvattiäitinsä sukulaisten asuinpaikkoja. Kaupungissa asuisi varmasti tuhansittain vaaleasilmiä, mutta näiden yhteisö oli niin tiivis, että varsin pian oli odotettavissa joku, joka tuntisi jonkun Marmayan Assanin suvusta.

Suramsuran oli satamakaupunki sisämaassa. Pitkä kapea vuonomainen lahti pisti mereltä sisämaahan korkean vuorijonon lävitse. Purjehtiminen kaupungista avomerelle vei vähintään kaksi päivää, ja vaati tuuliolojen hyvää tuntemista. Merelle mentäessä piti lähteä satamasta aikaisin aamulla, jolloin tuuli heräsi ja puhalsi vuonolla meren suuntaan. Iltapäivästä myöhään iltaan tuulen suunta oli mereltä mantereelle, ja silloin oli otollisin aika saapua satamaan.
Samsumar etsi ihmisvilinästä vaaleasilmiä, joille todennäkoisimmin kannattaisi esittää kysymys kasvattiäitinsä suvusta. Yllättävä näky sataman suunnassa, sai hänet unohtaaan aikeensa. Juuri satamaan saapunut kalastusalus oli laskemassa purjeitaan, ja Samsumarin silmiin osui purjeessa oleva kuvio. Se oli sama, kuin hänen kaulassaan riippuvassa medaljongissa. Samsumar suuntasi kulkunsa kohti laituriin kiinnityvää alusta.
Nuori ruskettunut, ja lihaksikas mies kiinnitti köydet sataman kivipollareihin, ja kääntyi katsomaan paikalle saapunutta kulkuria. Miehellä oli siniset silmät, ja vaaleat pitkät hiukset, jotka olivat sidottu ohuella nauhalla poninhännälle. Miehen ruskettuneilla kasvoilla erottui vaalea parransänki, joka oli ehtinyt kasvaa näkyville merellä vietetyn ajan aikana. Useimpien kaupunkilaismiesten tapaan tämä nuori mies ei antanut partansa kasvaa.
- Tervehdys kulkuri. Oletko etsimässä töitä? Tässä on aivan heti alkamassa lastin purku, ja apu siinä kyllä kelpaa, mies tervehti Samsumaria.
- Jos työvoimasta on tarvetta, niin voin toki jäädä, mutta varsinainen syy tulooni, on tuo purjeessasi oleva kuvio. Se kiinnostaa minua, sillä olen sen nähnyt aiemmin aivan muualla. Mitä teillä on lastina? Samsumar kysyi, kun aluksesta hypähti laiturille kaksi muuta miestä, jotka ulkonäkönsä perusteella olivat ensimmäisen miehen veljiä, yhdennäköisyys oli todella selkeässti havaittavissa.
- Tonnikalaa. Palvattua tonnikalaa, nuori mies kertoi aluksensa lastista: - Me pyydystämme kalaa, ja palvaamme sen merellä, jolloin se säilyy todella herkullisenaa. Veljeni Ammer ja Kasur hakevat kärryt, joilla viemme kalat suoraan laivasta myyjille. Mitä nopeammin saamme lastin perille, sitä nopeammin se myös saadaan myyntiin, joten tervetuloa mukaan lastin siirtoon. Minä olen Omand Osmund. Niin tuosta kuviosta olit kiinnostunut? Omand naurahti: - Se on Osmundin vaakuna. Missä sinä olet sen aikaisemmin nähnyt?
- Minulla on kaulassani medaljonki, jossa on sama kuvio, Samsumar sanoi: - Olen luultavasti saanut sen omilta vanhemmiltani, ja siksi kuvio kiinnostaa.
- Mikä sinun nimesi on? Omand Osmund tiedusteli.
- Kasvattivanhempani antoivat minulle nimen Samsumar. Oikeista vanhemmistani en tiedä mitään, sillä minut on löydetty aivan pienenä. Samsumar kertoi. Samassa veljekset Ammer ja Kasur työnsivät kolisevat kärrynsä laivan kupeelle.
Miesten lastatessa savustettuja tonnikalan puolikkaita laivan ruumasta kärryihin, Samsumar kertoi veljeksille omaa historiaansa siitä, kuinka kasvattivanhemmat Orbe ja Marmayan olivat hänet löytäneet ja kasvattaneet omana poikanaan. Aina siihen asti, kunnes hän oli palveltuaan ensin neljän vuoden pestin kuninkaallisessa kaartissa Morancessa, päättänyt lähteä etsimään omaa alkuperäänsä Suramsuranista.
- Näytähän sitä medaljonkiasi, Omand pyysi. Hämmästynyt ilme kohosi miehen kasvolle, hänen nähdessään Samsumarin esiin kaivaman riipuksen. - Todellakin! hän huudahti: - Tuo on todellakin samanlainen kuvio. Tiedätkö mitä se kuvaa?
Samsumar pyöritti päätään merkiksi, ettei hänellä ollut asiasta muuta käsitystä, kuin se, että medaljongin kuvio esitti aurinkoa ja merta: - Ymmärtääkseni siinä on meri ja auringon lasku, tai nousu, hän totesi.
- Niin totta vieköön onkin, mutta se kuvaa myös Osmundin sukuvaakunaa. En vain ole koskaan nähnt sitä tuollaisena medaljonkina. Olisipa todella mielenkiintoista tietää, kuinka se on joutunut sinulle, Omandin äänessä heijastui selkeästi epäluuloa.
- Minulla siitä ei ole muuta tietoa, kuin kasvattivanhempieni kertomus. Riipus oli ollut kaulallani heidän löytäessään minut. Olin silloin vielä niin pieni, etten muista mitään niiltä ajoilta. Luultavasti en vielä ollut täyttänyt ensimmäistä ikävuottani, sanoi Samsumar, ihmetellen samalla Omandin muuttunutta äänensävyä.
- Minä luulen, että meidän kannattaisi kysyä asiasta Sharan tädiltä, Ammer puuttui keskusteluun: - Sharan on meidän isämme isän sisko. Ikivanha kiukkuinen ämmä, jolla on terävä kieli, kuin naskalin kärki. Muisti sillä muorilla on kuitenkin, kuin parturin puukko ja hän, jos kuka tietää mistä tuo riipus on peräisin. Parturin puukosta puheen ollen, Ammer siveli leukaansa, ja kasteli veljiään: - Se on leuka käynyt karkeaksi, joten eiköhän kerätä porukkaa asian hoitamiseksi. Miten on, kaipaako kulkurin naamakarvat käsittelyä?
Ammerin kysymys johtui aivan käytännön syistä. Koska fare oli pienin käytössä oleva rahayksikkö, oli se liian suuri korvaus kertaluontoisesta parran ajosta. Kätevää oli kerätä muutaman miehen ryhmä, jonka parturi hoitaisi kertamaksulla. Toinen tapa vastaavissa tapauksissa oli kerätä useampi perättäinen parranajo, josta maksoi kertakorvauksen. Kolmas tapa oli tietysti tarttua itse partaveitseen.

------------

Sharan täti nuuhkaisi hyväksyvästi pakettia, jonka hänen veljensä pojanpojat juuri olivat ojentaneet. Hyväksyvästi nyökäten hän käänsi katseensa neljän nuorukaisen suuntaan.
- Tonnikalaa, täti naukaisi vanhalla äänellään: - Tuoksuupa herkulliselta, todella tuoreelta ja herkulliselta. Sharan täti kiinnitti huomionsa joukon neljänteen nuoreen mieheen, jonka sileäksi ajellut posket hehkuivat valkoisuuttaan toisten auringonpaahtamien naamojen joukossa.
- Mikäs miehiään on tämä valkonaama? uteli täti.
- Tämä on Samsumar. Kulkuri, joka avusti meitä lastin purkamisessa, Omand suoritti esittelyn: - Kulkurilla on riipus, joka sinun pitää nähdä.
Samsumarin kaivaessa esiin medaljonkiaan, jo ensimmäinen vilkaisu esineen suuntaan järkytti tätiä. Sharan veti syvään henkeään, ja näytti jopa hieman horjahtavan.
- Mistä sinä olet saanut tämän? hän kysyi kiihtyneenä Samsumarilta.
Samsumar kertoi uskovansa riipuksen kuuluneen omille vanhemmilleen, ja hän kertoi myös kaiken siitä, mitä oli asiasta kuullut kasvattivanhemmiltaan.
- Kyllä minä tunnen tämän, Sharan huokasi hiljaa: - Olen saanut juuri tämän saman riipuksen isältäni, ja annoin sen ainoalle tyttärelleni hänen mennessään naimisiin. He muuttivat silloin Scarenan lähelle perustamalleen maatilalle, jonne perustivat kotinsa. Valitettavasti vain muutamaa vuotta myöhemmin saimme viestin, jonka mukaan rosvot olivat surmanneet koko perheen. Jos kertomasi pitää paikkansa, niin se voi merkitä vain yhtä asiaa. Sinä olet minun tyttäreni poika.
Sharan katsoi kyyneltensä lävitse Samsumaria silmiin ja totesi väräjävällä äänellä:
- Kyllä, kyllä. Sinulla on äitisi silmät. Näen sen nyt selvästi. Sinä olet minun lapsenlapseni, minun pikkuiseni. Täti astui askeleen lähemmäs, ja kietoi kätensä Samsumarin vyötärön ympäri ja painoi märät kasvonsa vasten kulkurin rintaa.
Samsumar seisoi liikkumatta pitkään, ja katsoi hämmästyneenä ainakin yhtä hämmästyneitä Osmandin veljeksiä. Kietoi sitten hitaasti ja varoen kätensä vanhan naisen hartioiden ympärille. Hän oli lähtenyt pitkälle matkalleen etsiäkseen omat juurensa, ja nyt näytti siltä, että matkan tavoite oli yllättäen osunut kohdalle. Hiljaisella äänellä hän kysyi rintaansa vasten puristuneelta Sharanilta:
- Sittenhän sinä tiedät minun oikean nimeni, ja vanhempieni nimet?
- Tietenkin tiedän, Sharanin äänessä soi onnellisuuden sävel, hänen vastatessaan: - Sinun nimesi on Amand, ja äitisi on Inaem. Isäsi nimi on Barne Orre. Voi minun pikkuinen Amandini, minä olin auttamassa sinua maailmaan, ja luulin etten enää ikinä saa nähdä sinua.
- Onko se todella totta? Järkyttynyt Samsumar ähkäisi sanat suustaan. Olenko minä todella Orre? Amand Orre, Barne Orren poika?
- Niin sen täytyy olla, Sharan suorastaan lauloi onnellisuuttaan: - Meidän täytyy pitää juhlat. Isot juhlat sinun kunniakseksi. Sharan näytti oivaltavan äkkiä, että he seisoivat hänen talonsa pihalla, ja hän alkoi ohjata miehiä sisään kotiinsa.
- Tulkaa nyt sisälle, hän touhotti: - Minä laitan jotakin hyvää syötävää ja kai minulta löytyy joku viinitilkkanenkin näin alkuun. Heti huomenna aloitetaan juhlien järjestelyt. Niistä tuleekin todellinen sukujuhla. Ajatella, että minun pikkuiseni...., Sharan köpötti sisälle suorastaan humisten onnestaan. Osmandin veljesten seuratessa välittömässä läheisyydessä.
Samsumar jäi seisomaan paikkalleen pimeässä illassa miettien kuulemaansa.
- Minä olen Orre. Siitä ei ole epäilystäkään, niin sen täytyy olla, kaikki aikaisemmin kasvattivanhemmiltani kuulemani asiat sopivat yhteen nyt saamaani tietoon. Minä olen Amand Orre.
Samsumar kääntyi kävelläkseen pihalta kadulle, ja lähteäkseen. Nyt tietoon tulleet asiat järkyttivät häntä niin, että oli pakko päästä johonkin yksinäiseen paikkaan miettimään tilannetta. Samassa hän tunsi tiukan otteen käsivarressaan.
- Tuletko? kysyi käsivarteen tarttunut Omand.


Amand Orre heräsi jyskyttävään päänsärkyyn. Suussa tuntui metallinen verenmaku, ja olo oli kaikin puolin todella oudon sekava. Hän yritti palauttaa mieleensä aiempia tapahtumia. Ajatus ei vain oikein irronnut todella epämiellyttävästä olosta, jota ei suinkaan helpottanut rytkyttävä keinunta. Jostakin korviin kantautui kolahtelevaa, ja narahtelevaa ääntä, joka sekoittui rytmikkääseen selkeästi tunnistettavaan ääneen, joka oli kavionkopsetta.
Tuo yksi tunnistettu ääni sai ajatuksen lähtemään liikkeelle. Amand muisteli, kuinka hän oli yllättäen löytänyt sukulaisiaan, ja saanut tietää oikean nimensä. Hän muisti käynnin Sharan tädin luona, ja tämän järjestämät pikajuhlat. Viiniäkin oli löytynyt Sharanin kellarista, mutta ei niin paljoa, että tämä olo olisi siitä peräisin. Täti oli loihtinut nopeasti herkkuja pöytään, ja luvannut pitää muutaman päivän kuluessa oikein sukujuhlat tyttärenpoikansa ilmestymisen kunniaksi. Illan päätteeksi hän oli lähtenyt vielä kalastajaveljesten pienen painostuksen jälkeen jatkamaan juhlintaa paikalliseen viinitupaan, sillä Sharan oli itsekin varsin vilkkaasti kallistanut kannua juhlatapauksen kunniaksi ja ahkera naukkailu sai iäkkään muorin nukahtamaan kesken illanvieton.
Nuoret miehet olivat siis suunnistaneet paikalliseen tavernaan jatkamaan hyvin vauhtiin päässyttä juhlailtaa. Yllättäen Amand oli havainnut tutun hahmon istumassa hilpeän seurueen keskuudessa.
Hiilikauppias Hammran oli katsellut Amandia pitkään tunnistamatta eteensä ilmestynyttä parratonta miestä, jonka valkea naama ei vielä ollut ehtinyt ottamaan väriä auringon paahteesta niiltä osin, joita parta oli aiemmin suojannut. Amandin kerrottua olevansa kulkuri Samsumar, tosin nyt ilman partaa, ja kulkurin tamineita, iloinen huudahdus kirposi hiilenpolttajan huulilta  Hammran alkoi innokkaasti esitellä pöytäseurueelle kulkuria, joka oli kengittänyt hänen hevosensa lähes säkkipimeässä yössä. Työ oli ollut ilmeisen onnistunut, sillä kauppamies vaati Amandia seurueineen pöytäänsä, ja tilasi heille ruukullisen viiniä.
Amandin muisti alkoi pikkuhiljaa saada lisää kiintopisteitä, ja samalla alkoi selvitä myös se, ettei päänsärky tainnut olla peräisin perusteellisesta juhlimisesta. Huolimatta hiilikauppiaan ylitsevuotavasta avokätisyydestä, olivat nuoret miehet pysytelleet juomien nauttimisessa hyvinkin kohtuuden rajoissa, ja vetäytyneet nukkumaan jo ennen puolta yötä. Kalastajaveljesten piti herätä varhain seuraavana aamuna valmistautumaan ammattinsa harjoittamiseen, eikä Amandkaan tuntenut kutsumusta jäädä viettämään viininhuuruista yötä hiilimiehen seurueessa.
Aamulla hän oli autellut kalastajia laivan varustamisessa uudelle saalistusmatkalle, ja miesten purjehtiessa merelle, hän oli lähtenyt kaupungille aikomuksenaan etsiä kasvattiäitinsä Marmayan sukulaisia.
Paikallisen notaarin toimistolta hän oli saanut muutaman osoitteen vanhaan kaupungin keskustaan, jossa haettua sukua asui. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea keskustaan asti, kun hän jälleen kohtasi tutun henkilön. Emrajany oli pysähtynyt hämmästyneenä katsomaan, Amandin tervehdittyä häntä. Vailla partaa ja kulkurin viittaa Amand oli vaikuttanut täysin vieraalta, mutta esittäytyessään tutuksi kulkuriksi ja tiedustellessaan löysikö tyttö etsimiään vanhempiaan, hän näki Emrajanyn silmien kostuvan kyynelistä.
Mieleen nousi vielä viimeisenä hämäränä mielikuvana tytön kertomus kadonneista vanhemmistaan, jotka olivat todellakin käyneet kaupungissa, ja yövyttyään sukulaispaikassa, lähteneet paluumatkalleen. Hän muisti sulkeneensa tytön syleilyynsä lohduttaakseen tätä, ja siihen muistikuvat katkesivat.
Päänsärky oli todella ankara, ja jokainen pienikin tärähdys sai aikaan säkenöivän kivun pään sisällä. Hän tajusi olevansa hevosen, tai hevosten vetämässä vankkureissa, vaikka ei voinut nähdä ympärilleen. Ensin hän uskoi menettäneensä näkönsä, mutta havaitsi kuitenkin himmeän kajastuksen pilkottavan silmiin kankaan lävitse. Samalla hän ymmärsi olevansa tiukasti sidottu, sillä ei voinut liikauttaa käsiään, tai jalkojaan. Pohdittuaan tilannetta pitkään, ja perusteellisesti Amand päätteli joutuneensa siepatuksi. Joku jossakin oli sanonut jotakin ihmisten katoamisesta. Ilmeisesti päänsärystä johtuen, hän ei nyt pystynyt muistamaan, kuka ja missä oli sen sanonut. Vaikutti kuitenkin siltä, että hänet oli nyt siepattu. Syytä siihen, miksi näin oli käynyt, hän ei pystynyt päättelemään.
Matkanteko tuntui jatkuvan ikuisuuden, ja tuskaista oloa lisäsi kuumuus, joka tuntui vain lisääntyvän. Matkaa siis tehtiin avoimessa maastossa ja auringon paahteessa. Vihdoin kulku päättyi, ja Amand kuuli miesten ääniä. Puheensorinaa, johon sekoittui naurahduksia. Sanoja hän ei vielä erottanut, mutta hilpeän mielialan saattoi aistia naurahduksista.
Hän kuuli, kuinka vankkurien suojapeitettä irrotettiin, ja pian hänen päästään kiskaistiin kangassäkki. Hetken räpyteltyään silmiään hän sai näkönsä tarkentumaan. Kaksi mustapartaista  miestä seisoi vankkurien äärellä, ja miesten naamat näyttivät heti tutuilta. Amand muisti  näiden istuneen viinituvassa hiilikauppiaan seurueessa.
No, johan tämä unikeko on vihdoin herännyt. Pelkäsin jo sinun kolauttaneen  maankiertäjää liian lujaa
En nyt sentään, vaikka pitihän minun kalauttaa sitä pariinkin kertaan, kun ensimmäisellä ei vielä taju suostunut sammumaan. Tuntuvat olevan kovakalloista joukkoa nämä vaaleasilmät.
Se on herätyksen aika nyt Samsumar, vai mikä nimesi nyt olikaan, toinen miehistä urahti, ja tempasi sidotun Amandin istuvaan asentoon.
Maailma musteni silmissä pieneksi hetkeksi, kun kipu jysähti nopean liikkeen vaikutuksesta pään sisällä, aivan kuin aivot kallon sisällä olisivat hölskyneet raskaana ja aristavana hyytelönä. Hetken aikaa haukottuaan henkeään, ja tasattua oloaan, Amand sai ähkäistyä kysymyksen
Miksi.....
Mitä miksi? Miksikö olet matkalla Uharaniin? Mies, joka oli hänet tempaissut istuvaan asentoon uteli.
Siksi vaan, että Uharanissa tarvitaan hyviä seppiä, varsinkin hyviä kengitysseppiä, toinen miehistä liittyi keskusteluun, ojentaen samalla vesikulhoa Amandin huulille.
Vesi oli kylmää ja raikasta, ja se virkisti oloa yllättävän hyvin, joskaan ei vaikuttanut päätä jyskyttävään särkyyn.
Maininta kengityssepistä sai Amandin ajatuksissa aikaan mielleyhtymän Emrajanyn vanhempien katoamiseen.
Te siis sieppaatte kengitysseppiä Uharaniin? Miksi siellä on kengityshommaa niin paljon, ja eikö olisi parempi etsiä palkkaa vastaan töitä tekeviä, kuin siepata ihmisiä. En varmaan erehtyne, jos oletan teidän tarjoavan orjatyötä sieppaamillenne sepille?
Olet yhtä aikaa oikeassa ja väärässä. Me emme tarjoa mitään työtä, mutta Yarle Haffir kylläkin. Eikä hän kyllä maksa ainakaan rahapalkkaa, vettä tarjonnut mies totesi.
Nyt te kyllä teitte virheen siepatessanne minut. Tai oikeastaan kaksikin virhettä. Ensimmäinen on se, että minä olen kulkuri, enkä aio raataa orjatyössä. Toiseksi, mainitsit Yarle Haffirin, joka sen lisäksi, että on rosvo, taitaa olla jonkinlainen päällikkö teillekin. Satutteko tietämään, kuka on Barne Orre?
Toki me Orre tiedetään. Orren tilalta tulee teuraskarjaa ja viljaa Uharaniin. Mitä sitten tulee siihen, ettet aio raataa orjana, niin siihen kyllä keinot löytyvät. Yarle Haffirilla on pitkäaikaiset perinteet sen asian hoitamisessa. Katsohan tuonne päin, niin ymmärrät paremmin, mies naurahti, ja käänsi Amandia niin, että tämä näki menosuunnassa kauempana seisovan toisten vankkurien, jonka luona kaksi parrakasta miestä piteli kiinni Emrajanya.
Yarle Haffir on oivaltanut, että nopein tapa on saada mies taipumaan tahtoonsa, ei ole kiduttaminen. Kun mies saa ruoka-annoksensa päällä läheiselleen kuuluneen sormen kahtena, tai kolmena aamuna peräkkäin, niin kummasti ruokahalun tilalle nousee työhalut. Montako tyttöystäväsi sormea arvelet kestäväsi, ennen kuin alkaa leka heilua, mies virnisti häijysti Amandille.
Kolmanneksi, Amand sanoi: - Minun oikea nimeni ei ole Samsumar, vaan Amand Orre. Olen Barne Orren poika. Ja se, että olette siepanneet Barne Orren pojan, ei välttämättä sada teidän laariinne Haffirin näkemyksissä. Vielä neljänneksi. Tyttö on nimeltään Emrajany, eikä ole minun tyttöystäväni. Olen yhden yön viettänyt tytön kotitilalla, joten tuskin tunnen häntä. Tytöstä olisi teille vain riesaa, joten teidän kannattaa päästää hänet menemään. Hän varmaan osaa palata täältä vielä Suramsuraniin itsekseen, Amand ei maininnut mitään siitä, että Emrajany oli etsimässä kadonneita vanhempiaan, koska arveli olevan todennäköistä, että tytön vanhemmat saattoivat olla siepattuina isän sepäntaitojen vuoksi. Emrajany olisi yksi lisäkeino kiristää isää.
Sitä me ei voida taatusti tehdä. Tyttö juoksisi suoraan kertomaan kuninkaanpartioille Uharanista, ja kohta vuorilla vilisisi sotilaita niin, ettei sekaan mahtuisi. Vai olisi Barne Orrella vaaleasilmän kanssa poika. Enpä ole moisesta kuullutkaan. Katsotaan, pitävätkö ne puheet muiltakaan osin paikkaansa, mies mutisi alkaessaan päästellä Amandin siteitä irti. Samalla hän hihkaisi kauempana oleville miehille, jotka pitelivät Emrajanya kiinni:
Tuokaapa se tyttö tänne.
Kun Amand oli vapautettu siteistä, ja käsketty nousemaan vankkureista, mies kaivoi vankkureiden istuinlaatikosta kaksi miekkaa, joista toisen ojensi Amandille. Amand pani merkille, että Emrajanya taluttavat miehet olivat myös varustautuneet miekoin. Silti hän ei epäillyt, etteikö selviytyisi miesnelikosta huolimatta päänsärystään. Kuitenkin hänellä oli mielessään muuta, ja hän tuijotti suorastaan lumoutuneen näköisenä kädessään olevaa asetta. Tämä miekka oli vieläkin taidokkaammin tehty, kuin joenrannalla olleilla rosvoilla näkemänsä aseet. Miekka oli ainakin yhtä laadukas taonnaltaan, ja sen keveys ainakin samalla tasolla, mutta terä oli tässä aseessa hapotettu mustaksi, ja vain puolikkaan kynnen levyinen teroituspalko kiilsi kirkkaana, kuin kiillotettu hopea.
Mies, joka oli puhuttanut Amandia, naurahti nähdessään Amandin hämmentyneen ilmeen.
Niin , eikö olekin hieno miekka. Se on suorastaan uskomaton ase, Sen terään ei tule nirhaumaakaan, vaikka sillä iskee tavalliseen miekkaan voimiensa takaa. Vanhanaikaista pronssimiekkaa ei pysty edes takomaan niin kovaksi, ettei tuolla leikkaa sen terää poikki. Pääset itse kokeilemaan sitä. Mies piteli Emrajanyn kättä, ja pakotti tämän keskisormen vankkurien lankkulaidan päälle.
Jos tämä ei ole tyttöystäväsi, ja olet Orre, niin kuin väität, niin sormen lyöminen tytöltä ei ole sinulle ylivoimainen suoritus, Mies röhisi, ja piteli tiukasti vastaan pyristelevää tyttöä otteessaan.
Jos tämä ei ole tyttöystäväsi, niin me kyllä sitten keksimme jotain mukavaa puuhaa, jossa ei yhden sormen puuttuminen haittaa, mies hörähteli tyytyväisenä ajatuksestaan
Ensin näytti, ettei Amand kuullutkaan miehen vaatimusta, vaan hän siveli sormillaan miekan lapetta. Sormet näyttivät tanssivan hyväillen miekan mattamustaa terälapetta. Sitten hän lausui matalalla äänellä hitaasti Emrajanylle:
- Muista aina, että se mitä seuraavaksi tapahtuu on sinun parhaaksesi.
Sen jälkeen Amand astui nopeasti lyhyen askeleen sivuun, ja pyöräytti miekkaa kädessään. Silmä ei ehtinyt seuraamaan miekan liikettä, jota seurasi kimeästi lässähtävä ääni, joka muistutti vetojuhdan selkään läjähtävän piiskan ääntä. Tytön paksu musta tukka pelmahti pilvenä pään ympärillä, sen sinkoutuessa irti-iskettynä kiviseen maaperään.
Kautta Moraran miekan, oletko sinä aivan hullu! Huudahti mies, joka yhä piteli Emrajanya otteessaan. Päästi sitten otteensa kauhistuneena ja kiukuissaan: - Eihän sinun pitänyt ottaa tyttöä hengiltä.
Nyt minä alan uskoa, että tuo on todella Orren sukua, toinen miehistä älähti: - Vain Orre voi olla noin hullu.
Nyt varmaan alatte ymmärtää, ettei minua kannata edes yrittää pakottaa mihinkään, Amand ärähti: - Minä tulen mukaanne Uharaniin, mutta vapaana ja vapaaehtoisesti.
Neljä miestä nyökytteli myöntävästi, kun Amand kumartui nostamaan Emrajanyn maasta.
Mitä sinä nyt aiot? Joku miehistä kysyi suorastaan arasti.
Siivoan vain jälkeni. Kannan tämän torson tuonne kauemmas pensaikkoon, ettei se kummittele yöllä tuossa. Tämä on ilmeisesti jonkinlainen leiriytymispaikka, jossa on tarkoitus viipyä yön yli. Näkyy ainakin olevan virtaavaa vettä, ja vanhoja nuotiopaikkoja.
Olet aivan oikeassa, mies myönteli.



-----------


Myöhemmin illalla miesten istuessa loimuavan leiritulen ääressä, Amand mietti alkuillan tapahtumia, ja Emrajanya, jonka kohtalo olisi ollut helposti arvattavissa, mikäli nämä matkakumppanit siitä olisivat päässeet päättämään.
Oli olemassa toinenkin syy hänen tekemäänsä ratkaisuun. Saattoi olla hyvinkin mahdollistaa, että tytön vanhemmat olivat myös joutuneet kaapatuiksi Uharaniin, jossa kaivattiin kipeästi kengitystaitoisia seppiä. Mikäli näin oli, niin Emrajany olisi yksi hyvä keino lisää pakottaa tytön isä työskentelemään sieppaajien vaatimusten mukaan. Ainakin siinä tapauksessa, että lähisukulaisuus ei jäisi salaisuudeksi. Oli siis paljon parmpi, ettei tyttö matkaisi Uharaniin.
Amand oli kantanut Emrajanyn kauas pensaikkoon, ja saapunut yllättäen jyrkänteen reunamalle. Paikkaan, josta katse vielä tavoitti kaukana laakson laidalla siintävän Suramsuranin. Vaikka ilta-aurinko vielä paistoi vuorelle, oli kaupunki jo jäänyt vuorten varjoihin. Varovasti Amand oli alkanut taputella Emrajanyn poskipäille kämmenellään. Hetken kuluttua tyttö alkoi räpytellä silmiään, ja ynähteli hiljaisella äänellä. Amand painoi kämmenensä tytön suulle, tämän silmien rävähtäessä äkkiä auki ja näin peitti Emrajanyn huulilta pääsevän kiljahduksen.
Ihan rauhallisesti vain, Amand kuiskasi tytön korvaan. - Ei ole mitään hätää, kaikki on aivan hyvin.
Olenko,...olenko minä kuollut? Emrajany kysyi värisevällä äänellä.
Et ole, et todellakaan ole, Amand jatkoi kuiskaten.
Mutta, minä näin, kuinka löit miekallasi niin, että pääni putosi irti, nyyhkytti tyttö.
Niin ei kuitenkaan tapahtunut oikeasti. Se oli vain temppu, jolla saadaan sinut vapaaksi sieppaajien käsistä. Kasvatti-isäni on opettanut minulle, kuinka ihmiset voi saada näkemään asioita, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Jotkut sanovat sitä taikuudeksi, jotkut silmänkääntämiseksi. Jos oikeasti olisin lyönyt pääsi irti, niin ethän sinä sitä olisi voinut nähdä.
Se tuntuu vieläkin niin todelliselta ja pelottavalta, vaikka kai sinä olet oikeassa, enhän minä olisi voinut nähdä pääni irtoavan, alkoi Emrajany pikkuhiljaa rauhoittua.
Kyse on vain tempusta, ja siitä, että kaikki kokevat sen. Oletinkin sinun pyörtyvän säikähdyksesstä, mutta ei se välttämätöntä olisi ollut. Enemmän hämmennystä olisi toki aiheutunut, jos kaappaajat olisivat nähneet sinun kiljuvan ja juoksevan ympäriinsä päättömänä, hymähti Amand. - Nyt he kuitenkin olettavat sinun kuolleen, ja voit palata Suramsuraniin. Päästyäsi kaupunkiin, etsi paikallinen kuninkaanpartio, ja kerro Uharanissa olevan tekeillä jotain, jonka takana on luultavasti karkoitettu rosvopäällikkö Yarle Haffir. Minä jatkan matkaa noiden miesten mukana Uharaniin. On mahdollista, ja jopa luultavaa, että kadonneet vanhempasi ovat vangittuina siellä. Etsin heidät kyllä, ja autan parhaani mukaan heitä palaamaan takaisin kotiin. Ole varovainen matkallasi kaupunkiin. Mikäli havaitset tiellä kulkijoita, niin piiloudu nopeasti.
Luuletko, että isä ja äiti ovat todella Uharanissa? Emrajany kysyi hiljaisella äänellä.
Uskon niin, Amand vakuutti. Hyvää matkaa sinulle, ja muista olla varovainen, hän vielä toivotti jättäessään tytön jyrkänteen tuntumaan.
Amand havahtui mietteistään yhden nuotion ääressä istuvista miehistä kysyessä: -Miksi sinä sille tytölle sanoit, että muista aina? Kai siinä oli jo melkoisen selvää, ettei enää pitkään tarvitsisi muistella?
Oikeastaan kysymyksessä oli vain eräänlainen varotoimi, Amand vastasi kysymykseen: - On varsin yleistä, että jotkut yllättäen kuolleet, eivät tiedä, tai hyväksy totuutta, ja jäävät kummittelemaan. Juuri siksi kannoinkin tytön niin kauas, että vastaan tuli kalliojyrkänne, jossa putousta lienee aina alas laaksoon asti. Enpä usko, että sieltä asti jaksaa enää kukaan nousta haamuilemaan.
Amand katseli tyytyväisenä, kuinka miesten katseet alkoivat pälyillä levottomasti siihen suuntaan, missä Emrajany oli lyyhistynyt vankkurien vierelle. Miesten taikauskoisissa mielissä alkoivat mielikuvat elää omituista elämäänsä, eikä Amand suinkaan aikonut hillitä uskomusten esiinnousua. Pikemminkin päinvastoin. Tänä yönä ei matkaseurue juurikaan tulisi nukkumaan, siitä saisi pitää huolen päättömän tytön haamu. Vielä ei kuitenkaan olisi sen aika, ja Amand vei tilannetta eteenpäin kääntämällä puheenaiheen näennäisesti toiseen aiheeseen.
Mitä teillä on kuormassanne, ja miksi kuljetatte lastia hylättyyn Uharaniin?
Kaikenlaista tarpeellista, kuten suolaa, tynnyreittäin suolaa ja tietenkin viiniä. Uharanin ilmasto ei sovi viinin kasvattamiseen, joten sitä, ja lisäksi tällä kerralla viemme myös vuotia, parkittuja vuotia. Nahkaa kuluu paljon, yksi miehistä paljasti hymähtäen lopuksi, kuin hyvillään siitä, että keskustelu oli kääntynyt pois kummituksista.
Mitä Uharanissa oikein sitten on tekeillä? Uteli Amand, mutta ei saanut vastausta.
Näet sitten itse, jos sinut päästetään kaupunkiin asti, joku joukosta hörähti.
Amand yritti vielä udella tarkemmin uudentyyppisistä miekoista, mutta miehet vain murahtelivat yksitavuisia ja kielteleviä sanoja. Jostakin asujen kätköistä oli käsille löytynyt monivärisistä helmistä koottuja rukousnauhoja, joita sormet hiplasivat kiihkeästi, huulten mutistessä lähes kuulumattomia rukouksia. Ajatus kummituksista yhä pimenevässä yössä näytti ottavan valtaansa karskinnäköiset matkamiehet, ja karahka lensi nuotioon heti, kun liekit hieman alkoivat osoittaa hiipumisen merkkejä.
Amand alkoi etsiä nuotion lämpöpiiristä paikkaa, johon ojentautuisi pitkäkseen. Miesten katseet seurasivat hänen toimiaan. Hän näytti vain tunnustelevan maan tasaisuutta käsillään, eivätkä sormien pienet liikkeet kiinnittäneet erikoisempaa huomiota. Pian joku miehistä jäykistyi tuijottamaan vankkurien suuntaan. Hän ei näyttänyt saavan ääntä suustaan, mutta käsi ojentautui osoittaamaan paikkaa, johon tyttö oli aiemmin kaatunut päättömänä. Nyt paikalle näytti muodostuvan ohutta vaaleaa usvaa, joka kietoutui oudosti kierteelle, ja näytti hehkuvan himmeästi puolikuun hennossa valossa. Hitaasti kiertyvä usva alkoi saada muotoja, jotka muistuttivat päätöntä naisen kehoa. Hahmo näytti kumartuvan, ja nostavan maasta päänsä, ja asettavan sen sille kuuluvalle paikalle. Jostakin hahmon käteen ilmestyi miekka, josta pimeässä erottui vain kapea, kuun valossa kipunoivan kiiltävä teroituspalko. Kaikki kyllä tiesivät, että kysymyksessä oli juuri samainen mustateräinen ase, jolla tytön pää lyötiin irti kehosta.
Utuinen hahmo näytti liukuvan askeltakaan ottamatta kohti nuotion ääressä tuijottavaa mieslaumaa. Lähelle päästyään se osoitti jokaista miestä erikseen sormellaan, ja teki sitten kaulan katkaisemista merkitsevän eleen. Erikseen jokaisen kohdalla, vain maassa nukkuvaan Amandiin se ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota. Sitten hahmo vain liukui äänettömästi kadoten pensaikkoon siinä suunnassa, mihin Amand oli tytön aiemmin kantanut. Sormet saivat äkkiä uutta intoa, ja rukousnauhat suorastaan kalisivat miesten hyppysissä, ja rukousten hiljainen mutina sai uudenlaisia äänensävyjä.
Pelko kaiversi matkamiesten mieliä, ja sai mielialat muuttumaan äreiksi Yksi miehistä kivahti kiukkuisesti havaitessaan toisen viskovan puuta nuotioon.
Lopeta tuo Ketur, ärähti mies. - Jos mätät puuta tuoho malliin, niin saadaan istua kohta kylmässä ja pimeässä. Minä ainakaan en halua jäädä pimeään odottamaan mitä se haamu aikoo.
Luuletko sinä Pasemer, että se vielä palaa, Keturiksi mainittu melkein nyyhkäisi.
En tiedä, mitä tässä luulisi, mutta luulen, etteivät Usmal ja Houtaukaan halua jäädä pimeään sitä odottelemaan, Pasemeriksi mainittu ärähti, ja jatkoi katsoessaan maassa makaavaa Ahmadia: - Kuinka ihmeessä kukaan pystyy nukkumaan noin? Parasta herättää hänet. Onhan tuon kulkurin syytä, että täällä kummittelee. Vai olisiko kenties sittenkin parasta....., hän jatkoi hiljaisella äänellä, vetäen samalla miekkaansa esiin astuen lähemmäs nukkuvalta vaikuttavaa Ahmeria.
Älä, kuiskasi hätäisellä äänellä Usmaliksi mainittu mies: - Alkaa vielä tuokin kummittelemaan. On sitä yhdessäkin jo liikaa.
Pasemer rykäisi, kuin hänen kurkussaan olisi ollut jotain ylimääräistä, ja tönäisi Ahmedia miekkansa kärjellä.
Herää mies, ei täällä toisetkaan pysty nukkumaan, ja siitä meidän on kiittäminen sinua.
Minua? Kuinka niin, onhan tässä nuotiopiiriä josta kyllä paikka löytyy vielä neljälle miehelle, oli Amand ihmettelevinään.
Sinä sanoit heittäneesi sen tytön niin kauas, ettei takuulla nouse kummittelemaan, Ei se kuitenkaan riittävän kauas ole päätynyt. Juuri äsken se ilmestyi tähän ja uhkaili meitä pään leikkaamisella. Miksi se meitä uhkaili, sinähän sen tytön pään leikkasit? Sinun syytäsi tämä on, mutta ei se haamu ollut huomaavinaankaan sinua. Miksi? Miksi se meitä vainoaa?
Mitä te oikein tedätte haamuista? Amand uteli miehiltä: - Tiedättekö sen, ettei haamu pysty näkemään teitä, jos te ette näe sitä? Käykää vain rauhassa nukkumaan. Nukkuessanne ei haamu voi näöhdä teitä, eikä siiss vahingoittaakaan, Amand oli rauhoittelevinaan miehiä, vaikka tiesikin, ettei pelko anna miehille mahdollisuutta nukkumiseen. Nukkuvaa teeskennellessään hän oli kuullut miesten nimet, joita nämä ilmeisesti olivat vältelleet paljastamasta. Haamujen yö saisi pian uutta sisältöä.
Pensaikon suunnasta kantautui huuto, joka tuntui tulevan kaukaa, kuin haudan takaa. Kaikki tunnistivat kuitenkin äänestä menettäneen tytön.
Ketur! ...Usmal! ...Houtau! ....Pasemer! Ennen kuin kuu on täysi, päänne pyörivät vuoritietä Suramsuranin laaksoon. Sieltä minä ne kerään, ja lahjoitan itselleen Moraralle. Hän kyllä etsii luunne, sillä Morara tarvitsee aina lisää ratsastajia.
Ei! Ei sitä, en halua Moraran joukkoihin, ulahti Houtau: -Heti, kun tämä lasti on perillä Uharanissa, minä nostaan palkkani, ja palaan Semsetaliin.
Minä myös, rukousnauhaansa kalisuttava Usmal älähti: Aiotteko te jäädä? Hän suuntasi kysymyksen Keturin ja Pasemerin suuntaan.
Se tuntee meidät. Se tietää meidän nimemme. Näillä vuorilla emme ole koskaan siltä turvassa, minä en ainakaan tänne jää, Ketur ähkäisi pelko äänessään.
Olette oikeassa veljet! Pasemer myönsi: - Meidän on parasta palata kotiin Semsetaliin. Mitä pikemmin olemme kaukana täältä, sen parempi meille.
Amand kuunteli hieman hämmästyneenä miesten sananvaihtoa. Nämä kaikki olivat tulleet Semsetalista, pienestä, mutta väkirikkaasta naapurivaltiosta Uharaniin töihin. Uharanissa tapahtui jotain, missä tarvittiin vierastyövoimaa. Kyse ei enää tainnut olla pelkästään Haffirin rosvojoukon piilopaikan rakentemisesta. Kaupunkia rakennettiin siis todellakin uudelleen. Muuta selitystä hän ei enää keksinyt. Kuka, ja miksi kertaalleen hylättyä kaupunkia oli uudelleen kunnostamassa? Haffirin rosvojoukolla tuskin oli moiseen tarvetta, tai halua, tuskin edes varojakaan.
Miehet olivat niin keskittyneet uuteen ajatukseensa Uharanin jättämisestä, ettei kukaan heistä, eikä Amandkaan havainnut pimeydestä ilmestynyttä pientä hahmoa, joka äänettömästi livahti nuotion valopiirin rajamailla olevavien vankkureiden luo, ja katosi lastia suojaavan peitteen alle.


------------------

Polttopuut ehtivät loppua ennen aamunsarastusta. Pimeys leiristä väistyi nopeasti, kun auringon ensimmäiset säteet osuivat korkealle lumenpeittämiin huippuihin. Amand oli ainoa, joka oli pystynyt nukkumaan yön aikana. Kylmyys oli ajanut hänetkin hereille nuotion lämmön hiipuessa. Toiset matkaajat olivat istuneet tiiviinä ryhmänä kylki kyljessä, hypistellen taikakalujaan koko pimeän ajan.
Paikalla ei haluttu viivytellä yhtään pidempään kuin aihetta oli, joten matkaa jatkettiin heti valaistusolojen sen salliessa. Minkäänlaiseen aamupalan valmisteluun, eikä syömiseen nähty tarvetta. Matkaan pääsy oli nyt pääasia, sillä vaikka kummituspelko oli valoisaan aikaan pienempi, haluttiin paikalta päästä pois mahdollisimman pikaisesti.
Leiripaikalta ei ehditty kovinkaan pitkälle, kun Amand voi selvästi havaita, miksi Uharu oli aikoinaan rakennettu valloittamattomaksi. Tie siirtyi loivalta rinnemaalta pystysuoralla seinämällä kulkevalle reunukselle, joka oli niin kapea, ettei kahta vankkuria voinut ajaa siinä rinnan. Amand miettikin tilannetta, jos kaksi ajoneuvoa kohtaisi tuolla kallioreunuksella, niin kuinka tottunutkaan ajaja pystyisi peruuttamaan turvallisesti takaisin.
Asia on yksinkertainen, Pasemer paljasti kuullessaan Amandin pohdiskelun. - Ajovuoro on varattu Suramsuranista palaaville ennen puoltapäivää, ja Uharusta tulevat matkaavat sen jälkeen. Ohitustilanteet hoituvat edessäpäin olevalla osuudella.
Matka reunuksella ei ollut kovin pitkä. Pian tie kaartui jyrkkään mutkaan, jonka takana avautui kapea jyrkkäseinäinen laakso. Siinä, missä tie siirtyi kalliohyllyltä laakson puolelle oli vanhan vartioaseman jylhät kivimuurit. Oli helppo todeta, kuinka yksinkertaista olisi pysäyttää tiellä kulkijat muutaman miehen joukolla muurien suojasta.
Tie jatkui rotkomaisessa laaksossa mutkitellen maaston muotojen mukaan. Täälläkin olisi ollut yksinkertaisesti helppo torjua hyökkääjä, mikäli sen olisi onnistunut tunkeutua vartioaseman ohitse. Rotko haarautui kahdeksi, ja tiekin jakautui molempiin haaroihin.
Siinä lähtee vanha vuoritie Scarenan suuntaan, Pasemer lausahti nähtyään Amandin kiinnostuneen ilmeen. - Sitä kautta on kulku Orren tilalle, joka on Scarenan lähistöllä.
Amand pani merkille, että tie vaikutti paljon liikennöidymmältä, kuin Suramsuraniin johtava. Rotkolaakso kaartui, ja leveni tasamaaksi, jossa kasvoi metsää, ja matalaa pensaikkoa. Kaukana edessäpäin erottui utuisessa aamuilmassa Uharanin vuorikaupungin rakennuksiaa. Laakso ei kuitenkaan jatkunut sinne asti, vaan katkesi kuin miekalla iskettynä pystysuoraan putoukseen. Tie kaartui laakson uloimpaan reunaan, jatkuakseen jälleen kapeana kallioreunuksena pystysuoralla seinämällä.
Kaksi ratsukkoa seisoi tien laidassa, ja pysäytti vankkurikuormaston.
Tervehdys Houtau, Ketur ja kumppanit. Tiedän täytyy odottaa. Uharanista on tulossa karavaani, toinen ratsastajista sanoi ja katsoi pitkään Amandia. - Kuka tämä on, en muista nähneeni teidän joukossanne tämän näköistä miestä?
Siinä on yksi kengitysseppä lisää, Pasemer ilmoitti. - Nappasimme miehen Suramsuranista. On kuulemma varsinainen taikuri kengittämisessä. Pystyy vaihtamaan kengät hevoselle vaikka umpipimeässä.
Ratsumies katseli kiinnostuneena Amandia.
Ja mies on ihan vapaaehtoisesti teidän matkassanne, koska ei ole paketissa?
Niinhän tuo sanoi tulevansa vapaaehtoisesti, vaikka ensin se kyllä kolkattiin mukaan. Ketur paljasti tapahtumien kulkua. - Väittää olevansa Barne Orren jälkikasvua, ja ilmeisesti haluaa päästä hyville palkoille. Koska mies omasta halustaan tulee, niin eihän me sitä paketissa pidetä.
Omapa tuo on asiansa, ratsastaja murahti, ja jatkoi. - Jos hän todella on sitä, mitä vaittää olevansa, niin voi saadakin palkkaa työstään, vaikka en ole kyllä kuullut Barne Orren poikien palkkatyötä tekevän. Töitä kyllä taatusti tulee riittämään.
Amand ei osallistunut keskusteluun, vaikka kuuntelikin sitä kiinnostuneena. Mielessään hän yritti luoda kokonaiskuvaa Barne Orren asemasta Uharussa. Jonkinlainen yhteys oli selvästi olemassa, sillä Orren tilalta toimitettiin tuotteita vuorikaupunkiin, ja tieuran kunnosta voi päätellä, että liikennettä Uharun ja Scarenan lähistöllä olevan tilan välillä oli melkoisesti.
Miehet olivat ajaneet vankkurinsa puiden suomaan varjoon, sillä vaikka solassa puhalsi kohtalaisen voimakas viileä tuuli, niin aurinko paahtoi säälimättömän kuumasti.
Pian tuulen huminan yli alkoi kantautua toisenlainen ääni. Ukkosen kuminaa muistuttava jyrinä kantautui miesten korviin, ja kallioseinämän suojassa näkymättömissä kulkevalta tieltä ilmestyi suurten hevosvaljakoiden vetäminä jykeviä puulavetteja, joiden raudoitetut pyörät jytisivät tien pintaa vasten. Hitaasti vyöryi lavettien jono esiin, ja Amand tunnisti laveteille rakennetut laitteet sotakoneiksi, vaikkei aivan samanlaisia ollut koskaan aiemmin nähnyt. Katapultteja, niitä ne olivat, vaikka selvästi pienikokoisempia, ja mekanismiltaan poikkeavia perinteisiin vastapainotoimintoisiin verrattuna. Laitteissa näytti olevaan paksut raudasta taotut jousipakat, ja jonkinlainen vipumekanismi, jolla jousten voima välittyi heittokouraan, sen verran Amand pystyi päättelemään näkemästään. Uharussa siis valmistettiin sotakoneita, päätteli Amand. Paikka oli toki hyvin valittu, mikäli haluttiin pitää asia salassa, ja niin ilmeisesti haluttiin, mutta miksi? Valmistautuiko valtakunta sotaan? Se tuntui uskomattomalta, mutta nyt ei enää voinut olla pelkästään rosvojen piilopaikan rakentamisesta kyse. Jotain suurta oli nyt tekeillä, sillä katapultit olivat valloitussodan välineitä.
Mitä mahtoi olla kyseessä? Valtakunta ei ollut sotinut vuosisatoihin, eikä naapurivaltioista kukaan voisi nousta sitä uhmaamaankaan, sillä vaurauden myötä myös voimasuhteet olivat taatusti edullisemmat, kuin naapureilla.
Tosin kuningashuoneessa oli valta vaihtunut nelisen vuotta sitten, eikä nuoremman hallitsijan aivoituksista Amandilla ollut selkeää kuvaa. Ei hän kyllä voinut kuvitella mitään syytä, miksi kuningas haluaisi lähteä valloitusretkille, kun valtakunta oli vakaassa vaurauden tilassa.
Karavaani vyöryi hitaasti eteenpäin suurikokoisten hevosten vetämänä. Amand laski katapultteja olevan hieman yli kahdenkymmenen. Niiden jäljessä kulki neljä nahkaisella panssaroinnilla varustettua vaunua, jonka suojaan oli rarkennettu jykevistä parruista raudoitettuja muurinmurtaajia. Ne olivat lattiamattomia kehikkoja, joita muurinmurtajaryhmät pystyivät kuljettamaan kävellen panssarikatoksen suojassa kohteeseen. Rautaketjuissa riippuva jykevä parru oli varustettu kymmenellä kädensijalla puoleltaan, joten ryhmään kuuluisi kaksikymmentä miestä. Jykevimmätkään portit eivät monta iskua tarvitsisi murtuakseen tuollaisen koneen edessä.

Semsetalin miehet katselivat uuden teknologian asesaattuetta tyytyväisen-, jopa ylpeän oloisina.
Nuo pelit kun laitetaan soittamaan, niin eipä pitkään kestä minkäänlaisen linnoituksen muurit, Pasemer naurahti. Äänessä sointui mahtipontinen voitonvarmuus. Amand odotti miehen jatkavan aiheesta ja paljastavan jotain siitä tavoitteesta, minkä vuoksi sotakoneita rahdattiin Uharusta. Toive oli sikäli turha, että toinen ratsumiehistä heilautti kättään merkiksi Suramsuranista tulleille.
Se karavaani olikin siinä, Paser totesi. - Nyt sitten pääsemme jatkamaan matkaa.
Tie jatkui jälleen kalliohyllyllä, joka täällä oli ehkä hieman leveämpi aiemmalla tieosuudella ollutta. Pystysuora kallioseinämä putosi ainakin kolmensadan sylen syvyyteen, jossa harvassa kasvavien puiden ja kivilouhikon välissä näytti kuohuvan valkoisen ja turkoosin väreissä hohtava vesi. Seinämä jatkui ylöspäin huimaaviin korkeuksiin ja näytti vain katoavan pilvettömän taivaan sineen. Tämä oli ainoa tie valloittamattomaan Uharaniin, sen Amand oli oppinut palvellessaan Kuninkaankaartissa.
Uharan oli valloittamaton, mutta sen heikkous oli siinä, että korkean sijaintinsa vuoksi se joutui talvisin lumien saartamaksi. Vaikka kesäisin Uharanin laaksossa pystyttiinkin viljelemään useimpia ravintokasveja, ei viljelysmaa riittänyt takaamaan ruokahuoltoa. Suuri osa ravinnosta, ja talviajan polttopuutarpeesta oli jouduttu kuljettamaan hankalia vuoriteitä. Hallintokaupunkina Uharanin väkiluku oli jatkuvasti lisääntynyt, jolloin myös kasvanut huoltotarve oli käynyt yhä vaativammaksi. Juuri siinä oli Amandin käsityksen mukaan ollut merkittävin syy kaupungin hylkäämiseen.
Uharan oli kasvanut liian suutreksi, ja vahvuus muuttui heikkoudeksi. Valloittamaton kaupunki oli liian helppo saartaa, ja eristää muusta valtakunnasta. Pieni väkimäärä olisi voinut sinnitellä loputtomasti kaupungin muurien suojassa, mutta kasvaneen väkiluvun myötä ei laakson tuottama ravintomäärä ananut mahdollisuuksia selvitä talvien yli.

Tie poimuilevalla vuorenseinämällä jatkui tasaisena, mutta loivasti kohoavana reunuksena kohti jyrkänteiden välissä näkyvää kaupunkia. Luonnon muovaama hylly vuoressa antoi vaikutelman, aivan kuin koko vuoren yläosa olisi siirtynyt tien leveyden mitan sivuun. Kauempana näkyi alhaalta puiden latvustoista kohoava pystysuoraa seinämä, jonka ylärajaan kapea kulkuväylä näytti johtavan. Kallioseinämän päälle oli aikoinaan rakennettu jykevä ja korkea muuri, jonka yläreunan aukoista vierivieressä syöksyvät vesivanat huuhtoivat alapuolista kallioseinää. Amand katseli näkyä ihmeissään. Vallihauta, joka sai vetensä vuorilla sulavasta lumesta, oli rakennettu suojamuurin hajalle.
Etpä ole taatusti moista ennen nähnytkään, lausahti Ketur Amandille. - Uharanissa ei ole kaivoja, mutta vettä kyllä riittää. Pian olemme perillä kaupungissa, ja jos saan yhden neuvon antaa, niin sinun ei ehkä kannata kovin suureen ääneen kuuluttaa olevasi Barren poikia. Eihän se tietysti minun murheeni ole, jos sinun pääsi putoaa. Töitä tulet takuulla saamaan, enemmänkin kuin kotitarpeiksi vaikka et Barre olekaan. Olet niin selkeä vaaleasilmä, ettei kukaan sinua Barreksi usko, mutta sellaisen väittäminen voi käydä sinulle kohtalokkaaksi.
Amand käänsi katseensa hämmästyneenä Keturiin. - Te ette siis usko....?


Amand jätettiin heti Uharun porttien sisäpuolella olevaan vahtitupaan. Pasemer teki puolittain sotilaallisen ilmoituksen leopardinnahkaiseen liiviin pukeutuneelle miehelle, jonka Amand oletti olevan jonkinlaisessa esimiesasemassa. Lyhyessä ilmoituksessaan Pasemer mainitsi vain tuovansa Suramsuranissa tapaamansa miehen, joka haluaisi työskennellä palkattuna kengitysseppänä.
Vai haluaisit sinä palkkatyötä täältä? urahti ilmoituksen vastaanottanut, ja katseli Amandia alta kulmiensa. - Meillä ei täällä ole sotilaiden lisäksi montaakaan, jolle maksetaan palkkaa eikä niiden joukossa ole ainoaakaan vaaleasilmää. Minä luulen, ettei sinullekaan tulla maksamaan, mutta töitä kyllä löytyy, sillä juuri kengityssepistä on pulaa.
Siinä tapauksessa minä kyllä jätän jutun ja palaan takaisin Suramsuraniin, Amand sanoi, vaikka aavistikin, ettei asia aivan niin yksinkertainen olisi. Vartiotuvassa istuskeli parisenkymmentä miekoin aseistautunutta miestä, joiden asut olivat sen verran yhtenäisiä, että niitä voi pitää vartijoiden tunnusmerkkeinä. Jonkinlaisina uniformuina.
Se tuskin tulee onnistumaan, leopardiliivinen murahti. Ei täältä niin vain lähdetä, ja koska olet töitä tullut hakemaan, niin niitä takuulla saat.
Amand mietti hetken, voisiko onnistua hämäämään näin suurta joukkoa taidollaan, mutta arveli mahdollisuutensa jokseenkin olemattomaksi. Viisi- kuusi voisi vielä olla mahdollista, ja hyvässä tilanteessa ehkä jopa kymmenenkin, mutta näin suuren joukon saaminen tilanteeseen, jossa jokaisen huomio olisi juuri oikealla hetkellä täysin hänen hallinnassaan, oli tuskin mahdollista. Jo yhdenkin huomion herpaantuminen syystä tai toisesta riittäisi. Jos temppu epäonnistuisi, ja hänet oivallettaisiin silmänkääntäjäksi, saattaisi Uharusta poistumismahdollisuuksien lisäksi mennä henkikin.
Pojat saattavat sinut tuonne seppien majoitustiloihin. Etsi sieltä itsellesi makuupaikka. Huomenna aloitat sitten työt toisten mukana. Seppien työpäällikkönä on Cator niminen mies. Cator on tiukka pomo, joten sinun ei kannata käydä ryppyilemään, tai tunnet sen nopeasti luissasi. Ehdit vielä sopivasti murkinallekin, sillä iltaruoka jaetaan auringonlaskun jälkeen. Kyllä sinä piankin opit talon tavoille, kun kyselet toisilta orjilta, kuinka syysteemit toimii. Niin että, tervetuloa vaan Uharaniin...Mikä sinun nimesi muuten olikaan?
Minua sanotaan Samsumariksi, lausahti Amand. - Minä olen vapaa mies, enkä mikään orja. Orjuus on valtakunnassa kielletty, ja orjien pitämisestä on säädetty ankarin mahdollinen rangaistus, eikä siitä ole poikkeusta.
Ajat muuttuu, ajat muuttuu, leopardiliivi naurahti. - Tulevaisuus on toisenlainen. Tulet sen vielä huomaamaan, jos hengissä pysyt
Kaksi vartijaa lähti viemään Amandia vahtituvalta kohti kaupungin keskustaa. Kävellessään miesten välissä, ei Amand voinut olla ihailematta vanhan kaupungin upeita kivirakennuksia, joita koristivat kivimosaiikkikuviot, erilaiset leikkaukset ja patsaat. Uharu oli ollut aikoinaan uljas kaupunki, ja oli sitä yhä, vaikka kuluneiden vuosisatojen jättämät jäljet ja niiden heikompilaatuinen korjaus erottuikin rumentavana arpena kaupunkikuvassa.
Savunhaju leijui tuulettomassa illassa, ja miesten saapuessa matalan puuaidan portille, toinen saattajista murahti.
Tästä alkaa orjien alue, jolta et saa luvattomasti poistua. Kaikki mitä tulet tarvitsemaan löytyy tuolta ja mitä et sieltä löydä, sitä et tarvitse. Tästä voit jatkaa itse eteenpäin. Seppien majapaikat ovat tuolla aukean vasemmalla puolella erottuvissa matalakattoisissa rakennuksissa.
Amand katsoi kohti matalia liuskekivikattoisia rakennelmia, joiden kattojen ja seinämuurien välissä oli parin kyynärän korkuinen, koko seinän kiertävä aukko. Majoitustilat vaikuttivat pikemminkin hevostalleilta, kuin ihmisten asunnoilta. Näin kesäisinkin vuorilla saattoi öisin olla hyvin viileää. Amandin mieleen nousi heti kuva siitä, kuinka karut olosuhteet saattoivat talvella olla. Katse kohosi huomaamatta kohti laaksoa ympäröiviä vuorenhuippuja, joita peitti kesäisinkin valkea lumivaippa. Talvella lunta ja pakkasta riitti Uharuun asti.
Pysyvää vartiointia ei aidan portilla näyttänyt olevan. Amandin saattajat eivät astuneet portin toiselle puolelle, vaan näyttivät tyytyvän siihen, että tulokas lähti verkkaisesti kävelemään kohti osoitettuja rakennelmia.
Ehkä löydän Emrajanyn isän tuolta seppien joukosta, mutta entä sitten? Uharanista pääsy ei tulisi olemaan helppoa. Ainoa reitti pois kulkee samaa tietä, jota tänne tulinkin. Jo muurin vahtitupaa on jokseenkin mahdoton ohittaa. Valtavien puuporttien avaamiseen tarvitaan vähintään neljä miestä, ja sen jälkeen on vielä kapealla vuorenrinteen tiellä kolme erillistä vartioasemaa, joiden kohdalla varsinainen tie on katkaistu ja korvattu nostosilloilla. Aidatulta orjien alueelta poistuminen saattaisi olla jopa helppoa yön pimeinä hetkinä, mutta mitään hyötyä siitä ei taitaisi olla, sillä kauemmas ei kuitenkaan pääsisi, pohti Amand kävellessään. - Eikä pelkkä Emrajanyn isän löytäminen vielä riittäisi, olihan kadoksissa myös hänen äitinsä.
Amandin mietteet katkaisi yllättäen alkanut meteli. Ukkospilven lailla kumiseva, parinsadan ratsumiehen joukko syöksyi esiin korkeitten kivirakennusten reunustamalta kadulta. Kaikki ratsastajat olivat täydessä sotisovassa. Jokaisella oli pitkien keihäiden lisäksi pyöreät kilvet ja miekat. Ratsukot syöksyivät tiiviissä muodostelmassa aukion laitaa kohti vankkaa kaupunginmuuria. Etummaisina kaksi upseeria, jotka huutelivat kovaäänisiä komentojaan jylinän yli. Upseerien johdolla muodostelma jakautui kahdeksi erisuuntiin kiertäväksi kehäksi. Ratsastajat sinkosivat keihäänsä, ja nyt vasta Amand havaitsi muurin viereen pystytetyt miehenkorkuiset olkinuket. Keihäät tapasivat kohteensa, ja ratsukot jatkoivat kiertävässä kehässään. Nyt esiin otettiin miekat, ja sotaratsujen kehä laajeni niin, että miekat tavoittivat muurin katveessa seisovaat nuket. Olkituppojen sinkoillessa ratsastajat päästelivät ilmoille verenhimoisia karjahduksiaan. Sulavasti ratsukehä palautui jälleen alkuperäiseen muodostelmaansa, ja jymisteli näkymättömiin samaa katua, josta oli hetkeä aiemmin ilmestynyt.
Se oli harjoitus, ja samalla näytös meille, kuului matala ääni rakennuksen varjosta. Amand käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki paksun pölkyn päällä istuskelevan hoikan, lähes laihan miehen, jonka harmaa parta ja hiukset paljastivat iäkkääksi, vaikka varjossa pysyttelevän miehen kasvoja ei tarkoin voinutkaan erottaa.
Mitä täällä oikein on tekeillä? Mikä näytös, ja harjoitus? Mitä niillä aiotaan osoittaa?Amand hämmästeli.
Taidat olla uusi täällä? Mies urahti. Niinpä tietysti, enhän ole nähnyt sinua aiemmin. Vaaleasilmäkin vielä. Teitä ei täällä montaa olekkaan. Minkä kiven alta sinut on kaivettu?
Minut siepattiin Suramsuranissa. Jostakin kautta levisi käsitys, että olen kengitysseppä ja siksi kai minut kolkattiin. Kuulin matkalla juuri kengittäjistä olevan huutava puute täällä.
Se pitää paikkansa. Raskaita sotakoneita kuljetetaan vuoristoteillä, ja kaakkien täytyy olla hyvissä kengissä, jotta siirrot onnistuvat. Täällä on varmaan liki puolensataa seppää, mutteivat kaikki pysty kengitystyöhön, ja parhaat takovat aseita aamusta iltaan.
Näin tullessani katapultteja jaa muurinmurtajia, joita kuljetettiin jonnekin. Näyttää siltä, että sotaan täällä valmistaudutaan, mutta miksi ja ketä vastaan. En minä ainakaan ole kuullut kenenkään olevan hyökkäämässä valtakuntaa vastaan, Amand ihmetteli.
Hyökkäyssodasta tässä on kyse uskon minä, vanha mies hymähti surumielisellä äänensävyllä. Kysyit, mikä harjoitus ja mikä näytös. Näytös meille orjille, ettei kannata nousta vastustamaan Yarle Haffirin miehiä, ja samalla se on sotilaille taisteluharjoitus.
Orjille? Amand hämmästyi. - Onko täällä oikeasti orjia, ja kuinka paljon?
Ihan oikeasti. Meitä lienee hieman reilu parituhatta, vanha mis huokasi.
Kaksi tuhatta? Te taotte täällä aseita ja sotakoneita, eikö mieleen ole tullut ottaa ne omaan käyttöönne. Sotilaita näytti olevan parisensataa, joten teillähän on kymmenkertaainen ylivoima, Amand kummasteli.
Tuo mitä äsken näit, on vain pieni ripaus. Sotilaita on ainakin satakertainen määrä äskeiseen verrettuna, lausahti mies varjosta.
Siis kaksikymmentätuhatta, sehän on jo kokonainen armeija, Aikooko uusi kuningas vallata Semsetalin kuuluisat kuparikaivokset? Kysyi hämmästynyt Amand, mutttei saanut vastausta. Pölkyllä istunut mies oli kadonnut varjoihin.
Olipa nyt tekeillä mitä tahansa, sen täytyi olla tarkoin salassapidettyä. Oletettavasti tekeillä oli nopeasti ja yllättäen suoritettava hyökkäys, ja ensimmäisenä kohteena Amandin mieleen tuli pieni naapurivaltio Semsetal. Semsetalin kuningas oli vankasti vanhoillinen näkemyksissään, ja
itsepintaisesti vaati naapuriaan palauttamaan orjatyövoiman käytön, kosska myös hänen valtakunnassaan oli esiin pyrkimässä vaatimuksia orjuudesta luopumiseen. Pienestä koostaan huolimatta Semsetal oli väkirikas valtio, jolla oli mittavat sotavoimat. Hallitsija oli jopa ajoittain vihjaillut olevansa valmis käyttämään sotilasmahtiaan naapuriensa suostuttelemiseen.
Amand pohti mielessään, oliko nuori kuningas taipumassa naapurinsa toiveeseen, sillä Uharussa orjia jo ilmiselvästi käytettiin. Kuinka hyökkäyssodan valmistelu liittyi tähän? Oliko kuningas saanut vihiä mahdollisesta naapurivaltion aikeesta hyökätä, ja siksi päättänyt varustautua pahimman varalle. Siinä tapauksessa Uharan oli onnistunut valinta valmistautumiseen. Kaupunki oli helppo pitää suljettuna, ja vanha vuoritie Scarenaan ei ollut yleisessä käytössä. Scarenan seutu rajottui Semsetalin rajaan, joten sotilaalliset valmistelut oli suhteellisen helppo pitää piilossa ulkopuolisilta tarkkailijoilta. Asiassa oli paljon sellaista, joka ei oikein tuntunut sopivan kokonaisuuteen, mutta Amand ei keksinyt vaihtoehtoista näkemystä. Tilanne oli johtamassa siihen että, hän oli ajautumassa orjaksi kaupunkiin. Tähän hän ei ollut valmistautunut, mutta tilanne ei ainakaan vielä saanut häntä huolestumaan. Uharaniin hän oli päätynyt omasta uteliaisuudestaan, ja halusta selvitttää Emrajanyn vanhempien katoamista.
Emrajanysta mieleen nousi uusi ajatus. Hän oli lähettänyt tytön takaisin Suramsuraniin, ja ohjeistanut tätä välittämään tietoa Uharaniin tekeillä olevasta Yarle Haffirin tukikohdasta, ja piilopaikasta. Hän oli kuvitellut kuninkaanpartion saapuvan lopettamaan rosvopäällikön puuhailut, ja näin vapauttamaan kaupunkiin kaapatut ihmiset. Yarle Haffir oli Amandin tietojen mukaan lainsuojaton. Rosvo, joka joukkoineen oli karkoitettu vuorille, ja joka joutuessaan esivallan käsiin menettäisi päänsä varsin nopeasti. Oli kuitenkin nyt ilmiselvää että, Haffirilla oli merkittävä asema Uharanissa. Oliko rosvopäällikkö onnistunut ujuttautumaan kuninkaan suosioon?

----------
Aurinko paistoi yhä korkealle lumisiin huippuihin, jotka heijastivat oudon oranssista valoa hämärtyvään iltaan. Aukiolle, jolla Amand yhä seisoi alkoi ilmestyä miehiä majoitustilojen suunnalta. Jokaisella oli kädessään pyöreät, ohuet puulevyt, joiden tarkoitus selvisi samalla, kun paikalle vyöryivät kahden hevosen vetämänä jykevät vaunut. Vaunuihin oli asetettu kaksi suurta rautapataa, joissa ilmiselvästi tuotiin sitä iltaruokaa, josta vartiotuvan mies oli puhunut.
Puulevyjään kannattelevat miehet asettuivat kiemurtelevaksi jonoksi, joka kulki vaunujen ohi. Kaksi miestä patojen luona kauhoi pitkävartisilla puukauhoilla paksua keltaista maissipuuroa, läiskäisten puurokeon jokaiselle puulevylle vuorollaan. Miehet olivat mustia. Savun, hiilipölyn ja hien parkitsemaa iho oli imenyt värinsä ahjojen hiilien pölystä ja kuumuudesta. Miehet vetäytyivät ruoka-annostensa kanssa kauemmas istumaan. Kuka kivien ja pölkkyjen päälle, kuka rakennusten portaille. Jotkut istuivat paljaalle maalle, alkaen ahmimaan annoksiaan pelkin sormin.
Amand havaitsi itsekin olevaansa nälkäinen, joten hän astui vaunujen luo.
Hei! Voisinko minä saada annoksen tuota maissipuuroa? Hän kysyi kauhamiehiltä.
Missä sinun puurolautasi on? toinen miehistä kysyi.
Ei minulla ole. Olen vasta tullut, enkä ole saanut mitään puurolautaa, enkä tiedä mistä sellaisen voi hakea.
Kyllä Cator tietää, ja antaa sinulle laudan. Saat sitten ruokaa, kun sinulla on se lauta.
Mistä minä löydän tämän Catorin? uteli Amand
Et tänäiltana enää mistään, mutta aamulla tapaat hänet varmasti, mies kauhanvarressa vastasi.
Amandin yö oli uneton ja pitkä. Ei ainoastaan nälän vuoksi, vaan majoitustila oli kylmä ja ankea. Kivisellä lattialla oli ohut kerros linttaantunutta olkea, jolla miehet makasivat yrittäen löytää vedottomia paikkoja seinänvieriltä. Yllättävää kyllä, varsin nopeasti puheen pulina vaimeni tilassa, ja pian kantautui väsyneitten miesten raskas kuorsaus pimeässä . Ilmeisesti Amand kuitenkin oli hieman torkahtanut aamuyön viimeisinä hetkinä, sillä hän havahtui raikuvaan karjaisuun.
Täällä on uusi orja! Astu esiin ja ilmoittaudu!
Amandin silmät rävähtivät auki, ja hän havaitsi aamunsarastuksen jo luoneen yön pimeydestä orastavan hämärän. Ulkona oli jo hieman valoisampaa, ja oviaukkoa vasten saattoi erottaa isokokoisen miehen silhuetin. Tämän täytyi olla Cator, päätteli Amand.
Vaaleasilmä! Minä kuulinkin jo siitä! Amandin edessä seisova suuri kaljupäinen mies ärjyi. - Hitto soikoon, minä en vihaa mitään enempää, kuin teikäläisiä! mies jatkoi karjumistaan. Amand huomasi että mieheltä puuttui oikea käsi kyynärpäästä asti. - Minä olen Cator ja määrään täällä. Varoitan heti jättämään turhan urputuksen ja pullikoinnin. Sellaista en tule sietämään silmänräpäystäkään, en ainakaan vaaleasilmältä. Jos huomaan sinun edes uneksivan sellaisesta, niin pieksen ruoskallani moiset mietteen päästäsi. Eikä minua haittaisi, vaikka siinä menisi henkiriepusikin saman tien. Cator heristi vasemmassa kädessään pitelemäänsä ruoskakieppiä Amandin kasvojen edessä.
Cator astui askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa kohti laihaa harmaatukkaista ja -partaista miestä kohti. Amand oletti miehen samaksi, joka oli illalla puhutellut häntä varjoista.
Ota tämä vaaleasilmä mukaasi asepajalle. Kengittäjähän tämän kuulemma pitäisi olla, mutta saa tulla kanssasi kiinnittämään peitsien kärkiä siihen asti, kunnes kengitysryhmä palaa takaisin.
Vanha mies nyökkäsi sanaakaan sanomatta ja viittasi Amandia seuraamaan itseään.
Hei, minä en ole saanut muruakaan syödäkseni vuorokauteen. En minä nälkäisenä lähde mihinkään, Amand kivahti. - Kai täältä jostakin jotain suuhunpantavaa löytyy aamullakin.
Cator pyörähti nopeasti ja suuntasi oikeankäden tyngällä lujan iskun Amandin korvalliselle. Lyönti yllätti täysin ja Amand keikahti nurin likaiselle lattialle.
Mitä minä siitä pullikoinnista äsken sanoin! Ärähti orjapomo. - Sinähän varsinainen kovapää taidat olla. Hetikö sinulle pitää alkaa tapoja takomaan päähän. Jos olet jo vuorokauden ollut syömättä, niin toinenhan menee jo vanhasta tottumuksesta. Cator jatkoi ja kääntyi jälleen puhumaan harmaapartaiselle.
Tuo vaaleasilmä illalla hevostalleille, niin saa tuokin puurolautansa.
Työtahti asepajalla ei kovin rivakkaa ollut, ja syynä ainakin osittain taisi olla paikalle määrättyjen orjien kunto. Puolentusinaa ikääntynyttä ja jo raihnaisen oloista miestä kiinnitti takorautaisia kärkiä pitkiin puuvarsiin. Peitset olivat ratsuväen keihäitä, joita hyökkäävä joukko käytti vastustajiensa lävistämiseen rynnäköidessään hevosineen rintamalinjaan. Verkkainen meno antoi Amandille hyvän tilaisuuden selvitellä itselleen Uharussa vallitsevaa tilannetta.
Cator puhui jotain kengitysryhmän paluusta, Amand käynnisti keskustelua harmaaparran kanssa. - Mitä hän sillä tarkoitti? Montako seppää ryhmään kuuluu, ja mistä he palavat?
Jaa, niitä. Mitähän noita lienee onkaan, siinä puolentusinan ja tusinan välissä kaiketi. Seppäryhmä kulkee kalustokolonnan matkassa Scarenan lähelle. Vuoritie on hankalakulkuinen, ja edestakainen matka kestää muutaman viikon. Hevosilla on raskaat kuormat vedettävänään. Kenkiä irtoaa ja kuluu matkan aikana, ja ennen paluumatkaa kaakit on kengitettävä uudelleen.
Mahdatko sattumalta tietää onko seppien joukossa Damer nimistä kengittäjää? Amand heitti kysymyksen.
En minä niistä montaakaan nimeltä tunne, vaikka olen täällä pitkään ollutkin. Uusia miehiä tulee ajoittain, eikä niistä tarkkaan tiedä edes, kuka mitäkin tehtävää hoitaa, urahti harmaapartainen.
Amand oli kiinnitellyt peitsenkärkiä jo kolmena päivänä ja saanut selviteltyä hieman kaupungin tapoja ja orjille osoitettuja rajoituksia. Tietoa Catoristakin oli tullut sen verran , että mies kuului Yaffirin vakiokaartiin ja oli menettänyt kätensä miekkataistelussa joskus reilu parikymmentä vuotta sitten. Mies varmaan lähestyi jo kuudettakymmenettä ikävuottaan, mutta oli vankkrakenteinen ja lihaksikas. Varsinainen jättiläinen, joka pystyi vasemman kätensä puristuksella murskaamaan vaikka hevosen sääriluun.
Neljäntenä yönä Amand heräsi siihen, että joku ravisteli häntä olkapäästä. Avatessaan silmänsä, hän ei nähnyt mitään.
Mitä nyt? Sai hän ähkäistyksi unisena.
Shhh, kuului kuiskaus pimeästä. - Kuulin täällä olevan meikäläinen, joten päätin tulla tervehtimään, ääni jatkoi.
Mitä tarkoitat meikäläisellä? Amandkin vastasi kuiskaten.
Nämä sanovat meitä vaaleasilmiksi, kuiskaus kuului aivan korvan vierestä. - Mennään ulos puhumaan, täällä on aivan liikaa uteliaita korvia, kuiskasi ääni niin hiljaa, että Amand pystyi sen juuri ja juuri kuulemaan.
Ulkopuolella oli lähes yhtä pimeää, mutta juuri saapuneen miehen hahmon pystyi jotenkin erottamaan. Mies johdatti Amandin kauemmas majoitustiloista aivan sen muurin viereen, jonka luona sotilaat olivat antaneet näytöksensä Amandin saapumisiltana. Muurin päällä virtasi vallihaudan vesi ja siitä valui vesi muurin molemmille sivuille. Veden lorina antoi sopivasti suojaa äänille, joten miehet voivat keskustella vailla huolta siitä, että ulkopuoliset korvat kuulisivat.
Miksi tämä varovaisuus? Amand uteli.
Olet uusi täällä, ja koska olet meikeläisiä, niin halusin hieman varoittaa. Täällä kannattaa olla tarkkana siitä, mitä sanoo ja kenelle. Nämä orjat täällä käyttävät kaikki mahdollisuudet voidakseen hyötyä toisista. Yksikin varomaton lause, tai liiallinen kiinnostuminen jostakin asiasta, ja nämä paikalliset rientävät palkkion toivossa kertomaan Catorille. Cator on aivan raivohullu, ja odottaa vain tilaisuutta päästäkseen riehumaan ruoskansa kanssa. Eikä se siihen lopu. Yleensä henkihieveriin ruoskittu sidotaan tämän muurin viereen olkinukkejen joukkoon. Sen jälkeen tulevat sotilaat antamaan omaa näytöstään.
Minä näin tullessani sellaisen. Joku vanha mies mainitsi silloin kyseessä olevan näytöksen. En tosin nähnyt muurin laidassa muita, kuin olkinukkeja. Amand totesi.
Luultavasti siellä joukossa on ollut myös joku onneton epäsuosioon joutunut, hiljainen ääni pimeästä huokasi. - Kuka sinä oikeastaan olet, ja kuinka jouduit tänne?
Oikeastaan minä en joutunut, vaan tulin vapaaehtoisesti.
Vapaaehtoissti orjaksi? Nyt en kyllä enää ymmärrä, hämmästynyt ääni totesi.
En minä nyt sentään orjaksi tänne tullut. Olen tavallaan kulkuri ja poikkesin jokin aika sitten maatilalle, jonka isäntäväki on kadonnut. Mies on osaava kengitysseppä ja aloin kuulla huhuja, joiden mukaan Uharuun siepataan väkeä. Alkoi vaikuttaa siltä, että tuo seppä, nimeltään Damer on mahdollisesti joutunut tänne. Päätin siis...
Olet siis kulkuri, ja varmasti vaaleasilmä? Mies pimeästä keskeytti Amandin kertomuksen. - Oletko sinä hullu? Täältä ei todellakaan pääse hengissä pois.
En minä sitä niin osannut ajatella silloin, enkä oikein pidä vieläkään mahdottomana pois pääsyä.
Tulet kyllä huomaamaan asian varsin pian. Täällä on vain yksi tie pois ja sisään. Orjat eivät saa poistua omalta alueeltaan, tai joutuvat olkiukkojen joukkueeseen, mies murahti kyynisesti. Amandilla kesti tovin oivaltaa, ettei olkiukkojen joukkue tarkoittanut muuta, kuin muurin vierustan olkinukkeja.
En kyllä osannut kuvitellakaan täällä olevan tekeillä mitään näin suurisuuntaista. Täällähän on valtavasti sotilaita ja aseita, ja lisää tehdään koko ajan. Mitä täällä oikein on tekeillä? Amand kysyi.
Sekö ei vielä ole sinulle selvinnyt. Täällä puuhataan vallankumousta. Yarle Haffir aikoo syöstä nuoren kuninkaan valtaistuimeltaan.
Haffirhan on rosvo! Ähkäisi Amand. - Lainsuojaton ja karkoitettu, kuinka hän edes kuvittelee..
Asia ei ole aivan noin selkeän mutkaton. Haffir kokee omaavansa perintöoikeuden kruunuun. Todellisuudessa Haffir kuuluu kuninkaalliseen sukuhaaraan.

-------------------

Ei kai se voi olla mahdollista? hämmästyi Amand.
Kylläpä vain, ja voi olla jopa hyvinkin todennäköistä. Vaimoni isoisä on kuulunut kuninkaan neuvostoon ja heillä on pääsy ikivanhoihin vuosikirjoihin. Niiden mukaan kuningas Harguniin isoisällä Tamgunilla oli veli Oktar. Olet varmaan kuullut tarinoita Oktarista, koska olet itsekin kulkuri. Vaikka Tamgunista tuli aikoinaan kuningas, oli Oktar heistä vanhempi. Tosin vain hieman vanhempi, sillä pojat olivat kaksosia. Lakien ja perinteen mukaan vanhin pojista perii kruunun. Oktar ei siitä kuitenkaan ollut kiinnostunut, joten luonnollisesti Tamgun istuutui valtaistuimelle isänsä jälkeen. Oktar oli siis kulkuri ja seikkailija, ja vaikkei hän koskaan avioitunut, syntyi hänelle jälkikasvua. Ilmeisesti Oktarin matkoilla monikin neito havaitsi kantavansa kuninkaallista hedelmää. Aikakirjojen mukaan myös yksi Haffirin esi-isä on saanut alkunsa kuninkaallisesta puusta. Tuo esi-isä on syntynyt ennen Tamgunin vanhinta poikaa, eikä laki yksiselitteisesti sulje pois sitä mahdollisuutta, että kruunu periytyisi Oktarin kautta hänen vanhimmalle pojalleen.
Haffirhan on ainakin nykyisin karkoitettu rosvo ja lainsuojaton. Ei kai hän voi asettua hallitsemaan valtakuntaa? Amand ihmetteli.
Ei todellakaan aivan noin vain voisikaan, mutta sotilaallisella vallankaappauksella se varmasti onnistuisi. Haffirin karkoituskin on pitkälti periytynyttä. Tämä vallankaappaus ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Haffirit ovat pyrkineet saamaan kruunua itselleen. Edellinen yritys kaatui, kun tieto siitä pääsi vuotaamaan viranomaisten kuuluville. Haffirin suvulla oli hallinnassaan herttuakunta Semsetalin rajan tuntumassa, mutta suku karkoitettiin ja omaisuus takavarikoitiin. Haffirit ovat vannoneet kostoa siitä asti, ja nyt on kai tullut aika saattaa nuo valat toteen.
Silti tuntuu käsittämättömältä, kuinka joku rosvo voi saada kokoon tälläisen yrityksen ja kuinka hän on onnistunut luomaan itselleen näin vahvan armeijan? Amand pohti.
Vastaus tuohon on Semsetal. Semsetal ja kuningas Unjin. Semsetalilla riittää sotavoimia ja rahaa. Haffirin suku on liittoutunut Unjinin kanssa ja palkkioksi Unjin saa lupauksen orjuuden palauttamisesta , sekä sen lisäksi Scarenan kaupungin ja Aruban solan rannikonpuoleisen osan. Haffir on päättänyt palauttaa hallinnon Uharaniin, mies pimeässä kertoi.
Uskotko Haffirin onnistuvan? Kysyi Amand keskustelukumppaniltaan.
Hän on valmistautunut yllätyshyökkäykseen, ja mikäli se onnistuu ja hän pääsee joukkoineen Arubasta läpi, Alvente ja Morance ovat parissa päivässä hänen hallinnassaan. Sinähän tiedät, että valtakunnan sotavoimat ovat sijoitettu hajalleen ympäri maata. Mikäli yllätys onnistuu, eivät apuvoimat millään ehdi ennen kuin valtaistuin Moracessa on kaatunut ja Haffir huudattanut itsensä kuninkaaksi, keskustelukumppani vastasi Amandin kysymykseen. - Nyt tiedät suunnilleen, mistä tässä on kysymys. Muuten, minä voin järjestää sinut miekkapajalle, jos haluat. Siellä on vain yhdeksän miestä takomassa, ja asumme pajan yhteydessä. Siellä on paljon paremmat oltavat, kuin tuolla Semsetalista tuotujen orjien tallissa. Meillä on talvellakin lämmintä, sillä ahjot pysyvät kuumina jatkuvasti.
Kyllä se minulle käy, Amand tuumi. - Noissa talleissa on öiseen aikaan jo melkoisen viileää, eivätkä oljetkaan ole mitään puhtaan oloisia.
No, hyvä. Yritän hoitaa sinut mahdollisimman nopeasti sinne, keskustelukumppani totesi. Pian hiljaisuuden rikkoi vain veden lorina, ja Amand havaitsi jääneensä paikalle yksin. Hän oli jo lähdössä takaisin nukkumapaikalleen, kun huomasi jotain liikettä kauempana sen portttiholvin paikkeilla, josta ensimmäisenä iltana olivat ilmestyneet ne retsujoukot, jotka suorittivat näytöksensä. Jossakin porttiholvin takana paloivat soihdut, joiden tarkoitus lienee valaista paikka, ettei luvaton liikkuminen orjien puolelta muualle kaupunkiin onnistuisi. Nyt hoikka hahmo hiipi esiin ja kuvastui varjona vasten holvikaaren valaistua pintaa. Hahmo livahti seinämän varjoon, ja sitä näytti seuraavan suurempikokoinen varjo, jolla näytti olevan miekka kädessä. Pian pimeudestä kuului kiljaisu, ja kamppailun ääniä. Hahmot ilmestyivät jälleen esiin, vasten holvista hohkaavaa valoa. Kamppailu näytti jatkuvan edelleen, mutta nyt hahmojen kokoero tuli esiin selkeämmin. Holvirakennelma vahvissti ääniä sen verran, että Amand saattoi kuulla osan puheesta.
Minne se tämä tyttö oli matkalla. Poikaystäväkö tapaamaan? Siinä tapauksessa sinulla kävi tuuri. Tapasit juuri nyt itsellesi sopivan, mörisi miesääni.
Päästä minut irti! kiljui tytön ääni. Amand kuunteli hämmästyneenä. Vaikka tytön ääni oli kimeä kiljaisu, oli hän tunnistavinaan siinä Emrajanyn äänensävyn.
Amand päätti kiirehtiä katsomaan kohtausta lähempää. Jo muutaman askeleen jälkeen hänen jalkansa osui maassa lojuvaan seipääseen, jonka hän poimi käteensä. Esine oli ilmeisesti maahan lojumaan jäänyt keihään varsi, joka oli katkennut jossakin sotilaiden olkinukkeoperaatiossa. Tavallaan onneksa sattuma, joka antoi hänelle käyttökelpoisen aseen mahdollisesti eteen tulevan kamppailun varalle.
Ehtiessään holvikaaren tuntumaan Amand havaitsi tytön jääneen kamppailussa jo niin alakynteen, että tämä oli luopunut vastarinnasta ja nyyhkytti maassa puolittain istuvassa asennossa. Amand hämmästyi todetessaan tunnistaneensa äänen oikein. Tyttö oli Emrajany. Kuinka se oli mahdollista? Hän oli lähettänyt Emrajanyn takaisin Suramsuraniin ja antanut selvän ohjeen, jonka mukaan tämän tuli ottaa yhteys kaupungissa olevien sotilaiden päällikköön. Miksi tyttö oli täällä, oliko hänet siepattu uudelleen? Sehän merkitsisi sitä, että amandin toive sotilaiden saapumisesta Uharaniin valui nyt olemattomiin. Toisaalta asia saattoi olla parempi näin, sillä lähettäessään Emrajanyn Suramsuraniin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä mahdista, joka Uharanissa olisi ollut vastassa pientä sotilaiden tiedustelupartiota. Näin ollen ainakin sen partion tuhoutuminen oli vältetty. Ainakin toistaiseksi.
Täysin tuntematon Amandille ei myöskään ollut tytön siepannut miekkamies. Tämä oli sama rosvo, joka oli johtanut neljän miehen joukkoa Scarenan ja Suramsuranin välisellä tiellä. Sama mies, joka oli silloin kohdannut elämänsä pahimman painajaisen, Moraran. Mies oli niin keskittynyt kiinni ottamaansa Emrajanyyn, ettei havainnut valopiiriin astuvaa Amandia ennen kuin kuuli hiljaisen äänen, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan.
Ystävä hyvä, etkö sinä koskaan opi. Vain p e l k u r i t käyvät naisten kimppuun, tutun hunajainen ääni tunkeutui miehen korviin ja hän tiesi kenelle se kuului jo ennen kuin kääntyi hitasti katsomaan.
Moara, mies itsekin kuiskasi lähes kuulumattomalla äänellä käheästi, suunnatesaan pelokkaan katseensa näkyyn, joka oli hänelle liiankin tuttu.
Niin, jälleen me kohtaamme. Jollet ole vielä valmis liittymään joukkoihini, sinun kannattaa ottaa jalat allesi ja juosta. Moraran ääni hyrisi pehmeästi.
Näytti tovin siltä kuin mies olisi halvaantunut pelosta, mutta pian hänen kätensä ja jalkansa alkoivat nytkähdellä omituisesti. Se enteili pikaista paikaltapoistumista, joka tapahtuikin lähes välittömästi kaoottisena pyrähdyksenä. Hetkittäin vaikutti siltä kuin jalat eivät ehtisi lainkaan mukaan tuohon kiivaaseen pakolaukkaan ja meno tyrehtyisi kaatumiseen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan mies katosi Uharun pimeisiin sokkeloihin.
Askelten äänenkin vaiettua, Amand kääntyi katsomaan Emrajanya.
Mitä sinä teet täällä Uharanissa? Sinunhan piti mennä Suramsuraniin ja kertoa täällä olevasta rosvojoukosta sotilaille, Amand kysyi.
En minä sinua pelkää, tyttö kivahti äänellä, joka heijasteli pelonsekaista kiukkua. Hän istui yhä maassa ja tuijotti syliinsä, nostamatta katsetta kohti Amandia joka hänen mielessään yhä oli kaikkein kammottavin olento, Morara.
Ei sinun tarvitsekaan. Katsohan minua tarkemmin, naurahti Amand.
Kohottaessaan katseensa Emrajany näki edessään tutun nuorukaisen.
Samsumar! tyttö älähti kuin pelästyneenä. - Mihin se Morara meni? Oletko sinä oikeasti Morara? Niin tietysti olet, sehän selittääkin ne, ne temppusi siellä tulomatkalla.
Ei, olet väärässä. Morara on vain yksi niistä asioista, joita saan ihmiset näkemään, vaikkei se totta olekaan. Minä en ole Morara, en tosin ole Samsumarkaan. Oikea nimeni on Amand, sain sen selville vasta Suramsuranissa tavatessani sukulaisiani. Mutta, miksi sinä täällä olet. Eikö sinun pitänyt palata takaisin?
En minä voinut. Sinä sanoit isän ja äidin olevan Uharanissa ja minä haluan löytää heidät. Piilouduin niihin vankkureihin ja pääsin kenenkään huomaamatta tänne. Öisin olen kierrellyt etsimässä heitä paikoista, joihin olen nähnyt ihmisiä vietävän iltaisin. Päivät olen piileskellyt eräässä osittain sortuneessa rakennuksessa, Emrajany kertoi.


Pari päivää myöhemmin Cator saattoi Amandia uuteen työpisteeseen miekkapajalle. Noiden parin päivän aikana kaupungin ilmapiirissä tuntui tapahtuneen muutos. Se johtui huhusta, jonka mukaan Morara liikkui Uharanissa.
Kävellessään Catorin rinnalla Amand herätteli aiheesta keskustelua.
Huhuja ne vain on! urahti orjapomo. - Ei täällä mitään Moraraa ole, Cator yritti olla vakuuttava, mutta ääni kertoi epävarmuudesta.
Ehkä ei ole, Amand myötäili, ja jatkoi kysymyksellä, johon jo tiesi vastauksen. - Mihin minua nyt viedään.
Pääset kaikkein pyhimpään. Paikkaan, missä taotaan kaikkien aikojen parhaat miekat. Jollei se saakelin punapartainen hullu osaisi tehdä niin erinomaisia miekkoja, iskisin sen pää hartioilta.
Miksi, mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Amand uteli.
Mitä pahaako? Tämän, Cator ärähti ja heilautti kädentynkäänsä. - Kauan sitten Aruban solassa se vaaleasilmäinen hullu teki tämän. Vielä jonakin päivänä kostan sen ja lyön siltä pään irti.
Luuletko, että se tuo kätesi takaisin, Amand viritti mielessään suunnitelmaa.
Ei tietenkään tuo, mutta en jätä tilaisuuden tullen tekoa kostamatta.
Entäpä, jos saisit oikeasti kätesi takaisin, mitä sitten tekisit? Amand jatkoi valmisteluaan.
Minä pääsisin uuden kuninkaan sotavoimien ylipäälliköksi, Cator melkein naurahti ajatukselleen.
Jos vaaleasilmä vei kätesi, niin vaaleasilmä voi sen antaa takaisin, Amand lausui loitsumaisesti.
Älä naurata itseäsi, kun minuakaan ei naurata, urahti saattaja saatettavalle.
Amandin sormet tanssahtivat liki huomaamattomasti, ja hän jatkoi aiemmalla äänensävyllä.- Katso kättäsi.
Cator älähti suorastaan pelästyneenä. - Onko tämä noituutta? Minulla on käsi, ihan oikeasti, minulla on.
Onko sinulla väliä siitä, onko kätesi saaminen noituutta, vai ei. Ilman noituutta sitä ei olisi.
Onko tämä totta? Onko tämä oikeasti totta, Cator soperteli hämmästyneenä.
Tuossa maassa on kivi. Poimi se ja heitä menemään, niin tiedät tuntuuko se oikealta, Amand jatkoi. Cator kumartui ja noukki maasta näkemänsä kiven uudella kädellään ja heitti sen pitkässä kaaressa kauas yli kenttää rajoittavan muurin.
Tämä on uskomatonta, iloitsi orjapomo ja jatkoi silti aiemmalla kannallaan. - Ei tämä mitään muuta, Jos luulit pelastavasi sen vaaleasilmän noitavoimillasi, niin erehdyt.
Ilmoitus ei ollut Amandille yllätys, ja hän oli varautunut siihen.
Minkä voin sinulle antaa, sen voin myös pois ottaa, hän lausahti edelleen loitsumaisella nuotilla, ja äsken ilmestynyt käsi katosi.
Miksi sinä noin teit? Cator tivahti. - Olisi heti pitänyt iskeä sinulta pää irti, ärjäisi mies.
Juuri siksi, ettet niin tekisi, Amand paljasti ajatuksensa. - Sinä olisit piankin oivaltanut tuon saman, enkä sentään halua päätäni menettää.
En varmaan olisi sitä tehnyt, orjapomo murahti pettyneenä.
Ehkä olisit, ehkä et, en kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, Amand jatkoi. - Ehkä jonakin päivänä saat kätesi takaisin. Ehkä sitten, kun pääsen lähtemään täältä.
Se päivä on lähempänä, kuin uskotkaan, Cator paljasti. - Haffir on päättänyt käynnistää suunnitelmansa etuajassa, koska huhu Morarasta aiheuttaa levottomuutta miesten joukossa. Heti kengitysryhmän palattua, voi Uharusta lähteä viimeiset varusteet ja miehet kohti Scarenaa. Jos annat käteni takaisin, lupaan hommata sinut vapaaksi, mutta pidä tämä visusti salaisuutena, Cator kuiskasi. - Muuten se ei tule onnistumaan.

---------------

Uudessa työpaikassaan Amand katseli miestä, joka hänet oli tänne pestannut. Mies oli ehkä hieman lyhyempi, kuin hän itse, mutta leveäharteinen ja jykevän oloinen kaikilta ominaisuuksiltaan. Miehen lyhyttä, mutta tuuheaa punaista partaa halkoi poskipäältä leuankärkeen yltävä leveä arpi. Samanlaisia arpia näkyi olevan molemmissa käsivarsissa, ja Amand tulkitsi ne miekaniskujen aiheuttamiksi. Ilmeisesti Catorin käden irtilyöminen oli vaatinut myös oman veronsa lyöjältäkin.
Tervetuloa takomaan valtakunnan parhaita miekkoja, mies lausahti, ojentaen kätensä kohti Amandia. Minä olen täällä jonkinlaisena päätakojana, ja nämä sanovat minua “Hulluksi vaaleasilmäksi”. Sinä voit kutsua minua vaikka Barneksi. Millä nimellä sinä haluat tulla kirjoitetuksi Uharun historiaan?
Amand tarttui ojennettuun käteen ja esitteli itsensä.
Minua sanotaan Samsumariksi, hän kertoi. Hänen kumartuessa hieman eteenpäin , livahti medaljonki kaulalta esiin.
Parrakkaan miehen ote Amandin kädestä kiristyi tiukemmaksi, ja vapaalla kädellään mies sieppasi paljastuneen riipuksen käteensä.
Mistä sinä olet saanut tämän? mies kivahti. - Tiedätkö sinä mikä tämä on?
En minä ole sitä saanut. Se on ollut minulla aina, Amand kertoi. - Se oli kaulassani silloin, kun kasvattivanhempani löysivät minut. Ilmeisesti medaljonki liittyy jollakin tavoin Bar.....
Hiljaa! kivahti punapartainen päätakoja. - Ei sanaakaan enää! mies katsahti nopeasti ympärilleen, oliko joku paikalla olevista mahdollisesti kuullut. Suurin osa paikalla olevista takojista oli keskeyttänyt työnsä jo Amandin astuessa Catorin seurassa sisään, ja seurasi nyt kiinnostuneena kahden vaaleasilmaä tapaamista. Cator, jolla oli ilmeisesti hampaankolossa paljonkin tätä punapartaista vaaleasilmää vaastaan, oli onneksi jäänyt seisomaan kauemmas kuumutta hehkuvista ahjoista, joten hän ei liene kuullut käydystä keskustelusta tavuakaan.
Ei nyt, ei täällä, mies lähes kuiskasi huolimatta pajan metelistä. - Puhutaan myöhemmin, kun olemme kahden. Seppä näytti olevan selvästi liikuttunut, vaikka teki parhaansa peittääkseen sen.
Sanoit olevasi Barne, oletko....?ehti Amand muotoilla kysymystään, ennenkuin tuli keskeytetyksi.
Ei, täällä, mies kivahti hiljaisella äänellä, mutta kiivaasti.

------------------


Työpäivä päättyi auringon painuessa vuorenhuippujen taa ja hämärän alkaessa laskeutua Uharuun. Seppä vei uutta kisälliään jälleen vettävaluvan muurin äärelle.
Minä peseydyn täällä joka ilta, mies mainitsi. - Tämä on yksi harvoista paikoista, jossa voi puhua, koska veden lorina peittää äänet. Täällä täytyy olla varovainen, sillä kaikki mahdollinen tieto, jota voidaan käyttää sinua vastaan, myös käytetään.
Niin, olen itsekin alkanut päätyä samaan ajatukseen, Amand myönsi, kaivaen medaljonkinsa jälleen esiin. - Sinä olit selvästi kiinnostunut tästä, ja tietänet enemmän kuin minä tämän riipuksen alkuperästä. Mainitsit myös nimeksesi Barne. Tiedän tämän riipuksen liittyvän Barne Orreen. Miksi tämä kiinnostaa sinua? Amand jatkoi jännittyneenä kysymyksellä. Hänellä oli voimakas aavistus siitä, kuka hänen edessään seisova henkilö saattoi olla.
Sanoit nimesi olevan Samsumar, aloitti Barne liikutuksesta käheällä äänellä.
Sanoin minua kutsuttavan Samsumariksi, mutta tiedän ettei se ole oikea nimeni. Kasvattivanhempani löysivät minut Arubassa virtaavasta joesta minun ollessani vielä aivan pieni, ja he antoivat nimekseni Samsumar.
Tiedätkö, seppä nielaisi tuntiessaan palan kurkussaan ja jatkoi sitten.- Minusta tuntuu nyt siltä, että sinun nimesi saattaa olla Amand. Amand Orre. Minä olen Barne Orre. Poikani Amand katosi Aruban solassa rosvojen hyökättyä meidän kimppuumme.
Amand tunsi itseään heikottavan, ja hän istuutui maahan. Barne laskeutui hänen viereensä ja kietoi kätensä Amandin hartioille.
Minun nimeni on Amand Orre, hän kuiskasi. Sain sen selville hiljattain Suramsuranissa tavatessani Sharan tädin ja serkkuni Omandin Ja Ammerin.
Barne Orre oli pitkään vaiti ja kun hän viimein puhui, hänen sanansa yllättivät Amandin.
Asiasta ei liene epäilystäkään. Sinä olet poikani Amand. Odotappa vain, kun äitisi ja sisaresi kuulevat tästä.
Äitini, sisareni? Ovatko hekin täällä? Minulla on siis sisko?
Kaksi sisarta. Kyllä, kaikki kolme ovat Uharussa. Tytöt. Tunrana ja Marmayan ovat syntyneet täällä.
Voimmeko mennä tapaamaan heitä? Onko se mahdollista? Sinä sanoit asuvasi asepajalla, miksi et heidän kanssaan?
Tuo tapaaminen voi olla vaikea järjestää ja sellaista pitää pohtia huolella, vaikka se olisi jotenkin mahdollistakin. Jos tieto leviää, niin sitä takuulla pyritään käyttämään jossakin kohdin meitä vastaan. Kysymyksesi asumisesta, vastaus liittyy juuri tuohon samaan asiaan. Jos käyttäytyy kunnolla, ja tottelee mukisematta määräyksiä, pääsee ajoittain tapaamaan perhettään. Jos niskuroi, niin yksi tapa rangaista perheellisiä, on lopettaa perhetapaamiset pidemmäksi aikaa, Barne naurahti hieman katkeralla äänellä. - Naisväki haluaa takuulla nähdä sinut, kun kuulevat iloiset uutiset, mutta meidän on oltava varovaisia asian suhteen kaikin tavoin. En halua nähdä enää yhtään katkaistua sormea lautasellani. En sinun, enkä tyttöjen. Äidistäsi puhumattakaan.
Onko heiltä...? Amand sai kuiskattua järkyttyneenä.
Ei puhuta nyt siitä. Meidän täytyy nyt palata pajalle, tai jäämme ilman iltaruokaa.

Hieman myöhemmin heidän ruokaillessaan Barne kertoi, ettei odota pääsevänsä aivan lähiaikoina tapaamaan perhettään sillä edelliskerrasta oli kulunut vain parisen viikkoa. Ilman mitään kuritoimiakin tapaamisten väli jäi useimmiten ainakin kuukauden mittaiseksi.
Aikaa vieri, ja jostakin syystä huhut Moraran liikkumisesta Uharussa tuntuivat kiihtyvän, vaikkei Amand tehnyt asian eteen mitään. Yhä useammin orjienkin keskuudessa kierteli tietoja, joiden mukaan Morara oli näyttäytynyt eri puolilla kaupunkia. Ilmapiiri kävi koko ajan levottomammaksi, ja sen pystyi aistimaan päivittäisissä toiminnoissakin. Asepajallakin aiheesta käytiin keskusteluja, joiden sävyssä saattoi aistia selkeää levottomuutta, jopa hienoista pelkoa. Barne, joka vaaleasilmien tapaan piti Moraraa vain yhtenä lukuisista taruolennoista, hämmästeli työskentelyn lomassa aihetta pojalleen.
- Niin, nämä puheet tästä Morarasta, Amand kommentoi: - Taruolentona minäkin pidän tuota luurankoratsastajaa, mutta moni uskoo siihen, ja vahva usko saa ihmiset näkemään mitä vain. Enempää Amand ei paljastanut omista taidoistaan, tai osuudestaan Moraran ilmestymiseen edes isälleen.
Oli kulunut reilusti pari viikkoa, kun Barne vihdoin pääsi viettämään aikaa perheensä luo muutaman päivän ajaksi. Amand jäi asepajalle odottamaan jännittyneenä hänen paluutaan. Jo seuraavana yönä hänet herätettiin paljon ennen auringon nousua. Herättäjänä oli yksikätinen Cator.
- No niin unikeko. On aika herätä ja kuulla hyvät uutiset.
Amand kampeutui istualleen laverinsa reunalle miettien mistä uutisista oli kyse.
- Mitä nyt on tapahtunut? hän uteli.
- Ei tapahtunut, vaan tapahtuu, Cator tuntui melkein naurahtavan. - Nyt poika, nyt lähdetään sotaan. Kengitysjoukko tuli takaisin viimeviikolla, ja nyt lähdetään isolla ryminällä liikkeelle. Kolonna on valmiina, ja lähtee liikkeelle heti valoisan tullessa. Nyt ehdit vielä syömään ennen lähtöä. Kerää kamasi ja lähdetään.
Juuri nyt Amand ei missään tapauksessa olisi halunnut poistua kaupungista, sillä Barnen perhetapaaminen oli tämän hetken kiinnostavin asia. Vaihtoehtoa ei juuri tainnut kuitenkaan olla, ja kaupungista poistumisen kautta oli olemassa mahdollisuus päästä pakenemaan ja saattaa aikeet vallankaappausyrityksestä viranomaisten tietoon.
- Olen juuri oppinut takomaan miekkoja. Haluaisin jäädä tänne, tarvetta täälläkin on sepistä, hän yritti vielä, mutta Catorin vastaus oli yksiselitteinen.
- Sinä lähdet kengittäjäksi. Matkanteko kolonnassa on kiinni siitä, että vetohevoset pysyvät kengissään. Vuoritie on todella rankkaa hevosille, ja louhikkoiset tiepinnat suorastaan syövät kenkiä niiden kavioista. Eikä tänne Uharuun jää asesepätkään, mukaan nekin lähtevät samaan kolonnaan. Tulevat sitten kolonnan hännillä joskus viikon päästä. Ei täällä enää ehdi opetella miekkoja takomaan, ja niitä on kyllä aivan riittävästi valmiina.
-----------------------
Suuret hevoset, jotka muistuttivat hiilenpolttaja Hammranin jättikokoista vetojuhtaa, olivat valjastettu vetämään erikokoisia sotakoneita. Neljän, kuuden ja jopa kahdeksan hevosen valjakoiksi kytketyt lihashirmut etenivät vuoristotiellä parhaimmillaankin vain reilua kävelyvauhtia, ja jyrkissä nousuissa vauhti lähes pysähtyi. Ratsuosastoja kulki katapulttivaunujen ja muurinmurtajien väleissä hyvin järjestäytyneen sotaväen tapaan säntillisissä muodostelmissa. Jotkut vaunuvälit täyttyivät marssivista keihäsmiehistä, tai jalkaväen jousimiehistä, kaiki kantoivat aseitaan, keventäen ainakin niiden osalta hevosten kuormaa. Amand ei koskaan ollut nähnyt mitään lähimainkaan vastaavaa. Huippunykyaikaista sotakalustoa riitti vuoritiellä silmänkantamattomiin, vaikka näkymä joillakin korkeilla paikoilla kantoi varmaan kymmenien virstojen päähän. Katapultit eivät olleet tavanomaisia vastapainotoimisia, vaan varsien liikevoima otettiin pitkistä lehtijousipakoista. Varsien päässä oleviin heittokouriin saattoi pakata ammuksiksi kaikkea mahdollista, jopa palamaan sytytettyä vuorihiiltä. Amand muisti isänsä Barne Orren kertoneen uskomattoman tuntuisia juttuja katapulttien kyvyistä, ja nyt nähdessään noita raskaita sotakoneita, hän saattoi todeta noiden iltaisin kuulemiensa tarinoiden pitävän hyvin todennäköisesti paikkansa.
- Kestää noin kuukauden päivät, ennen kuin olemme maatilalla. Siitä eteenpäin marssivauhti onkin sitten aivan jotain muuta, kun päsemme vanhalle valtatielle, joka johtaa Scarenan ohi ja Aruban solasta eteenpäin, Cator kävi antamassa tilanneselvitystä Amandille. - Muistathan sopimuksemme? Minä järjestän sinulle mahdollisuuden sitten siellä maatilalla, ja sinä palautat käteni entiselleen, piiskuri muistutti vielä.
Ensimmäisten päivien ajan matka jatkui ilman suurempia ongelmia. Orjat marssivat kulkueessa hyvin vartioituina, ja iltaisin, pimeän estäessä maatkanteon, heidät kahlittiin ketjuilla muurinmurtajavaunuihin, joiden nahkaiset panssarikatot ja seinämät suojasivat mahdolliselta sateelta, ja antoivat myös hieman tuulensuojaa vuorilla puhaltavalta viimalta. Huolto pelasi hyvin, ja päivittäiset puuroannokset aamuisin ja iltaisin toimitettiin säännöllisesti auringon nousun ja laskun aikaan. Sotilaallinen täsmällisyys antoi selkeän vaikutelman hyvin organisoidusta toiminnasta.
Amand alkoi olla todella huolissaan. Tämä sotajoukko saattoi hyvinkin onnistua vallankaappauksessa. Huhut, jotka Uharussa kaappauksesta kiersivät, kertoivat Haffirin suunnitelmana olevan koota joukkonsa Scarenan lähiseudulla olevalle maatilalle, jonka hän oli ottanut hallintaansa Barne Orren nimellä jo kauan sitten. Keskittää koko sotilaallinen voimansa sinne, ja järjestää joukkonsa siellä suoraan hyökkäykseen Alventeen ja Moranceen. Ensin tietysti olisi vallattava Scarenan pieni varuskunta, joka on vain muutaman sadan sotilaan vartioasemaa, eikä sellaisena ole edes kunnon suupala Haffirin joukolle.
Illan pimeydessä kahlittu Amand muisteli isänsä kanssa Uharussa käymiään keskusteluja, joissa tämä selvensi omaa osuuttaan tapahtumien kulussa.
- Sinä olit vielä pieni, vasta hieman alle kahden ikäinen, kun muutimme Suransuranista maatilalle Scarenan seudulle. Minä olin työskennellyt kaksi nelivuotiskautta Alventen varuskunnassa seppämestarina, ja pestini päättyessä sain palkkiona omistuskirjan, jolla naimisiin menon jälkeen hankimme tuon tilan. Sitä ennen kuitenkin tein sepän töitä Suramsuranissa , jossa onnekkaan sattuman kautta tein varsin merkittävän löydön. Ehkä olet kuullutkin Uharun vanhoista rautakaivoksista, joista löytyvä metalli on kelvotonta taottavaksi. Muuan huijari möi minulle tuota kelvotonta metallia ja minäkin huomasin sen niin kuumahauraaksi, ettei sitä pystynyt takomalla muokkaamaan. Luulin heittäneeni sen kaiken pois, mutta jostakin oli pieni pala jäänyt hukkapalojen joukkoon. Raudan puutteessa olin sulattanut nuo jätepalat, ja tuo pieni pala Uharun kelvotonta rautaa muutti tuon sulatetun erän ominaisuuksia merkittävästi. Siitä takomani sirpit pysyivät terässään lähes loputtomasti, eivätkä nuo terät katkeilleet kovimmassakaan käytössä. Niitä pystyi taivuttamaan, muttei vääntämään vääräksi. Ne palasivat aina alkuperäiseen muotoonsa jousen tavoin. Aavistin heti tuon löydön arvon ja sen, että jos onnistun valmistamaan samanlaatuista metallia, niin sillä olisi rajattomat käyttäkohteet. Varsin pian oivalsin sen, mistä metalliseos oli ominaisuutensa saanut. Sen jälkeen oli vain kokeilun kautta saatava selville paras mahdollinen sekoitussuhde, jolla rauta muuttuisi parhaiten toiveita vastaavaksi. Eikä se määrä ollut suuri, vain kaksi sadannesosaa Uharun rautaa tavallisen sekaan.
Olin valmistanut metalliseoksesta koemielessä muutaman miekan, joita oli tarkoitus käydä esittelemässä Alventen varuskunnan päällikölle samalla matkalla, kun olimme menossa rekisteröimään tilan omistuskirjaa Kalifaatin notariaattiin.
Aruban solassa kimppuumme hyökkäsi Haffir ehkä kymmenen miehen kanssa. Vaikka minä olin seppä, niin olin myös saanut sotilaskoulutuksen, ja tartuin miekkaan puolustaakseni perhettäni ja itseäni. Rosvoilla oli vielä vanhanaikaiset pronssimiekat, joita onnistuin lyömään poikki ainakin kolmelta, ja pari taisi pästä siinä hengestäänkin. Cator, jonka sinäkin olet nähnyt menetti miekkansa lisäksi kätensä, ennen kuin minä sain niin pahat vammat, etten kyennyt jatkamaan taistelua ylivoimaa vastaan. Äitisi oli käärinyt sinut vaunujen suojapeitteeseen ja työntänyt piiloon istuimen alle, sillä näytti väistämättömältä, että rosvot tappaisivat meidät siihen paikkaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Yarle Haffir oli kiinnittänyt huomionsa miekkaani. Hän ymmärsi oitis, ettei se ollut aivan tavallinen ja samalla sen arvon taistelussa. Luulen, että juuri siinä oli se hetki, jolloin hän alkoi vakavissaan kehitellä ajatusta vallankaappauksesta.
On ehkä yksi asia, jota Haffir ei ole osannut ottaa huomioon. Kyyhkyset, Amand muisti keskeyttäneensä isänsä kertomuksen.
Vaikka Haffir luultavimmin sulkisi Scarenen kaupungin varuskuntineen turvatakseen yllätysmahdollisuuden hyökätessään Arubansolan kautta Alventeen ja Moranceen, hän ei ehkä osaisi ottaa huomioon uutta viestintäkeinoa. Kirjekyyhkyset pääsisivät tiukimmankin saartorenkaan lävitse. Kyyhkyset oli oivallettu ja otettu käyttöön aivan hiljattain, eikä niiden olemassaolosta tiedetty kovin laajalti. Amand asetti suuren toivon tuohon mahdollisuuteen. Kaikissa varuskunnissa oli nykyisin kyyhkyslakka hoitajineen. Jos yhtä varuskuntaa vastaan tehtäisiin hyökkäys, niin sieltä lähtisi välittömästi tieto kaikkiin muihin kyyhkysten matkassa.
Amandin mietteet katkesivat Catorin ratsastaessa paikalle.
Seppä. Samsumarko nimesi on? Yksikätinen kysyi.
Sillä nimellä minut tunnetaan, Amand vastasi.
Sinä pystyt kengitystyöhön soihtujen valossa, joten lähdet mukaani, Cator komensi yllättävän pehmeällä äänellä. Ilmeisesti orjapomo ei halunnut ärsyttää liiaksi miestä, joka pystyisi taikuuta käyttämällä tuomaan hänen kätensä takaisin.
Cator ohjasi Amandin suurta katapulttivaunua vetäneen valjakon luo. Kallioisella vuoritiellä painavaa kuormaa vetäneiden hevosten kengät olivat käyneet jo niin ohuiksi, että naulojenkin kannat alkoivat olla loppuun kuluneet. Kengät alkaisivat irtoilla pikimmiten, joten ne oli uusittava välittömästi.
Tästä eteenpäin hommaa riitti jatkuvasti, ja päivät venyivät pitkälle yöhön. Matka jatkui kuitenkin jopa yllättävänkin tehokkaasti. Vaikka kengitystyö likkui koko karavaanin mitalla, ei Amand onnistunut näkemään isäänsä Barnea koko matkan aikana. Reilu kuukausi Uharusta lähdön jälkeen viimeisetkin vankkurit saavuttivat Scarenan lähistöllä sijaitsevan maatilan.
Vain parin päivän valmistautumisen jälkeen järjestäytyivät Haffirin joukot valtaamaan Scarenan kaupungin ja jatkamaan siitä suoraan kohti Arubaa. Amand ehti nähdä Barne Orren ja keskustella pienen tuokion tämän kanssa. Hänelle selvisi, että Haffirin sotavoimiin kuului nyt lähes kaksikymmentäneljätuhatta miestä, joista orjia oli noin tuhat kolmesataa. Osa orjista, pääasiassa naiset, oli jäänyt Uharuun. Lisäksi sinne jäi satakunta vartiomiestä. Haffiin joukkojen ylivoima olisi murskaava verrattuna Alventen ja Morancen linnoitusten noin yhteentoista tuhanteen mieheen, jotka olivat jakautuneet Alventen noin kahdeksantuhannen, ja Morancen kolmentuhannen miehen varuskuntiin.
Haffir onnistui valtaamaan Scarenan pienen varuskunnan vajaassa kahdessa päivässä.
Muurinmurtajan puskettua varuslinnoituksen puiset portit hajalle, vartioston päällikkö luovutti miekkansa Haffirille. Vartioston sotilaat riisuttiin aseistaan ja suljettiin omaan varuskuntaansa, jota jäi vartioimaan viitisensataa Haffirin sotilasta.
Amand vältteli näkyvää esilläoloa. Maatilalla oli suuri todennäköisyys törmätä siihen Barne Orreen, jonka hän oli tavannut aiemmalla käynnillään Almarin majatalossa. Vaikka hän oli jättänyt kulkurin varusteensa sukulaistensa luo Suramsuraniin, oli silti riski osua vastatusten tämän ”Orren”, tai hänen miestensä kanssa. Parta oli jälleen kasavnut siinä määrin, että tunnetuksi tuleminen oli enemmänkin kuin mahdollista. Amand odotti Catorin ilmaantumista, ja sen suomaa pakomahdollisuutta.
Eikä hänen tarvinnut odottaa kovin pitkään. Hän heräsi yöllä Catorin ravistellessa olkapäästä.
Ääneti orja, kuiskasi Cator. - On aika lunastaa lupaukset. Huomenna lähdemme marssille kohti Alventea ja Morancea. Minä tarvitsen taisteluun molemmat kädet. Tee nyt se taikasi, ja saat mennä.
Amand oli kuitenkin eri mieltä asioiden hoitamisen suhteen.
Ei se noin käy. Täältä maatilalta on mahdoton päästä lähtemään salaa ilman ratsua, ja tuskin silläkään. Vie minut kaupunkiin, niin siellä minulla on mahdollisuudet häipyä hengissä. Kukaan ei osaa edes kaivata yhtä kengittäjää, kun tie täältä Aruban läpi Alventeen ja Moranceen on tasainen ja kivetty kauttaaltaan.
Se on totta, Cator myönsi. - Juuri siksi Yarle Haffir on valinnut tämän maatilan tukikohdakseen. Täältä pääsee nopeasti yllättämään kuninkaan joukot. Siinä vaiheessa, kun he huomaavat meidän hyökkäävän, on jo myöhäistä pyristellä vastaan. Tuskin saamme edes kunnollista taistelua aikaiseksi, iloitsi yksikätinen orjapiiskuri ja jatkoi vielä. - Et sinä kyllä pääse livahtamaan Scarenastakaan ainakaan liian aikaisin, jos sitä suunnittelet. Sieltä ei löydy yhtään hevosta enää, ja kaupunki on saarrettu, niin ettei yksikään kuriiri pääse viemään varoitusviestiä kuninkaalle. Mutta olkoon menneeksi. Minä vien sinut sinne jos niin tahdot, mutta vasta aamulla. Öiset kaupunkiin pyrkijät pidätetään poikkeuksetta, eikä meillä kummallakaan taida olla halua siihen.
Ensimmäiset sotakonekolonnat vyöryivät verkkaisesti ohi Scarenan, kun Amand ja Cator laskeutuivat hevosten selästä Almarin majatalon edustalla.
Halusit tänne majataloon? ihmetteli Cator. - Meinasitko vetää kännit juhlan kunniaksi? Hän vielä jatkoi ivallisella äänellä.
En todellakaan, Amand tuhahti. - Mennään tuonne hevostallin vieressä olevaan vajaan. Täällä pyörii aivan liikaa väkeä, samoin majatalon sisällä.
Miksi tämä on niin salaista olevinaan? Cator uteli. - Kaikkihan kuitenkin näkevät, kun olen saanut käteni takaisin.
Toki niin on, mutta en halua taitojeni tulevan yleiseen tietoon, ja toisaalta mahdollisuuteni päästä vapaaksi eivät taitaisi olla kovinkaan hyvät Haffirin joukkojen keskellä, Amand perusteli mielipidettään, johdatellessaan Catoria Almarin varastovajaan.
Toinen syy tänne tuloon on raha, Amand jatkoi. - Tarvitsen toki rahaa ja tiedän majatalon pitäjän piilottaneen sitä vajansa lattian alle. Sinä voit lähteä kätesi kanssa heti, mutta rahattomana minä en aio kaupungista lähteä.
Kuinka voit tietää tuollaisesta kätköstä? ihmetteli orjapiiskuri.
Olin jokin aika sitten tällä majatalonpitäjällä töissä, ja asia paljastui sattumalta. Ukolla on varmaan kymmenkunta arunaa kätkettynä pahanpäivän varalle, Amand syötti keksimäänsä tarinaa Catorille. Hän halusi herättää miehessä piilevän ahneuden. Illuusio käden saamisesta saattaisi kädota liian nopeasti, joten hän tarvitsi jotain jonka avulla saisi aikaa häipyä.
Amand arveli suuren helposti saatavilla olevan rahasumman houkuttavan rosvoa siinä määrin, että tämä alkaisi itse kaivelemaan kätköä esiin, ja näin hänelle tulisi tilaisuus poistua paikalta. Pieni kädenliike tehostettuna lyhyellä loitsulla näytti riittävän Catorin toiveen toteuttamiseen. Käsi ilmestyi paikalleen ja rosvo itse näytti olevan täysin vakuuttunut asian todellisesta olevaisuudesta. Tästä eteenpäin tapahtuma ei kuitenkaan kulkenut Amandin toivomalla tavalla. Cator laski kätensä miekan kahvalle ja totesi kylmästi.
Ala etsiä niitä arunoita. Kyseessä on niin suuri summa, että siitä riittää meille molemmille.
Amand pohti yllättävä käännettä, johon oli ajautunut. Hän voisi tietysti uudella loitsulla saada Catorin hämääntymään, mutta asian teki hankalaksi mahdollisuus, että illuusio katoaisi liian pian. Samalla hetkellä, kun tuon taikuuden ulkopuolelle jäänyt henkilö osuisi kohdalle ja Cator mainitsisi kädestään, kupla puhkeaisi ja todellisuus palaisi. Eikä olisi vaikeaa arvata, kuinka Cator asiaan suhtautuisi. Miettimisaikaa saadakseen Amand alkoi siirrellä vajan seinustan tavaroita. Hän oli toivonut rosvon jäävän yksin etsimään rahakätköä. Etsimisen sijaan rosvo oli päättänyt teettää työn hänellä. Cator seisoi oviaukon vierellä ja tarkkaili Amandin toimintaa, joten sen oli näytettävä vakuuttavalta. Lähes huomaamaton sormien rytmikäs liike sai suurten juuttisäkkien vieressä seisovan pienikokoisen veitsenteroitustahkon näyttämään rosvon silmissä huomattavasti todellista kookkaammalta, joten Amandin pyyntö ei tunutnut lainkaan kohtuuttomalta.
Voitko auttaa sen verran, että siirretään yhdessä tätä tahkoa. Se painaa niin paljon, etten yksin saa sitä siirrettyä. Tahkon jalaksen alla näkyy olevan luukku, ja rahakätkö on luultavasti siellä.
Nyt Catorkin havaitsi luukun olemassaolon ja kumartui ottamaan kiinni puisesta jalaksesta. Silloin säkkien välistä iskeytyi musta salama kohti alas ojentunutta kättä. Cator ponnahti pystyyn ja tempaisi samalla kätensä ylös, mutta liian myöhään. Käsivarressa, hieman ranteen yläpuolella roikkui paksu musta kobra, joka samassa irrotti otteensa, ja mätkähti lattialankuille. Käärme ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan iskunsa seuraamuksia, vaan luikerteli nopeasti takaisin säkkien väliseen koloon.
Varaston hämäryydessäkin näkyi, kuinka Cator oli kalvennut.
Ei helvetin helvetti! Kirosi rosvo. - Minä kuolen, minä kuolen! Juuri, kun olin saanut käteni ja saamassa niin paljon rahaa, että olisin voinut häipyä kauas Semsetalin suurkaupunkeihin, kävi näin. Kobran purema tappaa muutamassa minuutissa vahvimmatkin.

Cator joutui paniikkiin, joka paljasti miehen potevan todellista käärmekammoa. Vaikka hän oli oikeassa siinä, ettei kobran puremasta selvinnyt kukaan, niin paniikkireaktio oli hämmentävän voimakas.
- Sinulla on ehkä vielä pieni mahdollisuus selvitä, Amand lausahti rauhoitellen hädissään olevaa rosvoa.
- Pystytkö sinä taikomaan myrkyn pois? Cator ähkäisi kysymyksen.
- Siihen en kyllä pysty, mutta voin edelleen ottaa kätesi. Mikäli myrkky ei ole ehtinyt levitä, niin sinulla on mahdollisuus.
- Tee se heti! Cator aneli yhä hätääntyneenä.
- Kuten sanoin, en voi poistaa sitä myrkkyä, se jää silti käteesi, etkä enää voi saada kättäsi, koska myrkky on siinä aina.
- Hyvä on, minä ymmärrän. Tee se nyt heti. Heti! kiljaisi rosvo hädissään.
- Ja sopimus pitää? Ellet pidä sitä, niin saat pitää kätesi, Amand käytti tilannetta hyväkseen.
- Se pitää! Ota jo se pois, ähisi Cator, joka kai tunsi jo myrkyn leviävän suonissaan. - Se pitää, ja saat itse etsiä ne rahetkin, minä en kättäni enää pistä tuon käärmeen kitaan.
Kuin taiottuna ilmestynyt käsi katosi jälleen kuin taiottuna. Cator laski kätensä miekan kahvalle, mutta Amandin nostettua sormensa pystyyn, yksikätinen rosvo vetäytyi ovelta ulos. Pienen hetken odotettuaan Amand kurkisti varovasti, mutta vajan läheisyydessä ei näkynyt ketään. Hän astui pihalle ja käveli verkkaisesti, herättämättä minkäänlaista huomiota kauempana häärivien Haffirin miesten keskuudessa.
Päästyään majatalon sisäpihan suojaan, hän kolkutti oveen, jonka tiesi johtavan suoraan keittiöön. Koska kukaan ei avannut, eikä ääntäkään kuulunut, hän koetti avata ovea, mutta se oli teljetty sisäpuolelta.
- Almar. Oletko siellä? Amand yritti kuiskata mahdollsimman kuuluvasti. - Avaa, jos olet siellä. Minä olen se kulkuri Samsumar, muistatko? Minä täällä ja olen yksin, Avaa, jos kuulet.
Pieni hetki hiljaisuutta, ja sitten kuului salvan nostosta aiheutuva ääni ja ovi raottui sen verran, että Almarin partainen naama näyi raosta.
- Samsumar poikaseni, huokasi vanha majatalon omistja. - Tule sisään. Tule sisään, vaikka paras olisi olla jossakin aivan muualla. Nyt meillä on edessämme kovat ajat. Kaupunki on täynnä rosvoja, jotka sanovat olevansa vallankumousjoukkoja ja syöksevänsä kuninkaan valtaistuimeltaan. Ei ne mitään sotilaita ole, rosvoja kaikki tyynni. Ryöstävät kaiken, minkä tarvitsevat. Eivät maksaneet killinkiäkään, vaikka söivät ja joivat majataloni tyhjäksi. Onneksi eivät sentään polttaneet tätä. Pelkäänpä pahoin kovimpien aikojen olevan vasta tulossa. Tuo joukkio kulkee täältä Alventeen ja Moranceen viikossa, ehkä nopeamminkin. Pahinta on, ettei siellä osata edes valmistautua vallankaappaukseen.
- Ehkä kuitenkin osataan, vaikka aika ei taida riittää joukkojen vahvistamiseen muutoin, kuin siviilien värväämisen kautta, Amand arveli.
- Mitä tarkoitat? uteli Almar toiveikkaasti.
- Kyyhkyset, niitä Haffir, joka hankkeen takana häärää, ei ole varmasti pystynyt pysäyttämään. Scarenasta ne varmaan ovat jo vieneet viestin kaikkiin varuskuntiin ja niissä ollan siis tietoisia ja vastatoimiin on varmaankin jo ryhdytty.
- Minulla on huonoja uutisia tästä asiasta, Almar huokasi jälleen. - Kapinallisilla on ollut oma mies varuskunnassa. Kuulin varuskunnan antautumisen jälkeen rosvojen juhliessa majatalossani, jonkun nauravan sille, että kyyhkyset oli vaihdettu eikä yksikään veisi viestiä varuskuntiin täällä, vaan viesti kulkisi suoraan Semsetalin kuninkaanlinnaan.
Amand tunsi pettymyksen tulva-aallon huuhtovan viimeisenkin toiveen pois. Mitä tulee olemaan elämä Haffirin hallinnon alla.

Almar kääntyi päätään pudistellen, teljetäkseen oven uudelleen, mutta myöhästyi hiukan. Ovi tempaistiin auki juuri ennen kuin telki ehti asettua omalle paikalleen. Oviaukossa seisoi suurikokoinen, yksikätinen mies, joka loi nopean silmäyksen sisätiloihin.
Kas vain. Sittenkin päätit piipahtaa majatalon antimilla, lausahti Cator yllättyneelle Amandille.
Ajattelin käydä tervehtimässä isäntää. Olinhan täällä hetken töissä, Amand yritti peittää hämmennystään ympäripyöreään vastaukseen.
Entäs se raha-asia? Ne arunat? Cator suuntasi katseensa vuorostaan Almariin.
Almar pohti kuumeisesti vastausta yksikätisen kysymykseen. Kuinka tuo tulokas tiesi hänen rahoistaan? Niistä neljästä arunasta, jotka Samsumar hänelle jätti aiemmalla käynnillään. Mikä oli tuon kulkurin osuus asiassa? Oliko hän sittenkin rosvojoukon jäsen? Samsumarilta tuon tiedon täytyi olla lähtöisin, joten asiaa ei ehkä kannattaisi salata.
Minulla on yhä tallella ne neljä arunaa, Almar arveli viisaammaksi myöntää asian oikea laita.
Neljä! huudahti rosvo. - Hän puhui kyllä useammasta, Cator viittasi Amandiin päin.
Vain neljä, ja ehkä jokunen fare siihen lisäksi. Pistin ne pahanpäivän varalle piiloon vajan lattian alle. Taitaa olla paras käydä hakemassa ne pois, Almar totesi vaisusti.
No, anna niitten nyt olla siellä vielä toistaiseksi, Cator murahti. - En minä niitten vuoksi tullut. Taisin olla melkoisen sekaisin äsken lähtiessäni tuolta vajasta, mutta oivalsin pian yhden oudon asian.
Pahus, ajatteli Amand mielessään. - Luotin ehkä liikaa Catorin taikauskoisuuteen. Mies on oivaltanut kysymyksessä olleen pelkkä silmänkääntötemppu. Oli onnekas sattuma tuo Almarin oivallus kätkeä rahansa juuri vajan lattian alle. Sen Amand itse oli hämäysmielessä heittänyt Catorille, täysin tietämättä Almarin mnetelleen juuri niin. Ehkä tarinoiden yhteneväisyys saattaisi aiheuttaa riittävästi hämmennystä rosvon ajatuksissa.
Catorin käärmekammoisuus oli paljastunut aiemmin vajassa, tämän paniikinomaiseen reagointiin, ja Amand oli jo valmistautunut luomaan rosvon mielikuviin uutta pelonaihetta. Cator oli tainnut kuitenkin oivaltaa kysymyksessä olleen aivan muuta, kuin oikeaa taikuutta, joten silmänkääntötemppuilu ei enää tulisi onnistumaan.
Tulinpa miettineeksi sitä, miksi oikein päätit auttaa minua. Olisithan voinut vain antaa myrkyn vaikuttaa, ja katsella vierestä tuskallista menehtymistäni, Cator ihmetteli. - Sinä et enää tarvinnut minua, et enää olisi hyötynyt minusta mitään, ja silti autoit. Se minua jäi vaivaamaan. Joskus kauan sitten Haffir ojensi erästä miestään, pakottamalla miehen ottamaan mustan kobran pureman. Haffir vain nauroi miehen tuskalle ja pyynnöille helpottavasta miekaniskusta. Sen piti olla opetus meille muille. Opetus siitä, mitä seuraa omavaltaisista teoista. Näen vieläkin painajaisia siitä käärmeestä. Jostakin nyt nousi mieleen ajatus siitä, onko Haffir sittenkään oikea mies kuninkaan paikalle. Kaikkien näiden vuosien aikana olen ollut muiden kanssa innoissani ajatuksesta. Kuvittelimme suurten rikkauksien odottavan meitä Haffirin hallinnon aikana, mutta nyt aloin jostakin syystä epäillä etteivät asiat suinkaan menisi niin.
Amand kuunteli hämmästyneenä Catorin pohdiskelua. Jokin seikka, ehkä juuri käärmeenpureman aiheuttama kuolemanpelko, oli saanut aikaan muutoksen miehen ajatuskulussa. Amand ei pitänyt Catoria tyhmänä, vaikka tämän oikukas ja äksy luonne oli saanut aikaan syvän vastenmielisyyden tunteen.
Olet varmaan oikeassa, mutta enää ei asioille ole juuri mitään tehtävissä. Tulevaisuus riippuu nyt siitä, kuinka Alventen ja Moralesin puolustajat pärjäävät Haffirin joukoille.
Niillä ei ole mitään mahdollisuuksia, Cator lausahti tunteettomasti. Haffir on hankkinut moninkertaisen ylioiman ja kehittänyt aseistuksensa samoin ylivetraiseksi. Pahinmillaankin on arvioitu vastarinnan kestävän alle kymmenen päivää. Haffirin katapultit ovat kertakaikkisen ylivoimaisia. Ne pystyvät heittämään palavaa vuorihiiltä muurien yli siinä missä perinteiset viskovat kivenmurikoitaan. Jopa huomattavasti kauempaa, eli tehokkaan nuolenkantamankin ulkopuolelta. Eikä siinä kaikki, niillä voi mättää pilaantuneita raatoja, tai mitä tahansa muuta moskaa, joka tekee olosuhteet helvetillisiksi linnoituksen sisällä. Minusta tuntuu, ettei sittenkään kannata jäädä odottelemaan Haffirin voittoa. Se mies ei pitkään tyydy saavutukseensa, vaan käy kohta sotaan naapureitaan vastaan. Nyt kannattaisi ehkä ottaa jalat alle ja häipyä mahdollisimman kauas. Tämä pienenä neuvona sinulle. Minä ainakin häivyn, enkä jää edes Semsetaliin, vaan katoan jonnekin kauemmas.
Amand pohti kuulemaansa. Uutta siinä ei juuri ollut, sillä hän oli itsekin päätelimssään tullut samantapaisiin olettamiin. Haffirin joukot marssivat jo kohti Aruban solaa, eikä mitään muuta reittiä kuninkaalisiin kaupunkeihin ollut. Ei ainakaan sellaista, jonka kautta olisi voinut tiedon tulevasta välittää sinne. Ja vaikka tiedon onnistuisikin saamaan perille ennen hyökkäystä, ei apuvoimia ehtisi mistään saapua ajoissa. Ei vaikka Linnoitukset kestäisivät piiritystä pidempääkin, kuin sen kymmenen päivää. Hän mietti vielä yhtä keinoa, mutta ei löytänyt enää ratkaisua senkään käyttöön.
Mahalman laukaisu katkaisisi hyökkäyksen etenemisen, mutta siihenkään ei enää ole mahdollisuutta, ellei sitten Haffirin joukoista löytyisi miehiä, jotka olisivat valmiita niin rohkeaan tekoon. Kolme miestä siihen tarvittaisiin, ehkä kaupungista löytyisi, mutta kukaan ei takuulla pääse joukkojen ohi Mahalman halkeamaan hengissä. Mitä sinä Cator luulet, pystyisitkö löytämään siihen halukkaita? Amand kysyi, vaikka ei todella itsekään uskonut mahdollisuuteen.
En takuulla, murahti Cator. - Yksikätisenä minusta ei ollut sotilaaksi. Työskentelin Uharussa lähinnä työvoiman parissa, kuten muistatkin varmasti. Jos lähden kyselemään halukkaita pettureita, niin ei mene pitkään, kun menetän käteni lisäksi päänikin. Jotenkin haluaisin vielä pitää sitä hetken verran paikallaan.
Mahalmaan pääsee toistakin reittiä, Almar puuttui keskusteluun. -Se on hieman hitaampi, muttei kovinkaan paljon. Minä käyn siellä kalastamassa karppeja, koska tuossa joessa niitä ei ole, se virtaa aivan liian lujaa, eikä karpit viihdy virtaavassa vedessä.
Todella? Kysyi hämmästynyt Amand. - Löytäisitkö nopeasti pari miestä mukaani. Sinähän olet kuullut Mahalmanin laukaisusta?
Niin, ettei sieltä palaa. Olen kuullut ja siksi olen valmis itse lähtemään. Pitää nyt miettiä nopeasti keksinkö ketään kolmanneksi.
Parasta olisi, jos tietäisit varmasti. On aina olemassa myös riski siitä, että joku joka kieltäytyy, laskee hyötyvänsä tiedon paljastamisesta, Amand sanoi Almarille, mutta loi katseensa Catoriin. Riski oli siinäkin, että Cator kuuli nyt käydyn keskustelun, mutta se oli lähtenyt liikkeelle niin yllättäen Almarin tiedosta, ettei vahinkoa enää käynyt peruminen. Ehkä miehen pystyi vielä saamaan toimintakyvyttömäksi illuusiota käyttämällä, sillä näytti sittenkin, ettei tämä tiennyt joutuneensa hämätyksi tempuilun avulla.
Älä suotta mieti, Cator totesi synkästi. - Jos te olette valmiita, niin minä lähden mukaan. En siksi, että katsoisin olevani sen velkaa, mutta en ole velkaa myöskään Haffirille , ja ehkä tulevaisuus on kuitenkin parempi jollei hän ole valtaistuimella.
Odottamaton käänne sai Amandin mietteliääksi. Hän tiesi, että Cator osasi olla todella ovela. Jos he nyt hyväksyvät tämän ehdotuksen, niin entä sitten jos Cator ei suostukaan tekemään lupaamaansa. Laukaisuun tarvitaan kolme, ja jos yksikin puuttuu, ei se onnistu. Catorille avautuu oiva tilaisuus hankkia sankarin viitta pelkästään estämällä Mahalmanin aseen käyttö. Äsken hän mietti riskin suuruutta, mutta nyt se kertautuisi äärettömyyksiin. Tuollaisen riskin ottamiseen ei ollut mitään järkevää syytä.
Oletko varma asiasta? Amand suuntasi kysymyksen Catorille.
Ehdottomasti, tämä vastasi murahtaen.
Sitten vain matkaan, päätti Amand. - Löydätkö meille mitään evästä matkaan Almar.
Tämähän on majatalo. Ei tätä ikinä aivan tyhjiin pysty syömään. Enkohän minä jotain saa säkin pohjalle.
Almarin tasapohjainen ruuhi oli säilynyt, koska tämä piti sitä jokirannan laiturin alla suojassa auringon paahtelta. Haffirin miehet olivat haravoineet suuripiirteisesti rannat, ja särkeneet löytämänsä veneet varotoimena, ettei kukaan yrittäisi vesiteitse Aruban läpi. Suuret kivikkoiset kosket olivat kyllä itsessäänkin riittävä este moisille yrityksille, mutta Haffir ei ottanut pienintäkään riskiä, jos pystyi sen eliminoimaan.
Joen ylitys onnistui kenenkään estelemättä. Kaikkien huomio oli ilmeisesti kiinnittynyt kaupungin ohi kulkeviin sotilaskolonniin, eikä laitakaupungin tapahtumat enää kiinnostaneet edes asetettuja kierteleviä partioita.
Yö oli jo pitkällä, kun kolme miestä kiipesi jyrkkää polkua yli harjanteen, jonka toisella puolella välkkyi vedenpinnasta heijastuva kuunsilta.
Tässä on minun veneeni, Almar sanoi, ja osoitti matalaa lautakattoista vajaa vesirajan tuntumassa.
Kuinka kauan kestää soutaa Hamalmaniin? Cator kysyi.
Jos tuuli on suotuisa, ja lähdemme heti, niin arvelisin meidän olevan perillä huomenna puolenpäivän jälkeen, Almar vastasi.
Hyvä! Meillä on siis aikaa pieneen lepohetkeenkin. Sotakoneet lähtivät aamulla Scarenasta, ja sillä marssivauhdilla ne ovat vasta huomenna illansuussa Mahalmanin seutuvilla. Ratsujoukot ovat toki nopeampia, mutta en usko niiden kiirehtivän taisteluun paljoa ennen koneitten saapumista.
Rannalla olevista ajopuista rakennettiin pieni nuotio, ja pikaisen ruokailun jälkeen miehet ojentautuivat lepäämään raskaan nousun jälkeen. Aurinko herättäisi kyllä ajoissa, eikä pimeä järvi houkuttanut miehiä matkan jatkamiseen.
Amand oli odottanut yön vuorella olevan kylmempi, mutta ilmeisesti juuri järven läheisyys tasoitti lämpötilaa, ja hän nukkui sikeästi aina siihen asti, kunnes auringon säteet tavoittivat yöpyjät. Avatessaan silmänsä, hän näki Almarin juuri kömpivän istualleen. Sen sijaan hän ei nähnyt Catoria missään. Pettymys tulvahti mieleen. Hän oli osannut epäillä rosvon todellisia tavoitteita, mutta jokin tämän olemuksessa oli saanut sittenkin aikaan riittävän vahvan luottamuksen tunteen. Hänen viimeisen oljenkortensa taittaminen oli tapahtunut rosvolta todella yhtä helposti, kuin vertauksellisen korren taitto kin.
Yksikätinen näyttää lähteneen, Almarkin totesi.
Niinpä näkyy. Se siitä sitten, totesi Amand hiljaisella äänellä.
Tiedätkö, minä todella uskoin sitä miestä, Almar lausahti, kai enemmänkin lohduttaakseen toisen pettymystä.
En tiedä, miksi minä niin tein. Mietin kyllä tätä mahdollisuutta, ja pidin mielessäni riskiä liian suurena, mutta silti päätin sen ottaa.
Voimmeko tehdä sitä kaksin? majatalon isäntä kysyi.
Se ei ole mahdollista. Laukaisu on rakennettu niin, ettei sitä pysty yksi, tai edes kaksi tekemään, juuri siksi ettei kukaan mielenvikainen ryhtyisi siihen- Siksi siinä on kolminkertainen varmistus ja vielä se, että laukaisija jää itse aseen uhriksi. Yksi kaheli voisi sen vielä tehdäkin, mutta ei luultavasti saisi kahta mukaansa. Mikäli Mahalmanin laukaisee, niin se tehdään takuulla viimeisenä vaihtoehtona.
Niin olen minäkin kuullut. Enkä minä nyt tiedä, olenko edes kovin pettynyt, etten päässyt sitä tekemään, vaikka olisin tietysti mukana ollut loppuun asti tarpeen vaatiessa, Almar pohti.
Rannan suunnasta kuuluva hiljainen ääni sai miehet kääntämään katseensa venevajan seutuville. Cator asteli vesirajassa korkeitten paasien takaa kantaen olkapäällään pitkää salkoa.
Löysin vajasta kirveen, ja huomasin, ettei veneessä ole mastoa, vaikka näin suuren järven rannalla on. Veneen päällä olevasta pressusta saa jonkinlaisen purjeen. Sehän helpottaa huomattavasti matkantekoa, jos tuuli on yhtään suotuisa.
Purjehtimisesta minä en tiedä yhtään mitään, Amnd myönsi.- luuletko saavasi sn toimimaan?
Aivan varmasti jonkinlaisen virityksen pystyn rakentamaan, Cator vakuutti. Ainakin se helpottaa soutamista, jollei riitä antamaan kyytiä koko matkalle. Onneksi oli tuo peitto veneen päällä.
Minä olen suojannut sillä verkkoni, etteivät linnut sotkeennu niihin, Almar kertoi pressun tarkoituksesta.
Aavalla järvellä tuuli oli suotuisa, ja Almarin vene kolahti Mahalmanin patomuurin portaikkoon auringon ollessa vielä korkealla. Matkan aikana Cator oli kertonut oppineensa purjehtimaan Uharussa. Uharun valtavassa laaksossa oli useampikin järvi, joilla kalastettiin paljon. Veneissä käytettiin yksinkertaista purjerakennelmaa, jonka pystyi hoitamaan yhdellä kädelläkin välttävästi. Purjehtimisssa on jotain suurta, jotain rauhoittavaa, oli Cator kertonut. Purje oli ollut todella tarpeen myös tällä matkalla, sillä Almarin kalastusvene oli raskastekoinen, joten sen soutaminen olisi vienyt aikaa ja voimia paljon enemmän, kuin ehkä käytettävissäkään olisi ollut.
Almar oli puolustellut veneensä kokoa sillä, että järvellä saattoi nousta tuuli nopeastikin, eikä hänellä ollut edes tarvetta soudella pitkiä matkoja.
Mahalmanin halkeama oli joskus aikoja sitten ollut vuorilta tulevien sulamisvesien purkuväylä, mutta se oli suljettu yläpäästään korkealla patomuurilla. Kapea rotko kiertyi kuitenkin muurin editse ja siitä oli kulkureitti niin vuorille, kuin padon harjalle, mikäli saapui Aruban suunnasta. Nämä kolme miestä nousivat padolle järven suunnalta. Pato sulki vuorien keväiset sulamisvedet taakseen valtavan kokoiseen ja syvään altaaseen.
Padon harjalle oli aikoinaan rakennettu kolme kivestä hakattua patsasta, jotka kuvasivat kansantaruston Tulen., Veden- ja Myrskynjumalaa. Keskellä patorakennelmaa, vain muutaman askelmitan päässä toisistaan olevat jumalhahmot irvistivät terävähampaiset kidat ammollaan niiden eteen asettuville miehille.
Kun työnnätte kätenne syvälle kitaan, tunnette siellä kaarevan pinnan, jossa on sormille sopiva ura. Vetäkää uraa itseänne kohti ja tunnette, kuinka kivinen pyörä lähtee pyörimään. Samalla kita alkaa sulkeutua. Se puristuu kiinnipäin lukiten kätenne, mutta jatkakaa siitä huolimatta. Kun kaikki kiekot ovat samassa asennossa, Hamalman laukeaa, ja pato sortuu. Jos teillä on rukouksia, niin nyt rukoilkaa. Täältä emme voi nähdä alas Arubaan, mutta sillä ei ole niin väliä. Mikäli kolonnat eivät vielä ole ehtineet tänne asti, ne eivät kyllä pääse eteenpäinkään viikkoihin, tai jopa kuukausiin. Jos ne ovat ehtineet oletettua kauemmas, niin kuitenkin siinä määrin vähhäisin voimin, että hyökkäyksestä ei ole suurtakaan vaaraa Alventen ja Moralesin puolustajille.
Miehet seisoivat hetken alasluoduinkatsein. Ehkä joku lausui rukouksen, ehkä mietti jotain maallisempaa. Cator työnsi ensimmäisenä kätensä Myrskynjumalan kitaan.
Ota sinä tuo vedenjumala, kun olet niitä vesipoikia, Almar murahti ironisesti, ja katseli Amandin käden painumista jumalpatsaan kitaan. Pian kaikki oli valmista.
Kiitän teitä ystävät. On ollut suuri kunnia kulkea tämä matka kanssanne, Amand lausui, sillä hänestä tuntui kuin toiset odottaisivat jotain loppulausetta häneltä.
Kiviset pyörät kääntyivät yllättävän keveästi, ja patsaitten hammasrivit painuivat käsivarsien ihoon. Ne olivat niin teräviksi hiotut, että verivanat norahtivat käsivartta myöten kivisen patsaan leuoille. Pyörät tuntuivat putoavan ja jostain padon rakenteista kantautui ääni, joka aiheutui kivisen mekanismin liikkeestä. Aivan kuin raskasta kivilaattaa olisi liu'utettu kallion päällä. Sitten turkoosin ja valkoisen kirjva vaahtosuihku iskeytyi padon toisella puolen kallioiseen seinämään pärskähtäen korkeuksiin. Ukkosen jylinää muistuttava jyrinä purkautui jostain miesten alta ja koko patorakennelma tuntui tärisevän. Mahalmanlman oli laukaistu.

---------------

Alhaalla Aruban solassa Yarle Haffir esikuntineen oli pysähtynyt solan suurimman sillanedustan vanhaan metsikköön seuraamaan armeijansa ohimarssia. Ikivanhat suuret tammet soivat miellyttävän varjon paahteisen solan kuumuudessa.
Jostakin kaukaa kantautui jylhä kumina rosvopäällikön korviin ja tämä nosti katseensa vaistomaisesti taivaalle. Hän rypisti otsaansa hieman harmistuneena, ja päätteli mielessään äänen olevan ukkosen jyrinää. Ajallisesti se ei kuitenkaan sopinut hänen suunnitelmiinsa, sillä sadekauden alkuun piti olla vielä lähes kaksi kuukautta. Näin lähellä sitä saattoi toki joskus esiintyä yksittäisiä ukkoskuuroja, eikä sellaisesta olisi juurikaan haittaa suunnitelmien toteuttamisessa. Viilentävä sade jopa saattaisi tuoda kaivattua helpotusta solan paahteessa marssivalle sotajoukolle.
Jyrinä tuntui kertautuvan kallioseinämissä ja se muutti olemustaan kiihtyvällä nopeudella. Matala kumina jäi yhä voimistuvan, lähes kiljuvan kohinan alle. Ääneen liittyi yhä kumeita paukahduksia, mutta myös jotain rätisevämpää säröisyyttä. Haffirin miehet pyörähtelivät hämmentyneinä ja selvästi peloissaan yhä voimistuvien äänten luodessa taikauskoisiin mieliin kauhukuvia. Kukaan ei koskaan ollut kuullut mitään lähellekään vastaavaa, ja se sai kauhun valtaan joutuneen mielikuvituksen laukkaan.
Se on Morara! huuto kantautui Haffirin korviin metelin lävitse.
Morara on koonnut kaikki tuhannet ja tuhannet luurankoratsastajansa ja tulee tuhoamaan meidät, huuto jatkui.
Paniikki oli samassa täydellinen. Miehet säntäsivät kohti ratsujaan, mutta aivan liian myöhään. Lähes kahdeksansataa syltä korkeammalta, kapeaa Mahalmanin halkeamaa pitkin syöksyvä vesimassa repi ja murskasi kaiken tieltään. Sillanpään ikivanha tammimetsikkö ei tarjonnut pienintäkään suojaa sille noin kahdensadan miehen joukolle, joka Haffirin mukana oli paikalle asettunut.
Vaikka Haffirin armeijan oma tuhovoima oli hänen omien arvioidensa mukaan suurin, mitä koskaan oli millään armeijalla ollut, oli se vain häviävän pieni osanen siitä voimasta, jonka se kohtasi Arubassa. Armeija, jonka varustaminen ja kouluttaminen oli kestänyt yli kaksi vuosikymmentä, oli tuhottu nopeammin kuin tuo samainen luku sekunneiksi muutettuna.
Mahalmanin padon vuosisatojen ajan sulkemat vesimassat syöksyivät Aruban solaan ja iskeytyivät vastakkaisen puolen lähes pystysuoraan kallioseinämään, singoten mukanaan padon rakenteita, mukaan tempaamaansa maa-ja kiviainesta, sekä ikivanhan metsikön puita . Jysähdykset kantautuivat vedenkohinankin yli kauas pitkin solaa. Valtaisa vesimäärä sai aikaan nopeasti solan molempiin suuntiin vyöryvät tulva-aallot.
Mahalmanin halkeaman kohdan oli ehtinyr ohittaa vain kevyesti varustettuja ratsujoukkoja, Nyt ne joutuivat pakenemaan takaapäin vyöryvää vesimassaa sekasorron vallassa. Raskas sotavarustus ei vielä ollut saavuttanut halkeaman paikkaa, mutta senkin eteneminen katkesi Scarenan suuntaan työntyvään aaltoon. Hevosmiehet vapauttivat valjakoitaan raskaitten vaunujen edestä, ja yrittiväy ratsain päästä pakenemaan yhä kohoavaa vesivyöryä. Kohti rannikkoa ja Morancen ja Alventen kaupu nkeja loivasti viettävä Aruban sola muuttui hetkessä kuohuvaksi ja pyörteileväksi koskeksi, joka huuhtoi mukaansa Mahalmanin halkeaman ohittaneet joukot. Scarenan suuntaan pakenevilla oli paremmat mahdollisuudet, sillä kohoava maasto ohjasi vedenvirtaamaa suurimmaksi osaksi vastakkaiseen suuntaan. Haffirin armeijan ylivertainen sotakoneisto jäi niille sijoilleen. Joukot, joiden valtaosa oli peräisin Semsetalin varuskunnista, vetäytyivät takaisin ohi Scarenan kaupungin tukikohtaansa Yarle Haffirin hallussa pitämälle maatilalle. Pysyvämpää tukikohtaa ei sinne enää peruetettu, vaan uudelleen ryhmittyneet joukot jatkoivat matkaansa yli rajan Semsetalin puolelle.

-------------
Lähes neljä vuotta myöhemmin.
Aruban sola oli raivattu niistä vaurioista, joita Mahalmanin laukaisu oli tuottanut. Tien pinnoite asennettu uudelleen, ja työn oli suorittanut Semsetalin kuninkaan kustannuksella Semsetalilainen työvoima. Kiistaton näyttö naapurimaan kuninkaan osuudesta vallankaappausyritykseen, oli aiheuttanut jopa lyhytaikaisen konfliktin maiden välisellä rajaseudulla. Rauhansopimuksen ehtoihin liittyi Aruban jälleeenrakentaminen Semsetalin kustannuksella. Samoin Mahalmanin padon kunnostaminen. Tämän työn suoritti kuitenkin paikallinen ammattiväki, ja kustannukset lisättiin Semsetalin sotakorvauksiin. Mahalmanin salaisuus haluttiin pitää yhä piilossa.
Aruba oli siis jälleen liikennöitavässä kunnossa, ja entiseen tapaan vapaassa käytössä kaikille liikkujille.
Paahteiselta solatieltä asteli Scarenaa reunustavien tammimetsiköiden siimekseen mies, joka kulki avojaloin, olkapäällään hän kantoi noin puolentoista sylen mittaista puusauvaa. Yllään miehellä oli kauhtunut, auringon haalistama hupullinen viitta. Suojakseen auringon paahteelta mies oli nostanut hupun päänsä yli. Mies oli ilmiselvästi kulkuri. Kulkureita kierteli harvakseltaan valtakunnan teillä, näennäisesti ilman tarkempaa päämäärää. Tällä kulkurilla sellainen kuitenkin oli. Hän oli matkalla kaupungissa sijaitsevaan majataloon, jossa yleensä kulkuri sai vatsansa täyteen ja yösijan työtehtäviä vastaan.
Tottuneesti kulkija kiersi majatalon pihapiiriin ja suoraan keittiön ovelle. Mies kolkutti oveen ja veti samalla hupun päänsä yltä. Hupun varjosta paljastuivat kasvot, joita peittävä parta ei ollut paikallisille ominainen mustakarvainen säkkärä, vaan pehemeästi aaltoileva ja punaisen ruskea. Auringon ruskeiksi paahtamissa kasvoissa tuikkivat silmät olivat suorastaan huikaisevan siniset. Kulkuri hymyili odottaessaan oven avautumista.
Pian ovi narahtikin ja avautuneeseen oviväliin ilmestyivät vanhemman miehen jo hieman harmaan parran peittämät kasvot.
Hyvää iltapäivää isäntä, toivotti kulkuri ja jatkoi: - Löytyisikö talosta kulkurille työtä ateriaa ja yösijaa vastaan?
Ei! huudahti harmaapartainen: - Ei löydy työtä sinulle, mutta ateria ja yösija on aina sinua varten täällä tarjolla. Tervetuloa majatalooni Samsumar. Minne oletkaan matkalla, sinulle on aina ylläpito täällä.
Kiitos Almar. Niin arvelinkin olevan. Oletko unohtanut, että nimeni oikeasti on Amand Orre?
En todellakaan ole unohtanut, mutta minulle olet aina oleva ensin Samsumar kulkuri ja vasta sen jälkeen Amand. Astu sisään. On todella ilo nähdä sinua jälleen. Minne olet matkalla?
Olen tulossa kasvattivanhempieni Orben ja Marmayan luota ja matkalla isäni maatilalle. Myöhemmin jatkan matkaani aina Suramsuraniin asti. Amand kertoi astuessaan sisäpuolelle.
Keittiössä leijui ruoan ja mausteiden herkullisia tuoksuja ja lieden äärellä hääräili kokki, joka käsitteli patoja ja kattiloita yksikätiseksi mieheksi aivan uskomattomalla näppäryydellä. Kokin kasvot levisivät iloiseen virnistykseen hänen havaitessaan tulijan.
Sieltä saapuu itse sankarikulkuri! Huudahti Cator ja riensi puristamaan Amandin voimakkaaseen yksikätiseen syleilyyn.
Minä en ole yhtään suurempi sankari kuin te kaksi.
Kyllä olet, Cator vakuutti: - Sinä olisit voinut hankkia mainetta ja kunniaa siitä Mahalmanin laukaisusta teille kahdelle, eikä kuningas olisi jättänyt tekoa palkitsematta. Se palkkio olisi ollut ruhtinaallinen, sen kyllä kaikki tietävät, mutta päätit toisin, ja vain minun vuokseni. Kaikki Yarle Haffirin joukkoihin kuuluneet saivat yksiselitteisen kuolemantuomion. Ehkä minut olisi armahdettu mukanaoloni vuoksi, ehkä ei. Kuitenkaan et halunnut ottaa riskiä asiassa, joten kukaan ei tiedä ketkä olivat ne sankarit, jotka laukaisivat Mahalmanin.
Kukaan meistä ei silloin tiennyt Mahalmanin kaikkia salaisuuksia. Olimmehan jokainen siinä uskossa, että laukaisu sortaisi padon ja se veisi laukaisijat mukanaan. Se oli kuitenkin vain myytti, joka suojeli patoa. Jokainen meistä oli valmis uharaamaan itsensä valtakunnan puolesta, joten juuri sinä Cator olet meistä suurin sankari, jos sitä halutaan etsiä. Sinähän olet syntyisin Semsetalista, joten suojelit tavallaan vierasta valtiota ja kuningasta.
Minä en sitä niin silloin ajatellut. Halusin vain estää Haffirin valtaannousun, koska olin alkanut epäillä sen tuovan aivan muuta kuin meille oli luvattu, Cator totesi: - Ehkä minä samalla ajattelin myös Semsetalin tulevaisuutta, enkä pelännyt silloin kun sen patsaan hampaat tarttuivat käsivatreeni. Taisin vasta silloin todella oivaltaa sen, mitä te tarkoititte sillä ettei padon laukaisija palaa.
Niin, tuo myytti oli varmaan laadittu juuri suojaamaan Mahalmania turhalta laukaisulta. Vankka usko myyttiin takasi, ettei asetta käytettäisi kuin äärimmäisessä tarpeessa. Minäkin hämmästyin, kun patsaan navasta alkoi virrata kuivaa hiekkaa ja leuka alkoi samalla avautua. Mahalman rakennetaan uudelleen ja myytti jää elämään, koska kukaan ei tule kertomaan laukaisseensa asetta. Amand lausui: Mitä maineeseen ja kunniaan tulee, tai siihen palkkioon, niin mitäpä niillä tekee mies, jolla on jo kaikki tarvittava. Kulkurin viitta ja sauva, ja vapaa maailma.