Autiotalo
Sofie Marie oli erilainen kuin aiemmat lukiomme vaihto-oppilaat. Hän ei tullut Yhdysvalloista, ei Australiasta. Ei edes Englannista.
Minä ja muut luokkalaiset olimme englannin tunnilla lukiomme vaaleankeltaisen, rapatun päärakennuksen ylimmässä kerroksessa. Näimme luokan ikkunoista hänen kävelevän rakennusta kohti. Hän oli hieman keskimittaista pitempi ja solakka. Yllään hänellä oli mustat housut, musta päällystakki ja punainen poolokauluksinen villapaita. Lisäksi hänellä oli ruskea matkalaukku ja musta olkalaukku. Sofie Marie oli astunut Helsinki-Vantaalla suoraan paikkakunnallemme tulevaan bussiin.
Hänellä oli päässään kirkkaanpunainen pipo, jossa oli keskellä otsaa Kanadan lippu. Valkosiniraidallisen kaulaliinan alareunassa oli sininen lippu, jossa oli valkoinen risti ja kussakin kulmassa vanha valkoinen koriste.
Hän katsoi sinistä vanhaa puutaloa, lukiomme aiempaa päärakennusta ja ilmeestään päätellen piti ’kahvimyllystä’. Sofie Marie käveli rauhallisesti sen ohi ja kääntyi vanhan ja uuden rakennuksen välisen kanslian ovesta sisään.
Keskusradion kuulutuksen myötä opettajamme käväisi kansliassa ja palasi luokkaan Sofie Marie perässään. Sofie Marie asettui opettajan pöydän taakse.
Hänen mustat, kihartuvat hiuksensa reunustivat sydämen muotoisia, pehmeitä kasvoja. Nenä oli kapea. Sofie Marie vilkuili luokkaa pähkinänruskeilla silmillään, ystävällinen hymy huulillaan ja aloitti:
-Hyvää päivää, herrat ja neidit!
Koko luokka kohahti. Tunnelman rauhoituttua hän jatkoi:
-Ymmärrän, että te hämmästytte kun puhun suomea teille. Olen Sofie Marie Wiklund ja olen kotoisin Drummondvillestä, Quebecistä, Kanadasta. Olen oppinut suomen kielen isoisäni, Juhani Wiklundin ansiosta. Niin ovat myös kaksi veljeäni ja pikkusiskoni. Kanadassa ei ole tavatonta, että isovanhemmat hoitavat lapsia kouluiän alkuun saakka.
Luokassa oli hetken hiljaista. Mietin mielessäni, että tuo pehmeän naisellisella äänellä puhuva sievä mademoiselle oli ainakin ulkonäöltään täysin ranskalainen. Suomi oli kyllä selkeää, vaikkakin hieman vanhahtavaa. Painotukset ja osa sanavalinnoista kuulostivat ranskalaisilta. Lopuksi hän kääntyi opettajan puoleen ja sanoi:
-Siis, olen esitellyt itseni teille ja rouva voi jatkaa nyt tuntia. Olkaa hyvä.
Hän meni istumaan pulpettiin luokan perällä. Me kaikki, varsinkin pojat, vilkaisimme vaivihkaa tulokasta. Ohimoiden kohdalla hänen hiusrajansa muodosti ikään kuin nuolen.
Sofie Marie vastasi kohteliaasti opettajan kysymyksiin englannin opetuksesta Quebecissä. Häntä hieman huvitti opettajamme epävarmuus kanadanranskalaisen englannin taidosta. Hän puhui sitä kieltä sujuvasti, mutta jätti välillä sanojen alusta pois h-kirjaimen. Sofie Marie sanoi naurahtaen sen olevan ranskankielisenä kasvamisen sivuvaikutusta.
Me kysyimme häneltä tietenkin kaikkea mahdollista joka välitunnilla. Sofie Marie oli ihastunut ohittamaansa keskiaikaiseen kirkkoon, jollaisia ei tietenkään nähnyt Quebecissä. Sofie Marie arveli, että Quebecissä oli varmaan seitsemän prosenttia anglikaaneja ja luterilaisia sekä loput katolilaisia. Hän sanoi pitävänsä koulumme edustalla olevan puutalon tummansinisestä väristä, Sofie Marien mielestä siinä oli sama sävy kuin hänen kaulaliinansa Quebecin lipussa. Hän totesi naurahtaen, että Suomessa eivät tietenkään kaikki tienneet lipun reunojen koristeiden olevan valkoisia ranskanliljoja. Tuli myös selväksi, että ranskalaiset olivat Kanadassa ennen englantilaisia ja että kanadalaisten Wiklundien perinteisiin kuului kyllä sauna.
Minä seisoin arkaillen porukan reunoilla. Olin aina ollut se ’Aittamaan pienempi poika’ käytännössä kaikessa kympin oppilaana kunnostautuneen isoveljeni Matin varjossa. Vaikka olin kuinka yrittänyt parhaani, en onnistunut millään keskivertoa paremmin. Hylkäsin ala-asteella lupaavan yleisurheilu-urani, koska olin kiinnostuneempi jääkiekosta ja jalkapallosta, vaikka en pärjännyt niissä. Viimeisen yleisurheilukilpailuni toimitsijoihin kuulunut kalju, vanha ja kärttyisä liikunnanopettaja Raimo Haverinen antoi siitä hyvästä minulle vielä lukiossakin kuutosia ja viitosia. Sain kuulla muilta veljeni olleen hänen ’lellikkinsä’.
-No, millainen perhe sulla on? Rohkenin kumminkin kysäistä Sofie Marielta.
-Mon Dieu, mistähän sen aloittaisi. No isoisäni meni Kauhavalta metsätöihin Thunder Bayhin, mutta se oli Port Arthur hänen siellä asuessaan. Hän tapasi siellä isoäidin, jonka perässä muutti Drummondvilleen ja siirtyi rakennusteollisuuteen. Rakkaus, tuo ikivanha voima. Äidinäidin puolelta meissä on hitunen skottilaista verta. Isä jatkoi samaa bisnestä ja äitinikin on siinä mukana. Mutta vanhin veljeni Guillaume päätyi papiksi, hän on enemmän filosofi kuin liikemies. Nuorempi veljeni Gaston tekee uraa jääkiekossa ja yrittää sille korkeimmalle tasolle. Kun hänen luonteellaan toimeen tartutaan, niin se tehdään. Tosin suku haluaisi hänen jatkavan liiketoimissa, että yhtiömme säilyisi suvulla. Minä pyrin opiskelemaan opettajaksi McGillin yliopistoon Montrealiin vaihto-oppilasajan jälkeen. Cristelle on vielä koulussa. Tiedä mitä hänestä lopulta tulee, mutta hänellä on sitä suomalaista sisua. Sofie Marie kuulosti olevan ylpeä siskostaan.
Minulta lipsahti kumminkin suusta:
-No, entäs Isontalon Antti ja Rannanjärvi? Kaikki ympärilläni menivät hiljaisiksi ja katsoivat minua tuimasti. Sofie Marie katsoi minua ymmällään, kuin yrittäen muistaa jotakin. Ikuiselta tuntuva hiljaisuus päättyi siihen, että hän alkoi viheltää tunnettua kansanlaulua. Kuulin luokkakavereiltani hetkeä myöhemmin, että pitikö minun heti ensimmäisenä päivänä kysyä häjyistä niin sympaattiselta ihmiseltä.
Muutamia päiviä myöhemmin Sofie Marie kertoi, että hänen ja muidenkin sisarusten ensimmäinen suuri kosketus kanadansuomalaisuuteen oli hänen isovanhempiensa ja vanhempiensa osallistuminen Montrealin kansojen juhlaan 1976. Kaikki sisarukset olivat innostuneet siitä, että viimeinkin he kuulivat muidenkin puhuvan isoisänsä kieltä. Joskin he saivat kuulla englanninkielisten seutujen suomalaisilta ranskalaisesta ääntämisestään. Kun Drummondville oli järjestänyt kansainvälisen folklore -festivaalin ensimmäistä kertaa vain muutama vuosi ennen hänen saapumistaan paikkakunnallemme, Sofie Marie valittiin kaupungin ainoan suomalaisen lapsenlapsena ilman muuta vierailevan suomalaisen tanhuryhmän oppaaksi. Hän myönsi salaa jännittäneensä, mutta onnistui luomaan erinomaisen ensivaikutelman ja jatkoi myös seuraavina vuosina.
Muutaman päivän päästä Sofie Marie kysyi, että tunsiko kukaan tanhuryhmään kuulunutta Kristiina Lähteensuota. Hänen mukaansa Kristiina oli asunut paikkakunnallamme jonkun aikaa.
Se herätti osassa meistä ’ahaa’ -elämyksen. Pikkuhiljaa muutkin muistivat, että kyseinen tyttö oli ollut vuosia sitten lukiossammekin. Hänen isänsä oli ollut idänkaupan suuri tekijä, kotoisin Lappajärveltä ja ostanut Takasen tilan. Se oli Rauhan kylässä, matkalla vankilalle päin. Minä en ollut tarkemmin selvillä sijainnista, perheemme oli tullut tälle länsisuomalaiselle paikkakunnalle alun perin Keski-Suomesta. Menin uudella paikkakunnallamme toiselle luokalle. Isoveljeni sopeutui uuteen ympäristöön paljon paremmin, hän oli minua sosiaalisempi luonne.
Kristiina muistettiin hyvän näköisenä diivana, joka piti itseään parhaana voimistelijana ja tavoitteli uraa ballerinana Kansallisoopperassa. Tanhuryhmä oli ollut pelkkä sivujuonne tässä uratavoitteessa. Hän oli jopa värjännyt vaalean tukkansa vaaleanruskeaksi, koska Kristiinan mielestä se sopi paremmin ballerinalle.
Sofie Marie katsoi murheellisena maahan. Hän sanoi, että kyseinen jäsen mursi pahasti nilkkansa juuri ennen esitysten alkua. Sofie Marie vilkaisi taskusta ottamaansa pientä kirkkaanvihreää kirjaa. Sen päällyskansi oli kupera.
Kerroin, että Takasen tila oli nyt autio. Ympäri kaupunkia kiertävien huhujen mukaan siellä oli ollut hillitöntä elämää ja Kristiinan äidin yritykset myydä paikka eivät olleet tuottaneet tulosta yhtenäkään vuotena. Vain pellot olivat yhä vuokralla. Sofie Marie sanoi, että olisi mielenkiintoista nähdä suomalainen autio talo.
Pian tämän välituntikeskustelun jälkeen olivat Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaiset. Sofie Marie oli ylpeä Gaetan Boucherin olympiakultamitaleista Quebecin ja Kanadan puolesta. Hän arvosti myös kanadansuomalaisen Liisa Savijarven yhdeksättä sijaa suurpujottelussa ja kummeksui, että suomalaisen urheilijan piti olla vähintään neljäs ollakseen arvostettu. Sofie Marien suosikki jääkiekossa oli Montreal Canadiens, mutta hän sanoi olevansa osoittamassa maastaan muitakin puolia.
Meistä lukiolaispojista Timo Marttila pääsi myöhemmin keväällä Sofie Marien kanssa niin pitkälle, että he alkoivat seurustella. Timo oli toinen kavereistani, hän oli minua pitempi, kapeakasvoinen, lyhytnenäinen, vaaleatukkainen hontelo kaveri. Hänen liikanimenään oli Holecek, hänestä povattiin jopa SM -liigatasolle yltävää maalivahtia. Raimo Haverinen ei pitänyt Timosta eikä hänen kaveristaan, kymmenottelija Pekka Jalosta. Pekka oli pikkasen minua kookkaampi, mustatukkainen, soikeakasvoinen ja korkeaotsainen kaveri. Pekka sai liikunnasta aina seiskoja, huolimatta SM -tason esiintymisistään. Käsittääkseni siksi, että hän kuului Työväen Urheiluliiton seuraan. Hänen koko perheensä työskenteli paikallisessa elintarvikealan firmassa.
Isäni ollessa vielä kaupunginvaltuustossa siellä käsiteltiin välikohtausta, jossa Raimo Haverinen oli sulkenut liikuntasalin ovet Timon ja Pekan ollessa syömässä lukiota vastapäätä olleessa lounasravintolassa ja tullessaan myöhästyneinä tunnille. Raimo ei kertonut tempaukselleen selvää syytä, mutta hän oli tunnettu ilkeistä tempuistaan mielestään väärin ajattelevia oppilaita kohtaan. Timo laukoi pitkään äkäisiä kommentteja jääkiekon pahimmasta vastustajasta, mutta Pekka totesi Raimon olevan vain menneisyytensä vanki. Raimo oli joutunut pikkulapsena evakkotielle.
Vapun jälkeen olin palaamassa aamuyöllä lauantain-sunnuntain välillä veljeni Matin asuinpaikasta. Se oli kaupungin vuokra-asunto levottomalla kerrostaloalueella. Sinne majoitettiin juuri paikkakunnalle muuttaneita ja sosiaalitapauksia. Hän asui valkovihreäruudullisen kerrostalon toisen kerroksen kulmahuoneistossa. Hänellä ei ollut sängyn lisäksi kuin yksi kirjahylly, Anttilan vanha pyöreä pöytä ja tuoleja. Hän käytti yhtä tuolia valkoisen matka-tv:n pöytänä. Siitä näki ohjelmia vain mustavalkoisina. Hän suhtautui piittaamattomasti Palatsiksi nimetyn talon levottomaan menoon.
Olin yrittänyt taas tavoittaa sitä Mattia, jonka tunsin aiemmin. Pelasin shakkia hänen kanssaan. Puhuin kaikkea mahdollista yhteisistä muistoista nykypäivän tapahtumiin saakka. Suu tummanruskean tukan alla hänen kapeissa kasvoissaan pysyi pokerina. Hän hankasi terävää nenäänsä ja kävi tupakalla käytävän perällä olleella parvekkeella. Aiemmin hän oli kieltäytynyt jyrkästi polttamasta. Hänen silmiensä synkkä murtunut ilme ei muuttunut miksikään.
Kävelin kerrostalon kulmalta kohti kirjapainoa, jossa Timon suku oli töissä. Hän oli mennyt lukioon vain perheensä toiveiden vuoksi, kuulemma kipakan keskustelun päätteeksi. Mietin, että kumpikohan meistä oli se todellinen sinnittelijä. Minäkö, joka yritin jotenkin koota itseni vai sukunsa vaatimusten vuoksi lukiota käyvä Timo?
Kirjapainon pihalla oli perheyrityksenä toimiva grilli, johon oli silloin tällöin palkattu kesätyöntekijöitäkin. Minä olin menossa ostamaan sieltä lihapiirakan ennen kuin suuntaisin kotiin. Sofie Marie seisoi kioskilla, yllään hänellä oli tällä kertaa musta villapaita. Hän piti pitkissä, kapeissa sormissaan lihapiirakkaa.
-Hyvää iltaa, Mikko. Olet aina jotenkin pää alaspäin ja surullinen, mutta nyt todella synkän näköinen. Onko mahdollista kysyä, miksi? Hänen silmistään heijastui tavattomasti empatiaa.
Varmaankin siksi purkauduin ja kerroin koko tarinan. Matti oli ollut kuuden laudaturin ylioppilas, erinomainen kaikessa ja hyvä lopussa. Hän oli mennyt Turun yliopistoon suurin odotuksin, mutta palannut vain puolentoista vuoden jälkeen täysin romahtaneena ja optimisminsa hukanneena. Historian opiskelijasta oli tullut historiaa. Minä lopetin tapahtuneen vuoksi lopullisesti kaikki yritykseni jalkapallossa ja jääkiekossa. Huhujen mukaan osa joukkueesta oli helpottunut.
Matin romahtamisen syystä liikkui kaikenlaisia huhuja. Isä ja äiti saivat kuulla hieman liiankin suuren osansa ’että lääkärin poika’ -jutuista. Isä jäi vähitellen pois kaikesta luottamustoiminnastaan kaupungissa ja äiti manaili huonoa kohtaloaan. Minä todellakin yritin vain sinnitellä ja sosiaalinen elämäni oli aiempaakin rajoittuneempaa. Itse asiassa en juurikaan enää liikkunut ikäisteni parissa Timon ja Pekan lisäksi. Enkä siis saanut millään otetta nykyiseen Mattiin, synkkään lehdenjakajaan. Ajoittain hän hihitteli itsekseen ja manaili tuntemiaan ihmisiä. Joskus hän muisteli hankkimiaan kirjoja, joita oli ollut hyllyittäin. Niistä hyvin moni oli nyt kadonnut.
Sofie Marie seisoi kyyneleet silmissään ja suu hieman avonaisena. Hän katsoi syvälle silmiini ja sanoi:
-En tiedä lohduttaako tämä vai ei, mutta veljeni Guillaume on värisokea pappi, joka joutuu joka päivä laittamaan pinnillä… hmmm… nuppineulalla lapun jokaiseen työvaatteeseensa ollakseen oikeanvärisissä vaatteissa oikeaan aikaan.
Hän katsoi silmiini hetkisen vielä voimakkaammin ja lisäsi onnettomalla äänensävyllä:
-Hän pakeni enemmän suvun paineita ja onnetonta rakkaustarinaansa kuin aikoi papiksi. Cristellelläkin on paha… no, mikä se on suomeksi…. Diabetes?
-Sokeritauti. Vaikka tuota toistakin sanaa käytetään.
-Sokeritauti. Mutta hän sinnittelee Quebecin huipulla taitoluistelussa. Mahtaisinkohan minä pärjätä sellaisessa tilanteessa.
Sofie Marie katsoi pitkään maahan kootakseen itsensä ja jatkoi sitten:
-Eikä sinun kannata kulkea pää alaspäin lukiolaistyttöjen ohi. He haluaisivat sinun pääsevän yli ujoudestasi ja passivisuudestasi. Olen kuullut sen heiltä itseltään.
Hämmästyin heikon itsetunnon omaavana tuollaista puhetta. En todellakaan ollut mielestäni luokan kiinnostavimpia tai komeimpia poikia. Enkä pitänyt itseäni kaikkein terävimpiinkään kuuluvana, vaikka vanhemmat tuntuivat nyt suhtautuvan minuun viimeisenä toivonaan.
Syötyään hän lähti kävelemään kohti alikulkua, jonka kautta pääsi opettajapariskunnan taloon, hänen vaihto-oppilasajan kotiinsa. Minä lähdin kohti liikuntataloa, joka oli Matin elämän ainoa kiinnekohta nykyään. Hän ei käynyt enää Seurahuoneella eikä Kansanravintolassa.
En mennyt kumpaankaan, vaan jatkoin rapattuun harmaaseen kotitalooni keskustassa Osuuspankin takana.
Myöhemmin keväällä Sofie Marie innostui tavattomasti lakkiaisista. Hän halusi ehdottomasti antaa ruusun jokaiselle sen kevään ylioppilaalle. Kun he olivat laskeneet ruusun sankarihaudoille, Sofie Marie vei sinne komean ruusukimpun kaikkien sodassa taistelleitten suomalaissukulaistensa kunniaksi.
Hänellä oli päällään valkoinen leninki, jossa oli punaisia ruusuja ja niissä vahvat mustat reunat. Hän piti kainalossaan Raimo Haverisen antamia Israelin puolesta -kirjoja sekä Maailmamme Lähetysyhdistys MLY:n perusteoksia. En ollut tavattoman yllättynyt Raimon lipevästä ystävällisyydestä, huhut kertoivat Wiklundin suvussa olleen körttejä. Sofie Marie oli luvannut viedä kirjat kesällä veljensä Guillaumen luettaviksi. Hän suuteli Timon kanssa puistossa keskellä seremonioita.
-Hei ja hyvää kesää! Minä moikkasin.
-Älä yritä mun tyttöä! Timo sanoi minulle hetken päästä kahden kesken tuima ilme kasvoillaan.
-Häh?! Sanoin ihmetellen.
-Älä yritä mun tyttöä!
-En tietenkään. Tuon sanottuani katsoin hämillisenä toisaalle. Taisi olla jotakin ilmeessäni, muistin tietenkin Sofie Marien katseen hänen kannustaessaan minua pärjäämään paremmin. Sitä kuuli harvemmin, ainakaan tällä paikkakunnalla, Matille tapahtuneesta johtuen.
Välittömästi kevätjuhlan jälkeen vanhempani menivät kotiseudulleen Keski-Suomeen, mutta minä halusin jäädä paikkakunnalle kertaamaan lukio-opintojani. Aikani siis kului etupäässä kotona Osuuspankin talon takana pänttäämässä mahdollisimman paljon kaikkea. Saunasiiven pienellä terassillakin olin nenä kiinni kirjassa. Usein saunan jälkeen tuijotin peilistä siniharmaita silmiäni ja juuri kuivunutta kastanjan väriseksi sanottua tukkaani. Mietin, että mitenkähän mahdan pärjätä tulevaisuudessa.
Koska en ollut kovin hyvä ruuan laitossa, elin sen kesän lähinnä syömällä lihapiirakoita grillillä ja silloin tällöin vierailin veljeni luona. Välillä Matti paistoi ostamiaan ohuiksi nuijittuja raakapihvejä minullekin. Ne kerrat tuntuivat hienoilta, hänessä oli ainakin hitunen vanhaa solidaarisuuttaan jäljellä. Muutaman kerran Matti oli sanonut minulle ymmärtävänsä paineitani, joita hänen kuin synnynnäinen menestymisensä aiheutti. En kertonut niistä nykyisistä paineistani, joita hankin itse ja joita vanhemmat nyt huomaamattaan aiheuttivat.
Mieleeni muistuivat ne vuodet, jolloin hän oli ollut kioskilla kesätöissä. Matti oli vuorotellut Kristiina Lähteensuon kanssa. Minäkin olin ollut myöhemmin siellä kesätöissä, mutta jäänyt jo muutamina kesinä pois veljeni kohtalon painamana.
Ajoin pyörällä kirjapainon ohi alikäytävän kautta ja käännyin oikealle vanhan opettajapariskunnan vihreälle talolle. Heidän nuorimmaisensa oli edellisenä keväänä kirjoittanut ylioppilaaksi ja he sanoivat, että olin mielihyvin saanut luvan lainata hänen ruotsin kirjaansa.
Koputin oveen pitkän aikaa. Yllätyksekseni siellä olikin Sofie Marie. Hänellä oli yllään kylpytakki.
-Ööö… Moi… Eikö sinun pitänyt mennä jo Kanadaan?
-Vasta huomenna, herra. Hän katsoi kujeellisesti, oli varmasti huomannut minun katsovan ylhäältä varsin avonaista kylpytakkia. Ilmeisesti hän oli tullut juuri suihkusta.
-Kiitoksia, mutta toivon herran ystävällisesti sanovansa asiansakin. Minulla on tällainen vaatetus vain sattumalta. Mitä sinä haet?
-Oli puhetta eräästä ruotsin kirjasta.
-Ai kyllä, siitä mainittiin minulle. Hän käveli takaisin ja palasi kysyen kirja kädessään:
-Varmaan tämä? Adjö kannessa lienee ’adieu’ vain oudosti kirjoitettuna.
Sofie Marie lisäsi naurahtaen:
-Helsinki-Vantaalla minulle ilmeisesti yritettiin puhua ruotsia sen jälkeen kun olin päässyt passin tarkastuksesta. Taisivat luulla suomenruotsalaiseksi.
-Kuinka kummassa? Ainakin tänä aikana tutustumisen perusteella mentaliteettisi vaikuttaa ranskalaiselta. Olet täällä kaikkien ystävä tai ainakin melkein kaikkien.
Hän näytti loukkaantuneelta sanoessaan:
-Kyllä minusta löytyy Timon mukaan pohojalaasuuttakin. Mietin, että mitähän sanoisin anteeksipyyntönä, mutta Sofie Marie ehti sanomaan:
-Adieu, mon ami.
Timo hankki kesällä ajokortin. Hän kertoi minulle ajaneensa vasta hankkimallaan autolla Sofie Marie kyydissään pitkin paikkakuntamme peltoaukeita ja sanoi hänelle niitten muistuttavan Pohjanmaata. Timo oli jokakesäiseen tapaansa töissä kirjapainossa. Sofie Marie oli Timon mielestä katsonut Takasen autiota taloa jotenkin kummallisesti.
Pekka vietti tämänkin vuoden heinäkuun lähinnä kiertämässä kilpailuja. Silloin, kun näin kahta ainoaa kaveriani, he muistuttivat elämän olevan muutakin kuin kirjoja. Timo ehdotti melkein käskevällä äänellä minua viimeinkin menemään Seurahuoneelle. Pekka kehotti ystävällisesti käymään urheilukentällä vaikka aivan pienellä sunnuntain juoksulenkillä ja siten tapaamaan ihmisiä.
Kuulin ihailemani hevibändi Deep Purplen olevan jälleen koossa ja luin Suosikista heidän keikka-aikatauluaan. Sovimme Timon ja Pekan kanssa menevämme seuraavan kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen katsomaan heidän keikkaansa Sveitsiin. Sofie Marie tulisi luultavasti mukaan myöskin, joskin hänen makunsa liikkui enimmäkseen 1980-luvun suurimpien hittien tahdissa. Suomalaisista hänen suosikkinsa oli Popedan laulu Bebobbahobbin hauskan pseudoenglantinsa takia.
Ihmettelin tosin, että mitenkähän saisin matkarahat. Vanhemmat olivat sopineet, että he kustantavat ajokorttini. Mutta juuri muusta ei ollut puhetta.
Matti palasi elokuun ensimmäisen viikonlopun iltana Palatsiin käväistyään Keski-Suomessa ja jatkoi sieltä katsomaan urheilua Linnana tunnettuun urheiluhalliin. Hän seurasi täysin ilmeettömänä lentopallon harjoituspeliä. Matti vain hymähti kysymyksilleni siitä, että mitä sukulaisillemme nykyään kuului.
Ennen lukukauden alun vakituista pänttäämistäni laitoin kotona radion päälle. Kuulin Jake Nymanin ohjelmasta laulun Windy.
Timo oli kehunut Windyltä Kanadasta saamiaan kortteja. Sofie Marien isä oli kuulemma antanut tyttärelleen tämän kutsumanimen laulun myötä. Pidin laulusta ja se sopi kyllä Sofie Marien ystävälliseen luonteeseen, mutta hämmästelin sanoja myrskyisistä silmistä.
Olin myös hieman kiusaantunut Timon esitellessä hänen kuviaan. Sofie Marie osasi lukea suomea, mutta kirjoittaminen teetti harjoittelua. Se näkyi aika lyhyinä, mutta tunteikkaina lauseina. Minä halusin Sofie Marien poikakaveriksi. Samalla olin kiusaantunut kaverini tytöstä kiinnostumisesta.
Suomeen palattuaan Sofie Marie kulki Timon mukana joukkueen kotimaan harjoituspeleissä, mikä oli herättänyt pientä närää joukkuekavereissa. Sofie Marie oli ihastunut Koskipuistoon Tampereella, sanonut Pispalan muistuttavan pikkasen Sudburyä ja piti erityisesti Raumasta. Häntä kiinnosti se, että vielä pelattiin jossakin virallisia miesten sarjoja luonnonjäällä. Sofie Marieta kiinnosti sekin, että kuinka harjoitusottelujen saaminen isompien paikkakuntien halleista oli paikkakunnallemme tulleen entisen SM -liigapelaajan ansiota. Eniten hän kuitenkin odotti pääsevänsä tänä vaihto-oppilasvuotenaan kukittamaan meidän ikäluokkamme ja katsomaan vanhojentansseja.
Syys-lokakuun vaihteessa Timon joukkue kävi ystävyysturnauksessa Neuvostoliitossa. En kehdannut kysyä Timolta, mutta huhujen mukaan joukkue olisi rellestänyt aika lailla sen Leningradin reissun aikana. Samojen huhujen mukaan valmentaja olisi ollut aivan erityisen kiinnostunut naispuolisesta matkaoppaasta tämän kielteisyydestä huolimatta. Muutaman pelaajan opas olisi kuulemma huomioinut.
Kun joukkue pelasi ensimmäisen ottelunsa reissun jälkeen, bussi rikkoutui matkalla ja Sofie Marie matkusti reittibussilla Turusta yksikseen kotiin. Sen jälkeen hänen ja Timon seurustelu loppui kuin seinään.
Kun olin viemässä lainaamaani ruotsin kirjaa takaisin, Sofie Marie oli tälläkin kertaa vastassa. Nyt itkuisena eikä halunnut puhua enempää kuin väistämättömät tervehtimiset. Väistin katsettani hänen silmistään. Hän vilkaisi vihreää kuperakantista kirjaansa.
Timo ja Sofie Marie tulivat luokkaan erikseen edes vilkaisematta toisiaan. Vähän tämän jälkeen Timo lopetti kokonaan kolmannen luokan eikä enää valmistautunut kirjoituksiin. Vaikka Pekka, kaikkien vanhemmat ja varsinkin minä kannustimme häntä tavattomasti yrittämään maaliin saakka. Timo meni töihin naapuripaikkakunnan kirjapainoon ja häntä näki enää harvoin paikkakunnallamme. Hän laittoi maalivahdin varusteensa myyntiin ja jatkossa hänet näki kylällä silmälasit päässä eikä piilolinsseistä ollut enää tietoakaan. Timo hädin tuskin tervehti minua ja Pekkaa.
Talven tultua Sofie Marie kutsuttiin vieraaksi paikallisen kansalaisopiston ranskanryhmään. Keskustelussa tuli selväksi kanadanranskan, jota hän kutsui franco-canadieniksi, ero eurooppalaiseen ranskaan. Hän oli kuitenkin niin pidetty, että sekä kansalaisopiston opettaja että keskusteluryhmä toivottivat hänet tervetulleeksi uudelleen keväällä. Äidistä hän oli pohjalainen ranskalaisen ulkokuoren sisällä. Äiti sanoi sen oudolla painotuksella.
Muutamia viikkoja myöhemmin kävelin kohti kirjastoa, violettia vanhaa koulurakennusta, johon Sofie Marie oli kuulemma niin ikään ihastunut. Isäni oli kaupunginvaltuustossa ehdottanut jo useampaan kertaan uutta kirjastorakennusta, mutta rahat eivät riittäneet. Nykyiseen tarvittiin vieläkin puulämmitystä pahimmilla pakkasilla.
-Mitäs Aittamaan nuorempi poika? kysyi minulta vastaantulija. Tunsin ’Teuvo Tuulitukan’ näöltä, pyöreänaamainen ja silmälasipäinen kaveri kolmissakymmenissä. Hänellä oli lyhyt, leveä nenä. Hänen silmänsä muuttuivat leveän hymyn myötä viiruiksi.
-Öööh…. Tuota… mitäs tässä… vastasin epämääräisesti Teuvon tasaisella, hieman matalalla äänellään esittämään kysymykseen.
-Koska sä pyydät kanadalaisdaamin syömään?
-Häh?
-No sehän puhuu susta paljon Kansanravintolassa. Ja se on ruvennut lukemaan sellaisia kanadansuomalaisia lehtiä, joita ei sen kotona ole edes mainittu. No, lukihan niitä toisen laidan lehtiä veljesi ja Lähteensuon likkakin.
Muistin Matin lukeneen samoja kirjojakin Lähteensuon Kristiinan kanssa. Muistaakseni niissä oli ollut mukana kirjoja Turun yliopistostakin.
Vilkaisin kirjastolle kääntyessäni vasemmalle puolelle kohti valkoista Seurahuonetta. Kuulemani perusteella Sofie Marie ystävättärineen kävi etupäässä siellä. Hänen sanottiin pitäytyvän mieluummin ranskalaisissa juomatavoissa eikä hän vetänyt viikonloppuisin päätään täyteen. Minä olin päättänyt käydä siellä ensi kertaa elämässäni sitten, kun kirjoitukset olisivat ohi.
Kirjastossa oli vanhan koulun ajoilta peräisin oleva koroke ja siellä olivat ne parhaimmat kirjahyllyt. Etsin sieltä mahdollisimman päteviä teoksia historiasta. Vanhempieni pettymykseksi päätin kirjoittaa reaalin ja jättää matematiikan kokonaan pois. Matti oli ollut siinä isäni tavoin erinomainen, minä en yrittämisistäni huolimatta päässyt edes keskinkertaiseksi.
Yht’äkkiä Timo istuutui minua vastapäätä. Hän katsoi harmailla silmillään suoraan omiini ja kysyi lopulta:
-Haaveiletko Sofie Mariesta?
-Mitä?
-Kyllä sen on huomannut ajat sitten, älä väitä. Timo katsoi läpitunkevasti.
-Mitä?
-Vältä sitä. Se ei ole sitä, miltä se näyttää. Hämmästelin, mutta pidin naamani pokerina.
Yritin niin epätoivoisesti saavuttaa haluamaani tasoa tuleviin kirjoituksiin, että vanhemmillani oli täysi työ saada minut jouluksi mukaan Keski-Suomeen. Mieltäni lämmitti kuitenkin, että Timo meni jouluksi vanhempiensa luokse. Toivoin, että heidän välinsä kaikesta huolimatta korjautuisivat.
Matti ja minä istuimme Mersun takapenkillä. Matti vain katsoi musta takki päällään synkkänä eteenpäin, minä katsoin vaihtuvia maisemia Satakunnan, Hämeen ja Keski-Suomen välillä. Matti hihitteli välillä itsekseen. Mietin miten esittäisin erään asian vanhemmilleni. Kuuntelin heidän välillä kipakkaakin keskusteluaan.
Arvelin olevani Sofie Marien listalla korkeintaan keskivälissä. Olin kuitenkin uskaltanut kysyä häneltä kertaalleen, että miten tekisin häneen vaikutuksen.
-Osta Lada! Hän oli vastannut kikattaen.
Isä suhtautui pyyntööni kohtuullisen rauhallisesti. Hän sanoi, ettei sillä ole väliä. Mutta äiti oli ehdottomasti moista autoa vastaan. Hän perusteli sitä muun muassa sillä, että mitähän kylällä sanottaisiin lääkärin pojan Ladasta.
Joka tapauksessa, keskellä kirjoituksiin valmistautumista katselin Heimo Enteen autoliikkeen näyteikkunan oranssista Ladaa. Pekka oli jo hankkinut sellaisen, pitkäjänteisenä ihmisenä hänen tavoitteensakin olivat jo urheilu-uran loppua pidemmällä. Hän tavoitteli paikkaa Jyväskylän liikuntatieteellisessä. Muistelin huhuja, joiden mukaan Raimo Haverinen olisi aikoinaan päässyt liikunnanopettajaksi enemmän SM-tason urheilijana kuin pedagogisin perustein.
Raimo kääntyi Sofie Marietakin vastaan tämän pidettyä kertaalleen aamunavauksen. Sofie Marie pui siinä nuorten edessä olevia valintoja ja että kuinka kypsiä jotkut ihmiset niiden edessä olivat ja jotkut eivät. Sofie Marie päätti aamunavauksensa parilla selkeällä lauseella katolisen ja luterilaisen erilaisen ajattelutavan mahdollisesta vaikutuksesta asiaan.
Hieman sen aamunavauksen jälkeen olin kulkemassa kirjaston korokkeelle hakemaan rajatiedon kirjaa löytääkseni jotakin tavanomaisesta poikkeavaa reaalia varten. Ohi kulkiessani näin Raimon seisovan Sofie Marien edessä niin kuin ennenkin, kuin vanha pieni liikunnan maikka: vankkana salilla kävijänä ja takakireänä ihmisenä. Raimon menneen kevään ystävällisyydestä ei ollut nyt tietoakaan.
-Tämä maa on ollut protestanttinen aina luterilaisuudesta lähtien. Israelkin on valittu kansa. Raimo sanoi lauseensa erittäin painokkaasti, koko yhdistyksensä jäsenen painoarvolla.
-No, minun veljeni on katolinen pappi, vastasi Sofie Marie kyyneleet silmissä.
Kovistelu jatkui pitkään enkä voinut olla kuulematta sitä lukiessani korokkeen puolella löytämääni kirjaa. Sofie Marie yritti itkien sanoa, etteivät he vauvoina voineet vaikuttaa vanhempiensa valintoihin. Raimo sanoi väärästä uskon ratkaisusta seuraavan esimerkiksi sokeritautia sekä värisokeutta ja lähti toteamuksensa jälkeen pois.
Lähtiessäni kohti lainatiskiä huomasin Sofie Marien olevan yhä kirjahyllyjen luona. Hän nieleskeli kyyneleitään. Halusin kysyä jotakin, mutta sain vain vaimean äänen suustani. Sofie Marie nosti päätään ja katsoi silmiini.
-Ei mitään, hän sanoi ja kirjoitti jotakin vihreään kuperakantiseen kirjaan. Olin huomaavinani kellertävien sivujen yläreunoissa punaisia hahmoja.
Varhaiskeväällä Raimo Haverinen sai sellaisen jalkatulehduksen, että joutui olemaan lopun lukukauden sivussa toimestaan. Samoihin aikoihin Raimon tytär, tultuaan tammikuun lopussa täysi-ikäiseksi, hävisi kokonaan paikkakunnalta. Myöhemmin kuulin, että hänet oli nähty stripparina Tampereella.
Penkkarien teemaksi oli jostain syystä valikoitunut villin lännen elokuvat. Minä valitsin omaksi asukseni Clint Eastwoodin Miehen vailla nimeä. Pekka oli Lee Van Cleef, mutta Hyvien, Pahojen ja Rumiemme rumaa ei enää ollut mukana. Muut noudattelivat perinteisempiä lännen elokuvien asuja, olivatpa ne sitten cowboy- tai intiaanipuolella. Heittelimme Sofie Marien Kanadasta tuomia ja tätä tilaisuutta varten säilyttämiä konvehteja muiden samanlaisten joukossa jokaiselle kuorma-auton lavalta. Sofie Marie oli ohikulkijoiden joukossa silmin nähden innoissaan tästäkin suomalaisperinteestä.
Tuosta päivästä eteenpäin olin vain huoneessani lukemassa ja harjoittelemassa ylioppilasaineita. Jopa Mattikin alkoi sanoa, että hanki hyvä veli elämä. Välillä hän kuitenkin hihitteli ja toisteli hukkaamiensa kirjojen nimiä.
Minusta ei kumminkaan ollut muuhun kuin keskittymään nämä viikot ja kuukaudet kirjoituksiin. Isänikin totesi minun olevan jo huolestuttavan eristynyt sosiaalisesti, äiti piti korkeita arvosanoja tärkeinä. Hän kuitenkin muistutti, etten toistaisi Matin kohtaloa.
Varsinaisten kirjoitusten mentyä ohi tunsin oloni tyhjäksi. Pekka ihmetteli vaisuuttani ihmisenä,vaikka aloin juoksemaan lenkillä. Kävin bussilla Tampereella. Katsoin jääkiekkoa ja elokuvia. Sofie Marie oli haaveenani taustalla, mutta en kumminkaan luottanut itseeni.
Huhtikuussa Sofie Marie oli jälleen Kansalaisopiston vieraana. Hän puhui erityisen ylpeänä sisarensa yllättävästä seitsemännestä sijasta ensimmäisissä aikuisten sarjan Kanadan kansallisissa kisoissaan. Cristelle oli juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Teeveeyhtiöiden toimittajia kiinnosti hänen hieman epäquebeciläinen taustansa ja vielä enemmän hänen diabeteksensa. Sofie Marie piti erityisen hienona, että Cristelle toivoi olevansa esimerkki siitä, että tämäntapaiset taudit ovat haaste, muttei este.
Vappuna isäni ei enää pitänyt puheita Lionsien nimissä ylioppilaslakki päässään puheita. Äiti pysytteli kotona ja Matti norkoili puiston puiden sekä veteraanien muistomerkin välissä. Minä katsoin mieli tyhjänä paraatia ja lippumerta. Vaikka Pekka ilmeisesti tervehti joukosta. Näin Sofie Marienkin yleisön joukossa, mutta hän oli selin minuun päin.
Toukokuun puolivälissä vahvistettiin, että kirjoittamistani aineista neljä kuudesta lähtivät korkeammalla arvosanalla ja palasivat matalampina. Ne kaksi muuta lähtivät alempina ja palasivat korkeampina. Enkä todellakaan tiennyt miten jatkaisin tai minne hakisin.
Vanhemmat olivat kumminkin onnellisia, Matti kätteli eikä ilmehtinyt sen kummemmin kuin muutenkaan nykyisin. Eikä tällä kertaa hihitellyt. He soivat mielihyvin minulle tämän juhlimisen aivan itselleni.
Olin nyt siis jännittyneenä ensimmäistä kertaa Seurahuoneen valkoisten seinien sisäpuolella. Katselin ympärilleni ja join hämilläni elämäni ensimmäistä lonkeroa. Vanhat luokkakaverit tuntuivat katsovan minua ihmeissään ja Pekka oli vielä vetämässä treenejään Linnassa. Hän oli kylläkin saanut minut puhuttua jälleen loskaiselle lenkille muutamaa päivää aiemmin.
-Tervehdys. Lukion suuri yksinäinenkin on viimein saapunut tänne! Sanoi Sofie Marie minulle katsoen syvälle silmiini.
-Joo. Ja vanhemmat sitten hyväksyivät sen Ladan.
-Voi Hyvä Luoja, sehän oli vitsi, hän naurahti takaisin.
-Olisin muutenkin suostunut vaikka lounaalle Kansanravintolassa. Sulin hänen silmiensä edessä, mutta sain vain sanottua kömpelösti:
-Tota. Mitäs sinä, reilu vuosi takana vaihto-oppilaana?
-Mitäs tässä. Ainakaan kaikki nuoret pojat eivät enää ajattele, että ranskalaisnaiselta saa ilman muuta pillua. Sofie Marie onnistui saamaan minut pois tolaltani.
-Tuntevat viimeinkin jo kanadalaisena. Suomalaisilla tuntuu olevan ennakkokäsityksiä. Hän katsoi pettyneen näköisenä sivulleen.
-No, ainakin minä muistan sen, että silloin kioskilla sanoit minulle, ettei saa antaa periksi. Osaat kannustaa ihan huomaamattasikin. Sinusta tulee hyvin empatiakykyinen opettaja. Äidin mielestä sinusta todella löytyy pohjalaistakin. Mutta kukahan poika ei saisi eksoottisemman näköisestä vaihto-oppilaasta säväreitä?
-Niin. En ole ajatellut sitä tuolla tavalla, Sofie Marie sanoi.
Taustalla soi Dingon Autiotalo. Kuumimman Dingo -huuman myötä kaikki olivat ruvenneet puhumaan Takasen talostakin Autiotalona. Sofie Marie näytti saavan laulusta mahtavan säväyksen.
-Mennäänkö Autiotaloon? Ennen kuin autiotalon kukat lakastuu? Hän kysyi silmät säihkyen.
Säpsähdin. Oltuani hetken hämillisenä hiljaa jatkoin:
-En haluaisi sinne Takasen taloon. Vaikka olen todellakin… niin ihastunut… että… tota… haluaisin viedä sinut johonkin rauhalliseen paikkaan. Meidän kesken. En hae sellaista… ainakaan pelkästään. Haluaisin ennen muuta tutustua paremmin.
Sofie Marie katsoi todella syvälle silmiini. Hän sanoi lopulta:
-Erinomaista se. Mutta älä luule, että minä olisin pelkkä madonna, jolta onnistuu ihan kaikki. Ei sellaisia ole olemassa. Haluan kuitenkin nähdä sen talon, jossa Kristiina aikoinaan asui.
Mietin vaivaantuneena. Jo ennen Lähteensoitakin siitä talosta oli paikallisten suussa kiertänyt huhu murhasta. Isäni mukaan tapauksesta ei löytynyt mitään virallisia papereita kaupungin tai edes sitä edeltäneen kauppalan arkistoista. Samaa oli kirjoittanut aikoinaan Hymyssä myöskin lehden kuuluisimpiin kuulunut toimittaja artikkelissaan Suomen pahamaineisista taloista.
Lopulta sanoin Sofie Marielle:
-Mutta se on jonkun matkan päässä. Lienee aika rähjäinenkin, kun se on ollut asumaton jo aika pitkään.
Olin toki kuullut joittenkin paikallisten nuorten parien käyttäneen sitä romanttisten kuutamoreissujenkin päämääränä, en kuitenkaan sanonut sitä Sofie Marielle. Pelkäsin hänen luulevan minun vain yrittävän iskeä häntä.
-Haluan kumminkin nähdä sen. Olisi jotakin jännittävää kerrottavaa kotona. Hän katsoi todella vetoavasti.
Minä tunsin lonkeron höyryävän yhä päässäni ja koetin turhaan saada Sofie Marieta käymään jossakin muualla kanssani. Hänen itsepäiset lauseensa ja silmien tuima ilme sai miettimään, ettei tuota päätä kääntäisi rautakankikaan.
Niinpä minä sitten ajoin oranssissa Ladassa liiketalojen mukaan Miljoonaristeykseksi nimetystä risteyksestä oikealle ja sitten suoraan eteenpäin. Ennen Rauhaan pääsemistä piti ylittää vielä hyvin hankala risteys.
Kummallinen tunne täytti pääni ja tunsin odottavani ylittämistä iäisyyden. Kun lopulta uskalsin lähteä eteenpäin, tajusin liikkuvani oudolla alueella. Minulla oli Rauhan kylästä vain pikkasen isäni joskus kertomia tietoja teistä.
Käännyin vankila 7 -viitan kohdalta vasemmalle ja tie kaartui mutkaan. Muistamani autoliike tuntui tulevan vastaan ennakoimaani hitaammin. Sitten kun oikealla puolella oli viittana Rauha 6, käännyin siitä. Molemmin puolin oli laajaa aukeaa, joka tuntui oudolta Keski-Suomesta kotoisin olevalle. En ollut käynyt mahdottomasti keskustan ulkopuolella.
-Aika laakeaa, eikö totta? Kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. Tajusin Sofie Marien olleen paljon hiljaisempi kuin hän yleensä oli. Hän tuijotti ilmeettömänä eteenpäin ja kuunvalo valaisi hänen kasvojaan. Joen rannan puut näkyivät melko kaukana.
-Onhan se. Täytyy käydä vielä isoisän kotiseudulla ennen paluutani Kanadaan. Tiedän varmaan silloin paremmin.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
-Manitobassa tällaista on silmän kantamattomiin.
Kun oikealla puolella oli Niukkamäentien viitta keskustaan päin osoittamassa viittä kilometriä, Sofie Marie totesi, että sitä pitkin olisi päässyt nopeammin perille. Hän huokaisi syvään ja vilkaisi minua suurella tunteella. Tunsin outoa itseluottamusta.
Ohitimme jyrkästi kääntyvän mutkan jälkeen tiilitalon, kun minä huomasin vasemmalla puolella Autiotalon. Hämmästyin, että se olikin keskellä peltoa. Ei metsän reunassa kuten olin olettanut. Joki oli nyt lähempänä tietä.
Tontilla oli punaisia, harmahtavia puurakennuksia lähes ympyrän mallisesti ja tielle päin oli harmaantunut vihreä talo. Sofie Marie huudahti minulle oikeaa kohtaa ja minä hymyilin hetken itsekseni. Tajusin tästä tulevan jotakin erityistä.
Pihatietä ympäröivät pikkupajukot ja ajoin äärettömän hiljaa kapeahkoa tietä. Olin miettinyt, että kuinkahan laillista olisi käydä tämän talon eri rakennuksissa ja huoneissa. Mutta Ladan valoissa oli helppo huomata retkottavien ovien olevan avoinna niin itse talossa kuin muissakin pihan rakennuksissa.
-Ihanaa, täysikuu. Ei tarvitse välttämättä etsiä kynttilöitä tai jotakin, Sofie Marie totesi ja katsahti minuun nauravaisella hymyllä.
Huomasin hänen olevan ensi kertaa lähtömme jälkeen se kanadanranskalainen nainen, jonka tunsin. Menimme sisälle varoen hajottamasta taloa tai esineitä yhtään enempää. Sisällä oli yllättävän raikas ilma, olin odottanut jonkinlaista tunkkaisuuden sävyä.
Sofie Marie nojasi tuvan pöytään ja katsahti kohti kuuta pää hieman ylöspäin. Heijastuva valo sai hänet näyttämään kuin joltain taruolennolta. Hän hymyili silmät kiinni.
Menin varoen häntä vasten. Sofie Marien huulet liikkuivat hänen suudellessaan. Hän huokaili tasaisesti. Minä laitoin kädet hänen selkäänsä ja takamustaan vasten. Puristin hänet lujasti itseäni vasten.
Kun aloin hyväillä häntä, Sofie Marie tarttui käteeni ja sanoi naurahtaen:
-Rauhallisemmin. Tämä on kahden ihmisen lämmin kohtaaminen.
Suutelimme vielä uudelleen. Minut täytti täydellinen lämmön tunne. Sofie Marien valkoinen villapaita oli jo aika sykkyrällä. Se oli kuin odottamassa pois ottamista.
Hänen takkinsa taskusta putosi vihreä, kuperakantinen kirja. Sofie Marie naurahti tippumiselle. Minä siirryin pikkuhiljaa polvilleni alaspäin enkä voinut olla pitämättä käsiä hänen reisillään. Hän katsoi minuun hymyillen.
Katsoin ylöspäin. Sofie Marie kysyi yhä hymyillen:
-Oletko aiemmin katsonut kukkuloita alhaalta päin?
Otin kirjan käsiini. Siinä oli haalistunut, hädin tuskin erottuva teksti kannessa. Noustuani ylös hän tarttui ranteisiini ja katsoi silmiini sanoen:
-Älä viitsi. Se on henkilökohtainen.
-Ei tämä ihan tavalliselta päiväkirjalta näytä, sanoin takaisin ja pyörittelin sitä ympäri.
-Mikä tämä oikein on?
-Suri Scripto. Tai, ei mikään. Anna se minulle. Hän oli jo irrottanut kätensä ja näytti anovalta.
-Ei tätä voi olla vilkaisematta. Olen nähnyt sinun kirjoittavan tähän mielenkiintoisissa tilanteissa.
-Älä avaa sitä. Älä katso tekstejä ja kuvia.
-Ainakin päältä päin tämä näyttää samanlaiselta kuin Kristiina Lähteensuolla ollut kirja.
Kun avasin ensimmäisiä sivuja, hänen ruskeat silmänsä olivat kuin tulessa. Hän huusi tavattoman raivokkaalla äänellä:
-Jumal’auta!
Tuntui kuin olisi tullut aivan pilkkopimeää. Minun oli pakko sulkea silmäni.
Kului pitkään, ennen kuin avasin raskaat luomeni. Kun katsoin ympärilleni, huonekalut ja kaikki muukin näytti vielä paljon kuluneemmilta kuin aiemmin. Sofie Marie näytti kadonneen.
Kun astuin ulos nyt vain yhdellä saranalla kiinni olleesta ulko-ovesta, hämmästyin valoisuutta. Rakennukset näyttivät menneen enemmän kallelleen ja talo oli nyt enemmän harmaa kuin vihreä. Kaikki tuo oli kirkkaassa päivänvalossa.
Ladaa ei ollut pihatien päässä. Itse asiassa siitä ei näkynyt jälkeäkään. Hämmästyin sitä, että sula kevätkeli näytti vaihtuneen loppukesän keliin. Sofie Marie oli ilmeisesti mennyt Ladalla.
Pihatie oli täynnä luonnonheinää ajourien kohdalla ja keskellä oli vihreää ruohoa. Kummeksuin sitäkin, että tien reunat näyttivät nyt olevan täynnä korkeita pajuja, pihlajia ja vaahteroita. Vilkaistessani kelloa huomasin nyt olevan hieman yli puolen päivän ja ihmettelin, että mitähän olin tehnyt tässä välissä. Nukkunutko?
Olin törmätä keskellä tietä olevaan mäntyyn. Sen oksat kaartuivat ylöspäin kuin jättimäinen ruskean ja vihreän värinen kantarelli. Huokaisin syvään hämmennykseni yhä kasvaessa.
Huomasin tien päässä olevan paksun, ruskeaksi ruostuneen ketjun. Sen keskellä oli iso munalukko. Kun ylitin ketjun, huomasin kummassakin päässä paksut tolpat, joissa oli punavalkoraitaiset paalut.
Seisoin päätien reunassa ihmetellen minne menisin. Vähän matkan päässä, vankilaan päin, näytti olevan keltainen talo. Päätin mennä sinne ja pyytää saada käyttää puhelinta. En tosin tiennyt yhtään, että kenelle soittaa tai mitä sanoa.
Olin vain muutaman sadan metrin päässä talosta, kun iso musta auto tuli vastaan. Se pysähtyi ja kuski avasi oven sanoen:
-Tuutko kyytiin? Ei oo sua pitkään aikaan näkyny.
Se oli Teuvo Tuulitukka, mutta nyt tukka oli kohtalaisen lyhyt, sinne tänne harottava harmaa pehko. Pyöreitten kasvojen suu oli vakava, suora viiva sekä silmissä hämmentynyt katse. Hän oli myös tullut tukevammaksi. Katsoin alaspäin nolostuen ajatuksiani ja hän sanoi:
-Joo, tämä on uusi SUV.
SUV:t olivat siis jo pienilläkin paikkakunnilla.
Ennen kuin astuin autoon, olin näkevinäni Sofie Marien tien oikealla puolella pellon takana olevalla joella. Hän oli valkoisessa kevätleningissään. Siinä, jossa oli punaisia ruusuja vahvoilla mustilla reunoilla. Hän näytti soutavan pelokas ilme kasvoillaan vankilan suuntaan.
-Sofie Marie! Huuhdadin.
-Joo, sitä haki kanadalaiset ja kauhavalaisetkin. Tule nyt kyytiin.
Sofie Marieta ei enää ollut soutamassa joella, ei näkynyt edes soutamisen tekemää vanaa.
Istuin hiljaa autossa. Ihmettelin, että mitä Teuvo tarkoitti hakemisella. Käännyimme Niukkamäentietä vasemmalle ja hämmästyin tien reunoilla olevien rakennusten mallia.
Hämmästelin hankalaan risteykseen tulleita liikennevaloja. Niitäkin isäni oli siihen jonkun aikaa ajanut saamatta tarpeeksi asiaa eteenpäin valtuustossa. Mutta kummastuin sitäkin enemmän odottaessamme valojen vaihtumista.
Oikealla puolella oli kauppakeskus ja vasemmalla oli punatiilinen samanlainen nimeltä Pakari hieman lähempänä tietä. Tunsin todellakin eläväni aivan eri ajassa.
-Pysähdytäänkö kahville? Teuvo kysyi.
Tunsin itseni väsähtäneeksi ja suostuin. Otin muovitarjottimelle viinerin pikkulautasen päälle sekä kahvin ja kaadoin siihen maitoa. Kassatyttö sanoi:
-Anteeksi, mutta emme ota vastaan käytöstä poistettua rahaa. Onkohan tämä teidän? Teillä on varmaan mobile pay?
Otin käteeni nuoren kassatytön ojentaman pitkulaisen ja pyöreäkulmaisen kotelon. Avattuani sen näin sisällä olleessa laitteessa sinisen puoliympyrän, jonka yläpuolella oli valkoisella päivämäärä ja sen alapuolella ilmeisesti kellonaika. Laitteen alareunassa kerrottiin joitakin prosentteja. Niiden alapuolella oli valkoisessa ympyrässä pilvenkuva.
-Kyllä sä sen mobile payn sieltä löydät. Paina vaan sivusta! Kyllä se sun peukalonjäljen tuntee, jos se on sun! Teuvo tokaisi minulle.
Painoin peukalollani hätäisesti useamman kerran sivussa ollutta pitkulaista nappia. Lopulta sain uuden sivun. Siinä oli aivan ylhäällä todella pieniä merkintöjä sekä ilmeisesti kellonaika. Hieman alempana valkoisessa ympyrässä oli kellonajan lisäksi päivämäärä.
Aivan alhaalla oli useammassa rivissä erilaisia ja erivärisiä kuvia.
Kassatyttö auttoi laitteen sellaiseen kulmaan, että maksu ilmeisesti kelpasi. Painoin sitten ohjeitten mukaan vahvistusta. Lopuksi keräsin nolona markkojen seteleitä ja kolikoita takaisin lompakkooni.
Pöydän ääressä painoin taas useamman kerran peukalolla ennen kuin kertaalleen sulkemani näkymä palasi. Painoin vihreää kuvaa, jossa oli valkoisen puhekuplan keskellä valkoinen puhelimen kuva. Ihmettelin ’Muistatko olleesi paikalla?’ -tekstiä. Hetken mietittyäni painoin tekstiä ja vihreän kuvan palattua paikalleen ilmeisesti suljin laitteen jälleen.
Menin yksikseni pöydän ääreen ja otin käteeni iltalehden. Hämmästyin perin juurin suurta otsikkoa, jossa Neuvostoliiton kahden tasavallan presidentit kiistelivät keskenään. Aivan kuin Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomiteaa ei olisi enää ollutkaan.
Luettuani pidemmälle hämmästyin sitä, että Yhdysvaltain presidentti lateli uhmaikäisen lapsen omaisia uhkauksia poliittisille vastustajilleen. Hänen hallituksensa jäsenet kertoivat hekin perin juurin outoja johtopäätöksiä sisältäviä lausuntoja. Presidentin lausunnot Neuvostoliiton tasavaltojen johtajista olivat nekin kummallisia.
Ällistyin siitä, että Viro, Latvia, Liettua ja Puola olivat Naton jäseniä. En voinut olla ihmettelemättä, että missä aikakaudessa oikein olin.
Käänsin takaisin lehden etusivulle. Silloin pieni uutinen aivan alakulmassa kiinnitti huomioni: Kanadan kullanmuru kateissa 40 vuotta. Isommassa otsikossa kyseltiin: Uusi johtolanka? Pienessä kuvassa näytti olevan Sofie Marie leningissään joen rannalla. Hänellä oli pää kallellaan ja kasvoillaan surullinen ilme. Kuvakulma sai hänen kasvonsa näyttämään kulmikkaammilta.
Sisäsivulla oli reilun puolen sivun kokoinen uutinen. Sofie Marie oli kadonnut salaperäisesti Rauhassa tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Hänen löytämisekseen oli käynnistetty laajimmat etsinnät yli kahteenkymmeneen vuoteen. Myöhemmin oli tehty aina jonkun uuden johtolangan ilmestyessä vielä uusia etsintöjä pienemmässä mittakaavassa.
Jutussa olleet poliisiviranomaiset kertoivat, että joki oli tutkittu niin perusteellisesti kuin mahdollista, samoin vankilan lähellä ollut Raukansuo. Kaikki muutkin paikat, jossa Sofie Marien tiedettiin liikkuneen, oli tutkittu perin pohjin.
Jutun otsikossa viitattiin DNA -näytteisiin. Muistin joskus biologian tunneilla kuulleeni tästä ja hämmästyin sen käytöstä rikostutkimuksessa. Poliisiviranomaisen mukaan ongelmana oli, että sitä pitäisi löytää jostakin täysin odottamattomasta paikasta. Hänen mukaansa varmasti tiedetyillä paikoilla se ei ollut johtanut mihinkään, ainakaan toistaiseksi. Värähdin.
Sofie Marien tapaus oli saanut myös kansainvälistä huomiota. Kuvituksena oli Alibin lisäksi englanninkielisen rikoslehden kansikuva otsikolla The Missing Canadian Sweetheart. Ranskankielisen oli La Belle Quebecoise. Lisäksi tajusin saatetekstin sanan ’perdu’ tarkoittavan kadonnutta.
Istuin tyrmistyneenä aloillani. Nojasin pöytään käsi otsallani. En tiennyt, mitä ajatella. Enkä osannut edes koota ajatuksiani millään tavalla.
Kävellessäni Pakarilta kohti kaupunkia yritin saada pääni toimimaan jotenkin ja hahmottaa jotakin. Kiinnitin ympäristöön huomiota vain sen verran, että olin ohittamassa Lidl -nimistä kauppaa. Huudahdus sen parkkipaikalta toi minut maan pinnalle.
-Hei! Sinuahan ei ole pitkään aikaan nähnyt tällä paikkakunnalla. Aivan ensimmäiseksi huomasin kasvojen kummeksuvan ilmeen.
Se oli Pekka, liikuntatieteelliseen tähdännyt kaverini. Hänen mustan tukkansa tilalla oli harva, harmaa sänki. Kun en voinut muutakaan, nostin hämmentyneenä kättäni tervehdykseen. Katsottuaan minua pitkään Pekka sanoi:
-Harmi, että isäsi kuoli niin pian ja äitisikin perässä. Eivät ehtineet näkemään uutta kirjastoa ja Miljoonaristeyksen uudistusta valmiina.
Kysyin Matista. Pekka katsoi minua oudoksuen ja sanoi:
-Ihmettelen, että miten hän kestää sellaista ketjussa polttamista. Se alkoi varmaan silloin, kun sinun huhuttiin tehneen sen katoamisilmoituksen Sofie Mariesta.
Tunsin väreet selkäpiissäni, en muistanut lainkaan tehneeni katoamisilmoitusta. Yritin jälleen tavattomasti palauttaa mieleeni tuon ajan tapahtumia.
Pekka jatkoi:
-Sitä ilmoittajaahan ei koskaan saatu selville. Sitä tupakanhajua ei saanut kunnolla poistettua edes Palatsin purkamisen yhteydessä. Ja se käyminen Linnan korvanneen Areenan vessassa tupakalla, kun ne palohälyttimet ja sammuttimet laukesivat.
’Voi hyvä Luoja!’ ajattelin päässäni ja kasvoillani oli varmaan hetken aikaa pelästynyt ilme. Yritin rauhoittaa itseäni kysymällä:
-Entäs nuo lapsesi?
-Lapsenlapset. Mahtaakohan tulla lukion liikunnanopettajia heistäkin. Hämmästyin ajan kulumista.
Jätin jonkinlaiset jäähyväiset Pekalle parkkipaikalla. Sitten kävelin todella murheellisena kohti Miljoonaristeystä. En millään pystynyt saamaan mitään muistikuvaa Pekan mainitsemista asioista.
Miljoonaristeyksessä oli ympyrä, isän huomauttama liikenneongelma oli ilmeisesti ratkaistu sillä. Lyhtypylväät olivat kehän sisäpuolella. Eräässä niistä oli ikään kuin kiipeilemässä mustan värinen moderni patsaan hahmo. Toinen musta patsas näytti katsovan kiipijän touhua. Äidille nuo olisivat olleet liian moderneja.
Käännyin vasemmalle. Hain oikealta puolelta Kansanravintolaa, mutta siitä ei ollut jälkeäkään. Ei keltaista päätyä kadulle päin, ei sivurakennusta kauppoineen. Sen paikalla nousi tuoreen asfaltin höyryä. Se oli ilmeisesti viereisen marketin parkkipaikka.
Vasemmalla puolella Seurahuone oli kuolleen näköinen. Valkoiset seinät olivat harmahtavat, iloisista mainosteksteistä putoili kirjaimia. Toista puolta terassista peitti ruostunut rautalankahäkki.
Mietin lähtöäni Seurahuoneelta Sofie Marien kanssa. Painoin raskaan pääni alaspäin ja mietin, että miten saisin sen jälkeisistä tapahtumista jotakin kunnolla mieleeni.
Katsoin kirjaston taloa. Se oli maalattu sinapin väriseksi ja sisäänkäynnin kohdalla oli valkoinen kyltti mustalla tekstillä ’Nuorisotila’. Mieleeni tulivat isäni palopuheet siitä, että kunnon pikkupaikkakunta tarvitsi tulevaisuuden nuorille. Matti ja minä emme onnistuneet.
Kirjaston ovella seisoi selin Sofie Marie musta baskeri päässään sekä vihreä kirja kädessä.
Tai niin luulin. Kun hän käänsi katseensa minuun, huomasin siniharmaat silmät. Hiusraja oli kyllä samanlainen, mutta tukka oli pikemminkin kastanjan värinen kuin musta. Tarkemmin katsottuna tasakantisessa vihreässä kirjassa oli kannessa laineen muotoinen valkoinen kuvio ja sininen pisara. Sormien yläpuolelta erottui pienellä tekstillä Agatha Christie ja sormien tasalla suuremmalla Kuolema Niilillä.
Nuori nainen katsoi minua tavattoman pitkään ja syvälle silmiin. Niin syvälle ja syyttävästi, että horjahdin katukiveyksen reunaan. Kun nostin pääni, hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Lukiota vastapäätä ei ollut enää ravintolaa. Kahvimylly oli nyt maalattu sellaisella haalealla värillä, jota isäni oli kutsunut ’neuvostosiniseksi’. Käytävä ja uudempi siipi olivat samanväriset kuin muistin. Katsoin itseni heijastusta ikkunoista ohittaessani tammien verhoamaa rakennuksen edustaa.
Viimeisen ison ikkunan kohdalla huomasin, että paksu hiuspehkoni oli kadonnut päälaelta. Silmälasipäisen naamani ympärillä oli takatukka muuttunut harmaaksi, olin kuin köyhän miehen Juice Leskinen. En sellainen, joka hyväksyi äidin valitsemat sovinnaiset vaatteet sen kummemmin asiaa ajattelematta.
Vakiovaatteeni olivat muuttuneet. Musta liivini, valkoinen paitani ja mustat housut olivat siistit, mutta erittäin kuluneet. Nostin käteni päätäni vasten ja olin pyörtyä ihmetellessäni, että mitä oli todellakin tapahtunut.
Tummansinisen puurakennuksen kohdalla oli valkoinen lauta-aita ja koko talo vaikutti olevan valkoisessa kilvessä punaisella tekstillä mainittu Karaokebaari. Kummastelin, että mitä moinen termi tarkoitti. Kävelin talon oven eteen lukeakseni tarkemmin.
Siinä oli juliste tekstillä ’Kanadalainen ilta’ ja mainittu liuta sikäläisiä artisteja. Mieleeni tuli Sofie Marien hyppääminen selkääni Autiotalolla. Hän sanoi Dingon laulun sanoja mukaillen ’sä reppuselässä minua viet’ ja nauroi päälle.
Muistin Sofie Marien myös naureskelleen Autiotalossa mainitulle Eppu Normaalin laululle Njet Njet sen takia, että miten suomenkielisessä laulussa saatettiin yhdistää kertosäkeisiin melankolia ja alkoholia.
Laitoin käteni pääni ympärille. Mieleeni tulivat Suri Scripton kuvat kasveista ja etenkin demoneista sekalaisena ryöppynä. Päähäni ilmestyi vielä paljon kammottavia tekstejäkin. Mieleni rauhoittuminen ja mielikuvien häviäminen veivät tavattoman kauan.
Lähtiessäni siniseltä talolta kohti linja-autoasemaa oikaisin omakotitalojen ja rivitalojen muodostaman asuinalueen läpi. Puolivälissä vastaani käveli erikoinen kaveri, jota en ollut nähnyt koskaan aiemmin.
Hänellä oli korvarenkaat molemmissa korvissaan. Päällään hänellä oli musta nahkatakki. Hänellä oli irokeesi, vaikka hän oli suurin piirtein minun ikäiseni. Pikkasen lommoposkisten kasvojen silmiä peittivät mustat aurinkolasit. Linssien välissä oli terävä nenä.
-Minä olen vähän eksyksissä. Sanoin jotakin sanoakseni.
-Niin me kaikki olemme. Omalla tavallamme.
Hän käänsi päätään sen verran, että aurinkolasien takaa erotti tuimat, läpitunkevat silmät.
-Eivätkä jotkut suostu muistamaan.
Hyvin matala ääni yhdessä tuijotuksen kanssa pakotti minut katsomaan nopeasti muualle. Nopeutin askeliani.
Linja-autoaseman huopakaton tilalla oli loistava, upouuden näköinen peltikatto. Hämmästelin, ettei Matkahuoltoa näyttänyt olevan ollenkaan. Mennessäni oikealle huomasin, että takseja vielä kumminkin oli. En tiennyt, että miksi minun oli pakko suunnata tänne.
Kaikki pikkuliikkeet olivat tyystin hävinneet. Koko rakennus näytti olevan yhtä pelkkää ravintolaa. Autoliikkeenkin näytti korvanneen pubi, jonka kyltissä luki Brewers. Löytääkseni hakemaani päätin astua ovesta sisään.
Huomasin tiskillä vieressäni tavattoman laihan, harmaatukkaisen, terävänenäisen miehen. Kun katsoin tarkemmin, kavahdin pahanpäiväisesti. Se oli veljeni Matti.
Hän tuijotti minua loputtoman pitkään.
-Pikkuveli? Hänen äänensä oli yhä kuuluva, mutta nyt lievästi sammaltava. Hänellä oli kulunut, vaaleanruskea teepaita ja samanvärinen lippalakki.
-Niin, Matti! Minä sanoin pitkään mietittyäni. Hän oli hyvin vanhan näköinen.
Tilasin tuopin etsiäkseni jonkinlaisia sanoja ja sähläsin taas mobile payksi sanotun systeemin kanssa sormet täristen. Katsoin täällä ollutta toista iltalehteä.
-Missä sinä olet ollut? Hän tuijotti minua syvälle silmiin.
-Rauhassa. En osaa muutakaan sanoa, vastasin hermostuneesti. En huomannut aiheiden eroavan paljoa iltalehdestä toiseen.
-Mutta entäs Sofie Marie? Lipsahti huuliltani täysin itseltäni odottamatta.
-Niin, se kanadalainen nuori nainen. No, jos sinä olisit ollut paikalla, se olisi varmasti löydetty.
-En tiedä. Sanoin sen aivan vilpittömästi.
-Kyllä. Jos sinä olisit ollut paikalla, se olisi varmasti löydetty. Otin lehden tiskiltä rauhoittuakseni.
Huomasin, että tässäkin lehdessä oli maininta katoamisesta etusivun alakulmassa. Keskiaukeamalla kerrottiin pääosin aivan samoja juttuja kuin aiemmassakin iltalehdessä. Mutta tähän oli liitetty mukaan täydennykseksi toinen juttu.
Kuvassa oli selvästi Sofie Marien sisar. Joskin Cristelle oli paljon suomalaisemman näköinen. Hän istui Espoon Matinkylässä sohvalla. Cristelle katsoi kuvaajaa kuin hymyilevä esiintyjä. Kuvatekstin mukaan hänellä oli vielä näkö- ja liikuntavaikeuksista huolimatta henki tallella.
Varsinaisessa jutussa hän kertoi, että kuinka vaikeaa oli suhtautua sisarensa katoamiseen. Kuinka vaikeaa oli hyväksyä, etteivät hänen jalkapallossa ja jääkiekossa liigatasolla menestyneet poikansa tutustuisi tätiinsä. Ja kuinka veli vaimoineen sekä lapsineen tunsi samoin Kanadassa. Vanhempi veli oli kuollut tietämättä sisarensa kohtaloa. Kuinka murtuneita olivat vanhemmat ja isovanhemmat.
Mutta Cristelle löysi kumminkin elämänsä rakkauden Suomesta, kun kanadalaisia etsijöitä oli avustamassa hänen tuleva miehensä.
Toiminta Kadonneen Omaiset ry:ssä ja sen jälkeen vastaavassa oli antanut hänelle voimia. Hän oli sen puitteissa sekä sen ulkopuolellakin tehnyt kaikkensa, etteivät vastaavaan tilanteeseen joutuneet olisi ilman apua.
Hän piti loukkaavana amatöörietsiviä, sensaatiolehtiä ja Sofie Mariesta erilaisia fiktiivisiä tarinoita kirjoittaneita, jotka kaikki mielestään olivat löytäneet ’lopullisen ratkaisun’. Kuin myöskin hänestä yksityishenkilönä kirjoitettuja juttuja sellaisilta henkilöiltä, jotka eivät olleet Sofie Marieta koskaan tavanneet.
Jutun lopuksi Cristelle totesi, että hän ei reaalisesti uskonut enää löytävänsä tai näkevänsä sisartaan elävänä. Mutta koska kohtalo oli kumminkin avoin, se antoi aina tiettyä toivoa. Sekä pontta jatkaa elämää diabeteksen tuomista vanhuuden oireista huolimatta. Minusta tuntui hyvin pahalta. Hän käytti nykyään mieluummin nimenään Kristaa välttääkseen mahdollisimman paljon katoamiseen liittyvää julkisuutta. Hänestä katoamisessa oli jotakin erityisen pelottavaa ja mystistä.
-Niin, että jos sinä olisit ollut paikalla, se olisi varmasti löydetty. Taustalla soi Dingon Autiotalosta kohta ’Ja autiotalon kukat lakastuu’.
Syöksyin ulos pubista ja painoin kädet kasvoihini.
Mieleeni tuli nyt, että Suri Scripto oli mainittu jo ylioppilaskirjoituksia varten lukemissani vanhoissa kirjoissa. Se oli ollut etruskien salatieteisiin liittyvä kirja Turun yliopiston kokoelmissa. Lisäksi se oli ainoa etruskien kirja koko maailmassa, joka oli onnistuttu kunnolla kääntämään.
Lisäksi muistin, että se oli kadonnut. Muistin Matin ja Lähteensuon Kristiinan suhteen kesätöissä kioskilla eräänä kesänä. Kristiina oli kerran kioskilla sanonut ottavansa Matilta jonain päivänä jonkin kirjan.
Kuljin hetken vasemmalle ja sitten oikealle kuin sumussa. Ylittäessäni suojatietä oranssia autoa ajanut nainen pui minulle nyrkkiä.
Kävelin Osuuspankin taakse. Huomasin, että kotitalomme viereiseltä tontilta oli raivattu puita. Laitoin puhelimeni kannolle, halusin lähestyä kotiani omassa rauhassa.
-Hei. Kuka valopää jättää älypuhelimen kannon päälle?
-Älä turhia. Viedään se Pakarille, kyllä sen sieltä joku noutaa.
Kuulin juuri ja juuri puheet selkäni takana.
Saunasiiven edessä olleen lauta-aidan tilalla oli villiintynyt joukko pajuja, haapoja ja vaahteroita. Katos oli mennyt hitusen kasaan ja peltikatto oli sateitten harmaannuttama.
Tiilikatto oli pahasti sammaloitunut. Rappauskin oli säänharmaa. Ikkunoista oli heitetty kiviä sisään ja olohuoneemme seinällä näytti olevan jonkinlainen graffiti. Osoitekilpemme Ranteenkatu 5 alle oli tehty uusi ovi, mutta sekin oli jo kulunut.
Tajusin, että minun oli kumminkin mentävä vanhasta pääovestamme. Siihen minulla oli avaimet.
Piha oli samalla tavalla villiintyneen luonnon vallassa kuin kaikki muukin. Seurasin jonkinlaista polkua vanhalle ovellemme. Sielläkin olleet peltikatokset olivat kasassa.
Olohuoneen graffitissa oli Sofie Marien hahmo tummanpunaisella ja samalla värillä oli suurilla kirjaimilla teksti ’Missä? Miksi?’
Sydämeni jyskytti taukoamatta ja jatkoin kohti saunasiipeä. Vilkaisin kohti vanhaa huonettani. Se oli tyhjä, joskin joku oli käyttänyt siellä mustaa spray -maalia.
Istahdin saunan lauteelle. Hieroin hikistä otsaani. En osaa sanoa, että kuinka kauan siinä istuin ja ihmettelin.
Huomasin kiukaan alla häämöttävän jotakin. Kumarruin katsomaan tarkemmin. Otin käteen löytämäni.
Se oli kuperakantinen vihreä kirja. Se oli kuin hieman tulen koskettama. Katsoin kannen juuri ja juuri näkyvää tekstiä. Siinä ilmeisesti luki Suri Scripto.
Avasin hieman reunoista hiiltyneitä kirjan alkusivuja.
Tuntui kuin olisi tullut aivan pilkkopimeää. Minun oli pakko sulkea silmäni.
