Tulosta
Novellit Scifi Tähdenlennon kadonnut polku
QR-Code dieser Seite

Tähdenlennon kadonnut polku Hot


Hei, tulipas raapusteltua tällainen pidempi novelli taas. On näissä vaan tekemistä huh! Toivottavasti joku teistä jaksaisi vaikka lukeakin tämän ihan loppuun asti, ja jos jaksaa niin ottaisin mielellään vastaan jonkinlaista kommenttiakin. En niinkään tarvitse mainintoja vääristä pilkunpaikoista tai yhdyssanoista jotka kieliopin mukaan eivät niitä ole. Sillä noita virheitä varmaan minullakin aina tahtoo tulla. Eniten haluaisin tietää että menikö tämä tarina nyt sitten liian pitkäveteiseksi esim.? Tai tökkiikö jotenkin muuten? Kiitos etukäteen.





Tähdenlennon kadonnut polku

Teijo kohensi rinkkansa hihnoja ja pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan, hän nosti
katseensa ylöspäin, Aurinko oli laskenut jo niin alas että metsässä alkoi väkisinkin hämärtää. Kelvollisen valoisaa pitäisi riittää kyllä vielä hyvin kaksi tuntia, ja sitten alkusyksyn pimeys peittäisi kaiken.
Hän uskoi saapuvansa perille hyvin ennen tuota hetkeä, ja saavansa leirin nuotioineen valmiiksi, hän vilkaisi kompassia, puron pitäisi olla kulkusuunnassa jo melko lähellä, korkeintaan puolisen tuntia vielä tarpomista näiden suurten mäntyjen ja kuusien seassa. Arvio osui oikein hyvin kohdalleen, tiheät, alkavan ruskan jo osaksi kellastamat pajupensaat kielivät veden läheisyydestä ennen kuin hän näki sen. Sitten Teijo astui vihdoin puron rannalle, se olikin hieman isompi mitä hän oli odottanut, ollen oikeastaan vajaan parisen metriä leveä kirkasvetinen joki.
Nopeasti Teijo raivasi kasvillisuuteen tilaa laavulle, ja sitten retkikirves ja saha saivat vauhtia, ja mies ripeän iltaliikunnan kun hän katkoi metsästä tukevia oksia ja nuoria ranteenvahvuisia puita laavun rakennustarpeiksi. Tottuneestihan se valmistuikin tilava pikalaavu kahden puun väliin, ja sinne sammaleiseen pehmeään maahan hän heitti kosteutta eristävän makuualustan sekä makuupussin. Laavu kelpaisi ensimmäiseksi yöksi, kun vesisadettakaan ei ollut luvassa.

Rannasta löytyi kiviä joista sai rakennettua nuotiopaikan, ja polttopuita oli lähistöllä runsaasti kaatuneiden puiden muodossa. Niinpä juuri pimeän alkaessa laskeutua kiehui rakovalkealla jo kahvivesi, ja puupölkyllä istuva Teijo kaapi säilykepurkista tonnikalaa kahden tuhdin leipäviipaleen päälle.
”Huomenna syödäänkin tuoretta kalaa, eiköhän niitä tuolta löydy”, hän tuumaili katsellen hitaasti virtaavaa vettä.

Hiukan myöhemmin leijui vasta keitetyn kahvin herkullinen tuoksu leirin ympärillä, Teijo mutusteli leipää ja hörppi kuumaa juomaansa peltisestä mukista. Hän seurasi laiskasti kuinka liekit räiskähtelivät ja sylkivät välillä muutaman kipinän ylös kohti puiden latvojen välissä pilkistävää tummaa taivasta. Pimeys oli hiljentänyt ympäristöstä viimeisenkin linnunlaulun, ja pian alkoi Teijokin tuntea jäsenissään pitkän päivävaelluksen vaikutuksen, joten unta ei tarvinnut houkutella kun hän ujuttautui makuupussiinsa.

******
Aamulla Teijo heräsi laulurastaan katkeileviin lyhyisiin tsirkahduksiin, lintu ei ollut vielä lähtenyt muuttomatkalleen, ja ihmetteli kai reviirilleen tullutta vierasta. Teijo oli nukkunut todella hyvin, tuollainen noin kaksitoista astetta lämmintä oli mukavan raikas yölämpötila. Ja tähän aikaan syksyä eivät hyttysetkään enää juuri vaivanneet, vaikka Oulunläänin itäosan korvessa oltiinkin. Hän venytteli nautinnollisesti unenrippeitä pois, oli neljäs aamu hänen vuosilomastaan, ja pienessä eteläsuomalaisessa kunnassa olevan viraston ankea toimisto alkoi unohtumaan.

Toimiston ovessa oli hänen nimensä: Juutila Teijo Rakennusinsinööri, ja taas kerran oven suljettuaan hänen mielessään oli välähtänyt ajatus, että jos tämä kerta olisi se viimeinen kerta kun hän poistui sieltä. Hän oli jo 42 vuotias, lyhyen ja lapsettoman avioliiton päättymisen jälkeen hän oli viihtynyt enimmäkseen yksin. Näiden retkeilyjen ja muidenkin liikuntaharrastusten ansiosta Teijo oli yhä jäntevä ja hyväkuntoinen, ja ajatuskin työskentelemisestä siinä samassa toimistossa suurimman osan jäljellä olevasta työelämästään, eli noin 21 vuotta, tympäisi häntä vuosi vuodelta yhä enemmän.

Nyt Teijo oli elementissään, kaukana sivistyksestä, rauhallisen korpimaan syövereissä ypöyksin, ei pomoja eikä melu-tai valosaastetta. Hän oli jättänyt puhelimenkin autoonsa, joka oli nyt kahden päivän patikoinnin päässä. Hän aikoi viettää täällä noin kolme viikkoa, kalastellen, metsästäen jousella pienriistaa, lueskellen, ja rentoutuen.

Iltapäivä oli jo pitkällä Teijon kulkiessa rauhallisesti kapean jokensa rantaa pitkin ylävirtaan. Hän oli ollut liikkeellä tunnin verran, pysähdellen välillä poimimaan sieniä ja herkullisia mustikoita metsänreunasta, ja heittämään hetkeksi siimaa. Saalis oli jo kolme mukavan kokoista ahventa, ja yli puolikiloinen puronieriä, joten Teijo päätti palata leiriinsä paistelemaan herkullisia fileitä sienien kera.

Hän laittoi siimansa pieneen reppuun kalojen ja kaiken muun seuraksi, ja kääntyi tulosuuntaan heilauttaen repun olalleen...ja pysähtyi. Jokin tuntui oudolta...Teijon mieli yritti tavoittaa tuota jotain joka oli putkahtanut esiin jostain alitajunnan näkömuistista. Hän kääntyi ja katseli jokea ylävirtaan, katse haravoi pusikoita ja metsää joen molemmin puolin, saamatta oikein otetta mistään. Hän tiesi että oli nähnyt jotain, mutta mitä?


Hänen edessään oli jälkiä, hän olikin käynyt neljä askelta edempänä paikasta jossa nyt seisoi, joten hän astui muutaman askeleen katsellen samalla joen reunustoja. Ja tuo pieni katselukulman muutos paljasti sen mikä oli aikaisemmin osunut hänen silmiinsä, mutta mitä aivot eivät olleet heti rekisteröineet. Hän seisoi kasvot ylävirtaan päin joki oikealla puolella, ja hiukan etuvasemmalla näkyi ura, kuin metsästä joelle johtaisi kapea polku, jonka joenpuoleinen pää oli piilossa edessä olevien pensaiden takana.

Teijo kurotteli pensaiden yli ja taivutti niitä pois tieltään nähdäkseen paremmin, ja kyllä se polku täytyi olla, tallattua maata ja katkottuja oksia. Hän kumartui tutkimaan alempaa, ja näki että pensaita oli tosiaan katkaistu tarkoituksella, jälki oli siistiä, ja selvästi jollain terävällä työkalulla tehty. Hän astui polulle joka oli hiukan kapea hänen kokoiselleen, ja käveli muutaman askeleen tutkimaan joenrantaa.

Aivan vedenrajassa oli rannan suuntaisesti maahan aseteltuna muutama ohut, suunnilleen metrin mittainen puunrunko. Vierekkäin laitettuna ne muodostivat pienen alustan, sopivan vaikka onkijan istuskella. Teijo katseli ”laituria” ja polkua uteliaana, ennen tänne lähtöään hän oli tutkinut tarkasti karttoja, ja oli aika varma ettei minkäänlaista asutusta pitäisi olla missään suunnassa 16-20: tä kilometriä lähempänä.

Hän käveli polkua jonkin matkaa syvemmälle metsään, se hävisi näkyviltä kaartaessaan edessä olevan pienen kumpareen taakse. Teijo pysähtyi ja kuunteli, vain linnut lauloivat ja tuuli suhisi puissa, ei mitään keinotekoisia ääniä kuulunut mistään suunnasta. Hän vilkaisi ylös Aurinkoon, kello oli jo paljon, ja hänellä oli nälkä. Olipa polku sitten kenen tahansa tekemä, se ei oikeastaan kuulunut hänelle millään tavalla, hän päättikin lähteä takaisin, valmistamaan ruokaa ja jatkamaan leirinsä parantelua, jota oli aloittanut jo aamupäivällä.

Aurinko oli laskenut ja antanut pimeyden jälleen vallata tienoon, sitä tosin lievitti kohta täynnä oleva Kuu, joka alkoi juuri kivuta näkyviin puiden latvojen yläpuolelle. Teijo siemaili kuumaa vahvaa kahvia ja katseli kiikarilla ylös taivaalle, koillisessa erottui Linnunradan vaalea vyö, ja siitä hiukan oikealla olivat Uranus ja Mars. Iso Karhu, eli Otava erottui vasemmalla.

Hän oli ollut nuoresta asti kiinnostunut tähtitaivaan ilmiöistä, ja täällä niitä pystyi katselemaan paremmin kuin etelässä, ilman jatkuvaa häiritsevää valosaastetta. Tänä iltana hän ei viitsinyt kovin kauaa kiikaroida vaikka ilma olikin hyvä, parin päivän kuluttua olisi mielenkiintoisempaa kunhan Kuu loistaisi isona ja täytenä. Teijo oli ottanut mukaansa Alastair Reynoldsin uusimman kirjan, sekä kaksi kirjaa Liu Cixinin tuotannosta, ja alkoi nyt lueskelemaan Reynoldsin kirjaa nuotion valossa lämpimässä makuupussissaan loikoillen. Jännittävä scifi-kirja sopi tänne metsän tunnelmaan hyvin.

*******
Pari päivää oli kulunut Teijon ahkeroidessa leirin parannuksien parissa, hän oli laajentanut laavunsa kattoa metrin levyisellä lipalla joka nyt suojasi nuotionkin mahdolliselta sateelta. Hän oli myös tehnyt siirrettävän tukevan tuulensuoja-aidan jolla saattoi suojata nuotion, ja joka heijasti sen lämmön laavuun, ja jos syysmyrsky yllättäisi niin sen avulla hänkin olisi laavussaan hyvässä suojassa. Leiri näytti hyvältä, ja oli mukavan asuttava, Teijo nautti lomastaan siellä täysin siemauksin.

Hän oli jälleen kuljeskelemassa ja kalastelemassa joen varrella, nyt hänellä oli mukanaan myös jousensa, jos vaikka saisi jäniksen ammuttua,
kunnon jänöpaisti olisi hyvää vaihtelua kalaruokaan. Oli mukavan lämmin syyspäivä, Aurinko vilahteli korkeiden mäntyjen väleistä, ja kapea joki solisi rauhallisena. Hän ei ollut sitä tietoisesti suunnitellut, mutta tajusi äkkiä etsivänsä sitä edelliskerralla löytämäänsä kapeaa polkua ja rannan ”laituria”.

Hän ei nähnyt missään omia jälkiään, tosin yöllä oli tullut pari reipasta sadekuuroa, joten jäljet olivat kai hävinneet. Itse polkuakaan ei löytynyt, vaikka hänestä tuntui että sen olisi jo pitänyt tulla vastaan. Sitten vähän tiheämpien pusikoiden jälkeen joki teki jyrkän mutkan oikealle, ja Teijo tiesi ettei ollut viime kerralla käynyt näin kaukana, mutka oli aivan vieras.

Hän lähti takaisinpäin katsellen huolellisesti metsänreunaa, kyllä sieltä pitäisi polku erottua. Kohta hän huomasikin tutulta vaikuttavan, hieman kieron männyn. Kokeneena luonnossa kulkijana hän pisti merkille tuollaisia asioita, kuin kaupunkilainen joka muistaa keltaisen talon tai erikoisen portin muiden joukosta. Hän muisti polun kulkeneen aivan tuon kieron puun vierestä, ja siirtyi vielä hiukan eteenpäin, kunnes hänen piti muistikuvansa perusteella olla polulla, mutta mitään polkua siinä ei ollut.

Teijo oli ymmällään, eihän selvä polku voinut kadota kolmessa päivässä mihinkään! Hän polvistui tutkimaan maata lähellään, kesti hetken ennen kuin sen huomasi, mutta sitten Teijo oli varma että aluskasvillisuutta, pensaita, ja itse maata oli siirrelty. Katkaistuja pensaita ei enää ollut, niiden tilalle oli jotenkin tuotu ja istutettu uusia. Hän vilkaisi rantaan, pienestä laiturista ei näkynyt jälkeäkään, oli vain soraa ja kiviä. Kun hän meni etsimään metsästä jotain jälkiä, niin siellä oli tehty sama asia, uutta jäkälää, katajapensaita, ja pieniä männyntaimia oli taitavasti asetettu häivyttämään kaikki jäljet polusta.

”Ketkä ovat pystyneet tekemään tällaista, ja miksi?” Teijo aprikoi. Tämä ei voinut olla vain yhden ihmisen tekosia, ja mitä nämä ihmiset halusivat salata? Hän ei keksinyt yhtään järkevää selitystä asialle, ja vaikka uteliaisuus polttelikin, hänen ei ollut mahdollista lähteä metsään etsimään polkua. Se olisi hidasta ja vaivalloista, eikä hän voinut tietää kuinka kauas joutuisi menemään, olisiko se kilometri? Vai kymmenen? Teijon oli palattava leiriin ja annettava asian olla, ainakin tältä erää.

Syötyään taas tukevan kala-aterian, ja keitettyään pannullisen kahvia, Teijolla oli aikaa miettiä päivän tapahtumia. Piilotettu polku ja sen tehneet ihmiset saivat hänen olonsa hieman levottomaksi. ”Ehkä he ovat hirvien tai porojen salametsästäjiä”, hän arvuutteli. Hänen jälkensä siellä oli huomattu koska polku oli yritetty salata, ja leiriltä oli polulle matkaa vain hiukan yli kilometri joten polun tekijät varmasti tiesivät hänestä ja leiristä.

*******
Seuraavat päivät Teijo pysytteli kokonaan alavirran puolella leiriään. Sieltäkin sai hyvin kalaa, ja saipa hän napattua yhden jäniksenkin josta hän teki herkullisen lihamuhennoksen. Teijon arvokkaat Zeissin kiikarit olivat iltaisin ahkerassa käytössä, niissä oleva 24 kertainen zoom antoi jo varsin mukavan suurennoksen jolla tutkia Kuuta. Hän päätti unohtaa kokonaan salaperäisen polun, ja sen tekijät, ja toivoi myös saavansa olla rauhassa heidän puoleltaan.

Neljäntenä aamuna piilotetulta polulta palaamisen jälkeen Teijo oli huomaavinaan että joku, tai jokin, ehkä eläin, oli käynyt yöllä leirissä. Varsinaisia selviä jälkiä ei maasta erottanut, mutta jotain oli hiukan erilailla kuin illalla. Hänen pyyhkeensä oli tipahtanut laavun kulmalta maahan, ”tuuli?” Oksantyngässä roikkuvat kiikarit olivat jotenkin vinossa, ”orava?” Kannossa pystyssä ollut lapinleuku oli nyt latallaan kannon päällä, ”muistiko hän oikein?” Ajatuksissaan hän joi aamukahvinsa, ja lähti sitten metsälle. Tumma taivas enteili illaksi sadetta.

Iltapäivän lopulla Teijo palasi, saaliinaan jälleen jänis, sekä puolisen litraa puolukoita ja kourallinen katajanmarjoja, ne olisivat mainio lisä jänispataan. Teijon saatua lihat kiehumaan, alkoi pilviseltä ja hämärtyvältä taivaalta jo tiputella hiukan pisaroita, joten hän oli tyytyväinen että oli tehnyt nuotiolle kunnon katoksen, nyt hän saattoi istuskella sateensuojassa rauhassa kokkailemassa. Lihat saisivat kypsyä ainakin kaksi tuntia, joten siinä odotellessa saattoi samalla vaikka lueskella.

Teijo kurotti laavun perälle ottaakseen Reynoldsin kirjan jonka lukeminen oli jo aivan loppusuoralla, ja huomasi jotain outoa: kaikki kolme kirjaa olivat esillä ja siististi vierekkäin asetettuina. Teijo tiesi välittömästi että hän ei ollut kirjoja siihen laittanut. Hän katsoi niitä lähempää, ja huomasi taitetun paperinpalan kirjojen välissä, hän tunsi sykkeensä kiihtyvän ottaessaan paperin ja kääntyessään nuotiolle päin tutkiakseen sitä paremmin. Paperissa oli muutama rivi kirjoitusta joka muutti hänen loppuelämänsä.

*******
Teksti oli hieman yksinkertaista, kuin lapsen kirjoittamaa:

”me olemme ystäviä sinulle ja ei tarvitse huolestua meistä
sinä löysit meidän metsätien joka on nyt piilossa
olemme huomanneet sinua kiinnostavan avaruuselämä ja asiat
usko että me tulemme sieltä kaukaa eikä mitään pelkoa tarvitse olla”,

Tässä kohtaa Teijo veti syvään henkeä, ja hänen kätensä alkoivat hivenen täristä... hän jatkoi lukemista.

”haluamme luottaa sinuun kun nyt tarvitsemme tärkeästi apua
sinä mieti jos halua auttaa ja nähdä meitä niin voit sanoa
jos sinä et halua auttaa menemme heti pois ja olet rauhassa täällä
älä pelkää voit vastata me kuulemme sinut”

Teijo istui hievahtamatta paperi kädessään, nuotiolla olevasta kattilasta kuului vaimeita plumpsahtelevia kiehumisääniä, ja taivaalta tippuvat vesipisarat napsahtelivat hiljakseen ympärillä. Hänen päässään pyöri kaikenlaisia tunteita, ja ajatuksia joista ei saanut heti otetta: ”Mitä hemmettiä?...siis mitä tämä oikein on?” Hän luki tekstin uudestaan oikein hitaasti. ”avaruus...tulemme sieltä...me kuulemme sinut...”, nuo kohdat jäivät kuin kiertämään hänen mieleensä. ”Tämähän on kyllä jotain pilaa, [me tulemme sieltä], siis avaruudesta? Ei voi olla...muka ufoja...täällä?”

Teijo muisti ruokansa ja kohotti kattilan kantta puukepillä, herkullinen tuoksu tulvahti sieraimiin kun hän hämmensi keitosta. ”Hmm, tästä tulee kyllä niin hyvää että kelpais varmaan ufoille myös...” Hän jo hiukan hymähti tuolle tekstille. ”Tai ufothan on niitä lentäviä objekteja, ja itse oliot ovat Alieneita, niinhän se oli.”

Teijo heitti pari puukalikkaa nuotioon ja punaisia kipinöitä sinkoili kohti tummaa taivasta. Hän vilkaisi laavun perällä olevia kirjojaan, jokuhan ne oli sinne noin asetellut vierekkäin, ja tuohon lappuun viestin kirjoittanut, se oli siis ainakin varmaa että leirissä oli käynyt vieras, tai vieraita. Eihän hän uskonut avaruusolioihin...vai uskoiko? Hän piti kyllä kovasti scifi- ja tieteiskirjoista sekä elokuvista, ja tietysti oli useinkin miettinyt olisiko jossain avaruudessa älyllistä elämää, ja kävisivätkö ne Maassa. Mutta oikeasti? Täälläkö niitä olisi? Ja juuri samaan aikaan kuin hänkin!

Hän tutki taas viestiä, eikä osannut sanoa pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. ”Ufot, äh, siis alienit osaavat kirjoittaa Suomea, ovat ilmeisesti tarkkailleet minua enkä ole huomannut mitään, ja tarvitsevat minulta apua, mitähän apua se vois olla? Ja ne kuulevat minut...” Teijo mietiskeli hiljaa mutisten. Hän piti päänsä taivutettuna hiukan alaspäin ja tutki ympäristöään kulmiensa alta ja päätään kääntämättä. Edessä noin kolmen metrin päässä oli joki, ympärillä oli pensaita ja puita, yksityiskohdat alkoivat jo hukkua hämärään josta tulisi pian pimeyttä.

Hän värähti tahtomattaan, olisiko tuolla piilossa joku, tai jokin, joka tosiaan kuulisi hänet? Ja siten luultavasti myös näkisi hänet, juuri tälläkin hetkellä! ”Piru vie, mitähän pelleilyä tämä oikein on?” Teijo alkoi hermostumaan, ”pitäähän tämä selvittää että pystyy edes nukkumaan yöllä.” Hän nousi seisomaan laavun ulkopuolelle, sade oli muuttunut hienoksi tihkuksi joka alkoi kastelemaan hänen hiuksiaan. Hän nielaisi ja rykäisi, ja sanoi sitten hiukan epävarmalla äänellä:

”Tuota joo...siis onko tämä jokin vitsi vai mikä?...Siis haluan auttaa tietenkin jos tämä on totta.” Hän oli hetken hiljaa ja kuunteli. Vain märkä metsä humisi ympärillä heikossa tuulessa, ja hän jatkoi yksinpuheluaan. ”Niin, kuuleeko kukaan?...autan jos osaan ja minuun voi luottaa, nimeni on Teijo.”

Teijo istuutui takaisin laavun katoksen alle, ja odotti jännittyneenä jotain tapahtuvaksi. Kului minuutti, toinenkin, ja minkäänlaista avaruusolentoa ei ilmaantunut metsästä häntä tervehtimään. ”Nonniin, selvä”, mutisi hän alkaen taas kääntelemään lihoja kattilassa, häntä nolotti mokoma tyhjälle metsälle puhuminen, ”hyvä vitsi salametsästäjät, siirrän leirin huomenna kymmenen kilometriä alavirtaan niin saatte olla rauhassa helvetti vieköön, ja voitte tunkea...”

”Tump..tump..tump.” Kolme selvää koputusta keskeytti lauseen, ja kattilankansi tipahti rämähtäen hänen kädestään, joku oli koputtanut jollain esineellä puunrunkoon aivan lähellä. Teijo jäykistyi kun alkukantainen ”taistele tai pakene” reaktio otti hetkeksi vallan, sitten hän ponnahti seisomaan lyöden melkein päänsä katoksen reunaan.

”Onko siellä joku?” hänen äänensä oli hermostuneen kireä, hän vilkuili nopeasti ympärilleen näkemättä muuta kuin pimenevää metsää johon nuotion liekit tekivät sinne tänne häilyviä varjoja. Sitten kuului ääni niin läheltä että Teijo melkein hypähti säikähdyksestä.

”Teijo ystävä, minun nimi sanotaan kuin Mirlee, me olemme täällä nyt tapaamassa sinua, ja rauhoitumme kaikki, onko hyvä niin Teijo?” Ääni tuntui kuuluvan vasemmalta kahden ison männyn takaa, ja oli omituisen laulavalla tavalla kuiskaava. ”O..on hyvä Mirlee, tietysti joo”, Teijo vastasi ja tajusi vapisevansa jännityksestä. ”Tu..tulkaa vaan tänne sateensuojaan, kaikki on hyvin, olen...olemme ystäviä.”

Puiden varjoista erkani hitaasti kaksi hahmoa kohti Teijoa, joka perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hahmot olivat kahdella raajalla pystyssä kulkevia kuten ihmisetkin, yllään heillä oli tummat hupulliset ylävartalon peittävät viitat. Viitat olivat ikään kuin napitettu kiinni, vaikka mitään nappeja ei näkynytkään, eikä myöskään hihoja eikä käsiä, jotka ilmeisesti olivat viittojen sisällä. Muukalaisten jalat olivat hyvin ohuet, ja niissä näytti olevan tiukat harmaat housut, ja lyhytvartiset jalkineet.

He pysähtyivät käsivarren mitan päähän Teijosta. Teijo oli 174 cm pitkä, ja muukalaiset olivat vain hiukan lyhyempiä, heidän tarkat kasvonpiirteensä hukkuivat huppujen luomiin varjoihin, kunnes pienellä päänliikkeellä kumpikin muukalaisista ravisti hupun pois paljastaen päänsä. Teijo yritti hengittää rauhallisesti ja syvään vaikka sydän hakkasi rinnassa hullun lailla. Oikeasti hänen olisi tehnyt mieli pinkaista pakoon, taakseen katsomatta ja lujaa, sillä vasta nyt hän tajusi lopullisesti että hän ei ollut tekemisissä tavallisten suomalaisten salametsästäjien kanssa.

Ei salametsästäjien, ei suomalaisten, eikä tosiaankaan minkään maalaisten Maapallolla asuvien tavallisten ihmisten kanssa hän ollut nyt tekemisissä, vaan nyt tapahtui jotain josta ihmiskunta oli jo kauan haaveillut... ja jota on odotettu, ja myös pelätty. ”Ja minä, suomalainen rakennusinsinööri, tavallinen mies vain, olen nyt tässä melkein vetelät housussa vastaanottamassa noita ties mistä tulleita...”

Teijon sinne tänne sinkoilevat sekavat ajatukset keskeytyivät, kun muukalaisen viitan laskoksesta työntyi laiha vaalea käsi häntä kohti. Teijo tarttui siihen automaattisesti. ”Olen Mirlee”, käden ojentaja sanoi sointuvalla äänellä. Mirleellä oli kapeat kermamaisen vaaleat kasvot, nenää ei ollut, suu oli pieni täyteläisten huulien ympäröimä aukko. Myös silmät olivat pienet, kuin kapeat raot joissa oli hurjan keltaisten värikalvojen ympäröimät tummat pupillit. Mirleen käsi katosi jälleen viitan sisään, ja hänen toverinsa ojensi vuorostaan omansa. ”Olen Patusk”, hän kin esitteli itsensä.

Mirlee ja Patusk olivat hyvin saman näköisiä, ehkä jälkimmäisellä oli hiukan leveämmät kasvot, sitä oli näin äkkiä ja hämärässä vaikea nähdä. Teijon syke alkoi hiljakseen rauhoittua, ja hän viittasi laavuaan kohti, kehottaen vieraitaan istumaan sateelta suojaan, ja sen he kaikki tekivät.

Teijo pyysi anteeksi ja kokeili jänispataansa kauhalla, ja nosti sitten kattilan pois tulesta, se saisi muhia hetken ja olisi sitten valmista. Hän oli hermostunut eikä tiennyt oikein mitä tekisi tai sanoisi seuraavaksi, mutta jotainhan siinä oli keksittävä kun oli menossa ehkä ihmiskunnan tärkein tapahtuma pitkiin aikoihin. ”Tuota niin, haluaisitteko jotain...juotavaa vaikka?” hän sai kysyttyä.

Hänen vieraansa katsoivat toisiaan, ja nyt Teijo huomasi heiltä puuttuvan korvalehdet, pään sivuilla oli vain pienet ilmeisesti kuuloreiät. Patusk sanoi pari sanaa Mirleelle, joka kääntyi Teijoon päin. ”Patusk ei halua, minä olisin voinut haluta sitä sinun juomaa maistaa jota teet tulessa, se hajuaa vahvasti hyvältä minusta.” ”Tulessa?...ahaa siis kahvia”, Teijo otti käteensä nokisen kahvipannunsa. ”Sitä kahvia oikein”, Mirlee myönsi. Teijo alkoi heti laittamaan kahvivettä tulille, tyytyväisenä kun sai jotain tekemistä.

”Sinä varmasti haluaisitko kuulla meidän tarinan nyt?” Mirlee kysyi. ”Kyllä tosiaan haluaisin kuulla mistä tulette tänne ja keitä te olette?, ja miten ihmeessä osaatte kieltäni, jos voisit kertoa minulle?” vastasi Teijo ilahtuneena. ”Kielesi oppiminen on helpointa asiaa matkoillamme, se tapahtuu aina eräänlaisessa unihypnoosissa olotilassa, hyvin nopeasti, ja jos ei kertaa niin unohtuu nopeasti”, selitti Mirlee.
Sitten Mirlee kertoi laulavalla äänellään oudoista ja kauniista maailmoista kaukana toisessa galaksissa, jossa kolme elämää kuhisevaa planeettaa kiertää kahta punertavaa aurinkoa. He kutsuivat itseään nimellä Aliteekit, ja yhdessä toisen älyllisen lajin; Juleesien kanssa, he asuttivat sovussa kahta noista planeetoista. Teijo kuunteli lumoutuneena Mirleen kertoessa suurista punavetisistä järvistä ja korkeista vuorista, ja kuinka he käyvät lomalla ja metsästysretkillä kolmannella planeetalla, jossa he voivat ratsastaa puolivilleillä kaksijalkaisilla ”juoksijoilla” jahdaten monenlaisia riistaeläimiä. Hän kertoi myös lyhyesti tiivistäen rotunsa vaiheista, ja miten he olivat oppineet ajan saatossa matkustamaan valoakin nopeammin yli avaruuden valtavien välimatkojen.
Kertomisessa tuli pieni tauko, ja Teijo pääsi hiukan sulattelemaan kaikkea kuulemaansa kun he joivat kahvia, (johon Mirlee tykästyi välittömästi). Teijosta tuntui että Mirlee luultavasti oli naispuolinen rotunsa edustaja, mutta sitä hän ei viitsinyt kysyä heiltä, eikähän se juuri nyt niin tärkeä tieto ollut. Sitten Mirlee kertoi Maapallolla olevan hyvin samankaltaiset elinolosuhteet kuin heidän kotiplaneetoillaankin, ja heidän olevan jo toisella tutkimuskäynnillä Maapallolla. Ja täällä, pohjoisen Suomen yllä, heidän aluksessaan oli tapahtunut jonkinlainen oikosulku, ja pieni tulipalo joka oli pakottanut heidät laskeutumaan nopeasti lähimpään turvalliseen piilopaikkaan, eli tänne asuttamattomaan korpeen.

He ja alus, jonka nimi oli suomeksi käännettynä Tähdenlento, olivat olleet täällä jo kaksi kuukautta heidän yrittäessään korjata vahinkoja, tuloksetta. Palo oli sulattanut joitain elintärkeitä putkistoja, ja heillä ei ollut sellaisia varastossa, eivätkä he pystyneet niitä itse valmistamaan, joten tähän ongelmaan he tahtoivat pyytää Teijolta apua. Teijo lupasi tietenkin yrittää auttaa parhaansa mukaan uusien putkien ja muun hankinnassa, ja he sopivat että hän tulisi seuraavana päivänä alukselle, jossa selviäisi tarkemmin tarvittavien osien laatu ja määrä.

Yö oli jo pitkällä, ja vieraat lähtivät takaisin alukselleen, he kaikki olivat rentoutuneet illan mittaan totuttuaan toisiinsa, Teijon jännitys oli häipynyt ja hän odotti innolla tutustumista Aliteekien alukseen. Hän sulkeutui makuupussiinsa, ja hetken levottoman pyörimisen jälkeen sai kuin saikin kiinni unenpäästä.

********
Helikopterin lapojen yksitoikkoinen läpsytys unetti, ja Teijo torkkuikin puoliksi unessa istuimellaan. Oli kulunut yli kolme viikkoa siitä kun hän oli palannut pohjoisesta kotiinsa, ja ne olivat olleet kiireisiä viikkoja. Viimeisen kokonaisen päivänsä korvessa hän oli viettänyt Aliteekien avaruusaluksella Mirlee oppaanaan. Herättyään, ja nopean aamupalan syötyään, hän oli kiirehtinyt kadonneen polun kohdalle, josta Patusk oli saattanut hänet vain puolen kilometrin päässä metsässä olevalle alukselle.

Tähdenlento oli taitavasti piilotettu, sen päälle oli laitettu sammalta, oksia ja pieniä puita ja pensaita, sitä tuskin olisi havainnut läheltäkään ilmasta. Se oli noin 40 metriä pitkä, ja 10 metriä leveä, ja muistutti pulleaa kalaa ilman eviä ja pyrstöä. Mirleen, joka olikin paljastunut aluksen päälliköksi, ja Patuskin lisäksi miehistöön kuului vielä neljä muuta jäsentä, jotka olivat suhtautuneet Teijoon uteliaan ystävällisesti. Teijo oli ihastellut aluksen siistejä sisätiloja, miehistölläkin oli oikein viihtyisät asuinhuoneet, vai hyteiksikö niitä kutsuttiin, Teijon laskujen mukaan aluksella oli tilat kaikkiaan kymmenelle miehistön jäsenelle.

Tähdenlennon tekniikasta hän ei ollut ymmärtänyt mitään, vaikka sitäkin Mirlee oli yrittänyt hänelle hiukan selittää. Hän oli todennut ystävällisesti että ei hänen varmaan tarvitse siitä mitään tietää, niin mielenkiintoista kuin se voisikin olla. Mielessään Teijo oli virnuillut ajatellessaan mitä jotkut valtiot olisivat valmiit maksamaan, tai tekemään päästäkseen käsiksi siihen. Mirlee esitteli myös aluksen ohjaustilan, siellä oli kolme istuinta joiden ympärille oli ahdettu kaikenlaisia näyttöjä ja laitteita, se muistutti kai hiukan lentokoneen ohjaamoa. Siellä oli myös kaksi pienehköä soikeaa ikkunaa, joista ei nyt nähnyt ulos kaiken aluksen peittävän naamiointitavaran vuoksi.
Seuraavaksi he olivat tutustuneet onnettomuuden aiheuttamiin vaurioihin, ja tehneet tarkat laskelmat ja mittaukset tarvittavista putkista ja muutamista muistakin pienistä osista jotka Teijo koettaisi hankkia.

Vihdoin päivän lopuksi hän oli istunut Mirleen ja Patuskin kanssa Tähdenlennon koruttoman viihtyisässä messissä, tai ruokalassa, miten sitä halusikin kutsua. Kokeneella rakennusinsinöörin katseella Teijo oli arvioinut messin olevan kokoa noin 5 x 6 metriä, siellä oli kaksi pöytää keskellä, ja kahdella seinustalla oli ilmeisesti jonkin eläimen nahalla päällystetyt sohvat pienine sohvapöytineen. Metallisille seinille oli laitettu kaikenlaisia maisemakuvia mieltä piristämään, ja yhdellä seinällä oli isohko pyöreä ikkuna. Teijo oli ilahduttanut Mirleen antamalla hänelle paketillisen kahvia teko-ohjeiden kera, ja hänelle oli myös tarjottu jotain lihapasteijan tapaista ihan hyvää syötävää.
Teijo oli kysellyt lisää heidän kotimaailmastaan ja oloista siellä, sekä kertonut myös Maapallon elintavoista ja monista ilmiöistä heille. Lopuksi he olivatkin tulleet yhteisymmärrykseen siitä, että ehkäpä olisi jo aika Ihmisten ja Aliteekien kohta tutustua toisiinsa enemmänkin. Sovittuaan Teijon seuraavasta yhteydenotosta, ja parista muustakin asiasta, Teijo oli palannut leiriinsä viimeiseksi yöksi. Seuraavana aamuna pakattuaan tavaransa ja siivottuaan jälkensä, hän oli lähtenyt paluumatkalle kotiinsa.

Pari ensimmäistä päivää oli mennyt sopivan metallifirman löytämiseen, firman joka pystyisi tekemään mittojen mukaisia metalliputkia ja muita osia haponkestävästä teräksestä, ja nopealla aikataululla. Onneksi sellainen metallipaja oli löytynytkin sitten paikasta jossa oli paljon metalliteollisuutta, ja se oli sopivan läheltä Aliteekien piilopaikkaa, eli Torniosta.

Kaikenlaista muutakin järjestelyä oli ollut runsaasti, helikopteri tavaran kuljetukseen oli pitänyt löytää ja varata hyvissä ajoin ym, tekemistä oli riittänyt. Mutta Teijo oli aikaansaava mies, ja kaikki oli onnistunut ilman suurempia hankaluuksia. Ja nyt hän olikin sitten kopterissa, yli kolmensadan kilon putkikuorman roikkuessa tukevassa kuljetusverkossa koneen alla, ja sisätila täynnä kaikenlaista tavaraa pakattuina sopivan kokoisiksi ja painoisiksi paketeiksi jotka voisi laskea vinssillä alas maahan, sillä kopteri ei pystyisi laskeutumaan tiheän metsän keskelle.

Hieman olivat lentäjä ja hänen apulaisensa ihmetelleet tilattua reissua ja tavaroita, mutta selitys omalaatuisesta miljonääristä jolle alettaisiin rakentaa erämökkiä meni jotenkuten läpi. Ja kun reilusti maksettiin, niin mitäpä se heille kuului. Niinpä he olivat nyt matkalla Torniosta melkein suoraan itään, paikkaan jonka Teijo oli ohjelmoinut puhelimensa GPS-sovellukseen. He löysivät kapean joenuoman vaivatta, ja jatkoivat sitä seuraten pohjoiseen kunnes Teijo tunnisti leiripaikkansa, ja myös GPS antoi värinähälytyksen. Nyt Teijon oli helppo neuvoa kopteri paikkaan missä polku oli, ja siitä lähelle, noin sadan metrin päähän hyvin piilotetusta Tähdenlennosta.

Lentäjä ohjasi kopterin leijumaan niin alas lähelle puidenlatvoja kuin oli mahdollista, ja Teijo laskettiin vinssillä maahan ottamaan tavaroita vastaan. Kaikki kävi taitavalla kopterimiehistöllä nopeasti, ja pian oli koko lasti purettu ehjänä puiden keskelle. Teijo viittoi lentäjälle merkin, ja kopteri nousi ylemmäs suunnaten kohti Ranuaa, jossa se tankkaisi ennen paluutaan Tornioon. Teijo alkoi purkamaan putkia verkosta, ja kopterin säksätyksen kadottua kauas luoteeseen, liittyi koko Tähdenlennon miehistö hänen avukseen.

********
Yksittäiset putket ja muut osat eivät painaneet kovin paljoa, joten tunnissa oli kaikki tavarat siirretty sisälle Tähdenlentoon, ja miehistö aloitti heti korjaukset. He olivat uskomattoman taitavia ja nopeita, Teijo seurasi heidän työskentelyään hämmästyneenä, ja ymmärsi vihdoin kuinka he olivat pystyneet piilottamaan käyttämänsä metsäpolun niin nopeasti. Teijolla oli ollut aikainen herätys Torniossa, ja hän vetäytyikin nukkumaan jo kellon tullessa yhdeksän, kun taas Aliteekien vuorokausirytmi oli erilainen. He tarvitsivat lepoa vain nelisen tuntia kahden vuorokauden aikana, joten he jatkoivat ahertamista läpi yön.

Teijo heräsi pienestä mutta viihtyisästä hytistä aikaisin aamulla, ja suuntasi kulkunsa aluksen messiin. Siellä odotti mieluisa yllätys, tuore kahvi tuoksui ja Mirlee istui toisen tilassa olevan pöydän ääressä pukeutuneena tiukkaan tummaan haalariin jonka rintapielessä oli jokin punainen merkki. ”Teijo ystävä, hyvä on aamu meillä”, sanoi Mirlee hänet huomattuaan, ja Teijo oli huomaavinaan hänen äänessään ehkä jonkinlaista iloisuutta?

”Hyvää huomenta Mirlee, olet keittänyt kahvia, voinko ottaa sitä?” Teijo sanoi huolellisesti ääntäen. ”Hyvää huomenta, niin se sana olikin, ja tietysti ottaa kahvin kun Mirlee keitti sinulle. Tiesin minä että aivan pian varmasti Teijo heräät.” Ja Mirlee viittasi kädellään pöydässä olevaan kannuun jonka vieressä oli pieni muki. Teijo istui ja kaatoi itselleen kahvia. ”Kuinka korjaus on onnistunut siellä? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. ”Voi että kaikki on oikein hyvin aivan kohta ja pian”, vastasi Mirlee. ”Sinun uudet putket osat on oikein oikein hyviä Tähdenlentoon meille, siis pääsemme kotimatkaan heti kun pimeä yö on.” Teijo oli yllättynyt heidän nopeudestaan.

Kahvit juotuaan he siirtyivät ohjaamoon, jossa aluksen päälliköllä oli ilmeisesti monenlaisia säätöjä ja testejä tehtävänä ennen pitkää avaruusmatkaa. Joten Teijo ei sitten viitsinyt jäädä sinne häiritsemään sen enempää, vaan kävi tavaroistaan onkivehkeet mukaan ja lähti joelle. Hänen mielessään oli muutama makoisa puronieriä joista hän voisi tehdä uusille ystäville ja itselleen vielä vaikka kunnon kalakeiton.

********
Teijo istui rannassa metsästä löytämänsä pölkyn päällä pieneen koivuun nojaten, ja katseli miettiväisenä ympärilleen. Hän piti tästä pienestä joesta lähiseutuineen, ja ilman tätä uskomatonta kohtaamista Aliteekien kanssa, hän olisi jopa voinut ostaa leiripaikkansa tontin itselleen lomapaikaksi. Teijo hymähti ajatukselle, häntä odottaisi tulevaisuudessa aivan erilaiset lomanviettopaikat. Hän oli tehnyt ratkaisun alitajunnassaan luultavasti heti kun oli astunut ensimmäisen kerran Tähdenlennon sisälle liki neljä viikkoa sitten, jotenkin hän oli heti tiennyt että tiettyä rakennusmestarin toimiston ovea hän ei koskaan avaisi uudestaan.

Kun hän oli ollut kolme viikkoa hankkimassa varaosia Tähdenlentoon, oli hän samalla hoitanut kaikki henkilökohtaiset asiansa. Ja irtisanoutuminen työpaikasta oli ollut se kaikkein virkistävin tapahtuma. Hän ei ollut vaivautunut edes hakemaan vähäisiä omia tavaroitaan toimistostaan, vei vain irtisanoutumisilmoituksen kunnantoimistoon, ja tutun virkailijan hämmästyneisiin uteluihin hän oli vastannut ilkikurisella hymyllä. Teijo oli käynyt myös ainoan lähisukulaisensa, eli muutaman vuoden nuoremman siskonsa luona, ja kertonut tälle kaiken. Sisko oli hieman stressaantunut kuusivuotiaan pojan yksinhuoltaja, ja uskoi veljensä seonneen pyytäen tätä hakeutumaan heti hoitoon. Teijo oli vain nauranut ja halannut siskoaan sekä poikaa hyvästiksi, ja kertonut heidän luultavasti kuulevan enemmän Aliteekeista ehkä jo muutaman vuoden kuluttua.
Saatuaan vihdoin kaikki asiansa hoidettua kotipaikkakunnallaan, Teijo oli lastannut autoonsa hiukan vaatteita ja muita tavaroita joita voisi tarvita uudessa kotimaailmassaan. Lopuksi hän oli käynyt Pauligin varastolta Helsingistä hakemassa tilaamansa kahvipensaan marjat, hän aikoi perille päästyään hankkia Mirleen avustuksella hiukan maata, ja aloittaa kahvinviljelyn. Vihdoin kun kaikki oli valmista, Teijo oli ajanut pitkän matkan pohjoiseen Tornioon. Siellä hän oli vienyt tavaransa valmiiksi helikopterifirman varastolle, jonne metalliputket ja muutkin osat toimitettaisiin seuraavana päivänä.

Aamulla hotellissaan Teijo oli syönyt viimeisen suomalaisen aamiaisensa, ajanut sitten autoliikkeeseen myymään autonsa, ja maksanut heti metallifirman ja helikopteriyhtiön laskut pois. Uudehkon auton myyntihinnasta oli laskujenkin jälkeen jäänyt vielä mukava summa, jonka hän oli siirtänyt siskonsa tilille, sisko saisi myös lähipäivinä pankista kirjeen jossa olisi omistuspaperit hänen kaksioonsa loppuine tavaroineen. Teijo toivoi siskonsa elämän hiukan helpottuvan näiden hänen lahjoituksiensa ansiosta. Viimein hän oli mennyt taksilla helikopterifirmalle, ja muutaman tunnin kuluttua he olivatkin olleet jo matkalla.

*******
Siinä joen rannalla ajatuksissaan Teijo oli samalla saanut pyydettyä kolme mukavan kokoista kalaakin, hän vilkaisi puhelintaan, kello lähenteli jo kahta, ja hänen työnantajaltaan...siis entiseltä työnantajaltaan oli tullut kaksi puhelua joita hän ei ollut kuullut puhelimen ollessa ”älä häiritse” tilassa. Teijo veti kätensä taakse, aikomuksenaan lähettää puhelin lopulliseen lepopaikkaansa joen pohjalle, mutta sai pysäytettyä heittoliikkeen viime tipassa. Olihan hänellä laitteen muistissa paljon muistoja joita varmaan olisi joskus myöhemmin mukava katsella, muun muassa valokuvia siskosta ja tämän pojasta, joistakin työkavereista, ja kotikaupungista yleensä. Ja ehkäpä Aliteekit olisivat kiinnostuneita tästä vieraasta elektroniikasta, ja osaisivat vielä ladata puhelimen akunkin.

Teijo nousi ylös ja keräili kalansa ja tavaransa. Hän katsoi vielä kerran ”omaa” jokeansa hiukan haikeana mutta vailla katumusta, ja lähti hitaasti kohti Tähdenlentoa joka olisi hänen ahtaanpuoleinen kotinsa seuraavat noin seitsemän kuukautta. Se olisi pitkä aika, mutta hän tiesi selviävänsä siitä, hän aikoi ensin oppia Aliteekien kielen täydellisesti, hypnoosiunessa ja keskusteluilla miehistön kanssa. Sitten hän lukisi kaiken heidän kirjallisuutensa pienestä kirjastosta jonka hän oli huomannut aluksella olevan. Suunnitelmana hänellä oli myös oppia Mirleen opastuksella lentämään Tähdenlentoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa Aliteekien lentäjä. Teijolla tulisi kyllä olemaan paljon tehtävää aikansa kuluksi, ja hän oli todella innoissaan, häntä odotti jännittävä loppuelämä.

Ja niin, hiukan ennen syksyisen pimeää keskiyötä Mirlee käynnisti naamiointiaineksista puhdistetun Tähdenlennon, ja nosti sen hitaasti ylös puiden yläpuolelle. Vain muutamat suomalaisen metsän asukit kuulivat aluksen hiljaisen murinan kun se keräsi lämpöä monimutkaiseen voimanlähteeseensä, lähtien sitten rauhallisesti vauhtiaan kiihdyttäen kohti kaukaista kotiaan.













Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Tähdenlennon kadonnut polku 2021-05-04 20:59:14 Oriodion
Arvosana 
 
4.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 04, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Olipas mukava tarina. Alku oli ehkä vähän pitkäveteinen, mutta toisaalta se kuvasti hyvin Teijon persoonaa, eikä se enää tässä vaiheessa haittaa kun pääsi näihin varsinaisiin tapahtumiin. Ja ihan hyvää kuvailua kuitenkin tuollaisesta leppoisasta eräjormailusta.

Arska julkaisi täällä aika äskettäin toinen vähän samanlaisen tarinan, missä tutustuttiin Maahan saapuneeseen muukalaiseen. (Kaukainen vieras.) Näitä oli hauska verrata. Itse arvostan sun jossain määrin realistishakuista suhtautumista näihin scifi-asioihin. Ajan ohittamat oli seikkailullisempi ja siinä oli enemmän scifiä sisältöä, niin siitä tykkäsin siinä, mutta tämä oli myös mukavaa vähän leppoisampaa scifiä.

Loppu oli myös koskettava, miten Teijo jätti kaiken taakseen, mutta kuitenkin huolehti että maallinen omaisuus meni siskolle tarpeeseen, ja säilytti puhelimenkin kuvineen.

Pikkujuttuna kiinnitin huomiota siihen että Aurinko kirjoitettiin isolla A:lla. Yleensähän se kirjoitetaan aurinkona, mutta itse oikeastaan tykkään tuosta muodosta, jolla viitataan Aurinkoon tähden nimenä eikä vain jokapäiväisenä valopallona.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews