Review Detail

Niin, kyllä kai me aina suodatamme lukemamme omien kokemusten ja näkemysten kautta, ja oma suhtautumiseni ihmisiin on epäuskoinen ja ehkä kalseakin. Ihminen ei herätä minussa minkäänlaista luottamusta. Silti näen asiat ihmisen silmin ja teen helposti sen olettamuksen, että edessäni, riveillä, on ihminen, eikä Jumala tai joku muu aineeton yliolento. Luulen, että runon alku sai minut toivomaan joko täydellistä tuhoutumista tai ihmisestä itsestään lähtevää uudelleensyntymää. Minulla on sellainen motto, että aito muutos voi lähteä vain ihmisestä itsestään, ei muista.

Minä kyllä pidän siitä, miten ja mistä kirjoitat. Runoissasi on aina joku juju, joka saa miettimään. Herätät ajatuksia ja keskustelua. Se on hienoa.

Kiitos kommentista! Arvelinkin, että runon loppukaneetti, jossa tulee vaikutelma ihmiseen turvautumisesta ja sitä kautta eheytymisestä, sai aikaan sinussa kalseuden ja lattean tunteen. Ymmärrän täysin, koska itsekin (runo on siis omakohtainen kokemus) olen sitä mieltä, että muutos lähtee lopulta ihmisestä itsestään. Ihminen itse parantaa itsensä. En halua Jumalaa sulkea pois tästä prosessista (kun en tiedä hänen osuuttaan, voin vain uskoa), mutta jos psykologisesti ajatellaan, niin eheytyminen on ihmisen omissa käsissä siinä vaiheessa, kun hän ymmärtää eheytymistä tarvitsevansa. Silloinkin saatetaan tarvita muiden apua ja suojelua alkuvaiheessa paljonkin. Kyllä me toisiamme tarvitsemme siinä vaiheessa, kun omat voimat ovat loppu tai mieli on täysin pirstoutunut, mutta itse eheytymisprosessi ja sen läpikäyminen on ihmisen oma työ (ehkä Jumalankin... you never know).

Puhuin tuossa mielenterveyden suurista ongelmista. Runon minällä on niitäkin, mutta runo kertoo ehkä vielä enemmän siitä pohjattomasta kaipuusta tulla hyväksytyksi kaiken kattavan arvottomuuden kokemuksen keskellä. Että jossain olisi joku, joka voisi hetken sietää tuollaista jäävuorta lähellään. Ehkä runossa halutaan nähdä oma itse toisen silmin - rakastamisen arvoisena. Tällaisiin kokemuksiin tarvitsemme usein toista, ymmärtävää ihmistä. Ne voivat olla ihan pieniä ripauksia hyväksyntää. Vesilasi ja salaatti moraalisessa ja oikeassakin krapulassa makaavalle surkimukselle tai Muumikirjan lukeminen syvässä masennuksessa lamaantuneelle. Nämä esimerkit ovat oikeasta elämästä. Nuo ovat olleet minulle se "lämmin kainalo". Suurimman osan ajasta olen kuitenkin ihan yksikseni ja itsekseni eheytynyt, itse itseäni armollisin silmin koittanut katsella.

Mutta kyllä - muutos lähtee ihmisestä itsestään. On silti inhimillistä toivoa pahoina päivinä, että joku tulisi ja nostaisi pystyyn. Tiedän jo lähes 15 vuoden kokemuksella, että itse tässä on lopultakin omat kamppailut kamppailtava ja itse itsensä pystyyn kammettava viime kädessä. Uskon silti myös vuorovaikutteiseen rakkauteen ja sen voimaan vahvasti.