(Kirjoittajan huomautus: harmi ettei tänne saa samoja sisennyksiä ja kursiivia kuin tekstinkäsittelyohjelmassa saa. Sama typografia kuin painetussa tekstissä olisi kiva. Liekö mahdollista?)
S.T. Rauma
Epävakaus oli säännöllistä. Olipa telakanniemi sitten lumen peittämä tai helteen hehkuttama, vähän väliä sää pieksi sitä. Meren äärellä se sai niskaansa enemmän kuin mantereen yritykset, mutta mitä muuta voi odottaa, jos telakka rakennetaan suojaisan lahden sijaan niemenkärkeen.
Luurankomaiset nostokurjet harjoittivat hiljaista tai’chiaan; kaulat piirtelivät ilmaan kuvioitaan ja päät roikottivat laivojen osia. Nosturit kiiltelivät, mutteivat uutuuttaan vaan jäisyyttään. Alijäähtynyt vesi oli kuorruttanut harmaat ja keltaiset teräspalkit kauniiksi. Ruostevalumatkin näyttivät rappion sijaan taiteelta, ja kaikkea säesti vaijereissa vonkuva tuuli.
Vuoden kylmin kuukausi ei ollut vielä antanut lunta. Niin taivas kuin maa näytti masentuneelta, vaikka jälkimmäistä täplitti keltaisten kypärien hyörinä. Yksi niistä irtautui virrasta. Täplä ei keikkunut kuten muut, vaan kiihdytti luotisuoraan kohti matalaa rakennusta. Ovesta tuli ulos valkoinen kypärä. Kypärät kohtasivat, olivat hetken paikoillaan ja menivät molemmat sisään.
Työnjohtaja O. J. Kero asetteli kypäränsä naulakkoon ja nappasi stressipallot pehmeään käteensä. Palloihin oli maalattu pirun silmät. Ne alkoivat pyöriä kuin kuulalaakerit. Jossain antoi tuuli peltikatolle kyytiä ja metalli kirskahteli. Hontelo nuorukainen tuijotti työnjohtajaa; he olivat kuin kaksi ihmisenmuotoista huonekalua, toinen kukkateline ja toinen nojatuoli. Kuulat vain rahisivat.
Kero yritti selvittää kurkkuaan, mutta päätyi nielaisemaan. Sormet pyörittelivät palloja kuin eivät koskaan olisi muuta tehneetkään. Miehen silmät ammottivat auki.
─ Palkankorotusasiaako sulla oli? hän sai kysyttyä ja luki toisen haalareista: Ville Vanhanen.
─ Saatko sä tarpeeksi? Vanhanen kysyi.
Työnjohtajan kuulat pysähtyivät. Hän vilkaisi Vanhasen sormusta hipelöiviä sormia. Saanut tarpeeksi mitä? Palkkaa vai pillua? Sanat olivat tulleet monotonisesti, paljastavia painotuksia ei ollut ja lapsenomaiset kasvot olivat tyynet. ”kyllä” ja ”en” olisivat molemmat tuhoisia vastauksia. Sitten Kero tajusi: kysymyksen voi väistää kysymyksellä. Stressikuulat alkoivat taas jauhaa.
─ Miksi kysyt?
─ Teillä on väärä markkinointistrategia, nuorukainen sanoi.
Kero hölmistyi, mutta purskahti sitten hekottavaan nauruun. Hän asetteli silmännäköiset kuulat takaisin laatikkoon ja avasi tietokoneen. Villen silmät jäivät kuuliin. Hän mietti, olivatko ne Keron omat ruosteenruskeat lasisilmät; sokeampaa työnjohtajaa sai hakea.
─ Etkö usko? hän kysyi.
─ En. Voit mennä toimarin puheille, Kero sanoi ruudulle.
─ Kannattaisi uskoa.
Luonteeton ääni kuulosti työnjohtajan korvissa uhkaukselta. Lapsi uhkailee esimiestään. Kero näytteli välinpitämätöntä, luki muka sähköpostia, suki ohuita hiuksiaan. Hän käännähti ja aikoi kysyä, oliko jotain muuta, mutta Vanhasta ei näkynyt enää missään. Ovi vain palautui juuri lukkoonsa. Keron ryhti lysähti. Hän jäi tuijottamaan ovea.
Lopulta oven pintaan muodostui pieni musta ihmisen hahmo. Sillä oli hame. Jostain takaa alkoi kuulua musiikkia ja puheensorinaa, loisteputket himmenivät. Tupakansavu alkoi kiemurrella nenään, mutta Juhanin aivoihin asti pääsi vain parfyymin elegantti tuoksu kesäisessä yökerhossa.
Naisten vessan ovi avautui ja siinä hän hymyili taas: Lilian. Sitä nimeä nuori nainen oli käyttänyt hipaistessaan muka vahingossa Juhanin haaroväliä. Hänen suklaanväriset hiuksensa hohtivat ja huulet olivat kuin kaksi kirsikkaa. Musta tiukka mekko oli kuin toinen iho. Voimistelijannäköinen tyttö nytkäytti lanteensa kädellään toiselle puolelle, ja pään toiselle puolelle. "Epäiletkö? Kyllä tämä nyt oikeasti tapahtuu" hän tuntui sanovan, otti kissamaisen askeleen kohti Juhania ja ─ kompastui.
Mies syöksyi. Hän ehti juuri ja juuri koppaamaan Lilianin ennen kuin tämän leuka kolahti lattiaan. Miten humala ei aiemmin näkynyt? Juhani tunsi rinnat kämmenissään. Joku muu olisi kirkaissut ja syyttänyt kourimisesta, mutta Lilian painoi Juhania tiukemmin itseensä ja kikatti jollain tavalla älykkäästi. Miehen mielessä vilahti, että hänellä voisi olla samanikäinen tytär. Homma pitäisi jättää sikseen. Ylös päästyään Lilian kuiskasi otetaan huone ja nuolaisi korvannipukkaa. Juhani ei ollut uskoa korvaansa. Hän työnsi tytön erilleen, otti käsistä kiinni ja katsoi silmiin. Sormuksia tuntui olevan, mutta ei juuri siinä sormessa. Minä tarjoan, mies kuiskasi juhlallisesti ja talutti Lilianin ulos kesäyöhön, kunnes tajusi, että hotelli onkin samassa rakennuksessa.
"Koska sä oot niin söötti ja pehmeä" oli tyttö vastannut Juhanin kysymykseen. "Ja siks, että sä haet miesten vessasta lisää kumeja sillä välin kun mä hoidan omia nameja"
Lilian sipsutti vessaan ja veti oven kiinni. Juhani katsoi pitkään perään. Hän ostaisi koko automaatin tyhjäksi. Mies ponkaisi ylös, pukeutui ja kaivoi lompakkonsa takista, mutta muisti heti ettei käytä käteistä. Mitä nyt? Voisiko lainata vastaanotosta? Ei. Ei kannata antaa enempää vettä huhumyllyyn, joku voi luulla että isä ja tytär… Juhanin katse osui Lilianin käsilaukkuun. Kyllä hän ymmärtää, ja aikaa hukkaamatta mies kaivoi lompakon esiin.
Tarrakuvasta vastaan katsoi tummahiuksinen mies. Se saattoi olla kuka tahansa, veli esimerkiksi. Vetoketjutaskun takaa löytyi euroja, Juhani riemastui. Mutta löytyi myös yksi rikkinäinen kolikko, josta oli jäljellä vain reunat.
Vessa vedettiin.
Juhanin mieleen palautui nuoren naisen kimmoisa vartalo. Miten monissa asennoissa hän voisi tämän vielä ottaa. Rakastella kuin mies, joka hän joskus nuorempana oli ollut.
"Jokainen tekee omat valintansa"
Hän tipautti sormuksen takaisin, otti eurot ja asetteli tavarat kuten ne olivat olleet ja kiirehti miesten vessaan.
Lilian odotti sängyllä vain osittain peitettynä. Huulissa oli uutta punaa. "Voi luoja" Juhani huokasi. Hän repi vaatteensa yltään kuin peläten että kangastus katoaisi. Kädet tärisivät himosta niin, ettei hän saanut kondomia auki. "Anna mä" Lilian sanoi ja alkoi varmoin ottein rullata kumia peniksen päälle. Juhani antoi silmäluomiensa painua kiinni.
Tuolilla istuva Kero tunsi käden haaroissaan. Ylävartalo alkoi huojua, tuoli nitistä. Tuoksut olivat kadonneet ja vaatteet tulleet päälle. Juhani vilkaisi luomien raosta: ovi oli kiinni. Sen oli sulkenut mies, jonka kasvot olivat olleet Lilianin lompakossa. Samat ruskeat lapsensilmät. Ville Vanhanen oli Lilianin mies.
Paskat siitä. Kero alkoi jo huohottaa. Hänen kätensä hinkkasi sepaluksen kohtaa. "Saatana" hän ajatteli. "Muistellaan nyt viime kesän hotelliöitä kunnolla. Lilianin iho, tuoksut, kehon kaaret, solat, laaksot, aukot ja netistä tilatut makukondomit. Tulkoot kalsareihin. Tuskin kukaan juuri nyt…"
Ovi repäistiin auki.
─ Ne on mennyt lakkoon!
Nuori hitsaaja Ville Vanhanen oli marssinut liian suurissa haalareissaan suoraan Suomen Telakka Rauma Oy:n toimitusjohtajan toimistoon. Aivan kuin omistaisi koko telakan. Edes kypärää tai hitsaushuppua hän ei ollut riisunut kun nykäisi pomonsa oven auki.
Teräsmiehennäköinen toimitusjohtaja hätkähti ja näppäsi äkkiä puhelimen kiinni. Sekunnin kymmenesosan hän näytti siltä, kuin olisi jäänyt jostain kiinni, mutta nopeasti katse porautui Vanhasen sieluun. Tämä lausui:
─ Sinun pitää nyt kuunnella minua.
─ Totta kai Ville, olethan sinä tärkeä ratas organisaatiossamme, Timo Sukula sanoi ja nousi seisomaan sinisessä puvussaan. ─ Me täällä S. T. Raumassa olemme yhtä perhettä.
"Olemme yhtä perhettä" oli Sukulan lempifraasi, jota hän jakoi punttisalilla ja ruokakaupassa. Joku oli epäillyt, ettei kuitenkaan kotonaan.
─ Teillä on väärä markkinointistrategia, hitsaaja totesi.
─ Niinkö? Olipas vahva aloitus. Millä tavalla väärä?
─ Väärät arvot.
─ Kyllä ne ovat ihan oikeat. Yrityksen on tehtävä rahaa. Mediatalo tutkii kuluttajabarometrit ja maailman trendien suuntaa. Me olemme ajan hermolla. Jäänmurtajia, tutkimusaluksia ja loistoristeilijöitä tarvitaan. Aiesopimuksia solmitaan ympäri maailmaa. Teemme voittoa. Mikä on ongelma?
─ Ette tee kauaa, koska ihmiset on unohdettu. Asiakkaat ja meidät työntekijät.
─ Ville, höpö höpö. Te olette kaikki kuin omia lapsia!
Hitsaaja Vanhanen tuijotti ruskettunutta ja elinvoimaa tihkuvaa toimitusjohtajaa viattomilla lapsensilmillään. Sukula oli näyttänyt enemmän Clark Kentiltä kuin hahmo itse: otsakiehkurat olivat vallanneet koko pään.
Lohkohalliin palattuaan Vanhanen jäi suuren näytön eteen. Siinä näkyi teinityttö, jonka sieraimista sojotti katkaravut. Video oli MediaTalon uusi ”kreisikampanja”: näyttelijöille käsikirjoitettiin häpeäntappokohtauksia. Kuvankaunis nainen, liian nuori lasten äidiksi, torui miestään ja nyppäsi katkaravut tyttärensä nenästä, ennen kuin tämä vetäisisi ne liian syvälle. Siinä vaiheessa teinipoika jo nippaili tryffelinpaloja naapuripöytään ja isä puhalteli pillillä kuplia viiniin. Ruudun yli vaappui teksti: ”Be yourself”.
Vanhanen huokaisi, puki ilmastoidun hitsauskypärän päähänsä ja polvistui hitsauskolvi kädessään M/S Baltic Princessin lohkon äärelle. Valokaari syttyi. "Rakennan rautaa maailman merille ruostumaan" hän oli ajatellut, kun äkkiä ajatus katkesi ja siirtyi ilmaan. Happi oli loppumaisillaan. Laiha sininen varsi ojentautui ja otti avaruuskypärän päästään. Hallissa kajahti kumea naurun remakka. Paco kavereineen heilutteli Villen kaksin kerroin taitettua ilmaletkua hammasrivistö loistaen.
─ Vije, my man. Mita kuuluu?
Ville tiesi että espanjalaiset ääntävät tupla-ällän jiiksi.
─ Ei mitään, hän vastasi. ─ Kävin Sukuloimassa.
Paco tiesi, että Suomen negaatio on hyvä asia ja Sukulaiset tarkoittaa johtajaa.
─ Sina puuta lisa palkka? Pacon kaverit naureskelivat sanan ”puuta” kohdalla.
─ Yritin puhua järkeä.
─ Jarki, ahaa. Mieli. Onnistuiko sina?
Ville kertoi. Espanjalaisporukka oli kuunnellut hievahtamatta. Paco tulkkasi. Kun Vanhanen pääsi kohtaan, jossa Sukula oli puhunut ”lapsistaan”, pyyhkäisi kuohahdus porukan yli. Que puta! No soy un nino! Miehet elehtivät villisti ja ennen kuin Ville vähän espanjaa ymmärtävänä ehti korjata asian, kaksi kiihkeintä oli jo ampaissut kertomaan kavereilleen.
Vanhanen tunsi paniikin nousevan sisällään. Hän oli juuri oikaisemaisillaan Pacolle väärinkäsityksen, kun päättikin pitää suunsa kiinni. Oliko se ilkeyttä vai oikeudentajun heräämistä, hän ei tiennyt. Hän oli päättänyt ottaa riskin. Sitä paitsi hän kuvitteli miten nopeasti kiihkeä puhe leviäisi. Hitaampien suomalaisten kohdalla tilanne saattaisi olla korjattavissakin.
─ Han pitaa meita lapsina? Onko meilla lapsen palkka? Mita sina Vije saa palkkaa?
Ville kertoi. Hän ei ollut kirjoittanut mitään salassapitosopimusta.
─ Sina olet lapsi ja sinulla on miehen palkka!
Paco oli alkanut pulputa espanjaksi. Silloin Vanhanen oli tiennyt kääntyä ja ryhtyä töihin. Kielimuuri, hän oli ajatellut ja hymyillyt, vaikka seuraava työpiste olisi sokkeloisen lohkon uumenissa.
"Saatanan neekerit" Sukula ajatteli puhelin kädessä. Käsivoimat melkein mursivat luurin. "Pilaavat perheyrityksen maineen"
─ Se on laiton lakko Onni! Hän huusi puhelimeen työnjohtaja Kerolle. ─ Niille voisi kertoa sakon ja työsopimuksen purun mahdollisuudesta!
─ Se on Juhani, Kero vastasi.
─ Sori, Juhani siis.
─ Hyvä toimitusjohtaja Sukula. Me ei saada työntekijöitä korvattua kovin nopeasti. Ja nyt on kiire saada etappivaihe 3 valmiiksi, Kero sanoi.
─ Se on totta. Kerrotko... Onni… Juhani... vielä kerran mitä he haluavat?
─ Sun pitää pyytää anteeksi tai maksaa tuplapalkka
─ No se on helppo valinta. Pyytää anteeksi mitä?
─ Olit kuulemma sanonut heitä lapsiorjiksi.
Sukula hiljeni. Sitten hän sanoi:
─ Vanhanen on vääristellyt mun sanoja. Se kosti kun en uskonut sen höpinöitä arvoista.
─ Mitä sanoja se vääristeli, jos saa kysyä?
─ Kerroin että perheyrityksessä kaikki työntekijät ovat kuin omia lapsia.
─ Niinpä.
─ Käske se Vanhanen tänne.
Hetken Vanhasen kasvot näkyivät kypärän muovin läpi. Lampun valossa kasvot olivat kalpeat. Hän tähtäsi pistoolinmallisella kahvalla sauman oikeaan kohtaan, nyökäytti päätään niin että tumma maski tipahti kasvoille ja painoi liipaisinta. Lanka työntyi kosketussuuttimen reiästä, ja osuessaan rautaan, hitsausliekki alkoi kipinöidä ja rätistä. Se valaisi harmaat välipohjan seinämät ja tukirakenteet. Ellei tila olisi ollut niin ahdas, että sinne piti ryömiä valmiiksi oikeassa asennossa, hitsaajan komea varjo kuvastuisi rautalaipioon.
Kahdenkymmenen sentin pätkän hitsaamiseen menisi muutamia minuutteja. Rälläkän, Kempin, lamppuroikan ja happiletkujen perässä raahaaminen 10 metrin teräksisessä kennosokkelossa vei parikymmentä minuuttia. "Pääsenkin suoraan tauolle" Ville ajatteli, kun äkkiä tauko tuli. Valo ja ääni katosivat. Pistooli ei suoltanut enää lankaa, Kemppi oli mennyt pimeäksi. Sähkökatkos se ei voinut olla koska lamput loistivat.
Siitä mistä mustat letkut menivät sisään lohkoon, työntyi suuri harmaa kypärä ulos. Sitä seurasi ketterästi keltaiset hanskat ja siniset haalarit. Ville repäisi hitsauskypärän pois. Mustat hiukset pursuilivat suojahupun alta märkinä kuin vastasyntyneellä. Silmät paloivat. Ja ne osuivat Keroon, joka seisoi päävirtayksikön vieressä. Sen käsissä pyöri pirunsilmät.
Jäätävä tihku kääri telakan harmauteen. Trukit oli hylätty keskelle tietä, innokkaimmat olivat paiskanneet kintaansakin mäkeen. Vanhanen ei ollut enää varma olisiko lakko sittenkään hyväksi.
Paco nojaili kavereineen parakin seinään. Tupakka kärysi. ─ Vije! Joku huusi. Muut yhtyivät huutoon. Kypärät alkoivat heilua, niitä lensi jopa ilmaan: ─ Free Vije! Free Vije! Paco oli ainoa joka ei tehnyt mitään.
Seuraavan parakin kohdalla tuprahteli useampi sähkötupakka ─ Free Ville! Free Ville! pilvien takaa kuului. "Mistäköhän he haluavat minut vapautettavan?"
Äkkiä se iski Villen tajuntaan: "Palveluksesta?"
Huoneessa haisi hiki ja deodorantti. Sukulan sormet pyörittelivät kuulakärkikynää ja terävät silmät seilasivat läppärin ja kännykän väliä. Ne osuivat ensin Vanhaseen, sitten Keroon.
─ Pitäiskö kerätä luurit pois portilla? hän kysyi.
Kero näki, että tosissaan. Taskusta alkoi kuulua rahinaa.
─ Saatanan somettajat on snäpännyt ja instaillut koko lakon nettiin ja tägännyt meidät siihen, Sukula jatkoi.
─ Ja nyt koko Rauma tietää siitä!
─ Koko maailma! Toimitusjohtaja oikaisi Keroa. ─ Tilaajaa myöten. Sieltä tuli noottia. Sakkoa rapsahtaa ellei E3 ole tällä viikolla valmis.
─ Työt on saatava käyntiin, Kero komppasi ja katsoi oikeudekseen tönäistä Vanhasta olkapäällään. Vanhanen kääntyi hitaasti katsomaan tätä. Sukula napsutteli pöydän takana kynän kärkeä sisään ja ulos. Se oli kuin hermostuneisuuden metronomi.
─ Se on sun hommas Ville Vanhanen, hän sanoi ja pamautti läppärin kannen kiinni. ─ Korjaat virhees. Suhun luotetaan.
Vanhanen otti hupun päästään. Mustat kiharat pelmahtivat esiin ja vasemmassa korvassa kiilteli kultainen nappi. Sukula huomasi sen ja joutui miettimään, oliko se homon merkki.
─ Ei onnistu, Vanhanen sanoi.
Kynä katkesi Sukulan sormissa.
─ Miksei?
─ En minä saa heidän uskomuksiaan enää muutettua. He luulisivat, että minut pakotettiin sovittelemaan.
─ Eikö töiden jatkuminen olisi kaikkien etu?!
─ Ei, jos perustuvat vääriin arvoihin.
─ Arvot nyt helvettiin! Konkurssissa niillä ei ole merkitystä. Olet hyvä työntekijä mutta...
─ Ette voi antaa potkuja.
─ Kuka potkuista on puhunut?
─ Älä viitsi puhua paskaa.
Sukula hämmentyi. Miten niin lapsellisilta kasvoilta voi tulla ruma sana.
─ Hyvä on. Vaikka oletkin kiihottanut työntekijöitä minua vastaan, etkä suostu yhteistyöhön.
─ Olen erottamaton osa tätä yritystä. Uskokaa pois, Vanhanen sanoi. ─ Sitä paitsi tarvitsen rahaa. Onni potkaisi kesällä vaimoani.
Kero oli ollut hiljaa vieressä, mutta nyt hän vavahti. "Mistä se voi tietää etunimeni? Potkaisi vai polkaisi?"
─ No mikäs Juhanille tuli? Sukula kysyi pöydän takaa.
Ville kääntyi ja kohtasi Keron laajenneet silmäterät.
─ Niin ei ketään potkittu, hän sanoi. ─ Laura on siis raskaana. Vihdoin. Valmistuu samaan aikaan äidiksi ja insinööriksi.
Keron ilme venähti vielä pidemmäksi. Hän kuvitteli RFSU:n katkeran työntekijän tökkivän reikiä kondomeihin. Vanhasen kasvoista ei voinut edelleenkään päätellä mitään. Aivan kuin niiden päällä olisi jokin aikaa kestävä kalvo. Hiljaisuus ja tuijotus alkoivat muuttua omituiseksi.
─ Haluatko sinä ehkä kysyä jotain? Vanhanen sanoi.
Keron suu aukesi, mutta ääntä ei tullut.
─ Hyvä on, paljastetaan sitten.
Keron kurkusta kuului ynähdys.
─ Me päätettiin ottaa selvää.
Keron pää näytti olevan kuin saunassa. Juuri kun suusta alkoi tulla ääntä, se meni kiinni. Mies nielaisi.
─ Se on tyttö.
"Kuka on isä!? Kuka on isä!?" Keron mielessä kirkui.
─ Onneksi olkoon! Toimitusjohtaja ärjäisi. ─ Kuules nyt erottamaton osa, kutsupa työväki ruokalaan ja hommaa sinne ämyrit. Hoidetaan anteeksipyynnöt alta pois. Voin sitten vastata tähän länsisuomen haastattelupyyntöön, että lööpit meni ohi.
Vanhanen näytti peukkua ja lähti. Toimitusjohtaja Sukula ja Työnjohtaja Kero jäivät katsomaan perään. Edellinen tunsi olevansa pullukka peukaloruuvissa, jälkimmäisellä oli mielessä pelkkä peukalo. Ja kyyti.
─ Mä meen katsomaan perään, Kero sanoi ja katosi. Toimitusjohtajan silmät kääntyivät kuvaannollisesti sisään päin. Mies jäi hieromaan peukaloaan.
Sininen BMW M5 otti asfaltin kurvit jämäkästi haltuun. Koivujen tummanvihreät lehdet vilkuttivat tuulessa ja nahkarattia piteli hikoileva käsi. ”Jos haluat kunnon naisen, mene tanssilavoille” oli isä sanonut. "Mä vähän epäilen" nuori Timo Sukula mietti. Isä oli palkannut pojalleen yksityisopettajan, mutta ensimmäiset olivat olleet liian nuoria ja kauniita. Vasta kolmas opettaja oli saanut askeleita pojan päähän. Timo painoi radio Mafian päälle, siellä joku hoki rytmikkäästi yhä uudestaan “my name is”.
Euran kohdalla näkyi punaista. Läntti tienvarressa heilui ja lähemmäksi päästyään Timo huomasi sen ottavan naisen muodon. Kun hän varmisti käden ja peukalon, mies alkoi jarruttaa. Hän avasi oven sisäpuolelta. Tyttö tuli niin vauhdilla sisään, että takapuoleen asti yltävät ruskeat hiukset meinasivat jäädä oven väliin. Timo valahti kauneuden edessä vakavaksi, ja vakavaksi meni tyttökin, mutta eri syystä.
─ Ei rokkia, iskelmää, hän torui ja vaihtoi kanavan YLElle. Ja repesi uudelleen hymyyn.
─ Helmi, hän kuiskasi ja antoi kätensä suudeltavaksi.
Timo ravisti sitä.
Matka Lallikselle meni Helmin ollessa suuna ja Timon korvana. Mitään muuta Timo ei kuullut kuin “musta tulee sairaanhoitaja”. Hän keskittyi enemmän puheen sointuun kuin sisältöön. Vasta kun Helmi avasi hansikaslokeron nenäliinoja etsiessään, Timo joutui selittämään ”likaisen väriset” anaboliset steroidinsa vitamiineiksi. Timon mielestä oli outoa pitää kirkkaan vihreää väriä likaisena.
Perillä mies ymmärsi kysyä luvan, ja juuri ja juuri uskalsi viedä.
He tanssivat koko illan aina Timon asuntoon ja sänkyyn asti. Helmi oli erittäin valmis. Timo vaihtoi liikkeensä lambadaan ja hyöri kuin väkkärä makaavan naisen ympärillä. Timo käytti käsiään ja kieltään.
Helmi voihki.
Timo ehdotti juttuja, mutta Helmi vain makasi ja hoki:
─ Tuu sisään, mä syön e-pillereitä.
Ja Timo tuli. Koko sänky natisi. Seinätkin.
Ja Timo lähti. Vaatteet päälle ja 500 markkaa yöpöydälle.
─ Taksiin, Timo sanoi Helmille, vaikka ajatteli ”lahna”.
Sukula huomasi hipelöivänsä peukaloaan. Se ei ollut liftarin peukku kuten Helmillä, vaan suora ja jämäkkä kuten masto. Helmiä ei ollut ikävä.
Puhelin soi.
─ Nyt olis kaikki valmiina lohkohallissa, Kero sanoi. ─ Ei mahtunut ruokalaan.
Sukula murahti, sulki puhelimen ja meni peilin eteen. "Täytyy olla esimerkillinen" hän mietti ja pyyhkäisi olematonta hilsettä sinisen puvun hartioilta. Kiharat hän suki geelillä väkisin taakse. Liian myöhään mies tajusi näyttävänsä gigololta. "Esi merkillinen" Sukula naurahti ajatukselleen. Onneksi lukulaseilla sai lisää haavoittuvuutta.
Toimitusjohtaja vaelsi tyhjien hallien läpi viimeiseen. Hän tiesi että ilmassa leijui hienonhienoa metallipölyä. Se tulisi näkyväksi vasta illalla niistäessä. Sukula oli osallistunut Pomona piilossa -ohjelmaan, mutta paljastunut nopeasti. Kehonrakentajat eivät jää huomaamatta.
Hitsaaja ja työnjohtaja odottelivat henkilönostimen vieressä. Heidän takanaan huojui ihmismeri, josta Sukula näki vain ensimmäisen aallon, mutta kuuli koko mainingin.
─ Eikö pönttö olisi riittänyt? hän sanoi.
─ Nyt näytetään että mekin osataan, Kero vastasi.
Huokaisten toimitusjohtaja ponnisti ja suorastaan lensi kaiteiden yli. Se näytti helpolta.
Kero ojensi mikkiä, liu’utti keskimmäistä kaidetta ylös ja sanoi:
─ Sit ku tulet pois, niin tule tästä välistä niin kuin normaalit ihmiset. Pistä valjaat päälle.
Sähköisen sirinän siivittämänä Sukula alkoi nousta ja mitä korkeammalle nousi, sitä pienemmäksi itsensä tunsi. Mikrofonin johto seurasi kuin häntä. Kännykät kelluivat kypärämeren pinnalla. Joissain välähteli salama.
Timo yritti unohtaa yleisön ja keskittyä puhumaan kuin yhdelle ihmiselle. Hän koputti mikkiä, se toimi.
─ On sattunut väärinkäsitys, hän aloitti, kun mikrofoni oudosti nytkähti. Sukula vilkaisi alas ja näki hitsaaja Vanhasen johto käsissään pudistelemassa päätään. Sukula nappasi itse johdosta kiinni ja nykäisi löysät sisään. Toisesta kädestä tuli vedonpoistaja.
─ Niin, rakas työväki, kuten sanoin, on sattunut...
Ensimmäinen huuto katkaisi lauseen. Hän jatkoi.
─ Hitsaaja Vanhanen on…
Toinen huuto sai jo vislausta kaverikseen, mutta Sukula tiesi, että sinnikkyys ja kolmas kerta palkitaan.
─ En ole koskaan sanonut teitä...
─ Pidan perdón por la insulta! Joku huusi, ehkä Paco. ─ Be a man! Beg!
Ja koska oltiin Suomessa ja Raumalla:
─ Pyyr ny helvet sentä anteeks, et päästä töihi!
Huuto ja vislaus yltyi. Hanskat ja kypärät alkoivat lennellä, maininki oli nousemassa myrskyksi. Sukulan taskussa värisi. Outlook näytti saapuneen englanninkielisen viestin:
Viimeisimpien sosiaalisesta mediasta havaitsemiemme uutisten mukaan teillä on toimitusongelmia. Arvioimme kyvykkyyttänne tuotteliaan telakan johtamiseen. Jos Etappivaihe 3 vielä viivästyy, joudumme perimään sopimuksessa mainitun sakkomaksun. Royal Cruises Ltd.
Mukana oli liitetiedosto, sen Sukula klikkasi automaattisesti auki.
Harmillisesti puhelin oli samassa kädessä kuin mikrofoni. Instagram-video, jonka tilaaja oli huolestuneena lähettänyt, avautui. Vanhasen yllätettyä Sukulan toimistossa puhelin kourassa, mediasoittimen ääni oli jäänyt niin sanotusti täysille. Niinpä mikrofoniin imeytyi ja kaiuttimista pamahti ilmoille sama meteli ja vislaus kuin S-hallissa oli ollut minuutteja sitten. Liveyleisö koki varmasti entiselämyksen, koska se hiljeni hetkeksi. Sitten alkoi huutomyrsky, ja ennen kuin Sukula oli saanut painettua videon kiinni, elävät ihmiset olivat jo voittaneet nauhoitetut itsensä.
Sukula hätääntyi ja huusi mikrofoniin:
─ Hyvä on! Hyvä on! Anteeksi!
─ On your knees! Kuului takaisin. ─ Tarkota sitä! Jatkui suomeksi. Joku kehtasi ehdottaa rukoilemista. Sukula ei ymmärtänyt, hänhän pyysi anteeksi. Ihmismassan etummaiset tungeksivat jo nosturin liepeillä. Kero ja Vanhanen yrittivät epätoivoisesti suojella nostimen säätimiä. Lopulta Sukulan logiikka antoi luvan. Väliaikainen tuplapalkka olisi pienempi paha kuin sakkomaksu ja imagon menetys.
─ Hyvä on, tuplapalkka sitten! Hän kähisi mikkiin. Koko telakan pomo oli minuutin sisään yrittänyt pyytää anteeksi ja lahjoa.
Meteli vaimeni. Sukula huokaisi, mutta horjahti. Kori oli heilahtanut. Joku nimittäin paineli nostimen hallintavipuja. Koko halli rähähti nauruun.
─ Me ei haluta sun rahoja, me halutaan sun kunnioitukses!
Ja kori alkoi laskeutua. Sukula katsoi alas. Kero piteli silmäänsä, Vanhanen jutteli Pacon kanssa. Toimitusjohtaja painoi omia nappuloitaan ja nousi kuin nousikin ylös. Hänet painettiin alas. Sukula painoi kaikkia vipuja yhtä aikaa ja hetken näytti siltä kuin nosturi harjoittelisi robottitanssia.
Kunnes sähköt katkaistiin. Nosturi vaimeni. Sitten hätälaskusysteemiä alettiin pumpata raivokkaasti. Sukula etsi apua ylhäältä ─ näki tukipalkin. Mikrofonista löysät pois ja viuh, mikki linkoutui ylös ja kiertyi palkin ympärille. Koria pumpattiin yhä alemmas. Toimitusjohtaja empi. Duunareissa oli virinnyt taistolaishenkinen huuto: Ta-sa-ar-vo! Isot miehet puivat nyrkkiä ilmaan. Sukulalla ei olisi mitään mahdollisuuksia, vaikka vahva mies olikin.
─ Se aikoo hirttäytyä! Joku karjaisi. Asia ei ollut käynyt Sukulan mielessä ennen kuin nyt. Kori jatkoi hidasta laskeutumistaan. Sukula tajusi, että olisi naurettavaa roikkua palkista mikrofonijohdossa. Kaulastaan tai käsistään. Kohtalo on otettava vastaan. Hän kuitenkin kokeili pitävyyttä.
"On se aika luja"
Jostain syystä hän kiepautti johdon jalkaterän ja käsivarren ympäri. Se kävi kuin itsestään, miettimättä. Kokeilunomaisesti.
Hän lakkasi putoamasta. Nosturin koria katsomalla saattoi kuvitella, että itse nousi ylöspäin. Sukula tunsi itsensä kevyeksi, kerrankin.
Sininen bisnesenkeli, hän ajatteli kun kori etääntyi hänestä.
Hänen onnekseen viimeisten massakausien lihakset olivat johdolle liikaa. Muutoin hän olisi tippunut vasta minuuttia myöhemmin betonilattialle. Sitä hän ei itse ymmärtänyt, vaan kirosi lihaksiaan rojahtaessaan takaisin koriin. Alhaalla hurrattiin. Sukula yritti muistella judoliikkeitä. Haalarikädet kurottautuivat jo korin alaosaan, sormet koskivat kenkiä. "Tämä oli kuin zombie-elokuva" toimitusjohtajan mielessä välähti. "Repivätkö nuo minut kappaleiksi? Syövät? Menenkö minä makkarasta?" Väki pakkautui ympärille. Ta-sa-ar-vo! Laulettiin kuin okkulttisessa messussa. Ei, kyse ei ollut kauhuelokuvasta, nyt oli kyse Eläinten Kapinan modernisoidusta versiosta.
Sukulan pukua revittiin kaiteiden yli. Hän nosti korin pohjalle pudonneet lasinsa laajenneiden silmien eteen olettaen, ettei silmälasipäisiä poikia lyötäisi. Mies oli 100 kiloa pelkkää lihasta, mutta silti kymmenet kädet nostivat hänet ahnaasti kuin palkan.
─ Vanhanen! Auta!
Sinipukuinen mies katosi haalariarmeijan alle.
Ilma oli kirkas mutta kova. Harmaus oli kaikonnut: aurinko kyllästi värit ja pakkanen nipisteli pihalla laahautuvien vuokrasiivoojien nenässä. Laiha kettu jolkotteli heidän ohitseen. Se pujahti ruokalan taakse, jossa tiesi kierrätyssäiliöiden olevan. Ensin eläin pysähtyi mustien kävelykenkien kohdalle, sitten kravatin. Ympärilleen vilkuillen se kiersi säiliön taakse ja löysi ruumiin. Repolainen ei ollut saanut saalista moneen päivään.
Vanhanen kirjotti miesten ympäröimänä taukotuvassa. Paperin otsikossa luki UW.
─ Olisko toi suomeksi YD, joku kysyi.
─ Ketä siihen dokumenttiin sitten osallistuisi? Joku toinen kysyi.
─ Nyt olis hyvä hetki kuvata sitä pomo piilossa ohjelmaa, kolmas irvaili.
Porukka hörähti nauruun
─ Yhdistyneet Duunarit on hyvä, sanoi Vanhanen. ─ Ja kaikki osallistuu. Tärkeintä on saada yhteys esimiesten, toimistotyöntekijöiden ja rautakourien välille. Viikottaiset vierailut. Siesta. Kaikki kuvataan. Kierrätys täytyy laittaa kuntoon ja tasa-arvovaltuutettu nimittää.
─ Entä Metalliliitto?
─ Se on liian kaukainen. Ei voida olettaa, että kun liittyy jäseneksi netissä ja saa lehden kotiin, auttaisi mitään. Täytyy itse olla se liitto.
─ Soitetaan Arman Azilad vierailulle!
─ Ja Karin Hazard tekee minisarjan!
─ Siinä! Vanhanen huudahti ja painoi teatraalisesti viimeisen pisteen.
Konttitupa tyhjeni nuoren hitsaajan johdolla.
Lohkohallissa kävi monenkielinen papatus. Jostain pimeästä nurkasta erottui hahmo. Se tuli kohti. Valoon osuessaan näki toisen silmän tilalla sinertävän ja punertavan paukaman. Kuin juuri solmittu napanuora.
Kero tuli väännellen käsiään.
─ Ville, tiedän että tämä on väärä hetki, mutta olisi kysyttävää.
─ Niin?
─ Teille syntyy lapsi ja satun tuntemaan todella hyvän raskausajan valokuvaajan. Voisin suositella…
─ Mikä hänen nimensä on?
─ Sivuseikka, sivuseikka. Hän kuvaa luonnossa ja haluaisi valaistusta varten tietää minkä näköinen malli on.
─ Kaunis.
─ Oh, kuva olis kiva… Jos sulla on mukana, voin kännykällä välittää kuvaajalle.
Sanaakaan sanomatta Vanhanen kaivoi lompakkonsa haalareista ja avasi sen Kerolle. Keron silmät suurenivat ja mies oli tukehtua, vaikkei syönytkään. Hän nosti katseensa Vanhaseen ja kohtasi jälleen ilmeettömyyden.
─ Kuka tuo vaaleahiuksinen tuossa vieressä on? hän kysyi, kun ei muutakaan enää keksinyt.
─ Se on se Laura. Vaimoni. Tumma on Lilli, rakas siskoni.
Meni muutamia sekunteja ennen kuin Kerolta pääsi nauru. Ja pieru.
─ Sori, niin tietysti, mistä minä voisin tietää! He he! Onko hän naimisissa? Kero heitti.
─ Ei, mutta haluaisi naimisiin. Sormuskin on jo valmiina.
─ Oho...
─ Missä se Sukula on? Täytyy luovuttaa kehitysehdotukset.
Toimitusjohtaja rötkötti trukkilavalle rakennetulla valtaistuimella. Mies veti ringin keskellä tupakkaa työhanskoilla, suojalasit silmillään. Kiharat olivat pelmahtaneet auki, takkiin ja housuihin oli leikattu reikiä, jotka oli nidottu kiinni, jalkoihin oli laitettu turvakengät ja paidan napit avattu. Wannabe-duunari. Missään ei näkynyt mustelman mustelmaa. Mies olisi kelvannut mihin tahansa Suomi-filmiin. Jostain kuitenkin aisti, ettei hän ollut päätynyt tilanteeseen omasta aloitteestaan.
Ville keräsi nimilistat, niputti ne sopimusluonnoksen kanssa ja ojensi Sukulalle. Tämän liikkeet olivat tahdottomia. Lukeminen kesti kauan ja lopulta hän nyökäytti päätään. Sormet hamusivat rintataskusta mustekynää, mutta löysivät kirvesmiehenkynän. Takaoikealta ojennettiin oikea kynä, ja niin historiallinen nimikirjoitus syntyi paperiin.
Ihmismeri kohahti.
─ Voisiko joku nyt tehdä korjaavan päivityksen someen? Toimitusjohtaja mutisi. Ville nyökkäsi Pacolle ja kuin taikaiskusta kymmenet kännykät halkoivat ilmaa ja miehet katosivat kovaan ääneen töihin, STRaumaa ylistäen. Joku kysyi pitääkö ne kengät ja kravatti hakea, mutta ketään ei kiinnostanut. Ville ojensi kätensä.
─ Mennään haukkaamaan ilmaa.
Suuren hallin pienestä ovesta astui ulos valoon yksi pahoinpidelty työnjohtaja, yksi nälkiintynyt duunari ja yksi schwartzenegger piilossa -hemmo. Kaikilla oli samanlaiset ilmeet: silmät siristelevät ja nenät oli rypyssä. Lähes yhtä aikaa kaksi jälkimmäistä aivastivat ─ ja katsoivat toisiaan.
Wannabe-schwartzenegger-duunari näytti tajuavan jotain.
─ Kero. Onko sulla ne iänikuiset silmämunat mukana? Sukula kysyi.
─ Joo, mies vastasi ja yritti olla retee heittäessään ne pomolleen. Yhden terveen silmän sihtaus ei kuitenkaan riittänyt ja Sukula sai vain toisen kiinni. Kero kiroili. Toinen silmä hajosi jäätyneeseen asfalttiin. Sukula sanoi, että nyt silmien määräkin täsmää. Villelle hän näytti jäljelle jäänyttä.
─ Minkävärinen tämä silmä on?
─ Se on ihan ruosteenraiskaaman ruskea, kuten omistajansa, Vanhanen sanoi.
─ Kuules... Niin monet merkit tässä nyt indikoi... Sulla on samanlaiset korvannipukat kuin minulla. Samat hiukset, vaikka pidemmät. Meillä molemmilla on taipumus foottiseen aivastukseen.
Anna kun arvaan. Sun äidillä on sellanen käyrä liftarinpeukku, eikä hän näe punaista eikä vihreää? Tämä silmä tässä on nimittäin punainen eikä ruskea. Ja äitisi nimi on Helmi ja hän halusi sinut niin kovasti, että valehteli käyttävänsä e-pillereitä?
Onni Juhani Kero kuunteli sivussa. Hänen teki mieli kysyä, miksi pomojen pomo oli huutanut apuun hitsaajaa eikä työnjohtajaa. Vanhasen lapsennaamio pysyi.
─ Tämähän on perheyritys, muistatko, Vanhanen viimein sanoi. ─ Olemme kaikki lapsiasi.
Vasta nyt nuori mies hymyili, tai oikeastaan virnisti. ─ Me tullaan kaikki tutuiksi, nyt kun allekirjoitit sopimuksen. Ja olen varma, että työteho paranee kun rautakourat ja kravattikaverit tutustuu. Ja sitten suunnitellaan ihan uusi mainosvideo, joka pohjautuu enemmän työntekijöihin kuin loppukäyttäjien hedonismiin. Kun maailman parhaat duunarit tekee, lopputulos ei voi olla kuin hyvä.
─ Joku saa vähän lihaakin! Kero huudahti. Miehet kääntyivät. Keron terve silmä säihkyi. Aivan kuin mies ei olisi koskaan nähnyt kettua niin läheltä. Tai sitten oli, mutta ei ruoka suussa: revolla oli hippiäisen ruumis leuoissaan.
─ Joku vähän saikin, Ville lausui. ─ Siskoni Lilli, taiteilijanimeltään Lilian, on raskaana. Vihdoinkin. Että onneksi olkoon Onni.
Kero jähmettyi, "Lilianko niitä reikiä oli pistellyt?" Sormus lompakossa oli tulevalle isälle?
─ Onni, Lilli ei pakota sua mihinkään, mutta kyllä, se sormus jota hipelöit, on sulle. Lilli on ujo.
Jokin välähti Onni J. Keron silmissä. Hän naurahti. "Kaikkea muuta kuin ujo"
─ Tiesit koko ajan, hän sanoi.
Ville nyökkäsi. ─ Vaikka sisko halusikin raskaaksi, hän pelästyi kun pääsi tavoitteeseen. Siksi hän lopetti suhteen. Ei hän pettänyt miestään. Ja ne kondomit hän pisteli reikiä täyteen. Että jos niistä läpi pääsi, kohtalo puhui vahvasti.
─ Nyt alan ymmärtää. Luulin että sinä olit Lilianin aviomies.
─ Tiedän. Nautin joka kärsimyksesi sekunnista. Olet kuitenkin sellainen mies, joka olisi auttanut toista pettämään puolisoaan.
Onni hiljeni. Viimein hän kysyi:
─ Miksi minä? Lilian olisi saanut kenet vain.
─ Lilli uskoo sattumaan ja kohtaloon. Hän päätti ottaa yhdeksännen baariin yksin tulevan miehen. Olit numero yhdeksän. Kun hän kuuli nimesi ja tarkisti nimettömäsi, sattuma alkoi jo muuttua kohtaloksi.
Toimitusjohtaja Sukula oli kuunnellut poikaansa vierestä. Hän aloitti yskäisyllä.
─ Ville, en olisi koskaan uskonut kysyväni tätä keltään, mutta ryhdytkö luottamusmieheksi? Edellinen… hmm... joutui lähtemään.
─ Mielelläni.
Sukula uskalsi lyödä olalle.
─ Täytyy sittenkin soittaa Länsi-Suomen toimittajalle. Nyt on uudet tuulet!
Säännöt olivat epävakaita. Ne riippuivat siitä, millainen päivä oli. Sillä välin kun Baltic Queen oli jo altaassa sisustettavana ─ ennätysajassa ─, lohkohallissa moukaroitiin ja hitsattiin yhtä maailman suurimmista jätteenkeräyslautoista.
Valtavalla teräslevyllä hitsaaja lopetti työnsä kesken. Hetken päästä toinenkin ja tauko levisi nopeasti työntekijästä toiseen. Palkkinosturi pysähtyi. Keltaisten kypärien alla hymyiltiin. Useammasta suunnasta saattoi kuulla karmivan termin: YT-neuvottelut. Keltaisia kypäriä purkautui toimistoista ja sama termi kuului johtajienkin suusta.
Suurin heistä otti kiinni pienimmän sinihaalarisen.
─ Onko sulla suhteita Oceanaan vai mistä tiesit että he tilaavat jätteenkeräyslautan? Ja tulevat tutkimaan telakan työolosuhteet ja kestävän kehityksen edellytykset?
─ Haistelin maailman trendejä, Ville vastasi, ilmeenkään värähtämättä.
Miehet astuivat kevääseen. Leskenlehdet kurottelivat asfalttien liepeillä lämpöön ja valoon; pilvien heijastukset lipuivat sinisellä merenpinnalla. Paco kumppaneineen suunnisti suoraan nurmikolle, muut salaattibaariin tai terassille lyömään korttia. Iranilaissyntyinen toimittaja kuvaajansa kanssa ei tiennyt heti ketä seurata, mutta suuntasivat sitten terassille.
Sukula ja Vanhanen menivät rantaan.
─ Kero on kuulemma ottanut Onni -nimensä takaisin käyttöön, Sukula sanoi.
─ Näin Lilli kertoi. Ovat muuttamassa yhteen.
─ Siihen sen isyysloma sitten meneekin.
─ Onni jää paitsi näistä YT-neuvotteluista, Ville sanoi.
─ Vasta nyt minäkin tajuan mitä yhteistoimintamenettely todella tarkoittaa, Timo Sukula sanoi ja laski varovasti käden poikansa olkapäille. ─ Helmi teki kyllä hyvää työtä.
