Auton takapenkki haisi perseeltä. Ison Volvon ilmastointi humisi, mutta mikään ei voinut voittaa vittumaista tunnetta. Se täytti minun pääni ja valui korvista nahkapenkeille. Vanhukset eivät tajunneet mitään, höpöttivät vain edessä omiaan. Lomasta ja mökistä ja lapsuudesta ja mistä vitun tahansa muusta. Miten ne olivat olleet siellä koko kesän joskus kuusitoista vuotta sitten. Ei vittu kiinnostanut.
Minä en sanonut sanaakaan. Puhukoot mitä puhuvat, jos pakottavat melkein aikuisen muijan maalle kesällä, johonkin vitun metsään. Kuuntelin musiikkia kännykästä koko matkan enkä sanonut niille mitään. En, vaikka pysähdyimme ABC:lle syömään. Sekin myyjä oli varmaan minua nuorempi ja jo kesäduunissa, enkä minä ollut saanut jäädä Stadiin yksin. Se myyjä oli vitun läski ja puhui ihan kummallisesti ja silti se sai olla töissä. Vittu, minä vihaan olla viisitoista.
Matka kesti ikuisuuden, tai kaksi. Mutsin suu kävi koko ajan ja faijakin naureskeli. Mikä niilläkin oli, kun eivät riidelleet? Mutta ainakaan ne eivät huomanneet minua, antoivat olla rauhassa. Laitoin musiikin soimaan kovempaa.
- Nina kulta, voitko laittaa sitä soitinta hiljaisemmalle? Tuhoat vielä kuulosi, ja se musiikkisi vuotaa läpi etupenkille asti.
En sanonut mitään, enkä hiljentänyt musaa. Korviin sattui, mutta siitähän saivat. Mutsi huokaisi, kohautti hartioitaan ja kääntyi taas juttelemaan jotain äijälle. Ihan vitun sama.
Me ajoimme jonkin pikkukylän läpi. Huoltoasema, pari kauppaa, parturi-kampaamo ja kioski. Siitä matka jatkui vaan pahempaan suuntaan. Metsää, peltoja ja järviä, eikä yhtään ihmisiä missään. Jotain vitun maajusseja vaan, etsimässä lehmiä morsiamikseen. Tie vaan kapeni ja tuli möykkyisemmäksi. Sitten faija pysäytti ihan keskelle korpea ja molemmat vanhukset nousivat ulos. Minä jäin istumaan autoon ja odottamaan, että jatkamme, mutta ne alkoivat tyhjentää takaluukkua.
Mitä vittua? Ollaanko me perillä? Missä se mökki on? Vieressä oli vaan joku antiikkinen lautavaja ja sen vieressä toinen hirsistä tehty, vielä pienempi. Se hirsinen oli jonkin kuralammikon edessä. Ei voi olla, onko tuo rantasauna? Ja ranta? Ja tuo hikinen vaja meidän mökkimme? Sehän on vittu pienempi kuin minun huoneeni kotona. En noussut autosta, ennen kuin äijä oli tyhjentänyt koko takalaatikon.
Maja oli sisältä vielä huonompi kuin ulkoa. Jäin katselemaan ovelta ja etsin omaa huonettani. Minä halusin mennä sänkyyn makaamaan ja nukkua molemmat viikot pois. Kuunnella musiikkia, katsella telkkaria ja olla netissä kavereiden kanssa.
Oikealla oli varmaan keittiö, mutta se oli finnisin luukku, mitä minä olin koskaan nähnyt. Kaksi hikistä keittolevyä ja uuni. Vasemmalla oli varmaan sitten olohuone ja se oli vielä pahempi kuin keittiö. Kaksi sohvaa jostain vitun pula-ajalta ja pöytä. Takka. Pari tuolia ja jotain vitun räsymattoja lattialla. Ihan oikeasti, räsymattoja. Meillä oli kässärimaikka näyttänyt kuvia niistä koulussa. Olohuoneen perällä oli yksi ovi. Siitä näkyi, kun mutsi tyhjensi niiden matkalaukkuja komeroihin, joten siellä oli varmaan niitten makuuhuone. Mutta missä minun makkarini oli?
- Nina kulta, tuotko omat tavarasi kanssa sisään? Voit vaikka laittaa ne tähän lipastoon sänkysi vieressä.
Minkä sängyn? Mutsi seisoi sen vitun sohvan vieressä. Ja sitten se alkoi purkaa sohvaa, vetää sitä jotenkin suuremmaksi. Ei ihan tosi, tarkoittaako ne, että minä nukun vuodesohvalla? Olohuoneessa? Eikö minulla ole täällä edes omaa huonetta? Ja kaverit on joko yksinään kotona ja kesäduunissa tai sitten etelässä katselemassa manoloita, ja minä olen ainoana ihmisenä maailmassa jumissa vanhusten kanssa mökillä, jossa minulle ei ole omaa huonetta. Voi vittu!
Raahasin kassini mutsin luokse ja tiputin sen maahan. Menin makaamaan sille toiselle sohvalle ja aloin etsiä kaukosäädintä. Sitten aloin etsiä televisiota, enkä löytänyt sitäkään. Eikä missään nurkassa näkynyt tietokonetta tai edes jotain pelikonsolia. Joku soitin siellä oli, mutta sekin näytti omituiselta. Se oli suuri ja litteä, ruskeaa muovia.
Olin juuri kysymässä mutsilta, missä televisio oli, kun kännykkä alkoi piipittää. Akku lopussa. Vitun loistavaa. Nyt olisin jumissa monta tuntia latausjohdon päässä. Tunsin alkavani hikoilemaan, vaikka ulkona oli kylmää ja sateista. Latausjohdon? Minä unohdin laturin kotiin! Mitä minä nyt teen? Kännykkä alkoi automaattisesti hiljentää musiikkia, kun akku tyhjeni, joten repäisin kuulokkeet päästäni.
- Faija! Faija! Onks sulla Applen laturia mukana? Faija?
Äijä tuli takahuoneesta hymyillen.
- Ei, ei ole. Minulla on vain oman nokialaiseni autolaturi. Mutta ethän sinä sillä laturilla täällä mitään tekisikään.
- Miten niin en tekisi? Mun on kännykästä melkein akku loppu.
- Eihän täällä mökillä ole sähköjä, ei täällä voi mitään ladata.
Äijä vaan hymyili sen sanoessaan, mutta minusta tuntui, että joku olisi kiskaissut selkärankani ulos suun kautta. Katsoin ympärilleni, lieteen ja stereoihin. Faija seurasi katsettani.
- Niin, se on kaasuhella ja kaasujääkaappi sen vieressä. Ja tuo LP-soitin toimii pattereilla. Siinä on vieressä paljon ihania levyjä, joita me kuuntelimme yhdessä äitisi kanssa. Nuorina, silloin kesällä, kuusitoista vuotta sitten.
Sitten hän vain lähti itseensä tyytyväisenä takaisin vanhusten makuuhuoneeseen ja jätti minut sohvalle. Mutsikin lähti hyräillen perään ja näin sen taputtavan äijää perseelle. Voi vitun pervot!
Minulle tuli pala kurkkuun ja kyyneleet nousivat silmiin. Avasin tukan ja vedin sen kasvoille, etteivät ne näkisi, jos tulisivat takaisin. Ei sähköä. Siis ihan oikeasti, vittu, ei sähköä? iPhonesta kuuluivat viimeiset piippaukset ja se jätti minut aivan yksin.
Sen lisäksi, ettei siellä ollut sähköä, siellä ei ollut mitään muutakaan. Mökki oli kylmä ja se haisi. Se sauna oli yksi vitun vitsi. Ei suihkuja ja limaiset lattiat. Jotain kiuluja, millä piti pestä. Eikä siellä ollut vessaa. Joku vitun puusee, jossa ei ollut mitään vettä. Ihan oikeasti, ei vesivessaa. Minähän saisin täällä jonkun tippurin ihan vaan hygienian puutteesta. Eikä siellä ollut vesihanoja vaan vesi piti aina pumpata jostain kaivosta ja kantaa ämpärissä.
Kaikkein pahin juttu oli järvi ja ranta. Vesi oli kylmää, mutta ei sinne halunnut mennäkään, kun se oli niin haisevaa ja limaista. Pohja oli liejua ja kaikkialla kasvoi jotain vitun ruohoja ja siellä oli varmasti iilimatoja ja kaloja.
Vanhukset kävivät ensimmäisenä iltana saunassa yhdessä ja sitten uimassa. Jos elämässä olisi mitään oikeudenmukaisuutta, ne saisivat sieltä jonkin malarian ja kuolisivat siihen ja joutuisivat päästämään minut kotiin. Minä en puhunut niille mitään. Tein mitä käskettiin ja muuten makasin sängyssä. Eivätkä ne vittu edes huomanneet minua. Höpöttivät vain ja hiplasivat toisiaan ja kuuntelivat levyjä sillä vitun soittimella.
Ne levytkin olivat ihan kummallisia, isoja ja mustia. Musiikki oli täyttä vitun paskaa. Jotain vitun vanhaa suomirokkia, samaa mitä jotkut meidän luokan Amikset kuunteli. Tai sitten jotain ihan ihme jodlausta, joka oli niin limaista, että valui sen lautakasan lattian läpi maahan ja kuolasi siellä. Minun oli pakko olla sisällä, kun ulkona satoi, eivätkä ne suostuneet sulkemaan musaa, ennen kuin menin nukkumaan.
Toisena päivänä vanhukset sanoivat lähtevänsä keskustaan ja kysyivät minua mukaan. Kyllä! Heti pois täältä! Minua hävetti, kun en päässyt kunnolla suihkuun ja tukka oli ihan möykkynä päässä, mutta mikä tahansa oli parempaa kuin olla täällä vitun mökillä. Vedin pipon päähän ja aurinkolasit silmille.
Ei se ollut mikään keskusta. Se oli se vitun kylä, jonka läpi olimme ajaneet. Ihan tosi, kotona on yhdessä korttelissa enemmän kauppoja kuin täällä. Huoltoasema, pari kauppaa, parturi-kampaamo ja kioski. Meinaavatko ne tosissaan, että tämä on se keskusta? Faija jätti auton kaupan eteen ja he nousivat pois, joten kai ne sitten sitä tarkoittivat.
- Nina kulta, me käymme kaupassa. Sinä voit vaikka mennä juomaan munkkikahvit tuohon Teboilille. Ainakin ennen sieltä sai maailman parhaat munkit.
Faija lykkäsi minulle kympin käteen ja otti sitten mutsia vyötäröltä kiinni. Vitun pervo, aina hiplaamassa.
Se huoltoasema oli vieläkin kauheampi kuin olin pelännyt. Ihan niin kuin jostain vanhasta leffasta. Yhdessä pöydässä istui kaksi vanhaa ja läskiä maajussia lippalakeissa ja ruutupaidoissa. Ihan tosi, vitun ruutupaidoissa. Nurkassa oli joku peliautomaatti ja kassan takana teinibimbo varmaan vuosimallia 1970 tai vieläkin vanhempi. Se oli ainakin kaksikymppinen jo ja näytti maatalon emännältä. Tukka oli vielä rasvaisempi kuin minulla ja vaatteet suoraan takametsän mallistosta. Sisällä haisi rasvalta ja minä meinasin oksentaa, kun vedin sitä henkeen.
- No hei, mitäs sulle, se bimbo myhäili. Sekin puhui ihan vitun kummallisesti.
- Onks sul lattee? Tai jotain? Cappucinoo?
- No eipä ole, pahoittelen. Ihan vaan tavallista kahvia. Otatko sitä?
Tuijotin sitä myyjää liian pitkään. Sen varmaan alkoi luulla minua joksikin vammaiseksi. Nyökkäsin.
- No hyvä. Voit kaataa itsellesi siitä pannusta. Ja vieressä on maitoa ja kermaa, ja sokeria.
- Onks se rasvatonta maitoa?
Teinibimbo hymyili niin, että hampaat näkyivät.
- Ei, ei valitettavasti. Meillä asiakkaat ovat aina halunneet oikeaa maitoa. Mutta otatko munkin kanssa? Se maksaa vain euron lisää ja on varmasti maakunnan parasta.
Katsoin myyjän läskimakkaroita ja ajattelin että niin varmasti onkin. Tuohan painaa ainakin 60 kiloa, tai jotain. Vitun läski. En sanonut mitään, otin vain pahvimukin mustaa kahvia ja maksoin euron.
- Kiitos ja oikein hyvää päivänjatkoa.
Luikin ulos ja tunsin niiden nurkkapöydän vanhojen äijien katseet perseelläni.
Vitun pervot.
Istuin oven vieressä olevalle penkille, joka oli vielä märkänä yön sateista. Hyppäsin ylös, kun tunsin kosteuden tunkevan housujeni läpi ja kaadoin samalla kuuman kahvin housunlahkeille. Se poltti ihan vitusti.
- Vittu, vittu, vittu!
Käännyin ympäri huoltoasemaan päin ja kumarruin käärimään lahkeitani ylöspäin. Kipu väheni, kun kuumat ja märät lahkeet eivät enää olleet sääriä vasten.
- Voinko auttaa, kävikö huonosti?
Se oli jonkun jätkän ääni suoraan takanani. Minä olin perse pystyssä sitä kohti ja samalla tajusin, että housuni olivat takaa aivan märät, kun olin istunut märälle penkille. Nyt se luulisi, että olin kussut housuuni. Hyppäsin ylös ja käännyin.
Jos kaikki oli tähän asti ollut lomalla päin vittua, niin tämä tyyppi oli kyllä kaikkein onnettomin asia, mitä olin nähnyt. Se oli pelkkiä pitkiä jalkoja ja käsiä, ja ruskea tukka seisoi päässä. Naamassa oli finnejä ja hampaita oli ihan vitusti liikaa, kun se hymyili. Sillä oli hihaton t-paita ja farkkusortsit ja jalassa jotkut vanhat merkittömät lenkkarit. Ihan liian isot rillit keikkumassa yhtä isolla nenällä. Ja sitten sillä oli vanha musta polkupyörä. Ei mopoa tai motaria tai autoa vaan ihan oikeasti polkupyörä, vaikka ikää varmasti oli jo tarpeeksi korttiin. Se seisoi siinä edessä aivan kuin jokin onneton ylisuuri koiranpentu, myötätuntoisena pää kallellaan. Olin jo lähellä räjähtää hänelle, kun tunsin kaiken voiman ja kiukun valuvan itsestäni ja lysähdin takaisin märälle penkille. Mitä siitä, jos perse enää kastuu. Tunsin taas kyynelten painavan silmissäni.
- Ei tässä mitään, kaikki on ihan vitun hyvin.
- Eipä se ihan siltä näyttänyt. Kahvisikin kaatui. Sattuiko?
- Ei, kyllä mä pärjään, ei se sattunut. Paljoa.
Vedin tukkaa pipon alta kasvojen eteen, ettei se näkisi minun itkevän, mutta en tainnut onnistua kokonaan.
- Kuule, näyttää kyllä siltä, että sinulla ei ole ihan kaikki hyvin.
En sanonut mitään, annoin vain kyynelten valua poskia pitkin, vaikken ääntä pitänytkään. Just niin, kaikki ei ollut ihan hyvin.
- Hei kuule, minäpä haen sinulle uuden kahvin tuon kaatuneen tilalle. Olin hakemassa juuri limua itsellenikin.
En edelleenkään sanonut mitään, tuijotin vain märkää soraa. Jätkä näytti kohauttavan sitten olemattomia hartioitaan ja lähti huoltoaseman baariin. Varmaan flirttailemaan sen teinibimbon kanssa ja nauramaan stadilaismuijalle, joka ei osannut pitää pöksyjään kuivina.
Parin minuutin kuluttua baarin ovi kävi uudestaan ja se jätkä tuli ulos. Sillä oli kädessään kahvikuppi ja pahvilautanen, jolla oli kaksi munkkia. Taskuunsa se oli tunkenut omenalimsapullon. Se tuli viereeni ja lykkäsi minulle pahvimukin käteen ja aikoi selvästi istua viereeni.
- Hei, tämä penkki on ihan märkä.
- Joo, niinhän minä huomasin, se sanoi ja istui.
- Kyllä ne housut kesällä kuivuvat.
Sitten se vain istui siihen märälle penkille yhtään välittämättä, että perse kastuu. Vitun maalaisidiootti vain hymyili niillä liian monilla hampaillaan.
- Otatko munkin?
Katsoin pahvilautasella olevaa rasvapalloa. Se oli suuri, ruskea ja ihan sokerin peitossa. Siitä saisi ainakin tuhat kaloria ja joutuisin putsaamaan mustapäitä naamastani viikon ajan.
- Kiitos, sanoin ja otin munkin vasempaan käteeni.
Puraisin leivonnaista ja se oli todella hyvä. Parempi kuin Arnoldin donitsi. Otin toisen haukkapalan ja sitten join kahvia päälle. Musta kahvi sopi munkin kanssa ihan täydellisesti.
Jätkä avasi omenalimsapullonsa ja hörppi siitä samalla kun mutusti omaa munkkiaan. Mitenkähän se on pysynyt noin laihana, jos se syö munkkeja ja juo sokerilimua? Emme kumpikaan puhuneet, mutta minä tunsin itkun kuihtuvan samalla, kun munkki katosi vatsaani. Taivaalla oli edelleen harmaita pilviä, mutta nyt niistä ei tullut sadetta.
Vanhukset näkyivät tulevan kaupasta autolle. Nousin märkine housuineni.
- Kiitos, se oli hyvää.
- Eipä kestä. Teboilin munkit ovat vanha piristysresepti.
Hän kuulosti aivan joltain lääkäriltä.
- Höhlä, eivät ole.
- Kyllä ne vaan nyt tuntuivat auttavan.
- No kiitos joka tapauksessa. Se oli sinulta kivasti tehty.
Lähdin kävelemään vanhusten autolle.
- Hei, mikä muuten sinun nimesi on? Et ole täkäläisiä?
- No en vitussa. Me olemme täällä kesälomalla Stadista. Eikun, niin, siis Helsingistä.
- Sen vähän niin kuin kuuli puheesta, mutta mikä sinun nimesi on?
Äkkiä aloin pelkäämään, oliko se jätkä joku paikallispervo, joka vainosi lomalaismuijia? Lähdin kävelemään nopeammin autolle, kun äitini huusi.
- Nina kulta, tulepa nyt niin päästää tekemään mustikkapiirakkaa.
Voi vittu, se jätkä kuuli nimeni. Kävelin nopeammin samalla kun tunsin naamani muuttuvan tomaatiksi.
- Hei sitten, Nina. Oli kiva tavata. Ja minun nimeni on muuten Antti.
Heilutin hätäisesti selkäni taakse samalla kun livahdin takapenkille.
- Kukas se poika oli?
En sanonut mitään, tuijotin vain eteenpäin.
Laitoimme ruokaa mutsin kanssa kaasuhellalla. Minä paistoin jauhelihaa ja tein siitä bolognese-kastikkeen. Mutsi leikkasi salaattia, hyräili ja puhui nuoruudestaan tällä kylällä. Miten täällä oli ennen ollut enemmän nuoria ja asukkaita muutenkin, ja miten niillä oli ollut ihana kesä äijän kanssa. Se oli tosi rentona. Minua vitutti edelleen koko paikka enkä jaksanut kuunnella sen höpötystä. Koitin olla miettimättä mitään, kun jostain tuli suumuisto munkista. Voi vittu, että se oli hyvää.
- Ninakin se jo hymyilee, kyllä tästä hyvä viikko tulee.
Vedin katseen taas kireäksi ja keskityin kastikkeen sekoittamiseen.
Ruoan jälkeen mutsi alkoi tiskaamaan ja faija katosi johonkin saunarakennuksen taakse. Se ei varmaan tiennyt, että minä tiesin sen polttavan sikareita. Miten niin sitä ei olisi voinut tietää, kun aina välillä koko koti lemusi savulta sen saunailtojen jälkeen. Muutaman minuutin kuluttua äijä tuli kuitenkin naama hikisenä mökkiin.
- Nina, tulepa ulos, minulla on sinulle yllätys.
Se ei varmaan voisi olla mitään hienoa, mutta ei siellä ollut muutakaan tekemistä, joten seurasin fatsia. Eikä tosiaan ollut mitään hienoa.
- Katsos, minä kunnostin äitisi vanhan pyörän sinulle. Eikö ole hieno, ihan uusinta hottia.
Se oli joku vitun originaali-jopo. Keltainen ja pitkäsarvinen. En ollut edes tiennyt, että sellaisia oli tehty.
- Tällä pääset käymään kylillä, niin et joudu olemaan kaikkea aikaa täällä, heh, vanhusten kanssa.
Tuijotin vain pyörää ja sitten faijaa. Millä kylillä? Tarkoittiko se sitä huoltoasemaa ja kahta kauppaa vai oliko täällä jokin isompikin paikka? Sinnehän oli matkaa ainakin kymmenen kilsaa ja tuo pyörä näytti siltä, että sitä joutuisi kantamaan jo kilometrin päästä, kun kumit olisivat tyhjinä. Ja täällä oli varmaan metsässä vaikka mitä vitun eläimiä. Susia ja karhuja ja vitun kettuja, jotka voisivat käydä päälle. Ja sitten jotain maalaispervoja, niin kuin ne tyypit baarissa ja se jätkä siinä pihalla.
Sitten aloin ajattelemaan uudestaan. Jospa täällä olisi oikeasti pervoja tai susia ja ne kävisivät kimppuun ja vanhukset joutuisivat huomaamaan, miten vitun väärin olivat minua kohdelleet ja miten sitten joutuisimme lähtemään ihan oikealle lomalle pois täältä vitun hyttysten keskeltä. Otin pyörän äijän käsistä ja ajoin sillä pari kierrosta pihalla. Pyörä kitisi ja narisi ja hoippui, mutta meni kuitenkin eteenpäin.
- Kiitti.
- No, eipä kestä. Pääset sitten tuolla liikkumaan oman mielesi mukaan. Sanot vaan, kun lähdet käymään keskustassa, etköhän sinä sinne osaa. Menet vain tätä tietä suoraan, ei siinä ole montaa risteystä.
- Joo, no jos mä en Stadissa eksy, niin en kai täälläkään.
- No et, ethän sinä varmaan. Mutta sano vaikka aina, kun lähdet käymään. Äläkä ole myöhään poissa, viimeistään kahdeksalta pitää aina olla kotona. Tai siis mökillä, täällä.
Kahdeksalta? Mitä se oikein luuli? Mitä minä tekisin täällä siihen saakka missään? Minä aioin nukkua kaikki päivät ja olla ihan vitun masentunut, niin ehkä vanhukset suostuisivat lähtemään etukäteen pois.
Äitikin oli tullut ulos katsomaan pyörää.
- No, onpas se hieno. Ja pieni, en minä muistanutkaan, miten pieni se oli. Tuolla minä olen kuule aikoinani ajanut monta kesää.
No niin varmasti, ja talvea kanssa täällä umpihangessa.
- Haluaisitko lähteä kokeilemaan sitä vaikka heti, jospa vaikka kävisit kylällä ostamassa jäätelöä?
Mutsi puhui minulle, mutta jostain syystä katseli äijää hymyillen. Äijä katsoi takaisin ja hymyili vielä leveämmin.
- Joo, voisit kyllä käydä testaamassa pyörää, ja jäätelöllä. Se varmaan piristäisi näin kauniina päivänä. Annas, minä annan sinulle jätskirahaa.
Katsoin harmaita pilviä ja vedin takin tiukemmin päälleni. Minä kauniina päivänä? Mutta mitä täällä muutakaan tekisi. Ilmeisesti mässytys oli ainoa harrastus kesällä maalla ja sen takia kaikki olivat niin vitun läskejä. Minähän voisin kostaa niille syömällä ihan vitusti ja joutumalla sitten syksyllä johonkin katkaisuhoitoon.
- No joo, mä lähden sitten sinne kaupoille. Ja jos ei minua kuulu takaisin, niin sudet on syöneet.
- Selvähän se, Nina-kulta. Aja varovasti.
Lähdin keikkumaan soratietä pitkin. Kun katsoin taakseni huomasin vanhusten seisovan ihan vierekkäin ja äijän pitävän kättään mutsin pepulla. Vitun pervot, ne vain halusivat minut pois tieltä, että pääsevät puuhailemaan. Olen minä niitä kotonakin joutunut kuulemaan, tiedän tasan tarkkaan, mitä ne tekevät. Tie muuttui ylämäeksi ja taivas meni paksumpaan pilveen.
Siihen tuppukylään oli ihan vitusti matkaa ja olin aivan hikinen, kun pääsin kaupoille. Siwa ja K-kauppa olivat vierekkäin. Arvoin hetken ja menin sitten tutumpaan Siwaan. Ihan samanlaista kuin kotona. Ostin jätskiä ja yhden kevytenergiajuoman, että jaksaisin kotiin, eikun mökille.
Tätäkö minun loppulomani olisi? Hikoilla kylille ostamaan jotain lihottavaa ja sitten hikoilla takaisin makaamaan sohvalle kuuntelemaan, miten mutsi kertoo lapsuudestaan. Vitun dorka. Ei mitään tekemistä eikä omaa rauhaa. Istuin hetkeksi kaupan ulkopuolella olevalle pyörätelineelle, söin jäätelöni ja join energiajuoman ja lähdin sitten takaisin mökin suuntaan.
Kylän päässä tie haarautui kahdeksi ja minä en tiennyt, kumpaa olisin lähtenyt seuraamaan. En ollut huomannut risteystä tullessani ja nyt minulla ei ollut mitään tietoa suunnasta. Eikä kännykkää, jolla soittaa, enkä tuntenut täältä ketään, keneltä kysyä. Koitin katsella ympärilleni, jos siellä olisi ollut jotain suuntaviittoja, mutta eihän täällä maalla mitään ollut. Kaksi tienpätkää vain, toinen vielä rupisempi kuin toinen.
Arvoin hetken ja lähdin sitten seuraamaan vasemmanpuoleista, koska se vaikutti tutummalta. Kohta olin kuitenkin taas uudessa risteyksessä, enkä muistanut nähneeni sitäkään. No, tämä muija ei pieniä pelkää, joten jatkoin taas vasemmalle. Sitten nousin korkealle mäelle, jonka päällä tie teki mutkan, laskeutui mäen reunaa alas ja ylitti joen. Minä olin aika varma, etten ollut tullut siltaa pitkin kylille tullessani, joten tämä oli varmaan väärä tie. Vai oliko, siellä oli kyllä ollut ainakin yksi iso mäki, ja puro oli aika pieni. Voi vittu näiden maajussien teitä, eihän täällä löydä mihinkään. Metsä ympärilläni oli synkkä ja pimeä ja siellä oli selvästi jotain elukoita, kun koko ajan kuului rapinaa. Mihin suuntaan minun pitäisi jatkaa?
Mutkan takaa alkoi kuulua kilinää ja kukas se sieltä tulikaan, ellei se nuori jätkä, Antti vai mikä lie? Samalla pyörällä niin, että pitkät jalat vain sotkivat kuin pesukone linkoamassa ja honkkelit kädet ristissä rinnalla. Vitun jätkä ajoi soratiellä ilman käsiä, halusi varmaan näyttää jotain. Polkupyörällä, niin kuin joku vitun idiootti.
- No mutta, mitäs täällä. Moi Nina.
- Moi.
- Mitäs sinä täällä teet, ja vielä noin hienolla pyörällä.
- En mä mitään, olen vaan.
- Olet sinä aika paikan valinnut, oletko Mikkeliin menossa vai miksi sinä täällä olet? Vai olitko tulossa minua tapaamaan.
- No en vitussa. Mistä sä niin luulet?
- Ei täällä suunnalla muita oikein asu. Meidän perheellä on talo tuossa kilometrin päässä ja sitten seuraavat rakennukset ovatkin Mikkelissä, mutta sinne on matkaa jo 30 kilsaa.
- En mä teille kyllä ollut tulossa. Lähdin vaan käymään kaupassa ja olen nyt palaamassa meidän mökille. Lähdin testaamaan tätä pyörää, kun faija kunnosti sen mulle.
Jätkä, tai siis Antti, katseli minua kummissaan.
- Miten sinä sitten täällä olet? Eikös se teidän mökki ole tuolla järven rannalla?
- Mistä sä sen tiedät, oletko sä seuraillut mua, vai?
- Kuule, täällä kaikki tietää kaiken, ei täällä meidän kylillä niin paljoa ihmisiä käy. Siitä oli puhetta Marian kanssa baarissa, että vanhalle mökille on tulossa Helsingistä lomailijoita.
Maria oli sitten varmaan se teinibimbo huoltoasemalla ja tämä jätkä sitten varmaan koitti iskeä sitä. Tai jotain.
- Minä voisin varmaan käydä saattamassa sinut sinne teidän mökille, ettet pääse eksymään.
Se jätkä vaikutti edelleen joltain maalaispervolta, mutta minä olin eksynyt, enkä varmasti löytäisi enää ikinä perille ilman apua. Ja tiesin nyt, missä se asuisi, jos se kävisi käsiksi, joten nyökkäsin. Antti kiipesi oman pyöränsä päälle ja lähdimme takaisin joen yli ja mäen päälle ja sitten sitä toista tietä eteenpäin. Antti höpötti koko matkan, mutta minä en juuri kuunnellut, kun painoin reittiä mieleeni. Ei se ollut kovin vaikea ja kestikin vain vartin, kun olimme takaisin mökillä.
- Kiitos, taas, mutisin.
- Eipä kestä, ilo jos voin olla avuksi.
Hän katseli minua hetken ja tunsin poskieni taas punastuvan. Vittu tätä päätä, kun tukka oli ihan sekaisin ja meikkiä ei ollut yhtään. Purin alahuultani ja katsoin takaisin.
- No, jospa minä tästä lähdenkin takaisin kotiin. Täytyy lähteä vielä treeneihin tänään Mikkeliin. Äiti ei tykkää, jos myöhästyn lähdöstä.
- Mitä sä treenaat?
- Kilpatanssia. Mikkelin urheilutanssijoissa.
- Tanssia? Oot sä joku homo, vai?
Se lipsahti, en olisi uskonut hänen olleen tanssija. Tuollainen maalaisjuntti. Poskeni alkoivat hehkua, enkä tiennyt mitä sanoa. Antti ei näyttänyt iloiselta.
- No en ole, ja nyt minä lähden.
Niin se sitten lähti, mutta ei kuitenkaan ennen kuin mutsi ja faija tulivat pihalle ihan hikisinä.
- Olikos tuo se poika aamupäivältä, mikäs sen nimi on? Saatilla jo, nopea tuntuu olevan. Mutta nyt mennäänkin saunaan oikein pitkän kaavan mukaan.
Menkää vaan, minä menin mökkiin ja vedin peiton naamalleni.
Kahtena seuraavana päivänä satoi, koko ajan. Minä luin kaupasta hakemiani Demejä ja tein silhuettiristikoita. Vanhusten onni alkoi rakoilla kun äijä oli työpuhelimessa ja mutsi ei jaksanut istua kaikkia päiviä saunassa. Välillä kävimme autolla yhdessä muissa yhtä rupisissa kylissä ja luulin nähneeni yhden kaupan edessä Antin, mutta en ollut ihan varma. Vanhukset jaksoivat höpöttää koko ajan, mitä olivat missäkin tehneet, mutta kaikki paikat näyttivät samalta. Vittu, että oli tylsää.
Perjantaina ei satanut. Aurinko paistoi ensimmäisen kerran täydeltä terältä ja linnut lauloivat. Minä kävin aamulla saunassa, etten joutuisi haistamaan omaa lemuani. Vesi oli kylmää, mutta saunassa oli kiva olla omassa rauhassa. Se tuntui erilaiselta kuin kotona, haju oli savuinen, mutta ei paha.
Päivä meni muutenkin leppoisammin. Makailin pihalla lukemassa ja annoin auringon kutittaa selkääni. Vanhukset puuhasivat jotain omiaan ja antoivat minun olla rauhassa. Kävin kylälläkin ostoksilla, mutta siellä ei ollut ketään muuta kuin ne pari junttia ikuisissa lippalakeissaan.
Kuuden aikoihin mutsi ja faija halusivat pitää perheneuvottelun. Eli siis kertoa minulle, mitä aikoivat tehdä.
- Nina-kulta, kiitos sinulle siitä, että olet jaksanut tämän viikon meidän kanssamme.
- Niin, meille on ollut tärkeää päästä näyttämään sinulle, missä kasvoimme ja tapasimme, ja missä vietimme yhden ikimuistoisen kesän, josta vieläkin puhumme joka päivä.
- Tämä on ollut meille todella tärkeä paikka ja on ihanaa, että olemme saaneet näyttää sen sinulle.
- Me tiedämme, että tämä on ollut sinulle vaikeaa, kun kaverisi ovat olleet Helsingissä, etkä ole päässyt edes juttelemaan heidän kanssaan.
Kohta tulisi varmaan hyvitys, ajattelin. Lähtisimmekö täältä pois, kotiin, ja sitten sieltä johonkin etelään? Jee!
- Niin, Nina kulta, nyt meillä olisi kuitenkin vielä yksi kysymys, kun sinä olet jo iso tyttö.
- Luuletko, että pärjäisit täällä itseksesi yhden illan?
Täällä, yksin metsän keskellä? Missä oli susia ja pervoja ja se Anttikin saattaisi hiippailla jossain. Eikä minulla ollut edes kännykkää. Eihän tämä ollut mikään hyvittely, olisin halunnut huutaa.
- Meille olisi tärkeää päästä tänään käymään lavatansseissa.
- Me aikoinaan tapasimmekin juuri siellä, silloin kun äitisi vielä asui täällä. Ja kävimme siellä silloin yhteisenä kesänämme monta kertaa.
- Tulemme kyllä yöksi kotiin, mutta varmaan vasta joskus kahden aikoihin.
- Mehän emme ole päässeet tanssimaan moneen vuoteen, oikeastaan viiteentoista, ja sinähän olet jo iso tyttö, melkein aikuinen.
Vitun melkein. Aikuinen nainen. Vittu näiden kanssa. Kun juuri luulee, että ne eivät pysty enää mihinkään vittumaisempaan, niin sieltä se tulee. Kenen takia ne eivät olleet päässeet kuolaamaan toisiaan jossain vitun tanssilavalla? Minä olin pilannut niiden elämän. Ja miten ne kehtaisivat hylätä minut tänne yksin? Aurinko oli jo alempana ja yöllä täällä olisi tosi hämärää. Tunsin kyynelten kasaantuvan silmiini, mutta niille en näyttäisi itkeväni.
- No menkää sitten, jos se on teille niin tärkeää. Kyllä mä pärjään täällä. En mä nyt mikään kakara enää ole.
Vanhukset katsoivat toisiaan hymyillen, he olivat jo unohtaneet minut. Faija tuijotti vain mutsia silmiin.
- Hyvä, kiitos sinulle. Tiesin, että sinuun voi luottaa. Mennään sitten vaikka huomenna johonkin ravintolaan syömään. Mennään vaikka Mikkeliin, niin siellä pääset kaupoille.
Mutsi meikkasi ja veti jonkun vitun kukkamekon päälleen, ihan niin kuin maalaisten teiniprisessa. Vajaan tunnin päästä ne olivat jo lähteneet ja minä jäin yksin metsään.
Ilta oli edelleen lämmin, istuskelin mökin edessä ruohikolla bikiniyläosassa ja sortseissa, kun tieltä kuului rahinaa. Purin huultani, mutta en noussut. Tästä se alkaisi, nyt ne vitun pervot tulisivat raiskaamaan minua. Siitä sitten vanhukset joutuisivat katumaan, että olivat jättäneet minut yksin tänne kuolaavien pervojen armoille. Tulisivat vaan itkemään haudalle ja selittäisivät kytille, mikseivät olleet pitäneet minusta parempaa huolta.
Antti huohotti posket punaisina, kun hän nousi satulasta. Päästin huulen hampaiden välistä ja katselin häntä välinpitämättömänä. Voi vittu, että jätkällä voi olla noin paljon käsiä, jalkoja ja hampaita. Kauhea honkkeli.
- Moi.
- Moi.
- Ajattelin tulla katsomaan, kun sinua ei ole näkynyt kylillä.
- Ai jaa. No en mä siellä ole juuri pyörinyt. Kun on satanut, ja kaikkee.
- Joo, eihän sää ole ollut kiva.
Tuijotimme toisiamme hiljaa. Voi vittu, tämähän oli minun paikkani, minun pitäisi toimia emäntänä.
- Haluutsä jotain juotavaa, kun tulit pitkän matkan tänne?
- No ei se nyt niin pitkä ollut, pari kilsaa vaan. Mutta juotava kyllä maistuu, kun olin taas treeneissä ja siellä tulee aina jano.
- Niin, sanoitsä olevas kilpatanssija?
- Kyllä, enkä silti homo ollenkaan. Ajattele.
Punastuin. Se oli ollut vitun tyhmästi höläytetty.
- Sori, emmä sitä tarkoittanut.
- Joo no, ei se mitään, aina ei vaan meinaa jaksaa. Sitä saa kuulla vaan niin paljon koulussakin. Mutta oliko sinulla sitä juotavaa?
Hyppäsin jaloilleni voimistelijan ketteryydellä ja kipitin kaasujääkaapille.
- Täällä on laitti-kokista ja jaffaa ja omenalimppaa, ja kaivosta saa vettä, jos haluat kahvia tai teetä. Voin keittää, kyllä mä jo osaan käyttää kaasuhellaa. Ja on täällä faijan kaljojakin, jos sä otat niitä mieluummin.
Katsoin häntä syrjäkarein. Faija saisi kyllä laakin, jos huomaisi kaljapulloja kadonneen, vanhukset eivät varmaan olleet koskaan juoneet ennen täysikäisyyttä ja sittenkin vain viiniä ruoan kanssa. Vittu, että ne oli tylsiä.
- Kiitti, kokis voisi maistua.
Kaadoin lasillisen Antille ja toisen itselleni. Hän oli tullut sisälle ja istui sohvan reunalla. Antin ruskettuneet jalat sojottivat farkkusortsien lahkeista kuin kaksi lyijykynää. Miten noilla muka voi tanssia? Meillä oli koulussa monta tyttöä, jotka tanssivat, ja heillä oli kaikilla tosi lihaksikkaat jalat. Eikä Antti näyttänyt muutenkaan miltään tanssijalta, vitun honkkelilta vaan. Ei sillä mahaa ollut, mutta ei hartioitakaan, ja kauhean leveä hymy. Se hymyilikin koko ajan. Olikohan se jokin vammainen? Istuimme sohvan reunoissa ja joimme limsojamme.
- Kiitos, se oli hyvää.
Se puhuikin melkein kuin vammainen, likimain kirjakieltä ja ihmeellisellä maalaismurteella.
- Kuinka kauan sä olet tanssinut?
- Jaa, aika kauan, varmaan kahdeksan vuotta. Äiti vei peruskurssille ja sitten poikia oli niin vähän, että aina kun meinasin lopettaa, joku tyttö halusi paria. Eikä täällä oikein ole muu-takaan tekemistä, jos ei tykkää pelata lätkää.
- Et sä sitten pelaa? Meillä kaikki jätkät kuuluu hifkiin ja jokereihin.
- En minä oikein ole innostunut. Täällä meidän kylällä ei ole ollut jäärataa ja koulussa lähinnä hiihdettiin talvella. Siitä tykkään kyllä edelleenkin.
Voi vittu, ihan oikeesti maalaisjuntti. Ei osaa luistella ja hiihtää murtsikkaa. Ei voi olla totta.
- Mutta missä sinun vanhempasi ovat? Luulin, että he olisivat täällä mökillä koko viikon?
- Eikun kaks viikkoa, mulla on vielä kymmenen päivää lusimista jäljellä.
- Etkö ole tykännyt?
Tuijotin sitä ääliötä. Tykännyt? Mistä täällä voisi tykätä?
- No en tosiaan. Ei täällä ole mitään tekemistä ja multa loppui kännykästäkin akku juuri kun tulimme perille. Mä en ole voinut soittaa kamuille enkä kuunnella musaa, eikä täällä ole telkkaria eikä pleikkaa, eikä tietokonetta, eikä…
Siinä vaiheessa en enää kestänyt. Ensin vanhukset raahasivat minut tänne, sitten lähtivät itse huvittelemaan ja sitten vielä tuommoinen vitun ääliö tunki meille kyselemään kaiken maailman tyhmyyksiä. Voi vittu, tunsin kyyneleiden liukuvan poskillani ennen kuin olin edes hoksannut itkeväni.
Antti tuijotti minua vaikeana, kun aloin vollottaa. Ei se tiennyt, mitä tehdä. Vitun idiootti.
- Kuule, älä välitä, anna tulla vaan.
Se otti minua kädestä kiinni, enkä minä vetänyt kättäni pois.
- Kuulostaa todella tylsältä, olen pahoillani puolestasi. Musiikki on niin tärkeää minulle, etten tietäisi miten kestää kaksi viikkoa ilman.
Minulla vain itku tursusi, nenä tuhisi ja luomivärit valuivat leukaa pitkin. Mutta minä en välittänyt enää, tämä oli yhtä helvettiä ja mitä siitä, jos joku vitun maalaisjuntti näki minut limaisena. Sekin vain tuijotti eikä tehnyt mitään, jätkä on sitten tyhmä.
- Hei mutta tuollahan on levysoitin ja sen alla levyjä. Onko siellä jotain hyvää?
Käännyin niiskuttaen katsomaan sitä satavuotiasta patterikäyttöistä levysoitinta. Vanhukset olivat sillä kuunnelleet jotain vitun antiikkista musaa koko ajan, mutta en ollut itse katsonut sitä levynippua.
- En mä tiedä, ei ainakaan mitään tältä vuosisadalta.
Antti nousi ja meni plaraamaan levypinkkaa. Lopulta se otti yhden niistä käteensä, otti LP-levyn esille ja asetti sen soittimelle.
- Tämä on aika hyvä, tästä minä tykkään oikeasti.
Jotain vitun ganes-rokkia, ajattelin. Ei tuolla voinut olla mitään uudempaa ja nämä maalaisjätkäthän kuuntelivat kaikki jotain vitun Elvistä tai Remua tai mitä niitä muita dinoja nyt oli.
Ei se ollutkaan räminää. Musiikki oli pehmeää ja laiskaa, jotenkin tahmeaa. Vitun tylsää, mutta rauhallista. Tuijotin sitä ääliötä, kun se alkoi tanssimaan itsekseen siinä levysoittimen edessä. Heilui vain paikallaan puolelta toiselle ja piti niitä laihoja käsiään korkealla. Musiikki sai jätkän näyttämään paljon paremmalta, kun se ei enää ollutkaan pelkästään jalkoja ja käsiä. Huomasin niiskutukseni muuttuvan hihitykseksi. Vittu, että se näytti ääliötä heiluessaan siinä jonkun ikivanhan torvimusiikin soidessa. Kun se kääntyi, sillä oli aiempaakin enemmän hampaita, mutta silmät kiinni.
- No, mitäs tykkäät. Moonlight Serenade. Glenn Milleriä.
Enpä ollut koskaan kuullutkaan.
- Kauheesti torvia. Ihan jotain kutumusiikkia.
Hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan minuun.
- Eikun tanssimusiikkia, parasta. Hidasta foksia. Minä tykkään näistä kaikkein eniten.
No just joo, tietty joku maalaispervo tykkäisi tällaisesta, millä saataisiin tytöt ihan suliksi. Sitä ne vaan halusivat kaikki.
- Tanssitko sinä?
- Minä vai? Tietty, hip hoppia nyt ja balettia kakarana.
- Eikun oikeita tansseja, parin kanssa?
- No en tietty, ei meillä jätkät tanssi.
- Mutta osaatko?
- No en oo koskaan kokeillut.
Antti katsoi minua tarkasti, suoraan silmiin, enkä nähnyt enää hänen laihaa vartaloaan. Vain ne silmät. Ne taisivat olla ruskeat tai ainakin tummat.
- Haluatko kokeilla?
Huomasin taas purevani huultani. Se maistui suolaiselta ja palaneelta, luomiväriltä.
- No en minä täällä mitään kokeile.
- Tule vaan, anna minun opettaa. Minä olen oikeasti hyvä tässä.
Katsoin sitä ääliötä, kun se heilui musiikin tahdissa ja hymyili. Biisi loppui, mutta samanlainen alkoi heti perään. Eihän näitä vingutuksia voinut erottaa toisistaan. Huomasin nousevani seiso-maan.
- Et sitten naura, etkä kiusaa.
- No en, kaikkien täytyy aloittaa jostain.
Kävelin hänen eteensä liikkuen rytmikkäästi ja huomasin sen vitun idiootin alkavan hymyillä entistä leveämmin.
- Hei, sä lupasit, ettet naura.
- No enhän minä naurakaan, katsoin vain, miten hyvältä näytit, kun annoit musiikin viedä itseäsi.
Menin seisomaan Antin eteen ja tuijotin sitä. Mitä tässä nyt piti tehdä? Hän nosti vasemman kätensä tarjolle minulle ja nostin oman oikeani hänen käteensä. Jätkä otti siitä kiinni pehmeästi, mutta selkeästi. Sitten se työnsi oikean kätensä selkääni, bikininauhan kohdalle.
- Laita sinä vasen kätesi lepäämään minun käteni päälle, kämmen olkalihaksella.
Millä vitun lihaksella, kun jätkä oli vain luuta ja nahkaa? Tein kuitenkin käskyn mukaan ja tunsin sujahtavani hänen kainaloonsa. Sitten se vitun pervo painoi minua itseään vasten. Ihan koko ruumiista. Sen jalka oli minun jalkaani vasten ja maha minun mahallani ja lantiotkin olivat yhdessä. Kiskaisin itseni irti ja tuijotin.
- Vitun pervo, koitatsä kopeloida?
Antti tuijotti minua niin kuin naapurin labbiksen pentu, kun sitä täytyi rangaista.
- Anteeksi, nyt en ihan hoksannut. Tuohan oli vain tavallinen tanssiasento.
Tuijotin sitä takaisin. Ei kai se luullut, että olin joku kakara. Kai minä sen nyt tiesin, olinhan minä katsonut Tanssii Tähtien Kanssaa. Ja siinähän niillä oli yhtä pieniä vaatteita, eivätkä ne silti kai toisiaan hiplanneet, vai kuinka? Tunsin taas, että puna nousi kasvoilleni. Olinpa ollut kakara.
Antti nosti taas vasemman kätensä ja liu’uin takaisin hänen tanssiotteeseensa. Nyt tunsin farkkusortsien vyötärönauhan mahaani vasten, ja jätkän lämmön vartalollani. Se liikahti jotenkin ja huomasin seisovani oikean jalkani varassa. Sitten se liikahti uudestaan ja olin vasemmalla jalalla. Siinä me sitten vaapuimme, ja se hyräili jotain hiljaa musiikin tahdissa. Ei sillä levyllä laulettu, mutta jätkä varmaan tunsi sanat, kun se lauloi englanniksi jostain savusta silmissä.
Sitten se otti askeleen eteenpäin ja minä huomasin meneväni taakse. Ja sitten eteenpäin, ja sivulle, ja ympäri. En tiennyt yhtään, mitä piti tehdä. Olin vain jaloillani, kun se siirteli minua ympäri huonetta. Minä astuin monta kertaa Antin varpaille, mutta hän ei kertaakaan minun. Kun katsoin ylös, sillä oli silmät usein kiinni, mutta aina se vain hymyili kuin idiootti miljoonalla hampaalla. Jos sillä oli silmät auki, se katseli seinille.
Huomasin välillä aina pyörähtäväni ja liu’uin jotenkin lattiaa pitkin ja koko ajan vartalossa tuntui lämpimältä. Välillä tuijotin Antin olkapäätä, välillä sen yli tai ohi ja muutaman kerran katselin sen kapeita poskia. On se hyvässä kunnossa, missään ei tunnu läskiä. Onkin ainoa laiha juntti, jota olen täällä nähnyt. Jossain vaiheessa huomasin pitäväni päätäni lepäämässä Antin luisevaa olkaa vasten, mutta siitä nostin sen nopeasti ja huomasin punastuvani. Antti ei tuntunut huomanneen.
Sitten se lopetti liikkumisen ja kohta minäkin pysähdyin ja irrottauduin otteesta.
- Hei, miksi sä lopetit? Se oli, se oli ihan kivaa.
- Joo, niin minustakin, se vastasi ja sen kurkussa tuntui olevan jotain kuivaa.
- No miksi sä sitten lopetit?
- Kun musiikki loppui pari minuuttia sitten, niin ajattelin, että pitäisi varmaan vaihtaa levyä.
Nyt vasta huomasin, että mökissä ei kuulunut oikein mitään. Metsässä ilmeisesti rasahteli, mutta muuten kaikki oli hiljaista. Antin posket olivat kirkkaanpunaiset, oikea omenaposki.
- No vaihda sitten, jos siellä on jotain parempaa.
- Ei siellä varmaan, krhm, mitään parempaa voi olla, mutta katson, jos jotain hyvää kuitenkin.
Se kääntyi taas kaivelemaan levyjä ja minä lähdin hakemaan lisää juotavaa. Tanssiessa oli tullut hiki. Kaadoin meille molemmille isot kokikset, kun levysoittimesta alkoi kuulua jonkun vanhan jätkän rauhallista laulua.
- Sori, ei tämä ole yhtä hyvää, mutta hidasta foksia kuitenkin, Frank Sinatran klassikoita.
Annoin lasin Antille ja hörppäsin omani nopeasti tyhjäksi.
- No, koitetaanko tätä?
- Oletpa sinä innokas. Eikö ollutkin hauskaa.
- No musa oli ihan paskaa, mutta oli se muuten ihan ok.
Se vanha jätkä lauloi jostain tiestä, kun Antti taas tarjosi minulle kätensä ja otti tanssiasentoon. Nyt painuin heti häntä vasten ja tunsin, miten toisenlainen musiikki sai meidät liikkumaan vähän nopeammin kuin edellisellä levyllä. Välillä se vanha jätkä lauloi kovempaa ja silloin Antti antoi musiikin kuljettaa meitä kuin rankkasateella, ja sitten tuli taas kesätuuli. Huomasin painavani yhä useammin päätäni Antin hartialle.
- Se oli siinä, hän sanoi lopulta ja huomasin musiikin taas loppuneen.
Antin posket hohtivat kirkkaina ja tunsin itsekin naamaani kuumottavan.
- Se oli kivaa, kiitos. Sinä olet oikein hyvä tanssija. Ja tanssinopettaja.
- Kiitos sinulle. Kyllä sen huomaa, että olet tanssinut. Sinulla on tosi hyvä rytmitaju, ja osaat seurata ihan vaistomaisesti.
Huomasin hymyileväni.
- Meillä yksi tanssinopettaja aina sanoo, että koska mies vie, naisen ei tarvitse tehdä muuta kuin seurata ja olla kaunis, ja sinä olet tosi hyvä molemmissa.
Katsoin alas ja korvanikin alkoivat jo hehkua. Vasta silloin huomasin olevani edelleen tanssiotteessa, mutta siinä oli hyvä olla, enkä halunnut lähteä mihinkään. Antin kainalossa oli aika lämmintä ja tuntui pehmeältä saada tuntea toisen ihmisen iho näin lähellä ensimmäistä kertaa. Katsoin ylös, hänen silmiinsä. Taisi olla ensimmäinen kerta sinä iltana, kun Antti ei hymyillyt, vaan katsoi tyhmänä takaisin.
Hän irrotti vasemman kätensä minusta ja koski sillä poskeani. Sitten käsi liukui itsestään niskalleni samalla kun minun vasen käteni etsiytyi Antin poskelle. Tunsin miehen kostean lämmön sormillani, eikä hänen hikensä haitannut minua yhtään. Se oli meidän yhteistä hikeämme. Sitten hän kumartui kasvojeni puoleen ja huomasin varvustavani vastaan. Kun huulemme hipaisivat toisiaan tiesin, että juuri tällainen minun ensisuudelmastani pitikin tulla.
