Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Romantiikka Menettämisen pelko
QR-Code dieser Seite

Menettämisen pelko

Menettämisen pelko

Sumu ympärillämme oli jälleen hivuttautunut lähemmäksi sulkiessani silmäni. Se oli piilottanut takanamme olevan talon jo viikkoja sitten. Hänen talonsa. En enää kyennyt muistamaan sen väriä tai materiaalia, saati sisätiloja. Olinkohan koskaan edes käynyt siellä? Jäljellä oli enää tummanruskea kaidoitettu terassi tyhjyyden keskellä, minkä päädyissä istuimme vastakkain nojaten omiin kaiteenpätkiimme. Olin peloissani, sillä terassin toisessa päädyssä istuvat kasvot olivat jo haaleat kevyen usvan takana.

”Etkö malttanut jättää mua tänne yksin edes yhdeksi yöksi?”
”Jos mä oon tän todellisuuden keksijä niin onko suakaan ilman mua?” Vastapallotin ja kaikesta painosta rintani päällä huolimatta virnistin hieman. ” Sitäpaitsi edelleenkään mä en saa päättää mihin mun aivot haluaa öisin.”.
”Ennen sun äö sentään riitti ymmärtämään niiden haluja” kuului ilkikurinen vastaus sumuverhon takaa.
Sarkasmi ei tosin paljon tunnelmaa keventänyt, sillä ääni kuului jo hieman hunosti harmaan hattaran läpi. Pian joutuisimme vaihtamaan rupattelun huutamiseksi. Pakokauhuksi, joka kaikessa turhuudessaan ei saisi kelloja kääntymään.

En tiedä miksi pääni päätti räjähtää juuri nyt. Ehkä olin odottanut mahdottomuutta liian kauan. Ehkä olin vihdoin löytänyt psykeeni häilyvän rajan. Ehkä se oli vain kituvan eläimen lopullinen nöyrtyminen. Viimeiset sanat. Laiturilla makaavan kalan viimeinen sätkähdys. Viimeinen lohduton hymy sukulaisille sairaalan vuoteelta.

”Tiiätkö mua pelottaa.” Aloitin varovasti.
”Odottamaton käänne pojan suusta, joka yleisesti ottaen pelkää kaikkea Alepan kassajonosta lähtien.”
Olin melko varma nähneeni tupakansavua karkaavan taivaalle sumuverhon alta. Kaikesta ilkikurisuudesta huolimatta päätin jatkaa.
”Ku mä ajattelen mun elämää kokonaisuutena, niin mä nään sen yhtenä valtavana talona joka rakentaa itse itseään. Sen talon nurkassa seisoo iso tamminen ovi mustien metallisten saranoiden ja lukon koristelemani. Sen oven takaa löytyy pieni, tyhjä betoninharmaa huone, jonka seinät hohkaa kylmää ympärilleen. Siellä ei oo mattoja tai huonekaluja, ei ikkunoita eikä tuulettimia. Mut se huone oli just sopiva peittämään meidät. Se oli mun piilopaikka, jossa mä en pelkästään tuntenut turvaa, vaan myös ettei sen ulkopuolella ollut mitään. Sen hetken se huone, ja me, oltiin ainut olemassa oleva todellisuus.”

En erottanut sumun läpi enää edes hänen kengänpohjiaan. Viikkotolkulla kurkussani asunut palakin tuntui kasvaneen. En välittänyt enää. Korotin ääntäni ja huusin uhmakkasti kohti sumua.

” Ja yhtäkkii sun päällä oli kymmeniä kiloja multaa. Ja kun mä avasin sen huoneen oven yhtenä synkkänä yönä, se oli muurattu sisältäpäin umpeen. Mun piilopaikkani oli muuttunu kylmyyttä hehkuviksi tummanpunaisiksi tiiliksi ja epätasaisesti levitetyksi harmaantuneeksi laastiksi. Ja pahinta on se, ettei oo mitään väliä kuinka monta yötä mä valvon omassa hiessäni rukoilemassa merkkiä susta, tai kuinka paksun kuplan mä yritän kasvattaa ympärilleni juomalla, mä en siltikään pysty kuulla sua sn seinän takaa.. En hädänhuutoa, en pelokasta kirkumista, en rauhoittavia sanoja, ainoot asiat mun edessä, on ne kirotut tiilet ja mun oma verillä vapisena nyrkki niitä vasten. ”

Sumun sisältä kuului puuroutunut huuto, joka oli niin tumma ja ontto ettei se enää kuulostanut häneltä.

- ”Ehkä seuraavassa elämässä opit avaamaan suus ajoissa.”
- ”Mä pelkäsin sun ottavan sen huoneen multa pois. ” Kuiskasin sumulle.

Ylläpidon palaute

 
Menettämisen pelko 2017-08-01 12:55:43 Alapo80
Arvosana 
 
3.5
Alapo80 Arvostellut: Alapo80    August 01, 2017
#1 Arvostelija  -   Kaikki arvostelut

Moikka nimetön!

Koetin tarttua heti alusta johonkin, mutta se onnistui vasta, kun olin lukenut koko pätkän. Hyvä tunnelma, synkkyyttä, ahdistusta ja kenties jopa katkeruutta! Hyvä!

Mielestäni "psykeeni" kirjoitetaan psyykkeeni. En tosin ole varma.

Pilkkujuttuja.
"Sen hetken se huone, ja me, oltiin ainut...".
Mielestäni tämä voisi olla jopa näin:
"Sen hetken se huone ja me oltiin ainut...".
Ehkä vielä korjaisin tuon ainut sanaksi ainoa.

Virkekokonaisuudesta sen verran, että kannustan aina kirjoittamaan yksinkertaisesti. Selkeitä kokonaisuuksia lauseissa ja virkkeissä.
"En hädänhuutoa, en pelokasta kirkumista, en rauhoittavia sanoja, ainoot asiat mun edessä, on ne kirotut tiilet ja mun oma verillä vapisena nyrkki niitä vasten. ”".
Ajatukseni:
"En hädänhuutoa, en pelokasta kirkumista, en rauhoittavia sanoja. Ainoot asiat mun edessä on ne kirotut tiilet ja mun oma verillä vapisena nyrkki niitä vasten. ”".
Eli katkaisin tuon virkkeen ja otin yhden pilkun pois tuosta on - sanan edestä. Pilkun tehtävä on erottaa lauseet toisistaan, ja lauseessa on normaalisti subjekt, predikaatti ja objekti, sekä muuta kauhtaa seassa. Ja tuo lause, Ainoot asiat mun edessä, voisi olla sivulause, mutta se jää kovin vajaaksi ilman predikaattia, joten mielestäni on järkevämpää mieltää ne yhtenä lauseena ennen ja - sanaa (jota ei tarvitse pilkuttaa, koska lauseilla on yhteinen jäsen, eli tuo mun).

Kokonaisuutena ehkä hitusen epäselvä, mutta kun ajatuksesta sai kiinni, niin hyvin surullinen ja haikea. Ehkä ikävää jäin kaipaamaan hieman enemmän.
Kenties myös taustoja henkilöille olisi voinut olla enemmän. Mistoja taloon, tapaamisia, iloisia muistoja, jotka ovat syöpyneet pois jne. En tosin tiedä kuinka hyvin ne lopulta olisivat sopineet, mutta ajatuksena.

Hyvää työtä!

Kiitos!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
30
Report this review
 

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS