Tällainen lyhyt kokeilu. Perustuu löyhästi Iron Maidenin "Hallowed Be Thy Name" -kappaleen sanoituksiin.
”No niin. Aika mennä.”
Sotilaat avasivat Noranin sellin oven, tarttuivat isoa miestä käsivarsista, ja lähtivät taluttamaan häntä eteenpäin kivistä käytävää pitkin. Noran tiesi, että vastustelu olisi turhaa, heitä olisi liian monta yhtä vastaan. Niinpä hän lähti sotilaiden mukaan rauhallisesti.
Tässä se sitten olisi. Koko Noranin elämä. Noran oli tuomittu kuolemaan, ja nyt tuomio pantaisiin toteen. Hirttopuu odotti häntä pihalla, ja siinä hän saisi roikkua koko lyhyen loppuelämänsä kansan ivahuutoja kuunnellen.
Noran oli ollut soturi. Ei sotilas, vaan soturi. Sotilaat seurasivat käskyjä. Mutta soturit tekivät sen, mikä oli heidän mielestään oikein.
Hän ei ollut totellut komentajansa käskyjä. Hän ei ikinä ollut halunnut liittyä kuninkaan armeijaan, mutta lopulta se oli ollut ainoa vaihtoehto. Hänen köyhä kotikylänsä ei ollut pystynyt maksamaan verojaan, sillä vuoden viljasato oli ollut kehno. Sen takia kuninkaan lähettiläät olivat tulleet värväämään nuoria miehiä sotilaiksi; se oli ollut ainoa tapa saada velat anteeksi, ja säästää koko kylä hirvittävältä rangaistukselta. Vanhan äitinsä vuoksi Noran oli lähtenyt, koska muuten äiti olisi kylän vanhimpien neuvostoon kuuluvana joutunut vankilaan, eikä hänen ikäisensä vanhus olisi sitä välttämättä kestänyt.
Mutta heidän kylänsä ei ollut ainoa, jonka viljasato oli jäänyt vuosikymmenen vähäisimmäksi. Noranin rykmentti oltiin lähetetty perimään toisen pienen kylän velkoja, ja kun kyläläisten joukosta ei saatu värvättyä sotilaita velkoja kuittaamaan, oli rykmentin komentaja käskenyt vangita kyläläiset ja polttaa heidän talonsa. Se oli ollut Noranille liikaa. Hän oli käynyt puolustamaan kyläläisiä, ja surmannut neljä asetoveriaan, jotka olivat yrittäneet häntä nitistää. Komentaja oli paennut loppurykmentin kanssa, mutta pian he olivat palanneet lisävahvistusten kanssa. Noran oli juuri ehtinyt auttaa kyläläiset pakoon, mutta sitten hänet otettiin kiinni. Koko kylä poltettiin hänen silmiensä edessä, mutta ainakin sen asukkaat olivat saaneet pitää henkensä ja vapautensa – mitä he sitten niillä tekisivätkään, yksin, vailla rahaa tai lain suojaa. Miten heidän kävisi, sitä Noran ei tiennyt. Mutta hän pelkäsi pahinta.
Sotilaat saattoivat hänet hirttopuun eteen, missä pyöveli odotti.
Noran oli ollut soturi. Mutta soturin kuolema ei ollut helppo. Kansalaisten, noiden köyhien mutta kunniallisten veronmaksajien, ivahuutoja kuunnellessaan kauhu valtasi Noranin mielen. Hän ei enää koskaan näkisi vanhaa äitiään. Oliko kuoleman jälkeen mitään, vai siihenkö kaikki päättyisi, siihen unohduksen mustaan tyhjyyteen, joka koittaisi, kun hänen niskansa murtuisi?
Pyövelin sitoessa köyttä Noranin kaulaan hän yritti pysyä soturina, katsoa kohtaloaan urheasti silmiin. Mutta lopulta hänen urheutensa petti. Hän yritti rimpuilla köysissään, jolloin kolme sotilasta otti hänestä kovakouraisesti kiinni ja piteli häntä aloillaan. Pyöveli kiristi köyden loppuun, ja Noranin huulilta pääsi tukahtunut tuskanhuuto. Hän pelkäsi, kuin pikkulapsi, ja vaikka hän yritti sitä peitellä, näkyi se kauas. Ivahuudot täyttivät hänen korvansa. Tämäkö oli soturin kuolema? Palkka siitä, että Noran oli puolustanut heikompiaan? Jos joku yleisöstä ei olisi pystynyt maksamaan verojaan, olisi Noran puolustanut häntä siinä missä sorrettuja kyläläisiä. Mutta siitä ei kiitosta herunut.
”Haluatko lausua jotain viimeisiä sanoja?” kuului pyövelin karhea ääni.
Noranilla olisi ollut paljonkin asioita, joita hän olisi halunnut sanoa. Siitä, miten epäreilu valtakunta oli, nyhtäessään kohtuuttomia veroja köyhiltä kyläläisiltä, joiden sato oli jäänyt niin pieneksi, että siitä tuskin riitti heille itselleen. Siitä, miten kunniallisina pidetyt sotilaat tottelivat sokeasti käskyjään, vaikka ne rikkoisivat jokaista sääntöä siitä, miten kunniallisen ihmisen tulisi puolustaa heikompiaan. Siitä, miten yksinäinen soturi ei puhtaan omatunnon lisäksi voinut toivoa muuta palkkiota. Mutta kun Noran avasi suunsa, ei sanoja tullut – ne katosivat jonnekin kuolemanpelon pimeään onkaloon.
Sotilaat astuivat syrjään, ja pyöveli otti askeleen taaksepäin. Hän veti vivusta, maa katosi Noranin jalkojen alta, ja hän putosi tyhjyyteen. Pelko valtasi hänen mielensä, eikä hän saanut henkeä, yrittäessään epätoivoisesti tarrata niskalihaksillaan menetetyn elämänsä rippeisiin. Yksinäinen oli soturin kuolema, kuten oli ollut elämäkin.
Kiittämättömän väkijoukon ivahuudot kävivät etäiseksi taustahälinäksi, kun Noranin elämä hiipui tyhjyyteen. Hänen viimeisten hetkiensä ainoa lohtu tuli yleisön eturivissä seisovalta mieheltä, joka katsoi Norania suoraan silmiin; ei halveksivasti, vaan isot silmät täynnä myötätuntoa. Käsi sydämensä päällä mies huusi: ”Pyhitetty olkoon nimesi!”
