Vanhanliiton haudankaivaja Oiva Uurna jäi toistuvasti jälkeen nuoremmista miehistä, jotka olivat juuri valmistuneet haudankaivajiksi hautausopistosta. Hän ehti kaivaa lapiollaan ainoastaan melkein puoli hautaa, samassa ajassa missä toiset vetivät koko rivin täyteen siistejä monttuja kaivinkoneella, poismenneiden viimeisiksi leposijoiksi. Ruumiit jäivät usein pidemmäksikin aikaa odottelemaan hautausta Oiva Uurnan hitaan työtahdin takia. Ei toki siihen puolivalmiin montun välittömään läheisyyteen, vaan asianmukaiseen säilytykseen. Toisinaan omaiset osasivat etukäteen tiedustella, että kukahan mahtaa heidän lähimmäisen haudan kaivaa, ja jos tämä tietty haudankaivaja oli vuorossa, saatettiin pyytää että joku nuorempi ja nopeampi voisi hoitaa asian. Hautajaisia ei mielellään siirretty sen vuoksi, ettei hautaa oltu vielä ehditty kaivaa.
Oiva Uurna ei silti kiirehtinyt, hän tiesi että hätäilemällä laatu huonontuisi ja haudoista tulisi epätasaisia, eivätkä ne kunnioittaisi vainajan muistoa mitenkään. Nuoret haudankaivajat kaivoivat hautoja kuin liukuhihnalta, ja vanhasta haudankaivajasta se oli kylmää touhua. Mutta hän oli sen verran iäkäs mies, että kaikki uusi tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja vieraalta.
Oiva tiesi, että joskus hänkin vielä makaisi kiireellä kaivetussa haudassa, eivätkä nuoret haudankaivajat miettisi yhtään, että jokaisen on vuorollaan täältä poistuttava. Millainen mahtoi olla sen ihmisen elämänkatsomus, joka tähän hautaan tulisi pötköttelemään. Onnistuiko hän saavuttamaan yhtään unelmaansa, vai oliko hän hylännyt ne toteutumattomina tai liian älyttöminä. Eihän mitä tahansa tietenkään voinut kuvitella toteutuvan. Tai ehkä pystyi kuvitella mitä vain, oman mielikuvituksen rajoissa, mutta toisaalta turha pettyä, jos ihan kaikki ei käynyt toteen.
Eräänä syksyisenä ja kylmänä päivänä vänkyräisen puun lähellä, Oiva Uurnan aortta repesi ja hän tuupertui kaivamansa haudan pohjalle lapionsa kanssa hassuun asentoon. Asennolla ei sinänsä ollut mitään väliä, mutta silloin kun kuolema korjasi niin oli toivottavaa, ettei siihen liittynyt mitään hilpeyttä aiheuttavaa.
Nuoren polven haudankaivajat nostivat Oiva Uurnan kylmän ruumiin ylös lähes valmiista haudasta. Vaikka mies oli kuollut, niin ei hänen päälleen voinut samantien multaa laittaa, tosin edestakainen nostaminen haudasta ylös ja jälleen myöhemmin takaisin kuulosti hieman turhalta. Mutta arkkukin piti ensin ostaa, muistotilaisuus suunnitella ja pappi valita, jolla mielellään olisi oivallinen tilannetaju ja hän osaisi luontevasti, muttei liian vitsikkäästi, kertoa haudankaivajan elämästä iloisia ja merkittäviä kohokohtia. Jos niitä ylipäätään oli.
Oiva Uurna eli ennen kuolemaansa yksin pientä elämäänsä vuokratussa kaksiossa Pietarsaaren keskustassa. Ja oli hänellä vaimokin ollut, mutta Margareetta lähti Heikki Korhosen kanssa omille teilleen jo kolmekymmentä vuotta sitten. Heikki oli aikoinaan Suomen ainoa leijonankesyttäjä, mutta mies oli tätä nykyään myös kuollut. Karhu hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun Heikki oli sienimetsällä. Ilmeisesti leijonan kesyttäminen olikin ihan erilaista puuhaa kuin karhun, sillä hän ei saanut hermostunutta otsoa millään rauhoittumaan, vaikka käytti kaikki osaamansa metodit pedon taltuttamiseen. Mutta onneksi Heikki oli sentään ehtinyt keräämään sieniä koriinsa sen verran, että Margareetta sai leivottua niistä muutaman piirakan. Eli Heikki Korhosen reissu ei mennyt täysin hukkaan.
Margareetta ei palannut Oivan luokse Heikin kuoleman jälkeen, vaikka Oiva hattu kourassa ja tippa linssissä pyysi. Mutta nyt se ainakin olisi myöhäistä, Oiva pötkötti kylmänä ruumishuoneella, nimilappu varpaassa, niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa.
Oiva Uurna ei tietenkään itse huomannut kuolleensa, vaan jatkoi askareitaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kotona hän tosin ihmetteli miksi kaukaiset ja lähes tuntemattomat sukulaiset tulivat hänen asuntoonsa ja tyhjensivät kaikki huoneet. Oiva yritti kovastikin puuttua tähän epäkohtaan, mutta kukaan ei noteerannut miestä millään tavalla. Tuntui kuin hänen ääntänsä ei olisi kuullut kukaan, eikä hän saanut tarpeeksi voimaa käsiinsä, että olisi laittanut tavaransa takaisin paikoilleen, sitä mukaan kun sukulaiset pakkasivat niitä laatikoihin. Oiva jäi lopulta yksin tyhjään asuntoon, hän seisoi keskellä olohuonetta ja mietti oliko kenellekään ikinä tapahtunut vastaavaa.
Työpäivätkin tuntuivat hankalilta, lapio painoi niin paljon, ettei siitä saanut otetta. Nuoremmat haudankaivajat eivät enää tervehtineet. Ja vaikka Oiva yritti aloittaa keskustelua päivän polttavista asioista, niin kaikki käyttäytyivät kuin hän ei olisi edes paikalla. Lopulta Oiva päätti jäädä vain kotiinsa, kukaan ei soittanut hänen perään. Ja vaikka olisikin, sukulaiset veivät hänen kännykkänsä tyhjentäessä asuntoa.
Tilanne oli kaikin puolin inhottava, Oiva piti työstään, ja uransa aikana hän vietti ainoastaan yhden vapaa päivän. Se oli pari vuotta sitten, kun Oiva osallistui mielenosoitukseen, joka vaati Suomea irtautumaan fossiilisista polttoaineista. Kotimatkalla Oiva tapasi ravintolavaunussa naisen, jonka mukaan ujoista miehistä saisi hyviä kaappikelloja. Samalla hän harmitteli, ettei kaappikellot olleet enää niin muodissa, sillä ujoja miehiä oli riittämiin. Oivankin naamataulu oli ihan kuin kaksikymmentä vaille neljä. Oiva ei pitänyt liian suorapuheisista ihmisistä, he sanoivat harvoin mitään hyviä asioita toisista.
Oivan tapa käsitellä ympäröivää maailmaa oli toki outo ja varauksellinen, mutta hän oli outo ja varauksellinen. Hän kävelikin juuri niin kuin outo ja varauksellinen kävelisi. Sillä lailla, ihan kuin hiippailisi koko ajan, eikä häntä aina edes huomattu, kun hän oli huoneessa. Ei ainakaan enää.
Parin viikon jälkeen kotiin ilmestyi nuori nainen, hän tuli sisälle omilla avaimillaan kuin omaan asuntoonsa ja laittoi taulun seinälle. Sänkynsä hän kantoi makuuhuoneeseen vanhemman miehen kanssa, jonka Oiva oletti olevan naisen isä. Kumpikaan heistä ei sanonut Oivalle yhtään mitään, vaikka hän yritti useaankin otteeseen ottaa puheeksi, että nuori nainen, jonka nimi oli Heli, kantaisi tavaransa ulos. Ja mielellään aika nopeasti. Tai ainakin jossain vaiheessa.
Tästä Oivalle tulikin mieleen, kuinka hän itse muutti omilleen kuusikymmentäluvun loppupuolella. Hän vuokrasi Skatasta huoneen yhden äkäisen vanhan naisen, Elviiran, omakotitalon yläkerrasta. Huoneen seinällä oli mustavalkoinen kuva Dannystä, eikä sitä saanut ottaa pois, että Oiva olisi saanut huoneesta itselleen mieluisamman. Elviira huitoi lähes mennen tullen harjalla nuorta Oivaa, joka yritti parhaansa mukaan hoitaa myös naisen pihaa omien töidensä ohella. Talvella hän loi lumet, kesällä piti nurmikon siistinä ja remontoi taloon uuden katon. Mutta Elviira haukkui silti Oivaa tuhkamunaksi ja paskaperseeksi, ja syytti että Oiva tirkisteli ikkunasta kun hän saunoi ja pesi ruttuista takapuoltaan. Ja ehkä Oiva toisinaan hieman kurkistelikin, mutta ei halunnut tehdä siitä numeroa. Oiva asui Elviiran yläkerrassa viisi vuotta, ja kun hän muutti pois niin nainen itki ja sanoi, että tulee niin ikävä. Oivalla ei tullut sen vertaa, että sitä olisi tarvinnut mainita.
Yhteiselämä Helin kanssa onnistui kaikesta huolimatta yllättävän hyvin. Ja siinä menikin jonkin aikaa, että Heli huomasi, ettei ollut asunnossa ihan yksin. Oiva oppi pikkuhiljaa kirjoittamaan viestejä kylpyhuoneen peiliin, kun se oli suihkun jälkeen kostea. Ensin hänen sormet pystyivät ainoastaan hieman töpöttämään peilin pintaa, mutta niin hennosti, ettei siihen tullut huomattavaa jälkeä. Mutta pitkähkön harjoittelun jälkeen Oiva onnistui kirjoittamaan peiliin sanan.
Ja kaikista maailman sanoista, hän kirjoitti peiliin: "sininen". Siinä ei ollut mitään järkeä, sillä kyseinen väri ei millään tavalla liittynyt Oivaan. Vihreäkin olisi paremmin kuvannut miestä, jos joku väri piti mainita, sillä hän oli todellakin luonnon ystävä ja mielellään sorsi kaikkea maapallon tuhoamista. Yhden värin mainitseminen ei tietenkään kertonut yhtään mitään yhtään mistään. Mutta joskus ihminen teki omituisia juttuja, varsinkin jos tilanne oli muuttunut syystä tai toisesta selittämättömäksi. Tai sellaiseksi, että selitys nykytilanteesta olisi niin sekava, että sitä ei lopulta itsekään ymmärtäisi, ja ainoa mitä pystyi sanoa oli "sininen".
Heli säikähti epämääräistä tekstiä peilissä ja Oiva säikähti kun Heli säikähti, hetken kaikki oli vain yhtä säikähtämistä. Mutta tilanne rauhoittui sen yllättävyyteen nähden nopeasti. Heli kuivasi peilin, ja hän ehkä ajatteli kuvitelleensa kaiken. Eikä kukaan uskoisi tätä, jos hän esimerkiksi kertoisi sukulaiselleen Sköntsälle, että peiliin ilmestyi kirjoitusta, niin Heliä pidettäisiin ihan sekopäänä.
Sköntsä oli laiskanoloinen nuori mies, joka istui usein iltaisin Helin sohvalla, söi makkaraa ja piereskeli. Oiva ei voinut sietää niin vetelää miestä, tuskin kukaan pystyi siihen. Aina jos näki jonkun vetelehtimässä jossain, niin tuli heti vähän oksennusta suuhun. Kaiken lisäksi Sköntsä muistutti retkituolia, jos ihmistä piti verrata johonkin elottomaan asiaan.
Sköntsästä Oivalle tuli mieleen hänen vanha naapurinsa Markku, joka asui aikoinaan kerrosta alempana tässä samassa kerrostalossa. Hän oli kotoisin Evijärveltä, mutta sitä ei huomannut päälle päin, ja vain harvoin ihmisestä huomasi mistä hän oli kotoisin, jos huomio vain ulkoisia merkkejä. Markku tapasi syödä näkkärin sillä tavalla, että siitä muodostui jokin tunnistettava kuvio, esimerkiksi kissa, koira tai traktori. Ja sitten hän säästi muotoilemiaan näkkäreitä keittiön kuivauskaapissa. Se oli hirveän outoa ja ällöttävää. Mutta Markussa oli muutakin jännää, hän esimerkiksi tapasi haahuilla rappukäytävässä yöllä ja huhuilla äänekkäästi ihmisten postiluukuista. Kyllä siihen säikähtää, kun yöllä postiluukku kolisee ja joku pöykäri ulisee sieltä jotain päätöntä.
Yhtenä talvena Markku kuitenkin pakkasi tavaransa kiireellä, hän sanoi muuttavansa takaisin Evijärvelle, sillä hänen vanhemmat olivat sen verran vanhoja, että he tarvitsivat apua. Mutta Markku oli keksinyt koko tarinan sairaista vanhemmistaan, sillä seuraavana päivänä saapui poliisi, ja löysi kolmen miehen ruumiit Markun arkkupakastimesta. Eikä Markkua tietenkään näkynyt enää missään. Hän sai yllättävän nopeasti, jo seuraavana päivänä, lisänimen Näkkärimurhaaja. Siitä oli isot otsikot iltapäivälehdissä, joita sitten retosteltiin viikkotolkulla. Ja jos mietti omalle kohdalle, niin paljastuessaan sarjamurhaajaksi, haluaisi varmasti itselleen jonkun pelkoa aiheuttavamman lempinimen kuin Näkkärimurhaaja, se jopa halventaa uhrejakin. Markku tosiaan ei jäänyt koskaan kiinni, ja oli mahdollista, että hän edelleenkin etsi pahaa aavistamattomia uhreja. Kannatti pitää silmällä miestä joka osti näkkäriä.
Mutta tämä Markku tosiaan muistutti myös retkituolia, ihan niin kuin Helin sukulainen Sköntsä. Molemmat olivat niin laihoja kuin retkituolin jalat ja käsinojat. Ryhtikin oli samanlainen kummallakin miehellä, istuessa hieman kasassa ja melkein vino. Kävellessä he etenivät oudossa takakeno asennossa, kuin olisivat limboamassa koko ajan.
Oiva huomasi, että peiliin ilmestynyt kirjoitus vaivasi Heliä, sillä nainen valvoi useana yönä tämän tapauksen jälkeen. Hän piti valot päällä, ja yöpöytää vasten nojasi pesäpallomaila, jonka hän hankki ilmeisesti tämän tapauksen vuoksi. Ei sillä lailla, että Helillä olisi ollut valmiina moinen esine. Tai oliko ylipäätään oletuksena, että kaikilla oli kotonaan jonkinlainen keppi jolla voi huitoa tarvittaessa. Ehkä, sillä nykyään kodin varustautumiseen liittyy useita erilaisia asioita, jotka kerätään varastoon maailmanlopun varalta, ja voisi hyvin pitää mahdollisena, että jonkinlainen astalo kuuluisi asiaan. Mutta mistä näitä tiesi, ei mistään. Joka päivä kuitenkin tuli uusia suosituksia siitä, kuinka piti elää ja olla.
Muutama kuukausi tapauksesta Oivalle tuli pakottava tarve hieman tarkentaa sanomisiaan. Peilissä oleva kirjoitus oli jättänyt Helin selvästi hämmentyneeksi. Toki olisi kohteliasta pikkiriikkisen selittää mitä Oiva suurin piirtein tarkoitti tai kuvitteli tarkoittavansa.
Seuraavan kerran kun Heli kävi suihkussa, niin Oiva kirjoitti kylpyhuoneen peilin tilannetta toivottavasti selventävän sanan. Katsomatta kuitenkaan sen enempää nuoren naisen saippuoitua vartaloa, hän kirjoitti peiliin: "tummansininen". Ja taas Oiva oli ihan toisen asialla, eikä ymmärtänyt itsekään omaa outoa käytöstään, mutta oletti kaiken liittyvän siihen, että elämä oli tarjonnut viime hetkinä turhankin monipuolista kattausta. Puhumattakaan siitä, että Oiva rupesi pikku hiljaa ymmärtämään olevansa kuollut. Siitä ei ole tehty minkäänlaista tilastotietoa, että kuinka kauan tämän ymmärtämisessä yleisesti meni. Mutta siihen voi ilmeisesti kulua tovi.
Vuodet kuluivat suhteellisen nopeasti. Heli muutti pois, joku mies auttoi häntä pakkaamaan tavaransa, kun hän ei itse pystynyt juuri tehdä mitään, sillä hänellä oli niin iso ja pyöreä vatsa. Miehellä oli tyylikäs kampaus, ja vaatteet viimeisen päälle, mutta Oivalle jäi miehestä silti epämiellyttävä vaikutelma. Mutta sitä ei voinut pitää kovin luotettavana mittarina, sillä Oiva voi pahoin usein ihmisten seurassa ja sai melkein kaikista epämiellyttävän vaikutelman. Kerrankin hän oksensi salin lattialle, kun Oivan piti kertoa nimensä haudankaivajien jokavuotisessa kirkastusjuhlassa, se järjestettiin lähes poikkeuksetta, Pietarsaaressa Järviseututalolla. Siinä sitten kaikki katselivat sitä oksennusta, ja arvailivat mitä Oiva oli syönyt. Tilanne oli surrrealistinen ja ällöttävä samaan aikaan.
Lopulta Oiva ei pysynyt enää mukana kuka asunnossa asui. Pääsääntöisesti seurana oli nuorta porukkaa. He asuivat muutaman vuoden ja jatkoivat sitten matkaansa. Oiva ei kirjoittanut peiliin enää viestejä, vaikka yhden kerran hän oli lähellä kirjoittaa huurtuvaan peiliin jälleen yhden sanan. Se sana olisi ollut: sininen.
