Johdanto
Orfeus oli legendaarinen mutta kuolevainen muusikko, runoilija ja profeetta klassisen antiikin mytologiassa ja uskonnossa. Suuri osa häntä koskevista tarinoista keskittyy hänen kykyynsä soitannollaan ja laulullaan ihastuttaa ja lumota luonnon ja kaikki sen olennot - sekä elävät että kuolleet - ja kietoa musikaalisen lumouksen taikapiiriinsä myös sekä ihmiset että jumalat, mutta toisaalta myös hänen matkaansa aliseen maailmaan ja traagiseen kuolemaansa bakkhanttien pahoinpitelemänä. Klassisen antiikin tarinat Orfeuksesta ilmentävät inspiroituneen runolaulajan arkkityyppistä teemaa.
Samoin kuin kristityille Jeesus Kristus on Ihmisen Poika/Jumalan Poika ja kristinuskon perustaja, antiikin Kreikan orfilaisille Orfeus oli profeetta ja nk. orfisten mysteerien perustaja. Uuden testamentin apokryfiteksteihin lukeutuvassa kirjoituksessa nimeltä Kristuksen laskeutuminen tuonelaan, joka muodostaa toisen osan Nikodeemuksen evankeliumissa, voidaan nähdä kaikuja antiikin Kreikan Orfeus-myytistä ja Orfeusta itsessään voidaan pitää tuonelanmatkansa johdosta kristusmaisena hahmona ja/tai Kristuksen enteenä antiikin Kreikan mytologiassa (vrt. Seppälä 2008, 81-). Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaiselle Jeesus Kristus oli väkevästi uudestisyntynyt Orfeus. Kristinuskon ja orfilaisuuden sielunveljeyteen viittaa myös tosiseikka, että Orfeus lumoamassa musiikillaan eläimet oli suosittu Kristuksen symboli varhaiskristillisessä taiteessa (Jourdain 2014, 113-127; Kallimakhos 2010a; vrt. Henderson 1991, 141-148). Orfeuksen tavoin myös Johannes Kastajan ruumis häväistiin leikkaamalla hänen päänsä irti kehosta (vrt. Matt. 14: 1-12).
Tässä tekstissäni olen luonut pienen katsauksen klassisen antiikin Orfeus-myyttiin, mutta samalla myös orfilaiseen mysteeriuskontoon. Kartoitan tässä, millaisia aatehistoriallisia vaikutteita hellenistisen filosofian klassikot kuten mm. Pythagoras, Sokrates ja Platon omaksuivat omaan ajatteluunsa klassisen antiikin orfilaisuudesta, mutta toisaalta pyrin vastaamaan kysymykseen, miten he konkreettisesti vaikuttivat orfilaisuuden hengelliseen sisältöön antiikissa. Käsittelen näitä aihelmia etenkin suomen- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden ja alkuperäislähteiden käännösten, mutta myös omien oivallusteni valossa. Tutkimusmetodini on aatehistoriallinen.
Etymologia
Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty lukuisia spekulaatiota kreikankielisen nimen Ὀρφεύς [Orfeús] etymologiseksi alkuperäksi. Myöhäisantiikin mytografi Fulgentius ehdottaa alkuperäksi kreikankielistä ilmaisua Oraia-phonos (“paras ääni”), mutta Geoffrey Miles: Classical Mythology in English Literature: A Critical Anthology (1999, 51) kertoo, että nykytutkimus pitää tätä teoriaa epäuskottavana. Myöhempiin arvailuihin lukeutuu sen sijaan kreikankielinen sana órphnē (“pimeys”), jota ehdottaa Noel Cobb: Archetypal Imagination (1992, 240), sekä kreikankielinen sana orphanós (“isätön, orpo”), jota ehdottaa William K. Freiert: "Orpheus: A Fugue on the Polis". 1991; Myth and the Polis, Dora Carlisky Pozzi & John M.Wickersham (toim.). 1991, 46. Mikäli kreikan sana orphanós todella on nimen ‘Orfeus’ etymologinen alkuperä, tätä nimeä voidaan pitää ironisena; Pseudo-Apollodorus: Bibliotheke (1.3.2) nimittäin kertoo, että Orfeuksella oli peräti kaksi isää: Hänen biologinen isänsä oli Traakian kuningas Oeagros ja henkinen isänsä Apollo-jumala. Klassikkotutkimuksen Robert S. E. Beekes: Etymological Dictionary of Greek (1969/2010, Vol. 1: 1113-1114) "Ὀρφανός”-artikkeli arvelee Orfeus-nimen hypoteettisen taustan olevan protoindoeurooppalainen sanajuuri *h3órbhos (“orpo, orja, palvelija”) ja/tai sitä lähellä oleva verbijuuri *h3erbh (“muuttaa uskollisuuden, kuuliaisuuden, statuksen ja/tai omistajuuden luonnetta”).
Orfeuksen nuoruus
W. K. C. Guthrie (1952, 17-18) on kirjoittanut, että ”Orfeusta voidaan pitää ihmiskunnan ensimmäisen mysteeriuskonnon perustajana ja ensimmäisenä, joka opetti ihmiselle mysteeri- ja puhdistumisriittejä.” Antiikin kreikkalaiset pitivät Orfeusta huomattavimpana kaikista muusikoista ja runoilijoista, mitä kuvastaa sananparsi: ”Hermes keksi lyyran, mutta Orfeus viritti sen täydelliseksi.” Runoilija Simodes Coaslainen kertoo, että Orfeuksen soitanto saattoi lumota puut ja kivetkin tanssimaan ja kääntää jopa jokienkin virtaussuunnan. 500-luvulla eKr. eläneen Ibycuksen runot ovat nykyisin tunnetuista lähteistä varhaisimpia, joissa nimi ’Orfeus’ mainitaan, mutta Homeros ja Hesiodos eivät sitä käytä. Historioitsija Hellanikos Lesboslaisen mukaan Orfeus tosin oli sekä Homeroksen että Hesiodoksen esi-isä (Smith 1997, III: 59-62). Strabonin Geographica (7. kirja, 7.luku; fragmentit 18-19)-teos kertoo Orfeuksen olleen kuolevainen ihminen, joka syntyi ja kuoli kylässä Olympos-vuoren lähettyvillä; Orfeuksen tarkaksi syntymäpaikaksi kerrotaan tässä Pimpleian kylä. Pausanias: Kreikan kuvaus (Korintti. 2.30.1) pitää Orfeusta nk. orfilaisten hymnien säveltäjänä. Monet antiikin Kreikan tunnetut kirjailijat uskoivat Orfeuksen olleen historiallinen hahmo, mutta toisin ajatteli Aristoteles, joka piti Orfeuksen kirjoittamiksi uskottuja tekstejä väärennöksinä; Näin kertoo siis Marcus Tullius Cicero: De Natura Deorum (I. 38. 107), mutta Aristoteleen De Philosophia-teos, johon hänen Orfeusta koskevat väitteensä ilmeisesti sisältyvät, on kadonnut (Watson 2016). Antiikin hellenistisen filosofian historiaa käsittelevässä Merkittävien filosofien elämät ja opit (Kirja I; Esipuhe; jakso 5)-klassikkoteoksessaan Diogenes Laërtios spekuloi väitteellä, jonka mukaan Orfeus oli Kreikan filosofeista ensimmäinen, mutta lopulta päätyy kuitenkin torjumaan tämän.
Carl Kerényi (1978, 280) huomioi, että Pythiaoodeissa (4.4.315) Pindaros kutsuu Orfeusta ”laulannan isäksi” ja identifioi hänet Traakian kuningas Oeagroksen ja muusa Kalliopen pojaksi. Klassisen mytologian valossa Kalliope on muusista vanhin ja hänen suojeluksessaan on kaunopuheisuus ja varsinkin eeppinen runous; Hesiodoksen Theogonia(r. 79-80)-teoksen mukaan hän on muusista ”tärkein, suurten hallitsijoidenkin seuralainen”. Tarinan mukaan Orfeus vietti elämänsä varhaiset vuodet Parnassos-vuorella äitinsä Kalliopen ja tämän kahdeksan lumoavan kauniin muusasisaren seurassa. Siellä hän tapasi kerran Apollon, joka mielistyi Orfeukseen niin kovin, että antoi tälle lahjaksi kultaisen lyyran ja opetti häntä soittamaan sitä. Apollo itse oli saanut lyyran Hermeeltä kolmekielisenä, mutta Orfeus viritti Apollon lyyran seitsenkieliseksi symboloimaan seitsemää taivasta, sillä hän tahtoi musiikkinsa heijastavan taivaallisten sfäärien harmoniaa (Kallimakhos 2010g). Kalliope-äiti täydensi Orfeuksen tiedot ja taidot vielä opettamalla häntä tekemään säkeitä laulujaan varten (Theoi: ”Kalliope”). Pindaros kertoo myös, että Orfeus oli harpisti Jasonin johtamien argonauttien joukossa, mutta Apollonios Rhodoslainen kertoo argonauttien bardin olleen pikemminkin Philammon (Smith 1997). On kuitenkin olemassa kolme tarinaa, joista kunkin mukaan juuri Orfeus pelasti argonauttien hengen. Ensimmäisen näistä kertoo Pseudo-Apollodorus: Bibliotheke (1.9.25), jonka mukaan Orfeus käänsi soitannollaan argonauttien huomion pois seireenien laulusta. Toisen tarinan mukaan Orfeuksen musiikki lumosi Cyanean liikkuvat kivet (Symplēgádes, ”Yhteentörmäävät”), jonka johdosta argonautit saattoivat purjehtia turvallisesti niiden ohitse Bosporinsalmessa. Kolmannen tarinan mukaan Orfeus hypnotisoi musiikillaan Kolkhiin lohikäärmeen Georgiassa, joka mahdollisti argonauteille Kultaisen taljan (Chrysómallon déras) anastamisen. Kaikki nämä kolme tarinaa sisältyvät Argonautica Orphica-runoelmaan (Kallimakhos 2010b).
Rakkaus Eurydikeen
Tunnetuin Orfeusta koskeva tarina liittyy tämän ja Eurydiken väliseen rakkauteen, johon viittaa mm. Platon Pidot(179d)-dialogissa. On myönnettävä, että klassisen antiikin mytologisten lähteiden valossa tiedämme kovin vähän Eurydike-hahmon varhaisimmista vaiheista ajalta ennen kuin hän rakastui Orfeukseen. Eurydiken kuitenkin tiedetään olleen alun perin puun nymfi eli tarkemmin ilmaistuna puiden suojelemiseen erikoistunut metsänhenki eli dryadi. Antiikin Kreikan mytologiassa dryadit olivat alun perin nimenomaan tammen nymfejä, sillä kreikan kielen sana drys tarkoittaa tammea. Sittemmin sana ’dryadi’ on yleistynyt tarkoittamaan kaikkia puiden hengettäriä. Jonkinlaisen vihjeen Eurydiken symbolisesta ja mytologisesta alkuperästä saattaa antaa myös hänen nimensä etymologia. Vaikuttaa siltä, että nimen ’Eurydike’ alkuperä on kreikan sanoissa eurýs (”suuri, laaja, leveä, lavea, avara, mittava”) ja dikê (”laki, tapa, oikeus, tuomio, järjestys”), joista jälkimmäisen sanan alkuperän on nähty olevan kreikan juridiseen tuomitsemiseen, oikeamielisyyteen ja uskonnolliseen vanhurskauteen viittaavan dika-prefiksin taustalla olevasta hypoteettisessa PIE-sanajuuresta *deik-, "näyttää, todistaa", "julistaa, saarnata, lausua juhlallisesti." (Behind the Name: ”Eurydice”; Online Etymology Dictionary: ”Eurydice”. vrt. Kerényi 1978, 338). Nimi voitaisiin siis vapaasti suomentaa sanoin ”Avara Todistaja”, ”Suuri Julistaja”, ”Mittava Hurskas”.
Ovidiuksen Muodonmuutoksia (X)-teos kertoo, että Eurydike oli lupautunut avioliittoon Orfeuksen kanssa ja käveli hääpäivänsä aamuna korkeassa ruohikossa. Silloin muuan satyyri ihastui Eurydikeen ja alkoi kosiskella tätä. Eurydike pelästyi ja pakeni satyyria, jolloin hän astui epähuomiossa käärmeiden pesään. Tällöin yksi käärmeistä puri Eurydikea kantapäähän, jonka seurauksena hän kuoli. Orfeus löysi pian Eurydiken kuolleen ruumiin, jonka vierellä hän lauloi ja soitti surumielisen laulun, joka sai kaikki nymfit ja jumalatkin kyyneleisiin. Näiden surijoiden suostuttelemana Orfeus matkusti aliseen maailmaan hakemaan rakastettuaan, Eurydikeä takaisin elävien kirjoihin. Ovidius (X. 40-77) kertoo, että Orfeuksen soitto ja laulu lumosivat Manalan asukkaat: Iksionin pyörä pysähtyi, Sisyfoksen kivi lakkasi pyörimästä ja Tantalos unohti janonsa. Orfeuksen musiikki sai myös Manalan hallitsijoiden, Hadeksen ja Persefonen sydämet heltymään ja nämä päästivät Eurydiken Orfeuksen matkaan - mutta yhdellä ehdolla: Orfeus ei saisi kääntyä takaisinpäin katsomaan Eurydikeä ennen kuin vasta molempien tullessa ylempään maailmaan. Orfeus kuitenkin unohti ehdon aivan viime hetkellä ja katsoi taaksensa juuri Manalan valtakunnan ovella, jonka johdosta Eurydike vajosi takaisin aliseen maailmaan. Tyrmistynyt Orfeus yritti päästä uudelleen Manalaan, mutta lautturi Kharon ei laskenut häntä yli Styxin ja niin Orfeus palasi suruissaan Traakiaan.
Samansuuntaisesti tarinoi Vergiliuksen Georgica (453-527)-runoelma, mutta Platon kertoo saman hieman toisin. Platonin Pidot(179d)-dialogin Faidros-hahmon mukaan Orfeus oli pelkuri, koska ei suostunut itsemurhaan, vaan sen sijaan yritti petkuttaa jumalia; Platon siis antaa ymmärtää, että Orfeus toimi hybriksen vallassa, jota seurasi jumalten oikeutettu kosto: Nemesis. Nykytutkimus kuitenkin olettaa, että alkuperäisen muinaiskreikkalaisen tarinaversion mukaan Orfeus onnistui pelastamaan Eurydiken, mutta jostain syystä Platon muutti tämän juonenkäänteen ja myöhemmin tästä versiosta tuli standardi (vrt. Bernstock 1991, xvii-xxiii).
Orfeuksen kuolema
Ovidiuksen Muodonmuutoksia (XI. 1-66)-teos kertoo, että Orfeus pakeni suruaan vuorille, jossa hän kieltäytyi mainadien eli bakkhanttinaisten lähentelyistä. Menetettyään rakkaan Eurydikensä toistamiseen Orfeus ei enää tahdo kajota naisiin, vaan rakastaa nuoria poikia. Orfeuksen hengellinen hartaus kohdistuu nyt Apolloon samalla, kun hän kääntää selkänsä Dionysokselle (Ovidius 2017, 290-; vrt. Uzdavinys 2011, 5-). Tästä hurjistuneet Dionysoksen palvojat, bakkhantit repivät Orfeuksen kehon kappaleiksi ja heittivät hänen päänsä jokeen, mutta vielä joessakin Orfeuksen pää huusi Eurydiken nimeä. Sittemmin Orfeuksen pää ja lyyra ajautuivat Lesboksen saarelle, jossa pää oli yhä elossa ja profetoi - kunnes Apollo hiljensi sen. Tämän jälkeen muusat nostivat Orfeuksen lyyran taivaalle tähtikuvioksi ja hautasivat Orfeuksen ruumiin kappaleet Leibethraan, Olympos-vuoren lähelle paikkaan, jonka yllä satakieli lauloi erityisen kauniisti. Kun Leibethran Sys-joki tulvi, makedonialaiset siirsivät Orfeuksen maalliset jäännökset turvaan Dioniin, Makedoniaan. Ovidiuksen (XI. 61-66) mukaan Orfeuksen sielu sai lopulta levon palattuaan aliseen maailmaan, jossa se kohtasi jälleen rakastettunsa Eurydiken. Pausanias: Kreikan kuvaus (Boeotia. 9.30.1) kertoo toisen tarinaversion, jonka mukaan Orfeus matkusti Thesprotian Aornumiin, jossa hän suruissaan teki itsemurhan. Pausanias (9.30.9-11) kertoo myös kolmannen tarinaversion: Zeus iski Orfeuksen salamalla kuoliaaksi kostoksi jumalallisten mysteerien paljastamisesta ihmisille.
Orfilaisuus
Tarut Orfeuksesta ja Eurydikestä vaikuttivat antiikin Kreikassa nk. orfilaisen mysteeriuskonnon syntyyn. Orfilaisen mysteeriuskonnon perustus oli Orfeuksen kirjoittamiksi kerrotut, kreikankieliset, heksametri-mittaan kirjoitetut nk. orfilaiset hymnit. Orfilaisten hymnien kirjallisuudenlaji on saattanut alkaa kehittyä jo noin 600-500-luvuilla eKr, mutta nykytutkimuksen valossa sen myöhemmät kerrostumat saattavat olla vuosisatoja nuorempia. Myöhäisen ajoituksen kannattajia nykytutkijoista ovat mm. Apostolos N. Athanassakis & Benjamin M. Wolkow (2013, 9), joiden mukaan nykyisin tunnetut orfilaiset hymnit ovat olennaisesti syntyneet kristillisen ajanlaskun varhaisimpina vuosisatoina ennen vuotta 400 jaa. On kuitenkin merkitsevää, että näissä hymneissä ei ole havaittu lainkaan kristillistä vaikutusta, päinvastoin. Merkitsevää on myös, että antiikin kristityt kirkkoisät, jotka toisinaan halusivat arvostella orfilaisia oppeja, käyttävät systemaattisesti niiden esimerkkinä juuri orfilaisia hymnejä, mikä korostaa niiden merkitystä antiikin orfilaisuuden autenttisena alkuperäislähteenä. Nykytutkimus ei usko yhteen kirjoittajaan tämän kirjallisuudenlajin kohdalla, vaan olettaa useita kirjoittajia, joista eräs varhaisimpia on saattanut olla Pythagoras. Gábor Betegh (2014) kertoo, että varsinkin Ion Khioslainen piti Pythagorasta orfilaisten hymnien kirjoittajana, mutta Epigenesin mukaan suuren osan nykyisin tunnetuista orfilaisista hymneistä sepittivät varhaiset pythagoralaiset kuten mm. Cercops. Pythagoraan ja antiikin orfilaisuuden opeissa onkin lukuisia samankaltaisuuksia, joista yksi näkyvimpiä on metempsýkhōsis- eli jälleensyntymisoppi. Thomas Taylorin (1792) mukaan orfilainen näkemys kosmoksen harmoniasta ja Apollon lyyrasta sen taivaallisten sfäärien musiikin ilmentäjänä periytyy Pythagoraalta; Hän kertoo myös, että myöhemmin saman käsityksen omaksui Platon (Taylor 1999; Kallimakhos 2010c; Kallimakhos 2010g). Pythagoralaisuuden merkittävä aatehistoriallinen panos antiikissa oli uudistaa orfilaisuutta kuten orfilaisuus oli uudistanut Dionysos-kulttia sitä ennen, summaa Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia (1999, I: 35, 49).
Antiikin Kreikassa orfilaisia hymnejä pidettiin mytologis-uskonnollisen tiedon varastona samaan tapaan kuin Hesiodoksen Jumalten synty-teosta, jonka rivejä resitoitiin mysteeri- ja puhdistumisriiteissä. Platon kertoo Valtio(364c)-teoksessaan, kuinka vaeltelevat, orfilaiset kerjäläispapit tarjoilivat palvelujaan rikkaille, jotka halusivat osallistua orfilaisiin puhdistumis- ja mysteeririitteihin. Ne, jotka olivat aivan erityisen vihkiytyneitä orfilaisiin riitteihin ja hymneihin, elivät selibaatissa ja olivat kasvissyöjiä, jonka piiriin luettiin myös kuolleiden palvontaan yhdistettyjen kananmunien ja papujen välttäminen – tällaisesta hurskaudesta käytettiin kreikankielistä nimitystä Orphikos bios (”orfilainen elämäntapa”). Vanhin antiikin orfilaisuudesta kertova nykypäivään säilynyt dokumentti on Makedoniasta vuonna 1962 löytynyt nk. Dervenin papyrus, joka sisältää katkelman orfilaisesta Rapsodinen Theogonia-teoksesta ja sen kommentaarin. Kirjoitus on sisällöltään ajoitettu 400-luvulle eKr. ja yhdistetty esisokraattisen filosofi Anaksagoraan piiriin. Dervenin papyrus on fyysisesti ajoitettu Makedonian Filippus II:n valtakauteen 340-luvulla eKr. ja sitä pidetään kaikkien aikojen vanhimpana Euroopasta löydettynä kirjallisena dokumenttina (Betegh 2004, 59; Nowakowski 2025). Merkittävänä antiikin orfilaisuudesta kertovana alkuperäislähteenä on pidetty myös Argonautica Orphica-runoelmaa, jossa Orfeuksen seikkailuista kerrotaan minä-muodossa. Tämä teos on kuitenkin ajoitettu vasta noin 400-500-luvuille jKr., mutta se muistuttaa suuresti Apollonios Rhodoslaisen Argonautica-teosta 200-luvulta eKr., johon se selvästi perustuu (Colavito 2011, ix-).
Dionysos
Perinteisen kreikkalaisen käsityksen mukaan Orfeus oli näkijä ja tietäjä, joka hän hallitsi magian ja astrologian salat ja määritteli orfilaisten tekstien kuvaamat mysteerit. Homeros: Ilias (6.119–143) on kuitenkin ensimmäisenä kertonut tarinan, joka välittää vaikutelman Dionysoksen kultin olevan orfilaisuuden edeltäjä ja täten vanhempi kuin se. Tarinan mukaan muinainen Traakian kuningas Lykûrgos kielsi Dionysos-kultin valtakunnassaan ja vangitsi sen palvojat eli satyyrit ja mainadit/bakkhantit, joita hän piti valtansa uhkana. Homeroksen mukaan kuningas Lykûrgos yritti myös surmata myös Dionysos-jumaluuden itsensä, kun kuuli tämän olevan valtakunnassaan, mutta hän kuitenkin onnistui pakenemaan Thetis-nymfin luo. Ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle jKr. ajoitettu Pseudo-Apollodoruksen Bibliotheke (3.5.1)-teos jatkaa Homeroksen aloittamaa tarinaa kertomalla, että tämän jälkeen Dionysos rankaisi kuningas Lykûrgosta hulluudella, jonka puuskassa tämä surmasi oman poikansa, kun luuli hänen olevan Dionysos-kultissa pyhänä pidetty murattiköynnös. Lisäksi Dionysos lähetti Traakiaan kuivuuden niin pitkäksi aikaa kuin kuningas Lykûrgos jätettiin rankaisematta teostaan. Tämä johti siihen, että Lykûrgoksen alamaiset surmasivat kuninkaansa hyvin raa’asti revityttämällä tämän raajat irti villihevosilla. Hieman toisin tarinan kertoo 100-luvulla eKr. kreikaksi kirjoitettu Diodorus Siculus: Bibliotheke Historike (II.35-IV.58), jonka mukaan traakialainen Khárôps paljasti kuningas Lykûrgoksen juonen Dionysokselle, jonka jälkeen Dionysos itse bakkhantti- ja satyyrikannattajineen vangitsi ja teloitti Lykûrgoksen. Traakian kuninkaaksi nousi sitten Khárôps, jolle Dionysos uskoi nimeään kantavan mysteeriuskonnon salaisuudet. Khárôps sen sijaan välitti nämä mysteerit pojalleen Oeagrokselle, josta tuli myöhemmin Traakian kuningas, sekä tämän puolisolle eli Kalliope-muusalle. Näiden poika oli siis myyttisen kultakauden kuuluisa bardi, muusikko, mystikko Orfeus, summaa Diodorus Siculus (I.14) (Kallimakhos 2010a).
Dualismi
Pseudo-Apollodorus (1.3.2) ja Pausanias (9. 30. 3) kuitenkin kertovat, että Orfeus ei ole vain orfilaisuuden perustaja, vaan myös Dionysoksen ja Apollon kulttien perustaja (Graves 1992, 113). Diodorus Siculus (3.65.4-6) täsmentää, että Orfeus oli hengellinen uudistaja, joka teki muinaiskreikkalaiseen Dionysoksen kulttiin niin merkittäviä muutoksia, että tämän jälkeen myös sitä voidaan kutsua orfilaiseksi (Kallimakhos 2010a). Dionysokseen antiikin Kreikassa liitetyistä tarustoissa voidaankin nähdä kaikuja Orfeukseen liitetyissä taruista – ja/tai myös päinvastoin. Seuraavaksi Dionysoksen tarina orfilaisen Rapsodinen Theogonia-teoksen mukaan: Ylijumala Zeus ihastui jumalatar Demeteriin, mutta tämä kuitenkin pakeni häntä käärmeeksi tekeytyen. Niinpä Zeuskin muutti muotoaan käärmeeksi ja näin hän pian vietteli Demeterin. He saivat jumalatartyttären, joka sai nimekseen Persefone. Kun Persefonen kasvoi nuoreksi naiseksi, Zeus ihastui myös häneen ja niin myös tytär sai paeta käärmeen hahmossa. Niinpä myös Zeus muutti muotoaan jälleen kerran käärmeeksi ja hän vietteli myös Persefonen. Sittemmin Persefone synnytti Zeukselle pojan, joka sai nimen Zagreus. Zeuksen virallinen puoliso Hera kuitenkin vihastui tästä ja määräsi titaanit murhaamaan Zagreuksen. Niinpä titaanit repivät ja söivät Zagreuksen, jonka seurauksena Zeus vihastui ja iski heidät salamalla kuoliaaksi. Tuhkasta nousi titaanien jälkeläiset: Syntinen ihmiskunta, jolla oli alusta alkaen merkillisen kaksijakoinen luonne: Heidän fyysinen kehonsa koostui titaanien tuhkasta ja sielunsa jumalallinen kipinä Zagreuksesta. Koska titaanien, jotka olivat murhanneet Zagreuksen, katsottiin olevan ihmisten esi-isiä, koko ihmiskunta oli perisynnin tahraama. Sen seurauksena sielu (psykhḗ) oli suljettu ruumiiseen (sôma) kuin vankilaan tai hautaan.
Zeus ihastui sitten vielä Semeleen, joka oli Kadmoksen ja Harmonian kuolevainen tytär. Zeus sai Semelen suosion ja pian Semele oli jo raskaana. Semelen odottaessa Zeuksen lasta, mustasukkainen Hera kuitenkin sai hänet pyytämään, että Zeus ilmestyisi todellisessa luonnossaan. Zeus teki näin, mutta Semele ei kestänyt näkyä, vaan paloi poroksi. Zeus pelasti kuitenkin poikansa kätkien hänet omaan reiteensä, josta hän myöhemmin syntyi. Poika sai nimekseen Dionysos ja hänen kerrotaan olevan uudestisyntynyt Zagreus; Dionysoksen luvataan myös armollisesti pelastavan jällensyntymisen surusta ja vaivasta hurskaat ja puhdassydämiset sielut, jotka pelkäävät ja kunnioittavat jumalia (Kallimakhos 2010d; Thesleff 2007, 59; Kerényi 1996, 110; Kerényi 1989, 145; vrt. Russell 1999, I: 34).
Platon
Platon omaksui klassisen orfilaisuuden idealistisen ajattelutavan, mutta etenkin Valtio(364a–365a)-dialogissaan hän myös kohdistaa ankaraa kritiikkiä institutionalisoitua orfilaista mysteeriuskontoa ja sen harjoittajia vastaan – tavalla, joka tuo mieleen uskonpuhdistaja Martti Lutherin kritiikin traditionaalista katolilaisuutta kohtaan. Erityisestä Platonia harmitti orfilaisten pappien avoimesti harjoittama anekauppa, jossa nämä tarjosivat varakkaille maallikoille uskonnollisia mysteeri- ja puhdistautumisriittejä taloudellista korvausta vastaan. Lieneekö moralistinen raivo ja/tai uskonnollinen puritaanisuus syynä siihen, että Pidot(179d)-dialogissa Platonin Faidros-hahmo kertoo muinaisen Orfeus-myytin uudelleen siten, että Orfeus lopulta epäonnistuu pelastamaan Eurydiken kuoleman kielistä? Nykytutkimus nimittäin olettaa, että alkuperäisen muinaiskreikkalaisen tarinaversion mukaan Orfeus onnistui pelastamaan Eurydiken, mutta varhaisimpien joukossa juuri Platon näki tämän asian toisin. Platonin radikaalisti uudelleentulkittu Orfeus-myytti muodostui kuitenkin standardiksi jo klassisessa antiikissa ja sen lopullisena vakiinnuttajana voidaan pitää juuri Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teosta. Varmaa on myös, että Orfeuksen elämän myöhempiä vaiheita leimaava rooli Apollolle vihkiytyneenä hengellisenä pederastina korostuu varsinkin niissä klassisen antiikin tarinaversioissa, jotka kuvaavat hänen yrityksensä pelastaa Eurydike epäonnistuvan. Kitkerästä uskontokritiikistään huolimatta Platonin yleinen asenne orfilaisuutta kohtaan on kaikkea muuta kuin pelkästään torjuva, sillä hän omaksui siitä paljon vaikutteita varsinkin Pythagoraan välittämänä. Bertrand Russell (1999, I: 35, 49-) muistuttaa, että ”pythagoralaisuus oli uudistusliike orfismissa, samoin kuin orfismi oli uudistusliike Dionysoksen palvonnassa”; Voidaanko tähän kenties vielä lisätä, että Platonin filosofia edustaa uudistusliikettä pythagoralaisuudessa?
Platonin Menon (81b-81e)-dialogin Sokrates-hahmon mukaan ihmisen järkisielun tosiolemus on kuolematon ja ennen syntymäänsä kuolevaiseen kehoon se katseli Jumalan kasvojen kirkkautta jumalallisessa ideoiden todellisuudessa, jossa se oli ylenpalttisesti siunattu kaikella sillä, mikä on hyvää; Platonin Faidros(248c-249b)-dialogin mukaan sielun synnyttyä kuolevaiseen kehoon materiaalisessa todellisuudessa se on kuitenkin taipuvainen unohtamaan jumalallisen ideoiden todellisuuden, josta se on alkujaan lähtöisin. Niin kauan kuin sielussa on epätäydellisyyttä, se on tuomittu syntymään kuolevaiseen kehoon näkyväisessä ja materiaalisessa maailmassa yhä uudelleen ja uudelleen, kertoo Platonin Faidon (82b-83e)-dialogin Sokrates.
Platonin vaikuttaa omaksuneen jälleensyntymis- eli metempsýkhōsis-opin juuri Pythagoraalta ja/tai orfilaisuudesta, jotka puolestaan omaksuivat sen egyptiläisiltä (vrt. Givens 2012, 26-). Bertrand Russell (1999, I: 131) summaa Platonin Pythagoraalta omaksumia orfilaisia vaikutteita: uskonnollinen suuntautuminen, usko sielun kuolemattomuuteen, tuonpuoleisen kaipuu, papillinen sävy ja kaikki se, mikä liittyy luolavertaukseen, matematiikkaan kohdistuva kunnioitus, sekä älyn ja mystismin yhteenkietoutuminen. Marcus Tullius Ciceron Keskusteluja Tusculumissa (IV: 10)-teoksen mukaan Platon omaksui juuri Pythagoraalta myös (dualistisen?) opin sielun intohimoisen osan (pathetikû, ts. ”intosielu” ja ”himosielu” yhdessä) ja järkisen osan (logistikon) kädenväännöstä ihmisen sisimmässä (Cicero 2009, 156. vrt. Hadot 2010, 71-; Thesleff 2011, 25-, 115-, 186).
Platonin dialogeista sangen usein saa juuri sen käsityksen, että hänen kaunokirjallinen Sokrates-hahmonsa heijastelee parhaiten kirjailijan omia tuntoja ja oivalluksia; Platonin dialogien keskushahmo onkin kiistattomasti lähes aina juuri Sokrates, - johon Platon itse ei kuitenkaan täysin aina identtisesti samastu. Bertrand Russell (1999, I: 115) kirjoittaa ihannoivaan sävyyn Platonin dialogien filosofista ajattelua innoittaneesta historiallisesta Sokrates-hahmosta:
Rakkaudessa hän pysyi ”platonisena” pahimmissakin kiusauksissa, jos Platon puhuu totta. Hän oli täydellinen orfinen pyhimys: taivaallisen sielun ja maallisen ruumiin dualismissa hän oli tehnyt sielusta ruumiin ehdottoman käskijän. Hänen lopullinen välinpitämättömyytensä kuolemasta on tämän hallinnan ratkaiseva todistus. Hän ei ole kuitenkaan oikeauskoinen orfilainen; hän omaksuu vain perusopit, ei taikauskoisia käsityksiä eikä puhdistusmenoja.
Tässä kohtaa paljastuu Platonin ja Sokrateen oppien välinen ristiriita: Platonin Faidon (82e-)-dialogi antaa ymmärtää, että Sokrates oli omaksunut orfilaisuuden kannattaman dualistisen opin, jonka mukaan ihmisen kuolematon järkisielu on vangittu kuolevaiseen fyysiseen kehoon kuin vankilaan tai hautaan, mutta Juhani Pietarisen (2005b, 13, 28-, 35-) mukaan Platon itse ei kannattanut näin yksipuolista näkemystä. Platonin ajattelu on tosin sikäli ”dualistista”, että hän uskoi maailmankaikkeuden koostuvat kahdesta tasosta: Toisaalta on näkyväinen ja materiaalinen todellisuus, joka on leimallisemmin epätäydellinen ja sattumanvarainen; Sen luoja on demiurgi. Toisaalta on näkymätön ideoiden todellisuus, joka on leimallisemmin järkinen ja jumalallinen; Sen alkuperä on transkendenttinen korkein Jumala.
Platonin mukaan näkymätön ideoiden todellisuus on todellisempi, sillä koko näkyväinen materiaalinen todellisuus on vain sen heijastusta. Platonin ajattelussa kosmoksen kaksi tasoa ovat hierarkisesti jäsentyneitä, mutta ne eivät ole kokonaan erillisiä, vaan päinvastoin monin tavoin limittyneitä; Holger Thesleffin (2011, 23-, 83-) mukaan Platonin maailmankuva ei olekaan dualistinen, vaan pikemminkin holistinen, - mutta samalla hän painottaa: ”Kahden tason malli on taustavisio eikä opinkappale. Se on Platonin ajattelun lähtökohta eikä sen tulos, – vaikka ajattelun tulokset puolestaan vahvistavat sitä.” (Thesleff 2011, 23).
KIRJALLISUUS
-Apollodorus 1921. The Library (Alkuteos: Βιβλιοθήκη). Translated by Sir James George Frazer. Loeb Classical Library Volumes 121 & 122. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd. https://www.theoi.com/Text/Apollodorus1.html (25.2. 2023).
http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Apollod.%20Epit.%20E.5.23&lang=original (5.4. 2023).
-Athanassakis, Apostolos N. & Benjamin M. Wolkow 2013. Introduction. Teoksessa The Orphic Hymns. Translation, Introduction and Notes by Apostolos N. Athanassakis and Benjamin M. Wolkow. Baltimore, Maryland: The Johns Hopkins University Press, 8-21.
https://ia600803.us.archive.org/27/items/orphic-hymns-num/Orphic%20Hymns%20%5Bnum%5D.pdf (5.11. 2025).
-Beekes, Robert S. E. (with assistance of Lucien van Beek) 2010 (1969). Etymological Dictionary of Greek. Vol. 1. Leiden & Boston: Brill.
https://archive.org/details/etymological-dictionary-of-greek_202306/mode/2up?q=Orphan (4.11. 2025).
-Behind the Name: ”Eurydice”. https://www.behindthename.com/name/eurydice (15.4. 2024).
-Betegh, Gábor 2004. The Derveni papyrus: cosmology, theology, and interpretation. Cambridge University Press.
https://archive.org/details/dervenipapyrusco0000bete/page/n7/mode/2up (5.11. 2025).
-Betegh, Gábor 2014. Pythagoreans, Orphism and Greek Religion. Teoksessa A History of Pythagoreanism, Carl A. Huffman (toim.). Cambridge University Press, 149–166.
-Bernstock, Judith Eleanor 1991. ”ORPHEUS & EURYDICE. PART I: ORPHEUS AND ANCIENT ORPHISM”. Teoksessa Judith Bernstock: Under the Spell of Orpheus: The Persistence of Myth in Twentieth-Century Art .Southern Illinois University Press, xvii-xxiii.
https://www.maramarietta.com/greek-mythology/orpheus-and-eurydice/ (11.3. 2023).
-Cicero, Marcus Tullius 2009. Keskusteluja Tusculumissa (Alkuteos: Tusculanae disputationes). Latinan kielestä suomentanut sekä selityksillä ja nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Juha Sihvola. Turku: Faros.
-Cobb, Noel 1992. Archetypal Imagination: Glimpses of the Gods in Life and Art (Studies in Imagination). Introduction by Thomas Moore. Lindisfarne Books: Hudson, New York, U.S.A.
-Colavito, Jason 2011. Introduction. Teoksessa Jason Colavito: The Orphic Argonautica: An English Translation (Alkuteos: Ὀρφέως Ἀργοναυτικά). Lulu.com, ix-.
-Diodorus Siculus 1933a. The Library of History. Volume I: Book 1.69-98: ”Egypt: customs and religion” (Alkuteos: Βιβλιοθήκη Ἱστορική ). Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 279. Cambridge, MA: Harvard University Press.
https://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Diodorus_Siculus/1A*.html (17.4. 2024).
-Diodorus Siculus 1933b. Library of History, Volume I: Books 1-2.34. Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 279. Cambridge, MA: Harvard University Press.
https://www.loebclassics.com/view/LCL279/1933/volume.xml (25.2 2023).
-Diodorus Siculus 1935a. Library of History, Volume II: Books 2.35-4.58. Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library 303. Cambridge, MA: Harvard University Press.
https://www.loebclassics.com/view/LCL303/1935/volume.xml (25.2. 2023).
-Diodorus Siculus 1935b. Library of History (Books III - VIII). Translated by C. H. Oldfather. Loeb Classical Library Volumes 303 and 340. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd.
https://www.theoi.com/Text/DiodorusSiculus4A.html (25.2. 2023).
-Freiert, William K. 1991. Orpheus: A Fugue on the Polis. Teoksessa Myth and the Polis, Dora Carlisky Pozzi & John M.Wickersham (toim.). Cornell University Press, 32-48.
-Givens, Terryl L. 2012. When Souls Had Wings: Pre-Mortal Existence in Western Thought. Oxford University Press.
-Guthrie, W. K. C. 1952. Orpheus and the Greek Religion - A Study of the Orphic Movement. Methuen & Co. Ltd. London, Great Britain.
-Graves, Robert 1992 (1955). The Greek Myths. London & New York: Penguin Books.
-Hadot, Pierre 2010. Mitä on antiikin filosofia? (Alkuteos: Qu'est-ce que la philosophie antique?, 1995). Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin.
-Henderson, Joseph L. 1991. Muinaiset myytit ja moderni ihminen. Teoksessa Symbolit - piilotajunnan kieli, C. G. Jung & Marie-Louise von Franz (toim.). Suomentanut Mirja Rutanen. Helsingissä Kustannnusosakeyhtiö Otava, 104-157.
-Hesiodos 2002. Jumalten synty (Alkuteos: Θεογονία). Suomentanut Päivi Myllykoski. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
-Homeros 2002a. Ilias (Alkuteos: Ἰλιάς). Suomentanut Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Edvin Linkomies. Helsinki: WSOY.
-Homeros 2002b. Odysseia (Alkuteos: Ὀδύσσεια). Suomentanut Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Edvin Linkomies. Helsinki: WSOY.
-Homeros 2016. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Alkuteos: Ἰλιάς καὶ Ὀδύσσεια). Suomentanut Paavo Castrén. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava.
-Jourdain, Fabienne 2014. The Orphic Singer in Clement of Alexandria and in the Roman catacombs: comparison between the literary and the iconographic early Christian representation of Orpheus. Studia Patristica, A. Brent & M. Vinzent (toim.). VOL. LXXIII, 113-127. Leuven-Paris-Walpole, MA: Peeters.
https://hal.science/hal-02426843/document (17.3. 2023).
-Kallimakhos 2010a. ”ORPHEUS - ORPHÉFS – ΟΡΦΕΥΣ”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/orpheus (23.2. 2023).
-Kallimakhos 2010b. ”ORPHIC ARGONAUTICA - ΟΡΦΕΩΣ ΑΡΓΟΝΑΥΤΙΚΑ”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/orphic-argonautica---orpheos-argonautika (7.3. 2023).
-Kallimakhos 2010c. ”ORPHIC HYMNS - ORPHIKÍ ÝMNI - ΟΡΦΙΚΟΙ ΥΜΝΟΙ”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/orphic-hymns---orphikoi-hymnoi (12.3. 2023).
-Kallimakhos 2010d. ”Orphic Theogony: The Rise of the Six Kings”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/orphic-rhapsodies------24 (6.3. 2023).
-Kallimakhos 2010e. ”MAGIC, ANCIENT GREEK RELIGION, AND ORPHISM”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/magic-ancient-greek-religion-and-orphism (13.3. 2023).
-Kallimakhos 2010f. ”SECRECY IN ORPHISMÓS”. HellenicGods.org.
https://sites.google.com/a/hellenicgods.org/www/secrecy-in-orphismos (13.3. 2023).
-Kallimakhos 2010g. ”The Lyre of Apollo”. HellenicGods.org.
https://www.hellenicgods.org/the-lyre-of-apollo (6.3. 2023).
-Kerényi, Carl 1978 (1959). The Heroes of the Greeks. Southhampton, Great Britain: Thames and Hudson.
https://archive.org/details/heroes-of-the-greeks-carl-kerenyi (15.7. 2025).
-Kerényi, Karl 1989 (1949). Kore. Teoksessa C. G. Jung & Karl Kerényi: Essays on a science of mythology; the myth of the divine child and the mysteries of Eleusis. Bollingen Series XXII. Princeton University Press, 101-155.
https://archive.org/details/essaysonscienceo00jung/mode/2up (15.7. 2025).
-Kerényi, Karl 1996 (1976). Dionysos : archetypal image of indestructible life. Bollingen Series LXV (2). Princeton University Press.
https://archive.org/details/dionysos00karl/mode/2up (15.7. 2025).
-Laërtios, Diogenes 2002. Merkittävien filosofien elämät ja opit (Alkuteos: Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων). Suomentanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa.
-Miles, Geoffrey (toim.) 1999. Classical Mythology in English Literature: A Critical Anthology. London: Routledge.
-Nowakowski, Teresa 2025. ”How Archaeologists Discovered Europe’s Oldest-Known Book, Revealing Never-Before-
Seen Insights Into Ancient Religion and Philosophy”. January 15, 2025. Smithsonian magazine.
https://www.smithsonianmag.com/smart-news/how-archaeologists-discovered-europes-oldest-known-book-revealing-never-before-seen-insights-into-ancient-religion-and-philosophy-180985818/ (5.11. 2025).
-Online Etymology Dictionary: ”Eurydice”. https://www.etymonline.com/word/Eurydice (15.4. 2024).
-Ovidius Naso, Publius 2017 (1997). Muodonmuutoksia (Alkuteos:Metamorphōseōn librī ). Suomentanut Alpo Rönty. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
-Pausanias 1918. Description of Greece (Alkuteos: Ἑλλάδος Περιήγησις ). Translated by W. H. S. Jones and H. A. Omerod. Loeb Classical Library Volumes. Cambridge, MA, Harvard University Press; London, William Heinemann Ltd.
https://www.theoi.com/Text/Pausanias1A.html (25.2. 2023).
-Pietarinen, Juhani 2005a (2001). Platonin filosofia. Turku: Kirja-Aurora.
-Pietarinen, Juhani 2005b. Mitä Platon on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio.
-Platon 1999 (1978). Teokset II - Menon (Alkuteos: Μένων ). Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 107-148.
-Platon 1999 (1979). Teokset.III - Faidon (Alkuteos: Φαίδων). Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 5-79.
-Platon 1999 (1979). Teokset III - Pidot (Alkuteos: Συμπόσιον). Suomentanut Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 81-141.
-Platon 1999 (1979). Teokset III - Faidros (Alkuteos: Φαῖδρος). Suomentanut Penttti Saarikoski. Helsinki: Otava, 143-206.
-Platon 1999 (1981). Teokset IV - Valtio (Alkuteos: Πολιτεία). Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
-Russell, Bertrand 1999 (1948). Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti (Alkuteos: History of Western Philosophy And Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1945). 1. Osa: Vanhan ajan filosofia/Katolinen filosofia. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
-Seppälä, Johannes (käännös) 2008 (1979). Nikodemuksen evankeliumi (Alkuteos: Evangelium Nicodemi). Teoksessa:
Apokryfiset evankeliumit, Petri Piiroinen (toim.). Joensuu: Ortokirja, 61-87.
-Smith, Philip 1997 (1870). “Orpheus”. Teoksessa: Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology, William Smith (toim.). London: Taylor, Walton, and Maberly. Vol. III: 59-62.
https://pantheon.org/articles/o/orpheus.html (5.3. 2023).
-Smith, William (toim.) 2008 (1870). A Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. In Three Volumes. Vol. III. Boston: Little, Brown and Company.
https://archive.org/details/dictionaryofgree03smituoft (23.2. 2023).
-Strabo 1924. The Geography of Strabo (Alkuteos: Γεωγραφικά), H. L. Jones (toim.). Cambridge, Mass.: Harvard University Press; London: William Heinemann, Ltd.
http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Strab.+7.fragments.&fromdoc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0198 (6.3. 2023).
-Taylor, Thomas (käännös) 1999 (1792). The Mystical Hymns of Orpheus (Alkuteos: Ορφικοί ύμνοι). University of Pennsylvania Press.
https://www.theoi.com/Text/OrphicHymns1.html (11.5. 2020).
-Theoi.com: ”Kalliope”.
https://www.theoi.com/Ouranios/MousaKalliope.html (5.11. 2025).
-Thesleff, Holger & Juha Sihvola 1994. Antiikin filosofia ja aatemaailma. WSOY.
-Thesleff, Holger 1998. Platon ja platonismi. Teoksessa Filosofian historian kehityslinjoja, Petter Korkman & Mikko Yrjönsuuri (toim.), 31-56. Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd.
-Thesleff, Holger 2007 (1979). Myytti ja mysteeri. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Teoksessa Antiikin myytit ja uskonnot, Maarit Kaimio, Paavo Castrén & Jorma Kaimio (toim.), 46-63. Helsingissä: Otava.
-Thesleff, Holger 2011. Platonin arvoitus. Suomentanut Pinja Riikonen. Helsinki: Gaudeamus.
-Uzdavinys, Algis 2011. Orpheus and the Roots of Platonism. London: The Matheson Trust.
-Vergilius Maro, Publius 2020. Georgica – laulu maanviljelijän työstä (Alkuteos: Georgica). Suomentanut Teivas Oksala & Päivö Oksala. Johdanto Maija-Leena Kallela & Teivas Oksala. Helsinki: Gaudeamus.
-Watson, Sarah Burges 2016. ”Orpheus: A Guide to Selected Sources”. Living Poets: A New Approach to Ancient Poetry.
https://livingpoets.dur.ac.uk/w/Orpheus:_A_Guide_to_Selected_Sources (11. 3. 2023).
-Wikipedia. ”Dying-and-rising deity”; ”Orpheus”; ”Orphism (religion)”; ”Platon”.
