Tapaamisemme ei ollut kovin tavanomainen. Törmäsin sinuun aivan sattumalta – siis ihan kirjaimellisesti – kun autoineni suistuin kaistallesi ja matkasimme sairaalaan samassa ambulanssissa. Aivan varmasti jo silloin iskit silmäsi minun ruhjoutuneeseen ruumiiseeni. Puolikoomassakin muistan sinun katsoneen minua ihailevasti, tuota urheaa, selviävää urosta, joka iskeytyi kaarallaan päin punaista Corollaasi. Olit onnettomuudesta huolimatta huolitellun näköinen punatuin huulinesi ja mustine silmäripsinesi. Olisin voinut vaikka vannoa, että Kate Moss käytti samaa huulipunaa viimeisimmässä mainoksessaan. Sinun huulillasi se vain näytti monin kerroin kauniimmalta. Et ehkä ollut solakoin lajiasi, mutta minua oli aina pieni pyöreys viehättänytkin. Eihän se ole nainen eikä mikään jos ei kunnon takamusta omista. Sinulla oli toki hieman ikää, mutta niin oli minullakin. Itse asiassa juuri kasvosi juonteet ja naururypyt tekivät sinusta niin aidosti suloisen, jos ikääntyvää naista voi suloiseksi kutsua.
Olit kovin rento: et panikoinut, et edes itkenyt. Olit vain. En tiedä, mitä kaikkea olit elämässäsi kohdannut, mutta minä ja hengityskoneeni eivät sinua näyttäneet järkyttävän. Siinä sinä vain istuit ja olisin mielelläni istuutunut viereesi ihmetellen öistä kaupunkia, sillä en ole täältäpäin kotoisin. Olisin varmasti kutsunut sinut kahville, jos tilanne olisi ollut jonkin toinen.
Kaivelit Amnestyn kassiasi, kuuluit siis ihmisoikeusjärjestöön. Olin aina ihaillut ihmisiä, jotka halusivat vaikuttaa maailman asioihin edes jollain tasolla. Itse en kuitenkaan tuollaisiin järjestöihin raaskinut liittyä, sinä vuonna vielä puolustettiin naisten oikeuksia. Minut oltaisiin voitu leimata jonkin sortin feministiksi ja se olisi ollut hävettävää tuttavapiirissämme. Välitin toisten mielipiteistä, raukka kun olin. Mutta sinä et näyttänyt välittävän. Taas yksi syy lisää ihailla sinua.
Sairaalaan saavuttuamme sinua oli vastassa nainen, suunnilleen samanikäinen kuin sinäkin. Hän syleili sinua, halasi sinua tiukasti. Minä olisin halannut tiukemmin, mutten siihen kyennyt. Olitte kaunis näky siinä sairaalan käytävällä, kädet toistenne poskilla, kasvot ilon ja surun sekaisten kyynelten kastelemina. Toisen naisen huulet liikkuivat, keskustelitte. En nähnyt kasvojasi, mutta keskustelun oli liityttävä äsken tapahtuneeseen, sillä toinen nainen vilkaisi äkkiä minuun päin. Hänen ilmeensä oli kovin tuima, vastenmielinen melkein. Olisin melkein haukkonut henkeä, jos olisin pystynyt. Makasin kuitenkin edelleen sängyllä hengityskoneessa ja tyydyin tuijottamaan eteenpäin silmät puoliummessa. Pian nainen läimäisi sinua, torui jostakin. Suutahdin, melkein nousin istumaan, mielessäni nousinkin, voimani eivät vain riittäneet toteuttamaan kyseistä liikettä todellisuudessa. Nyt hän kuitenkin suuteli sinua. Suoraan suulle. Et tainnut välittääkään minusta, tai miehistä ylipäätään. Suudelman loputtua katsahdit taaksesi suoraan minuun. Välissämme oli vain läpinäkyvä lasiovi.
Jostain syystä en ollut lainkaan pahoillani törmäyksestä. Olin melkein iloinen, sainhan tavata sinut, vaikkemme koskaan saaneet vaihtaa sanaakaan.
