1.
Kuun valo on yllättävän kirkas. Se valaisee miehestäni kauniin varjon makuuhuoneemme seinälle. On siinä varmasti hieman katulampun apua mukana, on vain romanttisempaa ajatella kuun tekevän mieheni piirteistä tulkintansa seinällemme kalpean kylmällä valollaan. Makaamme kaksistaan sängyllä, niin kuin jo niin monta vuotta, niin monta yötä aiemmin. Harvoin olemme nukkuneet erillämme. Lähinnä enne eläkkeelle jäämistä töiden vuoksi, mutta niitäkään ei koskaan ollut muutamaa yötä pitempään. Hän on vielä lämmin. Tiedän tuon kosketukseeni vastaavan lämmön olevan yksi niistä asioista, joita tulen pian kaipaamaan. Tunnen sen huokuvan, kun sivelen kämmensyrjälläni hänen poskeaan ja otsaansa. Annan etu- ja keskisormen lipua hitaasti hänen leukansa leveydeltä, jatkaen kaulalle, yli aataminomenan ja takaisin. Hassua ajatella, että nämä ovat ne kasvot, jotka ovat tervehtineet minua joka aamu viimeiset vuosikymmenet. Nämä kasvot olen oppinut tuntemaan paremmin kuin omani, kuin kenenkään muun. Olen todistanut näiden kasvojen ilmaisevan suurinta iloa ja syvintä surua, aina naimisiinmenostamme lämpimänä heinäkuisena päivänä Aarnen ennenaikaiseen poismenoon. Olen huomannut jokaisen vuosien tuoman uuden uurteen nopeammin kuin hän ehkä olisi halunnut. Mieheksi hän oli kovin herkkä ulkonäöstään. Mahtoikohan hän koskaan huomata minussa näitä iän tuomia muutoksia, vai onko tämä vain sitä naisen tarkkanäköisyyttä?
Aurinko alkaa nousta pimeyden kupeesta. Nyt on ollut jo liki kaksi viikkoa pelkkää auringonpaistetta. Ei pilven hattaraa taivaalla. Ikkunasta näkyy kaunis luminen maisema naapurustoamme koristamassa ulkona ja silmiä aristava valon heijastus puhtaan valkoiselta lumelta. Aatto rakasti tällaisia kelejä. Uskoisin hänen tunteneen samoin kuin minä, kun silmät avattua voi jo aistia kauniin talvipäivän tuovan muassaan muutakin kauneutta arkeemme. Hän oli sillä tavalla tunteikas, vaikka ei niistä liiemmin koskaan puhunut kanssani, saati kenenkään muunkaan. Kai se on sitä suomalaisen miehen perusolemusta, niistä asioista ei puhua pukahdeta. Minä silti tiesin. Sellaiset asia kykeni aistimaan.
Aamu lähtee osaltani huvittavan totutusti liikkeelle. Nousen sängystä ja alan valmistamaan itselleni aamiaista. Laitan kahvin tippumaan. En ole koskaan oikeastaan edes pitänyt kahvista, kunhan join kupin joka aamu Aaton seurana. Hän rakasti kahvia ja minä kuulemma keitin parasta. Outoa, että edes laitoin kahvia tulemaan, kun nyt juon sitten kuitenkin yksin. Melkein rupesin valmistamaan Aatolle kinkkuvoileipää. Enää ei tarvitse. Kai tällaisten tapojen pois jättäminen vaatii oman aikansa. Jätinhän tupakanpoltonkin, vaikka se oli kovin vaikeaa. Aattokin lopetti samoihin aikoihin, mutta häneltä se kävi kuin leikiten. Ei hänen olisi tarvinnut lopettaa, kunhan nyt halusi olla vaimonsa tukena tämän vaikean elämänmuutoksen edessä. Sellainen mies Aatto oli. Hän tuki kaikessa, vaikka se olisi tarkoittanut itsensä laittamista kovallekin koetukselle.
Pitäisi varmaan alkaa miettiä valmisteluja, soitella ihmisille. Niille, jotka välittävät. En ole koskaan tehnyt mitään tällaista. Molempien vanhempieni kuoltua hautajaisasiat hoiti vanhempi siskoni ja veljeni. Kun Aarne kuoli, Aatto piti itsensä kovana, suoritti tarvittavat järjestelyt ja piti huolen kaikesta. Hän suri vasta, kun arkku oli laskettu. Minä olin heikompi, en kyennyt moneen viikkoon minkäänlaiseen normaaliin elämään. Hädin tuskin nousin sängystämme. Siltä samalta, josta joka aamu heräsimme yhdessä. Ehkä silloin olimme pisimpään erillämme. En osannut ottaa vastaan hänen lohtuaan, aivan kuin hänkään ei minun. Vaikka menimme yhdessä nukkumaan ja heräsimme yhdessä, en koskaan muistanut niitä hetkiä. Se nyt oli muutenkin synkän sekavaa aikaa. Muistan, kuinka Maarit yritti piristää minua pari viikkoa hautajaisten jälkeen viemällä minut kaupungille ajelulle. Vaikka yritin saada itsestäni edes pientä ilon tunnetta ja normaalin olemuksen vaikutusta irti, onnistuin sitä ylläpitämään vain vaivoin. Muistan tuijottaneeni auton ikkunasta vauhdilla vaihtuvaa maisemaa, josta en saanut kiinni. Maarit kertoi jotain hauskaa, jolloin hymyilin, mutta hymy juuttui kasvoilleni ja vasta hetken päästä ymmärsin laskea suupieleni alas.
Voi kamala, jäin taas muistojeni vangiksi. Tässä tilanteessa tuo nyt ei mikään ihme olekaan, se on vain inhottavaa, kun alan ajattelemaan noita aikoja. Nyt, kun olen jo hyvällä iällä, pystyn muistelemaan Aarnen elinpäiviä kaunis ja surullinen kaiho rinnassani, mutta ilman sitä viiltävää surua, joka piinasi useamman vuoden ajan. Epäilen tuon tutun piinan palaamista Aaton kohdalla. Tunnen muutenkin olevani jotenkin kumman sinut tämän koko tilanteen kanssa.
On jo ilta. Voi, mihin aika aina karkaakaan, miten ihmeessä olen saanut aikani kulumaan näin joutuisasti? Näihin aikoihin Aatto odottaisi vielä uutislähetystä ruskealla nojatuolillaan, joka on viistosti asetettu kohti televisiota, minun paikkani oli suoraan vastapäätä televisiosta, kahden istuttavalla sohvalla. Usein uutislähetyksen jälkeen keskustelimme jostain tapahtuneesta, jos sellaista keskustelun arvoista nyt edes oli tapahtunut. Se suhteessamme oli aina lämmittänyt mieltäni, pystyimme puhumaan keskenämme ihan kaikesta. Hän oli yllättävän avoin minulle, vaikka aina jättikin muihin ihmisiin hieman jäyhän, hiljaisen kuvan. Saatoimme keskustella mistä vaan, kuinka kauan tahansa, jos oikein innostuttiin. Kirjallisuus, teatteri, Aaton rakastama kalastus. Hän oli kuitenkin kalastanut ympäri kauniin Suomen ja tarinoita riitti. Ja minä kuuntelin hänen rauhoittavaa, mutta innostunutta ääntään siirtämättä katsettani hänen kasvoiltaan. Kuinka se mies osasikaan palavasti rakastaa tekemisiään, se oli aina minulle tärkeää, kuulla siitä rakkaudesta. Mutta nyt on hiljaista. Yhä hän lepää sängyllämme, samassa asennossa kuin tänä aamuna. Jos vielä tämän yön nukun hän vierelläni, syleilen vielä kerran, enkä päästä koko yönä irti. En tiedä, onko hänessä enää lämpöä, mutta kai se tärkein on, että muistan tuon lämmön. Onneksi sain siitä niin paljon osakseni menneinä vuosina, etten ikinä sitä unohda.
2.
Olin taas tekemäisilläni hänelle leivän. Kahvikin tippuu jo. Miten tässä taas näin kävi? Kyllä se hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä, vaikka en nyt täysin muistakaan edes heräämistäni, saati että olisin tullut keittiöön valmistelemaan aamiaista!
Minä näin unta viime yönä. Unessa kuljin kaunista metsäpolkua pitkin. Tie oli kapea ja tomuinen ja joka askeleellani, vaikka kevyesti eteenpäin kuljinkin, sain harmaan ruskean tomupilven pöllähtämään maasta. Oloni oli tosiaan kevyt ja kaunis, suorastaan hohdin kilpaa selkäni takana loistavan iltapäivän auringon kanssa. Tien päässä alkoi häämöttää mökki. Se oli puumökki, sileä ja jokseenkin täydellinen pinnoiltaan. Seinän laudat olivat täysin sileitä, ei jälkiä oksista, ei rosoisuutta, mutta ei myöskään keinotekoista sileyttä. Se oli luonnollisen puhdas kaikista jäljistä ja kolhuista. Kun kosketin mökin seinää sen lämpötila vaihteli vuoroin kylmästä lämpimään. Kuitenkin mitä lähemmäs kuljetin kättäni ovea kohti, sen kuumemmaksi tunne kävi. Minua alkoi tuo tunne pelottaa, joten päästin irti. Hetken päästä ovi avautui ja juuri kun yritin kurkistaa sisään, minä katosin ja olin taas täällä, poissa unesta. Sen hetken muistan, kun avasin silmäni. Ja nyt olen tässä, keittiön pöydän äärellä ihmettelemässä untani. Untani ja Aattoa…
Tänään pitäisi vaihtaa sänkyyn lakanat. Annan kuitenkin mieheni levätä noilla samaisilla vielä toistaiseksi, ei tässä nyt kiirettä ole. Pitäisi varmaan alkaa ottamaan asioista hieman selvää, että kuinka tästä eteenpäin nyt sitten menetellään. En ole näitä asioita kuitenkaan koskaan hoitanut. Aatto oli meistä se rohkeampi näissä asioissa. En tiedä, ehkä Tina tai Daniel voisivat auttaa, mutta en tohtisi heitäkään vaivata. En ainakaan vielä.
Puhelin soi. Milloin viimeksi Aatto oli vastannut puhelimeen? Hän jotenkin aina kammoksui ihmisten kanssa kommunikoimista puhelimen välityksellä. Silti, puhelut olivat hänen osaltaan aina pirteitä ja iloisia, vitsailua ja leikinlaskua. Minä kuitenkin tunsin niistä sellaista tekopirteyttä, joka ei ollut hänelle ollenkaan ominaista. Siksi minäkään en koskaan hänelle soitellut, kun hän oli työmatkoillaan. Tiesin, ettei puhelun aikana välittyisi sitä lämpöä, jota sain kasvotusten kahdestaan häneltä.
En tahtonut kokea henkilökohtaisesti sitä kylmyyttä, jota kuulin hänen tarjoavan muille puhelukumppaneilleen. Tosin voihan olla, että kanssani hän olisi keskustellut toisella tavalla. Kyllä hänkin minua ikävöi, tiedän sen varmaksi. Hän ei kuitenkaan itsekään ikinä ehdottanut puhelua, minä en kysynyt majoituspaikkojen numeroita eikä hän niitä omaehtoisesti tarjonnut. Niin, puhelin tosiaan soi. Kai minun on vastattava, niin kuin aina.
Se on Maarit. Kyselee niitä näitä, haluaa tulla käymään. Miksi tänne pitäisi tulla? Hän voisi suoda minulle tarvitsemani rauhan Aattoa koskevien hautajaisjärjestelyjen kanssa, eikä udella yhdentekeviä. En silti kerro hänelle, että Aatto ei ole enää täällä. En halua järkyttää raukkaa. Maarit on kuitenkin niin kovin herkkä, herkempi kuin yksikään muu, jota olen koskaan tavannut. En tahdo sitä tunnevyöryä, en nyt. Ja se vyöry olisi suurenmoinen, siitä olen varma. Aatto ja Maarit kuitenkin olivat tunteneet lapsuudesta asti. Näiden kahden maalaislapsen välit olivat aina kadehdittavat. Siinä oli sellaista syvyyttä, josta kaltaiseni kaupunkilaisneiti ei koskaan voisi päästä perille. Siksi aina joskus, erityisesti nuorempina, tunsin pistävää kateutta heidän kahden suhteelle. Mutta vanhemmiten sekin laantui. Aatto antoi minulle kuitenkin rakkautta, jota kellekään muulle ei suotu. Olin onnekas.
Sanoi tulevansa torstaina. Mikä päivä nyt on? Jestas, on vieläkin hieman sekava olotila päällä, taidanpa käydä makuulle sohvalle vähäksi aikaa. Onneksi olen pienikokoinen, mahdun pienelle sohvallenikin vallan mainiosti, kunhan vähän koukistan jalkojani.
Pitää muistaa järjestelyt. Aatto täytyy saada lopulliselle leposijalleen.
3.
Kuinka kauan torkuin? On jo pimeä. Tähän vuodenaikaan on silti aina pimeä. Omituista, olen parin viimeisen päivän aikana syönyt hädin tuskin mitään, silti en tunne nälkää. Voinkohan sairastuttaa itseni tällä menolla? Olen vain niin kovin väsynyt koko ajan… Onneksi Aatto on vielä luonani. Hetken voin muistella hänen lohdun sanojaan ja sitä lämpöä, joka hänestä huokui. Nyt hän on jo kylmä, ei ollenkaan Aaton tapaista. Saisinkohan häntä mitenkään lämpiämään, edes pieneksi hetkeksi. Jos haen komerosta vilttejä ja lämpöpeittoja ja käärin hänet niihin. Kyllä se on yrittämisen arvoista. Tarvitsen Aattoa sellaisena kuin hänet muistan, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä.
(Poika asettaa kätensä viivytellen tytön kämmenselän päälle. Tyttö kavahtaa käden lämmön ja jännityksen aiheuttamaa ohuen hikikerroksen nihkeää tunnetta omalla kädellään. Rintakehässä tuntuu aaltoilua, joka tuntuu myös jaloissa ja käsivarsissa. Silmien ulkosyrjillä kaikki käy tavallista sumuisemmaksi. Tyttö kääntää päänsä pojan suuntaan vasemmalle, vienosti ylöspäin. Katse kohdistuu pojan kahvinruskeisiin silmiin. Niistä silmistä heijastuu kaikki, mitä tyttö on koskaan toivonut näkevänsä mielitetyssään. Sanovat rakkautta sairaudeksi, eikä kumpikaan ei naiivissa kuplassaan toivo parannuskeinoa.)
Nyt aurinko ei paista. Pilvisyys on lisääntynyt. Etupihan nurmella on ulkokalusteita ja suuri päivänvarjo, kaikki lumen peitossa. Tietyissä asioissa olimme kumpikin aika laiskoja. Aatto ne sinne jätti, kun kestitimme hänen vanhaa työkaveriaan ja tämän uutta vaimoa loppukesästä. Hassua, miten ihmiset vielä vanhalla iällä jaksavat erota ja rakastua uudelleen. Itse en moista ymmärrä, olen aina pitänyt avioliittoa jollain tavalla pyhänä. Ehkä minulla vain kävi niin hyvä onni ensi yrittämällä, etten näe asian nurjempaa puolta. Onhan meillä Aaton kanssa ollut ikäviäkin aikoja, joissa on ollut aimo annos ilkeyttä ja itkuja, mutta kaikesta on selvitty. Aina loppujen lopuksi toinen meistä tuli järkiinsä, pyysi anteeksi ja toivoi ilon palaamista arkeen. Se tuntui aina hyvältä.
Ulkona ilma tuntuu jotenkin helpottavalta, raikkaalta. Pakkanen on taas kiristynyt, mutta se ei haittaa. Olen minäkin varmaan varsinainen näky tällä hetkellä, en ole peseytynyt pariin päivään ja hiukseni varmasti sojottavat joka ilmansuuntaan. Jos naapurit näkisivät, arvaisivat varmaan Lepistön muijan tärähtäneen lopullisesti! En ihmettelisi, aina ovat muutenkin toisten asioita kyttäämässä. Varmaan siellä jo joku huomannut, ettei Aattoa ole vähään aikaan ulkosalla näkynyt. Autokin vain kyhjöttää parkissa. Keskittyisivät omiin asioihinsa, minä siirrän ulkokalusteet varastoon nyt, näytin miltä sitten näytin, helvetti soikoon!
Hyvä, ettei vanha rouva jäätynyt pystyyn, sen verran kova pakkanen on päällä. Postilaatikkoon oli ehtinyt kertyä jo useampi sanomalehti ja ilmaisjakelulehtinen. En nyt ole laatikkoa edes ajatellut tyhjentää, kun ei Aatto tuota lehteä kuitenkaan tule lukemaan. Meillä aina hän luki päivän lehden ensin, minä jälkeenpäin. Nyt ei huvita lukea ollenkaan. Jos löytäisin lehdestä jotain mielenkiintoista, ei kuitenkaan ole ketään, kenen kanssa aiheesta keskustella. Aaton kanssa oli aina helppo puhua lehden aiheista. Hän valaisi minua, minä häntä. Monta kertaa väänsimme kättä joistain asioista, joita jommankumman oli vaikea ymmärtää, tai taustatiedot olivat puutteelliset. Se oli yksi tapa, jolla täydensimme toisiamme. Opimme toisiltamme niin paljon uusia asioita, jotka nyt vuosien mittaan hioivat meistä toimivan pariskunnan. Tässä iässä en enää koskaan löytäisi toista, jonka kanssa pystyisin luomaan samanlaisen suhteen. En pysty, enkä halua. Haluan Aaton. Onneksi hän on vielä täällä. Viime yönä kun käperryin hänen kylkeensä peiteltyäni hänet, pimeys näytti niin kovin syvältä, loputtomalta. Tuijotettuani pimeään nurkkaan jonkin aikaa olin varma, että kuulin sieltä jotain. Ne olivat muistojen ääniä. Jonkin tietyn kesän ääniä, kun menimme koko perheen voimin uimarannalle ja Aatto opetti poikaa uimaan. Aluksi minua pelotti tuo äänen kuuleminen, mutta se muuttui nopeasti kauniiksi korvissani. Se oli kuin filmiä olisi katsonut kankaalta. Olihan kyseessä myös kaunis muisto. Ikkunasta saatoin nähdä pakkashuurteen pysäyttämät puiden oksat, mutta näissä kuvissa oli herttaista lämpöä, mikä ei koskaan kadonnut niiden onnellisten ihmisten luota.
Nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Tuntuu kovin painavalta ja synkältä. Pitäisi alkaa soittelemaan läheisille ja varmaankin poliisille, vai sairaalaanko sittenkin? En osaa oikein ajatella selkeästi nyt. En tahdo liikkua, minun on nyt hyvä näin, paikallani, tässä keittiön pöydän ääressä. Silmät painavat aivan hirveästi.
(Tyttö makaa hermostuneena olohuoneen sohvalla äitinsä vieressä. Isä polttaa piippua tuolillaan, äiti silittää tytön päätä sylissään. Pieni mustavalkotelevisio näyttää ohjelmaa naisille, kodinhoidon niksejä. Äitiä nämä ohjelmat kiinnostavat aina kovin. Tyttö on jännittynyt, hän hikoilee ja se hävettää. Toivottavasti poika ei huomaa. Oveen koputetaan. Tytön sydän hyppää kurkkuun ja jää sinne. Silmissä sumenee, ajatus ei kulje. Isä avaa oven ja tervehtii poikaa kohteliaasti, mutta varauksella. Tämä poika vie hänen tyttönsä tivoliin. Ensimmäinen kerta, kun näin käy. Poika on hyväkäytöksinen ja tahdikas, suutelee äitiäkin kämmenselälle. Isältäkin irtoaa pienen pieni hymynpoikanen. Tytölle ja pojalle toivotetaan hauskaa iltaa, kumpikin vastaa kiitoksen. Ilta ja elämä ovat vasta aluillaan.)
4.
Ei ole epämieluisampaa tapaa herätä, kuin puhelimen pirinään. Kauankohan torkuin? Ei sillä niinkään väliä, mikä kiire minulla kuitenkaan mihinkään olisi. Parempi nyt kuitenkin vastata tuohon kirottuun puhelimeen, tiedä vaikka joku yrittäisi tänne vieraisille.
Maarit sai sovittua itsensä tänään meille. Käski lukea lehtiä, ihmetteli emmekö Aaton kanssa ole pistäneet asiaa merkille. Kuulemma tavallista kovemmat pakkaset ja ärhäkkä talvimyrsky olisi tulossa, pitäisi varautua kaikin tavoin lähipäivinä siihen, että vesiputket tekevät tepposiaan, sähköt voivat katketa ja mitä kaikkea. Huolestuisin, jos vain osaisin. Nyt olo on kumman välinpitämätön. Tunnen jotain, kun käännän katseeni makuuhuoneemme puoleen tai eksyn ajattelemaan Aaton ja minun tähän saakka kulkemaamme matkaa yhdessä. Se tunne on riipaiseva, mutta lohduttava. Siellä hän on, edelleen. Odottaa minua vierelleen makaamaan, pitämään hänelle seuraa. Ja minä tahdon hänestä seuraa.
Heti, kun olen Aatosta erossa, tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi. Etsin ympäriltäni lohtua, koetan löytää jotain, joka saisi minut tuntemaan oloni edes hieman levollisemmaksi, mutta sellaista ei ole. Vain, kun käännän katseeni makuuhuoneemme suuntaan, ajattelen Aaton läsnäoloa tai yksinkertaisesti käperryn hänen viereensä sängyllemme, tunnen olevani rauhassa. Ympäristön hälinät ja tuulen puuskat eivät minua vaivaa, kun olen turvassa hänen kanssaan. Jospa käyn hänen vierelleen hetkiseksi, ehkä sitten saisin voimia hoitaakseni Aaton lähestyvät hautajaiset kuntoon.
Ehkä puhelimensoittoon heräämistä enemmän inhoan ovikellon soittoon heräämistä! Mokoma on soinut jo ties kuinka kauan, eikö vieras ymmärrä, ettemme halua tulla häirityiksi? Pakko se on avata, ties mikä tuli siellä on jonkun ressukan hännän alla.
Maarit! Olin tyystin unohtanut, hänenhän piti tulla tänään meille kuulumisia utelemaan. Parasta sulkea makuuhuoneen ovi ja avata ikkunaa tuuletusta varten, en ole sitäkään ajatellut päiväkausiin. Voi, toivottavasti en näytä ihan liian nuutuneelta. En haluaisi Maaritin vielä tietävän, miten Aaton on käynyt. En haluaisi valehdella, mutta tavallaan tämä on vain sellainen pienen pieni valkoinen valhe, sellainen, joka säästelisi Maaritin herkkiä tunteita. Raukka rikkoutuisi täysin, jos saisi tietää Aaton kohtalosta, saati näkisi hänet yhä makaamassa sängyllämme! Ei, parempi toimia ovelasti, keksiä jotain, joka selittäisi sekä viimeaikaisen hiljaisuutemme että Aaton tämän hetkisen poissaolon.
– Tea! Mitä ihmettä teidän huushollissanne oikein tapahtuu? Olen odottanut jo vaikka kuinka kauan, että joku minut päästäisi sisään. Puhelimessa kuulostit kovin vaisulta ja nyt näytät siltä, kuin et olisi nukkunut päiväkausiin!
– No kiitos vain kohteliaisuuksista!
– Älä kulta käsitä väärin, olen vain ollut vähän huolissani. Viikkoon ei olla oltu missään yhteyksissä…
Viikkoon? Onko siitä tosiaan jo niin kauan aikaa? Olenko tosiaan muuttunut Aaton poismenon myötä niin höperöksi, etten edes ajankulua kykene hahmottamaan. Onhan tässä toki jo muutama tovi vierähtänyt, kun viimeksi toivotin hänelle hyvät yöt ennen nukkumaan menoa, mutta että viikko? Ja nyt, tuossa tuo yksi jaksaa pälpättää, hengähtäisi nyt edes pienen hetken ja olisi hiljaa. Rakastan tuota hölmöä, mutta olen nyt vain liian väsynyt liikaa painostusta jaksaakseni. Ja vielä pitäisi valehdellakin. Olenkohan nyt haukannut liian ison palan tästä kakusta, juonittelu ei kuitenkaan ole mitään vahvinta alaani. Mutta siinä tuo vieläkin pölisee, enkä ole kuunnellut enää pitkään aikaan. Ehkä pitäisi keskittyä ja pyytää hänet peremmälle, teen vain itselleni ja valheelleni hallaa olemalla entistä epäilyttävämpi.
– … Mikolla kuitenkin on vieläkin kavereita vanhalla työpaikallaan, hän saa aina tietää mistä tuulee! Ja höntti jaksaa vieläkin rakennella ja harrastella omien ”säätutkiensa” kanssa, kuin pikku poika. Onhan se suloista, mutta joskus tuo sääntarkkailu tuntuu olevan hänelle tärkeämpää kuin esimerkiksi minä! Välillä saan oikein karjaista hänelle asiani, vaikka ukko tuijottaa tietokoneensa ruutua aivan vierelläni. Uskomatonta! Onhan minullakin harrastukseni, kyllä sinä sen tiedät, mutta mielestäni tuollainen puolison laiminlyönti olemalla ihan jossain muissa maailmoissa on melkoisen anteeksiantamatonta! Puolisoista puheen ollen, missäs Aatto lymyilee? Auto oli pihassanne, ei kai ukkosi ole vanhoilla päivillään innostunut lenkkeilemään? Ei niillä polvilla, itsekin olet sanonut, ettei se mies liikaa rasitusta kestä.
– Niin, niin. Aatto. Hän on, tai hän sai puhelun vanhalta työkaveriltaan, tämän rouvan uuteen autoon oli tullut joku vika, moottori kuulemma reistailee. Se on tämä pakkanen, tiedäthän. Menivät yhdessä sitä katsomaan, työkaveri kävi hakemassa tästä.
– Ja pyh! Mitä sellaiset vanhat äijät autoista enää mitään ymmärtävät? Eiväthän tuollaiset meidän miesten ikäiset edes taivu sinne moottorin yli sitä tutkimaan! Ja pakkanenhan sen on varmaan aiheuttanut, niin kuin itse sanoit, minkäs he sille voisivat? Ja eivätkös kaikki uudet menopelit ole jotenkin tietokoneilla varustettu?
– Juu, Mikko ymmärtää kyllä sää-asemiensa päälle, mutta kyllä pitää naapurin jätkää välillä hihasta nykäistä, jos jotain ongelmia syntyy hänen laitteittensa kanssa.
– Niin, no. Kunhan nyt halusivat koittaa. Ja halvemmaksihan se tietenkin tulisi, jos saisivat siihen jotain tolkkua keskenään.
– Niin kai sitten. Mikä täällä muuten haisee? Etkö enää tuuletusta harrasta? Sinä, joka olit ennen aina valmiina pistämään luukut auki, kun oli niin ”tunkkaista”, oli sitten paukkupakkaset tai ei! Haha, hassua, ihan kuin siitä olisi niin kovin pitkä aika kun viimeksi nähtiin.
En olekaan ennen täysin ymmärtänyt kuinka paljon Maarit puhuu tyhjiä. Muistelee vanhoja, pälättää niitä näitä, kuin hänen elossa pysymisensä olisi siitä riippuvaista. Iski kova hinku päästä hänestä eroon, mahdollisimman nopeasti. En vain jaksa ja pelkään, että purskahdan pian itkuun. Ei, nyt pitää pysyä vahvana. Hän ei saa tietää tästä, ei vielä.
– Juu, onhan tuo aika hauskaa. Tässähän minä olen, ei mitään hätää, Maarit.
– Niin… Eikö oikeasti ole mitään hätää? Kyllä minä huomaan, olet nimittäin ja anteeksi nyt kovasti sanavalintani, sotkuisen näköinen. Näen kyllä, ettet ole pitänyt itsestäsi huolta. Voi, Tea, onhan kaikki nyt varmasti hyvin? Missä Aatto on? Puhuitko aikaisemmin totta? Tämä ei ole sinun tapaistasi, ei ollenkaan. Olet iloinen ja puhelias, nyt minut on vastaanottanut joku niin kovin hiljainen nainen. Nuorena likkana sinua ei meinannut millään saada hiljaiseksi, höpötit niitä näitä, enemmän kuin minä! Jestas sentään! Voit kyllä kertoa minulle, eihän Aatto ole lähtenyt minnekään… Pidemmälle?
– Mitä, mitä sinä tuolla tarkoitat?
– Voi kauhea, no toista naista! Saahan näistä lehdistä lukea, vanhat ukot liehittelevät nuorempia naikkosia jostain ja karkaavat salaa vihille ja uusiin maisemiin, jättävät vanhat vaimonsa kuin nallin kalliolle. Voi, Tea, eihän tässä nyt sellaisesta vain ole kyse?
– No ei tietenkään ole! Kuuntelisit nyt itseäsi! Minä ja Aatto emme koskaan ole olleet onnellisempia, älä kuule edes kehtaa tuollaisia veistellä siinä, minun keittiön pöydän ääressä, vielä!
– Anteeksi, anteeksi kauheasti. Olet oikeassa, sinä ja Aatto, jos ketkä, kuulutte toisillenne. Onhan se aina ollut ilmiselvää. Totta puhuakseni, minä olen aina kadehtinut sinun ja Aaton suhdetta. Te olette vain niin toisianne täydentäviä, ihan uskomatonta! Onhan minulla ja Mikollakin oma erityinen rakkautemme, mutta jotenkin siitä on aina tuntunut puuttuvan se jokin tärkeä tekijä, joka teillä kahdella sitten on näkynyt, täysin kirkkaana ja selvänä. Annathan Tea anteeksi kamalat puheeni!
– Annan, annan. Olen ollut hieman kipeänä tässä nyt useamman päivän. Aattokin on ollut huolissaan voinnistani, lupasi nyt käydä apteekissa hakemassa jotain lääkkeitä, ehkä vointini paranisi sitten kotikonstein. Ja kyllä, menen kyllä lääkäriin pian, jos oloni ei tästä pian ala kohentumaan.
– Hyvä, olin juuri siitä sanomassa! Näiden asioiden kanssa ei sitten Tea leikitä, ei meidän iässämme. Niin, tietysti, anteeksi kun olin niin kauhean dramaattinen luulojeni kanssa. Tottakai, kipeänähän sinä olet, kyllähän sen nyt aistii. Miksi ihmeessä et puhelimessa siitä sanonut, en mielelläni kuitenkaan itseäni haluaisi tartuttaa sinun taudeillasi!
– Anteeksi siitä, en vain ajatellut. Olen ollut todella hajamielinen kipeänä ollessani, anteeksi Maarit…
– No, ei tuo mitään, saat anteeksi. Parempi että lähdenkin tästä kotiin, vaikka onhan tuo jo minuun tarttunut jos on tarttuakseen! Kerro Aatolle rakkaat terveiseni ja sano, että tulemme Mikon kanssa kyläilemään paremmalla ajalla. Äläkä nyt unohda, mitä sanoin tästä pakkasesta! Ilmoittelen kyllä, jos ja kun Mikko havaitsee säässä jotain uutta, mutta varautukaa niillä neuvoilla joista kerroin. Ja Aatto varmasti osaa katsoa tietokoneelta lisää neuvoja. Kumma, ettei hän ole aikaisemmin tätä mitenkään huomioinut, tarkka mies kuitenkin aina ollut…
– Kai hän on ollut myös ajatuksissaan, ehkä vähän huolissaankin minun sairasteluni takia.
– Niin, ressukka kuitenkin on aina ollut aika herkkä näissä asioissa. Äläkä vain sano, että sanoin hänestä näin!
– En sano. Hei sitten, Maarit. Soittelen kun voin paremmin.
Vihdoinkin hän lähti. Rakastan Maaritia, mutta en voi nyt hyvin. Olipas tuo näännyttävä vierailu, toden totta! Tulin nälkäiseksi, pitkästä aikaa. Jääkaapissakaan ei taida mitään tuoretta olla, jos kerran tässä nyt on viikko vierähtänyt, kun viimeksi Aatolle toivotin hyvää yötä ennen maate menoa. Ehkä saan jotain pientä aikaiseksi, tölkkiruokaa, tai jotain. Huomenna voisin mennä kauppaan.
Huominen pelottaa, mutta tiedän saavani voimia, kunhan saan viettää taas yön Aatto vierelläni.
5.
Ehkä vielä enemmän, kuin ovikellon kilkatukseen heräämistä, vihaan unestani havahtumiseen lasin rikkoutuessa! Nyt olisi ehkä syytä olla peloissaan, mutta kun ei. En tunne oikein mitään, pois laskien tämän pienoisen ärsyyntymisen. Jokin kolistelee makuuhuoneen ulkopuolella, keittiössä, luullakseni. Ja täällä minä, vanha nainen, yritän suojella linnoitustamme yksin vailla minkäänlaista kättä pidempää… Vai, hetkinen! Aatollahan on pistooli. Toimivuudesta en osaa sanoa, mutta tuolla se lojuu vaatekomerossamme. Muun muassa, onhan siellä vaikka mitä muuta roinaa, josta olen haaveillut pääseväni eroon jo pitkän aikaa. On seinäkelloja, kuluneita, käyttökelvottomia lompakoita, rikkinäisiä kalastusvälineitä, lasipurkkeja täynnä pientä rojua ja poikavuosien lännensarjakuvia. Ehkä nyt sitten suursiivous on mahdollista, jahka saan Aaton hautajaisjärjestelyt tehtyä. Ikävä juttu, etten itse koskaan ole opetellut ampumaan. Pitää vain toivoa, ettei nytkään tarvitsisi.
Otan aseen mukaani, vaikka pelottaakin. Ei vanhan naisen sovi mennä pelottavia murtomiehiä häätämään noin vain. Ärsyttää ihan vietävästi, häiritsevät kunniallisten ihmisten yöunia ja Aattokin tässä ihan vieressä! Ehkä vilkaisen hieman ovenraosta, nähdäkseni minkä sorttista vastusta on tiedossa.
Siellä on joku nuoren oloinen kloppi, hissukseen availee kaapin ovia ja laatikoita. Kiroileekin vielä kuiskaten, mokomakin! Meidän pöytähopeita ei mikään häiriintynyt nuorisorikollinen tule tänne sorkkimaan. Nyt tuli tuolle touhulle loppu! Napsautan valot olohuoneeseen ja nostan metelin!
– Ja jumalauta, irti meidän tavaroista, hävytön!
– Ai, saatana! Älä tee mitään hätiköityä!
– Mitä teet täällä ja mitä kuvittelit tulleesi hakemaan?!
– Älä, älä, älä… Laske se ase vaan alas, en mä, en mä sua vahingoita, tai mitään! Tää oli huono ajatus, typerä päähänpisto, mä en todellakaan halua mitään pahaa… Pistä ase alas, kiltti!
– Enkös… Enkös minä tunnekin sinut? Olet Ritvan pojanpoika, etkös olekin? Ritvan, joka asuu tuolla kadun pohjoispäädyssä.
– … Joo, olen. Nyt kun kerran tunnetaan toisemme, pistätkö mutkan pois, jooko?
Jo nyt on… Ritva ei ole kukaan perhetuttu, mutta niin kuin naapuruston muidenkin eläkeläisrouvien kanssa, myös Ritvan kanssa olen vaihtanut pitkiäkin juttutuokioita, kadulla ja kaupassa kun ollaan törmäilty. Ja tuossa tuo nulikka nyt on, kyllä minä hänet muistan. Oli niin roiston näköinen jo silloin, ei osaa edes pikkuinen pukeutua. Housutkin roikkuu, pipo silmillä… En varmana pistä piiloon ”mutkaani”!
– Enkä pistä! Nyt tehdään niin, että sinä käyt tuohon keittiön pöydän ääreen istumaan ja olet ihan hiljaa. Minä laitan meille kahvin tippumaan.
On tämäkin. Vielä jokin aika sitten keitin kahvia vain ja ainoastaan rakkaalle aviomiehelleni. Nyt joku nyrjähtänyt pikku paska, joka luuli tekevänsä tiliä meidän rehellisellä työllä hankkimillamme tavaroilla, istuu raskaasti hengittäen tuossa. Pelosta jäykkänä, huomaan. Ei taidakaan olla niin isoa murtomiestä, kun täti tulee paukkuraudan kanssa neuvottelemaan. Taidanpa antaa kahvin vain tippua hiljalleen, kaikessa rauhassa ja pidän nulikkaa silmällä. Antaa sen vähän koota itseään, keksiä valheitaan ja miten pääsisi tilanteesta pois ilman poliisin väliintuloa. Kyllä minä sen pois päästän, kunhan jututan ensin. Eläköön nyt epävarmana hetken.
– Otatko sokeria? Maitoa ei ole.
– Joo, voin mä ottaa sokeria.
Kaadan, jumalauta, puolen kuppia sokeria, ihan vaan kiusatakseni. Varmaan käyttää kaikkia mahdollisia mömmöjä tuokin niljake, pitääkö vielä sokerin kanssa pelata?
– Ole hyvä.
– Joo, kiitti.
– No niin. Minä pidän tämän aseen tässä osoittamassa sinua, ihan vain ettet saa päähäsi tehdä mitään äkkiliikkeitä. Nyt istut vaan siinä, ihan rauhassa, vastaat minun kysymyksiini, juot kahvisi ja lähdet minun puolestani täältä pois. Jos jokin äskeisistä kohdista ei miellytä, lähdet virkavallan kyydillä. Saatat Ritva-mummosi häpeään tällä seudulla, kehtaatkin! Vaikka, olet kyllä sen oloinen poika, ettet varmaan ensimmäistä kertaa toisten omaisuutta omin lupinesi ole penkomassa?
– Tota, joo, ehdot on ihan hyvät. Enkä halua mummolle mitään häpeää aiheuttaa, että sopii hyvin, jos vain ihan hissukseen oltaisiin tästä asiasta. Kyllä mäkin teidät muistan nähneeni, sun äijäs vaikuttaa ihan rennolta tyypiltä. Ei vissiin ole kotona tänään?
– Onhan tuo ”äijä” kotona. Nukkuu tuolla makuuhuoneessa.
– Ai nukkuu? Kaiken tän metelin jälkeen? Taitaa olla aika vitun hienot unenlahjat.
– Älä kiroile siinä, näytä vähän tapoja. Pipo pois päästä! Eli, miksi tulit tänne? Mitä tahdoit täältä ja miksi?
– No… ei siinä mitään kummempaa syytä ollut. Kaikki kämpät täällä tähän aikaan pimeinä on, kunhan nyt vähän aikaa katua kuljettuani päätin tähän pistäytyä. Tiedän, että teillä on kuitenkin pätäkkää ja varmaan ihan arvokasta kamaakin täällä, niin se nyt oli se päällimmäisin motiivi.
– Miksi sinä teet tätä?
– Ai, teen? No… Tässä nyt on vähän kaikenlaista ollut. Muijakaverin kanssa meni poikki, se heitti mut ulos kämpästään, eikä mulla oo varaa omaakaan luukkua hankkia. Frendien nurkissa sitten pyörin iltaisin, mut ei nekään mua ilmaiseksi halua majoittaa. Pitää olla vähän jotain annettavaa, tiedät kai?
– Ei, en tiedä. Ei ole koskaan tarvinnut ”frendien” nurkilla pyöriä varastettua omaisuutta vastaan.
– Ei ne sitä tavaraa ota, mä ite myyn sen ja rahallisesti sitten osallistun. Kuule, tää on nyt vähän tällainen hankala tilanne ja tiedän, ettei rouvalla varmaan ole koskaan ollut vastaavaa systeemiä päällä, mut tällasta tää on. Ei mulla ole mitään sen syvällisempää syytä niille asioille mitä mä teen. Kunhan nyt yritän pärjätä, päivän kerrallaan. Ei tässä ollu mitään henkilökohtaista.
– Etkö töihin ole ajatellut meneväsi?
– Niin mihin? Yritä nyt ymmärtää, että tää vähän niinku on mun työni.
– Ei sinulla mitään toiveita tulevaisuudelle ole? Koulutus, ura, perhe, kenties?
– En mä halua vastata tollasiin kysymyksiin. Minkä helvetin takia sä ylipäänsä utelet siinä, et vaan vois päästää mua lähteen vittuun täältä?
– Minä esitän kysymyksiä, koska ne olivat ehdot sille, ettet poistu täältä raudoissa. Lähdet vittuun sitten kun minä sanon että se käy, ymmärrätkö?
– … Joo.
– Hyvä. Niin, mitenkäs on tuon tulevaisuuden laita?
– … Tottakai sitä on tullut ajateltua aina joskus, mutta kun mutsilla nyt on aina heittäny päästä eikä oikeen ole tota pänttäämisfiilistä koskaan ollut, niin sitä on sitten tullut tehtyy niitä juttuja, joihin on helpoiten päässyt sisään. Katos, tää on ihan erilainen maailma kuitenkin, missä mä elän. Sä et välttämättä saa mitään irti mun vastauksistani, vaikka kuinka tenttaisit. Nyt puhutaan ihan eri lähtökohdista, sä olet varmaan joku entinen maalaisneiti ja ukkos on pitäny susta huolta. Mä olen tuolta noin, enkä tiedä, kuinka usein sä siellä vietät aikaas mutta siellä on aika synkkiä juttuja, joihin on helppo päästä mukaan, jos vaan tahtoo.
Tuon pojan silmistä ja koko olemuksesta paistaa suru. Hän ei katso silmiin puhuessaan, korkeintaan vilkaisee joka lauseen päätteeksi. Paitsi äsken, hänessä kävi selvästi pieni tunnekuohu, jonka aiheuttama katse viipyi omassani vähän pitempiä aikoja. Muuten hän vain tuijottaa lattiaa, välillä laskien päätään, välillä hieman kohottaen. On kuin hän tylsistyisi kohta kuoliaaksi, mutta kuitenkin jännittää vähäsen. Työhaastattelussa tuo ei pärjäisi koskaan.
– Ensinnäkin: minä en ole maalaisneiti. Mieheni on kyllä maalta, mutta minä olen syntynyt ja kasvanut kaupungilla, lukuisissa eri kaupungeissa, vieläpä. On totta, että maailma on muuttunut, Suomenkin maailma, mutta samassa maailmassa me minun mielestäni elämme. Tämä minun keittiönikin, me olemme nyt tässä samassa keittiössä, samaan aikaan, käydään samaa keskustelua. Miten me kaksi emme muka ole samassa maailmassa, juuri nyt?
– Ei, en sitten kuule tiedä. En osaa vastata. Unohda.
Voi poika parka, kun vain tietäisit. Unohtaisin paljon asioita, jos vain kykenisin. Viime päivinä olen salaa toivonut pystyväni unohtamaan Aaton ja kaikki yhteiset vuodet hänen kanssaan. Muisteleminen sattuu liikaa, enkä pysty lopettamaankaan kauniiden hetkien ja iloisten aikojen ajattelemista. Jopa ne ikävämmätkin asiat tuntuvat taivaallisilta, kun tiedän Aaton hengittäneen ja liikkuneen, puhuneen ja toimineen täydellisesti. Tämä on vain kaikki liian surullista.
– Poltatko tupakkia?
– Joo, poltan.
– Onko yhtään mukana, vai menetkö nekin varastamaan tämän jälkeen?
– … On mulla. Yritätkö pummata yhtä?
– Niin kai sitten.
– Mä voin sytyttää. Älä ammu mua.
Siitä on kolmekymmentäkaksi vuotta, kun viimeksi sytytin savukkeen huulilleni. Onpas omituinen tuntemus, kun savu syöksyy keuhkoihin, tekee siellä tuhojaan ja hypnoottisena pilvenä poistuu likaamaan kaunista keittiötämme. Aatto ei ikinä antaisi tätä anteeksi. Hän kuitenkin pisti itsensä yhtälailla likoon tämän asian kanssa ja nyt minä pistän kaiken savuna pihalle. Ehkä otan kuitenkin asian liian vakavasti, monet retkahtavat lopettamisen jälkeen, jotkut monestikin. Ei se kuitenkaan ole niin hel–
– No, mitäs seuraavaksi? Haluutko vielä tietää jotain meikäläisen motiiveista miksi olla kunniaton roisto, vai lasketko vapaaksi?
– Ei, kai tämä oli tässä. Tiedätkö, kun olin pikkutyttö, muistan isäni veljen olleen jokseenkin niin kuin sinä. Hieman hämärän oloinen hahmo, aina tulossa ja menossa. Muistan isäni olleen jokseenkin poissa tolaltaan aina kun tämä oli lähtenyt. Kiivaita keskusteluja, setäni näytti useimmiten katuvaiselta ja isäni hieroi kaljuuntuvaa päälakeaan. Setäni joutuikin sitten vankilaan muutamia vuosia myöhemmin, en koskaan saanut tietää mitä hän oli tehnyt. Aluksi isäni ei puhunut hänestä mitään, ei käynyt katsomassa, ei katsonut kuvia hänestä. Setäni oli enemmänkin perheen synkkä salaisuus, kuin arvostettu, kaivattu jäsen. Kuitenkin, isäni alkoi yllättäen käymään setäni luona vankilassa. Hän alkoi puhua sedästä. Tämä oli hänen mukaansa tehnyt parannuksen. Oli kuulemma saanut herätyksen ja päättänyt kääntää kurssinsa kohti parempaa, joitain opiskeluja ja kaikkea. Isäni oli kovin ylpeä! Ikävä kyllä, setäni kuoli vankilassa joihinkin sydänkomplikaatioihin nukkuessaan, tai niin ainakin meille lapsille kerrottiin. Sydän petti, muuta en tiedä.
Vaikka isäni oli murheen murtama, hän oli kuitenkin samalla niin ylpeä veljestään ja siitä, mitä tämä oli ihmisenä viimeisinä päivinään. Tapaus opetti minulle, ettei kenenkään kohdalla ole koskaan, ei milloinkaan liian myöhäistä ansaita toisten kunnioitus ja arvostus.
–… Okei.
– Yritän nyt kertoa sinulle, että et ole vielä tiesi päässä. Tästä on vaikka mihin vielä matkaa, jos oikein haluat. Sanoit, että noihin sinun synkkiin juttuihisi pääsee, jos vain tarmoa löytyy. Sama pätee ihan kaikkeen, usko pois. Olet nuori ja varmasti tarpeeksi fiksu, jos vain haluat. Lopetahan tällaiset hölmöilyt, aikuistu ja rupea etsimään itseäsi, omaa tietäsi. Uskotko tällaisen onnistuvan?
– Joo, vaikka. Lupaan yrittää, rouvan mieliksi.
– Älä minun mielikseni tee mitään. Olen vanha nainen enkä edes tunne sinua. Olen kuollut nopeammin kuin osaamme kumpikaan arvata, ei minulla ole enää täällä niin paljoa aikaa, että mielikseni kannattaa ventovieraiden alkaa tekemään yhtään mitään. Tee se itsesi takia, jos jotain ylipäänsä teet, sopiiko?
– Sopii.
Savuke palaa hiljalleen vasemman käteni etu- ja keskisormen välissä. Täysin samalla tavalla, kuin silloin vuosikymmeniä sitten. En ole karistanut kertaakaan, vaan antanut kekäleen tipahtaa pöydälle omasta painostaan, tai syliini nostaessani sen huulilleni. Huomasin pojan parin kerran hieman katselevan ympärilleen etsiäkseen tuhkakuppia, mutta varmaan oman välinpitämättömyyteni huomattuaan alkoi itsekin muina miehinä karistaa omaansa lattialle. Hän katsoo minua välillä, tällaisen pidemmän hiljaisuuden vallitessa, kuin etsiäkseen merkkejä, todisteita siitä, että olen tärähtänyt vanha mummeli, jonka hän voisi kenties helposti kaataa tuolilta, enkä ehtisi reagoimaan mitenkään. Enhän tosiasiassa osaa edes ladata tällaista kapinetta, jota niin mukamas uhkaavana kädessäni pitelen.
Poika vaikuttaa vieläkin hirveän poissaolevalta. Ehkä, jos esitän vähän vinksahtanutta mummoa hänelle, ehkä se havahduttaisi, pelottelisi olemaan menemättä omin nokkinensa toisten koteihin vastaisuudessa.
– Oletko ikinä nähnyt ruumista?
– Ai, ruumista vai? No, tota, faijaa me käytiin kattomassa sairaalassa, mut olin sen verran pieni silloin, et aika hämärästi siitä mitään muistan. Pelottaa vähän kysyä, mut… miten niin?
– Tulehan mukaani.
Aatto, sinulle on vieras.
– Voihan helvetti! Onko toi… Onks toi sun miehes kuollut?
– On, jo pidemmän aikaa.
– Ei saatana, et oo ajatellu tuuletukseen satsata, täällä haisee aika helvetin pahalle!
– Älä siinä solvaa mieheni ruumiin vierellä! Tässä talossa ei kiroilla!
– Okei, okei, rauhotu! Mut, miks toi on edelleen tuossa, teidän sängyllä? Mikset oo soittanu jotakuta hakemaan sitä pois?
On siinä pojalla otsaa! Alkaa nyt minua ja minun tekemisiäni arvostelemaan, itse käy varkaissa!
– En ole ehtinyt! Maarit kävi tässä ja on ollut aika yksinäistä, Aatto lähti kuitenkin niin äkkiä pois, eikä ole ollut aikaa kerätä voimia kaiken sen hautajaisruljanssin suorittamiseen…
– Okei, hei, ei sun mulle tarvi selittää, ihan vitun sama, mitä teet. Sanon vaan, et miettisit nyt vähän, kannattaako raatoa pitää omalla sängyllään. Et kai sä nuku ton vieressä? Et sä tiedä, mitä kaikkia myrkkyjä tollane levittää hengitysilmaan. Vittu ja mä oon ollu täällä jo vaikka kuinka kauan! Voi helvetti, tää on aika vitun sairasta! Voisinko mä nyt lähteä pois täältä, eiks me olla nyt sujut?
– Sinä… Senkin pikku paskiainen! Tulet tänne varkaisiin ja sitten solvaat miestäni ja minua. Kuinka kehtaat! Ritvan sietää olla häpeissään tuollaisesta pikku nilkistä, nyt painut helvettiin täältä ja katsokin, ettei enää koskaan tavata!
– Kuules nyt, rouva. Minä en ole se, joka jemmaa raatoja makuukamarissaan. Että älä silti rupea vittuilemaan, kyllä tänne isommallakin porukalla voi toiste tulla käymään!
En tiedä, mitä tapahtui. Hän otti vain pari mukamas uhkaavaa askelta eteenpäin. Eivät ne edes olleet mitenkään uhkaavia, poika oli vain peloissaan. Voin vain kuvitella. Olin suunnattoman tunnekuohun vallassa, sen myönnän. En ajatellut enää ollenkaan selkeästi, tuollainen ei ole ollenkaan tapaistani. Olen aina niin rauhallinen, hillitty. Nyt, vihaisen mielialani takia, tuo nuorimies katsoo minuun, epäsäännöllisen pyöreä, keskeltä musta ja reunoilta punertava jälki rinnassaan. Huomaan, kuinka hänellä alkaa tasapaino pettämään. Hän ei sano mitään, katsoo minua pelästyneenä lapselliset kasvonsa selitystä kaipaavina. Hän varmasti tiesi riskit, kun on ryhtynyt näihin hommiin! Minä vain puolustin omaani. Pelästyin, panikoin. Pelkäsin hänen kertovan Aatosta jollekulle. Mitä jos hän olisi oikeasti tullut isommalla porukalla vierailemaan? Nyt hän käy lattialle, selkä edellä, pitää oikean käden kyynärpäällä tukea lattiaa vasten, huohottaa ja ikään kuin itkee sekavasti.
Hänen silmistään näkyy vielä elämää, kuolinkamppailua, kai. Hän hengittää nyt vielä raskaammin, kuin kohdattuamme keittiön luona aikaisemmin. Nuori elämä pakenee ruumiista, en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tämä tuntuu todella sisuksia raastavalta kuin myös pelottavalta. Vielä en tunne katumusta, että näin kävi. Olen vain kiinnostunut, todella kiinnostunut hänen epäsäännöllisesti kohoavasta rintakehästään, miten sen rytmi ikään kuin kamppailee vääjäämätöntä vastaan. Hän yrittää mielestäni sanoa jotain, mutta sanat hukkuvat alati lisääntyvään korinaan. Hän nielee kovin, haukkoo henkeään. Silitän hänen päätään. Annan sormieni lipua hänen hiustensa lomitse, teen sen hellästi, kuin oma äitinsä tekisi rauhoittaakseen poikasensa hätääntynyttä mielentilaa. Hänellä on kaiketi ollut kurja elämä, mutta kuolla hän saa rauhassa meidän lattiallamme. Kipaisenpa hakemassa hänelle tyynyn, tuo kova lattia ei varmasti ole mieluisin paikka laskea päätään, varsinkaan näin lopun hetkillä.
Noin. Nyt luulisi olevan parempi. Hänen silmänsä ovat niin pyöreät ja siniset. Sotkuinen, lyhyt tukka ikään kuin anoo minua silittämään. Näin minä Aarneakin silittelin, melko vanhanakin vielä. Poika parka. Olisi voinut olla kyvykäs johonkin paljon parempaankin. Nyt huohottaa luoti rinnassaan lattiallamme pieleen menneen ryöstöretken päätteeksi. Kyllä Ritvaa nyt hävettää tällainen käytös, omalta pojanpojalta! Mikähän nuorukaisen nimi mahtoi olla?
– Mikä sinun nimesi on?
Ei kykene raasu enää vastaamaan. Huohottaa vaan, hengitys katkeilee. Surullisempaa ilmettä saa hakea.
No, nyt se loppui. Kuin seinään. Hän tuijottaa minua edelleen, silmät ovat vähän enemmän sulkeutuneina. Kuinka surullinen olenkaan tällä hetkellä. Ei tässä näin pitänyt käydä! Halusin vain puhua pojan kanssa, yrittää saada hänet ajattelemaan asioita hieman eri kantilta. Näin siinä nyt kuitenkin kävi. Kellokin on jo vaikka kuinka! Pitää äkkiä sammuttaa valot ja käydä nukkumaan, en halua mitään meuhkaamista ympärilleni, en varsinkaan tähän aikaan yöstä. Huomenna ilmoitan poliisille tapahtuneesta ja alan vihdoin hoitamaan Aaton asioita. Luojan kiitos, Aatto on vielä täällä. Kaipaan hänen läsnäoloaan nyt enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Hän ei varmaankaan hyväksyisi tekoani, mutta hän ei ole siitä nyt mitään sanomassa, onneksi. Saan hänestä juuri sen tuen, mitä tarvitsenkin ja se on tarpeeksi.
Pidän pojan päätä vielä hetken sylissäni. Näen seinällä Aarnen tanssimassa.
6.
Naapuruston lasten leikkiä seuratessani tunnen olevani onnellinen. Tuntuu, kuin he olisivat omaa perhettäni, lapsia, jotka leikkeihinsä kyllästyttyään juoksevat isoäidin luo lämpimälle kaakaolle ja lämmittelevät kohmeisia raajojaan ja punoittavia poskiaan teeveen piirrettyjä katsellen. Jahka talvimyräkkä voimistuu, niin kuin sääennustajat ovat povanneet, loppuu tuo ilo ja riemu ulkona. Mitä sitten näen, kun katson ikkunasta ulos? Hiljalleen huojuvat puiden oksat, valkoiset hanget, tyhjät jalkakäytävät, kylmän harmaan taivaan. Ja itseni. Näen oman haamuni tuijottavan minua silmiin. Se katsoo näkemäänsä oudoksuen, koska ei tunnista tuosta ressukasta enää mitään tuttua. Ihan sama, vaikka olisin kuollut. Jos en olisi tällainen pelkuri, tappaisin itseni. Aatto ei sitä kuitenkaan hyväksyisi, Aarnesta puhumattakaan. Poika tarvitsee äitiään, kuitenkin.
Savukkeeni on palanut miltei kokonaan itsekseen sormieni välissä. Olen ollut leikkivien lasten näystä niin haltioissani, etten ole edes huomannut sytyttäneeni savuketta. Taasko se on alkanut kohdallani, taasko tätä samaa hermojen kiristelyä ja Aatolle ja Aarnelle huutamista, kun yritän päästä tavastani eroon. Olen heikko, kamala ihminen. Miten ikinä ansaitsinkaan noinkin kauniit ihmiset elämääni rikastuttamaan, kuin Aatto ja Aarne? He ovat ainoat hyvät asiat elämässäni. Kyllä he jaksavat, ei tässä kauaa mene, kunnes olen taas oma itseni.
Talo on kuin pommin jäljiltä. Olen etsinyt jonkinlaista tarkoitusta itselleni täältä, päivän toisensa jälkeen, mutta hiljalleen vaivun hämärään ja lopuksi havahdun siihen kun herään sängystämme. Aatto on niin kaunis, onneksi hän on luonani. Kaikki väri on kadonnut hänen kasvoiltaan, silmien kuopat syventyneet ja haju voimistunut. Paljon piirteitä, joita en tunnista. Joskus Aaton vierellä nukkuminen on liian raskasta. Ei ulkoisten tekijöiden takia, vaan mihin tahansa katsonkin, näen elämäntarinamme toistuvan yö toisensa jälkeen, enkä saa nukutuksi. Filmi pyörii ja kangas on kaikkialla. Silloin menen ja käperryn Aarnen, kauniin poikani viereen lattialle. Otan hänen päänsä halaukseen ja silitän hänen hiuksiaan. Tunnen olevani rauhassa ja yöni menee ohi rauhallisesti nukkuessa. Ei poika voi äidilleen vihoitella. Tein pahasti, mutta hän on antanut jo anteeksi. Rakastan häntä ja hän rakastaa minua ehdoitta, siitä saakka kun ensimmäisen kerran pitelin häntä pienessä käärössä sylissäni. En kuitenkaan voi täysin hylätä Aattoa ja tiedostamattomien nukahtamisten lisäksi menen ihan muuten vain hänen seurakseen. Joskus käyn hänen kanssaan keskusteluja, nauramme vanhoille asioille ja olemme onnellisia. Saamme toisistamme sen, mitä tarvitsemme ja se riittää. Muuta emme tarvitse.
Päivisin en voi edes katsoa poikani suuntaan. Jos katson, näen vain jonkin ruman, haisevan, iljettävän asian, joka pilaa kotimme lattiaa. Haluaisin sylkeä sitä, itkeä sitä vasten, painaa kasvoni sen paitaan ja huutaa niin lujaa kuin kykenen. Olenkohan jo tehnytkin niin? Ehkä, en ole enää mistään asiasta täysin varma. Välillä kaikki on kuin unta, joskus joudun muistuttamaan itselleni, kuka olen ja mitä on tapahtunut. Ulosteen ja veren löyhkä on päivisin niin etova.
Joskus, kun inho ja raivo oikein saa verenpaineeni koholle, potkaisen häntä, tai käyn polvilleni ja taon kaksin käsin vatsalle ja rintaan. Kyllä hän ymmärtää, ei hän kuitenkaan ole pitkävihainen. Onneksi siirsin hänet makaamaan ikkunan alle, saan kätevästi tuuletettua pahimpia hajuja pois. Yhtenä päivänä joku naapuruston pojista kurkisteli avonaisesta ikkunasta ulos. Syöksyin pimeästä ja ärähdin oikein kunnolla, voi sitä kauhua hänen kasvoillaan! Eipähän tule uudestaan tänne, tämä on minun kotini ja tänne ei ole kellään mitään asiaa. Yksi yritti, nyt hän makaa lattiallani, naamioituneena lapsekseni.
Jatkuva väsymys vie voimiani. En pysy enää valveilla pitkiä aikoja. Minun on pakko ottaa usein pieniä nokosia, jotta jaksan hoitaa Aattoa ja Aarnea. Itselläni ei niinkään väliä, kunhan vain jaksan katsoa uutisia ja säätiedotuksia. Maailma on sekaisin. Ennustajakin on sekavan oloinen, tai sitten se johtuu vain minusta. Tuuli kuitenkin yltyy koko ajan voimakkaammaksi.
Olen valmistanut aterioita, joita kukaan ei syö. Miksi teen niin? Enkö ymmärrä, etteivät aviomieheni ja poikani tahdo syödä luomuksiani. Purkkiruokaa, kuin eläimille, tarjoan rakkaalle perheelleni. Voisin silti itse edes yrittää syödä vähän enemmän, olen kuin luuranko! Onneksi meillä on aina ollut tapana satsata kahvipaketteihin, ne eivät ole koskaan loppuneet tästä huushollista. Kahvi pitää nälän loitolla.
Nyt väsyttää, taas. Yritän välillä löytää uusia paikkoja käydä levolle, mutta aina palaan aviomieheni vierelle, minne kuulunkin. Niin taitaa käydä taas. Onneksi olen peittänyt ikkunat tummilla lakanoilla, ei tällaisessa kylmässä päivänpaisteessa muuten pystyisi nukkumaan. Puhelinkin on taas alkanut pirisemään. En aio vastata ja jos joku tulee oven taakse, en avaa. Tahdomme olla rauhassa.
7.
Dorotea tutkii vanhoja valokuviaan kynttilöiden valossa. Hän on liian peloissaan napsauttaakseen valot päälle lamppuihin, koska pelkää jonkun tulevan ja hajottavan hänen perheensä. Dorotea on nähnyt vaivaa saadakseen siedettävät elinolot uudesti yhdistyneelle perheelleen. Vaikka puitteissa olisi ehdottomasti vielä parantamisen varaa, vaikka vain lautasilleen homehtuneiden valmisruoka-annosten siivoamisessa, se riitti heille kolmelle. Löyhkä, joka lähti lattialla yhä ontommaksi käyvässä kuolleessa murtovarkaassa, oli kömpelösti mahdollista lieventää ruumiin yläpuolella olevalla avonaisella ikkunalla.
Toki ulkoa sisälle hyökkäävä pistelevä pakkanen ei ainakaan helpottanut Dorotean heikohkoa olotilaa, mutta se piti suurimman kuvotuksen poissa. Ja sitä paitsi, Dorotealla oli yllin kyllin lämmintä vaatetta ylleen puettavaksi, kyllä hän pärjäisi. Ja tämä päti vain olohuoneessa ja keittiötilassa oleskeluun, kahdessa muussa huoneessa, jossa toisessa hänen rakas aviomiehensä nukkui iki-untaan odotellen uskollista vaimoaan viereensä, oli ihan tarpeeksi lämpöä.
[puhelin soi]
Mätänevälle ruumiille lattialla Dorotea oli kerännyt ympärille poikansa vanhoja leluja. Vauva-aikojen helistimiä, puruleluja, joista vieläkin saattoi nähdä jo edesmenneen lapsen pieniä hampaanjälkiä, pehmoleluja, keinuhevosen. Aatto oli pitänyt häntä hieman hölmönä, kun hän jääräpäisesti halusi säilyttää jokaisen vanhan lelun, antamatta ainoatakaan pois. Jälkeenpäin Dorotean mieleen oli tullut täysin kaistapäinen ajatus, että hän olisi aavistanut joutuvansa päästämään pojastaan irti aivan liian varhain, näin ollen säästänyt joka ikisen konkreettisen muiston lapsestaan. Hölmö päähänpisto, mutta Aarnen kuoltua hän oli surullisella, sydäntä alati murskaavalla tavalla iloinen siitä, että oli nuo purulelut pitänyt tallessa. Vaikka niiden katseleminen ja koskeminen oli joka kerta sattunut sisältä, ei hän kyennyt koskaan päästämään täysin irti.
Nyt lelut olivat taas löytäneet paikkansa maailmassa ja Dorotea kävi välillä hellästi silittämässä kuvitelmansa koleaa poskea, muistaen miltä Aarne oli näyttänyt kun oli leikkiensä lomassa nukahtanut lattialle. Hän olisi itkenyt, jos olisi vielä tässä tilanteessa muistanut kuinka se onnistuisi.
[puhelin soi]
Dorotea oli käynyt jo korkean pinon valokuvia läpi. Aatto oli ollut kova valokuvaamaan ja aina toitottanut sen perään, kuinka nämä olivat muistoja joita olisi sitten mukava vaalia vanhoina. Nyt he olivat vanhoja, ainoastaan Dorotea oli se, joka vielä jatkoi vanhenemistaan. Ja nyt hänen käydessään kuvia läpi, toinen toisensa jälkeen, hän sai järkeä kaikkeen siihen mitä oli tehnyt. Noiden kuvissa esiintyvien ihmisten takia hän oli kaiken tämän eteen ponnistanut. Nuo ihmiset, jotka milloin hymyilivät syntymäpäiväjuhlissa, milloin tekivät kolttosia sohvaan nukahtaneelle uhrille, olivat se syy miksi Dorotea ei ilmoittanut kenellekään tapahtuneista kamaluuksista. Nyt hän oli myös iloinen siitä, että suhteensa sisaruksiinsa oli parhaimmillaankin etäinen. Se nyt vielä olisi puuttunut, että nämä olisivat pommittaneet häntä iänikuisilla kahvikutsuilla tai tupanneet itseään heidän luokseen kylään. Dorotea ei muuta halunnut, kuin rauhaa hänelle ja perheelleen.
Kuvien selaamisen lomassa Dorotea pysähtyi katsomaan luisevaa kättään. Hänellä oli ollut jo pitkään vanhan naisen kädet ja vaikka vanhentuminen ei hänelle ollut ollut koskaan murehtimisen arvoinen asia, hän kyllä silloin tällöin kavahti näkemäänsä. Löysää ihoa, suonet kämmenselässä selkeinä ja koholla tummien läiskien koristelemina, kynnet haalistuneina.
Nuoruuden kimmoisuus ja siloisuus olivat poissa. Ne olivat edelleen vanhan naisen kädet, nyt vain entistä luurankomaisemmat, suorastaan hirvittävät nähdä. Kasvojaan hän ei ollut tohtinut katsoa enää aikoihin. Posket olivat pahasti lommoilla, silmäkuopat syvät ja tummuneet. Hän näytti melkein yksi yhteen vaalimiensa unohtuneiden ruumiiden kaltaiselta. Yhtä lailla oli elämä kaikista kolmesta paennut, hänestä välillä tuntui. Mutta illuusio oli vahva, ja häntä lämmitti ajatus keittiönpöydälle katetusta, tosin jo melko tunnistamattomaksi harmaantuneesta, valkoisen nukkapeitteen keränneistä aterioista, taustalla pauhaavasta televisiosta, perheensä yleisestä hyvinvoinnista. Hän olisi suunnitellut päiviä eteenpäin, jos olisi vain–
[puhelin soi]
Dorotea tuijottaa säikähtäneenä seinälle asennetun lankapuhelimen suuntaan. Hän oli ollut niin syvällä kutomassaan maailmassa, ettei olisi kuullut vaikka pommi olisi räjähtänyt naapurissa. Hetkeksi laskeutuminen todellisuuteen, tai ainakin lähes, sai hänet myös kiinnittämän huomion tuohon pirisevään paholaiseen. Asiaa sen enempää ajattelematta hän nousi hitaasti ja vaivalloisesti ja otti lyhyitä, hauraita askeleita kohti puhelinta. Luiseva käsi nosti luurin pidikkeestä. Hän asetti puhelimen korvalleen.
– Haloo?
– Tea! Hyvä luoja, missä sinä olet ollut? Olen yrittänyt soittaa eilisestä asti, mikset ole vastannut?
– Maarit? No, tässä on ollut kaikenlaista tekemistä…
– Olen ollut huolesta suunniltani! Mikä on hätänä, kerro minulle! Äläkä yritä väittää vastaan, tunnen sinut liian hyvin!
– Ei tässä ole mikään hätänä, kaikki on hyvin. Olemme vähän järjestelleet paikkoja, olemme kai olleet niin ajatuksissamme…
– Vai niin, jotenkin minun on kovin vaikea uskoa tuollaista. Jotain on sattunut, etkä suostu kertomaan minulle. No, kakista ulos vain! Onko Aatolla kaikki hyvin?
– On, on, Aatto on elämänsä kunnossa. Olemme Aaton ja Aarnen kanssa vain käyneet läpi vanhoja valokuvia, kun teemme pienimuotoista siivousta ja sen sellaista. Voi, olemme nauraneet, ja–
Sitten oli hiljaista. Dorotea ymmärsi itsekin, mitä oli tullut tehneeksi. Se vain lipsahti. Vaikka hän kuinka tahtoi ajatella perheensä olevan yhdessä ja onnellisia, hän ymmärsi varsin hyvin, syvällä sisimmässään, ettei näin ollut. Lattialla ei maannut hänen poikansa. Se oli puolitutun rouvan lapsenlapsi, joka oli hänet yrittänyt ryöstää. Ja nyt hän tiesi myös, että Maarit olisi sataprosenttisen varma, etteivät asiat olisi hyvin.
– Aarne..? Tea, sanoitko sinä äsken, että olette Aarnen kanssa katselleet vanhoja valokuvia? Sinä sanoit niin, etkö sanonutkin?
– No ehkä vahingossa taisin niin sanoa. Kyllähän sinä tiedät, ikä tuo tällaisia pieniä erikoisuuksia, ei oikein muista asioita ja päästelee suustaan mitä sattuu…
– Tämä selvä, minä lähden nyt tulemaan sinne. Äläkä väitä vastaan, lähden nyt heti ja katsomme mikä teidän tilanteenne on, kun et kerran suostu minulle muutoin kertomaan!
Sitten puhelu katkesi. Dorotea päästi luurista irti, antaen tämän valahtaa roikkumaan lankansa varaan, sulki silmänsä eikä kyennyt kokoamaan ajatuksiaan. Maarit olisi nyt tulossa, eikä hän voisi mitenkään peitellä talossaan makoilevia ruumiita. Hän on liian hauras niitä enää siirtämään minnekään ja lattian verivanat ja muu sotku ja löyhkä joka huoneessa eivät olleet niin helppoja tuosta vain hävittää. Hänen olisi pakko päästää Maarit kotiinsa. Yhtä hyvin hän voisi vielä keittää kupposet kuumaa heille molemmille, ehkä he voisivat puhua toisilleen vielä kerran keittiön pöydän ääressä.
Ajovalot kaarsivat kynttilän valossa kylpevän pimeän olohuoneen seinän läpi vasemmalta oikealle. Vaimea moottorin hurina tuli ensin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes sammui ja hiljeni tyystin. Dorotea istui sohvalla, omalla paikallaan katsellen kuivilla, tummuneiden silmänalusten kannattelemilla harmailla silmillään kohti televisiota, jonka sinertävä värisaaste teki hänet huonovointiseksi ja sai pään särkemään. Hetkeä myöhemmin kiivas koputus kävi etuovella. Häntä kutsuttiin nimeltä.
Jälleen hän sipsutteli vaikean oloisesti kohti ovea. Ulkopuolisen silmiin tuo lyhyt, muutaman metrin matka sohvalta ovelle olisi täysin mahdollisesti tuntunut ikuisuudelta. Ehkä se olikin ikuisuus, jos ovelle kohdistuneista jyskytyksistä oli mitään arvioitavissa. Myös hänen nimensä kutsuminen kävi huutajalle koko ajan kovaäänisemmäksi.
Hän avasi oven. Maarit oli selvästi aloittamassa seuraavaa kierrosta oven takomisessa juuri, kun hänen rakas Teansa avasi oven. Näky, jonka Maarit todisti, sai hänet vaikenemaan. Näin hiljaa tämä ihminen ei ollut koskaan eläissään ollut. Siitä hetkestä, jolloin Maarit sanoi ensisananaan jumauta oman isänsä lempisanaa mukaillen, ei häntä ole saanut hiljennettyä. Tarinaa on tullut, kommenttia, juoruilua, pahimman laadun tyhjänpäiväistä höpötystä. Mutta nyt, hän oli hiljaa. Dorotean vitivalkoiset kasvot ja niihin uponneet värittömät, verestävät silmämunat tuijottivat häntä, kuin kuolleen katseella. Täysin valkaistunut tukka käkkärällä, posket sisään vedettyinä ja ohuet huulet miltei kadonneina, hän sai vihdoin sanottua Maaritille:
– Hei, Maarit.
Maarit laski hitaasti koputusvalmiudessa olleen kätensä. Suu ammollaan, silmät suurina hän katsoi ystäväänsä, järkyttyneenä paitsi näystä myös siitä, ettei tosiaan tiennyt mitä sanoa. Kuin käskystä, molemmista silmistä valahti ohut kyynelnoro poskien yli, kadoten jonnekin pyöristyneen leukarajan sisälle. ”...Voi ei…” oli kaikki, mitä hän sai hiljaa sanottua ennen kuin alkoi nyyhkyttää hiljaa, kuin rangaistuksen tuhmasta käytöksestä saanut pikkulapsi. Ainoastaan sillä erotuksella, että Maaritin silmissä oli sellainen epätoivo ja kauhu, jota ei käskemällä saada aikaiseksi kenenkään kasvoille.
Maarit nappasi Dorotean hitaasti syleilyynsä, varovaisesti, kuin Dorotea olisi ollut vesi-ilmapallo, joka saattaisi puhjeta pienimmästäkin kovakouraisesta äkkiliikkeestä. Hetken parasta ystäväänsä syleiltyään hän sai vaivoin kysyttyä tältä, säröisesti kuiskaten:
– Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?
Dorotea ajatteli olevansa ensin vastaamatta, kunnes alkoi tuntea sisällään jotain. Se nousi syvältä hänen sisimmästään alati voimistuen ylöspäin ja ylöspäin, kunnes tavoitti hänen korvienvälinsä. Sillä hetkellä, hänen silmänsä kostuivat, hän nosti luurankomaiset kätensä ystävänsä ympärille vastatakseen tuohon lämpimään, elämää huokuvaan kosketukseen ja kyynelten vapautuessa vastasi:
– Aatto on kuollut.
Maarit lausui heiveröisellä äänellään ”Ei…”, yrittäen käsittää mitä hänen ystävänsä oli juuri hänelle kertonut. Tämän mies, hänen rakas ystävänsä, oli menehtynyt. Kaikki alkoi loksahtaa Maaritin mielessä kohdalleen, kuin äkkiseltään mieleen palaavassa painajaisessa. Tämän takia Dorotea ei ole vastannut puhelimeen. Tämän takia heidän edellinen tapaamisensa oli niin outo, kaikilla mittapuilla. Maarit ymmärsi välittömästi, että Aatto oli maannut kuolleena, varmaankin heidän suljetun makuuhuoneen ovensa takana silläkin hetkellä, kun he olivat juoneet kahvejaan ja hän oli suuren suunsa kanssa pälpättänyt menemään. Järkytys oli suunnaton, mutta Maarit ymmärsi että hänen oli pakko, jo pelkästään Dorotean takia, kerättävä itsensä ja saattaa asioita oikeille raiteilleen.
– Missä, missä Aatto on?
– Makuuhuoneessa.
– Kuinka… Oliko hän… Kuollut… Jo silloin kun olin täällä viimeksi?
– Muistaisin niin.
– Hyvä on. Tea, kultaseni, minun on nyt tultava sisälle ja tarkastettava tilanne. Sopii sinulle?
Dorotea empi hetken mielessään, mutta päätti antaa ystävänsä laskea itsensä sisään. Olihan hän keittänyt kahvitkin vierailua ajatellen.
– Tule vain. Siellä on kahvi kuumana, kai sinä sen aikaa ainakin olet?
– Kahvia? Juu, tietysti. Juodaan kahvit, aivan varmasti. No niin, jospa tulen nyt sitten…
Maarit astui hitaasti ja sisätiloja katseellaan tarkasti mitaten sisään. Näky ei ollenkaan helpottanut hänen ajatustensa selkeää kulkua. Keittiössä oli tyhjiä säilykepurkkeja pitkin lattioita ja pöytiä, papereita ja vanhaa tilpehööriä levitettynä sinne tänne. Kaiken kruunasi kuvottava lemu, joka näin tuoreisiin sieraimiin tuntui niin vastenmieliseltä, että Maarit olisi tahtonut kääntyä kannoillaan ja paeta niin pitkälle kuin suinkin. Ulosteen, virtsan, veren ja monen, monen muun epämiellyttävän aromin sekoitus, joka ei herättänyt kovinkaan vahvoja tunteita pullakahvien puolesta. Maarit käveli peremmälle, yrittäen saada selvää kokonaiskuvasta. Hän oli itsekin niin poissa tolaltaan kaikesta, ettei edes äkännyt pyytää laittamaan valoja päälle. Hän vain tahtoi nähdä lapsuudenystävänsä. ”Saanko nähdä Aaton?”, Maarit kysyi vieläkään katsomatta Doroteaan päin. Dorotea nyökkäsi heikosti ja otti järkyttynyttä ystäväänsä kädestä saattaakseen tämän turvallisesti kaiken lattian peittämän rojun yli. Hän itse tiesi tarkalleen, missä mikäkin oli, vaikka ulkopuolisesta ei siltä olisi näyttänytkään.
He saapuivat makuuhuoneen ovelle. Dorotea väänsi kahvaa paljastaen aviomiehensä maalliset jäänteet. Maarit parkaisi ja kyyneleet aloittivat taas valumisensa pitkin poskia, holtittomina, ilman loppua. Dorotea katsoi tätä kyyristelevää vanhaa rouvaa eikä tuntenut oloaan kovinkaan hyväksi, eniten suuttumusta. Suuttumusta siitä, ettei tämä houkka kyennyt kunnioittamaan hänen miesvainaansa viimeistä leposijaa sille kuuluvalla kunnioituksella. ”Noniin, halusitko vielä jotain?”, Dorotea ärähti Maaritille, joka katsoi häntä kavahtaen suoraan silmiin. ”Mutta, tuo on sinun miehesi. Hän on kuollut, meidän pitää hankkia hänet pois täältä, voi luoja, Tea!”. Holtiton nyyhkytys teki Maaritin puheesta katkeilevaa ja jokseenkin sekasortoista. Dorotea oli koko ajan tympääntyneempi. ”Ja mihin ajattelit hänet viedä, vitun varas?!”, hän jälleen murahti ystävälleen, jonka hämmennys oli käsin kosketeltava. ”No, pois täältä, sairaalaan, ruumishuoneelle! Voi, Tea, rakas, olen niin kovin, kovin pahoillani etten tajunnut…”. ”Tajunnut mitä?!”, Dorotea jatkoi suuttuneella äänensävyllään, ”Sitäkö, että minä, Aatto ja Aarne olemme onnellisesti kaikki saman katon alla. Sitäkö et tajunnut? Voi, kuule, minä en ole tätä työtä tehnyt turhaan täällä, että sinä, tai kukaan muukaan voisitte muuttaa asiat ja taas riistää minulta kaiken sen, mikä saa oloni hyväksi ja normaaliksi…”. Hänen äänensä alkoi särkyä ja Dorotea otti tukea oven karmista, haudaten kasvonsa vapaalla kädellään. ”Mitä sinä sanoit?”, Maarit kysyi. ”Sinä, Aatto ja Aarne? Näetkö sinä Aarnea täällä?” Maarit epäili tämän olevan pahasti sairastuneen ihmisen houreita, mutta kuin varmistaakseen alkoi käännellä päätään ja katsoa ympärilleen. Sitten, Maaritin näkökentälle ilmestyi Aarne.
Harmaaseen huopaan rinnuksille asti peitetyn harmaan ja haurastuneen ruumiin näky seisautti Maaritin veret täysin. Hän kavahti, eikä hänen sydämensä lyönyt hetkeen. Verivana, joka johti ruumiin luo, lapsen leikkikalut tämän ympärillä, värityskirja, johon tuherrettuna tikku-ukkoja pitämässä toisiaan käsistä. Mätänevät, vääristyneeseen ilmeeseen jämähtäneet kasvot olivat sitä todellisuutta, jota Dorotea kutsui pojakseen.
Maarit otti askeleita taaksepäin sanoinkuvaamatonta kauhua tuntien. Hitaasti, hän kääntyi ja katsoi Doroteaa, kuin etsiäkseen selitystä kaikelle. Dorotea ei enää ottanut tukea ja tuima ilme kasvoillaan katsoi kulmiensa alta ystäväänsä, harmaat kasvot varjojen valtaamana. ”Uskallapas”, hän sanoi matalalla ja tasaisen tyynellä äänellä. ”Uskallapas kajota Aarneen”. Nyt Maarit oli jo pelosta turtana. ”Minä, minä kävelen nyt tuohon puhelimelle. Nostan luurin ja soitan Mikolle. Pyydän hänetkin tänne, katsotaan, katsotaan tätä tilannetta sitten kaikki yhdessä. Eikö vain, Tea, rakas?”. Hänen silmänsä olivat pyöreät kuin lautaset ja hänen äänensä oli myös pelottavan tasainen, vaikka joka sana tuntui kuin olisi kyennyt kuristamaan hänet. Hän otti hitaita askelia kohti keittiön puolen seinällä olevaa puhelinta, jonka luuri roikkui lähellä lattiaa. Kaiken tuon paskan ja mätänemisen lemun keskellä Maaritin sieraimiin alkoi lehahtaa tuoreen keitetyn kahvin tuoksu. Se rauhoitti. Kahvillehan tässä oli tultu, eikö?
Maaritin ottaessa askeleita kohti puhelinta, Dorotea aloitti myös liikkumisensa. Selvästi hengästyneenä ja ilmeisesti vähän pyörryksissä hän keräsi voimansa ja sanoi Maaritille: ”Kosket siihen puhelimeen ja minä ammun sinut”. Hän otti aseensa kylpytakkinsa taskusta ja vapisevin käsin osoitti sillä Maaritia. Samalla aseella, jolla hän oli tuonut poikansa takaisin, hän nyt veisi rakkaimman ja pitkäaikaisimman ystävänsä pois, jos tarve vaati. ”Tea… Älä…”, Maarit sanoi epäusko kasvoillaan. Oli hiljaisuutta, Maarit oli liian jäykkänä kauhusta tehdäkseen elettäkään suuntaan tai toiseen. Mahtoi kulua ainakin viisi minuuttia siinä tärisevän käden kannatteleman piipun edessä, ennen kuin Maarit sai taas sanotuksi: ”Tea, kuuntele. Olet varmasti järkyttynyt. Anna, kiltti, minä soitan joillekin ihmisille, he korjaavat tämän kaiken. Sinulla ei ole hätää! Minä olen tukenasi, pyydän, rakas, Tea…”, Maarit aneli ystävältään. Hetken ajan hänen mielessään vilahti ajatus, ettei olisi ikinä uskonut anelevansa Doroteaa säästämään hänen henkensä.
”Et saa, et saa viedä heitä pois. Tämä on kotini, he ovat perheeni.”. Dorotea sanoi taas vuorostaan itkuisella, raivostuneella äänellään. Hän otti muutaman huojuvan askelen kohti Maaritia. Maarit päästi pieniä, korkeita vinkaisuja aina, kun Dorotea tuli lähemmäksi. Hän yritti vielä puhua järkeä Dorotealle: ”Tea, eivät asiat ole niin huonosti, kuin luulet. Anna minun auttaa, kilt–
Maaritin korvat menivät lukkoon ja hän tunsi polttavan vihlaisun kyljessään. Hänen takkinsa repesi ja pölläytti sisälmyksiään. Dorotean aseesta lauennut luoti upposi Maaritin kylkeen ja sai hänet kaatumaan maahan selälleen, hiljaisen huudon saattelemana. Hän itki ja huusi, ilmeisesti yrittääkseen muodostaa sanoja siinä kuitenkaan onnistumatta. Dorotea sipsutteli eteenpäin, kohti hysteeristä ystäväänsä. Kun hän pääsi keittiötason vierelle, jonka päädyssä Maarit makasi selällään kiharat, punertavat hiukset ympyrän muotoon levinneinä, Dorotea kävi ystävänsä vierelle.
Maarit yritti sanoa jotain, viimeisiä sanojaan, takaraivonsa verta vuotaen, mutta Dorotea ei kuullut enää mitään muuta kuin korkeaa vihellystä. Hetken päästä Maaritin vanha ruumis, vanha sydän, antoi periksi.
Silmät harmaina, kasvot ilmeettöminä, Dorotea katseli ystäväänsä. ”Annathan anteeksi”, hän lausui hiljaa. Keskittymisen rikkoi liikehdintä ikkunan takana. Muutama ohikulkija ja naapuri olivat kuulleet laukauksen ja talvisen rauhan rikkomat vanhan naisen huudot. Hän konttasi vaivalloisesti kohti lattialla makaavan kuolleen nuoren miehen ruumista. ”Nuku hyvin”, hän sanoi lempeästi ja kumarsi huulensa alemmas antaakseen suukon tämän otsalle. Vaikka kylmän huuliparin toimittamana, suudelma oli hellä ja täynnä lämpöä. Sitten hän nousi ylös, tuhottoman hengästyneenä ja vaikka valmiina pyörtymään siihen paikkaan, ja aloitti viimeisen taivalluksensa makuuhuoneeseensa.
Makuuhuoneessa oli hiljaista ja rauhallista. Aaton ruumis, täysin kajoamattomana makasi selällään omalla puolellaan sängyllä. Huoneen seinille heijastui ajan hapattamia liikkuvia kuvia heistä, heidän perheestään lomalla, kylässä Maaritin ja Mikon luona. Muistot koristelivat huoneen jokaista seinää, joita kuun valo valaisi liki epätavallisen kirkkaana. Dorotea katseli ympärilleen, hymyillen ja antautui noille kuville, sulkien silmänsä ja kohottaen käsiään kuin tanssiin ryhtyäkseen niiden kanssa. Oli kauniita kesäpäiviä rantahietikolla, jouluaattoja, juhlia ja pelkkää yksinkertaista yhdessäoloa, kaikilta vuosikymmeniltä, kaikkina ajankohtina. Sängyn päädyn yläpuolella Dorotea näki kuvaa siitä, kuinka he yhdessä Aarnen kanssa hautasivat Aattoa hiekkaan, kaikilla leveät hymyt kasvoillaan. Aarne ei voinut olla vanhempi kuin kahdeksan tuossa, hän ajatteli. Hän ymmärsi, että oli aika käydä levolle miehensä viereen.
Hän laskeutui selkä edellä istumaan omalle puolelleen sänkyä. Hän riisui ensin vasemmalla jalalla oikean jalan tohvelin pois, sitten oikealla jalalla vasemman tohvelin. Hän riisui harteiltaan kylpytakkinsa, paljastaen luisevan olemuksensa kuun valon kylmän kauniille syleilylle. Hän kävi kyljelleen, jonka jälkeen nosti molemmat jalkansa kädellään avittaen ylös sängylle. Sitten hän käänsi kylkeään kohti miestään ja alkoi hyväillä tämän kasvoja, sivelemään niitä kuihtuneilla sormillaan. poskien kautta leualle, sitten alas yli aataminomenan. ”Rakastan sinua”, kuului Dorotean käheästä kurkusta itkuinen lause. Saatuaan kätensä lepäämään Aaton rinnalle, Dorotea sulki silmänsä ja nukahti.
