1
Jare makaa ruumishuoneella. Sakun veivät poliisit.
Paljon paremmin ei huitele itsellänikään. Nieleskelen kyyneleitäni ruskeiden pahvilaatikoiden keskellä. Ympärilläni irvistelee asunto, jonka kolkkoa autiutta rikkoo muuttolaatikoiden lisäksi vain pari huonekalua: kierrätyskeskuksesta haettu ja viimeisiään vetelevä sänky, sekä kulunut, punaviinitahrojen kirjoma sohva. Sängystä jouduin pulittamaan kaksi kymppiä. Pyysivät ensin kolmea, mutta lupasivat kahdella, jos veisin samalla sohvanrähjänkin.
Niin, ja se Ikeasta ostettu yöpöytä.
2
Kaikki alkoi kolme vuotta sitten. Silloin me neljä asuttiin vielä yhdessä; äiti, isä, pellavapäinen pikkusiskoni Julia ja minä. Julia oli aina ollut isän tyttö, minä äidin suosikki. Julia kantoi kotiin pelkkiä ysejä ja kymppejä, minä kotimuikkareita.
Äiti ja minä olimme kuin kaksi marjaa: molemmat pieniä, siroja ja tummatukkaisia. Äidillä oli saparot, minulla ponnari. Äidillä oli lävistys navassaan, minulla alahuulessa. Ostimme vaatteemme samoista liikkeistä ja jaoimme salaisuutemme. Ja kaiken muunkin. Minä pukeuduin äidin toppiin, ja äiti minun farkkuihini. Kävimme yhdessä leffassa ja keikoilla. Kävelimme kaupungilla käsikoukkua, ja ihmiset luulivat meitä sisaruksiksi.
Siitä syksystä oli vähällä tulla elämäni onnellisin. Peruskoulun viimeinen luokka oli alkanut pari kuukautta aikaisemmin, ja minä olin kuin ihmeen kaupalla onnistunut pysymään erossa vaikeuksista. Mutta ennen kaikkea olin ehtinyt syksyn mittaan rakastua korviani myöten Joonakseen. Joonas oli uusi poika meidän luokalla, ensimmäinen tosirakkauteni. Söpö ja hiljainen takapulpetin poika. Ihana ja herkkä runopoika, joka löi jokaisen ällikällä saadessaan pallon käsiinsä koriskentällä.
Sitten kaikki meni pieleen. Sinä iltana palasin liian aikaisin Inkan luota, ja maailmani räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Vanhempieni makuuhuoneesta kuului ääniä. Isä oli yövuorossa, ja äiti niin keskittynyt panemaan poikaystävääni, ettei huomannut minun seisovan vieressä. En voinut muuta kuin tuijottaa, siinä meni kertaheitolla niin liikunta- kuin puhekykykin. Sitä oli liikkeellä, Joonasta näytti vaivaavan sama tauti. Siinä se makasi äitini alla kuin halvauksen saaneena ja toljotti silmät lautasen kokoisina. Sänky valitti liitoksistaan. Äiti heilautti päänsä taakse, upotti kyntensä Joonaksen rintaan ja kiipesi kliimaksin huipulle, voihki Jeesusta ja vittua.
Sitten hän huomasi minut, ja minä puhekykyni palanneen.
Annoin tulla suuni puhtaaksi.
Huusin ja raivosin. Raajanikin näyttivät jälleen tottelevan. Sieppasin yöpöydältä lampun ja paiskasin sen kaikin voimin kohti äitiä. Äiti väisti, ja lamppu osui peiliin. Peili jakoi elämäni kohtalon. Joonas hapuili vaatteet kainaloonsa, yritti peitellä puolikovaa munaansa ja pakeni raivoani porraskäytävään.
Äiti puki sanaakaan sanomatta pikkupöksyt jalkaansa, veti paidan päälleen ja häipyi parvekkeelle. Minä seurasin perässä. Syytösten pilvi parveili sakeana ympärilläni. Tuosta pilvestä poimin kaiken, minkä onnistuin kiinni saamaan, ja sinkosin armotta kohti äitiä.
Äiti sytytti tupakan, käänsi selkänsä ja nojasi kaiteeseen. Petos valui tahmeana ja piirsi vaaleaa viivaa pitkin reiden sisäpintaa. Minä sekosin lopullisesti. Halusin tappaa sen huoran. Iskeä hänen päänsä mäsäksi kukkaruukulla ja heivata ruumiin alas parvekkeelta. Kai sen roskakuski aamulla pois kärräisi.
”Kuuntele mua, kun mä puhun sulle!” Itkin ja raivosin. ”Kuinka sä saatoit tehdä mulle noin?! Sä tiesit, että mä rakastan Joonasta!”
Äiti veti pitkät henkoset tupakastaan ja karisti tuhkaa parvekkeen kaiteen yli. Sillä tempulla hän oli onnistunut hankkimaan meille jo yhden häädön. Sitten hän kääntyi katsomaan minua, enkä nähnyt katumusta hänen silmissään.
”Jemina”, äiti aloitti, ”sä saisit kiittää mua. Mä pelastin sut. Nyt sä tiedät, mitä se jätkä oikeesti halus.” Äiti piti pienen tauon ja imi tupakkaansa. ”Kaikki miehet on samanlaisia. Ei ne susta välitä. Usko mua, mä tiedän.”
* * *
Minä ymmärsin, ja annoin äidille anteeksi hänen tekonsa. En heti, mutta ajan mittaan. Mitä muutakaan saatoin, hän oli minun äitini ja paras ystäväni, yksikään mies ei ollut sen arvoinen, että olisi saanut tulla meidän väliin.
Isä palasi aamulla töistä. Hän ei ymmärtänyt, eikä antanut anteeksi, ja lokakuisen aamu-usvan hälvetessä haihtui myös vanhempieni avioliitto.
3
Äiti ja minä muutimme harmaaseen, kaupungin omistamaan betonikuutioon ja aloitimme kaiken alusta. Julia jäi asumaan isän kanssa ja sai syntymäpäivälahjaksi uuden tietokoneen. Applen. Ne on vitun kalliita. Minä täytin keväällä kuusitoista, mutta en saanut edes korttia.
Vähitellen elämä asettui uomiinsa. Minä aloitin syksyllä lukion, ja seuraavana keväänä äiti tapasi Arskan. Arskalla oli sukkela kieli, takatukka ja viikset. Muutimme asumaan Arskan kämppään, ja kaikki sujui mukavasti aina siihen asti, kunnes äiti eräänä viikonloppuna lähti käymään siskonsa luona. Arska ja minä jäimme kahden. Pari keskikaljaa myöhemmin sängynpääty jyskytti seinää. Arska ylisti tiukkaa lihaani ja tikkasi kuin järkensä menettänyt ompelukone. Kuola valui miehen suupielestä ja tipahteli paljaille rinnoilleni. Sitten Arska ähkäisi, survaisi lyhytpiippuisen yhdestilaukeavansa sisuksiini ja veti liipaisimesta.
Mestarismies osui kertalaakista napakymppiin.
Kun viimein uskalsin kertoa äidille pamahtaneeni paksuksi, hän iski Arskalta huulen halki ja haukkui miestä lapsenraiskaajaksi. Arska itki ja aneli polvillaan anteeksi hairahdustaan. Vannoi, että hänestä tulisi hyvä isä lapselle ja kunnon mies meille molemmille. Mutta äiti pysyi kovana.
Edessä oli jälleen uusi muutto. Muuttoa seurasi häätö. Naapurit valittivat isännöitsijälle, että huusin muka öisin parvekkeella liian kovalla äänellä. En minä mitään huutanut. Poltettiin vain silloin tällöin tupakat, äiti ja minä, ja juteltiin naisten kesken. Enimmäkseen miehistä. Siinä vaiheessa elettiin huhtikuun loppua, olin viimeisilläni raskaana, ja lukion toinen luokka oli pakko jättää kesken vain kuutta viikkoa ennen lukuvuoden päättymistä.
Oli pakko löytää myös uusi asunto. Ja löytyihän se. Asunto sijaitsi siistillä alueella, ja kaksion vuokra oli reilusti yli budjettimme, mutta onneksi sossu tuli vastaan. Pakkohan niiden oli, kun lapsikin oli tulossa.
Sitten se tapahtui.
Minä rakastuin.
Siinä minä seisoin hississä maha pystyssä, enkä saanut sanaa suustani. Mies oli iältään jossain äidin ja minun puolivälissä; tummatukkainen, pitkä ja komea. Halusin hänen katsovan minua, mutta pelkäsin hänen näkevän vain valtavan mahani ja sisälläni kasvavan toisen miehen lapsen. Se oli ensimmäinen kerta, kun edes harkitsin aborttia. Kahdeksannella kuulla katuminen alkoi kuitenkin olla jo auttamattomasti myöhäistä.
”Moikka”, sain mutistua. Vilkaisin miestä arasti.
”Moi”, mies vastasi, vilkaisi mahaani ja hymyili hieman. Vatsanpohjaa kouraisi, ja onnistuin jotenkuten hymyilemään takaisin. Koko hissimatkan pelkäsin miehen jäävän seuraavaan kerrokseen, mutta Jumalan, jonka olemassaoloon en edes uskonut, oli täytynyt kuulla äänetön rukoukseni, sillä hän ajoi hissillä kanssani aina ylimpään kerrokseen asti.
”Me taidetaan asua samassa kerroksessa.” Sanani kuulostivat korneilta ja kuluneilta omissakin korvissani, mutta en saanut puristettua muutakaan suustani ulos.
”Siltä näyttää”, mies sanoi, ja avasi minulle kohteliaasti luhtikäytävän oven. Sen lisäksi, että asuimme samassa kerroksessa, mies osoittautui myös uudeksi naapurikseni.
Menin parvekkeelle ja hengitin syvään lempeää kevätilmaa. Ristiriitaiset tunteet velloivat sisälläni. Mitä mies oli nähnyt minussa? Viimeisillään raskaana olevan teinitytön, joka saattaisi hyvässä lykyssä juuri ja juuri ehtiä täysi-ikäiseksi ennen lapsensa syntymää. Säälittävän, äitinsä nurkissa elävän luuserin.
Tuulikello helähteli hiljaa. Äiti oli ostanut sen syntymättömän lapseni turvaksi. Tuulikello piti pahat henget loitolla. Äiti uskoi sellaisiin juttuihin. Kun olin lapsi, hän kertoi kerran, että me ollaan noitien sukua.
Lapsi potkaisi sisälläni. Väärän miehen lapsi.
Äiti palasi kotiin kauppakassiensa kanssa. Huokaisin, ja menin auttamaan häntä pakkaamaan ostokset jääkaappiin. Eineksiä ja säilykkeitä. Pari pakastepitsaa ja paketti Jalostajan maksalaatikkoa. Sikspäkki keskikaljaa. Kumpikaan meistä ei ollut kaksinen kokki.
Äidin oli vaikea pidätellä hymyään.
”Mitä nyt?”
”Ei mitään”, äiti vältteli kysymystäni. ”Tai no, voin mä sulle kertoakin. Mä tapasin aamulla meidän naapurin, sen komean kundin.” Äiti säteili kuin teinityttö. ”Mitä sä Jemina tykkäisit, jos mä ja se…”
”Ei!” Poskiani alkoi kuumottaa.
”Miksei?”
”Se on liian nuori sulle”, tokaisin kipakasti.
”Höpö höpö”, äiti nauroi. ”Se on jotain kolmenkymmenen ja mä kolkytseitsemän.”
Mulkaisin äitiäni. ”Se on melkein satayhdeksänkymmentä pitkä ja sä alle satakuuskymmentä. Sä joutuisit seisoon tuolilla, että te voisitte edes suudella!”
”Oletko sä mustasukkainen?” äiti kysyi, ja katsoi minua otsaansa rypistäen. Kepeys hänen äänestään oli tiessään. Saman tien tajusin pahimman mahdollisen tapahtuneen: olimme rakastuneet samaan mieheen.
Käännähdin kannoillani, marssin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni perässäni.
4
Ehdin kuin ehdinkin tulla täysi-ikäiseksi ennen lapsen syntymää, mutta hilkulle se meni. Niinpä meille tuli sama syntymäpäivä. Äiti sanoi, että se oli hyvä enne. Ja onhan se kätsyä ja tulee se halvemmaksikin, kun voi viettää kahdet synttärit samalla kertaa.
Naistenlehdet jaksoivat toitottaa synnytyksen autuutta. Joku oli kuulemma saanut orkunkin pukatessaan lasta ulos jalkovälistään. Paskapuhetta kaikki. Yhtä helvettiä se oli. Tuntui kuin ruumistani olisi revitty kahtia, ja epiduraalipuudutuksesta huolimatta ulvoin kuin hyeena. Sitten se pullahti ulos ja päästi pontevan huudon. Ensiparkaisunsa. Poikavauva. Kolme kiloa ja kaksisataa grammaa. Viisikymmentäkaksi senttimetriä. Oikea määrä sormia ja varpaita, kauniit siniset silmät. Samanlaiset kuin siskollani. Ei se ollut väärän miehen lapsi. Ei se ollut kenenkään miehen lapsi.
Se oli minun lapseni.
5
Olematon suhteeni naapurin komistukseen polki sitkeästi paikoillaan. Mies oli ystävällinen ja vaihtoi kanssani jokusen sanan aina, kun kohtasimme. Kysyi lapsen voinnista ja sen sellaista, mutta siihen se jäi. Paremmin ei mennyt äidilläkään, mutta samaan mieheen rakastuminen oli silti alkanut lyödä kiilaa välillemme.
Eräänä lauantai-iltapäivänä, pari viikkoa sen jälkeen kun olin palannut synnytyssairaalasta kotiin, olin jälleen parvekkeella tupakalla. Havahduin mietteistäni lähestyvään moottorin ääneen. Pian punainen moottoripyörä kurvasi parkkipaikalle, jarrutti nopeasti ja pysähtyi naapurin miehen auton viereen. Puristin kaidetta kovempaa ja tunsin kurkkuani kuristavan. Kuski riisui kypäränsä ja ravisteli pitkiä, punaisia hiuksiaan. Nainen oli kaunis. Ajotakin selässä luki Ducati Corse. Ei aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Joku prätkäjengi kai. Nainen ripusti kypärän kyynärtaipeeseensa, asteli määrätietoisin askelin ulko-ovelle ja painoi summeria. Hetkeä myöhemmin kuulin naapurin ovikellon helähtävän.
Taivas romahti niskaani, ja minä parvekkeen lattialle. Purskahdin hillittömään itkuun. Kun viimein onnistuin kokoamaan itseni, minulle antoi lohtua ainoastaan tieto, että vaikken saisi milloinkaan ihastustani omakseni, eivät äidinkään mahdollisuudet näyttäneet kaksisilta.
* * *
Olin menettänyt kaiken toivoni naapurini suhteen. Eikä minulla alun alkaenkaan kai ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ollutkaan. Eivät sennäköiset miehet rakastu lastenvaunuja työntäviin pulloposkisiin teinityttöihin, joilla on liian laihat kintut. Olisihan minun se pitänyt ymmärtää.
Ymmärsinhän minä, mutta tunteeni eivät suostuneet kuolemaan.
Eräänä heinäkuun alun perjantai-iltana äiti suostui pitkin hampain hoitamaan lasta, ja minä pääsin vihdoin ja viimein ulos ensimmäistä kertaa sitten pojan syntymän. Oloni ei siitä juuri parantunut, ja tunsin itseni vieraaksi entisten luokkakavereideni seurassa. He juttelivat kesän festarireissuistaan ja tulossa olevasta abivuodesta. Minun päiväni täyttyivät imetyksestä ja vaipanvaihdosta. Oltiin eri planeetoilta. Niinpä keskityin vain kaatamaan Golden Capia sisuksiini. Kai siitäkin voisi elämänsä tarkoituksen löytää. Olisi ikään kuin suodatin, joka muuttaa siideriä virtsaksi. Voisi sanoa olevansa kemian alalla.
6
Öinen kaupunki näytti vääristyneeltä. Kaasulyhdyt hohtivat väreilevää valoaan. Olin lähtenyt kaupungille pelkissä pikkupöksyissä ja t-paidassa, villasukat jalassani. Asu nolotti minua, mutta yö oli lämmin, eivätkä vastaantulijat näyttäneet kiinnittävän huomiota vaateparteeni, joten päätin antaa asian olla. Seisoin Hämeenpuiston ja Hämeenkadun risteyksessä olevalla aukiolla. Siellä, missä normaalisti jököttää pylvään päässä se alastonta miestä esittävä patsas. Kai se äijä oli jotain merkittävää tehnyt, tuskin sille muuten olisi patsasta pystytetty. Nyt aukion oli vallannut meluisa tivoli, ja patsaan paikalla seisoi valtava maailmanpyörä.
Kahdeksanjalkainen bussi kolisteli mäkeä ylös. Bussi puuskutti ja puhisi, syöksi punaisena hehkuvasta savupiipustaan yötaivaalle joukon kipinöitä ja pilven sankkaa, mustaa savua. Jykevät rautajalat tömähtelivät. Jättiläismäinen mies lapioi hiiliä höyrypannun ahnaaseen kitaan. Kolossin sinisenmusta iho kiilteli hiestä. Bussi pysähtyi. Sihisi ja veti henkeä. Keräsi voimia. Bussi sylkäisi ovestaan joukon matkustajia ja nielaisi uusia tilalle. Lämmittäjä otti likaisen lippalakin päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jäi tuijottamaan minua. Sitten rahastaja puhalsi pilliinsä ja karjaisi komennon. Jätti alkoi jälleen lapioida hiiliä. Korkeuksissa istuva kuljettaja nahkakypärässään ja vanhanaikaisissa lentäjänlaseissaan väänsi pitkää vipua, ja bussi nytkähti liikkeelle sakean höyry- ja savupilven saattelemana.
Burleskiklubin tanssijattarelta näyttävä nainen pysähtyi ostamaan hot dogin työnnettävästä makkarakojusta. Yhdeksän- tai kymmenvuotias poika, jolla oli noen tahraamat kasvot ja surumielinen katse, repäisi palan sanomalehteä ja alkoi latoa lehdelle naisen tilausta. Poika sai hot dogin valmiiksi, nainen maksoi, ja poika sujautti rahat kolhuiseen lippaaseensa.
Sitten poika huomasi minut.
”Neiti! Hei neiti, saisiko olla hot dog?”
Nälkä muistutti olemassaolostaan, mutta pikkupöksyjeni uumenista tuskin löytyisi lanttia. Pudistin päätäni, ja jatkoin matkaani. En ollut tullut tänne ostamaan hot dogia.
Aikani harhailtuani vanhanaikaiseen liivipukuun, valkoisiin nilkkaimiin ja silinterihattuun pukeutunut herrasmies pysähtyi luokseni. Mies muistutti oudolla tavalla Phileas Foggia siinä vanhassa piirrossarjassa, jossa matkustettiin maapallon ympäri.
”Te olette kovin myöhään liikkeellä, neiti hyvä”, mies sanoi, ja kohotti hattuaan tervehdykseksi. ”Voinko kenties olla avuksi?”
”Minä… minä etsin Oraakkelia.”
”Todellakin!” mies huudahti, ja löi kätensä yhteen niin, että säikähdin. ”Kävelkää vain tuota katua alas asti, löydätte hänet viimeisestä talosta.” Mies viittelöi suuntaan, jossa minun tuntemallani Tampereella olisi ollut Laukontori, ja kertoi talon numeron. Kiitin, ja jatkoin matkaani pitkin miehen osoittamaa katua.
Kaasuvaloja oli yhä harvemmassa, kunnes ne lopulta vaihtuivat kelmeästi hohtaviksi öljylyhdyiksi. Katu muuttui yhä kapeammaksi, ja huomasin jääneeni yksin mukulakivin päällystetylle kujalle. Säikähdin niin, että kirkaisin, kun kulman takaa kaarsi sirkuspelle yksipyöräisellään. Klovni piteli narunippua kädessään. Narujen päässä, korkealla hänen päänsä yläpuolella, törmäili toisiinsa kolme tai neljä nahasta ommeltua ilmapalloa. Klovni pysähtyi eteeni, irrotti yhden pallon ja tarjosi karheaa narua.
Joku nykäisi paidanhelmaani.
Käännyin katsomaan. Viisivuotias pikkupoika, jolla oli resuiset polvihousut, risa paita ja kädessään iso, punavalkoinen tikkukaramelli, nykäisi uudelleen. Pojan huulet oli ommeltu tiukasti yhteen paksulla, mustalla langalla. Poika katsoi totisena vuoron perään klovnia ja minua, ja pudisti sitten hitaasti päätään.
Klovni kumartui lähemmäksi, tyrkytti ilmapalloa ja alkoi näyttää kärsimättömältä. Horjuin kahden vaiheilla. Poika pudisti jälleen päätään. Klovnin maalattu suu avautui ilottomaan hymyyn, joka paljasti ilkeännäköisen rivin teräviä, kellastuneita hainhampaita.
Peräännyin sydän jyskyttäen klovnin luota, törmäsin saman tien sianruhoa olkapäällään kantavaan lihavaan mieheen ja lensin päistikkaa katukivetykselle. Iskin polveni kipeästi katuun ja kierähdin kyljelleni. Mies sylkäisi tupakantyngän suustaan ja alkoi sättiä minua. Kompuroin jaloilleni anteeksi pyydellen. Mies ei selvästikään ollut anteeksiantavaista sorttia. Liukenin sadattelujen saattamana hattupäisen herrasmiehen neuvomaan suuntaan minkä kipeältä polveltani pääsin.
Kuja päättyi epämääräisten peliluolien, hämyisten kapakoiden ja ilotalojen ympäröimälle aukiolle. Aukion keskellä raitapaitainen mies jonglöörasi palavilla soihduilla. Epämuodostunut kääpiö veivasi posetiivia, ja pieni paljasjalkainen tyttö likaisessa kukkamekossaan kierteli yleisön joukossa hattu kourassaan.
Vilkuilin talojen numeroita, ja löysin lopulta etsimäni.
Astuin sisään avoimesta ovesta, ja huomasin tulleeni pieneen odotushuoneeseen. Tiskin takana istui pronssinhohtoinen mekaaninen mies.
”Anteeksi”, sanoin miehelle, ”mutta minun pitäisi tavata Oraakkeli.”
Miehen päälaki oli avoin, ja näin kuinka mekaaniset aivot pyörähtivät käyntiin. Rattaat surisivat miehen päässä. Vivut rasahtelivat ja naksahtelivat, kun hän alkoi selata paksua varauskirjaa. Hypistelin paidanhelmaani pelonsekaisen tunteen vallassa, sillä muistin äkkiä, etten ollut varannut aikaa Oraakkelille. Sitten mekaaninen mies löysi etsimänsä, nyökkäsi rattaat hyrräten ja osoitti kohti kapeaa ja hämärää käytävää.
Huokaisin helpotuksesta ja astuin käytävään. Käytävän päässä oli pieni, kynttilöin valaistu huone. Huoneen keskellä istui muhkean tyynyn päällä kirjavaan kaapuun pukeutunut, mustaihoinen nainen. Lihavampaa ihmistä en ollut ikipäivänä nähnyt.
”Astukaa toki sisään, neiti hyvä”, nainen kehotti. Hetken epäröityäni tein työtä käskettyä, ja istahdin vapaalle tyynylle Oraakkelia vastapäätä.
”Minkäslaisia huolia…?” Oraakkeli kysyi, ja kohotti toista kulmakarvaansa. Minä keräsin rohkeuteni ja kerroin hänelle kaiken naapuriani kohtaan tuntemastani yksipuolisesta rakkaudesta.
”Vai että sellaisia murheita”, Oraakkeli tokaisi, ja puhkesi hyllyvään nauruun. ”Eiköhän siihenkin vaivaan apu löydy”, nainen sanoi toettuaan, pyyhki vedet silmistään ja kaivoi kaapunsa kätköistä pienen lasipullon. Pullo oli puolillaan kullankeltaista nestettä. ”Tämä tässä on maailman vahvinta lemmenjuomaa. Juottakaa pullon sisältö miehelle, niin hän on ikuisesti teidän.” Oraakkeli piti lyhyen tauon ja kumartui lähemmäksi. Tunsin kutistuvani hyvin pieneksi hänen painostavan katseensa alla. ”Mutta pitäkää varanne, neiti hyvä”, hän varoitti. ”Jos juoman juo joku toinen, niin minä en totta tosiaan vastaa seuraamuksista.”
Ojensin käteni kohti naisen tarjoamaa pulloa…
Hätkähdin hereille hiestä märkänä. Sydän hakkasi rinnassa. Joku tai jokin oli herättänyt minut kesken painajaiseni. Pidätin hengitystäni, mutta kuulin vain oman sydämeni rummutuksen ja veren kohinan korvissani. Lapsi nukkui edelleen rauhallisesti äitiyspakkauksen pahvilaatikosta kyhäämässäni vauvansängyssä. Sitten huomasin puristavani kädessäni pientä, läpinäkyvää lasipulloa. Pullon sisällä oli kullanväristä nestettä.
Mitä ihmettä?
Potkin peiton päältäni, kömmin istumaan ja voihkaisin kivusta. Oikeaa polveani koristi komea mustelma. Hieroin kipeää jalkaani ja kääntelin pulloa kädessäni. Uni ja todellisuus velloivat yhtenä sakeana puurona. Muistin vain, että unessani lihava musta nainen oli antanut pullon ja käskenyt juottaa sen sisällön rakkauteni kohteelle. Paitsi ettei se voinut olla unta, sillä siinähän pullo oli kiinteänä ja todellisena minun kädessäni.
Laitoin pullon yöpöydän virkaa tekevälle jakkaralle herätyskellon viereen, painoin pääni tyynylle ja vaivuin takaisin uneen.
7
Kolme päivää sen jälkeen, kun lemmenjuomapullo oli ilmestynyt käteeni, päätin olla vaivaamatta päätäni enempää jonninjoutavalla kysymyksellä pullon alkuperästä ja kokeilla juoman vaikutusta. Rehellisesti sanottuna en juuri uskonut aineen tehoon, mutta mitä menetettävääkään minulla oli? Oli vain yksi pulma: kuinka saisin naapurini juomaan kullanvärisen litkun? Voisin tietysti muina naisina marssia hänen ovelleen, soittaa ovikelloa ja pyytää häntä poikkeamaan iltateelle, mutta siihen minun itsevarmuuteni ei aivan riittänyt. Ei enää, kun olin nähnyt hänen punapäisen tyttöystävänsä.
Sitten sain loistoidean.
Päivä kului kuin siivillä miellyttävän jännityksen kihelmöidessä vatsanpohjassani. Äiti suostui katsomaan lapsen perään, ja minä ajoin bussilla Ikeaan. Aikani kierreltyäni ostin kahdellakymmenelläyhdeksällä eurolla lastulevyisen yöpöydän. Onnistuin juuri ja juuri keinottelemaan painavan, ruskean pahvilaatikon bussiin ja pysäkiltä edelleen kotiin.
”Mikä tuo on?” äiti kysyi, ja osoitti laatikkoa epäilevä ilme kasvoillaan.
”Yöpöytä”, sanoin yksinkertaisesti, ja raahasin laatikon huoneeseeni. ”Me tarvitaan lapsen kanssa edes muutama kunnollinen huonekalu.”
Äiti kohautti harteitaan ja häipyi parvekkeelle tupakalle. Minä revin pahvilaatikon auki ja jäin katselemaan paljastunutta levy- ja ruuvikasaa. Tuijotin epämääräisen näköistä kokoamisohjetta ja tajusin, että vaikken edes olisi juonimassa mitään, en onnistuisi ikipäivänä kokoamaan edessäni lojuvista palikoista käyttökelpoista pöytää ilman apua.
Äiti kurkisti ovelta huoneeseen ja katseli lattialla lojuvaa sekamelskaa.
”Ei tuosta huonekalua saa itse pirukaan, mikset pyytäisi sitä söpöä naapurin miestä auttamaan?”
Tunsin vatsani kiristyvän. ”Enköhän minä selviä.”
”Minä käyn kysymässä, jos sä et kehtaa”, äiti ehdotti, ja huomasin pilkahduksen hänen silmäkulmassaan.
”Kyllä minä menen”, tiuskaisin, ja suuntasin kohti eteistä. ”Käy sinä vaikka kaupassa sillä aikaa, kun me kasataan pöytä.”
”Se olisi epäkohteliasta, kun meille on tulossa vieraskin”, äiti sanoi, ja kuulosti hajamieliseltä. Hän meni peilin eteen, ravisteli palmikkonsa auki ja alkoi harjata hiuksiaan.
Jäin tuijottamaan äitiäni, joka näytti saman tien unohtaneen läsnäoloni. Sappeni oli kiehumaisillaan yli. Ei siinä kohteliaisuudesta ollut kyse, vaan siitä, ettei äiti halunnut jättää meitä kahden kesken. Sen taistelun olin kuitenkin päättänyt voittaa. Keinolla millä hyvänsä.
Palasin niiltä sijoiltani huoneeseeni, vaihdoin ylleni seksikkäimmän ja lyhyimmän kesämekkoni ja sipaisin punaa huuliini. Sitten vedin syvään henkeä ja astelin naapurin ovelle. Pysähdyin tuijottamaan ovikelloa pelonsekaisen jännityksen kihelmöidessä vatsanpohjassani. Sisu oli hyvää vauhtia menossa kaulaan. Mitä, jos hän ei olisi kotona? Tai ei tulisikaan auttamaan minua pöydän kokoamisessa? Keräsin kaiken rohkeuteni, ja pakotin itseni painamaan ovikellon nappia.
Olin jo luovuttamassa, kun ovi lopulta avautui, ja ihastukseni kohde seisoi ilmielävänä edessään shortseissaan ja t-paidassaan.
”Niin?” Sitten hän tunnisti minut. ”Ai hei, se oletkin sinä…” Hän jäi katsomaan minua yrittäen tapailla mielestään nimeäni, jota minulla ei ollut siihen päivään mennessä ollut tilaisuutta kertoa hänelle.
”Jemina”, esittelin itseni, ja ojensin käteni. ”Naapurin tyttö.”
”Joo. Niin.” Mies tarttui ojentamaani käteen, ja sydämeni kiihdytti ohituskaistalle. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain koskettaa häntä. ”Mä olen Risto. Tai siis kaikki sanoo mua Rikuksi.”
”Mulla olisi yksi asia…” änkytin. Perhosparvi sinkoili vatsanpohjassani.
”Niin?”
”Mä… mä ostin Ikeasta yöpöydän, enkä mä saa sitä kasattua. Mä aattelin, että voisitko sä vähän jeesata mua?”
”Totta kai”, Riku vastasi välittömästi. ”Tule vain sisälle, mun täytyy ensin kaivaa jostain esille mun työkalut…”
Seurasin miestä hänen asuntoonsa. Se ei ollut mikään tavanomainen pokamiesboksi lattialla lojuvine likapyykkeineen. Kämppä ei ollut järin suuri, mutta siisti ja tyylikkäästi sisustettu. Pelkkä punainen nahkasohva näytti kalliimmalta kuin äidin ja minun kaikki kalusteet yhteensä. Se oli paikka, jonne minä halusin rakentaa pesäni.
Riku alkoi penkoa eteisen kaappia.
”Mitä sä teet työksesi?” kysyin lähinnä keskustelua ylläpitääkseni. Äkkiä tajusin, että olin kysymyksineni ehkä liian tungetteleva. Pelkoni osoittautui turhaksi.
”Mä lennän helikopteria”, Riku kääntyi katsomaan minua, virnisti ja näytti siltä paremmannäköiseltä jätkältä Top Gunissa. ”Sä olet varmaan nähnytkin sen lentävän tästä yli. Sellainen kirkkaankeltainen pelastushelikopteri.” Mies piti pienen tauon. ”Sen lisäksi mä kirjoitan novelleja, mutta se on paremminkin harrastus.”
Tuijotin miestä kuin lumottuna. Sen lisäksi, että hän oli komea ja mukava, hän oli myös sankari, joka pelasti ihmishenkiä. Ja kirjailija. Kirjailijat olivat romantikkoja, täynnä tunteen paloa. Minä olin jo hyvää vauhtia näkemässä itseni lentäjän ja kirjailijan vaimona.
”Tässähän tämä on”, Riku sanoi, ja otti hyllyltä pienen työkalupakin. ”Mennäänkö?”
”Öh?” Olin niin romanttisten kuvitelmieni vanki, että olin kokonaan unohtanut, miksi olin ylipäätään tullut.
”Se sun pöytä”, mies muistutti pieni hymynvirne suupielessään.
Lehahdin tulipunaiseksi, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saattelemaan hänet asuntoomme.
”Täällä on vähän sotkuista, sori”, pahoittelin. ”Niin, ja tässä on Anna. Mun äitini.”
Riku kätteli äitiä, ja äiti näytti siltä kuin saattaisi minä hetkenä tahansa pissata housuihinsa. Suuttumus kuohahti sisälläni ja loin äitiini murhaavan katseen. Riku oli minun saaliini. Etsiköön oman.
Katselin, kuinka Riku vasaroi ja ruuvasi. Tuon yksinkertaisen työn tarkkailu tuntui samalta kuin olisin saanut seurata aitiopaikalta itsensä Jumalan luomistyötä.
”No niin, valmista tuli”, Riku sanoi, ja alkoi pakata työkalujaan takaisin pakkiinsa.
”Kiitos. Sä olet ihana!” Onnistuin vain vaivoin olemaan hyppäämättä miehen kaulaan. ”Mitä mä olen sulle velkaa?” Jalkovälini iski tulta. Halusin raahata Rikun hänen asuntoonsa ja maksaa velkani vartalollani. Halusin rakastella yksinäisyyttään ulvovan alapääni kipeäksi. Halusin, että nautintoni lävistäisi jykevän betoniseinän ja tunkeutuisi äitini korviin.
”Et mitään”, Riku hymyili, ja maanpinta ja Jemina olivat taas kerran törmäyskurssilla. ”Se oli pikkujuttu. Täytyyhän naapurintyttöä auttaa.”
Halusin olla kaikkea muuta kuin autettava naapurintyttö, mutta parempaan minä en pystynyt. En ilman unessa käteeni ilmestynyttä taikajuomaa.
”Kai mä voin tarjota sulle edes kahvia tai teetä?”
”Kahvi kyllä maistuisi.”
”Kiva juttu”, hymyilin helpottuneena. ”Odota sä vaikka täällä, niin mä käyn laittamassa keittimen päälle.” Viittasin kohti olohuoneen sohvaa. En olisi halunnut jättää Rikua hetkeksikään kahden äitini kanssa, mutta mitä muutakaan minä voin. Ei tullut kuuloonkaan, että Riku olisi tullut kanssani keittiöön ja nähnyt, kuinka kaadan juoman hänen kahvikuppiinsa.
Jätin ikälopun kahvinkeittimen kurnuttamaan sinfoniaansa ja lähdin omaan huoneeseeni hakeakseni pullon vanhan koulupöytäni laatikosta. Koko matkan pelkäsin, että Oraakkelilta saamani pullo olisi kadonnut yhtä salaperäisesti kuin se oli ilmestynytkin. Siellä se kuitenkin edelleen nökötti vaaleanpunaisen Hello Kitty! -penaalini vieressä. Kämmeneni hikoilivat. Otin pullon käteeni ja palasin nopeasti keittiöön.
Kaadoin kahvia kolmeen kuppiin. Yhteen lurautin pienen pullon sisältämän kullanvärisen nesteen ja toivoin, ettei Riku huomaisi maussa mitään outoa.
”Käytäksä kermaa tai sokeria?” huikkasin olohuoneeseen.
”Molempia. Tai oikeastaan maitoa, jos on”, Riku vastasi. Äiti joi aina kahvinsa mustana, joten lisäsin maitoa ja sokeria vain kahteen kuppiin.
”Olkaapa hyvät”, hymyilin sydän kurkussani tykyttäen, ja laskin tarjottimen olohuoneen sohvapöydälle.
”Kiitos.” Riku vastasi hymyyni ja tarttui epäröimättä kuppiin. Minä otin toisen maidolla terästetyn kahvin ja olin jo juonut kuppini tyhjäksi, ennen kuin tajusin, että Riku oli ottanut itselleni tarkoittamani kupin, ja minä olin tyhjentänyt taikajuoman sisuksiini.
8
Aluksi en huomannut mitään erityistä.
Miksi mitään olisi tapahtunutkaan? Minähän olin hulluna Rikuun ilman lemmenrohtojakin. Sitten, eräänä päivänä kävellessäni kaupungilla huomasin miesten katseet. Vedin heitä puoleeni kuin kärpäspaperi. Kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia. Odottaessani liikennevalojen vaihtumista vihreäksi iäkäs, huolitellusti pukeutuva herrasmies puristi minua pakarasta niin, että kiljaisin. Bussissa korkeintaan kymmenen- tai yksitoistavuotias poika istui viereeni ja kiemurteli niin kuin hänellä olisi ollut muurahaisia kalsareissa. Pojan housunetumusta koristi komea teltta.
Lemmenjuoma oli tehnyt tehtävänsä, vaikkakaan ei aivan toivomallani tavalla. Tajusin, että minussa oli taikaa. Saisin sänkyyni kenet tahansa.
Kenet tahansa, paitsi Rikun.
Siltä istumalta päätin, että viis Rikusta.
Miehiä tulee ja menee, niinhän äiti oli aina opettanut.
Perjantai-iltana jätin lapsen äitini hoiviin ja painelin ravintolaan. Ei aikaakaan, kun miehet jo tappelivat minusta verissä päin. Joku soitti poliisit, ja pian kaksi kaljupäistä poliisiakin liittyi mukaan tappeluun. Tartuin tilaisuuteen ja rakastelin ravintolan vessassa kolmen tuiki tuntemattoman, mutta käsittämättömän komean nuorukaisen kanssa.
Loppukesän surffasin hekuman aallonharjalla. Ei ehtinyt kulua kahtakaan viikkoa, kun aloin jo seurustella kahden miehen kanssa. Tietenkään miehet eivät tienneet toisistaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olin se, joka heilutti tahtipuikkoa. Tunne oli huumaava.
Jo Rikun myötä rakoillut suhde äitiini oli vereslihalla, mutta minä en piitannut. Eräänä päivänä hän sai tarpeekseen, käski minun korjata kamppeeni ja painua tieheni. Olin pelkkä huora, en enää hänen tyttärensä.
Onnistuin löytämään pienen vuokra-asunnon juoppojen ja narkkareiden naapurista. Ei ehkä paras kasvupaikka lapselleni, mutta muuhunkaan minulla ei ollut varaa. Eikä oikeastaan siihenkään, äitiyspäiväraha riitti nippanappa meikkeihin, vaatteisiin ja vaippoihin. Onneksi sossu tuli jälleen hätiin ja lupasi hoitaa vuokran.
Rahaa ei riittänyt myöskään muuttoautoon. Ratkaisin ongelman soittamalla molemmille poikaystävilleni, ja pyysin heitä auttamaan minua muutossa. Totta kai he suostuivat, kumpainenkin.
Sitten homma luisui käsistä. Jare sai päähänsä suudella minua kesken kaiken kantaessamme muuttolaatikoita uuteen asuntooni. Se ei passannut Sakulle laisinkaan.
Sitten tarvittiin poliisia ja ruumisautoa.
9
Yksin. Ympärilläni vain kylmä asunto. Pölystä harmaat ikkunat ja nikotiininkeltaiset seinät. Tännekö minun elämäni päättyy?
Lapsi liikahtaa pahvilaatikkosängyssään ja äännähtää. En jaksaisi mennä katsomaan, mutta on pakko. Nostan lapsen syliini, vaikka en haluasi.
Väärän miehen lapsen.
Lapsi katsoo minua sisareni suurilla sinisillä silmillä. Puristan lapsen rintaani vasten.
Kyyneleet valuvat kuumina poskilleni.
Kun on pohjalla, on enää kaksi mahdollista suuntaa. Tai oikeastaan vain yksi, jos parin neliön tontti ja tammiyksiö maan alla ei ole vaihtoehto.
Lapsi puristaa sormeani. Pienten kasvojen hymy saa tähdetkin syttymään.
Ei minun elämäni tänne pääty. Täältä se alkaa.
