Tuuli käypi vuoristossa,
yksin on se aivan,
käy solan kulisseissa
ali luolain, taivaan.
Sormillaan se soittaa
vuoriurkujaan,
jolloin kajahtaa
surusävel yli maan.
Tytär on kuollut tuulen,
sen pieni lapsonen,
jonka vuoksi kuulen
nyt soiton urkujen.
Ja viimein soittamasta
se lakkaa kokonaan,
mutt' koskaan suremasta
ei voi milloinkaan.
Vaiennut on soitto,
yö on hiljainen,
mutt' menetyksen voitto
on niin tuskainen,
etten enää koskaan
kuule sen soittavan,
iloisesti milloinkaan
myöskään laulavan.
Ja siksi sävel juuri
on tuulen suruinen,
kun tytär kuoli
sen vahva, iloinen.
Joskus, jos sen kuulet,
soiton vuoriurkujen,
niin rauhatonna tuulet
käy niitä soittaen.
Siksi sanotaankin,
kun sävel pauhajaa,
ett' menneen soiton kaiku
ois jäänyt kuulumaan.
