Oriodion
11 posts Location:
n.a. |
17.01.2021 17:28"Aapo Leisiö: Pohjoisen legendat" -kirjasarjan arvosteluTulin vasta tuossa ennen joulua tutustuneeksi Fantacorin sivuihin, joihin täältä kirjoittaja-foorumilta löytyy linkki. Kyseessähän siis ilmeisesti on pienkustantamo, joka tätäkin foorumia ylläpitää. Ja siellä näin myynnissä itse ylläpitomme, eli Aapo Leisiön, kirjoittaman kirjasarjan Pohjoisen legendat. Täytyipä heti laittaa se ostokoriin. Tämän rakas, vaikkakin ilmeisen kiireinen ylläpitomme on ehdottomasti ansainnut, kun on tällaistakin foorumia ehtinyt ylläpitää muiden hommiensa ohella!
Pohjoisen legendoihin kuuluu neljä osaa: Lohikäärmeen kynsi, Varjosielu, Tulenkantaja ja Muukalainen. Ajattelin nyt ylläpitoa toivottavasti ilahduttaakseni arvostella nämä kirjat. Tässä siis arvostelu Lohikäärmeen kynnestä, jonka olen nyt ehtinyt lukea. Palaan muiden kirjojen osalta asiaan myöhemmin.
Ja HUOM, jos joku haluaa itse näitä kirjoja lukea, eikä halua spoilereita niiden tapahtumista, niin ei kannata lukea pitemmälle.
*************************************************
Sitten itse arvosteluun: käyttäen tältä foorumilta tuttua tähtisysteemiä, annan arvosanan 2/5. Koska kyseessä on oikea kirja, niin arvostelenkin sen oikeana kirjana. Tälle foorumille julkaistuna tarinana antaisin varmaankin vähän korkeamman arvosanan, ehkä 3 tai 3.5. Mutta julkaistua kirjaa kohtaan täytyy olla vähän tiukempi. ;)
Eli siis. Ihan mukavaa luettavaahan tämä sinänsä on, mutta aika paljon itseäni häiritseviä asioita kuitenkin löytyy. Jos lähdetään ihan teknisistä asioista liikkeelle, niin kieli kirjassa on ihan ok, ei nyt ehkä sitä kaikista kauneinta, mutta oikein luettavaa. Mutta kirjoitusvirheitä tekstiin oli jäänyt aika paljon, mikä välillä pikkuisen häiritsi. Sitten yksi asia mistä täytyy valittaa. Maailman kartta, joka kirjan alussa näkyy, oli ihan liian pienellä präntillä. Itse tykkään tutkiskella tuollaisia fantasiakarttoja, vaikkapa Keski-Maan karttaan on tullut uppouduttua pitkiksi ajoiksi. :D Mutta tästä kartasta oli vähän vaikea saada selvää, mikä oli harmi.
No mutta, siirrytään sitten itse tarinaan. Kyseessä on aika perinteinen fantasiatarina, missä seurataan nuoren Arathuksen elämää, kun tämä tapaa velho Gerronin ja muuttaa tämän kartanoon oppipojaksi. Alun prologin tarpeellisuudesta en ihan vakuuttunut, se kun ei mitenkään liittynyt Arathuksen tarinaan. Myöhemmin Arathus kyllä tapaa näitä prologissa esiintyneitä hahmoja jotka tuntevat Gerronin, mutta yhteys oli sen verran löyhä että tämä olisi mielestäni pärjännyt ilmankin prologia. Vähän infoa siinä tulee maailman tilanteesta, Miosin ja Istourin kuningaskuntien sekä kirkon välisistä jännitteistä, joista itse asiassa olisi ollut kiva tietää syvemminkin, mutta olisi näitä kai voinut muuallakin tarinassa kertoa.
No, sitten kun Arathus pääsee Gerronin oppilaaksi, niin käytännössä kaikki nuoren miehen aika menee mystisen ”virtauksen” opiskeluun. Tämä on jonkinlaista taikuutta siis. Itse asiassa tykkäsin kyllä paljonkin tästä taikasysteemistä, vaikka sitä ei ihan hirveän yksityiskohtaisesti avatakaan (mikä on ehkä hyväkin, koska hämärän peittoon jätettävät asiathan usein kiinnostaa). Virtauksesta saa voimia ammentamalla sitä esimerkiksi ilmasta, maasta, tulesta, vedestä tai elävistä olennoista. Ihan omaperäinen taikasysteemi, joka tuo ehkä etäisesti mieleen Star Warsin Voiman. Myöskin eräässä vähemmän tunnetussa ruotsalaisessa fantasiakirjasarjassa, ruotsiksi ”Legenden om Morwhayle” (en ole varma onko tätä suomennettu, ei varmaankaan) magiaa esiintyy jonkinlaisena virtauksena, ”Malströmmen” på svenska. Siitä on aikaa kun luin tätä niin en muista kovin tarkasti, mutta tämä tuli kuitenkin mieleen vähän samantyyppisenä taikasysteeminä.
Joo, taikuus oli toteutettu kirjassa hyvin. Se ei anna mitään ylitsepääsemättömiä voimia, ainakaan heti, vaan Arathus joutuu oikeasti opiskelemaan ankarasti ja uhraamaan paljon asioita (käytännössä koko muun elämänsä) saavuttaakseen velhon voimansa. Olisin tosiaan mielelläni oppinut lisääkin tästä maailmasta, mutta ehkä tämä muun maailman aika vähäinen osuus selittyy sillä että Arathus on tosiaan niin uppoutunut virtauksen opiskelemiseen ettei tilaa millekään muulle ole. No, luotan siihen että myöhemmissä kirjoissa nähdään maailmaa vähän laajemmin. Yksi ihan jännä ajatus virtauksen suhteen on myös se, että ilmeisesti minkäänlainen rakkauselämä heikentää heti velhon kykyä käyttää virtausta. Tavattuaan viehättävän nuoren neitokaisen, Sonyan, onkin Arathus tiukan paikan edessä; kumpi on tärkeämpää, Sonya vai omien taikakykyjen maksimointi? Tämä on ihan mielenkiintoinen konflikti, mihin olisi kyllä voinut paneutua syvemmällekin, ja varmaan tulevissa osissa paneudutaankin.
Sitten, jo aika lähellä loppua, päästään klassiselle tehtävälle; mestari Gerron antaa oppilaalleen tehtävän suoritettavaksi, jonkinlaisena aikuistumisriittinä kai. Arathus ottaa mukaansa Sonyan ja vanhan ystävänsä Arkanin, ja lähtee suorittamaan tehtävää. Jäi valitettavasti vähän epäselväksi mikä se tehtävä varsinaisesti oli. Kai se jossain mainittiin. Joka tapauksessa Arathus kumppaneineen matkaa Jäätuulen vääriksi osoittautuneiden huhujen mukaan kirottuun luostariin, mikä liittyi vähän kirjan prologiin, tehtävää suorittamaan. Matkalla tavataan muutamia uusia ystäviä, ja nyt on kasassa tällainen aika perinteinen fantasiatarina-"fellowship”; velho-oppilas Arathus tehtäväänsä suorittamassa, vanha ystävä, taitava mutta melkoisen ajattelematon varas Arkan, kaunis romanttinen intressi Sonya, suojaksi palkatut soturiveljekset Herandol ja Qeisan, ja mystinen hahmoaan vaihtava druidityttö Lynia. Vähän ehkä silmiin pistävän helposti ja kuin tilauksesta näitä saatiin, etenkin kun Lynia ehdottaa Arathukselle että heidän kannattaisi palkata sotureita suojakseen, ja heti seuraavassa kylässä veljekset tyrkyttävät itseään mukaan. Ihan huvittavasti Arathus itsekin tosin tämän kätevyyden toteaa, niin ajattelin että tälle tulisi vielä joku selityskin, mutta ei kuitenkaan. Joskin ihan lopussa oli kyllä jotain pieniä viitteitä siitä että Herandolissa ja Qeisanissa on ehkä jotain hämärääkin.
No, sitten päästään sinne luostariin, missä tapellaan sinne jostain ilmestyneitä barbaareja vastaan, ja poimitaan mukaan muutamat quest itemit. Taistelun uhka oli kirjoitettu hyvin ja jännittävästi; mutta siitä haluan valittaa tässä, että vaikka lukijalle kerrottiin selvästi että nyt on edettävä varovasti, vihollisia voi olla missä vaan, niin en kuollaksenikaan ymmärrä mistä hahmot tarinan sisällä tämän päättelivät. Jotain menneiden taisteluiden reliikkejä siellä oli asetettu heilumaan tuulessa jonkinlaisia uhkaavia kellon ääniä soittelemaan (mikä oli ihan kiva lisäys) mutta kun paikka oli ollut koskemattomana jo vuosikymmeniä niin en ihan ymmärrä mistä he tiesivät että nyt ollaan näin suuressa vaarassa. Itse huusin lukiessani mielessäni että ettehän te voi tietää noin varmasti että nyt on taistelu tulossa, kun ainoa todiste siitä on teidän omat sanomiset (jonkinlainen kehäpäätelmä) ja kertojan tekstin yleinen sävy. Nojoo, mutta itse taistelukohtaukset oli kuitenkin ihan hyvin kuvattu, ja tuli se tunne että Arathus tosiaan on ihan oikeassa vaarassa, ja hyvin hahmot jakoivat vastuuta, kun Arathuksen vielä aika vaiheessaan olevat velhonvoimat eivät vielä pystyneet täysin korvaamaan kokeneiden sotilaiden taitoja. Ja hyvä että tytötkin pystyivät pitämään huolen itsestään, Sonya yllättävän kovana jousinaisena, ja Lynia omilla mystisillä taidoillaan.
No, totta kai kaikki kuitenkin selvisivät tästä ehjin nahoin (paitsi iso läjä barbaareja). Sitten ei muuta kuin takaisin kotiin, pienen kiepsahduksen kautta, jolla vietiin kirkolle sen luostarista löytynyttä omaisuutta takaisin, ja melkein (mutta ei ihan) saatiin tavata korkean levelin arkkipiispa. Kirja loppuu siihen kun arkkipiispalta sitten pari vuotta myöhemmin tulee Arathukselle kirje, jossa jengille tarjotaan uutta tehtävää. Tämän parissa tarina ja arvostelu jatkuu sitten seuraavassa kirjassa.
Vielä vähän yleistä asiaa. Taikasysteemin ohella tykkäsin eniten tästä maailmasta yleisesti, se on hyvin rakennettu ja koossa pysyvä, vaikka vähän syvempääkin tietoa siitä olisin kaivannut. Esimerkiksi örkit, toinen rotu, vain nähdään hyvin lyhyesti. No, tähänkin päästään varmaan syvemmälle seuraavissa osissa. Usvatraakit olivat myös jänniä olentoja, joita syntyy toisinaan jotenkin mystisesti virtauksesta. Joo, itse asiassa ehkä usvatraakit olivatkin kaikista mielenkiintoisin asia. Myös maailman valtarakenne herätti kiinnostusta. Mikä on esimerkiksi kuninkaiden suhde kirkkoon ja sen arkkipiispaan, ja sitten näihin pienempien alueiden paikallishallitsijoihin, lordeihin, herttuoihin ja kyläpäälliköihin? Ja mikä on selvästi kunnioitettujen velhojen asema tässä?
Hahmoista kukaan ei erityisemmin painunut mieleen. Arathus on aika perus naiivi nuori sankari, jolla ei hirveästi tunnu olevan mitään omaa sanottavaa. Arkan oli huomattavasti kiinnostavampi hahmo, vaikka aika geneerinen sellainen vähän roguempi side kick olikin. Hyvin kuitenkin varasteli asioita, ja tykkäsin siitä miten Arathus kuvasi kaveriaan, että Arkan ei välitä onko ryöstön saalis kasa kultaa vai ruma oluttuoppi, ihan sama jos sen varastamisessa on ollut yhtä suuri haaste. Jos yksi hahmo pitäisi nimetä suosikiksi, niin se löytyy ehkä vähän yllättävästä paikasta; herttua Manfred Sighil, Arathuksen kotiseutujen korkean tahon maaherra, joka kyllä mainitaan monesti, mutta nähdään vain hyvin lyhyesti. Arathus tapaa tämän ylpeän herttuan taivutellakseen tämän vapauttamaan Arkan vankilasta, ja ihan uskottavasti tämä aluksi aika nyrpeän oloinen herttua lämpenee Arathukselle, kun saa tilaisuuden keskustella syvällisesti oman sukunsa historiasta, josta ollaan niin ylpeitä. Toinen hyvä hahmo oli Arathuksen mestarin mestari, velho Zeleniar. Gerron tuntuu ihan pätevältä velholta, mutta Arathuksen edistyessä opinnoissaan käy ilmi, ettei Gerronkaan kaikkea tiedä. Välillä tämäkin käy hakemassa lisäoppia omalta vanhalta mestariltaan. Tykkäsin Zeleniarin ja Arathuksen suhteesta. Vaikka nämä hahmot tapaavatkin vain pari kertaa, niin Zeleniar on vakuuttunut siitä että Arathuksesta tulee vielä Gerronia, ja jopa häntä itseäänkin mahtavampi velho. Erityisesti lopussa on kutkuttavaa kun Zeleniar kertoo Arathukselle asioita, joita ei usko Gerronin voivan koskaan oppia. Kun Arathus sanoo vähän pahoitellen ettei Gerron ole vielä opettanut hänelle näitä, vastaa Zeleniar hyvin: ”Ethän sinäkään saata opettaa lintua lentämään.” Oli myöskin hyvä veto että Zeleniar onkin nainen eikä mies, mikä tuli yllätyksenä sekä Arathukselle että itselleni. Ja vähemmän tärkeistä sivuhahmoista tykkäsin myös Usarasta, palvelustytöstä Gerronin talossa.
Jännitystä tarinassa ei hirveän paljon ollut, ennen kuin lähellä loppua päästiin sinne luostariin. Sinänsä se oli mukavan rauhallista luettavaa, ei aina tarvitse olla sitä hirveää pahuutta jota vastaan taistella. Tässähän ei sinänsä varsinaisesti ole ketään pahista tai vastustajaa, joitain nimettömiä barbaareja lukuunottamatta. Ja no, Gerronin talon toinen asukki, itsekin barbaaritaustainen nuori, aluksi ärsyttävän yksiselitteisesti Arathusta kiusaava soturi Leocut. Silti oli hyvä kohtaus kun Leocut lopulta hyväksyi Arathuksen, ja avasi omaa armotonta barbaarikulttuuriaan. Mutta niin, sinänsä ihan hyvä näin, mutta olisin ehkä jotain pientä lisäjännitystä silti toivonut. No, varmaan sitäkin saadaan myöhemmissä osissa.
Viimeisenä asiana otan esiin kirjan nimen. Lohikäärmeen kynsi on mystinen kynsi, jota Arathus kantaa mukanaan oikeastaan läpi koko tarinan, mutta jolla ei varsinaisesti ole mitään merkitystä juonessa. Eiköhän tästäkin vielä paljastu myöhemmissä osissa lisää, mutta olisi mielestäni silti ollut kiva saada joku vihje siitä, että mikä tämän kynnen merkitys nyt on. No, ei kai muuta kuin jatkamaan seuraavaan osaan.
Kirjaa voin siis suositella perinteisen fantasian ystäville. Ihan hyvin ammennettu klassisista fantasiamaailmoista, vaikkei tämä mitään ihan hirveitä uusia oivalluksia sisältänytkään. Oli tämä silti selvästi oma maailmansa, eikä millään muotoa esikuvistaan suoraan kopioitu, niinkuin jotkut tällaiset välillä tuntuu olevan. Kyllä tähän pääsi hyvin uppoutumaan, ja ongelmista huolimatta vietti aina mielellään hetken Arathuksen kanssa. Ja kirjoittaja.fi sivustoa käytettyäni tuen mielelläni sarjan kirjoittajaa, vaikkei tämä nyt miksikään suosikkiteoksekseni noussutkaan. Mielenkiinnolla kuitenkin siirryn piakkoin Varjosielun pariin, ja tarkoitus olisi palata sen luettuani tänne uuden arvostelun kanssa. :)
Edited by Oriodion - 19.01.2021 03:50
|
Oriodion
11 posts Location:
n.a. |
25.01.2021 18:43 Re: 'Aapo Leisiö: Pohjoisen legendat' -kirjasarjan arvostelu Tässä jatkoa edelliseen, eli arvostelu sarjan toisesta kirjasta, Varjosielusta. Tästä tykkäsin huomattavasti enemmän kuin Lohikäärmeen kynnestä. Annan arvosanan 3/5.
Tässä osassa nähdään maailmaa paljon laajemmin, ja panokset kovenevat. Ensimmäisessä osassa ei hirveästi panoksia tosiaan ollutkaan, ainakaan tähän verrattuna. Lohikäärmeen kynsikin ehkä vähän nostaa mielestäni arvoaan nyt Varjosielun luettuani, se toimii paremmin pohjustuksena tulevalle kuin täysin itsenäisenä teoksena.
Tarina jatkuu siitä mihin Lohikäärmeen kynnessä jäätiin. Arathus suostuu ottamaan kirkon antaman tehtävän vastaan, tietämättä kunnolla mistä on kyse. Sitä ei tosin niin hirveän hyvin perustella, että miksi Arathus niin päättäväisesti haluaa juuri kirkon suosioon. Ehkä asiaan vaikuttaa edellisen osan lopussa käyty keskustelu Zeleniarin kanssa, missä Zeleniar vähän vihjasi, mitä hän tekisi, jos olisi Arathus. Zeleniarista lisää vielä myöhemmin.
Niin Arathus jättää mestarinsa Gerronin kartanon taas taakseen. Arathuksen ja Gerronin välit menevät tässä jokseenkin poikki. Kirjassa vedetään kyllä usein mutkia aika suoriksi, esimerkiksi tässä en ihan ymmärrä, mikseivät Arathus ja Gerron voi puhua asioita auki, vaan Arathus ilmoittaa että adjöö, johon Gerron vastaa että et muuten lähde, ja syntyy tappelu, jossa Arathus todistaa olevansa jo mestarinsa veroinen velho. No, ehkä velhoille on vähän haastavaa normaali maanpäällinen kommunikointi.
Välissä on myös mielenkiintoinen luku, jossa nähdään Mioksen kirkon isojen kihojen salaista juonittelua. Temppeliherra Maregan on kutsunut koolle joukon, joiden kanssa he suunnittelevat Mioksen kuninkaan syöksemistä vallasta. Arathuksen edellisessä osassa luostarista tuomat kääröt ovat oleellinen osa tätä suunnitelmaa. Tämä poliittinen juonittelu on yksi kiinnostavimpia asioita kirjassa, mutta valitettavasti asiaan ei enää juuri palata. Seuraavissa osissa kai sitten.
Edellisen kirjan seurue astuu taas yhdessä laivaan; eli siis Arathus, Arkan, Sonya, Lynia, Herandol ja Qeisan. Matkan tarkoitusta ei vielä kerrota. Matkalla seurueeseen saadaan vielä uusi jäsen, tapajuoppo Stogard, josta kuitenkin pikkuhiljaa paljastuu paljon uusia asioita. Tavataan myös mielenkiintoinen superörkki Garnara, joka osaa sekä tapella että taikoa, ja on oikeasti tehnytkin jotain eikä vain lueskellut virtauksesta kartanossaan. Mutta se ihmetyttää että mihin Arkan hävisi hetkeksi Garnaran kanssa, ja miksei tästä heidän lyhyestä matkastaan kerrottu mitään, vaan skipattiin kuin se ei olisi tapahtunutkaan.
Määränpäässä, eli Gelendarin hallinnoimassa Giteos-kaupungissa (jännästi menee nämä hallintoalueet, varsinainen Gelendar kun näyttäisi olevan ihan eri suunnalla, ihan mielenkiintoista) tavataan korkeatasoinen syvästi uskonnollisten paladiinien suurmestari, joka toteaa jonkinlaisen testin jälkeen että kirkolla ei ole käyttöä Arathukselle. Ihan hyvä juonenkäänne, kun oletus tässä vaiheessa oli että juoni rakentuisi tämän kirkon tehtävän ympärille. No, sitten temppeliritarit käyvät Stogardin (joka paljastuu ex legendary-level paladiiniksi, jolla oli kaikista eniten sulkia hatussa) ja darkonialaisen Herandolin (gelendarilaiset paladiinit vihaavat darkonialaisia yli kaiken) kimppuun, ja joudutaan pakenemaan Giteoksesta. Hauska bardi, selvä oman aikansa rokkistara, auttaa vähän matkalla. Vähän jää epäselväksi että miksi suurmestari ensin on niin avulias, vaikkei lopulta annakaan Arathukselle tehtävää, kun sitten paladiinit lähtevät kuitenkin heitä jahtaamaan, aloitettuaan riidan itse. Eli sen takia on vähän vaikea suhtautua näihin paladiineihin. Myös jäin miettimään että onko Gelendarin ja Mioksen kirkko sama laitos, ja miten nämä paladiinit sitten suhtautuvat pohjoisempiin temppeliherroihin.
Paladiineilta seurueen pelastaa mystinen kuolematon darkonialainen Charos, joka vie heidät Darkoniaan. Kirjassa toistaiseksi nähdyistä paikoista Darkonia on varmaankin mielenkiintoisin. Siinä missä Gelendarissa palvotaan syntymää, ollaan Darkoniassa kuoleman puolella. Koko darkonialainen elämä on vain valmistautumista kuolemaa varten, mutta silti itsemurha on hirveintä mitä voi tehdä. Darkonian valtiatar on myös jännä hahmo, vaikkei hänestäkään paljon paljasteta. Hyvin semi-kuolematon valtiatar tuntee olevansa elossa kun Lynia rohkenee ensimmäisenä pitkään aikaan väittä hänelle vastaan. Vähän ehkä siinä kyllä kyseenalaistin Lynian arvostelukykyä, kun ollaan vieraalla maaperällä ei-niin-ystävällisessä seurassa, ehkä koko mantereen voimakkaimman sotajoukon hallitsijan vieraana, ja raivotaan hänelle päin naamaa, mutta hyvin se lopulta meni.
Selviää myös että Sonya on raskaana. Ainakin tämä selviää virtauksen kautta kaikille muille paitsi Sonyalle itselleen. Vähän tätä Arathuksen ja Sonyan suhdetta olisi voinut käsitellä enemmänkin, mutta nyt ollaan ainakin tosipaikan edessä, kun lapsi syntyessään saattaisi viedä kaikki Arathuksen voimat. Arathus opiskelee kuitenkin uutta voimaa, vähän pimeän oloista sielunvirtausta, joka ehkä voisi auttaa. Mutta jotenkin Arathuksen vähän ärsyttävä naiivius tulee hyvin ilmi tässä. Totta kai hän on saanut Sonyan raskaaksi, ja totta kai hän ei ole itse sitä tajunnut, ennen kuin nämä tietäväisemmät sen kertovat. Ja totta kai hän päättää etsiä ratkaisun, mutta ei tietenkään löydä sitä ajoissa, eikä tietenkään puhu Sonyalle asiasta (hyvin on oppinut Gerronilta kommunikointivaikeuksia).
Charos lähettää Arathuksen taas uudelle tehtävälle. Kuolematon on aistinut jonkun pahan voiman, ja vaikka Arathus onkin heikentynyt Sonyan takia, on hän silti ainoa joka pystyy auttamaan. Niin lähdetään jonnekin päin Scotarin muinaista valtakuntaa, joka myös vaikuttaa kiintoisalta paikalta. Siellä on muinaisia, unohtuneita voimia uinumassa.
Sitten juonenkäänne, josta ehkä tykkäsin vähiten; selviää että Gerron on kaiken takana. Arathuksen lähdettyä Gerron lähti kartanoltaan tänne, ja alkoi kerätä itselleen näitä mystisiä voimia. Arathuksen syytös siitä että Gerron käyttää sielunvirtausta on jännä, kun Arathus itsekin on alkanut sitä opiskella. Gerron kutsuu esiin demonin, joka käy sekä Gerronin omien sotilaiden, että Arathuksen kavereiden kimppuun, tappaen Gerronin itsensä. Siitäkään en ihan hirveästi tykännyt, että Lynia sitten jotenkin oudosti itseään viiltämällä, ja antamalla luonnon ja virtauksen käyttää itseään, voitti tämän demonin. Ehkä näitä puolihaltiadruidien voimia vielä tullaan avaamaan vähän lisää myöhemmin, koska nyt se tuntuu vähän hämmentävältä.
Sitten sen sijaan paljon parempi plot twist; itse asiassa Gerron ei ollutkaan kaiken takana, vaan Zeleniar. Gerronista opittiin sen verran paljon, että hänen kääntyminen noin vain pimeälle puolelle ei mielestäni ollut toimivaa. Vaikka hänen suhde Arathukseen tuntui jokseenkin etäiseltä, niin en näe hänen noin vain menettävän järkeään ja lähtevän tällaisiin touhuihin. Mutta Zeleniar sen sijaan jäi niin etäiseksi ekassa kirjassa, eikä hänen motiivejaan hirveästi paljastettu, niin tämän nielen paremmin. Ja no, ehkä Gerronkin oli vain toiminut Zeleniarin marionettina, näin yritin järkeillä asiaa itselleni uskottavaksi. Vaikka Zeleniarkaan ei pysty kontrolloimaan demonia (miten Lynia voi voittaa demonin joka on liian voimakas Zeleniarille), niin hän kuitenkin osoittaa voimansa tekemällä Arathukselle kyseenalaisen palveluksen; tappamalla Sonyan ja lapsen, ja jotenkin kiroamalla Arathuksen mielen heidän sieluillaan.
Taistelun jälkeen saattue hajoaa. Stogard ilmeisesti kuolee. (Vaikka sanon jo tässä, että sitä ei eksplisiittisesti tehdä täysin selväksi, eli olisiko sittenkin pieni mahdollisuus että ex-paladiini selvisi?) Jostain ihme syystä Herandol ja Qeisan olettavat Arathuksen ja Sonyan kuolleen, tarkistamatta asiaa, ja hylkäävät myös Arnakin ja Lynian, todeten että he pärjäävät kyllä (taas vähän liikaa mutkia suoriksi). Arathus ei tosiaan kuollut, mutta nyt kirottuna ei enää välitä kuolleesta tyttöystävästään, ja hylkää Arkanin ja Lyniankin, lähtien omille teilleen.
Arkan seuraa Lyniaa toiselle, örkkien asuttamalle mantereelle, mistä Lynia uskoo löytävänsä apua Arathuksen kiroukselle. Kiva että sitäkin mannerta nähdään vähän, vaikka se aika pikaiseksi jääkin. Arkanin ja Lynian romanssi myös jatkuu. Aluksi en oikein lämmennyt tälle, se tuntui vähän pakotetulta, kun Lynia ekassa kirjassa toteaa Sonyalle että hänellä ei ole miestä eikä koskaan tule olemaan, ja hyvin pian alkaa jo sitten tapahtua Arkanin kanssa. Mutta nyt kun asia on edennyt ajan kanssa, niin täytyy myöntää, että hyvinhän he sittenkin toisilleen sopivat. Lyniakin paranee hahmona, kun hän uskaltaa näyttää vähän epävarmuuttakin, ja suostuu Arkanin lohdutettavaksi.
Myös Arathus alkaa viimein olla ihan kiinnostava hahmo. Tähän asti hän on lähinnä juossut kyselemättä muiden antamilla tehtävillä, mutta nyt hän alkaa etsiä joutomaille unohduksiin jääneitä voimia itselleen. Tarinan kannalta Zeleniarin "lahja" teki hyvää, vaikka Arathusta itseään käykin sääliksi. Loppukohtaus veti kyllä vähän hiljaiseksi, kun Arathus poltti lapsuuden kylänsä maan tasalle. Vaikka aika yksinkertaisestihan tämä Arathuksen "lankeaminen" tapahtui, yhdellä Zeleniarin taialla (no oli siinä vähän enemmänkin pohjustusta tuon sielunvirtauksen kanssa, mutta kuitenkin), niin ei se ihan samanlaista vaikutusta jätä kuin vaikkapa nyt joku Anakin Skywalkerin tapaus, mutta enpä silti osannut tätä odottaa, ja olen iloinen että tarina yllätti tällä lailla. Monet ovat kutsuneet Arathusta mahtavimmaksi velhoksi koko maailmassa, mutta vasta nyt hän alkaa oikeasti tuntua siltä.
Päähahmot rakentuvat tässä selvästi pitemmälle kuin ensimmäisessä osassa, mutta silti monet sivuhahmot ovat huomattavasti kiinnostavampia. Zeleniar esimerkiksi, joka näyttäisi nyt ottavan itselleen pääpahiksen roolia, pysyi yhtenä suosikeistani. Garnara, Charos ja Darkonian valtiatar tuntuivat myös omilta osiltaan kiinnostavilta. Jos yritän vähän analysoida tätä konfliktia kokonaisuudessaan, niin ilmeisesti lusikoita soppaan ovat työntämässä ainakin Zeleniar (jonka pussiin Arathus vaikuttaisi tällä hetkellä pelaavan), Arathus itse (ei hän ainakaan tietoisesti tunnu toimivan Zeleniarin puolesta), Mioksen kirkko, Gelendarin paladiinit (joiden suhde edelliseen mietityttää) ja Charos & darkonialaiset (vaikkakin Arathuksen lähettäminen ei heidän osaltaan tainnut toimia). Vielä on vähän epäselvää mitä kukakin lopulta haluaa, ketkä tässä nyt ovat vastakkain ja onko joku muukin vielä otettava huomioon. Mutta ainakin on ihan mielenkiintoisia asioita ratkeamatta, joihin kaiketikin tulevassa palataan.
Tässäkin kirjassa oli siis omat ongelmansa, mutta tarina kehittyy ja hahmot rakentuvat, ja koko tämä maailma alkaa tuntua todellisemmalta paikalta. Tykkäsin selvästi enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Tämä oli jo oikein hyvää perus-fantasiaa. Seuraavaksi sitten Tulenkantajan pariin.
|
