Kivijumalat Hot

Tämä tarina on jo kolmen vuoden takaa, ja sen on inspiroinut eräs kesäinen Suomen matka. Aiempi tarinani Syksyntuojat on saanut niin monta katselukertaa, että ajattelin jakaa muutakin kirjoittamaani:) Kivijumalat myös yhä osittain jatkaa Suomen mytologian parissa, toisin kuin uudet kirjoitukseni. Tämä on yksi lyhyimmistä novelleistani - sekä myös nopeiten kirjoittamani -, mutta silti ehkä lähempänä oikean novellin mittaa. Kirjoitusvirheitä saattaa olla, kunnon oikolukua ei ole tehty...


Kivijumalat


Prologi

Äiti ja tytär kulkevat sekametsän lävitse kunnioitus sydämissään. Nyt ei saa ajatella syntisiä asioita tai tehdä haureita. Ei täällä. Äidillä on mustat pussit silmiensä alla ja hän köhii pahasti. Kasvot ovat riutuneet. Pikku tyttö loistaa nuoruudellaan, viattomuudellaan. Vaikka ulkoapäin tyttö näyttää huolettomalta, sisältäpäin tyttö kantaa sisässään suurta pelkoa. Tuleva voi ratkaistua näillä näppäimillä. Äiti tarttuu tytärtä kädestä ja puristaa sitä rohkaisevasti, “Kyllä se tästä”, ele viestittää. Tytär heittäytyy halaamaan äitiä, mutta äiti työntää tyttären pois sylistä. “Ei nyt“, hän viestittää. He kävelevät synkkien kuusten ja valoisten koivujen ohitse ja alkavat nousta ylöspäin. Pikkutyttö, vasta kahdeksan kesän ikäinen tytär, tärisee pelosta.
He saapuvat kalliolle, mäntyiselle alueelle, jonka päällä on kivettynyt patsas. Patsas on korkea, suurempi kuin tavallinen väki ja siitä huokuu kiven kylmyys ja tietäväisyys ja ikuisuus, vaikka tämä patsas onkin ollut täällä vasta parikymmentä vuotta. Äiti ei vilkaisekaan tytärtään, vaikka kyllä huomaa tytön hermostuksen ja vastenmielisyyden. “Emmekö voisi vain lähteä?” tytär haluaisi sanoa, mutta äiti on kylmennyt patsaan edessä. Kunnioitus kasvaa, vaatimaton väenmieli kumartaa nöyränä. Samoin tekee äiti myös fyysisesti. Varovasti nuorilla, mutta niin kovin raihnaisilla raajoillaan hän polvistuu ja painaa päänsä. Kädellä äiti painaa tyttären myös polvilleen ja viestittää, että tytön on toteltava. Tytär polvistuu, mutta ajan venyessä moniin suuntiin, tytär vilkaisee äitiin yhä useammin. Äiti mumisee, kenties loitsua.
Lopulta hän nousee ja nostaa silmänsä kivipatsaan, harmaisiin, kylmiin, kivettyneisiin, tunnottomiin silmiin. Tytär nousee myös, horjahdellen, katsellen äitiään. Äiti vain tuijottaa itsensä kaltaista kivijumalpatsasta, jonka käsivarret ovat kiinni kyljissä, kyynärvarret päällekkäin, kämmenet kuperrettuina, pystyssä, sylissä. Silmät katsovat suoraan eteenpäin. Tämä patsas on Äiti-patsas. Sen kertovat rasittuneet uurteet kasvoissa, esiliina, sotkuiset hiukset. Toisin kuin Neidolla, Äidillä ei ole aikaa huolehtia kampauksista. Äiti kumartaa kaltaiselleen. Tanssi aloitetaan. Äiti ottaa alkuasennon ja hitaasti, varmasti, voimalla suorittaa liikesarjan, joka on kulkenut väen mukana niistä ajoista asti, kun maailmaa hallitsivat vielä tähdet. Tytär liittyy tanssiin, sillä äiti on opettanut sen hänelle ja käskenyt tytärtä tänään tanssimaan sen kanssaan. Väki tanssii, ja tuuli pyyhkäisee heidän lävitse ennen kuin viimeinen asento maata koskettaa. Sitten äiti tarttuu tyttärensä kädestä ja he kulkevat pois kalliolta, ja pois päästessään heidän sydämensä huokaavat helpotuksesta, paine puristuu pois sisäelimistä.

“Onko muilla kuin kivijumalilla ikuista elämää?” tytär kysyy äidiltä, kun he ovat kaukana patsaasta. Kuusien suojissa, pois kivisiltä katseilta.
“Mitä tarkoitat?”
“Kivijumalat ovat iänikuisia, he ovat aina, muuttuvat ajan myötä, mutta he ovat, aina. Onko väen joukossa sellaista? Olentoa, joka ei kuole?” tytär katsoo äitiä kiinnostuneena, puristaen kädestä niin tiukasti kuin pienillä voimillaan pystyy. Äiti katsoo tytärtään tunteettomasti, kuin kivijumala, heikosti hengittäen.
“Ei.” äiti vastaa, kääntää katseensa, ”Mutta kerrotaan, että on olemassa kivi, punainen kivi, joka pohjassa loistaa, sisälleen salaa. Kun sen löytää ja rikkoo, niin on sen sisästä vapautuva ikuinen elämä. Himo kivestä on aina värjynyt seurassamme, mutta sitä ken ei löytänyt. Vanhuus tahi sairaus, kaiken niittää.” Kuten minutkin. “Jumalilla on ylin valta, he määräävät, elämä on heidän kivikäsissään, Äidin ja muiden.” Minun elämäni on käsissäsi, siunaa minut elämällä, eläkä kuolemalla. ”Et voi taistella kivellä kiveä vastaan, sinut runnotaan ja silloin käy pahasti. Unhoita jo nuo pahat syntiset ajatukset.”

Yön poskella, maan kolossa, kuuluu huuto. Rullalle se käpertyy. Aamun pistäessä yön poskeensa, kuin hunajaisen, ei huutajaa enää kuulu. Hän on mennyttä. Jumalien kädestä lipsunut. Kuin auringossa sulanut voi.

Tytär makaa patiolla, katsoo pilviin ja kysyy:
“Mistä pilvet tulevat?”



Minä

Kuljen pitkän heinikon lävitse. Sumu kaartelee ja kiertelee ympärilläni ja Minun olemattomat jalkani visvovat läpi heinien, korkeiden ohraheinien, jotka kätkevät olemattomuuteni. Pinnalta pelto on vaaleaa viherkultaa, muuttuen tummemmaksi ja vaaleammaksi, tuulen leikitellessä sen pinnalla. Pinnan alla korret nousevat turkooseina, tukijana noille kevytkenkäisille hedelmille. Tunnelma on tarpeeksi aavemainen, kun korppi rääkäisee taakse jäävästä metsästä. Viimeinen puistatus kulkee lävitseni ja kiedon viitan tiukasti ympärilleni, kuin iltaisin, ennen nukahtamista - kuin se suojaisi Minua siltä kaikelta mahdolliselta Minua uhkaavalta pahalta tai hyvältä, missä ikinä olenkin.
Siniset hiukseni valahtavat jatkuvasti mustanharmaan hupun alta, ja takertuvat Veren nauhaan. Sydämeni läpättää kuin haavanlehdet. Sekä pelosta - joka tosin ei enää liity kunnioitukseen, vaan siihen, että oma elämäni on tästä kiinni -, että rakkauteen, ja sen kiduttavaan puristukseen. Näen Hänet jälleen, pitkän ajan kuluttua.
Ilma on hyytävä, täynnä salaisuutta, kunnioitusta, voittoa, valtaa ja kuolemaa. Pieni hohkaava alavireinen valo valaisee kiellettyä niittyä, metsä takanani on yhtä mustaa massaa. Ainoa lämmin valo tulee rinnaltani, Verestä, joka valaisee punaista jalokivivaloaan. Ohut punainen viiva, sekin kylmän karmiininpunainen, kuin lasersäteellä, valaisee sumun sekaan, katoaa, ilkkuu sillä miten sen armoilla olen. Välillä minun tekisi mieleni repiä, vaikka sormet haihtuvassa veressäni, pois tuo koru kaulastani, sillä sen syytä tämä on. Miksi edes olen täällä, hyvässä ja pahassa lähestymässä Häntä. Lähestymässä yhtä pyhätöistä, jossa kaikki Kivijumalat ovat kivettyneinä, tummina, valtaa pitävinä. Hänen kanssaan. Hän on heidän seurassa. Tiedän sen, vaikka olenkin nähnyt vain yhden hänen patsaistaan. Jos en syytä Verta, niin silloin syy on Hänen.

Heinikko loppuu kuin seinään. Nyt tulee vaikein osuus väelle, osuus joka Minulle on kuin vettä vain. Edessäni levittäytyy mahtavin pirunpelto näillä main. Helppo eksyä, se jatkuu ikuisuuksiin, vain pieni mahdollisuus, että löydät määränpääsi. Ja sekin on jo ongelma miten sieltä pääsee takaisin. Täältä ei helposti palata. Yksikään Kivijumalten pyöreistä kivilapsista ei saa liikahtaa senttiäkään, tai silloin kulkijaa kohtaa välitön kuolema. Minulle mistään näistä ei koidu ongelmaa, koska: yksi, Minulla on Veri, joka näyttää Minulle tien ja toiseksi, jalattoman ei tarvitse pelätä, että pudottelisi kiviä. Mekkoni, läpinäkyvä, kuin ilmaa, ei myöskään käy riskistä.
Niinpä, yksikään kivi ei liikahda, vierähdä, kun astelen - liidän - läpi pirunpellon, kivipellon, jossa kivilapset lepäävät syvässä aikainunessa. Näen heidät mekkoni lävitse, passiivisina.
Sumu selkenee, näen kauemmas, sillä ei silti ole virkaa, sillä pirunpellolla ei loppua näy. Veri on itsepintainen. “Tuonne päin”, se viestittää. Livun eteenpäin, ja sen ajattelu nostaa oksennuksen kurkkuuni. Jalkani, ruumiini.
Kuljen ajattoman ajan eteenpäin ja eteeni alkaa muodostua jotain korkeaa. Suuret pylväät kohoavat ja muodostavat korkeuksissa kolmiopäädyn. Astun Veren valon perässä käytävään. Ylläni humisee kuin sata kansojen ilma-alusta, jotka ovat matkalla sotaan, valtaamaan alaa itselleen jumalten nimessä. Vilkaisen hamuten lattiaa, ja mekkoni paljastaa minulle mosaiikkilattian, jossa kiertelee vihreä, lehtivihreä. Täällä valta on vain kivien käsissä, siksi elollinen luonto on kahlittu lattiaan. Allani välkehtivät alistettujen puiden vihreäksi väritetyt veret.

Alan hahmottaa edessä olevan pyhätön. Se on harmaa ja kivinen kallio ja ulkopuolella sen alla, ympärillä kiemurtelevat, palvelevat kumartelevat kivikkokasvit, palvelijat, kiltit, orjat. Minua oksettaa, vihastuttaa, sillä inhoan heitä, joiden luo saavun. He ovat pahoja, ajattelen, enkä suostu puhdistamaan ajatuksiani, syntisiä ajatuksia, vaikka niin opetetaan. Astun sisälle - tai en astu, en ole vieläkään päässyt menneisyydestä eroon -, kylmä homehtunut ilma lyö minua kasvoihin, kuin isä aikanaan, ja luolan kirkkaat tulipatsaat, renkeinä seinillä, valaisevat, sokaisevat minut. Näen heidät. Annan itseni tervehtiä ja katseeni kiertää kaikkien seitsemän lävitse, törkeänä, siveettömänä. Silti anoen pelastusta.

Aloitan vasemmaisesta patsaansa, jonka luo kävelen; pienestä, noin metrin korkuisesta patsaasta. Se on pieni Lapsi- patsas, pieni seitsemän ikäinen tyttölapsi, jonka kädet ovat ojossa edessä, hakien tukea, äidinrakkautta. Silmät tunteettomat.
Seuraavana seisahdun kaunottaren luo, immen luo. Hän on seitsentoista kesäinen, kaunis, hiukset laitettuina, lumoava, kylmä, kadehdittava. Ja minä kadehdin häntä, vihaan häntä, sillä hän on ikuinen, aina Hänen vierellään. Impi on nostanut kätensä maljaksi eteensä. Silmät tunteettomat.
Immen vieressä on Äiti, tuttu hahmo, tämän patsaan olen nähnyt aikaisemminkin, eri aikana, eri paikassa. Hän on pettänyt minut jo kertaalleen, perheeni. Kädet ovat tutussa asennossa. Silmät tunteettomat.
Keskimmäisenä on joukon pelottavin, ja samalla vähiten arvostettu patsas. Muukalainen, kasvoton, vieras, henki, olematon, hänellä on monta nimeä. Hänellä on musta, harmaa, viitta kuten Minullakin, kasvot kätketty. Hän on sukupuoleton, joka paikan höylä, ikuinen salaisuus. Hän edustaa kaikkea sitä, mistä väki ei tiedä mitään. Hänen kätensä roikkuvat sivuilla, piittaamattomana säännöistä, ainoa oikeasti vahva tässä luolassa. Silmät näkymättömissä.
Kasvottoman oikealla puolella seisoo Isä- patsas. Komea, mutta vanha. Muistan punaisen ja luut. Oksettaa. Hänen kätensä ovat kohotettu eteen vastakkain, rukoilevaan asentoon. Silmät tunteettomat.
Hyppään nopeasti seuraavan ohitse, hän jääköön viimeiseksi. Oikeimmaisena seisoo Vanhus- patsas. Vanhus on miespuolinen, raihnainen, väennäkökulmasta seitsenkymmentä. Surkeaa, surullista, olla niin vanha, mutta silti ikuinen. Vanhuksen kädet muodostavat elämän pallon. Silmät tunteettomat.

Ennen viimeistä Kivijumalaa Minä, Minä… Minä suljen silmäni, astun askeleet ja varaudun. Avaan nopeasti silmäni, peläten Hänen luikahtaneen pois, kun en näe. Paeten vastuuta, siitä mitä on minulle kylmästi, kivisesti aiheuttanut. Mutta hän on siinä, kivisenä, ikuisena. Sydäntä kivistää, kun näen hänet näin pitkän ajan jälkeen. Hän on yhtä komea. Mutta silti kiveä, eikä sellainen kuin unissani. Minä, minä, minä… Minä rakastan häntä edelleen. Hän… Hänen on oltava olemassa. Hänen on pakko.
Mutta jokin asia ei ole oikein. Hänen... hänen kätensä ja silmänsä. Kämmenet ovat ristitty rinnalle, kuten kunnon soturin ja pojan. Hän on oikea Poika- patsas täällä, perheensä kodissa. Silmät tunteettomat.

Minun tekisi mieli koskettaa hänen kasvojaan, silittää lyhyitä hiuksia, mutta kylmä ilma luolassa tekee sen mahdottomaksi. Vetäydyn patsaan luota, verisesti pettyneenä, surullisena. Kumarran jokaiselle jumalalle tainnutettuna ja, suljen silmäni ja mutisen rukouksen, loitsun, johon en edes enää itse usko. Johon en ole enää vähään aikaan uskonut. Vasta täällä tuntuu, että ehkä minun sittenkin pitäisi. Odotan saavani jonkun merkin, toivottavasti sen toivotun, halutun, perään itketyn.
Minä hukun.

En saa ilmaa sisääni, koska lillun jossain tahmeassa veden kaltaisessa, painottomana. Räväytän silmäni auki, näen olevani veden varassa, alla, sisässä, eikä se edes ole vettä, vaan jotain muutan, sulaa kiveä, harmaata, kylmää. Pyörin nesteessä ympyrää ja paniikki leviää suoniini. En tiedä miten pääsen pois. Ympärilläni on vain harmaata, vailla valoa. Pelästyneenä tartun Vereen ja näen sen vetävän viivan alaspäin. Rohkaisen itseni ja luotan siihen kiusankappaleeseen. Olkoon tämä elämän tai kuoleman reitti. Uin kivessä, alaspäin, ja melkein tunnen kuin menetetyt jalkani räpiköisivät, potkisivat.
Uin, ja saavutan pinnan, haukkaan ilmaa, olen pystyssä, mekon avulla vettä on vain lanteille asti, tai onko se vesi sitten kuitenkin kivien kyyneliä. En ole märkä, siniset hiukseni kuivat, säyseänä. Mekkoni katoaa meren tyyneen pintaan, harmaana. Kaapuni on kadonnut ja sininen mekkoni ja tulenoranssi paita paistaa valoaan tähän värittömyyteen.

Katson aavaa vettä, merta. En ole yksin. Ympärilläni liikkuvat tuhannet tummat henkiolennot, passiivisina, mutta lähestyvinä. Yksi on erityisen lähellä ja se tuijottaa Minua. Osa henkiolennoista on vetten päällä, osa on laskeutumassa ilmasta. Katson Verta, joka ei juuri nyt osoita mihinkään, tai sittenkin… se näyttää sivulleni. Käännyn ja näen punaisen ruusun liikehtivän vedessä. Samanlaisen kuin kotona, entisen kodin lähellä. Punaliilan. Otan oksan, piikkisen oksan, käteeni ja siitä tippuu harmaata nestettä. Katson sitä ja tunnen lämmön.

Minut vedetään pinnan alle, juuri ennen kuin lähimmäisin henkiolento nappaa Minut. Menetän tajuntani.


Minä

Ajelehdin. Ajelehdin kanavassa ja olen hengissä. Mutta liian heikko ja välinpitämätön tehdäkseni yhtään mitään.
“Hei, siellä! Oletko kunnossa?”
Kuulen jonkun juoksevan veteen, veden roiskuvan ja pinnan värehtivän. Kylmät kädet vetävät Minut rannalle ja Minä nukahdan.

Herään itselleni määrittämättömän ajan kuluttua. Silmieni raosta näen hahmon, joka pitää kädessään Verta, minun Vertani ja katsoo sitä. Ja veren ohut viiva osoittaa suoraan hahmon rintaan.
“Mitä sinä teet!?” suustani purskahtaa, mutta ei niin raivoisana kuin tarkoitettu. Kurkkuni on täynnä vettä, mutta silti kuiva. Köhin, käännyn kyljelleni ja yskin suolaveden pois. Katson olentoon heti, kun olen taas kunnossa, ja näen hänen sulkevan Veren kämmeneensä salaman nopeasti ja avaavan sen samointein uudelleen. Veri osoittaa yhä hänen rintaansa.
“Anteeksi, katsoin vain sitä” hän vinkaisee, ja nähdessään raivoisan katseeni, perääntyy. Veri jää osoittamaan suoraan sinne päin minne aikaisemmin, muttei enää olennon rintaan. Hätäännyin turhaan.

Nousen istumaan, ja huomaan olevani aivan märkä. Silmissäni pyörteilee veden liikkeet, mutta näen yhä selvemmin. Katson ympärilleni ja näen aavan alueen, ohuen ruohikon allani ja vasemmalla vieressä kanavan, jota reunustavat kiviset reunat. Olen ryvetetty, väsynyt ja pahoinvoiva. Ja pelkoni tullessa toteen: edelleen jalaton. Huomaan jopa menneeni pahempaan jamaan: lantiotani ei enää ole. Näkyvän ja näkymättömän väli on häilyvä, se aaltoilee. Kyyneleet kihoavat silmiini, katkerina. Kiroan Häntä. Miten saatat. Tämänkin jälkeen. Työnnän Veren mekon kauluksen alle, jotten näe sen ilkkuvaa valoa.

Vieras liikahtaa ja käännän itkuiset silmäni häneen. Muistan hänenkin olevan olemassa, ja tajuan, että hän on se, joka pelasti Minut veden varasta.
“Mikset pelkää minua?” kysyn vihaisesti. Miksei hän juossut karkuun kiljuen, peläten Minua, Minun kantamaa kirousta.
“Miksi pelkäisin?” hän kysyy. Katson häntä kuin mielipuolta.
“Oletko sinä sokea? Etkö näe, että olen jalaton. Ja että haihdun koko ajan ilmaan. Etkö pelkää ylläni liikahtelevaa kirousta?”
“En” muukalainen sanoo. Katson häntä tarkemmin, uteliaana. Mitä hän voi tarkoittaa, hän on pelottomimpia, joita olen matkallani tavannut - jotka eivät olleet jossain uskon aiheuttamassa horroksessa, ja siksi suhtautuneet minuun välinpitämättömästi.

Olento on väen kaltainen, väkeä siis kai. Hän on aika lyhyt, vaaleaihoinen. Kasvot ovat aika kauniit, muistuttavat kai jostakusta joka asuu kotikonnuillani. Kasvoja reunustavat vehnänvaaleat hiukset, aika pitkät, yli harteiden. Kihartumaan päin. Vaaleat hiukset eivät sovi yhtään yhteen ukkosmyrskyn värisiin mustiin silmiin ja niitä reunustaviin paksuihin ja pitkiin silmäripsiin. Huulet ovat kuin männyn kaarnaa, repeilleet, rohtuneet, oranssihtavat. Hänen päällään on tummanruskea mekko tai kaapu. Hän ei näytä pelottavalta. Vaikkakin ei koskaan tiennyt, oliko kauneinkin hittolainen tai kalman väkeä.

“Kuka sinä olet?” kysyn. Ja virkon heti perään - muistaen hyvät tavat, jotka ovat Minusta vuoden aikana karsiutuneet kuin lehdet puista syksyllä :
“Siis anteeksi, haluan ensin kiittää sinua siitä, että nostit minut tuolta kanavasta ennen kuin upposin.” Yritän hymyillä suotuisasti, mutta suru ei ole vielä päästänyt Minua otteestaan. Sitä paitsi en luota muukalaiseen, koska kukaan ei pitkään aikaan ole hyväksynyt Minua.
“Ei se mitään.” hän sanoo syvällä äänellä, joka sopii hänen silmiinsä, muttei häneen ihoonsa: “Sitä paitsi näytti, ettei hukkuminen ollut lähellä, sillä kelluit aivan pinnalla. Purjehdit kaikessa rauhassa mereltä kanavaan. Ensin luulin, että olet ajopuu, mutta etpä ollutkaan.” Hän sanoo hymyillen leppoisasti. Se saa omatkin huuleni kaartumaan hymyyn.
“Pelkäsin ensin, että olit kuollut, mutta virkosithan sinä sitten.”
“Kuule, oliko kädessäni ruusua, kun löysit minut?” kysyn. Kaipaan ruusua, ja mietin uteliaana kuin kahdeksanvuotias, että oliko se merkki.
“En minä mitään ruusua nähnyt, kun kelluit meressä. Tosin tuoksuit kylläkin silloin ruusuilta, kun sinut vedestä nostin.”
Katson epäilevästi hänen ohuita käsivarsiaan, ja mietin mistä hän löysi voimansa. Sitten asetan kädet nenälleni ja haistan. Ja toden totta - haistan vienon Rosa acicularisin tuoksun. Tiedän sen olevan saman ruusun tuoksu, kuin kivikyynelten meressä, ja tiedän niiden kasvaneen Hänen patsaansa alla kotipuolella. Hymyilen ja vedän tuoksua sisääni kuin henkeni olisi siitä kiinni. Hieron kättä poskeani vasten ja kiitän Häntä, henkeni pelastamisesta. Ainakin hetkellisesti.

“Miten sinä oikein veden varaan jouduit?” Vieras kysyy.
“Se on pitkä tarina.” sanon ja olen hiukan loukkaantunut, että minut palautettiin takaisin todellisuuteen.
“Ai…” muukalainen sanoo ja lysähtää maahan. Säälin häntä hetken. En taida olla kovin mukava juttukaveri. Vaikka oikeastaan minua lämmittää kovasti, että minua kohdellaan kuin normaalia väkeä.
“Mikä sinun nimesi nyt olikaan?” kysyn sovitellakseni. Muukalainen katsoo Minua, hymyilee tunteettomasti ja sanoo:
“Ei minulla oikeastaan ole nimeä.”
“Eikö sinulla ole nimeä?”
“Ei,” hän sanoo todeten. “Mutta voit kutsua minua miksi haluat.”
“No,” mietin, mutta minulle ei nouse mieleen sopivaa nimeä. Miksi sinua voisi kutsua, mietin. Sinua…
“Käykö, että sanon sinua yksinkertaisesti Sinuksi?”
“Käyhän sekin.” hän sanoo ja tunnen kummaa lämpöä, tervetullutta, nähdessä jälleen hymyn joka kohdistuu minulle.

“Kuule Sinä, mikset pelkää minua?” kysyn, sillä haluan ymmärtää tätä uutta tuttavuutta.
“Ei sinussa ole mitään pelottavaa.” hän sanoo ja selittää tarkemmin, kun katson häntä ihmetellen:
“Katsos, kun olen tavannut samanlaisen kuin sinä. Itse asiassa epäilen olevani samalla asialla kuin sinä.” Sinä sanoo ja päätäni kihelmöi. Samanlaisen kuin minä, samalla asialla kuin minä?
“Yrittikö hänkin rikkoa…”
“Kyllä, katsos, minun rakas ystäväni teki samoin kuin sinä - ja hän alkoi kadota näkymättömiin - ja olen jo jonkin aikaa etsinyt ratkaisua, jolla hänet pelastaa. Mitkään rohdot eivät ole auttaneen, ja toivon, että ehdin ajoissa pelastaa hänet.” Sinä sanoo ja painaa päänsä. Minun tekisi mieli taputtaa hänen olkapäätään lohdutukseksi, mutta pelkään koskettaa toista.
“Ai, olen pahoillani.”
“Älä turhaan, sinulla on selvästi sama ongelma. Ja olen syvästi pahoillani puolestasi. Ymmärrän miten paljon sinua pelottaa. Tulitko sinä juuri jumalten luota? “
Katson Sinää hämmentyneenä siitä, että hän arvasi minun tulleen jumalten luota. Ehkä hänkin oli pyrkinyt joskus Kivijumalten luo. Mutta onneksi hän ei ollut kuollut yrittäessä.
“Tuota, miten pahassa jamassa ystäväsi oli kun hänet viimeksi näit?”
“Suunnilleen samassa kuin sinä. En tiedä miten paha tilanne on nyt.” Näen surun Sinän kasvoilla. Hän on lohduton, kuten minä. Ystävän täytyy olla todella tärkeä, ehkä jopa rakastettu.

“Toivon, että voisin auttaa jotenkin.” sanon vilpittömästi.
“No, ehkä voisit kertoa oman tarinasi, jospa voisin niin yhdistää jotain mikä auttaisi.”
Sinä katsoo minua silmät myrskyävinä, pyöreinä ja minua puistattaa. En haluaisi paljastaa sitä mitä kannan sydämessäni tai ajatella sitä raivoa, jonka olen kohdannut, tai tätä epätoivoa, jonka Hän on aiheuttanut.
Mutta Minä nyökkään.


Menneisyys

Minä synnyin seitsemäntoista vuotta sitten, kevättalven auringon alla, maan väen kolossa. Olen siis maan väkeä, maahisia. Sininen tukkani on kuulemma perintöä veden väeltä, joka jossain haarassa liittyi maahisten sukuun. Jotkut sanoivat sen kertovan viallisuudesta, että juuri Minä olin perinyt siniset hiukset, eli olin sekasikiö, enkä puhdas maahisten kukkanen, maanalainen. Ett voisin olla vetehisten oppityttö. En ole kuitenkaan koskaan kokenut sen kummempaan vetoa veden aaltoihin, laskoksiin. Joten ei Minusta niinkään edes veden väessä välitetty, eikä pidetty omanaan. Mutta kaikki tämä epäily Minua kohtaan syntyi vasta paljon sen jälkeen kun olin lapsuuteni jo elänyt ja temmeltänyt. Kaiken kuulin vasta, kun kirous oli laskeutunut, juuri ennen kuin lähdin pois kotoa.

Minulla, esikoisella, aamutähdellä, on kolme sisarusta ja isä. Äitini kuoli ollessani kahdeksan. Hänellä oli vakava tauti, jonka syy ei koskaan selvinnyt, mutta epäiltiin että se oli vain hiukan normaalista poikkeava keuhkokuume. Mikään rohto ei auttanut, ei mikään tee, oli se sitten tehty hunajasta, väinönputkesta tai kuusenkerkistä, tahi jopa vahvemmista aineista.

Äidin viimeisenä elinpäivänä koin ensimmäisen kohtaamisen Kivijumalan kanssa. Maahiset kunnioittavat sydän kiemuralla Kivijumalia, ainakin Minun tietty maahisyhteisöni. En voi kuitenkaan sanoa, että he olisivat läheskään väestä niitä suuruskoisempia. Meidän uskonto on maaläheisempää, käytännöllisempää. Ja usko ihmeessä, että sen kyllä tiedän, sillä olen matkustanut paljon tämän vuoden aikana, ja kokenut monia kauhuja ja asioita, jotka ovat järjettömästä päästä.
Mutta palatakseni asiaan, äidin viimeisenä elinpäivänä me matkasimme lähimmän kivijumalpatsaan luo, ja se sattuu olemaan Äiti- patsas. Me teimme kaikki rituaalit oikein, ainakin äitini teki ja uskoin, että Äiti olisi armollinen ja armahtaisi äitini, joka oli siihen aikaan vielä niin kovin nuori. Mutta niin ei käynyt, vaan äiti kuoli heti seuraavana yönä pirun polttamana. Kalman väki vei hänet heti mukanaan, kylmällä Tuonelan pyyhkäyksellä hänet haihdutti, maan syämmestä irrotti, enkä nähnyt häntä enää koskaan aamun koiton jälkeen. Muut maan väestä uskoi, että se oli ollut äidin aika kuolla, mutta Minä menetin jo silloin uskoni jumaliin, joka ei edes ollut kuin vasta itämätön siemen.

Uskoin edelleen, että Kivijumalat ovat olemassa, sillä tottahan toki, on selvää, että he eivät voi olla harhaa. Jokainen voi selvästi nähdä, että patsaita ilmestyy milloin mihinkin. Jumalat kulkevat joukossamme, ja aina jotain suoritettuaan, jähmettyvät, muuttavat olomuotonsa kiveksi ja antavat kivisen henkensä luoda jossain uuden muodon ja aloittaa jälleen vaeltaminen muualla alusta. Koskaan ei voi tietää onko joku matkalainen Kivijumala, ja siksi vieraanvaraisuus on maahisen joukossa tunnettua. Kivijumalat ovat ikiaikaisia, he ovat aina olleet ja tulevat olemaan, mikään ei heitä tapa. Ja kaikki heitä kunnioittavat, sillä he saivat Tähdykät, tähtien väen taipumaan kivien edessä. Taivaan väki kantaa sydämessään kaunaa kiville, siksi he eivät enää koskaan maanpinnalle laskeudu, mutta silti eivät kivistä ruumista ja sydäntä vastaan taistele. Kivet ovat kaikkialla, eikä heitä tulen väki helpolla palata, kalman väki kiveen pysty, maanväki ruokkijaansa tuhoa, veden väki vuosissa kiveä tarpeeksi nopeasti nuole, eikä kallion väki omaan sukuunsa kajoa. Siks he jumalia kaikkien on.

Mutta nyt, oma elämäni, pahan ja ainoan hyvän asian alku elämässäni. Meidän kotimme oli kukkulan alla, pimeässä suojassa pedoilta, pehmeässä maan huomassa. Ummehtuneelta sieltä tosin joskus tuoksui ja siksi kaivoimme maahan pieniä koloja, jotka toimivat ilman rakastajina ja savujen viejinä. Kuitenkin kävi seitsemän vuotta takaperin niin, että syttyi rannalla tulipalo, nuotiosta, tulen väen vihasta, tulinokare lennähti ja sytytti venheemme palamaan. Niinpä kaiken päreiksi palettua, oli aika lähteä uusien venheiden rakentamiseen.
Maan miehet uuden veneet kokoon kasasivat, ajopuista, ja tuli aika jolloin naisväki lähti tervakasarit tuoksuen venheitä tervaamaan. Niin Minäkin, suuri kasari kädessä, sormet tervalle tuoksuen, hiukset tervalla pesty, iho tervalla hangattu, lähdin tätini - vanhanpiian kanssa, lapsettoman, joka meidän sisaruksista äidin haihduttua huolehti - kanssa rantaan. Sinä päivänä olin villillä päällä, rasavilli, tottelematon, täynnä intoa tutkia maailmaa ja nähdä maanpäällisen saloja. Maanalaisiin aarrekätköihin olin jo mielenkiintoni menettänyt. Kulta ei minua koskaan kiehtonut.

Niinpä tätini silmien välttäessä itseni, tervakannun kaadoin ja metsään juoksin. Minä metsän läpi liikahtelin, hyppelin ja puihin tartuin. Ei metsän väki Minusta pätkääkään välittänyt, luulin sen johtuvan siitä, että en rikkonut heidän omaisuuttaan, mutta nyt myöhemmin ymmärsin, ettei siellä paljoa metsän väkeä edes puissa ja pensaissa piilotellut, sillä paikka oli heidän alttarinsa. Siellä seisoi heidän Kivijumalansa. Mutta Minä oli tietämätön ja matkasin ensin rantaa pitkin ja sitten jälleen metsän lävitse ja saavuin sananjalkametsälle, jonka alle pujahdin piiloon.

Sananjalkojen alla oli suojaisaa, Päivättären valo loisti lehtien lävitse ja teki ihostani pilkullisen. Siellä suojassa istuin kaikessa rauhassa, sananjalkoja tutkiskelin. Sitten alkoi jalkojani kihelmöidä, kuin puutuneina, ja se sai minut liikkeelle. Ryömin sananjalkametsän toiselle puolella ja löysin itseni suolta.
Ja siinä suolla tasaisella maalla, viininpunaisten lehtien pettämänä, takanaan ruusuja kukassa, seisoi Hän, Kivijumal Poika. Silloin olin vielä kovin nuori, vielä pieni lapsonen, en silloin vielä… Mutta Minä lähestyin tätä patsasta, tutkin sitä.
Hän oli pitkä, miehen pituinen, ja päässään lyhyet, kihartuvat hiukset. Posket siloiset, päällään puolipitkä villaröijy, jossa leveät hihat, joiden reuna lepäsi kyynärtaipeissa. Housut lahkeista levenevät. Vaikka patsas oli täysin sileää kiveä, kuten patsaat tavallisestikin (tosin tämä patsas harvinaisesti graniittia), niin ei patsas ole kokemuksieni - edes Hänen muiden omien patsaiden tapaan - normaali. Sillä, kuten yleensä, ovat Pojan, Nuorukaisen kasvot ja silmät - kuten muidenkin jumalpatsaiden - tunteettomat, mutta tällä nimenomaisella patsaalla, Hänen patsaallaan, ovat kulmat kurtussa, suupielet maahan päin ja silmät surusta kolmiot. Kädet eivät rinnalla tähtenä lepää, vaan kädet ovat eteenpäin ojennettuna, sen näköisenä, kuin hän olisi tarttunut jonkun olkapäihin. Silloin pienenä, minä kosketin kylmää patsasta, melkein luullen sen heräävän henkiin, sillä jo Minulle siinä patsaassa oli jotain outoa. Mutta lopulta Minä lähdin ja unohdin patsaan neljäksi kesäksi. Sillä silloin Hänellä ei ollut vielä merkitystä.

Minä elin seuraavat vuodet aika normaalia nuoren, aikuistuvan maahisen elämää. Mutta isämme muuttui vuosi vuodelta yhä väkivaltaisemmaksi, sillä hän joi liikaa mallasviskiä, eikä kukaan enää ollut hänen vierellään, joka olisi häntä siltä estänyt. Ja hän joi ja joi, humaltui, loittoni kaikesta siitä maallisten järjestä joka yleensä valtaa pitää luonamme. Ja hän unohti lapsensa, tai sen mitä lapsilla tarkoitetaan. Sillä neljätoista ollessani, hän vihastui minulle: siitä, että olin rautapannumme maahan kaatanut, kun tuolin jalkaan kompastuin. Silloin isä kohotti avoimen kämmenensä ja sain kasvoilleni ikuisen häpeän, iskun joka sai naamani punoittamaan seuraavan viikon. Hämmennyin ja isä sylki päälleni ja juoksin pois.

Kiinnittämättä huomiota, juoksin samaa reittiä, maista, kivistä, polkua, sinne missä olin nelisen vuotta sitten hypähdellyt. Kyyneleet värjäsivät rusehtavan ihoni ja mekkoni meni kiemuralle, makkaralle, sekaisin. Juoksin rantaa pitkin ja tulin sananjalkametsään. Sukelsin metsän suloiseen huomaan ja surin itseäni ja sisariani, jotka olimme kohdanneet tämän epäonnen. Kirosin Kivijumalia, vaikka en niihin uskonutkaan. Ja käperryin iltaan, joka laittoi saniaisia jo yöpuulle, asetuin siihen keinuttavaan väliin ja torkahdin. Mutta sitten kuulin unessani sanoja, jotka puhuivat minulle. “Tuletko jälleen luokseni?” äänet kuiskivat. Hätkähdin hereille ja tiesin, että äänet olivat olleet todellisia. Todellisia unissani, kuulin Hänen kutsuvan yön pimeyden hetkellä, hetkellä, jolloin yökin kokisi kuolemansa. Nousin kippuralta ja ryömin metsässä tuttua väylää. Tulin ulos suojasta ja kohtasin uudelleen suon. Ja siellä patsas seisoi kuten aikaisemminkin. Ja silloin menetin ajatukseni yhdelle ainoalla asialle. Hänelle.

Viininpunaiset lehdet eivät olleet kasvaneet yhtään vuosien aikana, kaikki näytti pysyneen paikoillaan. Patsas ei ollut muuttunut. Hän oli samanlainen, mutta Minä olin muuttunut. En ollut enää lapsi, vaan valmis altistumaan hullaantumiselle. Ja Poika on komein ilmestys, jonka olen koskaan kokenut. Katsoin hänen surun rutistamia kasvoja ja surin hänen puolestaan. Kuun valo valaisi meidän molempien oikean puolen ja Minä kapsahdin hänen kaulaansa. Ja itkin. Itkin isästäni ja äidistäni ja saatoin melkein tuntea kylmän, raikkaan, iänikuisen hengityksen niskassani. Ja tiesin hänen ymmärtävän minua. Lumouduin, ja olen ollut lumottu siitä lähtien.

Aamulla heräsin ja löysin itseni maasta, patsaan jalkopäästä ja Aamurusko paistoi meidän molempien päälle. Hetken tunsin pelkoa, katumusta, sillä jumalpatsaita ei saanut lähestyä näin paljoa. Mutta kun katsoin ylös Hänen kasvoihinsa, en välittänyt. Tiesin, että hän oli kutsunut minua luokseen. Nousin, sipaisin hänen poskeaan ja lähdin.
Mutta palasin taas pian, muistin polun jokaisen kiven, merkkipaaluna.

Hän toimi lohduttajanani, ja Minä tunsin kuuluvani hänen vierelleen. Juoksin hänen luokseen yhä useammin, sillä en kestänyt olla ilman häntä. Yritin lohduttaa häntä, sillä välillä en kestänyt hänen surun murtamaa ilmettä, yritin silittää hänen poskeaan, pesin hänen kasvojaan suon järven vedellä, ja jopa suutelin häntä. Huulet olivat hyiset, enkä tehnyt niin usein. Yhden ainoan kerran, helteellä, Päivättären porottaessa taivaalla, Ukon lepäillessä välinpitämättömänä, Pojan huulet olivat lämpimät. Kun silloin suutelin häntä, osasin jo kuvitella, millainen hän olisi elävänä, eikä pelkkänä patsaana. Toivoin Nuorukaisen ottavan tämän patsaan uudelleen haltuun, mutta mitään ei tapahtunut.

Ja Minä näin unia.
Unissa olin Kivijumalpojan luona, ja hän oli elävä. Tiesin sen olevan Hän, olevaisena. Olin onneni kukkuloilla, ja rakastin häntä entistä enemmän. Unissa olimme yhdessä, ja tiesin, että jos se olisi totta myös maailmassani, niin mikään ei murtaisi minua. Olin Pojan sylissä, käteni hänen kaulansa ympäri, jalkani Hänen vyötäisillään, Hän pitäen minut tiukasti kiinni. Hopeiset hiukset. Olin onnellinen, me molemmat nauroimme ja tunsin kiven lämpöä, sitä hetkeä, kun aurinko on kesäisin korkeimmalla ja saa kaiken loistamaan ja lämpenemään. Silti kaikki muuttui surumieliseksi haikeudeksi. Sillä vaikka unissa olin kiinni Pojassa kuin kiviä peittävä sammal, kuin onnellinen, ikuinen onnellinen jälleennäkeminen, oli myös toisia unia. Niissä omani oli kadonnut, vaelsin sieluttomana ja löysin aina lopulta Hänet, ja katsoin ulkopuolisena kuinka Hän halasi kiveä, kasvot kuten patsaalla. Vatsaani puristi ja kun katsoin tarkemmin, niin näin ettei kivi ollut vain kivi, vaan Minun kivinen ruumiini. Silti en unessa itkenyt, sillä näin, että Kivijumala oli onneton vuokseni, Minun vuokseni.
Takerruin ensimmäiseen uneen todellisuudessa ja yritin unohtaa jälkimmäisen.

Aika kului ja tajusin, että minä vanhenin. Olin käynyt patsaan luona kaksi vuotta, kaksi ikävöityä, hullua, hölmöä, lapsellistakin vuotta. Olin melkein kuusitoista, ja tajusin, että kahden vuoden kulutta olisin jo vanhempi kuin Hän. Ja se vainosi ajatuksissani. Tiesin etten voinut hyljätä häntä, ottaa puolisoni maan väestä. Minä itkin ja yritin ravistaa patsasta, kunnes kyyneleeni olivat kadonneet. Pyysin, että saisin ikuisen elämän kuten Hän, jolloin voisin etsiä Hänen olomuotonsa käsiini ja liittyä häneen ikuisiksi ajoiksi, tai sitten, että Hän unhoittasi Minut Hänestä, hänestä jota rakastin. Mutta mitään ei tapahtunut.

Olin nälkäinen. Nälkäinen ikuista elämää kohden. Ja Minä kuihduin. En nukkunut, ja väki alkoi ihmetellä missä Minä piileskelin kaiken ajan. Seuraava siskoni Minusta huolestui, yritti ymmärtää, mutta Minä torjuin hänet. En nukkunut, sillä tiesin, että vanhenin joka hetki. Joka hetki olin lähempänä vanhuutta, ja silti Hän vaeltaisi yhä maan päällä. Tiesin muistavani Hänet vielä Tuonelassakin. Minä en tiennyt mitä tehdä, Hän ei lähettänyt mitään viestejä, enkä tuntenut hänen läsnäoloaan, kun halasin patsasta. Tanssin, rukoilin, mutta mikään ei auttanut. Tarvitsin ikuisen elämän.

Eräänä päivänä aurinko sokaisi silmäni, kun kävelin niityllä ja silloin muistiini palautui jotain, mitä vaalin sisääni. Muistin sen mitä äitini oli minulle kuolinpäivänään kertonut, kun olin kahdeksan vuotta sitten kysellyt ikuisesta elämästä, joka jumalilla on hallussaan. Sanat: “Mutta kerrotaan, että on olemassa kivi, punainen kivi, joka pohjassa loistaa, sisälleen salaa. Kun sen löytää ja rikkoo, niin on sen sisästä vapautuva ikuinen elämä.“

Tunsin toivon ja kuumotuksen kehossani. Minulla oli mahdollisuus. En välittänyt muistella mitä muuta äiti oli kertonut, vaan himoitsin kiveä. Se oli toivoni löytää rakkauteni.

Palasin suolle, menin rakkaani luo ja kysyin Häneltä kiivaana, missä tämä kivi piileksi. Hamusin silmilläni Hänen kasvojaan, yrittäen löytää vastauksen, ja katsahdin hänen silmiään. Jäin tuijottamaan niitä, ja huomasin toivottomien silmien katsovan suojärveen. Juoksin järveen, kahlasin osaan, jossa suo oli upottavaa ja yritin katsella lampeen, löytää punaisen kiven vaikka samaan aikaan vajosin alaspäin, yhä tiukemmin pitävään suohon, jossa ympärillä olivat matalat männyt ja suoheinä, jonka päät kukkivat valkoisina tuppoina. Vajosin, mutta sitten näin punaista uponneena vedessä. Kiskaisin itseni irti vimmalla, joka sisälläni paloi ja hyppäsin pää edellä järveen. Uin läpi limaisten kosteikko- ja vesikasvien ja sain viimeisillä voimillani kiinni punaisesta kivestä. Tartuin siihen, näin samalla edessäni lähestyvän Näkin, vihreän, limaisen, kuten järvi kasvit ja löin sitä. “Minun!” olisin halunnut huutaa, mutta pohjassa ei ollut ääntä. Potkin sitä jaloilla, nostin kiven ja nousin ja kompuroin ylös järvestä. Juoksin patsaalle, suutelin patsasta hulluna, kiitin, mieleni menettäneenä ja juoksin lähimmälle kalliolle. En ollut sama kuin kolme vuotta sitten tai sama kuin nyt. Olin sokea, täynnä ajatuksia Hänestä, en ollut täysjärkinen, järjetön, rakastunut ajatuksiin, uniin ja unohtanut, ettei minussa riitä uskoa Jumaliin.

Minä kiipesin kalliolle, tuuli. Asetin punaisen kiven, punaisen, sileän, hiekkakiven, toiselle, isolle, epäoleelliselle kivelle. Otin alkuasennon ja tanssin, tanssin täynnä kytevää hulluutta, sotkuisten hiusten lentäessä tuulessa, niiden muuttuessa tuleksi, täydeksi hulluudeksi. Olin sokea ja tanssin. Asento muuttui toiseksi asennoksi, vimmalla, kärsimättömyydellä. Kun loppuasento asettui, maa tärähti allani. Silmissäni liekehti, ajattelin Häntä ja nostin hiekkakiven kaksin käsin. Kohotin sen ja paiskasin sen maahan kaikella sillä voimalla, joka minulla oli. Kivi osui kiveen, Et voi taistella kivellä kiveä vastaan, korvissani kaikui, mutta kivi särkyi. Punainen kivi särkyi kuin munan kuori ja sen sisältä paljastui toinen punainen kivi, jalokivi. Veri. Nostin kiven, puristin sen nyrkkiini ja silloin minua alkoi heikottaa. Nojasin toisella kädelläni toiseen, isoon kiveen ja näin, että osa sen jäkälistä olivat punaisia. Minua huimasi, se oli verta, Minun vertani, merkki, olin merkitty, Minä kaaduin, ja vuodin.

Heräsin seuraavana päivänä aurinkoon ja sateeseen, ja Veri oli kädessäni. Olinko Minä nyt kuolematon, iänikuinen? Katsoin eteeni, ja tuijotin metsän pintaan. Siinä kasvoi sammalpeite, seinäsammal, ja tasaisin välein puolukanvarpuja. Ja tiesin, etten ollut muuttunut. Olin sama kuin aikaisemmin, tosin hullun kiihko vaimentunut. Tarina oli huijausta. Varovasti viilsin käteeni ja Minä vuosin. Maan väen kuolevaista, katoavaa verta. Nousin, ja kävelin pois. Pettyneenä. Kävelin asuinpaikkaani, en halunnut kohdata Häntä, koska en pääsisi koskaan muuta kuin unissa hänen luokseen.

Tulin kylään ja kaikki näytti normaalilta. Ihmiset katsoivat minua niin normaalisti kuin voi katsoa, silloin kun on käyttäytynyt kuin raivotautinen. Kävelin kotiin ja rojahdin sänkyyni. Sain olla rauhassa, sillä isä nukkui humalauntaan ja sisarukseni olivat muualla.
Nukuin ja kun heräsin, kuljin ulos ja katsoin väkeä. Olin surullinen, mutta ajattelin, että kai minä silti selviäisin. Silloin yksi pienistä kiljaisi ja osoitti minua. Vanhemmatkin ihmiset käänsivät katseensa minuun ja näkivät mitä lapsi tarkoitti. He perääntyivät lapset mukanaan. Katsoin jalkoihini ja näin varpaideni katoavan häilyen pois.
Kauhistuin ja kosketin kohtaa, missä varpaani olivat ennen olleet.
Ilmaa. Pelkkää ilmaa.

Kylän Tietäjä tuli paikalle ja katsoi Minua silmät suurina. Hän mutisi rukouksia ja käski muiden perääntyä. Minä aloin panikoida, ja kyselin, mistä oli kyse. Silloin Tietäjä lähestyi minua ja sanoi minulle vanhalla äänellä:
“Voi, tyttö, minkäs teit. Itses kirosit. Rikoit Jumalten lapsen ja nyt kirous on kulkeva kanssasi. Et pääse, etkä parane.”
“Mitä tämä tarkoittaa, mikä kirous?”
“Kirous, jonka kai halusitkin. Saat ikuisen elämän. Mutta sinä olet haihtuva, näkymättömiin katoava, muutut haamuksi, joka ei koskaan kuole, ei rauhaa saa, on ikuisesti piinattu. Et koskaan pääse Tuonelan maille, eikä kukaan kenet kohtaat, sinua aisti. Sinä olet vailla määränpäätä, ikuisesti. Ikuinen elämä piinattuna. Ei kestä kauaakaan, kun sinun viimeinenkin näkyväinen osa katoaa, silloin ei enää paluuta. Sinun on poistuttava, jottet kiroa meitäkin!”
Katsoin maan väen pelokkaita, vihaisia katseita, näin sisarteni surullisia ilmeitä. Kyyneleet valuivat ja miehet uhkasivat minua aseillaan. Tietäjä käski odottaa vielä hetken, juoksi koloonsa ja haki sieltä mekon.
“Tämä on sinulle, jotta saat elää helpommin viimeiset hetkesi. Se kantaa sinut, kun jalkasi ovat kadonneet. Nyt häivy täältä, kauas!”

Ja Minä juoksin pois, itkien, tajuamatta, kiroten Häntä. Matkasin pitkään vierahilla mailla, vuoden verran, seurasin reittiä, jonka Veri minulle kuvasti, sillä Minulla ei ollut muuta paikkaa mennä. Koin monet paikat, ja lopulta saavuin pyhätölle ja sen kautta tähän hetkeen, jossa nyt istun, ilman ruumistani lanteista alaspäin.


Minä

Sinä katsoo Minua surullisena, kun lopetan tarinani. Kukaan muu ei ole koskaan kuullut tarinaani, mutta turha sitä kai enää on muhia. Tunnen jopa huojennusta, sillä nyt joku tietää, että olin ahne rakkauden, enkä minkään muun vuoksi.
Sinä nostaa kätensä, ja koskettaa olkapäätäni. Käsi on kylmä, kova, ehkä hän sittenkin on kalman väkeä, mutta kosketus antaa minulle lohtua syvemmälle, sinne missä en enää aisti kylmyyttä. Hymyilen Sinälle.
“Tule, lähdetään; “ hän sanoo ja nousee ylös.
“Mihin?”
“Seuraamaan korusi valoa, ja etsimään Pimeyttä. Etsimään parannusta.”

“Mitä sinä tarkoitat? Haluatko Minut mukaasi? Oikeasti? Ja mikä Pimeys?”
Sinä katsoo minua hymyillen surumielisesti, ja sanoo:
“Kyllä minä sinut mukaan haluan, matkaa on paljon mukavampi taittaa kahdestaan, sitä paitsi Verestä on apua minullekin. Jos vain sinä tahdot tulla minun kanssani niin sitten… mikä estää.”
Hymyilen, ja tuntuu, että melkein sulan kuin lumi. Saan seuralaisen, eikä matka enää yhtäkkiä tunnu niin yksinäiseltä.
“Entä se ‘Pimeys‘?”
“Pimeys on se mitä minä etsin,” Sinä sanoo ja nostaa Minut heiveröisillä käsillään ylös maasta, “Kerron sinulle matkalla, tule!”
“Joo, joo,” sanon ja nousen mekkoni avulla pystyyn, ja alan lipua eteenpäin. Sinä katsoo mekkoni liepeitä, sitä miten se sulautuu ruohon vihreään sävyyn, kertoen olevansa jotain ainutlaatuista. Sinä kumartuu täysin impulsiivisesti ja koskettaa hametta. Lävitseni kulkee väristys. Minä tunnen kosketuksen hameessa. Tajuan hameen kasvaneen kiinni Minuun, sen olevan jatko-osa Minun iholleni. Siinä on Tietäjän vahva taika. En ole riisunut sitä vuoteen.

“Se, se tuntuu jollekin mitä en ole koskaan kohdannut. Ihmeellistä…” Sinä sanoo ja hieroo kangasta sormien välissä. Se kutittaa minua.
“Sinä tunnet tämän, etkö tunnekin?” Hän kysyy. Nyökkään.
“Ja tämä on se mekko, jonka sait Tietäjältä?”
“On se.”
Sinä nostaa helman kasvoilleen - mikä tuntuu kuin joku nostaisi jalkaani - ja haistaa sitä. Kuvittele nyt joku väestä haistelemassa jalkaasi!
“Anteeksi, mutta voisit lopettaa jo…”
“Ai anteeksi!” Sinä sanoo ja päästää helman tipahtamaan. Tasapainoni palautuu.
“Se taisi olla vähän epämiellyttävää…”
“Joo, ehkä pikkuisen, “ Sanon ja naurahdan. En ole nauranut puoleen toista vuoteen.
“Kävellään nyt.”
“Sopii.”
Ja lähdemme kävelemään kanavaa pitkin. Ruohikko jatkuu silmissäni ikuisuuksiin, vain jossain kaukana taivaan rannassa näen puiden ja metsän rajan. Ilma on poutainen, kauniita valkoisia untuvapilviä kulkee nopeasti taivaan halki, ruoho on täynnä pilvien varjoja Päivättärelle, ja lävitseni tuulee vienosti, niin hiljaa, että matkan taittaminen on helppoa, mutta niin lujaa, että viileä tuuli puhdistaa pakolla sisukseni.
Paikka on outo, sillä täällä tuntuu siltä kuin kaikki rauhoittuisi. Ilmassa liikehtii raikkaus, puhtaus, kylmä ilma. En ole koskaan kuullut tällaisesta paikasta. Tajuan, ettei Minulla aavistuskaan missä olen.

“Missä olemme?”
“En tiedä itsekään, olen ollut täällä jo kauankin, sillä tiedän, että jossain täällä on Pimeys. Olen ollut täällä siitä asti, kun hän rikkoi… tai ei mitään.”
“Mitä?”
“Ei mitään. Siis tarkoitin, että tiedän pimeyden olevan täällä, mutta en ole etsinnöiltäni sitä löytänyt. Toivon, että Veri olisi se ratkaiseva tekijä, joka veisi meidät oikealle paikalle. Luulen, että se johdattaakin sinua sinne. Koska olet täällä sen ansiosta. Ja täältä Pimeyden löytää.”
“Voisitko viimein kertoa siitä Pimeydestä?”
“Eli Pimeys. Olen aina tiennyt siitä, mutta, en osaa paikantaa itseäni sinne missä tapahtumaa voi seurata. Sanotaan, että se on korkealla pilvien tasolla, mutta mikään vuori täälläpäin ei ole niin korkea. Ja se on täällä!” Sinä sanoo vimmalla, jota en uskonut hänestä löytyvän.
“Pimeys, se on tapahtuma, jossa Kivijumalat päivittäin luovuttavat entisistä patsaistaan, virstanpylväistään, voimiaan taivaalle ja synnyttävät yön. Levittävät peiton taivaanolentojen ja muiden väkien välille. Älä kysy miksi, en tiedä. Se on jokin vanha tapa. Eri patsaista kohoavat eri värit, kuten minun, minun kotikonnuillani, Muukalaisesta kohoaa tummanpunainen. Taivaalla, tai juuri rajalla, josta alkaa taivaan väen alueet, ne yhdistyvät, eri värit, eri henget. Siellä ne muodostavat Pimeyden, missä ovat kaikki värit. Ja uskon, että se on ainoa mahdollisuus, jolla kirous voidaan rikkoa, piinatut voivat saada värinsä eli ruumiinsa takaisin: saamalla ihonsa värit muodostumaan uudelleen.”
“Miten tiedät tämän kaiken?” kysyn ihmeissäni. Sinä säpsähtää.
“Se on asia, joka on yhteisössäni usein esillä.”
Mietin onko hänen yhteisönsä hänelle kovinkin arka paikka.

“Mutta yksi käytännön puoli… Jos se todella toimii, niin miten aiot viedä värit takaisin ystävällesi?”
Sinä hymyilee, helpottuneena, ei siitä ongelmaa. Hän ottaa selästään repun ja kaivaa sieltä lasipurkin.
“Vangitsen sen tähän, mitä Pimeydestä liikenee.”
Epäilen vähäsen nähdessä lasipurkin, mutten halua väittää vastaan. Eikä minulla ole edes parempia ideoita, joten en välitä murtaa Sinän sinisilmäisiä uskoja. Hän kaivaa vielä vähän reppua ja vetää sieltä hupullisen nutun. Hän heittää sen Minulle.
“Minusta tuntuu, että sinulla on kylmä, joten ota tämä.”
Kiitän, sillä Minulla todella on kylmä. Vedän nutun ylleni ja katson kuinka Sinä naisellisesti viikkaa hamettaan kuin haluasi olla mahdollisimman hyvin laitettu. Tulkitsen liikkeen kuitenkin hermostuneisuudeksi. Ehkä hän uskoo ratkaisun olevan niin lähellä, että hän on hermostunut. Toivon, ettei Veri tuota kummallekaan pettymystä.

“Jos saan kysyä, niin minkä vuoksi ystäväsi tuota… erehtyi rikkomaan punaisen kiven?” kysyn, sillä uskon ansaitsevani tietää Sinän tarinan, kun itsekin kerroin omani, kertaakaan valehtelun alaville maille lipsahtamasta.
“Kyllä saat kysyä. Mutta en voi vastata täysin totuutta kertoen, sillä tässä ei ole kyse minusta vaan ystävästäni. Uskon, että ystäväni vaikutteet olivat aika samanlaiset kuin sinulla.”
Tunnen pienen mustasukkaisuuden piston, vaikka siihen ei pitäisi olla aihetta. Hän, Hän on voinut tehdä vaikka mitä kamalia asioita kulkiessaan maanpäällä, kuten rakastanut toista. Mutta en tiedä ketä Kivijumalaa Sinä tarkoittaa. Kaikki riippuu siitä, onko ystävä, ystävä vain, vai salainen, vaiettu rakas.
“Rakastuiko hänkin Kivijumalaan ja yritti ikuista elämää?”
“Uskoisin niin.” Sinä sanoo ja tuijottaa suoraan eteenpäin. Katson hänen siroa suoraa nenänkaartaan ja silmäripsiä. Suu on heikosti auki ja ilme alakuloinen. Tunnen mustasukkaisuuden sijaan nyt omatunnon kolkuttavan. Jos ystävä todella on rakastettu ja rakastettu rakasti Kivijumalaa, niin silloinhan Sinän rakkaus on yksipuolista. Kuten Minunkin, ajatukseni kuiskivat Minulle. Tuuppaan ajatuksen pääni pimeimpään Tuonelan kuoppaan. Kyllä Hän Minua rakastaa. Ainakin jossain kivisessä sydämessään.

“Minkä ikäinen olet, Sinä? Vaikutat suunnilleen Minun ikäiseltä, muttet sittenkään.”
Sinä naurahtaa, katsoo minuun ja hänen mustissa silmissään pilkahtaa piikivi, syttyneenä, leimahtaneena kipinänä. Kavahdan hiukan, ja käännän katseeni.
“Tai, mistä sinä oikein tulet?”
“Minä, Sinä, olen vanhempi miltä näytän. Ja minä tulen niin kaukaa, ettet osaa kuvitellakaan. Tuntuu, että olen vaeltanut jo ikuisuuden. Olen väkeä, väkeä, jota ei täälläpäin ole edes olemassa. Toivon, että osaan kotiin tämän jälkeen. En ole koskaan ollut näin kauaa pois kotoa. Kun palaan kotiin, toivon, että saan ystäväni kuntoon ja toivon, että voisimme yhdessä lähteä matkaamaan, jotta hänkin näkisi maailmaa.”
Nyt Sinän silmissä on toivoa, ja hän katsoo Minua unelmoiden, rakkaastaan, ystävästään. Silmissä on outoa naiivisuutta, lapsellista toivoa. Se lämmittää.
“Ja toipuisi Kivijumalasta.”
Taas naurahdus.
“Niinpä kai, mutta tiedän, että sellaisesta kauneudesta on vaikea toipua. Siksi en ihmettele sinua. On epäoikeuden mukaista, että joillekin on luvattu ja annettu sellaiset voimat, ja muut on jätetty rannalle, katsomaan muiden loistoa.”

Katson Sinää ja yritän miettiä onko äänessä epäoikeudenmukaisuuden voimaa, vai kateuden kaikua, ikuinen rupeutumaton haava. Onko tämä Kivijumala, josta hän puhuu, Kaunis Impi, Komea Nuorukainen, vai joku aivan muu. Kenties, jopa Vieras?

“Mutta älä sure, meidän ei tule menettää toivoa. Ehkä pimeys parantaa jokaisen haavan. Ehkä tämä on se, joka auttaa sinuakin toipumaan. Ja elämään elämää, jonka ansaitset.” Sinä sanoo herttaisella, kannustavalla äänellä, käskien Minun kestää.
“Samoin kuin ystäväsikin.”
“Niin samoin kuin ystäväni, “ Sinä sanoo hymyillen helpottuneena.
Vaikka hän yrittää kovasti kannustaa, näen, että hänelläkin on epäilynsä. Toivon, että ystävä on vain ystävä. Silloin asia on helpompi. Silloin surusta on helpompi toipua.

Minä tunnen ruohikon mekossani, ja tunnen virkistyväni. Ja samalla ärsytykseni kasvavan Kivijumalia kohtaan. Tässäkin asiassa. En olekaan heidän ainoa leikkikalunsa tässä leikissä. Ja se saa sappeni kiehumaan.

Saavumme suurelle järvelle, joka jatkuu suurena jokaiseen suuntaan. Veri viittaa valollaan suoraan eteenpäin, järvelle. Miten pääsemme eteenpäin? Sinä tarttuu kädestäni ja viittaa vasemmalle. Siellä on pieni hiekkainen kannas, joka kulkee järven poikki.
“Mennään tuolta,” Sinä sanoo. Tottelen häntä ja alamme kulkemaan hiekkaista kannasta pitkin. Hiekka muistuttaa Minua jälleen Kivijumalista ja uskosta.

Kuin kuullen ajatukseni Sinä kysyy:
“Mitä muuta sinulle oikein tapahtui kun matkasit halki maailman- kolkkien, ensimmäiset hetkesi yksin?”
“Noo…” Aloitan ja muistelen aikaa jolloin lähdin pois, yksin, murrettuna.


Menneisyys

Ensimmäisenä yönä piilouduin rakkaaseen sananjalkametsään, mutten enää voinut käydä katsomassa Häntä. Hän poltti verkkokalvojani, poltti maasta tulleessa sydämessäni, ja tunkeutui polttaen uniini, mutta Hänen patsaansa näin vasta hetki sitten uudelleen, Pyhätössä, missä hän ei ollut sama kuin aikaisemmin. Viimeisenä näin hänet ennen Pyhättöä, silloin kun olin hullun kiiltoa täynnä.
Sananjalkametsässä tuijotin kadonneita varpaitani koko sen ajan, kunnes nukahdin. Istualleen. Herätessäni hyväksyin, etten voinut jäädä sinne, liian lähelle väkeäni, altistaen heidätkin. Lähdin matkaamaan tietämättömään.

Suurin osa koko matkani ajasta meni niihin hetkiin, kun vaelsin yksin läpi metsien, peltojen ja vuorten. Kohtasin kuitenkin monia kansoja. Ja näin yhä yöt unia Hänestä, surullisia ja suruttomia.
Ensimmäiset kuukauteni Minä vain kuljin kukkulaisella maalla, nähden muita maahisia, väkeäni, mutta piilotellen varjoissa, jotten kohtaisi heidän vihaa tirskuvaa pelkoaan. Söin juuria, ja häpeäkseni varastin lihaa ja muita ruoka-aineita väkeni parista. Sitä häpeän, mutten kadu, koska muuten olin kuollut jo heti alussa.

Lopulta jäivät tutut maisemat taakse, saavuin alaville maille, maille joista olivat korkeat puut kadonneet, kuin hirmumyrsky olisi riehunut siellä pari vuotta takaperin. Kaiken paikalla kasvoi vain korkeita maitohorsmia, joiden kirkas vaaleantummanpunainen sai mieleni kirkastumaan, ilahduttivat Minua. Silti tunsin, että maitohorsmat olivat tässä niitä paholaisia, niitä uustulokkaita, jotka hyödynsivät muiden epäonnea, surua. Muuten paikka oli täynnä heinää, ja ympärille oli ripoteltu sinne tänne ohuita kuusia. Ne olivat kuin suuren jättiläislinnun pudonneita sulkia: kevyitä kuin pian ilmaan lentäen, harmaita, haituvan näköisiä, ilman neulasiaan. Vaelsin tämän metsikön lävitse, Päivättären porottaessa, pitkiä matkoja. Välillä tuli ohuita metsä kaistaleita, joissa kasvoi tiiviisti kuusia, metsiä joissa oli kiikkiin jääneitä metsänväkiä, jotka itkivät menetystään. Jokaisen metsän jälkeen tuli aina uusi horsmameri. Pikkuhiljaa aloin vihata sitä. Alavuutta, tuhon jälkiä, maasta löytyneitä tuohituppoja, kielien tuhotusta metsästä, kadonneista puista.
Ja kertaakaan Minä en niillä mailla Kivijumalaa nähnyt. Mietin, missä he ovat. Olisin ajatellut, että heidän patsaitaan olisi ollut siellä päin enemmänkin, mutta ei. Kukaan ei jumalista ollut tullut pelastamaan tätä tuhottua maata, maata, jonka kestäisi pitkään palautua ennalleen.
Kuulin metsien väen itkun, itkun, itkuvirren, huudot, huudot Tapiolle, Kivijumalille. Tapio ei paikalle päässyt, niin kuulin, tuhoutuneet alueet olivat niin saastuneet, sen kuulin, kun metsän neidon ohi hiljalleen kuljin. Minut nähtyään, neito metsän, pelästyi, ja Minut kartettiin, sillä kimppuun käyminen oli liian raskasta sureville.

Niissä metsissä menetin puolet sääristäni, tajusin ettei ollut enää reittiä takaisin, ja mekko kasvoi uudeksi ihokseni.
Lopulta nekin metsän loppuivat, ja harteiltani vierähti kivi, vaikka niitä metsiä myöhemmin olen monesti ajatellut tahtomattakin.

Minä saavuin seuraavaksi paikalle, joka oli yksi vaikuttavimmista paikoista vaelluksellani. Se jää ikuisesti sydämeeni, ajatuksena, että asiat voisivat olla toisin.
En ensin tiennyt minne olin päätynyt. Veri Minut sinne kuljetti. Salaisilla tiedoillaan. Luulin alun olevan vain tavallista metsää, vaikka metsän väkeä ei kuulunut missään. Koivujen lehvästöjen läpi näin, että ensin kirkkaana loistava valo, alkoi hukkua, tummeta, himmetä, ja että pian tuli pimeää. Ympäristö muuttui mäntyjen valtaamaksi. Männyt kasvoivat korkeana, tie vietti ylöspäin, ja tähdet alkoivat näkyä. Ne loistivat kirkkaammin kuin koskaan elämässäni. Maan valtasivat sammal, mustikat, ja sitten puolukka ja jäkälät. Kivet pysyivät peitossa, sillä tämä ei ollut tarkoitettu niille. Taivas oli kuin keskitalven ikuinen yö, paikka oli entisten jumalten viimeinen leposija, viimeinen leikkipaikka maan päällä.
Kävelin ylös katsoen taivasta, täällä ei ollut tarkoituskaan katsoa kävellessään maahaan, niin kuin yleensä kiviä, jumalten lapsia kunnioittaakseen. Se on nykyisten jumalten Tähdykäille, tähtijumalille luovuttama paikka, armonlahja, siitä että tähdet luovuttivat paikkansa Kivijumalille.

Mietin millainen taistelu oli ollut. Miksi Kivijumalat olivat halunneet syrjäyttää tähdet, jotka eivät muuta tehneet kuin möllöttäneet taivaalla öisin. Miksi vanhat viisaat tähdet olivat taipuneet nuorten Kivijumalien edessä. Kivet olivat aina luonamme, aina vahtimassa, maassa tuntien jokaisen liikkeemme. Miten paljon parempi maailmasta olisi voinut tulla, jos tähdet yhä olisivat meidän jumaliamme. Ovathan meillä metsän Tapio, veden Ahti, taivaan Ukko, meidän valtiaamme, mihin me edes tarvitsemme jumalia. Kyllä isämme meistä huolen pitävät.

Matkasin ylös, ylös kielekkeelle, jossa suuntavaistoni meni sekaisin, sillä ei en nähnyt muuta kuin tuhannet tähdet ja niiden asetelmat. Veren viiva oheni ja katosi vähäksi aikaa, Minun oli tarkoitus jäädä. Olin siinä vain pieni maahistyttö, kuudentoista ikäinen, viattomuus rikottuna, mutta millään sillä ei ollut väliä. Tämän edessä, loputtoman avaruuden edessä, ihmettelin miten väki ei muka enää voinut uskoa, että tähdet olivat se, joka oikeasti ansaitsi uskomme, jos mikään.

Sinä päivänä, yönä, - paikassa, jossa on ikuinen yö -, siellä tanssin, tanssien tanssia päästäni, sellaista, jonka kunnioitin vanhoille jumalille, niiden haihtuville kuvajaiselle, jotka joskus kauan sitten olivat olleet suurempia ja lähempänä maatamme ja näkyneet päivälläkin. Kunnioitin heitä, ja tiesin, ehkä halusinkin, että se oli Kivijumalten pettämistä, tanssia Pirun kanssa, mutta tiesin myös, etteivät Kivijumalat tänne nähneet, ei edes rakkaimpani, Hän. Hän, jota samaan aikaan inhoan ja rakastan.

Tähdet halasivat minua, ja Veri näytti jälleen, että matkan tuli jatkua.

Laskeuduin alas vuorelta, ja jälleen minut ympäröi Päivättären valo, olin ollut poissa kuin vain hetken. Seurasin Vertani, sokeana, roikuin valossa. Jälkeenpäin mietittynä en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos sen valoviiva oli yhtäkkiä kadonnut. Olisinko minä vain jäänyt paikalleni, ja antanut petoeläinten ahmia minut suihinsa.

Sen jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään erikoisempaa. Kävelin erilaisissa metsissä, kankailla, lehdoissa, uin läpi monien järvien. Olin ollut aina hyvä uimari, mutta huomasin, että kuin jalkaterät ja puolet sääristä olivat kadonneet, niin uiminen kävi yhä vaikeammaksi. Mekko ei toiminut siinä hommassa hyvin. Ja samaan aikaan veden väki pelkäsi Minua, ja roiskutti päälleni vettä, niin etten nähnyt eteeni. Kerran olin vähällä siksi hukkua, keskellä avointa, suurta järveä - ja en usko, että veden väki olisi halunnut kirottua, hukkunutta ruumista järveensä - opin toisen kikan. Opin liikkumaan veden pinnalla, siinä mekkoni on haka. Sen avulla en toki pysty lentämään, mutta se ottaa niin minimaalisen vähän tukea millä pinnalla ikinä kulkeekin, että veden suuri pintajännitys riittää sille, eikä mekko riko pintaa. Kun veden väki tämän näki, he kavahtivat Minua, sukelsivat syvälle pohjaan, eivätkä tulleet pois ennen kuin olin ylittänyt vetehet.

Suuren järven jälkeen saavuin niitylle, jossa tapasin - tapasin ja tapasin, eli tarkkailin sivusta - väen, jota en missään tilanteessa osannut luokitella(en usko heidän olleen niityn väkeäkään). Väki oli metsästämässä Otsoa, oli aika vuotuisille Karhunpeijaisille, niin ymmärsin, luulin.
Peijaisissa on kyse vanhasta traditiosta, jota vietetään meidän monenlaisten väkien, varsinkin metsän väen parissa. Niissä metsästetään naaras tai uroskarhu, jonka kunniaksi järjestetään monen päivän juhlat, Peijaiset. Juhlat ovat sekä kouvon hautajaiset, sekä koukon eli ohdon päälliset (eli häät). Häillä kunnioitetaan yleensä metsän Tapiota, tai sitten itse Metsän omenaa, joka on meidän jokaisen kantaisä. Häihin puetaan ja valitaan joku nuori neito ja poika väestä morsiameksi ja sulhaseksi. Tämä juhlistaa sukulaissuhdetta Kontioon, ja juhlat ovat suuret ja iloiset, ja ruokaa täynnä. Metän pedon lihalla herkutellaan, ja kerrankin nautitaan yltäkylläisyydestä.
Häiden lisäksi ovat hautajaiset. Niissä karvahousu haudataan kuten muukin kunnon väki, ja Otava ylösnousee taivaaseen Ukon luo. Ylösnousemuksesta huolehtii heimon Tietäjä.
Karhun uhraus antaa kaikille heimossa voimaa, ja Karhun asian mukainen tappaminen ilahduttaa myös Tapiota, jonka antaa muulle metsästykselle armonsa. Metsänviljan kallo ripustetaan paikkaan, jossa karhun elämä riistettiin.
Olen itsekin ollut monissa Peijaisissa, ja tiedän, että se on enemmän ilon kuin surun juhla, siinä ei vain himoita karhun lihaa ruuaksi, vaan myös tahdotaan kunnioittaa suurta Kouvoa.

Jäin siis innolla katsomaan tätä juhlaa, koska himoitsin nähdä jälleen iloa, jota vailla olin ollut jo monta kuukautta. Metsäläisten itkuvirsi kaikui yhä päässäni.
Mutta ei kestänyt kauaakaan, kun selvisi etteivät juhlat olleet Peijaiset, tai eivät ainakaan sellaiset mitä ymmärsin, tai miksi ne itse käsitin.

Karhu tapettiin minimaalisen ohuella keihäällä, niin että valuva verinoro oli mahdollisemman pieni. Karhun kuoltua väki tanssi Mesikämmenen ympärillä mumisten jotain minulle käsittämätöntä, ja sitten Kusiaisten nuolija kannettiin pois. Seurasin kantajia ja väkijoukkoa, kun he kantoivat Mössikän mäntymetsän lävitse. Kuljin varjoissa, puiden takana, eikä kukaan huomannut minua, tai kiinnittänyt huomiota, sillä pitkä kaapu, jonka olin maahisilta varastanut, peitti läpikuultavaa mekkoa ja kadonneita jalkoja. Sulauduin joukkoon, ja ympärilläni kuului värssy, jota en enää koskaan välitä kuulla:

Nyt vie Kalma sut Metsän poiks
Sut taivaisiin tai tuonelaan kadotuttaa
Mutta veres luovuta ensteks
Meille jumalten kautta elämä kirkastuttaa
Sun veres metsän veren kauttava
Kiville maan on uhrauduttava


Kuuntelin tätä hymniä, joka kaikui vuorotellen oikealta ja vuoroin vasemmalta. Se sai selkäpiini karmimaan ja toi palan, oksennuksen olon, kurkkuuni. Kuljin mukana ja lopulta saavuimme patsaalle, Isän jumalpatsaalle, Isän luo, kädet rukoilemassa. Ja se näky oli kamala. Ihmiset polvistuivat kantajia ja Tietäjää luukuun ottamatta, ja Minä näin kamalinta tähän asti, mitä olen ikinä nähnyt jumalten vuoksi tehtävän; Maa patsaan ympärillä, luminen maa, sillä oli jo talvi, se oli täynnä lukuisia Kouvon luurankoja, ja osaksi jopa mätäneviä ruhoja, joihin edes muut pedot eivät olleet koskeneet. Paha mädän haju levisi keuhkoihini ja meinasin oksentaa. Kaikki karhut olivat tapettu turhaan, Mesikämmeniä ei oltu haudattu, eikä heidän lihalla oltu edes herkuteltu.
Pahin oli itse Isän patsas: Koko Isän kivinen ruumis oli täynnä valunutta verta, täynnä ruosteenväristä tahmeaa verta, jopa Isän silmät punaisena. Patsaassa roikkui irvokkaasti koruja ja koristeita, nekin verisinä. Meinasin huutaa kauhusta. Silloin Tietäjä otti pitkän puukon ja halkaisi kontion ruhon. Tietäjä laittoi alle astian, ja veri alkoi valua puukippoon. Mumina alkoi taas, ja jatkui kunnes Otso oli tyhjä verestä. Tietäjä kaatoi kaiken veren Isän päälle, muiden katsoessa silmät kiiluen. Kaikki huudahtivat ja kiittivät suureen ääneen Isää:

Kiitos Isä, Kiitos Isä!! Antakoon Isä osan Metsän Pojan voimista meillekin!! Kiitetty olkoon Isä!

Silloin nousin ja juoksin pois, eikä kukaan edes huomannut Minua.

Lupasin, etten enää koskaan kunnioittaisi Kivijumalia puhtaalla sydämellä, sillä tiesin heidän olevan tahraisia verestä kuin Isä-patsas.
Minä pakenin riitin nähtyäni, pakenin ja löysin luolan, ja istuin siellä kuukauden, karhun raiskauksen vilkkuessa silmissäni. Tuijotin vanhaa, ohutta kantoa ja lunta. Anoin Häntä, pyysin häntä selittämään, mitä tämä tarkoitti.

Jos Kivijumalat todella ovat, niin kuin uskon heidän olevan, niin silloin he ovat väkivaltaisia, verenhimoisia, tekopyhiä, välinpitämättömiä tai vain nauttivat muiden epätoivosta. Miksi muuten he eivät koskaan vastaa meille, vaikka he ovatkin meidän Jumaliamme ja me heitä niin rakastamme? En ymmärrä enää mitään, en ole koskaan tuntenut Kivijumalan todella suojelevan ketään, tai auttaneen ketään. He ovat turhia. Jos heitä ei ole niin Hän ei edes tuntenut minua, sanojani, Hän ei koskaan… välittänyt? Koska Häntä ei ole? Joko heitä ei ole, tai sitten he vain leikkivät meillä. Tämänkö Veri halusi minulle näyttää? Sen, että usko on vain harhaa, tarve, jolla väki luulee pysyvänsä hengissä? Minun tarpeeni rakastua? Harhaa?


Minä

Sinä tuijottaa vihaisesti Vertani. Veri ei näytä siitä paljoa välittävän, vaan näyttää vain valoaan eteenpäin. En kiinnitä asiaan sen enempää huomiota, ehkä Sinä on uskovainen henkeen ja vereen.
“Siitä asti on uskoni kärsinyt vain enemmän. Ei sitä nykyään edes oikeastaan ole. Siis mieti nyt Minun ja ystäväsi tilannetta. Me molemmat olemme joutuneet tähän ongelmaan jumalten takia. Olemme rakastuneet jumaliin, ja heidän vuoksi elämämme uhranneet, heidän lapsensa kautta, eivätkä he välitä pelastaa meitä, taikka edes ilmestyä ja tappaa samoin tein, jottemme kituisi. Kaikki palvovat jumalia, mutta Kivijumalat eivät anna vastakaikua, he eivät välitä.” sanon ja katson Sinää, joka selvästi aikoo kiehua pian yli. Minua alkaa hiukan harmittaa, että olen ollut niin suorasukainen ja sanonut asiat niin kuin ne ovat. Sinä kääntää katseensa minuun ja hänen silmänsä leiskuvat:

“Ehkäpä sinä et ymmärrä. Ehkä jumalat yrittävät etsiä ratkaisua tälläkin hetkellä, tähän ongelmaan, joka on vallannut alaa väen joukossa jo monia, monia aikoja - oli sitten kyse ikiaikaisen elämän hallinnasta vain omaksi ilokseen, tahi rakkauden vuoksi. Ehkäpä sinuakin yritetään auttaa kokoajan, vaikka et sitä tiedostakaan. Ehkä teidän uskomat jumalat eivät voikaan tehdä niitä kaikkia ihmetekoja joita halajat. Ehkä he eivät voi mitään, tai eivät tiedä siitä mitä heidän nimissään tehdään. Ehkä hekin ovat kuten mikä tahansa maailman väki, joka tahtoisi vain elää niin kuin elää!”
Sinän tyttömäiset kasvot vääristyvät ja niissä näkyvät maskuliiniset piirteet. Pelästyn, mutta en anna periksi, sillä tätä olin hautonut jo kauan sisässäni, ja en enää jaksanut.
“Miksi Kivijumalten piti sitten ylipäätänsä ottaa valta tähdiltä? Mikseivät he sitten jääneet elämään sitä rattoista elämää ilman ongelmia, kunnioitusta ja kumartelua?”
“Ehkä kaikki ei ole niin kuin te väet uskotte! Ehkä ne ovat vain kauan syntyneitä taruja, joihin uskotaan sokeana kun muuta ei ole. Kun tarvitaan jotain joka antaa voimaa ja valaa uskoa. Ehkä tähdet eivät olleet niin puhtoisia, kuin sinä luulet. Ehkä maailma olisi pahempi paikka jos he vielä olisivat olemassa. Ehkä Kivijumalat toivovat, ettei väki uskoisi mihinkään omiin kuvitelmiinsa, vaan voisivat elää omin avuin. Ei panisi kaikkea meidän harteillemme!”
“Miksi teidän, tai siis heidän patsaitaan, sitten ilmestyy joka paikkaan, jolloin ihmiset uskovat sokeina heidän olemassa oloon?!”
“Ehkäpä he eivät ole niin puhtoisia kuin luulet, eivät hallitse itseään. Ehkä he eivät voi esimerkiksi asettua kuin mäntymetsiin. Ehkä hekin ovat kirottuja, vailla mahdollisuutta asettua, heidät revitään vaikka kuinka moneen paikkaan, heiltä vaaditaan, he eivät voi rakastaa, ehkä kaikki mitä heidän entisille ruumillensa, patsaille tapahtuu, ehkä he tuntevat sen ja haluavat tuntea takaisin, mutta he eivät voi, koska he ovat jo muualla, muualla, mistä he eivät pääse pois, ehkä hekin tuntevat, ehkä jos he ilmestyisivät väelle, heidän ruumiinsa revittäisiin kappaleiksi, tarkoituksena saada pala jumalaa, tai kiduttavaa, kirottua, iänikuista elämää, joka ei koskaan lopu, heittelehdintää sinne tänne vailla tukipilaria, ikuista kidutusta, ikuista kidutusta, ihmisten vaatimista, rukoilua, hymnejä, itkua, itsetuhoa heidän vuokseen, jumalten puolustelua itsensä vuoksi, sotaa, heidän syyttelyään. Ehkä kaikki mitä luulet on vain väen päässä, ehkä jumalat, ja heidän kiviset lapsensa ovat vain kirottuja, tai sitten tavallisia, mutteivät niin tavallisia, ettei heitä voitaisi rukoilla tähtien sijaan. Ehkä elämämme on yhtä helvettiä!!”
Sinä huudahtaa, jonain toisena ja tyrkkää Minua pienellä kätösellään. Olen hämmentynyt ja putoan, putoan veteen kannakselta. Ja vesi on syvää. Enkä pysty uimaan. Ja minä vajoan. Sillä mekkoni ei kestä tätä vettä, se vain liikehtii levottomana. Olen edelleenkin äimistynyt, ilman mahdollisuutta toimia, sillä maailmankuvani on keikahtanut kahtia.

Mutta joku sukeltaa veteen yläpuolellani. Näen Hänet ja sitten suljen silmäni. En halua nähdä, olen kai jo kuollut. Joku vetää minut ylös, käsivarret nostavat, mutta pidän silmät tiukasti kiinni. Ja olemme jälleen pinnalla, avaan silmäni ja siinä on Sinä, tuttu muukalainen.

“Oletko kunnossa, voi anteeksi!” hän huutaa, ja yskin vettä. Jälleen hän pelasti minut hukkumalta.
“Joo, olen, rauhoitu.”
“Voi anteeksi, minun ei ollut tarkoitus. Minä vain kiihdyin, ja tuota… olen vain aina joutunut puolustelemaan ihmisilleni uskoani, koska ystäväni on niin pahassa jamassa, ja kaikki vain purkautui ja, ja, ja...”
“Joo, ymmärrän, Minäkin vähän ylireagoin ja ruokin vastareagointiasi. Pyydän anteeksi. Ja eihän tässä kuinkaan käynyt.”
“Ei kai…” Sinä sanoo, ja hän kuulostaa taas normaalilta, itseltään, pienoiselta, kimeä-ääniseltä. Hän pitää Minua sylissään ja ihmettelen jälleen hänen voimiaan. Vehnäiset hiukset kiiltelevät Päivättären säteissä, silmäripsissä vesipisaroita. Voi kuinka suloiselta hän näyttääkään!
“Kuule Sinä, huomasitko sattumalta, että oliko Minulla silmät auki silloin kun sukelsit veteen. Että näinkö Minä sinua?”
“Et nähnyt. Kun sukelsin veteen, niin silmäsi olivat kiinni.”
“Hyvä, koska taisin nähdä harhoja. Se oli kai vain kuolemanpelkoa.”
Hymyilen ja Sinä hymyilee takaisin.

“Voitko kävellä vetten päällä?” Sinä kysyy.
“En, enkä ymmärrä miksi,” mekkoni tuntuu niin lötköltä kuin tavallinen mekko vedessä.
“No siinä tapauksessa, sopisiko, että kietoisit kädet kaulani ympäri ja pitäisit siitä kiinni, jotta voisin kuljettaa sinua samalla kun uin”
“Kyllä se käy;” sanon ja asetan käteni hänen harteilleen. Sinä lähtee uimaan ja nauramme molemmat, koska meno on aika verkkaista. Kysyn jaksaako hän Minua, ja hän vastaa, että helposti. Iloitsen, että riitamme on jo kadonnut ajatuksista, sillä en olisi halunnut menettää ainutta ystävääni, jonka olin saanut. Mietin, että olenko kevyempi nyt, kun jalkojani ei enää ole, vai en. Unelmoin ajasta, jolloin jalkani vielä olivat olemassa, samalla kun pidän tiukasti kiinni Sinästä. Jos jalkani vielä olisivat, niin silloin olisin kiertänyt ne Sinän ympärille. Kuten unessani… Vajoan ajatuksiin ja unelmiin, kunnes Sinä sanoo jotain.
“Pian rannalla,” Sinä sanoo ja havahdun. Minulle tulee hetkisen kauhun, ilon ja onnen tunne. Sitten oudoksunta. Tämä tuntuu niin tutulta, tämä asento ja tunne ihollani. Kaikotan ajatuksen ja keskityn siihen, että pysyn kyydissä. En halua ajatella mitään, vaikka ihoni ja ruumiini iloitsee nauraen kuten unissakin.

Sinä pääsee rannalle ja irrottaudun nopeasti. Hymyilen peittääkseni harhautumiseni, ja nousen nopeasti. Niin nopeasti, että silmissä pimenee, ja Sinä tarttuu Minuun, kun horjahtelen. Tunne sisälläni alkaa myös vahvistua, kun ihoni yrittää vahvistaa asiaa. Ajatukseni karkaavat ilman lupaa miettimään aiempia tilanteita, ja summaamaan unia ja todellisuutta yhteen. Ja yhdennäköisyyttä. Päässäni tanssivat pienet ukot lallattamassa, lapset, jotka lallattavat miten tyhmä olen, enkö kuule kaikuja päässäni, jotka kertovat totuuden. Vajoan päähäni, ja harhaudun ajatuksiin, hukkuakseni.

Herään, kun Sinä koputtaa olkapäähäni.
“Katso tuonne,” hän sanoo ja näyttää metsän ohi, valkoiseen vuoreen, joka kohoaa taivaaseen asti. Melkein. Se näyttää kuin lumen kaatopaikalta.
“En ole käynyt täällä aikaisemmin,” Sinä sanoo: “Luulen tämän olevan se paikka.”
“Paikka, josta pääsee Pimeyden luo?”
“Niin” Sinä hymyilee innoissaan, ja katson hänen piikivisilmiään. Ja Minä kysyn:
“Miten kauan oletkaan ollut täällä etsimässä tätä paikkaa?”
Hänen hymynsä kaikkoaa nähdessään että olen totinen. Hän kääntää katseensa ja katsoo kädessään olevaa simpukkaa.
“En tiedä tarkkaan, mutta kauan. Uskoakseni yli vuoden. Uskoisin, että suunnilleen siitä asti, kun rikoit sen kiven. Kun kirous laukesi.”

Sinä katsoo Minua tutkien. Silmissä on kysymysmerkki, ne kuvastavat: “Keksitkö?”. Käännän katseeni. Katson ensin sinne mistä tulimme. Päivätär kertoo iltapäivästä: järvi ja kaukana näkyvä puuraja näyttää hämyiseltä, lämpimältä, taivas on nyt pilvetön, mutta silti siinä on ikään kuin harso, joka ei anna valon liikkua, vaan pitää sen seisahtuneena.

Ehkäpä sinuakin yritetään auttaa kokoajan, vaikka et sitä tiedostakaan

Sitten katson sinne minne olemme menossa: metsään, ja valkoiselle vuorelle.

ehkä kaikki mitä heidän entisille ruumillensa, patsaille tapahtuu, ehkä he tuntevat sen ja haluavat tuntea takaisin

Olen ollut täällä siitä asti, kun hän rikkoi…

ehkä hekin tuntevat

Sävähdän ja kylmät väreet kulkevat lävitseni. Mutta… ei.
“Tässä,” Sinä sanoo ja ojentaa minulle simpukan kuorta. Hän on aukaissut sen ja sen sisässä on pieni valkoinen helmi. Se on kaunis, pedillään, se saa Minut hymyilemään. Minussa on edelleen tärinä, mutta otan sen käteeni. Katson sitä ajokämmenelläni ja Sinä sulkee käteni.
“Ota se. Helmi on kuin sinä. Helmi on muodostunut hiekanjyväsestä, eli samanlaisesta hiekasta kuin hiekkakiviset Kivijumalat. Jokaisessa väessä on sitä samaa kuin Kivijumalissa, usko vain emme ole niin erilaisia.”
“Kiitos,” sanon ja pidän käteni kiinni. Ruskea ihoni näyttää likaisen keltaiselle tässä hämyisessä valossa. Nostan katseeni Tummiin kivisiin silmiin. Sanon Sinälle silmilläni: En halua keksiä, en uskalla keksiä sitä. Ei nyt, kun kaikki on vaakalaudalla. En kestäisi sitä.
Näen pettymyksen Sinässä, näen hänen jähmettyvän, muuttuvan kylmäksi kuin kivi, sellaiseksi kuin kunnon vieraan pitää. Ehdotan, että lähdemme metsiin, kohti vuoria. Hänen silmät ovat pettyneet, suu sanoo kyllä.
“Toivon todella, että saan ystäväni pelastettua.” Hän sanoo kun lähdemme kävelemään.
“Niin minäkin.”

Metsissä on hiljaista kuin haudassa ja aavemaista, valkeaa, mutta haaleaa, joten Sinä pyytää Minua kertomaan loput matkastani, jotta ilma täyttyisi äänestä. Ja jotta meidän välillämme olisi helpompaa. Jotten tärisisi niin kovaa.


Menneisyys

Elettyä aikani luolassa Tammikuun puoliväliin asti, - suojassa pahimmilta lumisateilta, jotka tuiskusivat hiljaisina haivenina alas maahan, kuoleman peittääkseen, nukuttaakseen pakolla kasvit, jotta ne eivät tukehtuisi kylmyyteen - päätin lähteä. Halusin muuta ajateltavaa. En kestänyt ajatusta, ettei Hän olisi ollut olemassa. Kielsin sen. Kuinka olin kaiken aikani hänelle uhrannut, sillä en kestänyt olla ilman Häntä - ilman Häntä, eikä jotain tunteetonta patsasta. Enkä halunnut ajatella, että Hän ei olisi ollut tuntenut sitä kaikkea mitä olin Hänelle kertonut ja osoittanut. Mutta Minun on sanottava, että niin Minä oikeasti ajattelin. Yritin uskotella itseäni, mutta se ei toiminut. Siksi Minun olin lähdettävä pois sieltä luolasta. Siellä ei tuoksunut kodin ihanan tutun multaiselle, vaan kalliolle, kylmälle, kiviselle, ja monesta syystä ikävälle. Kyllästyin kuihtumaan nurkkaan, joten lähdin eräänä päivänä.
Sinä päivänä olin ollut matkallani jo melkein viisi kuukautta.

Ja matkasin seuraavat kolme kuukautta lumessa näkemättä mitään sen erikoisempia kohtaamisia. Silmäni olivat täynnä valkoista hämyä, en nähnyt muuta. Lumiset kuukaudet valuivat silmieni edessä samanlaisina. Näin joitakin sukulaisiani, mutta kiersin ne kaukaa, jollen käynyt hankkimassa itselleni ruokaa. Kuljin, en pysähtynyt edes pakkasiltoina. Hiukseni muuttuivat paakkuisiksi, ihoni mutaiseksi. Olin likainen, niin likainen, mutta Minulla ei ollut mitään minkä vuoksi peseytyä. Vaikka Minun olisi pitänyt ajatella, että eläisin elämäni viimeisen vuoden kunnolla, kokien niin paljon kuin mahdollista, mutta ei, Minulla ei ollut mitään tapaa miten nauttia. Olin yksin, varsinkin kun vielä uskoin, ettei Nuorukainenkaan minusta välittänyt. Olin menettänyt haluni elää, sillä ainoa syy miksi halusin elää ei ollut olemassa.

Ainoa ongelma oli vain, että en pystynyt riistämään omaa elämääni vaikka yritin. En ole siihen tarpeeksi vahva. Terävät kivet putoavat käsistä ja hukkumisessa keuhkot menevät tahtoni edelle. Joten jatkoin, ja annoin hiljaisen kiduksen tehdä tehtävänsä. Suljin sydämeeni toivon, että vain katoaisin, sillä Minua pelotti se mitä Tietäjä oli sanonut. Että vaeltaisin ikuisesti piinattuna maanpäällä, voimatta kiinnittyä mihinkään. Niin kuin Kivijumalat, nyt kun tiedän. Mutta Minua ei näkisi enää koskaan kukaan, olisin vain tyhjä, kumea sisältö, ilman kuorta, jonka kautta ajatukseni maailmaan purkautuisivat. Olisin vain piinattu sielu katsomassa muiden onnea. Huutaen onttoja huutojani, anontojani, pyyntöjä, Minulle kuuroille korville. Maailman tuhoon asti, siihen kunnes Väet tuhoaisivat toisensa ja maailman.
Mieluummin halusin kuolla.

Kolme kuukautta menivät vaeltaen metsissä ja vältellen, vilustuen ja sairastaen, ja aina silloin, kun en tehnyt sitä, joko haudoin itsetuhoisia ajatuksia tai näin unia. Tuttuja, nyt kiduttavia unia, oli niissä kyse mistä tahansa, surullisista tai suruttomista. Kaikki oli mustia, mustavalkoisia, menneitä, ne eivät toteutuisi. Heräsin ja itkin, jok’ikinen aamu. Patsaita en nähnyt, yhtäkään, ja epäilen sen johtuneen siitä, että metsät olivat lähinnä kuusikkoa. Jos on sitä uskominen, etteivät Kivijumalat voi asettua kuin männiköihin.

Maaliskuun lopulla saavuin merelle. Oikealle merelle. Pienet männyt, kitukasvuiset ja koivikot, ne paljastivat Minulle salaisuutensa, ohuen viittansa, tilkkutäkkinsä takaa. Nuollut kalliot hukkuivat veteen, siellä minne saavuin, kivi kumarsi. Minä katsoin merelle, ja ensimmäistä kertaa tunsin lohdutusta. Meri oli niin suuri. Uskon, että ennen olisin tuntenut suurta kaihoa ja pelkoa, paniikkia siitä miten meri saa olosi niin minimaaliseksi ja tarpeettomaksi. Mutta Minun tilanteessa se lohdutti. Aamurusko loi kultaisen sillan merelle, se oli jo laskemassa. Tunsin oloni pieneksi, ei minulla ollut niinkään väliä, vaikka kuolisin. Jos haihtuisin ilmaan, niin palaisin ajatuksineni tänne, sukeltaisin mereen ja tutkisin sitä.
Silti ikuisuus on pitkä aika.
Olisi ollut kai Hänenkin kanssaan.

Merellä pauhasi, aallot olivat yhtä suuria kuin korkeimmat katajat. Kevät tuulet puhalsivat ja puhkuivat, näin kuinka jää katkeili ja rikkoontui, meren pauhut irrottautuivat pois vankilastaan, ne halusivat ulos. Valkoiset jää lautat murskaantuivat kallioita vasten, jäät ujelsivat, kauhistelivat meren aggressiota. Tervehdin merta ja katsoin teräviä, pystypäisiä jäälauttoja. Olin lumoutunut ja istuin kolme yötä ja kaksi päivää samalla paikalla. Söin ruokaa repusta, jonka olin varastanut maahissukulaisiltani. Sitten lähdin liikkeelle ja kuljin meren vierusta. Kuvittelin, että kuuluiko merikin Ahdin valtaan, vai oliko sillä oma valtiaansa. Kuljin kalliolla, hyppelin, ja välillä putosin koloihin, mutta nilkkani ei nyrjähtänyt tai sääreni ei ruhjoontunut tietystä syystä. Polviani ei enää ollut.
Minä tanssin katkonaisilla reisilläni ja käsilläni ja kunnioitin merta. Välillä meri oli tyyni kuin jälleen jäätynyt, välillä aallot niin korkeita, että olin lentää kumoon tuulen työntäessä itseään maastoon.

Kalliot muuttuivat hiekaksi, lumen muutenkin sulaessa ajan saatossa pois, ja vihdoin Minä kohtasin jälleen elämää, minusta vajaavaista. Toki lokit olivat kierrelleet ympärilläni jo alusta asti, mutta hiekalla, dyyneillä kohtasin väkeä.
Oli edelleen kylmä, joten haudoin päälläni viittamaista kaapua. Siksi uskaltauduin lähelle tätä outoa väkeä.

Pilvet kaartelivat nopeaa vauhtia ylläni, yllämme, ja dyynit olivat korkeat. Keltaisilla hiekkadyyneillä istui kymmenittäin väkeä, keltainen ja röpyläinen iho päällään. Heidän silmänsä olivat kiinni. Violetit kietaisupaidat ja housut lepattivat tuulessa, niin naisilla kuin miehilläkin. Mutta nämä olivat hiljaa, tai tarkemmin kuunneltuna äänsivät pitkää nuottia. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, sillä muistin vale- Karhupeijaiset. He eivät reagoineet Minuun, vaan olivat risti-istunnassa paikallaan, passiivisina, itseensä kietoutuneina. Silloin näin korkeimmalla dyynillä, tuettuna, jottei se sortunut katoavaiseen hiekkaan, Vanhuksen patsaan, jolla oli samanlaiset vaatteet kuin muulla väellä. Kaikki oli jälleen selvää, kävi järkeen ja samaan aikaan Minua ällötti.

Kävelin lähemmäs, ja yksi väestä, rantojen väestä katsoi Minuun. Vanhalla miehellä oli pitkä maahan ulottuva parta, lumenvalkoinen. Hän näytti vahdilta, ja päätin mennä kysymään tästä kaikesta häneltä. En tiedä mistä outo rohkeus, ehkä Minun tarvitsi vain puhua jälleen jonkun kanssa. Kuljin lähemmäs ja nieleskelin, jottei Minun tarvitsisi kakoa, kun alkaisin puhua. Katsoin alas, ja tarkistin, ettei Minun jalkojani näkynyt(tai ettei näkynyt ettei jalkoja ollut)
“Hei.” sanoin.
“Hei,” mies sanoi ja painoin etusormen sisäänpäin kääntyneille huulilleen.
“Millä asialla liikut?”
“Minä, Minä vain kuljin ohitse, ja jäin pohtimaan, että mitä täällä tapahtuu,” sanoin ja yritin katsoa miestä mahdollisimman viattomasti.
“Jaa-a, me palvomme Vanhusta, joka saapui luoksemme siunaamaan meidän elämäämme, jotta eläisimme vanhoiksi ja viisaiksi. Siksi rukoilemme hänen seurassa, jotta löytäisimme sisimmästä saman viisauden kuin hän, jotta harvat onnistuneet, viisauden tavoittaneet saavuttaisivat ikuisen elämän kuten hän.”
“Aha,” sanoin ja huomasin vihan punan leviävän kasvoilleni. Minua vihastutti ja teki mieli huutaa, että he hukkaavat vain elämänsä sellaiseen, jota ei voi tavoittaa, eivät he koskaan voi saada ikuista elämää. Jumalat ovat vain harhaa, halusin sanoa, mutta sen sijaan kiitin vanhusta tiedoista ja lähdin eteenpäin. Vilkuilin vielä taaksepäin ja katselin näitä “rukoilijoita”, jotka olivat laihoja kuin tikut. Milloin he oikein pitävät ruokatauon? Tunsin kipua, koska surin, että ihmiset uhraavat elämänsä harhaan, eivätkä siksi elä elämää, joka heille on annettu.

Omaakin vatsaani puristi nälkä. Mutta nautin kivusta. Tuntisinko enää nälkää kun olisin kadonnut? Vai olisiko Minulla ikuinen nälkä, jota en voisi koskaan tyydyttää? Toivoin, että kuolisin nälkään ennen kadotusta.

Maa muuttui jälleen kallioiseksi, seurasin Verta. Metsän raja näkyi vain kaukana ja maa alkoi viettää alaspäin. Sukelsin kiviviidakkoon. Näin edessäni suuren solan, kaukana alapuolella. Siellä virtasi suuri virta, merestä hyökyvää jäätävää vettä, ja mietin peloissani, että miten pääsisin sen yli. Kävelin pitkin koloa kallioiden välissä, jossa oli maata ja jossa kasvoi viime vuoden lyhyttä järviruokoa. Se oli kuin polku. Lumi oli jo kaikonnut kallioilta, mutta merituuli sai ihoni pienille kummuille paksun villaviittanikin alla. Kalliot olivat harmaat ja kun vahingossa kosketin niitä tunsin sähköiskun. Kivet, ne kiusoittelivat Minua.
Erotin jo ylhäältä, että alhaalla seisoi hahmo, jonka vieressä lepäsi puinen vene. Kuljin alas varovasti ja toivoin, että pääsisin kyydillä. Katsoin vielä nopeasti Verta, joka osoitti solalle, virtaa pitkin, ja piilotin sen viittani alle.

Mies veneen vierellä oli kalpea, harmahtava. Hänen silmien alla lepäsivät mustat varjot, ja hän näytti miltei sairaalta. Ruumis oli vain luuta ja nahkaa. Ja silloin jo arvasin mitä väkeä tämä mies oli.
“Tervehdys,” mies sanoi äänellä, joka sai hampaani kalisemaan.
“Hei, “vastasin ja kiedoin viitan tiukasti ympärilleni.
“Mielitkö virran yli tai virtaa pitkin?” hän kysyi.
“Virtaa pitkin luulisin”
“Onko sinulla jotain antaa maksuksi?”
“Millaista maksua tarkoitat?” kysyin pelokkaana, vaikka tämä voisi olla ratkaisu. Miehen suu vetäytyi karmivaan hymyyn. Hän katsoi Minua arvioiden ja sanoi sitten:
“Arvaatkin siis jo varmaan, että olen kalman väkeä. Älä pelkää, en halua henkeäsi, olen hyvällä asialla. Tarkoitan maksulla lähinnä ruokaa, tai jotain arvotavaraa. Minä olen hyvällä asialla, sillä kyllästyin katsomaan vierestä, että muu väki joka tänne eksyy, kuolee aina virran syöksyihin. Vaikka aave olenkin ja ihmisiä myös kuolemaan noudan. Sitä paitsi sinua en niin helposti tappaisikaan, niin vahva tuo kirouksesi sentään on. Se ei anna sinun niin vain liueta hyppysistään. Se haluaa pakottaa sinut siihen, mikä sen tarkoitus on.”
Kylmä käsi puristi sydäntäni ja jäin hetkeksi käsi rinnalla kakomaan henkeäni. Vihdoin käsi hellitti sydämeltä ja tunsin kuinka viittani alla ensimmäiset osat reisistäni valuivat pois. Kyyneleet herahtivat.
“Itke vain, olen nähnyt itkua monta kertaa aiemminkin. Mutta hyppää nyt veneeseen, jos sinulta ruokaa löytyy.”

Niinpä minä nousin veneeseen, itkien samalla hillittömästi. Alku matkasta oli kuin koskilla laskettelua, mutta huomasin, että kuljettaja oli todella nopea liikkeissään ja ohjasi venettä kuin olisi aina tehnyt sitä. Mietin mahtaako kalman väkikin kuolla. Matkalla kaivoin repustani nauriin ja leivänkannikan, ja kalman palvelija sanoi sen riittävän. Heitin ne ämpäriin, jossa oli jo ennestään mädäntynyt lihanpala. Mies ei taida välittää ruokansa laadusta.
Minä itkin ensimmäiset hetken kuin vauva, kovaa, mahasta asti, enkä lopulta enää pystynyt, koska sisässäni ei ollut enää nestettä, eikä happea. Kesti kauan ennen kuin olin saanut katkonaisen hengityksen kuriin. Mies katseli vuorille tunteettomasti, eikä reagoinut minuun.

Lopulta itsekin aloin tuijottaa rinteille, joita Päivätär ei valaissut, sillä vuono oli niin syvä ja terävä. Siellä tummaa ja ikävää. Mutta kaunista.
Sinne ei ollut vielä kevään kosketus yltänyt, mutta rinteet eivät olleet myöskään lumiset. Kivisiä rinteitä peittivät kauniit, hauraat, siniset ja läpi-kuultavat jäämuodostumat. Jotkin olivat korkeita, jotkin matalia, oli kaaria, pisaran muotoisia jääpaloja, röpyläistä ja sileää jäätä. Jotkin kulmat näyttivät niin teräviltä, että ajattelin, että ne pilkkoisivat kappaleiksi kenet tahansa, jos ne tippuisivat alas rinteiltä. Virta oli hidastunut ja jotkin muodostelmat kulkivat ohitseni aivan läheltä.
“Älä koske” mies sanoi tietäväisesti, huomaten mitä Minulla oli mielestäni, joten pakotin käteni pysymään viittani alla. Aloin hahmottaa jää-muodostelmissa väen näköisiä hahmoja, kuin jäätyneitä olentoja. Sitten yksi niistä kulki läheltäni ja huomasin, että jäämuodostelmalla oli silmät ja suu ja nenä ja kaikki muu. Ja, että silmät seurasivat kulkuani. Tajusin, että tämä väki oli kalman väkeä, aaveita, siis läpikuultavia itsestäänkin. Ne olivat siro-rakenteisia, miltei nälkää kärsiviä ja seisoivat paikallaan. Välillä joku nousi ja lähti pois. Joka hetki joku siis kuoli jossain.
“Täällä portti Tuonelaan on hyvin ohut ja siksi me viihdymme täällä.” Mies sanoi yhtäkkiä. Minä nyökkäsin vastaukseksi. En halunnut sanoa mitään, koska pelkäsin ääneni kaikuvan kovana tässä hiljaisessa solassa ja sen vihastuttavan kalman väen ja niiden hyökkäävän kimppuuni. Joten pysyin liikkumatta.

Yhdessä kohtaa, veneen keinuessa vedessä, huomasin korkealla rinteellä kivisen patsaan. Se oli jäädä huomaamatta, sillä se sulautui kallioon, kuten kalmat jäähän. Patsas oli pieni, se oli nuori Lapsi- patsas. Se seisoi yksin rinteellä, sen näköisenä, kun Kivijumalpatsaan kuuluukin, mutta kukaan kalmoista ei tuntunut välittävän patsaasta pätkääkään. Ja ehkei heidän mielissään tarvinnut. Näytti, että kalmat olivat ainoat, jotka olivat tajunneet, ettei Kivijumalat todella määrää maailman mahtia. Väki kuolee samalla lailla kuten aina ennenkin, vahtivat Kivijumalat tai ei. Mihin jumalia tarvitaan?
Mietin miten Lapsen patsas oli tänne Kalmojen maalle ylipäätänsä joutunut. Ajattelen pientä heiveröistä tyttöä, joka kulkee hylätyillä, kylmillä mailla, jonka ympärillä nälkäiset aaveet, Tuonelan palvelijat. Mitä Kivijumalat maan päällä ylipäätänsä tekevät? Harvoin kuulee kenenkään puhuvan siitä mikä heidän tehtävänsä on täällä. Sanotaan vain, että he ovat hyvätekijöitä, suojelijoita.
Mitä Hän teki maahisten mailla, ennen kuin muuttui patsaaksi? Oliko hän auttamassa jotakuta meistä, tai metsän väestä. Vai kulkiko hän vain mykkänä, vailla määränpäätä, voimatta paljastaa kuka Hän oikeasti oli. Kuinka kauan siitä oli kun Hän oli siihen paikkaan jähmettynyt, ja suurempi kysymys oli, että mitä siellä suolla oli tapahtunut, ettei Nuorukainen ollut jähmettynyt kuten kunnon patsaan kuuluu. Oliko hänellä rakastettu?
Mutta ei sillä väliä, sitä paitsi, enhän edes ollut varma oliko heitä, vai olivatko jumalat vain harhaa. Vain sillä oli väliä, että olin patsaan löytänyt, ja sen syvyyksiin vajonnut.

Lopulta tumma kuljettajani ajoi rannalle. Edessä oli maata, se kohosi ylöspäin ja korkealla näkyi valoa. Jotakin vihreää kasvillisuutta kasvoi maanvyöryltä näyttävällä maa-alueella. Katsoin vasemmalle ja näin virran jatkuvan sinne jyrkästi. Katsoin viittani alla olevaa Verta, ja se käski Minun nousta maihin. Kiitin miestä ja hän vain huitoi kättään.
“Toivon, että näkisimme maahinen vielä joskus, sillä se joka jää vaille kalman kosketusta, kärsii kovasti. Kuolema on helpotus, eikä surun aihe,” hän sanoi ja työnsi veneen vesille. Hän lähti lipumaan virtaa eteenpäin, ehkä siellä odotti seuraava kuljetus. Heilutin hyvästit, vaikka mies ei enää katsonutkaan Minuun. Aloin nousta ylös Kalmojen mailta.

Saavuin metsään, jossa vietin oman aikani. Opin metsästämään eläimiä, ja kutsumaan lepytellen pienen tulen väen antamaan minulle kipinää, sillä ehdolla, että he saivat tanssia nuotiollani ja luoda korkeita roihuja. Kuiskasin loitsun:
“Tuli ei polta tuttuansa, heimoansa herjaele!”
Tulen väki oli ainoa, joka ei välittänyt, vaikka paljastinkin jalattomuuteni. He olivat omissa maailmoissaan, eivät huomioineet Minua. Vaikka he iloitsivat, hymy ei kavunnut koskaan kasvoilleni. Minä olin mykkä ja omissa tyhjissä ajatuksissani. Elin vain unissa.

Metsä oli sankka, mutta silti jo kaukaa puiden latvojen setvitystä välistä Minä näin edessä kohoavan korkean vuoren, jolla oli lunta huipullaan, vaikka muuten oli lumi pieniä kasoja lukuun ottamatta kadonnut mailta.
Metsän väki hyppeli puissa, lauleskeli, ilakoi ja tanssi haltijatanssiaan, vailla huolta, eivätkä hekään kahta kerta vilkaisseet Minuun, jolla oli kuitenkin aina viitta päällä. Keräsin joka kerta mukaani haltijoilta pudonneet ruuan kappaleet ja elin osittain niiden varassa. Pysyin vahvana ulkomuodoltani, vaikka sisältä olin yhtä mössöä. Kaipasin Häntä niin, että sydänalaani koski.

Ainoa kaunis hetki metsässä oli se kun eräänä iltana, ilta-auringolla, saavuin koloseen metsässä, missä kasvoi vain korkeita pihlajia. Pihlajat kukkivat valkoisena, untuvaisena, kuten taivaalliset mesiangervot. Puut olivat kauniit ja niin kevyet. Tuntui kuin metsässä olisi kierrellyt heikkoja kaikuja, ehkä Akan lumoavaa suojelupuhetta. Käperryin yhden puun juurelle ja suljin silmäni. Alimmat oksat kutittivat Minua lehdillään, hemmotellen Minua. Minulle tuli herkkä hetki ja annoin suojamuurini rikkoontua. Kuulin jälleen ajatukseni, jotka huusivat Minulle, ja kaunis hetki oli tiessään. Kokosin hitaasti suoja-muurin uudelleen, pala palalta. Se kasvoi korkeaksi ja nukahdin uupumuksesta. Seuraavana aamuna lähdin, ja kaikki oli ennallaan. Jumalat olemattomia.

Kuulin vähän metsän väen puheita ja sain niistä käsityksen, että suur-metsän keskellä oli suuri vuorijono, jossa elelivät vuoren väki. Niiden lähelle eivät metsän väki menneet, sillä vuoren väki oli kammottavaa ja itsekästä - jopa metsän väen mittapuulla.
Veri kuitenkin näytti ohjaavan Minua sinne koko ajan, joten suostuin sen ajatukseen, sen liukua Minun ajatuksiin, jotta muuta ajatuksissani ei liikkunut.

Saavuin siis lopulta aukealle alueelle, alueelle, jossa aukenivat kallion väen kiviset alueet, alueet, joille ei metsän väki astunutkaan. Ne olivat karut, mutta vuoren rinteillä näin suurimman kylän, jota olen eläessäni nähnyt. Se levittäytyi pitkänä joka suuntiin. Kiveen kalkitut talot olivat kauniita, ja väkeä kulki niiden ympärillä kuin muurahaisia. Veri osoitti kaupunkia, joten lähdin sinne päin.

Lähestyessäni huomasin, että rakennukset olivat todella suuria, suurempia kuin aavistin. Huomaamattani saavuin keskelle vilinää, kiirettä, henkevyyttä, touhua ja melua. Katsoin tätä ja tunsin oloni kamalaksi, sillä olin tottunut verkkaiseen elämään maan alla, missä ei ollut mitään kiirettä. Jossain jotkut rakensivat uusia taloja, toiset kulkivat vain ohitse, jossain vuoren väki kauppasi ruokatavaroita vaihtokauppana. Silmiäni särki ja kirveli, en tiennyt vuoren väkeä tällaiseksi, suljin silmäni.
“Millä asioilla sinä täällä olet?” kysyttiin vierestäni. Avasin silmäni ja huomasin siinä seisovan nuoren väenosasen, Minun ikäisen, seitsemäätoista hipoen suunnasta tai toisesta.
“Kuljin ohitse ja poikkesin katsomaan tätä… loistoa.”
“Jaa, no ei ole ihmekään. Mitäs väkeä sinä olet? Veden väkeäkö?” tyttö sanoi töksäyttäen ja koskettaen sinisiä hiuksiani.
“E-en, olen maahisia.”
“Ai jaa, en tiennyt että maan väellä on sininen tukka,” tyttö virkkoi, enkä välittänyt korjata häntä. Hyvä, jos hän luuli Minun olevan normaali. Tyttö itse oli myös ruskehtava iholtaan, tukeva, kuten muutkin täällä näyttivät olevan, kaulassa kultakoru, varmaan vuoresta louhittu. Sitten katsoin jälleen kaupunkiin, jossa väki kulki ohitseni, kylmänä, välittämättä.
“Voinko kysyä, mikä teidän loistonne syy on?” kysyin uteliaisuudesta. Tyttö katsoi Minuun ylimielisenä ja aloitti:
“Me olemme siunattuja, suoraan jälkeläisiä itse Kivijumalista, olemmehan mekin kivistä tehty. Sanotaan, että Kivijumalat olivat alun perin perhe, joka meistä irtaantui, kun löysivät jalokivisuonen. Siitä pulppusi ikuisen elämän kivivirta, jonka jumalat joivat saavuttaen ikuisen elämän. Sittemmin lähde ehtyi, kun jumalat olivat siitä appeensa saaneet, eivät muut perässä voineet seurata. Sanotaan, että lähde oli alun perin tällä vuorella, ” tyttö sanoi osoittaen vuorta, ” ja, että juuri siksi tuolla päin on Jumalten ensimmäinen pyhättö, jossa jok’ikisen jumalan patsas lepää…” tyttö selitti ja huitaisi oikealle päin.
“Todellako, onko siellä jokainen seitsemästä?” kysyin. Hänkin…
Tyttö katsoi suuttuneena, kun olin keskeyttänyt hänet.
“Kyllä, kaikki seitsemän, mutta varoituksen sana, sieltä ei helposti elävänä selviä, jos sinne päin lähtee. Mutta siis loistostamme…”
Olin kyllä kuullut Pyhätöistä, ja niiden vaaroista, mutta tällä hetkellä oivalsin, että se oli ehkä se paikka, jonne olin matkalla. Veri kuumotti puseroni alla. Toivo kapusi. Ehkä jumalat sittenkin olivat. Vaikka kamalina, brutaaleina.
“… ja heti kun Immen patsas oli tänne meidän vuorellemme jähmettynyt, tiesimme olevamme väen suolaa, ja yhtä jumalten kanssa, valioyksilöitä. Siinä on pähkinän kuoressa miksi olemme niin menestyneitä.” tyttö lopetti.
“Kiitos paljon,” sanoin ja lähdin liitämään kohti metsän rajaa sinne minne tyttö oli osoittanut, ja kaivoin Veren. Se osoitti sinne suuntaan minne olin menossa. Voin vain kuvitella, miten ylpeä tyttö jäi perääni tuijottamaan, kun oudosti liihotin kohti metsää, sillä en katsonut perääni.

Juoksin koko matkan metsän lävitse. En ymmärrä missä voimani oikein syntyivät, sillä olin jo heikossa kunnossa. Mutta vahvistuin, koska ajattelin tämän olevan matkani tarkoitus. Ehkä jumalat elivät, ja pelastaisivat Minut, vaikka ne Minua kuinka yököttivät. Ehkä heillä on keino.
Kohtasin metsässä yhden jumalpatsaan. Se oli korkea muukalainen, joka oli yksin, vailla muiden kunnioitusta. Se seisoi tummanharmaana ja kivisenä männyn alla. Kävelin sen luokse ja katsoin sen olemattomiin silmiin, jotka kuitenkin saatoin miltei kuvitella.
“Suojelethan Minua?” kysyin ja kosketin muukalaisen olkapäätä.

Sitten juoksin pois. Ja hikisenä ja uupuneena saavuin utuisen ohrapellon juurelle ja lähdin sen lävitse. Pyhättö odotti Minua siellä.


Minä

Lopetan tarinan hengähtäen, olemme saapuneet metsän läpi. Edessä pelkkää valkoista. Valkoinen hiekkavuori. Hiekkaa jalkojeni alla, jonka läpi puskee vielä ruohoa. Hengitän syvään, sillä olen vihdoin vapautunut koko siitä tuskasta, jonka lävitse elin sen ajan kun kuljin. Kaikki ne kammottavat kohtaamiset. Ne ovat ulkona Minusta, lentäneet tuulen mukana.
Sinä, hän tarttuu kädestäni ja puristaa. Hyökyaalto potkaisee lävitseni. Minun tekisi mieli irrottaa käteni, koska se tekee kipeää, mutten pysty; iho on tuttu, kylmä, ja tunnen oloni lohdutetuksi ja onnelliseksi, sen käden seurassa. Vasta nyt suojamuurini raosta tunnista hipiän, jonka olen tuntenut tajuamattani monet kerrat aikaisemmin. Omalla ihollani.
Yritän katsoa Sinän hentoa ruumista, ja ymmärtää.

Katselen valkoista vuorta ja otan toisella kädelläni maasta vähän valkoista hiekkaa. Hiekan koostumus on mielenkiintoinen: se on viileää, pehmeämpää kuin tavallinen hiekka, eikä lainkaan niin kevyttä.
“Mitä tämä on?” Minä kysyn.
“En osaa yhtään sanoa…”
Mietin hetken ja sanon:
“Tämä on kuin kaatopaikka.”
“Minkä kaatopaikka?” Sinä kysyy.
“En Minä vaan tiedä. Sinun jos kenen pitäisi tietää.”
“En minäkään todella tiedä kaikkea. Me emme olisi tässä jos tietäisin kaiken,” Hän sanoo ja katsoo Minua yrittäen hakea ymmärrystä. Kuulen äänestä kuinka kuori Sinän päältä on rapissut. Jään roikkumaan kädestä, en haluakkaan enää irrottaa. Piikivet välkähtävät, ja Sinä sanoo:
“Voisimme yhtä hyvin jatkaa matkaa vuoren yli, jos Verikin on sitä mieltä. Pimeys on vahvimmillaan yön rajalla, ja nyt on jo ilta.”
“Hyvä on,” sanon ja vedän Sinän käteni varassa hiekka vuorelle. Hän hymyilee Minulle. Juuri kuten kuvittelinkin, vaikkakin erilaisissa kasvoissa. En todellakaan kuvitellut sen alla olevan tällaiset kasvot.

Valkoinen hiekka sattuu silmiini, kun se heijastaa Päivättären valoa. Hieraisen silmiäni, ja irrotan molemmat käteni. Käteni jää hylättynä roikkumaan kyljelleni, mutta pian tuttu käsi on jälleen tarttunut siihen. Hymyilen. Voi kunpa tämä onnistuisi, voisimme olla yhdessä jopa, jos tämä onnistuisi. Tai ainakin tietäisin, että Minusta todella välitettäisiin. Kylmä käsi puristaa sydänalaani, en kestäisi jos joutuisin ikuisuuden vain katsomaan perässä kuinka hän kulkee ympäriinsä, enkä enää koskaan voisi tuntea hänen kosketustaan. Puristan Sinän kättä, hän puristaa takaisin. Jalkani lipsuvat hiekan voimasta.

Olemme jo korkealla, ja näen alas sinne mistä tulimme. Näen meren jonka pitäisi jossain kohdissa muuttua kivimassamereksi, sen mistä tulin. Vihreän ruohomeren sen edessä. Näen suuren kanavan, joka johtaa meriveden pitkältä matkalta järvelle, jonka keskellä kulkee täältä ohuelta kuin langalta näyttävä kannas. Mietin mahtavatko Sinän jalat olla kipeät. Voivatko Sinän jalat olla kipeät? Sitten vilkaisen metsiin, jotka ympäröivät koko aluetta, ja huomaan, että ne katkeavat neliömäisesti kahtia. Näen suuren osittain läpinäkyvän kalvon, joka on metsien keskellä. Se erottaa metsän.
“Mikä tämä paikka on?” kysyn ihmeissäni.
“En tiedä tarkalleen, olen ollut täällä useasti. Täällä Kivijumalat voivat levähtää kerran sadassa vuodessa.”
Katson ihmeissäni Sinää.
“Kerran sadassa vuodessa, uhrasitko leposi tähän?”
“Kyllä, sillä en kestä enää. Haluan eroon siitä helvetillisestä kirouksesta, joka on vaivannut väkeä jo ties kuinka kauan. Kukaan meistä ei tiedä vastausta siihen. Se pirun luoma kivi!! Se osaa aina näyttäytyä esiin niille jota sitä himoitsevat.”
Katsahdan maahan ja tunnen häpeän leviävän kasvoilleni. Jos en olisi kajonnut siihen kiveen… Mitä silloin olisi tapahtunut? Olisinko silloin edes tavannut Sinää? Käännän pääni Sinään ja katson häntä tutkien. Se purkki voi olla todellinen, entä jos kyse on vain siitä? Supistan suuni, etten sano mitään.

“Olen syvästi pahoillasi, että kohtasit sen patsaan, sillä jos et olisi tavannut sitä patsasta, varsinkin yhtä tunteikkaimmista patsaista, niin tätä ei olisi koskaan tapahtunut.”
Olen väittämässä vastaan, mutta sitten harkitsen uudestaan. Jos en olisi kohdannut patsasta, niin silloin voisin vielä onnellisena asustaa maankolossa.
Sitten muistan todellisuuden, sen ajan ennen patsasta. Isän iskun ja ymmärryksen, että niitä voisi tulla lisääkin. Olin osannut rakkauteni ansiosta vältellä isää koko sen kaksi vuotta. Ja mitä olin kohdannut vuoden aikana! Olin oppinut vaikka kuinka monen asian, oppinut metsästämään, ja kohdannut eri väkiä, ja samalla ymmärtänyt monta seikkaa Kivijumalista, vaikkakin kärsimyksen kautta. Silti rakkauteni ei ollut rakoillut, vaikka olin ollut ilman kontaktia Häneen koko sen ajan. Sen oli pakko olla todellista, vaikkakin tyhmää, vastuutonta, kylmää. Mutta kyllä Minä lämpöä löytäisin. Jos hyvin kävisi, ajattelen ja katson Sinää. Toivoni on herännyt nyt entistä vahvempana, tiedän olemme lähellä ratkaisua. Tuleva voi ratkaistua näillä näppäimillä.
“Minä en.”
“Mitä?”
“Minä en kadu. Sillä tämä kohtaaminen korvaa kaiken. Ja jos se mitä sanoit silloin ystävästäsi on totta, niin silloin voisin tehdä kaiken jopa uudelleen.”
Sinä punastuu, hymyilee ja hetken voin nähdä hänet erilaisena, sellaisena kun alun perin ajattelin.
“Kiitos. En tule pettämään sinua. Minä teen kaikkeni.”

Jatkamme matkaa ja alkaa tuulla navakasti. Vilkaisen sivuilleni ja nautin tuulesta. Katson ylös ja näyttää aivan siltä kuin lähestyisimme huimasti sitä korkeutta jossa pilvet liikkuvat, mutta se tuntuu oudolta. Emmehän me nyt niin korkealla ole… Tai olemme. Vilkaisen alas ja näen että metsän puut näyttävät neulasen kokoisilta. Vetäisen kasvoni takaisin nopeasti. Maan matosta, varsinkin maan alaista matosta, ei ole luotu tähän hommaan.

Sinä huomaa pelkoni ja tarttuu käteeni vahvemmin. Kestä vain, en anna sinun pudota, hän viestittää. Tartun hänen käteensä molemmin käsin, niin kuin olisin jo putoamassa. Jatkamme matkaa, minä horjuen. Katson länteen ja näen, että auringon lasku on jo lähettyvillä. Kiristän tahtia.

Yhtäkkiä huomaan, että allani oleva hiekka alkaa puristua kasaan ja muodostua valkoiseksi kvartsiittikallioksi. Katson epäileväisenä, kun Sinä astuu kalliolle. Onko se tukevaa? Sininen mekkoni liikahtelee, lepattaa tuulessa, kuin tuuliviiri. Tunnen oloni huteraksi, korviini sattuu kova tuuli. Pelkään sen yltyvän yhtä suureksi kuin merelle, sellaiseksi, joka meinaa heittää sinut kuperkeikkaa. Pysyn kiinni Sinän kädessä, sillä Minulla ei ole jalkoja, joita asettaa tukevasti kalliolle, vaan mekkoni, joka ajattelee selvästi paiskautua tuuleen. Pelkään lentäväni sen mukana, pois Sinän luota.

Sitten huomaan edessäni seisovat pitkät piiput, jotka puhaltavat jatkuvalla syötöllä ilmaan suuria höyrypöllähdyksiä. Tapahtumasta aiheutuu kova meteli, metallinen narina, joka nousee ja laskee, kova, kuin laite ensin saisi voimansa takaisin, ja sitten vajoaisi takaisin murskaantuen. Ääni on epävireinen ja kova, tärykalvoja puskeva, ja huomaan sen aiheuttavan maahan tärinän, jonka vuoksi Sinäkin tärisee käsieni alla. Valkoiset ja tummat höyryt paiskautuvat ulos piipuista, piipuista, jotka törröttävät harmaan metallinmetallin värisinä kalliosta. Höyryt kohtaavat kolmen metrin korkeudessa kovan tuulen ja ne paiskautuivat sen mukana eteenpäin.
Täältä pilvet tulevat, ajattelin lumoutuneena.

Piippuja on pienempiä ja suurempia ja ne pinkaisevat ilmoille erilaisia pilviä. Osa pilvistä ponkaistaan ilmoille nopeammalla nopeudella jolloin ne tarttuvat toisiin tuuliin ja lähtevät eri suuntiin. Tuo hiekka on siis pilvien teosta aiheutunutta sivutuotetta, tämä todella oli kaatopaikka. Toivon, ettei se ole myrkyllistä, sillä en todellakaan osaa sanoa, mistä pilvet muodostuvat.
“Ohhoh, kaunista.” Sinä sanoo ja näen hänen tuijottavan piippuja ihmeissään suu auki. Hymyilen. Ja pelottavaa.
“Löytyypä siis Kivijumalillekin uusia maisemia.” sanon.
“Kyllähän niitä löytyy, vaikka olemmekin vaeltaneet jo miltei tuhat vuotta.”
Katson maahan suruissani, sillä kuulen väsymyksen hänen äänessään.
“Jos olette vaeltaneet tuhat vuotta, niin miten patsaitanne on kuitenkin vain melko vähän? Kauan te voitte viettää aikaanne yhdessä paikassa?”
“Me voimme lähteä kohteestamme milloin haluamme, mutta me kivetymme itsestämme vähintään vuoden kuluttua. Emme voi olla yhdessä paikassa kovinkaan kauaa. Ja mitä kauemmin olemme yhdessä paikassa, sitä kivullisempaa on hengen siirtyminen uuteen ruumiiseen. Me emme voi mitenkään määrätä minne saavumme seuraavan kerran. Olemme ikuisessa kierteessä. Mutta harvemmin pääsemme samaan paikkaan kahta kertaa. Meidän ruumiimme on joka kerralla erilainen ja vasta muutoksen alla muutumme takaisin itseksemme. Siksi kukaan ei yleensä tunnista meitä. Mieti nyt, näytänkö minäkään yhtään itseltäni? Me vaellamme paikassa sen aikaa, kun se tuntuu hyvältä, usein lähdemme vähintään puolen vuoden kuluttua, jolloin lähtö ei ole niin kivulias. Olemme kontaktissa toisiimme vain pyhättöjen patsaiden kautta, joiden yhteys on melko heikko. Emme koskaan saavu samaan paikkaan, kuin toinen Kivijumala, emme edes niin lähelle, että voisimme saavuttaa toisiamme vuoden aikana. Se on osa syy miksi patsaitamme on niin vähän, sillä olemme levittäytyneet niin suurelle alueelle, ettei yksittäinen väki voi sitä käsittää. Ja osaksi jotkut patsaistamme, on tuhottu - se riipaisee aina - niin niiden luullen saavuttaen loistoa ja osaksi siksi, että niiden on uskottu olevan kirottuja. Kestää yleensä neljäkymmentä - viisikymmentä vuotta, jonka jälkeen patsaamme murenevat itsestään. Tunsin tänä aamuna, että joku patsaistani murentui jossain päin maailmaa. Yhteytemme on kuitenkin aina vahvin lähiaikoina erotusta ruumista,” Sinä sanoo ja katsoo Minuun merkittävästi. Minä punastun ja käännän katseeni pilviin.

Huomaan, että lähestymme rajaa, jossa kvartsiitti kallio huikenee nopeasti alaspäin, jyrkänteelle. Katson Vereen ja huomaan, että sen valo viiva lyhenee ja lyhenee ja lyhenee… Kunnes saavumme reunalle, jossa Veren viivaa ei enää muodostu.
“Olemme perillä,” sanon ja irrotan toisen käteni Sinän kädestä ja suljen polttavan Veren käteeni. Tunnen kauhukseni, että ruumiini katoaa rintojen kohdille saakka. En tunne enää nälkää. Äkkiä nyt! huudan mielessäni.
“Ilta päättyy kohta.” Sinä sanoo ja osoittaa taivaanrantaa, jonne Päivätär on juuri laskeutumassa puiden ja vuorten taa. Jännitys kasvaa jäljelle jääneissä suonissani, koska vatsassa ei enää voi jännitys tiivistyä.
“Nyt se alkaa,“ Hän sanoo.

Huomaan, kuinka joka puolelta hämyisestä maailmasta alkaa nousta erivärisiä paksuja savupylväitä. Vuorien takaa, metsistä, niityiltä, mistä ikinäkin. Ne kohoavat väri väriltä erivärisiksi ja saavat taivaan näin muuttumaan ensin kirkkaan keltaiseksi, joka syvenee terran oranssiksi, ennen kuin tumman punainen kaappaa vallan. Punainen saa iskun indigonsiniseltä, mikä saa taivaan liilanvioletiksi. Iskun saavat käteni suojaamaan kasvojani. Sinä vetää Minut lähelleen, ja vaikka hän onkin minua pienikokoisempi tässä muodossa, tunnen hänen oikean ruumiin, jos en harhaudu katsomaan harhakuvaa. Tunnen Hänet seurassani vahvana. Tämä on Hänenkin näytös.
Sininen syö taivaasta vähimmänkin punaisen ja nauttii hetken vallastaan, ennen kuin keltainen iskee jälleen taivaan tullen vihreäksi. Pian on taas keltaisen vallanmerkki taivaalla. Tämä hullunmylly jatkuu jonkin aikaa, Valon huvetessa yhä uudelleen. Värit saavat kuitenkin koko ajan yhä likaisemman sävyn, ruskea tarttuu kiinni väreihin, ne eivät ole enää puhtaita.
En voi ymmärtää miten väki ei voi nähdä tätä näytöstä, jonka pitäisi tapahtua jok’ikinen ilta. Vai onko ilta-auringon luoma värikartta taivaalla, auringonlaskun väritys, heijastus, jonka ihmiset näkevät katsoessaan taivaalle? Se on kai ainoa selitys, minkä Minä keksin. Mutta joka tapauksessa, tämä on täältä katsottuna upeampi näytös kuin missään maailman kolkassa auringonlasku nähtynä.
Lopulta Päivätär vajoaa lopullisesti nukkumaan ja ruskea sävytys muuttuu mustaksi. Koko maailman pimenee ja tunnen uhkan. Savupilvet taivaalla alkavat liikkua levottomasti, tuijotan taivaalle ja tunnen pelon ja epäilyn nakertavan sisälmyksiäni, kuin Rahko kuuta, näin ei voi olla oikein. Pimeys pysyy pimeänä, joten irrotan Sinän kädestä ja alan tanssia käsilläni ja ylävartalollani. Niin kauan kuin sydämeni yhä lyö, olen hengissä. Pyhitän tanssin heille, Kivijumalille, ja heidän esityksellensä.
Pyydän antakaa, minun saada voimaa Pimeydestä, saada siitä pieni osanen, osanen, joka toisi voimani ja ruumiini jälleen, pyydän, syvemmin kuin mitään muuta. Antakaa Minun olla Hänen kanssaan.
Niin Minä kuiskaan.
Käteni nousevat yhdessä eteen, lapaluuni paiskautuvat yhteen, kädet levittäytyvät eripuolille kuin aallot, hiekkana ne varisevat alas ja nousevat tuulen mukana taakse lennähtäen. Kuin puut ne nousevat ylös koti taivasta, kunnioittaen myös tähtiä, jos heillä sana valtaa olisi. Huokaan syvään jokaisella hengen vedolla, liikkeet kuvastuvat hengityksestäni. Kädet levittäytyvät, lapa-luut eroavat toisistaan, luoden suuren välin ja lopulta kädet lopettavat, halaten itseään. Tunnen voiman, jonka tanssi aiheuttaa, mutta tunnen, että se liikehtii vain Minun lähelläni, eikä se leviä tarpeeksi kauas. Olen liian heikko, kyynel valuu, osaan jo miltei aavistaa miten tämä päättyy…

Maailma räjähtää, kuuluu suuri tärisyttävä vumps, joka saa Sinän lentämään taaksepäin ja Minut siirtymään pari metriä taaksepäin ilmassa. Räjähdys repii niitä sisuksia, mitä Minulla vielä on jäljellä. Se saa ihoni miltei irtoamaan lihastani.
Sitten kaikki hiljenee. Sinä nousee hitaasti pystyyn ja huomaan, että hän on tokkurainen. Katson alas ja näen, ettei ruumiini ole palannut. Yhtäkkiä tunnen kovan lämmön rinnallani ja katson alas, Veri liekehtii. Sen valo heittelehtii ja iloitsee. Kuulen sen laulun, lapsenäänisen: Lalallalallalla-laalaalala… Katson sitä ihmeissäni, ja huomaan sen alkavan hajota mineraaleiksi. Tajuan asian liian myöhään, ehdin vain huutaa EI, ja sulkea käteni sen ympärille, vaikkei siitä ole apua, sillä mineraalit kulkevat sormieni lävitse, kuin veden lävitse. Käteni hohtaa punaisena. Valon ja punaisen mineraalien kasa välkehtii iloisena Pimeyteen, Veri on palannut kotiin.

Jos jalkani vielä olisivat olemassa, olisin pudonnut polvilleni, mutta niin ei käy. Jään paikalleni, enkä osaa noteerata, kun Sinä juoksee vierelleni huutaen, EIEIEIEI, Minä vain olen, olen ja olen. Isku kasvoihin. Tajunnan räjähdys. Koko matka, kaikki, ne olivat vain Veren keinoja päästä takaisin kotiin, takaisin sen synnyinseuduille Pimeyteen. Se oli vedättänyt Minua koko ajan. Koko helvetillisen ajan. Enkä Minä saa ruumistani. Kaikki toivo valuu Minusta.

Katson Sinään, Hän yrittää saada Minua tolpilleni, mutta näen, että piikivisilmistä on toivo jo kadonnut. Samalla tunnen kuinka ihoni ja ruumiini vetäytyy, sydämen alue jää vielä, keuhkoni viedään, kykyni puhua tuhotaan, kyljet, käsivarret katoavat, jättäen sentään vielä kämmenet ja tunnen kuin takaraivoni syödään.
Sitten kvartsiittikallio pettää, ja me putoamme sen lävitse pois. Sinä tarttuu kädestäni, viime hetkellä, käsi on vielä taianomaisesti kiinni Minussa, olemme vielä yhdessä.
Me laskeudumme maahan, tai Sinä laskeutuu, Minä vain ilmestyn siihen kohtaan. Olemme kauniissa metsässä, jossa punavartiset männyt seisovat suorina ilman muita puita seuranaan. Metsässä on hiljaista, ketään muuta siellä ei ole, ei eläintä tai väkeä.

Sinä nousee ylös ja tulee sen luo mitä Minusta on jäljellä: kämmenet ja riekale kasvoista. Tunnen kirouksen syövän näkökykyni ja kaikki pimenee: kuulen enää Sinän huudon, hätääntyneen kiellon, näin ei voi käydä.
Mutta Minä en voi mitään. Näin pitkältä ei ole enää paluuta. En edes ehdi ajatella sitä, mikä Minua odottaa, koska tunnen vielä tutut kädet käsissäni. Ne lohduttavat Minua. Tunnen sipaisun kasvojeni viimeisillä osasilla, otan suullani viimeiset haukkaukset happea, ennen kuin tunnen huulet huulillani, sellaiset jotka eivät ole rohtuneet, mutta sellaiset, jotka ovat luonnottoman kylmät. Kiviset. Muodostan huulillani viestin, samalla kun kosken vielä katoamattomilla sormilla Hänen miehen leukapieliään.
Kuiskaan:
Rakastan Sinua, etsin sinua ikuisuuden, jos ei muuta enää ole.

Sitten Minä, Minä katoan lopullisesti tämän maailman olevaisesta osasta. Henkeni saa viimeisin riivauksen. Ikuisen elämän.


Epilogi

Nuorukainen, erehdyttävästi tytöltä näyttävä Sinä, pitkähiuksinen takku-tukka, heinistä kudottu, hän vajoaa polvilleen. Toivo on hänen vahvasta sisuksestaan kadonnut, sillä äsken vielä vähän maailmaa koristanut ruskehtavaihoinen, sinihiuksinen, maan neito, hän on kadonnut, kohdannut jo vuoden yllään kietoutuneen kirouksen täyteenpanon. Neito on kadonnut ruumiiltaan, mutta henki on vielä olemassa, väentietoisuuksissa. Ja niin kuuluisi neidon nyt myös ikuisuuksiin pysyä, sillä hän oli kajonnut ja rikkonut arkkikiven - punaisen Veren, miksi hän sitä kutsui -, joka käyttää viipymättä harhautunutta hyväkseen ja imee olennon elinvoiman. Se on loinen: se käyttää kantajaa, rikkojaansa, viemään sen syntysijoilleen, Pimeyteen, ja samalla imee viimeiset voimat olennosta. Mutta lupauksensa se pitää; se antaa ikuisen elämän kantajalleen.

Sinä, hän nousee vahvana. Vihaisena, petettynä, sillä hän oli todella rakastunut. Mutta sellaisia tunteita ei Kivijumalille anneta, se voisi rikkoa heidän kirouksensa ja saada palvojat kyseenalaistamaan jumalten voimat. Siksi tilanne oli pysäytettävä. Sinän on pakko niellä häviönsä, hänen ikuisen kidutuksen on jatkuttava. Kivijumalten on uhrauduttava, jotta muu väki voi saada jumalansa, uskon, harhaisen uskon, johon luottaa, jolle syysätä ongelmansa ja kysymyksensä. On jo tarpeeksi höllentävää, että Sinä sai olla neidon seurassa näinkin pitkään. Rakkaus on paha polttaessa jumalan sisällä.

Silti on vielä yksi asia, jonka tämä armotta jätetty jumala voi tehdä. Sinä, hän nostaa kätensä, ladaten niihin suuren osan voimistaan, ja vetää ne päänsä lävitse. Käsien alta paljastuu ensin vahva leuka, harmaa iho, sitten punaiset huulet, suora nenä ja suuret suljetut silmät. Heinähiukset lyhenevät, ja niiden tilalle ilmestyy kudottua hopeaa, kiiltävää, harhaan johtavan metallista.
Iho muuttuu koko Sinässä harmaaksi ja ruskea kaapu muuttuu kermanvaaleiksi, leveiksi housuiksi, valkeaksi ihonmyötäiseksi paidaksi ja tummanharmaaksi villaröijyksi. Ruumis saa kokoa, voimakkuutta, miehen-kokoisen ruumiin.
Silmät aukenevat ja ne ovat vaaleaa maasälpää, ja mustuaiset piikiveä, kiillettä. Pitkät ripset ovat hopeiset, kuten hiuksetkin. Mutta silmissä on ylitse vuotava määrä kärsimystä, sellaiset ne ovat aina, se erottaa todellisuuden ja Neidon unet. Silmissä on uuttakin, ne ovat saaneet uuden kärsimyksen värityksen, kvartsiitti osuus yhä katoavaisempana, ne ovat vajonneet yhä syvemmälle, ne ovat kuin ikuisen syvää vettä. Ja se väritys silmissä tulisi aina loistamaan, usein ylitsekin muiden kärsimysten.

Nuorukainen on saanut uuden rypyn otsalleen, pystysuuntaisen. Suru kuvastuu ja hän ojentaa kätensä suorina eteen ja tarttuu ilmaa olkapäistä. Sulkien silmänsä, Hän antaa voiman kulkea lävitseen. Hänen eteensä muodostuu hahmo, joka saa neidon muodon. Ja se onkin neito. Hänen tietoisuuden kuvastuma itsestään, Neidon silmät soikeina, jalat ja kaikki paikallaan. Nuorukainen avaa silmänsä ja katsoo kaihoten Neitoa.
Tämä on tehtävä, poika ajattelee. Hän oli kuunnellut Neidon kertomusta tarkasti, lähinnä vakuuttuakseen Neidon rakkaudesta, ja oli huomannut kuinka Neito tätä tilannetta pelkäsi.
Mieluummin halusin kuolla.
Niin hän oli sanonut. Ja Nuorukainen tiesi, ettei Neito häntä löytäisi enää, vaikka ikuisesti yrittäisikin, ja Nuorukainen oli tietäväinen - ikuisuuden kirous - sitä hän ei halunnut kellekään. Eikä Neidolla olisi ketään.
“Anteeksi.” Nuorukainen kuiskaa rakkaalleen ja puristaa käsillään hologrammia. Neidon muoto muuttuu kiviseksi, ja hän ymmärtää mitä Nuorukainen tekee. Uni välkkyy. Kasvot vääntyvät tuskasta, mutta Neito hymyilee viimeisellä tietoisuuden osasellaan Nuorukaisella, tukeakseen yritystä.

Sitten Neidon haamu, se kaatuu maahan, helpotusta huokuen, silmät menevät kiinni. Maahan jää kivi, kaunis eklogiitti lohkare, punaista ja vihreää omaten. Kivinen Nuorukainen katsoo kivenpalaseen, silmistä puskien kivi-kyyneleitä. Nuorukainen nostaa kiven ja painaa sen rinnalleen.
Nuorukainen haukkaa happea ja jännittää itsensä. Ja muuttuu jähmettyen graniitiksi.
Kivijumalpatsaaksi, jolla sylissään kiviruumis. Ja lohduton katse.