Luku 9
Aaron oli vieläkin ihmeissään. Hän oli melkein nostanut maanalaisen lammen maan päälle. Hän oli voimakkaampi kuin oli aluksi luullut. Käsien sytyttäminen tuleen oli ollut vain maistiainen siitä mihin hän pystyi. Se oli samaan aikaan siistiä ja pelottavaa. Jos hän ei opettelisi hallitsemaan voimiaan, hän saattaisi tehdä paljon tuhoja. Pimeän voimat olivat pysyneet piilossa, mutta välillä Aaron tahtoi saada tietää niistäkin enemmän. Samaan aikaan häntä pelotti se mihin hän pystyisi. Jos valkeilla voimilla pystyi saamaan sellaista kaaosta aikaan, Aaron ei voinut kuin kuvitella mitä pimeän voimilla saisi aikaan.
Mounica oli vieläkin vihainen Aaronin lapsellisesta käytöksestä. Hän oli käskenyt Aaronia pitämään korua kaulalla varmuuden vuoksi vuorokauden ympäri. Hän oli selvästi säikähtänyt Aaronin tempausta. He istuivat Aaronin tekemän kuopan pohjalla ja Mounica piti tulta yllä. Hän oli loihtinut tulipallon leijailemaan kuopan pohjalle ja se valaisi pimeää iltaa. Mounica otti laukustaan kuivan leivän palasen ja jakoi sen kahtia. ''Enempää ei ole.'' Hän sanoi. ''Meidän on pakko käydä jossain kylässä ja hakea lisää.''
''Ei minulla ole rahaa.'' Aaron sanoi. ''Sinä poltit koko omaisuuteni maan tasalle.''
Mounica otti laukkunsa syliin ja kaivoi sieltä jotain. Pienen pussin joka kilisi ja kahisi. ''Minulla on oma omaisuuteni mukana.'' Hän sanoi hymyillen.
''Tiesitkö, että lähtö tulisi, kun kannoit tuota mukanasi?'' Aaron kysyi helpottuneena. Hän oli jo alkanut suunnittelemaan miten varastaisi jonkun kylän torilta leipää, mutta niitä suunnitelmia ei tarvinnutkaan toteuttaa. Heillä oli sittenkin rahaa ja he eivät välttämättä kuolisi nälkään. Kumpikaan heistä ei osannut metsästää sillä he olivat tottuneet siihen, että torilta sai ostettua melkeinpä valmista ruokaa. Olisi silti riski käydä kylissä, sillä vampyyrit saattoivat odottaa heitä siellä. Paitsi jos he onnistuvat käymään siellä päivällä auringon paistaessa. Sitten heillä ei olisi mitään hätää.
''En tiennyt, mutta kannoin tuota mukanani siltä varalta jos lähtö tulisi. Koskaan ei tiedä milloin kyläläisille paljastuisi, että olen noita ja tulisi äkkilähtö.'' Mounica kertoi. Aaron ei edes halunnut ajatella asiaa. Häntä ei hyväksyttäisi missään muualla kuin siellä missä noidat piileksivät. Jos edes sielläkään koska hän oli sekaverinen. Hän ei oikein kuulunut kummallekkaan puolelle. Ei pimeisiin eikä valkeisiin. Siitä huolimatta hän ajatteli, että kivi olisi parhaimmassa turvassa valkeiden noitien luona.
''Emmekö me voisi mennä valkeiden noitien luokse?'' Aaron kysyi. Heidän olisi löydettävä joku piilopaikka, sillä eivät he hengissä pysyisi jos he olisivat lopun elämäänsä karkumatkalla. Ennemmin tai myöhemmin vampyyrit luultavasti saisivat heistä vainun ja siinä vaiheessa peli oli pelattu. Heitä oli kaksi vastaan kokonainen lauma vampyyrejä.
''En tiedä missä he ovat.'' Mounica sanoi synkästi. ''Lähdin heidän luontaan kolme vuotta sitten ja he ovat jo vaihtaneet paikkaa. He eivät pysy samassa paikassa viittä vuotta pidempään, ja jos oikein olen laskenut he vaihtoivat paikkaa noin kaksivuotta sitten.''
Aaronin mieliala laski hiukan. ''Emme me voi lopun elämäämme juosta vampyyrejä karkuun.''
''Emme me voikkaan. Meidän täytyy vain löytää sopiva paikka ja kadota. Olen miettinyt jos menisimme Basiliin. Se on tarpeeksi suuri kaupunki jotta voisimme kadota sinne.'' Mounica sanoi, ja Aaron mietti asiaa. Asuisivatko he Basilin rajalla slummeissa missä ei ollut todellakaan turvallista? Vai kävisikö heillä tuuri ja he pääsisivät itse kaupunkiin asumaan? Aaron mietti Joshia ja hänen äitiään joka oli tapettu siellä. Joshin ajatteleminen kirpaisi.
''Ehkä. Mutta onko sinulla tarpeeksi rahaa jotta pääsisimme itse kaupunkiin. En haluaisi asua niissä slummeissa kaupungin rajalla.'' Aaron sanoi.
''On minulla, mutta meidän molempien olisi hankittava jokin työ. Pystyisitkö siihen?'' Mounica kysyi. Se oli yleisesti tiedossa Hamptonissa, että Aaron ei ollut mikään työmies. Hänellä oli liian pahoja keskittymishäiriöitä siihen hommaan. Tosin siitä oli kaksivuotta, kun hän viimeksi oli ollut missään työpaikassa. Ehkä hän oli rauhoittunut siitä vielä lisää ja hän pystyisi nyt tekemään työt huolella.
''Kyllä. Luulisin niin.'' Aaron vastasi.
''Se on sitten sovittu. Menemme Basiliin. Sinne on kylläkin aikamoinen matka. Meidän täytyy käydä Krimlonissa ensin hakemassa matkalle ruokaa. Vedestä meillä ei ole pulaa, sillä pystymme loihtimaan sitä maan alta.''
''Sovittu.''
Heillä oli nyt jonkinlainen suunnitelma. Ei ehkä mikään maailman paras, mutta parempi kuin ei mitään. He lähtisivät aamulla Krimloniin ja nukkuisivat siellä hotellissa iltapäivään asti. Sitten he kävisivät ostamassa ruokaa ja teltan itselleen. ''Teltta tekisi nytkin poikaa.'' Aaron ajatteli, kun hän kävi keräämässä puita kuopan ulkopuolelta. He tekivät nuotion kuopan pohjalle, jotta molemmat saisivat nukuttua. Ja molemmat nukkuivat yllättävän hyvin taivasalla, mutta aamulla heitä odotti pieni yllätys.
Varoituslanka soi pohjoisessa ja siihen Aaron heräsi. Hän nousi nopeasti istumaan ja heristi kuuloaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja Aaron ei ollut varma kuuliko oikein vai näkikö unta. Siitä huolimatta hän tökki Mounicaa. Neljännellä yrityksellä Mounica heräsi. ''Mitä ihmettä sinä tönit?'' hän kysyi ihmeissään.
''Varoituslanka hälytti juuri. Heräsin siihen.'' Aaron kertoi heti, ja Mounica nousi seisomaan. Aaron ihmetteli miten kukaan edes hätätilanteessa pääsi niin nopeasti ylös juuri herättyään.
''Mistä suunnasta se kuului?'' Mounica kysyi, ja Aaron osoitti pohjoiseen. Mounica meni kuopan pohjoispuolelle, mutta ei katsonut reunan yli. Hän vain sulki silmänsä ja näytti keskittyneeltä. Hetki vierähti kun mitään ei tapahtunut. Sitten. ''Siellä on karhu.'' Mounica sanoi, ja Aaron katsoi hölmistyneenä Mounicaa.
''Karhu? Oletko varma?''
''Luulisin niin.'' Mounica vastasi. Aaron ei ymmärtänyt mistä Mounica sen voisi tietää. Mounica selvästi huomasi Aaronin hölmistyneen ilmeen sillä Mounica selitti asian. ''Me noidat pystymme vaistoamaan ja ymmärtämään eläimiä. Ainakin pääpiirteittäin. Se ei ole aina helppoa, mutta eläimen pystyy tunnistamaan helposti.'' Hän selitti, ja Aaron katsoi Mounicaa yhä suu auki.
''Okei.'' Hän ei saanut mitään muuta suustaan ulos.
''Sinä voit ohjata sen pois täältä.'' Mounica sanoi Aaronille. Aaron ihmetteli mitä Mounica tarkoitti. Pitäisikö hänen lähteä juoksemaan karhu perässään ja eksyttää se. Se olisi itsemurha.
''Oletko hullu. Mitä jos se saa minut kiinni?'' Aaron kysyi tyrmistyneenä.
''Ei. Ei juoksemalla. Voit manipuloida sen mieltä. Se on barbaarista, mutta meidän paras vaihtoehto juuri nyt. Ehkä jopa ainoa mahdollisuus.''
Manipuloida sen mieltä? Oliko Mounica oikeasti tärähtänyt. Sitten Aaron ajatteli kaikkea mitä hän oli kokenut ja tehnyt viimeisen muutaman päivän aikana ja ei ollut enää niin ihmeissään.
''Onko se joku pimeän noitien juttu?'' Hän kysyi ja ei ollut varma pystyisikö siihen vaikka se olisikin. Hän ei ollut ikinä ennen kuullutkaan, että eläimiä pystyisi manipuloimaan tahdon voimalla.
''Kyllä.'' Mounica sanoi ja samalla hetkellä kuopan ulkopuolelta kuului karjuntaa. ''Se äkkäsi meidät, ja se on vihainen.'' Mounica kertoi. Se ei helpottanut Aaronin oloa yhtään. Hänellä oli vastassaan vihainen karhu.
''Eihän sillä ole poikasia lähettyvillä?'' Aaron kysyi peloissaan. Se tästä vielä puuttuisi. Suuri vihainen lapsiaan suojeleva karhu emo.
Mounica sulki taas silmänsä ja keskittyi. ''Ei en vaistoa kuin yhden karhun. Mutta toimi nopeasti ennenkuin se tulee tänne kuopalle.''
Aaron keräsi rohkeuden rippeensä joita ei paljon ollut ja lähti nousemaan kuopan reunaa pitkin ylöspäin. Hän kurkisti reunan yli ja näki sen. Kaksi metrisen ruskean karhun. Aaronin silmät pyöristyivät. Ei hän sinne karhun luokse voisi mennä. Se tappaisi hänet. Aaron lähti laskeutumaan takaisin kuoppaan, mutta Mounica oli hänen takanaan ja ei päästänyt Aaronia takaisin. ''Väisty nyt.'' Aaron sanoi paniikissa. Hän ei todellakaan halunnut lähteä karhun luokse.
''Ei. Sinä menet ja ohjaat tuon karhun pois meidän luonta ja piste.'' Mounica sanoi.
Aaron huokaisi. Minkähänlaiseen kiipeliin hän seuraavaksi joutuisi? Hän nousi tärisevänä kuopasta ylös. Karhu oli kahdenkymmenen metrin päässä Aaronista ja katsoi häntä ruskeilla tapittavilla silmillään. ''Okei kiltti karhu. Mene pois.'' Aaron sanoi tuskin kuuluvasti. Katsoessaan karhua silmiin Aaron vaistosi sen vihan. Aaron nappasi nopeasti korun kaulaltaan vaistomaisesti valmiina taisteluun. Taisteluun mikä ei voinut päättyä kuin yhdellä tavalla ja se ei ollut hyvä tapa Aaronin kannalta.
''Mene pois.'' Aaron sanoi hieman lujempaa. Karhu näytti vain ärsyyntyneen siitä lisää. Se lähti juoksemaan Aaronia kohti. Aaron seisoi kauhusta kankeana paikoillaan ja ei pystynyt tekemään mitään, kun karhu jo saapui Aaronin eteen. Karhu nosti käpälänsä ylös ja löi Aaronia. Aaron lensi iskun voimasta takaisin kuopan pohjalle ja häneltä lähti ilmat pihalle kolmen metrin pudotuksesta. Hän haukkoi henkeä, kun Mounica juoksi hänen vierelle.
''Nouse ylös!'' Mounica huusi, ja Aaron huomasi, että hänen vasempaan hauikseen oli tullut kolme syvää pitkää viiltoa ja hihasta oli lentänyt verisiä riekaleita. Aaron nousi ylös ja yritti tasoittaa hengitystään. Hän katsoi ylös kuopan reunalle ja näki karhun alkavan laskeutua alas kuoppaan.
Aaron keskittyi tällä kertaa ja sanoi. ''Mene pois. Et halua tulla tänne.''
Karhu pysähtyi hetkeksi ja Aaronin katsoessa sitä silmiin, hän vaistosi karhun menevän hämilleen. Mutta vain hetkeksi ja se alkoi taas laskeutua kuoppaan. ''Onneksi se on hidas.'' Aaron ajatteli.
Hän oli huomannut karhun epäröinnin ja sai siitä lisää rohkeutta. Nyt kun Aaron pystyi taas hengittämään kunnolla ja oli saanut karhun jo kerran epäröimään, hän sanoi rohkeammin karhulle, että menee pois. Karhu pysähtyi ja silmiin katsoessaan Aaron vaistosi eläimen olevan hieman vähemmän vihainen. ''Mene pois!'' Aaron huusi ja heilautti kättä karhua päin ja hänen kädestään leimahti liekki.
Karhu ei enää yrittänyt laskeutua alas vaan kääntyi ympäri. Se nousi kuopasta ylös ja ei edes katsonut taakseen löntystäessään pois paikalta. Mounica hymyili iloisesti Aaronille. ''Tiesin, että sinä pystyt siihen.'' Hän sanoi. Aaronilta meni hetki tajuta, että karhu oli oikeasti lähtenyt pois. Ensimmäistä kertaa Aaron oli käyttänyt pimeän voimiaan ja se ei tuntunut yhtään hassummalta. Hänkin alkoi hymyilemään.
Luku 10
He lähtivät vähän karhun hyökkäyksen jälkeen matkaan. He pakkasivat tavarat hevosen selkään. Tosin Aaronilla ei ollut juuri mitään mukanaan. Mounicalla oli laukku, missä oli juomapullo ja rahat. Aaron ei tiennyt mitä muuta sieltä löytyi. Ei ainakaan enempää ruokaa. Heidän olisi haettava lähimmäisestä kylästä syötävää.
Mounica arveli, että Krimloniin oli noin kuusikymmentä kilometriä matkaa jos he pääsisivät sinne johtavalle tielle. Onneksi Mounica oli hyvä suunnistamaan, sillä Aaronilla ei ollut mitään hajua mihin suuntaan heidän pitäisi mennä.
''Aika kätevää tuo.'' Hän sanoi ylpeänä.
''Ai mikä?'' Mounica kysyi. Hän istui edessä ja Aaron takana. Mounica ohjasi hevosta oikeaan suuntaan.
''No tuo. Eläinten ohjaileminen.'' Aaron sanoi. ''Siitä voisi olla hyötyä taistelussa.''
''Ei ikinä. Älä edes ajattele tuollaista.'' Mounica sanoi yllättäen taas kerran kiukkuisena.
''Mutta olisihan siitä.'' Aaron yritti.
''Tuo on pimeää ajattelua.'' Mounica sanoi vakavana. ''Antaisit viattomien eläinten kuolla puolestasi taistelussa. Sitä paitsi sanoin jo aikaisemmin, että tuo eläinten ohjailu on barbaarista. Sillä riistetään eläimen vapaa tahto.'' Aaron ei ymmärtänyt miksi Mounica oli hiilenä ajatuksesta. Vai oliko se oikeasti pimeää ajattelua? Heräsikö Aaronin pimeä puoli? Aaron hylkäsi ajatuksen ennen kuin sai sen edes kunnolla päähän. Ei. Hän ei muuttuisi pimeäksi. Hän taistelisi pimeyttä vastaan. Jos se edes oli mahdollista.
''Mitähän muuta minä pystyn tekemään?'' Aaron kysyi, mutta kohdisti kysymyksen itselleen. Ja oli virhe kysyä se ääneen.
''Toivottavasti se ei edes selviä.'' Mounica sanoi selvästi suuttuen vähän. Aaronin teki mieli alkaa tiuskia takaisin, mutta ajatteli sen olevan turhaa. Aaron kyllä ymmärsi, että Mounica ei pitänyt pimeistä voimista, mutta ne olivat osa Aaronia. Ei ollut Aaronin vika, että hänen äiti sai lapsen pimeän noidan kanssa.
Aaron päätti siitä hetkestä lähtien olla kysymättä Mounicalta pimeistä voimista. Hän pohtisi niitä itsekseen niinkuin oli tottunut jo vuosia pohtimaan asioita yksikseen. Aaron laittoi huomaamattaan käden taskuunsa ja tunsi tutun voiman tunteen kädessään. Aaron piteli kivestä kiinni hetken ajan. Hän halusi kokeilla lähtisikö taju vai mitä siitä seuraisi. Voiman tunne levisi käsivartta pitkin rintaan ja aluksi se tuntui epämukavalta, mutta hetken päästä tunne alkoi tuntua miellyttävältä.
Tältäkö pimeys tuntui? Tuntuiko se oikeasti näin hyvältä? Aaron nautiskeli ja sulki silmänsä. Siinä samassa Aaron näki taas omituisen savuavan portin jonka takana lenteli lohikäärmemäisiä olentoja. Mitä ne oikein olivat? Mitä jos ne tulisivat portin lävitse? Portti oli ainakin kolme metriä leveä ja kuusi metriä korkea. Se oli tehty mustasta kivestä jonka pinta kiilsi. Yhtäkkiä Mounica huusi jotain, mutta Aaron ei kuullut, että mitä. Hän oli keskittynyt porttiin.
''Mitä ikinä oletkin tekemässä lopeta se!'' Mounican ääni kuului jostain kaukaa. Aaronin oli ympäröinyt pimeys. Hän ui siinä. Pimeys tuntui kodilta. Aaron ei halunnut sen menevän pois. Sitten jokin tönäisi häntä ja Aaronista tuntui, että hän putosi. Pudotus tuntui kestävän kauan. Tömähdettyään maahan Aaron avasi silmänsä. Mounica oli tönäissyt hänet hevosen selästä ja kiipesi nyt itsekkin alas maan tasalle. ''Lopeta heti!'' Mounica oli raivoissaan ja pelästyneen oloinen. Aaron ihmetteli, että miksi. Sitten Aaron näki Mounican ja hevosen takana tumman pilven joka salamoi. Aivan kuin siihen heidän taakseen olisi ilmestynyt seitsemän metrin korkeuteen ukkospilvi.
Aaron kompuroi seisovilteen ja kurkisti hevosen taakse. Siellä oli kaksi pylvästä. Samaa materiaalia kuin Aaronin näyssä olevasta portista ja lohikäärmeistä. Pylväät rakentuivat pala palalta ja ne olivat nyt kaksimetriä korkeita. Mitä kävisi jos ne kasaantuisivat kokonaan? ''Nyt lopetat! Heti!'' Mounica raivosi ja tunki kätensä Aaronin taskuun ja irrotti tämän otteen kuukivestä. Kodikas tunne hävisi sillä sekunnilla, kun ote irtosi. Aaron tunsi itsensä voimattomaksi ja heikoksi. Haavoittuvaiseksi. Aivan kuin joku olisi ottanut häneltä panssarin pois päältä ja hän seisoisi alasti metsässä. ''Älä enää ikinä tee noin!'' Mounica huusi, ja Aaron ei tiennyt edes mitä hän oli tehnyt. Mistä se pilvi ja ne pylväät olivat tulleet. Aaron ei muistanut koko matkalla nähneensä mitään vastaavaa.
Aaronista tuntui kuin jokin tärkeä olisi viety häneltä pois. Hänellä oli koti ikävä. Hän halusi pimeyden takaisin ympärilleen sillä se oli ollut lohduttavaa. ''Mitä tapahtui?'' Hän kysyi ihmeissään. Kivi oli hänen taskussaan turvassa. Mounica ei ollut saanut sitä pois sieltä. Ainoastaan Aaronin käden pois taskusta.
Oli hiljaista. Koko matkan Aaron oli kuunnellut lintujen laulua, mutta nyt laulu oli poissa. Kuului vain Mounican raskas hengitys. Hän oli raivoissaan. ''Sinä melkein tuhosit koko maailman!'' Mounica huusi. ''Anna se kivi minulle heti!''
''Enkä anna.'' Aaron protestoi. Hän ei tahtonut antaa kiveä Mounicalle. Se oli muistuttanut Aaronia kodista jollain ihmeellisellä tavalla. Aaron ei oikein itsekkään ymmärtänyt mitä oli tuntenut. Mutta hyvältä se oli tuntunut. ''Kivi on minun. Minä vein sen vampyyreiltä. Minä olen kantanut sitä mukanani siitä lähtien.'' Aaron sanoi. Hän oli vieläkin hämillään kokemastaan.
''Se on liian vaarallinen sinun käsissäsi.'' Mounica sanoi. ''Tuhosit melkein meidän maailmamme äsken!'' Aaron ihmetteli miten jokin niin hyvän tuntuinen voisi tuhota maailman. Nyt kun Aaron ajatteli niin kiven voima tuntui enemmän valkealta kuin pimeältä. Hänen teki mieli koskea kiveä uudestaan, mutta hän ei voinut Mounican edessä.
''Selitäppä minulle miten muka meinasin tuhota maailman äsken? Mistä se ukkospilvi ja ne pylväät tulivat?'' Aaron kysyi. Häntä alkoi jo vähän ärsyttämään. Mounica ei voinut mitenkään ymmärtää mitä Aaron oli juuri kokenut.
''Kivellä on voima kutsua demoneja maan päälle.'' Mounica kertoi ja Aaronin sydän heitti voltin. Kuuliko hän oikein? ''Sinä meinasit juuri loihtia tänne portin demoni maailmaan.'' Mounica sanoi. Hän ei ollut enää niin raivoissaan kuin äsken. ''Onneksi portti ei ehtinyt valmistua.'' Hän lisäsi.
Aaronilta meni hetki tajuta mitä Mounica tarkoitti. Hän oli luonut portin demoni maailmaan. Mutta miksi se oli tuntunut niin hyvälle koskea kiveä.
''Minä en usko sinua.'' Aaron sanoi vakuuttuneena, että kivi ei ollut paha. Mutta jokin portin alku siihen heidän lähelle oli ilmestynyt. Voisiko se olla totta? ''Minusta tuntui, että kivessä oli enemmän valkeaa kuin pimeää voimaa.'' Aaron sanoi. ''Se muistutti minua kodista jollain ihmeellisellä tavalla.''
Mounica katsoi Aaronia surullisesti. ''Ei kivessä ole valkeaa voimaa. Se on pimein kivi minkä tästä maailmasta voit löytää. Sillä on voima kutsua demoneja meidän maailmaamme.'' Mounica sanoi jo melkein lempeästi.
Meidän maailmaamme? Onko maailmoja enemmänkin? Aaron istuutui alas ja nojasi puuhun. Hän katsoi maailmaansa ja mietti minkälaisia muut maailmat olivat. Hän näki ympärillään vain vihreää tällä hetkellä jos mustia kiilteleviä pylväitä ei lasketa. Oliko demonien maailma musta?
''Mutta tuntui hyvältä pidellä kiveä kädessä.'' Aaron sanoi. Hän tunsi itsensä vieläkin haavoittuvaiseksi. Ja sen lisäksi hän oli juuri kuullut että maailmoja oli enemmän kuin yksi. Hänellä oli vaikeuksia sisäistää kuulemansa asiat.
''Kivellä on voima manipuloida noitia. Varsinkin pimeitä noitia. Kiven voima muistuttaa isäsi voimia.'' Mounica sanoi ja ilmeisesti lipsautti viimeisen asian vahingossa. Hän läpsäytti kätensä suunsa eteen ja näytti katuvan sanojaan.
''Miten niin isäni voimia?'' Aaron kysyi. Miten hänen isä tähän nyt liittyi? ''Mitä tiedät isästäni?''
Mounica katsoi pois päin Aaronista. ''En mitään.'' Hän sanoi. Aaron ei uskonut häntä. Jotain hän tiesi. Ei hän olisi muuten laittanut kättään suun eteen.
''Mitä tarkoitat manipuloinnilla?'' Aaron kysyi ja nousi nyt seisomaan. Hän tapitti Mounicaa silmiin, mutta Mounica ei katsonut takaisin. Hiljaisuus oli painostava. Aaron alkoi jo melkein suuttua ja Mounica huomasi sen.
''Isäsi oli manipuloinnin mestari.'' Hän kertoi.
''Mitä tuolla tarkoitat. Ai samalla tavalla kuin minä pystyn manipuloimaan eläimiä?'' Aaron kysyi.
''Kyllä. Mutta isäsi manipuloinnin lahja oli niin voimakas, että hän pystyi manipuloimaan myös ihmisiä ja noitia. Sillä tavalla hän sai äitisi hänen mukaansa. Hän vei äitisi vapaan tahdon.'' Mounica sanoi ja katsoi nyt Aaronia silmiin.
Aaron laskeutui takaisin istumaan puuta vasten. Hän sulki kasvonsa käsien alle piiloon. Nyt Aaron ymmärsi miksi hänen isänsä oli pimeän noidista kaikkein pimein. Hän pystyi ohjailemaan ihmisiä ja noitia miten halusi. Riisti heiltä oman vapaan tahtonsa. Kuka tiesi mitä kaikkea hän pisti ihmiset tekemään.
''Hänen voimakkain voima oli manipulointi? Samalla tavalla kuin sinulla on tuli elementti?'' Aaron kysyi, mutta tiesi jo vastauksen. Aaronin voimakkain elementti oli maa. Aaron oli tyytyväinen siitä, että hänen voimansa eivät olleet yhtä kierot kuin isänsä. Eläinten manipuloinnin hän vielä ymmärsi, mutta ei ihmisten. Se jos jokin oli barbaarista.
''Kyllä.'' Mounica sanoi hiljaa. ''Hän oli kiero noita.''
''Mikä oli äitini elementti?'' Aaron kysyi. Nyt kun hän tiesi isänsä voimat hän halusi tietää myös äitinsä.
''Sinun äitisi oli parantaja.'' Mounica kertoi, ja Aaronin sisällä muljahti taas jotain. Hänen äitinsä oli parantaja, mutta miksi hän sitten oli kuollut? Luulisi, että keuhkokuumeen saisi parannettua helposti jos suurimmat voimat liittyivät parantamiseen.
''Miksi äitini sitten kuoli? Miksei hän parantanut itseään?'' Aaron kysyi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Vain yksi ainoa pieni kyynel, sitten hän hieroi sen pois kämmenellään.
''Parantajat pystyvät parantamaan ainoastaan toisia. He eivät pysty parantamaan itseään.'' Mounica sanoi, mutta Aaronista tuntui, että Mounica valehteli. Tuossa ei ollut mitään järkeä.
Oliko Aaronin isä valinnut hänen äitinsä sattumalta vai sen takia, että hänellä oli parantajan voimat? ''Pystyvätkö kaikki noidat parantamaan?'' Aaron kysyi.
''Ei pysty. Pelkästään harvat noidat pystyvät siihen.''
Asia oli sillä selvä. Aaronin isä oli tarvinnut parantajan rinnalleen. Hän ei oikeasti rakastanut häntä. Jokin jäi vaivaamaan Aaronia. Hän ei uskonut, että parantajat eivät pystyneet parantamaan itseään. Hänen äitinsä kuolemaan liittyi vielä jotain muutakin, mutta Aaron oli kuullut jo tarpeeksi yhdeltä päivältä. ''Mennään pois täältä metsästä.'' Hän sanoi. ''Ennen kuin vampyyrit tulevat katsomaan mistä ukkonen johtui.''
''Jos he edes kuulivat sitä. Mutta olet oikeassa ei ole viisasta jäädä odottelemaan.''
He nousivat takaisin hevosen selkään ja lähtivät jatkamaan matkaa kohti Krimloniin johtavaa tietä. Päästyään jonkun matkan päähän Aaron alkoi taas kuulemaan linnun laulua. Se rauhoitti häntä. Hän oli oppinut uusia asioita vanhemmistaan, mutta ei tiennyt oliko hän iloinen asiasta. Lisäksi hän oli oppinut, että kantaa mukanaan kiveä millä on voima kutsua demoneja heidän maailmaan. Ja Aaron oli melkein tehnyt niin. Hän ei enää pitänyt kiveä hyvänä kivenä vaan pahana. Kivi ei voinut päätyä vääriin käsiin muuten maailmanloppu olisi ovella.
Luku 11
He saapuivat Krimlonin tielle auringon laskettua. Tie kulki kahden suuren pellon välissä. Puolikuu valaisi maisemaa hiukan, joten heidän ei tarvinnut liikkua sokkona. Aaronilla oli epämukava tunne siitä, että heitä seurattiin, ja oli hyvin mahdollista, että heitä seurattiinkin, vaikka he näkivätkin ympärilleen joka suuntaan. Vampyyreistä ei ollut kuulunut mitään sitten Hamptonin, ja Aaron ei tiennyt pitikö sitä hyvänä vai pahana asiana. He olivat jättäneet metsään ainakin kaksi merkkiä siitä, että he olivat olleet siellä. Ensin Aaron melkein nosti lammen maanpinnalle ja teki suuren montun metsään. Sen jälkeen hän melkein loihti demoneille portin tähän maailmaan, ja he jättivät kaksi korkeaa mustaa pylvästä jälkeensä. Aaron ei ollut koskenut kuukiveen sen jälkeen kun oli sisäistänyt sen seikan, että se oli pimeä kivi.
Mounica arveli, että Krimloniin oli noin neljäkymmentä kilometriä matkaa ja he saapuisivat sinne aamun tullen jos he eivät levänneet. Heidän oli turvallisempaa matkustaa kuin pysyä paikoillaan näin aukealla paikalla varsinkin yöllä, kun vampyyrit pystyisivät liikkumaan ilman rajoitteita. Aaronilla oli ollut koru kaulallaan turvallisuus syistä siitä lähtien, kun hän oli tehnyt montun metsään. He ratsastivat tasaista laukkaa ja kumpikaan ei oikein puhunut mitään koko matkan aikana. Molemmat olivat nälkäisiä. Vettä he olivat saaneet, mutta ruoka oli loppunut jo jonkin aikaa sitten.
Kun he lopulta saapuivat Krimloniin aurinko oli nousemassa. Se oli vielä matalalla, mutta tarpeeksi korkealla pitääkseen vampyyrit loitolla. Aaron ei voinut kuin ihmetellä, mitä hänen elämälleen oli tapahtunut. Ennen hän piti pimeästä ja liikkui yleensä vasta auringon laskettua. Nyt hän oli pienessä paniikissa koko ajan jos oli pimeä. Hän kirosi vampyyrit mielessään. Heidän saavuttua Hamptoniin Aaronin elämä oli heittänyt täyskäännöksen.
Krimlon oli suunnilleen samankokoinen kylä kuin Hampton. Tori oli vain vähän suurempi ja se oli täynnä ihmisiä. Toisin kuin vampyyrien hyökkäyksen jälkeen Hamptonin torilla. Krimlonilaiset olivat ilmeisesti toipuneet vampyyrien hyökkäyksestä. Kaikki näyttivät iloisilta ja heistä näki, että he nauttivat elämästä. Aivan kuin vampyyrit eivät olisi ikinä edes käyneet kylässä.
Aaron ja Mounica hyppäsivät pois hevosen selästä ja pujottelivat kojujen ja ihmisten välistä samalla katsoen torin laidalla olevia rakennuksia. Heidän oli tarkoitus nukkua hotellissa muutama tunti ja sitten hakea matkalle ruokaa ennen pimeän tuloa. ''Tuolla lukee hotelli.'' Aaron sanoi ja osoitti länteen. Hotelli oli kolme kerroksinen, kellertävä, vanha ja suuri rakennus torin laidalla. Nyt kun Aaron katsoi tarkemmin Krimlonia, hän huomasi, että melkein kaikki rakennukset torin laidoilla olivat kellertäviä ja kaikki talot näyttivät yhtä vanhoilta.
Torilla kävellessään moni yritti myydä heille jotain. Kauppiaat yrittivät pysäyttää heidät ja kertoa tarjouksiaan, mutta Aaron ja Mounica jatkoivat vain matkaa ehkä hieman tylysti. ''Ostakaa yrttejä!'' Kuului yhdestä suunnasta. ''Viikon uutiset!'' Kuului toisesta suunnasta. Ja lopuksi. ''Tulkaa näkemään tulevaisuutenne!'' Siihen Aaron kiinnitti huomiota ja etsi katseellaan naista joka oli sen huutanut. Hetken haravoituaan ihmisiä, hän näki torin laidalla violettiin kaapuun sonnustautuneen vanhan kumaraselkäisen naisen. Nainen näytti ainakin seitsemänkymmentä vuotta vanhalta ja Aaron mietti itsekseen olikohan hän oikea näkijä. Aaron ei ihmettelisi jos hän vaikka olisikin. Aaron päätti mennä hänen luokseen heti, kun oli saanut vähän nukuttua. Hänen pitäisi vain harhauttaa Mounicaa jotenkin. Aaron oletti, että hän ei katsoisi sitä hyvällä jos Aaron menisi näkijän luokse. Tähän mennessä Aaronista oli tuntunut, että Mounica oli kaikkia hänen ideoita ja ajatuksia vastaan.
Lopulta he saapuivat hotellille ja he laittoivat hevosen hotellin omaan talliin. Siellä oli viisi muutakin hevosta ja Aaron ei sietänyt paikan hajua lainkaan. Hän oli onnellinen, kun he poistuivat tallista, joka oli hotellin vasemmalla puolella. He menivät hotellin pääoven luokse ja astuivat vanhasta pääovesta hotelliin sisälle. Aaronin oli pakko ihastella hotellin sisustusta. Hotellissa oli kaunista. Siellä hallitsevat värit olivat tumman ruskea ja vaalean keltainen. Seinät olivat vaalean kellertävän beigen väriset ja ikkunoiden edessä oli tummanruskeat paksut verhot jotka peittivät melkein kaikki seinät. Huonekalutkin olivat tummanruskeita ja ne näyttivät vanhoilta ja käytetyiltä. Hieman erilainen kuin Hamptonin hotellin yksinkertainen sisustus.
Hotellissa oli hämärää. Siellä oli kaikki verhot kiinni, mitä Aaron hieman ihmetteli ja seinien vieressä oli siellä täällä kynttilöitä joista tuli ainoa valo. He menivät tummanruskealle tiskille ja siinä seisoi nuori Aaronin ikäinen kaunis vaaleatukkainen nainen. Hän nosti katseensa ja nähdessään Aaronin ja Mounican hän alkoi hymyilemään. ''Yksi huone ja kaksi sänkyä.'' Mounica sanoi, ja tyttö kääntyi ympäri. Hän otti takanaan olevasta hyllyköstä avaimen. Sitten hän tuli pois tiskin takaa ja käveli rappusille jotka lähtivät yläkertaan keskeltä aulaa.
''Tulkaa perässäni.'' Tyttö sanoi ja lähti nousemaan portaita. Jopa portaiden kaiteet olivat hienosti koristeltuja. Niihin oli kaiverrettu erilaisia kuvioita. Toisessa kerroksessa hotellin työntekijä meni suoraan edessään olevan oven eteen ja laittoi avaimen lukkoon. Sitten hän käänsi avainta lukossa, ja avasi oven Aaronille ja Mounicalle. Huoneen ovessa oli numero viisitoista. Aaron ja Mounica ottivat avaimen naiselta ja menivät huoneeseen. ''Huonepalvelu saapuu huomenna aamulla. Laittakaa oveen lappu jos ette tahdo heidän häiritsevän.'' Työntekijä sanoi heille ennen kuin ovi meni kiinni ja hän lähti takaisin alakertaan.
Aaron katsoi huonetta. Sekin oli hämärä ja verhot olivat kiinni. Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä jonka päällä oli kynttilöitä. Pöydän takana oli seinää vasten sohva ja pöydän toisella puolella oli kaksi suurta nojatuolia. Nekin olivat tummanruskeita. Huoneen vasemmalla ja oikealla puolella olivat sängyt. Molemmat sängyt näyttivät tarpeeksi isoilta kahdelle ihmiselle. Aaron käveli pöydän viereen ja sytytti kynttilät tulitikuilla jotka olivat myös pöydällä. Hänellä oli koru kaulassa, joten hän ei pystynyt sytyttämään kynttilöitä taikuudella.
Sen jälkeen hän käveli verhojen luokse ja yritti aukaista ne, mutta verhot eivät hievahtaneetkaan. Ne pysyivät visusti kiinni. ''Outoa.'' Aaron ajatteli ja kääntyi ympäri. Hän näki Mounica makaavan jo oikeanpuoleisen sängyn päällä ja hän näytti siltä, että hän oli jo nukahtanut. He olivat ratsastaneet monta tuntia ilman taukoja. Molemmat olivat rättiväsyneitä. Aaron vilkaisi vielä kerran verhoja ja päätti mennä itsekkin sänkyyn.
Aaron näki painajaista Joshista. Siitä kuinka Aaron oli joutunut avuttomana katsomaan kuinka Joshin pää revittiin irti ruumiista. Hän yritti huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Aivan kuin hänen äänihuulensa olisi mennyt poikki. Kauempana Joshin takana Aaron näki Amandan kiljumassa ja hänenkin kimppuun käytiin. Kaksi vampyyriä nappasi Amandaa käsistä kiinni ja veti häntä eri suuntiin. Aaron heräsi kun kädet napsahtivat poikki.
Hän nousi istumaan. Häntä ahdisti. Pääsisikö hän ikinä painajaisista eroon? Ne olivat alkaneet hänen jouduttuaan vampyyrien vangiksi. Kyllä sitä vähemmästäkin ihminen voi saada traumat. Aaron mietiskeli, miten Amanda voi? Hän on luultavasti surun murtama. Amanda ja Josh olivat seurustelleet ainakin kolme vuotta. Jos jotkut Aaronin tutuista menisi naimisiin, niin Aaron oli aina ajatellut, että se pari olisi Amanda ja Josh. Mutta enää se ei ollut mahdollista, ja siitä Aaron sai syyttää vain itseään.
Hän yritti karkottaa Joshin ja Amandan mielestään ravistelemalla päätään, mutta siellä he yhä olivat. Taakkana Aaronin harteilla. Aaron pidätteli kyyneliä. Hänen olisi pakko tehdä jotain, tai muuten hän murtuisi. Ainut asia mikä esti häntä hajoamasta oli Mounica ja se, että hänellä oli melkein koko ajan jotain muuta tekemistä tai ajateltavaa. Kuten omien voimien opettelu ja jatkuva pelko siitä, että vampyyrit hyökkäisivät heidän kimppuun. Nyt Aaronin mielen oli kuitenkin vallannut taas syyllisyys Hamptonin kylän kohtalosta. Aaron ei tiennyt kuinka moni oli saanut surmansa hänen takiaan. Oikeasti hän ei edes halunnut tietää.
Hän katsoi huoneen toiselle puolelle missä Mounica oli vielä nukkumassa. Hän näytti levolliselta. Näkiköhän hän ikinä painajaisia Aaron mietti. Hän nousi sängyltä ylös ja päätti lähteä kävelylle. Hän oletti, että ei ollut nukkunut montaa tuntia ja ulkona olisi vielä aurinko taivaalla. Ainakin verhojen pienistä raoista näkyi vielä valoa. Pitäisikö Aaronin jättää joku viesti Mounicalle, että hän ei säikähdä? Tai suutu. Aaron kuvitteli mielessään Mounican raivoamassa hänelle ja Aaron alkoi hymyilemään. Mounican raivo oli tullut hänelle tutuksi. Ehkä se raivoaminen johtui siitä, että Mounica välitti hänestä. Olihan hän Mounican vanhan ystävän lapsi.
Hymyillen Aaron astui huoneesta ulos toisen kerroksen käytävälle. Kun ovi sulkeutui hänen takanaan häneen iski taas tunne siitä, että häntä seurattiin. Hän katsoi käytävän vasempaan päätyyn ja näki, kun joku meni käytävän viimeisestä ovesta huoneeseen. Aaron ravisteli epäilyksensä pois ja meni suoraan edessä oleville rappusille ja hölkkäsi ne alas. Hänestä alkoi tulla todella vainoharhainen. Mutta oliko se ihme. Hänen perässään oli lauma tappokoneita.
Aulassa Aaron vilkutti nuorelle tytölle joka oli tiskin takana, mutta tyttö oli uppoutunut kirjaan ja ei huomannut häntä. Aaron käveli aulan läpi suoraan ulko ovelle ja astui siitä ulos. Hän oli ollut jo pitkän aikaa hämärässä hotellissa, ja aurinko joka paistoi korkealla sattui hänen silmiin.
Tori oli vieläkin täpötäynnä asiakkaita ja kauppiaita. Aaron päätti etsiä kojun mistä hän saisi itselleen uuden paidan. Hänen nykyinen paita oli hihan kohdalta verinen ja riekaleinen karhun hyökkäyksen jäljiltä. Mounica oli antanut Aaronille vähän rahaa siltä varalta, että jos heidän tiet joskus erkanisivat niin Aaron pärjäisi ainakin hetken ajan omillaan. Mutta Aaron ei edes halunnut ajatella sitä. Pienistä erimielisyyksistä huolimatta Mounicasta oli tullut hänelle tärkeä.
Hän lähti kiertelemään toria. Siellä oli saman näköistä kuin Hamptonin torillakin ja Aaronin sydämmeen pisti. Hänellä oli vieläkin koti-ikävä, mutta sinne hän ei enää voisi palata. Aaron ei edes tiennyt tiesikö Hamptonilaiset, että hänen takiaan vampyyrit hyökkäsivät uudestaan kylään. Tai että tiesivätkö he Aaronin voimista.
Kovien ponnistelujen jälkeen hän alkoi taas keskittymään vaatekojun etsimiseen. Hän kierteli niitä ja siellä täällä oli ruoka ja vihannes kojuja. Liha ja yrtti kojuja. Kun hän oli ohittanut ja torjunut ainakin kuusi kauppiasta, hän löysi etsimänsä kojun. Siellä myytiin kaikkia vaatteita sukista paitoihin, ja hetken ajan Aaron katseli valikoimaa. Se ei ollut kovin suuri. Löytyi pitkähihaisia ja löytyi lyhythihaisia. Eri värejä oli kuitenkin jonkin verran. Aaron osti tummanharmaan t-paidan. Hän piti synkistä väreistä vaikka hänen hiukset olivatkin kirkkaan valkoiset.
Hänen teki mieli vielä ostaa pitkähihainen missä olisi huppu, mutta niin paljon rahaa hänellä ei ollut. Rahat oli tarkoitetty syömistä varten, mutta hänen paidasta oli lennellyt verisiä riekaleita hauiksen kohdasta, joten hän päätti ostaa ehjän paidan. Kiinnittäisi liian paljon huomiota jos hänellä olisi rikkinäinen, verinen paita, ja heidän pitäisi pitää matalaa profiilia.
Aaronin haavat olivat parantuneet yllättävän nopeasti. Ilmeisesti pimeän noidilla oli taipumusta parantua valkeita noitia ja ihmisiä nopeammin. Tai ainakin niin Mounica oli asian Aaronille selittänyt. Aaron vaihtoi paidan siinä keskellä toria kaikkien ihmisten edessä. Hän ei enää jaksanut välittää niin pienistä asioista. Liian suuria oli tapahtunut hänelle viime aikoina. Hän heitti rikkinäisen paidan kojun vieressä olevaan roskakoriin ja
sitten hän kuuli sen uudestaan. ''Tulkaa näkemään tulevaisuutenne.'' Se kuului Torin oikealta laidalta. Aaron katsoi äänen suuntaan ja näki taas vanhan kyyryselkäisen naisen. Nyt kun Aaron katsoi tarkemmin hän näki, että ihmiset kiersivät hänet kaukaa. Aaronin kävi melkein sääliksi vanhaa naista. Hän ei ollut oikea noita, mutta silti häntä kammoksuttiin.
Aaron lähti kävelemään naista kohti. Hän saapui väenpaljoudesta näkijän vierelle, jonka ympärillä ei ollut kuin pari ihmistä. Vanha nainen nosti melkein yllättyneen näköisenä katseensa Aaronin silmiin ja hymyili leveästi. Hymyn alta paljastui vanhat mädäntyneet hampaat. Aaron nosti katseensa nopeasti pois hampaista ja kohdisti katseensa näkijän silmiin. Ne olivat aivan tummat. Aaron ei erottanut missä menee pupillin ja iiriksen raja.
Yhtäkkiä Aaroniin iski epämukava tunne ja hän ei tahtonut katsoa vanhaa naista silmiin. Aaron ei tiennyt mistä tunne johtui, mutta ikävältä se tuntui. Mutta sitten hän ajatteli, että tänne asti hän oli jo tullut. Miksi kääntyä pois? ''Mikä tuo nuoren miehen luokseni?'' Vanha nainen kysyi. Hänellä oli käheä ääni.
''Sinunhan se pitäisi tietää.'' Aaron sanoi yrittäen vitsailla. ''Vai oletko huijari?''
Vanha nainen hymyili. ''Maailmassa tapahtuu koko ajan kaikenlaista. En voi pysyä kaiken perässä.''
''Eikö sinulla pitäisi olla joku koju tai teltta missä hoidat hommasi?'' Aaron kysyi. Hän ei nähnyt missään mitää näkijään liittyvää.
''On minulla teltta. Mutta se on kauempana. Poissa tästä torin hälinästä.'' Vanha nainen kertoi. He katsoivat hetken toisiaan silmiin ja omituinen tunne vain kasvoi Aaronin sisällä. Mutta nyt se ei enää tuntunut pahalta.
Aaron vaistosi jotain hyvää vanhassa naisessa. Ehkä hän oli oikeasti näkijä. ''Mennäänkö me?'' Nainen kysyi yhä hymyillen. Aaron nyökkäsi vastaukseksi ja antoi naisen näyttää tietä.
''Saanko kysyä mikä sinun nimesi on?'' Aaron kysyi.
''Nimeni on Romona.'' Nainen vastasi. ''Et ole täältä päin, ethän?''
''En ole.'' Aaron vastasi.
''Mistäpäin olet?'' Romona kysyi ja kääntyi tarkastelemaan Aaronia. He kävelivät vierekkäin. Aaron ei viitsinyt kävellä hänen takanaan. Se tuntuisi hölmöltä.
Aaron ei ollut varma halusiko kertoa Romonalle mistä hän oli tulossa. Krimlonissa varmasti tiedettiin jo kahdesta Hamptonin vampyyrien hyökkäyksestä. ''En kaukaa.'' Aaron vastasi ja Romona siristi silmiään.
''Onko sinulla jotain salaisuuksia?'' Hän kysyi epäilevästi, mutta hymyili silti. Aaron ajatteli, että hänen poskensa olivat varmaan kipeät myöhemmin.
''Ei ole.'' Aaron vastasi nopeasti. Herättikö hän jo nyt epäilyksiä? Ehkä oli virhe tulla tapaamaan näkijää. Hän varmasti näkisi kaiken hänen lävitseen. Aaronia alkoi vähän hermostuttaa, kun he kääntyivät pienemmälle kujalle torin laidalta. He kävelivät kujia pitkin ja Aaron yritti pistää mieleensä reitin, mutta jokin esti häntä keskittymästä. Hänellä ei ollut mitään hajua kuinka kauas ja kuinka monen mutkan kautta he lopulta saapuivat musta violetin teltan eteen. Teltta oli pyöreä ja ainakin kymmenen metriä halkaisijaltaan. Sinne mahtuisi helposti ainakin kymmenen ihmistä kerralla ja siinä oli pystyssä mustia ja violetteja raitoja. Se taisi olla Romonan lempi väri Aaron ajatteli. Näkijällä oli saman värinen kaapu päällään.
''Oletko valmis kohtaamaan tulevaisuutesi?'' Näkijä kysyi mystisesti, ja
sanaakaan sanomatta Aaron astui teltan sisään.
Luku 12
Teltassa oli hämärää, ja ensimmäinen asia mihin Aaron kiinnitti huomiota oli kristallipallo keskellä pyöreää pöytää keskellä telttaa. Seinien edessä oli hyllyjä koko teltan ympäri. Hyllyillä oli paljon erilaisia purkkeja ja kippoja. Purkkeja oli erikokoisia ja joissain oli jotain nestemäistä ja joissain oli pulveria tai jauhetta. Lisäksi niissä oli myös paljon erilaisia kasveja ja sieniä. Teltassa oli pistävä haju ja Aaron ei voinut kuin nypristää nenäänsä. Haju muistutti hieman Hamptonin yrttikojun hajua. Aaron heitti senkin nopeasti pois mielestään ennen kuin alkoi taas potea koti-ikävää.
''Odotas kun laitan nämä suitsukkeet palamaan.'' Romona sanoi ja kiersi teltan ympäri. Neljässä suunnassa oli suitsukkeita pidikkeissä ja Romona sytytti ne. ''Tämä lieventää vähän tuota pistävää hajua. Itse olen kyllä jo tottunut hajuun, mutta asiakkaita varten olen hommannut nämä kätevät suitsukkeet.''
Aaron oli kiitollinen siitä. Hän ei tiennyt kuinka kauan olisi sietänyt sitä hajua teltassa. Romona ojensi kätensä kohti tuolia pöydän äärellä ja ehdotti Aaronia käymään istumaan. Itse hän istuutui Aaronia vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Suitsukkeiden haju levisi telttaan ja se oli pehmeä haju. Melkein tuuduttava. Aaronista alkoi tuntua, että hän menisi pilveen jos istuisi teltassa tarpeeksi kauan. ''Okei. Mitenkäs tämä oikein toimii?'' Hän kysyi. Hän ei ole ikinä ollut tekemisissä näkijän kanssa, joten hän ei tiennyt miten homma etenisi.
''Äläpäs mene asioiden edelle.'' Romona sanoi, ja Aaronia alkoi jo melkein häiritsemään Romonan hymy. Ei kukaan jaksanut hymyillä noin leveästi noin pitkää aikaa. Ehkä hän oli yksinäinen ja oli iloinen kun vihdoinkin sai asiakkaan. ''Minun täytyy ensin ymmärtää sinua, ennen kuin pystyn lukemaan sinua.'' Hän sanoi.
Aaron ei tahtonut kertoa Romonalle mitään itsestää. Mitä jos hän menisi kertomaan vampyyreille hänestä. Tai mitä jos hänelle selviäisi, että Aaron oli noita ja hän yrittäisi saada hänet roviolle. Tai ehkä Aaron alkoi olla jo turhan vainoharhainen. Hän ei ollut enää niin varma kummasta oli kyse. Vähän aikaa sitten Aaron oli vaistonnut jotain hyvää ja tuttua Romonassa. Ehkä hän voisi avautua hänelle. Tekisi ehkä ihan hyvääkin puhua jonkun kanssa tapahtumista.
Sitten Romona rikkoi hiljaisuuden. ''Mistä olet kotoisin? Aloitetaan siitä.''
Aaron veti syvään henkeä ennen kuin vastasi ja suitsukkeiden haju meni hänen aivoihinsa. Alkoi tuntua kuin pää puutuisi ja ajatukset sumenivat hetkeksi. ''Olen kotoisin Hamptonista.'' Hän sanoi. Aaron odotti säälivää katsetta Romonalta, mutta sitä ei tullut.
''Vai Hamptonista.'' Hän sanoi mietteliäästi. ''Kuulin, että sinne vampyyrit hyökkäsivät kahtena yönä peräkkäin.''
''Kyllä.'' Aaron vastasi. Hän oli arvannut oikein. Krimlonissa tiedettiin vampyyrien toisesta hyökkäyksestä.
''Kuulin myös, että vampyyrit etsivät jotain poikaa Hamptonista.'' Romona sanoi ja Aaroniin iski pienen pieni kauhu. Mutta se hävisi nopeasti, sillä hän tunsi itsensä erittäin väsyneeksi. Hän ei jaksanut olla peloissaan. ''Ilmeisesti poika oli varastanut heiltä jotain tärkeää.'' Siinä vaiheessa Aaronin silmät pyöristyivät, mutta tajusi pian pitää naamansa peruslukemilla. Hän ei voinut paljastaa olevansa tuo poika jota vampyyrit etsivät. ''Älä pelkää. En minä sinua ilmianna.'' Romona sanoi vieläkin hymyillen. Hän tiesi kuka Aaron oli! Miten se oli mahdollista? ''Minä vihaan vampyyreitä aivan yhtä paljon kuin sinäkin.'' Romona sanoi ja Aaron oli aivan hiljaa. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli kauhuissaan, mutta yritti muistuttaa itseään siitä, että oli tuntenut Romonassa jotain tuttua ja turvallista. Se rauhoitti häntä hieman. ''Kyllä. Minäkin tunsin sinussa jotain tuttua.'' Romona sanoi. ''Me kaksi olemme samankaltaisia.''
Aaron oli kuin puulla päähän lyöty. Hän ei ollut sanonut sanaakaan ääneen. Pystyikö Romona lukemaan hänen ajatuksiaan? Telttaan lankesi painostava hiljaisuus. ''Kyllä.'' Romona vastasi lopulta. ''Ja tiedän kuka ja mikä sinä olet.'' Aaron ei osannut sanoa mitään. Millä tavalla he olivat samankaltaisia? Oliko Romona valkea noita? Romona alkoi nauramaan käheää naurua. Lopetettuaan hän katsoi Aaronia silmiin. ''Kyllä. Olen valkea noita. Sen takia sinä tunsit minussa jotain, koska me olemme samankaltaisia.''
Aaronin olo helpottui huimasti. Mutta tiesikö Romona, että Aaron oli puoliksi pimeä? ''Kyllä. Se ei ollut vaikea selvittää, kun menit aivan paniikkiin.'' Romona sanoi.
Aaronin täytyisi varoa mitä ajatella. Hän ei voisi paljastaa tiettyjä asioita. Oho. Hän melkein paljastikin ne jo. Aaronilla oli vaikeuksia ajatella tällä hetkellä mitään. Hänestä tuntui kuin hän olisi pilvessä.
''Turhaan yrität pitää mitään salassa. Minulla on keinoni saada syvimmätkin salaisuudet selville.'' Romona sanoi virne naamallaan. Aaronin teki mieli lähteä hämärästä teltasta pois ennen kuin Romona selvittäisi vaarallisia asioita. ''Ei sinun minua tarvitse pelätä.'' Hän sanoi. ''Olemme samalla puolella.''
Voisiko Aaron uskoutua Romonalle kuukivestä? Tiesikö hän missä valkeat noidat piileksivät? ''En tiedä.'' Romona sanoi, mutta virne hänen naamaltaan oli poissa. Oliko Aaron paljastanut jotain tärkeää? Miksi Romonan naama venähti yhtäkkiä? ''Sinä kannat mukanasi suuren voiman.'' Romona sanoi ja alkoi taas hymyilemään.
''Voisiko hän jo lopettaa tuon.'' Aaron toivoi.
''En voi. Olen onnellinen kun törmäsin sinuun.'' Romona sanoi iloisesti. ''Olet ehkä suuri pelastukseni.'' Hän sanoi, ja Aaron ei voinut kuin ihmetellä, miten hän pystyisi pelastamaan seitsemänkymmentä vuotta vanhan valkean noidan. Sitten hän muisti, että noidat voivat lakata vanhenemasta jos vain haluavat. Miksi Romona halusi vanheta noin vanhaksi?
''Siihen on syynsä.'' Romona sanoi ja näytti hetken synkältä. Mutta sitten hän taas hymyili. ''Aluksi luulin että suuri voima tuli sinusta itsestäsi, mutta nyt tiedän paremmin.''
Voi ei. Aaron paljasti sen aikaisemmin. Hän ei suostuisi luopumaan siitä. Se oli hänen nyt. ''Sinulla on kuukivi.'' Romona sanoi kovaan ääneen. ''Tiedätkö mikä se on?'' Hän kysyi Aaronilta.
''Kyllä. Sillä voi kutsua demoneja maan päälle.'' Aaron vastasi. Tiesikö Romona mikä se oli? Kyllä varmasti. Olihan hän vanha noita.
''Se on vaarallinen pimeän noidan kynsissä. Anna se minulle. Voin pitää sitä turvassa.'' Romona sanoi silmät kiiluen. Aaron katsoi häntä. ''Ai tuo vanha kyyryselkäinen valkea noitako pystyisi pitämään kiven turvassa?'' Aaron ajatteli. ''Tuskin.''
''Älä anna ulkonäön hämätä. Olen voimakkaampi ja nokkelampi kuin luuletkaan.'' Romona sanoi, ja Aaron näki hänen hymynsä pienentyvän hiukan.
''Kivi on minun vastuullani.'' Aaron sanoi. ''Minä pidän siitä kyllä huolen.''
''Miten se sujuu kun perässäsi on lauma vampyyrejä?'' Romona kysyi, mutta Aaron ei antanut hänen lannistaa itseään. Hän ei tahtonut luopua kivestä.
''Kyllä me selviämme heistä.'' Aaron sanoi ja katui heti sanojaan. Tiesikö Romona Mounicasta? No nyt hän ainakin tiesi.
''Missä ystäväsi on?'' Romona kysyi ja ensimmäistä kertaa hän kuullosti ilkeältä. ''Te vain riitelette keskenänne. Hän ei anna sinun olla oma itsesi.''
''Miten niin?'' Aaron kysyi. Häntä alkoi suututtamaan kun Mounicasta puhuttiin pahaa.
''Hän tahtoo tukahduttaa pimeän puolesi. Mutta me molemmat tiedämme, että se on mahdotonta. Pimeys on osa sinua.'' Romona sanoi. Sen Aaron oli kyllä jo huomannut aikaisemminkin. Mutta Aaron ymmärsi Mounicaa ja hänen vihaansa pimeitä noitia kohtaan. ''Hän ei ikinä anna sinun olla oma itsesi. Sano minun sanoneeni.'' Romona sanoi ja hänen hymynsä leveni taas. Mitä hän oikein yritti Aaron ihmetteli. Yrittikö hän erottaa Aaronin Mounicasta. Niin ei tapahdu. Piste.
''Voi poika pieni. Kyllä se tulee tapahtumaan. Et voi sille mitään. Kohtalosi on sinetöity jo aikoja sitten, kun isäsi teki sinut.'' Nyt Aaronia alkoi raivostuttamaan. Mitä Romona tiesi hänen isästä?
''Tiedän kaikenlaista.'' Hän sanoi. ''Tiedän, että hän pystyi manipuloimaan ihmisiä ja noitia mielensä mukaan. Tiedän, että hän vei äitisi vastoin tämän tahtoa ja tiedän, että he tekivät sinut.'' Romona kertoi. ''Tiedän myös miten isäsi tapettiin.''
Kuinka hän sen voisi tietää Aaron ihmetteli. Aaronin äiti ei ollut kertonut edes Mounicalle mitä oli tapahtunut. ''Minä olin paikalla, kun se tapahtui. Minä ja mieheni ja kaksi muuta ystäväämme.'' Nyt Aaronin mielenkiinto heräsi. Saisiko hän vihdoinkin kuulla miten hänen isä oli kuollut. Vaikka Aaron pitikin häntä hirveänä hirviönä häntä silti kiinnosti hänen kohtalonsa.
''Jatka vain.'' Aaron sanoi.
''Äitisi oli päässyt ilmeisesti hetkeksi eroon isäsi manipuloinnin vaikutuksesta sillä hän ilmoitti meille missä he piileksivät.'' Romona kertoi ja hän nousi ylös pöydän ääreltä. Hän alkoi kävellä edestakas Aaronin edessä. ''Minä ja mieheni ja kaksi ystävääni lähdimme heidän luokseen. Emme olleet kuulleet heistä moneen vuoteen mitään ja se oli ensimmäinen
vihje minkä olimme saaneet niinä vuosina. Kun saavuimme paikalle äitisi oli taas isäsi manipuloinnin vaikutuksen alla. Syntyi suuri taistelu joka johdatti meidät rotkon reunalle.'' Romona kertoi, ja hänen hymynsä oli poissa. ''Taistelu kesti kauan sillä äitisi pystyi parantamaan haavansa ja jopa parantamaan isäsi haavat koskematta häneen. Äitisi oli voimakkain parantaja jonka olen koskaan nähnyt.''
Aaronin päässä pyöri. Hänen äitinsä oli parantanut hänen isänsä ja myös itsensä! Mounica oli valehdellut! Mutta miksi? Se ei ollut epäselvää miksi Aaronin isä oli valinnut rinnalleen hänen äitinsä. Hän tarvitsi hyökkäyksiä varten rinnalleen jonkun jota vastaan oli lähes mahdotonta taistella.
''Taistelun aikana kaksi ystävääni kuoli. Meillä oli amuletit jotka estivät isäsi manipuloinnin, mutta ilmeisesti ystävilläni amuletit eivät toimineet. Loppujen lopuksi he vain hyppäsivät rotkolta alas kuolemaan ilman minkäänlaista taistelua. Ehkä amulettien voima hipui pikuhiljaa pois. En ole varma, mutta minuun ja mieheeni isäsi voimat eivät toimineet.'' Romona kertoi. ''Ystävieni kuoleman jälkeen minuun ja mieheeni iski raivo. Me saimme kuin saimmekin heidät alakynteen, mutta emme saaneet kuolettavaa iskua tehtyä koska äitisi paransi vammat heti. Meillä oli vain yksi vaihtoehto. Jomman kumman meistä oli uhrauduttava.'' Romona piti pienen tauon. ''Mieheni otti amuletin pois kaulaltaan ja laittoi sen sinun äitisi kaulaan. Äitisi heräsi koomastaan ja tajusi mitä oli tapahtumassa ja hän ei enää parantanut isäsi haavoja. Mutta isäsi ehti tappaa mieheni ennen kuin ehdin antaa kuolettavan iskun. Isäsi pisti myös mieheni hyppäämään rotkolta alas.'' Romona kertoi ja Aaron näki surun ja kaipuun hänen silmistään.
''Äitisi oli vapaa lumouksesta ja taas järjissään.'' Romona jatkoi tarinaa. ''Minun olisi pitänyt tappaa hänet siihen paikkaan heti sen jälkeen kun olin tappanut isäsi.''
Aaron ei ollut uskoa korviaan. ''Mutta miksi sinun olisi pitänyt tappaa äiti jos hänet kerran oli väkisin pistetty taistelemaan teitä vastaan. Hän oli oikeasti teidän puolella.'' Aaron sanoi.
''Mutta voi poika kulta kun tässä on yksi asia mitä sinä et ymmärrä.'' Romona sanoi pahaa enteilevästi. Aaron oivalsi asian ja kauhistui. Hän nousi ylös tuolistaan ja yritti lähtä juoksemaan teltan ovelle päin mutta hän oli aivan liian väsynyt. Hän pääsi vain vaivoin pari löntystävää askelta eteenpäin ja oli kaatua maahan voiman puutteesta. Hän oli täysin voimaton. Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa?
Sitten jokin näkymätön tönäisi häntä rinnasta taaksepäin ja hän rojahti takaisin tuoliin. Miten hän saattoi olla näin tyhmä ja ei tajunnut asiaa aikaisemmin. Näkymättömät kädet käänsivät Aaronin takaisin istumaan pöytään päin. ''Älä vielä lähde. Tarinani loppu on vielä kesken.'' Romona sanoi ja tällä kertaa hän ei yrittänyt näyttää ystävälliseltä vaan hän näytti häijyltä.
Aaron näki ensimmäistä kertaa Romonan oikean luonteen. Aaron oli nostamassa kättään kaulakorulle. Hänen olisi taisteltava vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Mutta kun Aaron ehti juuri ja juuri hipaista koruaan jokin näkymätön tarrasi häntä käsistä kiinni ja painoi ne pöydälle. Sitten Romona nosti kätensä ilmaan ja Aaronin käsien päälle ilmestyi kaksi mustaa savuavaa tikaria terät kohti Aaronin käsiä. Romona hymyili ilkeästi. ''Tämä saattaa hieman sattua.'' Hän sanoi ja pudotti tikarit niin, että ne menivät Aaronin käsien läpi ja upposivat pöytään.
Aaron huusi tuskasta. Kipu oli valtava ja sumensi Aaronin ajatuksia entisestään. Hän yritti vetäistä käsiään irti pöydästä, mutta tunsi vain kipua. Kädet olivat tiukasti kiinni pöydässä, ja tikarit eivät hievahtaneetkaan mihinkään. Siinä ne vain savusivat Aaronin kasvojen edessä. Samalla tavalla kuin demonien portin pilarit savusivat. Romona oli pimeän noita. ''Olisihan se pitänyt arvata.'' Aaron ajatteli tuskastuneena. Milloin asiat sujuisivat hänen kannaltaan hyvin?
''Noniin.'' Romona sanoi. ''Jatketaanko?''
''Senkus jatkat.'' Aaron tiuskaisi ja Romona yritti näyttää loukkaantuneelta.
''Siinä äitisi oli. Väsyneenä taistelusta ja juuri saanut oman vapaan tahtonsa takaisin. Hän katsoi minua silmiin ja alkoi itkeä ja anella. Älä tapa minua hän pyysi. Olen raskaana hän aneli. En aluksi uskonut häntä, mutta kun luin hänen ajatuksensa niin siellä se totuus oli. Hän oli oikeati raskaana ja oivalsin mitä isäsi oli suunnitellut. Hän suunnitteli uutta asetta itselleen. Asetta millä hän voisi nousta kaikkien pimeän noitien yläpuolelle ja olla vallassa. Mutta me estimme hänen suunnitelmansa tappamalla hänet.'' Hän sanoi onnellisen kuulloisena. Aaronilla oli huono olo. Hän taisi arvata mikä tuo ase oli. Se oli hän itse.
''Siinä äitisi aneli armoa. Hän sanoi, että hän oli jo kuollut muutenkin. Isäsi oli kironnut äitisi kirouksella mikä tappaisi äitisi hitaasti, mutta varmasti. Ja kirous lankesi isäsi kuoltua. Hän halusi varmistaa, että sinä pysyt hengissä ainakin siihen saakka, että voimasi syntyvät, joten isäsi antoi äidillesi kuusivuotta elinaikaa jotta hän voi pitää sinua hengissä.'' Aaronin päässä pyöri taas. Hänen äitinsä ei ollut kuollut oikeasti keuhkokuumeeseen vaan kiroukseen jonka hänen isä oli langettanut. Mitä muuta kieroa hänen isänsä oli oikein tehnyt. Hän oli antanut Aaronille äidin vain kuudeksi vuodeksi ja sitten vei hänet häneltä pois. Aaron alkoi vihaamaan isäänsä entisestään.
''Miksi et sitten vain tappanut äitiä heti siinä?'' Aaron kysyi vihaisesti.
''Niin hullulta kuin se kuullostaakin niin en pystynyt tappamaan viatonta lasta.'' Romona kertoi ja näytti synkältä. ''En pystynyt siihen ja siksi minut häädettiin pois pimeän noitien luonta. Minut karkotettiin ja kirottiin, koska jätin sinut ja äitisi henkiin.''
Aaron ei tiennyt mitä ajatella asiasta. Hänestä oli uskomatonta, että Romona häädettiin pois sen takia, koska hän ei pystynyt tappamaan viatonta lasta. Pimeän noidat olivat julmempia kuin Aaron oli olettanut. Ja minkähänlaisia kirouksia pimeän noidat keksivät pettureille Aaron ihmetteli.
''Ikävänlaisia.'' Romona sanoi. ''Minut kirottiin vanhenemaan luonnottoman nopeasti. Kaksikymmentä vuotta sitten minä näytin sinun ikäiseltäsi. Minä vanhenen kaksi ja puolivuotta yhden vuoden aikana. Se tietää hidasta ja varmaa kuolemaa.'' Romona kertoi. ''Siksi sinä lähdetkin minun kanssani pimeän noitien luokse. Ehkä he antavat tekoni anteeksi ja poistavat kirouksen ja saan palata heidän luokseen.'' Romona sanoi toiveikkaana.
''Minusta tuntuu, että he vain tappaisivat sinut.'' Aaron sanoi väsyneenä. Häntä sattui käsiin missä tikarit törröttivät ja savusivat. Mitä hänelle tapahtuisi jos hän jotuisi pimeän noitien luokse? Murhattaisiinkohan hänet vai keksisivätkö he jotain muuta hänen pään menoksi? Jostain syystä Aaronista tuntui, että siitä ei seuraisi mitään hyvää.
''He joko tappaisivat sinut tai sitten keinolla millä hyvänsä käännyttäisi sinut pimeyteen. Sinä olet voimakkaampi ja halutumpi kuin luuletkaan.'' Romona sanoi. Hän oli alkanut kerätä tavaroita ympäri telttaa suureen reppuun. Hän oli oikeasti viemässä Aaronia sinne! ''Melkein kaksikymmentä vuotta olen lojunut tässä kirotussa kylässä huijaamassa mitättömiä ihmisiä. On jo aika palata kotiin.'' Romona sanoi innoissaan.
Silloin teltan ovelta kuului ääniä. Aaronissa syttyi toivon kipinä. Romona ei kuullut ääniä sillä hän oli täydessä touhussa, mutta kun Mounica astui teltan sisään Romona pysähtyi paikoilleen. ''Miten sinä löysit tänne?'' Hän kysyi yllättyneenä. ''Olen lumonnut tämän paikan ja tänne ei pitäisi löytää kukaan muu kuin minä itse.'' Se selittikin paljon. Sen takia Aaron ei pystynyt muistamaan reittiä heidän tullessa teltalle. Reitti oli lumottu.
''Ei sillä ole väliä.'' Mounica sanoi. Hän oli sytyttänyt kätensä tuleen. Kieltämättä hän näytti vaikuttavalta siinä oviaukon edessä kädet tulessa. Mutta Romona ei näyttänyt välittävän. Hän loihti eteensä kolme tikaria ja ne lensivät yksitellen Mounicaa päin.
Aaron ei tiennyt Mounican olevan niin akrobaattinen. Hän väisteli tikarit sujuvasti ja hyppäsi Aaronin viereen. Otti häneltä kaulakorun pois kaulasta ja huusi. ''Irrota itsesi.'' Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Aaron kuvitteli ilmaa tikarien alle ja yritti jopa pyörremyrskyä, mutta tikarit eivät liikahtaneet. Sitten Aaron sytytti kätensä tuleen, mutta onnistui vain polttamaan kätensä jäljet pöydän reunaan.
Tikarit olivat pimeän taikuuden tuotoksia. Ei niitä valkeilla voimilla saa irti. Aaron katsoi hädissään kuinka Mounica heitti molemmista käsistä tulipallot Romonaa päin ja Romona vain nosti kätensä eteen ja hänen eteensä ilmestyi tumma läpinäkyvä kilpi. Romona osasi loihtia kilpiä suojaamaan itseään. ''Tuo täytyy pitää mielessä.'' Aaron ajatteli ja kun hän katsoi Mounicaa uudestaan tämä näytti paljon väsyneemmältä kuin äsken. ''Sammuta suitsukkeet!'' Aaron huusi. ''Minusta tuntuu, että ne lamaannuttavat.'' Mounica katsoi Aaronia ja sillä välillä yksi tikari lensi Mounican olkapäähän ja jäi siihen törröttämään. Mounican ilme ei edes värähtänyt vaan hän kääntyi taas Romonaa päin ja ampui paineaallon kahteen häntä päin lentävään tikariin. Tikarit lensivät taaksepäin ja paineaalto osui Romonaan.
Romona lensi taaksepäin hyllykköön. Hyllystä tippui muutama purkki lattialle ja siihen syntyi haiseva lätäkkö jotain nestettä mitä Aaron ei edes halunnut tietää mitä se oli. Lemu levisi telttaan ja alkoi kirvellä Aaronin silmiä. Sitten hän näki kuinka Mounica ohjasi suitsukkeet teltan oviaukosta ulos. Ensimmäistä kertaa Romona näytti säikähtäneen. Suitsukkeet olivat hänen turvansa.
Aaron yritti pinnistellä ja saada tikareita liikkumaan, mutta mitään ei tapahtunut. Mounica ja Romona jatkoivat taistelua. Ympäriinsä lenteli tikareita, tulipalloja ja paineaaltoja. Romona teki taitavasti kilpiä eteensä ja Mounica ei saanut yhtäkään osumaa. ''Huomaan, että et ole vielä päästänyt pimeyttä kunnolla sisääsi.'' Romona sanoi. ''Anna kun minä vähän autan asiassa.'' Hän sanoi ja siinä samassa hänen käsi muuttui mustaksi pitkäksi savuavaksi naruksi. Naru lensi Mounican kaulalle ja kuristi häntä. Tulipallot ja paineaallot loppuivat siihen. Mounica roikkui kymmenen senttimetrin korkeudella ilmassa kaulallaan lumottu pimeä naru.
Aaronin sisällä leimahti jotain. Hän suuttui tavalla millä hän ei ollut vielä ikinä ennen suuttunut. Jotain hänen rakastaan satutettiin. Melkeinpä kidutettiin. Kaikki Aaronin tunteet jotka olivat pakkautuneet viimeisen muutaman päivän aikana levisivät nyt levälleen. Aaron tunsi kaiken. Surun, vihan ja raivon. Ne olivat olleet jossain piilossa, mutta nyt ne tulivat esille. Aaronin mieli kirkastui. Hänen silmiään kirveli, mutta hän ei välittänyt siitä. Hänestä tuntui kuin hän pystyisi nyt ajatella ensimmäistä kertaa järjen kanssa. Hänen määränpäänsä avautui hänen edessään.
Hän kohdisti vihansa ja raivonsa tikareihin ja ne alkoivat värähdellä. Aaron työnsi niitä mielessään ja ne nousivat verisinä ilmaan. Aaronin kädet olivat nyt vapaat, mutta hän ei tarvinnut niitä siihen mitä hän seuraavaksi aikoi tehdä. Hän heitti tikarit mielessään kohti Romonaa ja niin tikarit lensivätkin. Aaronista tuntui, että hän oli hallinnassa. Tuo mitätön petturi ei voinut tehdä mitään. Tikarit lensivät Romonan rintaan ja samassa naru muuttui takaisin hänen kädeksi. Mounica tipahti maahan polvilleen.
''Mitä sinä teet?'' Hän kysyi yskien ja haukkoen happea. Aaron ei välittänyt. Hän keskittyi nyt Romonaan. Tuohon petturiin joka ei ikinä löytäisi paikkaansa tässä maailmassa. Aaron halveksi häntä, mutta toisaalta hän oli iloinen, että hän ei tappanut Aaronia ja hänen äitiään. Muuten Aaronia ei olisi ja hän ei voisi korjata maailman vääryyksiä. Nuo pimeän noidat. Pah. Yrittävät tuhota maailmasta valon. Mutta ilman valoa ei voi olla pimeyttä. Kaikki oli epätasapainossa. Valkeat sentään eivät yritä tuhota pimeyttä maailmasta.
Aaron tiesi nyt päämääränsä. Hänen olisi tuhottava pimeän noidat ja vain hän voisi hallita pimeyttä ilman, että horjuttaisi tasapainoa. Vain hän ymmärsi miten tärkeää oli, että maailmassa oli sekä valoa että pimeyttä. ''Aaron?'' Mounica kysyi varovasti.
''Älä puutu tähän.'' Aaron sanoi vilkaisemattakaan Mounicaa. Aaronin olisi lopetettava tämän kurjan otuksen elämä. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä, että hän paljastaisi Aaronin olinpaikan muille pimeän noidille.
Romona katsoi Aaronia naamallaan iloinen ja leveä hymy. ''Kyllä. Anna sen viedä! Eikö tunnukkin hyvältä.'' Hän sanoi Aaronille joka katsoi häntä nyt halveksuvasti.
''Hiljaa rotta! Sinä kuvotat minua.'' Aaron sanoi. ''Mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti. Kaikki pimeän noidat kuvottavat minua. He ovat niin mitättömiä ja tietämättömiä. Ajattelevat vain omaa etuaan.'' Nyt Romonan silmät pyöristyivät. Hän oli kauhuissaan.
''Aaron lopeta. Tuo et ole sinä.'' Mounica sanoi ja yritti tulla lähemmäksi Aaronia, mutta Aaron vain heilautti kättään kohti Mounicaa ja Mounica lensi selälleen.
''Sanoin jo, että älä puutu tähän.'' Aaron sanoi. Hän katseli vieläkin kituvaa Romonaa jolla oli rinnassaan kaksi tikaria. ''Sitä minä en ymmärrä, että miksi valkeat noidat eivät puolusta ihmisiä pimeän noidilta. Miksi he eivät taistele. Olisi parempi tasapaino jos valkeat noidatkin tekisivät jotain eivätkä vain piileksisi piiloissaan kuin mitkäkin pelkurit. Tällä hetkellä maailmassa on paljon enemmän pimeyttä, kuin valoa. Ja sille on tehtävä muutos. Jos valkeat noidat eivät tee mitään, niin ainoa vaihtoehto on estää pimeän noitiakin tekemästä mitään. Ja voin aloittaa sinusta.'' Aaron sanoi katse yhä kohdistettuna Romonan kauhistuneisiin silmiin.
Aaron loihti eteensä kolme tikaria lisää ja ampui niistä ensimmäisen Romonan vatsaan. Sitten hän oli ampumassa toista tikaria Romonan sydämmeen, mutta Mounicalla oli Aaronin koru ja hän heitti sen Aaronin kaulalle. Yhtäkkiä Aaronin iski hölmistynyt olo ja kaksi jäljellä olevaa tikaria putosivat maahan.
Oli Aaronin vuoro pudota kontilleen maahan. Hän sulki silmänsä ja hänestä tuntui samalta kuin metsässä aikaisemmin kun pimeys oli vallannut hänet ja kun se riistettiin häneltä. Hänellä oli alaston ja heikko olo. Aivan kuin hän olisi menettänyt kodin uudestaan. Mounica oli Aaronin vierellä, Aaron tunsi sen. ''Oletko sinä palannut entisellesi?'' Mounica kysyi heiveröisesti, ja Aaron nyökkäsi. Hän piti vieläkin silmiään kiinni.
''Onko hän elossa?'' Aaron kysyi ja vaistosi miten Mounica meni Romonan luokse kokeilemaan tämän pulssia.
''Kyllä. Mutta vain vaivoin.'' Mounica sanoi. ''Me emme ole tappajia Aaron.'' Mounica kuullosti surulliselta. Aaron oli olettanut hänen olevan raivoissaan, mutta tällä kertaa hän ei ollut.
No nyt Aaron ainakin tiesi jotain hänen pimeistä voimistaan. Hän naurahti vaivalloisesti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta hänellä ei ole ikinä ollut yhtä hyvä olo kuin äsken. Hänellä oli ollut sata kertaa parempi olo kuin kiveä pidellessään ja se on jo aika paljon sanottu. Aaron avasi silmänsä. Kirvely oli hävinnyt, mutta hän tunsi silmäpussien laskeutuvan.
''Sinun silmäsi.'' Mounica sanoi. ''Ne olivat kuin demonin silmät. Mustaakin mustemmat.''
Aaronia puistatti mielikuva. Miltä hän oli näyttänyt? Kirkkaat valkoiset hiukset ja mustaakin mustemmat silmät. ''Meidän on pakko tappaa hänet.'' Aaron sanoi. Se oli totta. He eivät voisi ottaa sitä riskiä, että Romona menisi kertomaan missä Aaron oli ollut kuukiven kanssa. Oli tarpeeksi vaikeaa kun perässä oli lauma vampyyrejä. Aaron ei tahtonut peräänsä laumaa pimeän noitia myös.
''Ei. Me emme tapa häntä. Piste.'' Mounica sanoi kovalla äänellä. Aaron näki hänen kasvoistaan, että Mounica oli palaamassa entiselleen ja tuttu kiukku alkoi vallata hänet.
''Mutta hän tietää kuukivestä. Hän menee heti ensimmäisenä pimeiden noitien luokse siinä toivossa, että saisi kirouksensa pois.'' Aaron sanoi. Miten Mounica ei ymmärtänyt miten iso riski olisi jättää Romona henkiin.
''Me emme ole tappajia. Valkeat noidat eivät tapa ellei se ole itsepuolustusta ja viimeinen toivo!'' Mounica korotti äänensä.
''Mutta minä en ole valkea noita!'' Aaron huusi. ''Minä olen sekaverinen ja sinä et voi suojella minua pimeydeltä!'' Mounica kavahti taaemmaksi. Aaron tiesi Mounican tietävän sen, sillä Mounica oli hiljaa ja katsoi maata. Aaron nousi ylös ja katsoi Romonaa jonka henki pihisi. Aaron ei voisi jättä häntä henkiin. Hän ei voisi jättää yhtäkään pimeän noitaa henkiin. Hän oli ymmärtänyt tehtävänsä. Pitää valo ja pimeys tasapainossa.
Valkeat noidat eivät tehneet mitään muuta kuin piileksivät ja pimeän noidat terrorisoivat maailmaa minkä kerkesivät. Asialle olisi tehtävä muutos. Sanoi Mounica mitä sanoi. Asia oli suurempi kuin hän ja Aaron yhteensä. Aaron oli ottamassa koruaan pois kaulalta, kun Mounica otti häntä kädestä kiinni. Aaron katsoi häntä ja näki hänen itkevän. ''Jätä hänet henkiin edes minun takiani.''
Aaronin sydän muljahti. Menettäisikö Aaron Mounican jos tappaisi Romonan? Ei. Hän ei voinut menettää Mounicaa. Ehkä Mounica oli ainoa joka piti Aaronin järjissään. Oliko hän tullut hulluksi miettiessään, että maailma oli epätasapainossa ja tarvitsi korjausta?
He katsoivat toisiaan silmiin hetken ajan ja Aaron muutti mielensä. Ehkä hänen ei tarvitsisi tappaa häntä nyt Mounican edessä. Hän voisi palata Mounican nukkuessa ja tehdä Romonasta loppu silloin. Ja Mounican ei tarvitsisi tietää asiasta mitään. Kyllä. Niin hän tekisi. ''Okei. Jätetään hänet henkiin.'' Aaron joutui pinnistämään sanat suustaan, ja Mounica näytti helpottuneelta. ''Mutta saanko kysyä miten löysit tänne? Romona sanoi, että hän oli lumonnut reitin.'' Aaron kysyi. Hän halusi jotain muuta ajateltavaa.
''Ei sillä ole väliä. Onneksi löysin.'' Mounica sanoi ja katsoi pois päin Aaronista mikä herätti epäilyksiä.
''Kerro nyt.'' Aaron vaati vaikka hänellä oli outo tunne siitä, että ei pitäisi kuulemastaan.
Mounica näytti epäröivän hetken, mutta avasi lopulta suunsa. ''Katso taskuusi.'' Hän sanoi. ''Ei sinne vaan toiseen taskuun.'' Aaron oli ollut laittamassa kättään taskuun missä oli kuukivi. Hän laittoi käden toiseen taskuun ja tunsi sen pohjalla jotain pientä ja kovaa. ''Ota se pois sieltä.'' Mounica sanoi ja näytti valmistautuvan johonkin.
Aaron otti taskusta pienen pinssin. Hotellin pinssin. ''Mikä tämä on? Miksi se on minun taskussani?'' Aaron kysyi epäilevästi.
''Laitoin siihen paikannus loitsun.'' Mounica vastasi.
''Miksi?'' Aaron kysyi tyrmistyneenä. Vahtiko Mounica häntä kuin jotain pikku lasta? Nyt oli Aaronin vuoro olla vihainen, mutta hän ei aloittanut uutta tappelua vaan oli ihan hiljaa.
''Laitoin sen siihen siltä varalta, että päätät tehdä jotain tyhmää ja häviät silmistäni.'' Mounica sanoi aivan kuin se olisi normaalia. Selvästi heidän välillään ei ollut luottamusta Aaron ajatteli. Ehkä se oli totta. Ehkä Aaroniin ei voinut luottaa, koska osa hänestä oli pimeä. Hän antoi asian olla. Hän oli liian väsynyt kinaamaan ja hän halusi jotain syötävää.
''Mennäänkö pois tästä haisevasta teltasta?'' Aaron kysyi. Vasta poistuttuaan sieltä Aaron tajusi kuinka haiseva teltta oli. Hän veti raitista ilmaa henkeensä nauttien siitä. Hän näki tikarin Mounican olkapäässä. ''Miksi et ota tuota pois?'' Hän kysyi.
Mounica näytti kättään joka oli rakkuloilla. ''Se polttaa minun ihoani. En pysty ottamaan sitä pois.''
''Anna kun minä kokeilen.'' Aaron nappasi tikarin kahvasta kiinni ja se tuntui jääkylmältä. ''Oletko valmis?''
''Joo''
Kuului tuskan huuto kun Aaron vetäisi tikarin Mounican lihasta irti. Aaron tunsi kylmyyden leviävän kädessään koskiessaan tikarin kahvaa. Ja niinkuin muukin pimeys tähän mennessä se tuntui aluksi ilkeältä, mutta alkoi tuntua hyvältä vähän ajan päästä.
''Heitä se pois.'' Mounica sanoi yhtäkkiä taas vakavana.
''Miksi?'' Aaron kysyi vaikka ei ollut vaikea arvata. Hänen silmänsä alkoivat taas tuntua kuivilta ja ne kirvelivät. ''Ovatko silmäni mustat?'' Hän kysyi.
''Kyllä. Heitä se pois näytät hirveältä.''
Aaron heitti tikarin lähimpään puskaan. He lähtivät kävelemään takaisin torille. Tuntui tyhmältä käydä ostamassa ruokaa kaiken äsken tapahtuneen jälkeen. Mutta heillä ei ollut juuri vaihtoehtoa. Molemmat olivat nälissään ja kiukkuisia. Mounica muisti jotenkin ihmeellisesti reitin takaisin torille ja ei mennyt kuin hetki kun heillä oli kassillinen ruokaa. He menivät takaisin hotellille muinamiehinä ihan kuin äsken ei olisi tapahtunut mitään. He kävelivät rappusia yläkertaan, kun Aaron huomasi että heidän hotellihuoneen ovi oli rakosillaan ja sieltä kuului kolinaa. Molemmat pysähtyivät niille sijoilleen ja Aaron otti kaulakorunsa pois kaulalta ja valmistautui uuteen taisteluun. Mutta tällä kertaa Aaronia ei pelottanut.
