Tulosta
Novellit Fantasia Encerphici: Uhkapeliä viimeisellä kortilla
QR-Code dieser Seite

Encerphici: Uhkapeliä viimeisellä kortilla Hot

Tätä novellia on kirjoitettu jo monta lukua, mutta laitoin nyt vain ensimmäisen luvun. Lisään sitten myöhemmin seuraavia lukuja, jos kiinnostusta riittää. Antoisia lukuhetkiä!

Juoksin routaista tietä pitkin kyynelten kastellessa poskiani. Laukkuni hakkasi lonkkaani vasten. Tuntui kuin laukkuni olisi yrittänyt soittaa rumpusooloa. Kuuntelin nopea tempoista rock-biisiä, juoksin musiikin tahtiin. Vanhojen kenkieni kannat olivat hajoamispisteessä, vesi tulvi niistä sisään. Keuhkoihini sattui, olin juossut liian pitkään, liian lujaa. Vettä tihutti taivaalta hiljalleen, mutta kova syystuuli paiski vesipisarat kurjasti kasvojani vasten. Silmälasinikin olivat peittyneet vesipisaroiden vuoksi. Hädin tuskin näin niiden takaa. Puista irronneet lehdetkin paiskivat kasvojani. Astuin suoraan vesilätäkköön. Yritin pyyhkiä silmälasejani hihan reunaan, mutta se ei tuntunut auttavan. Villakangastakkini läpi oli alkanut tulla kosteutta, se sai ihoni nousemaan kananlihalle.
Käännyin sivutielle, josta pääsisin helposti kotiin. Poskilla olevia kyyneleitäni ei erottunnut poskilla olevista vesipisaroista. Ehkä joku tarkkanäköinen olisikin erottanut, jonkin sortin maagikko tai velho ehkä. Mutta 13 vuotiaana tiesin ettei sellaisia ole olemassakaan paitsi elokuvissa. Ja ainoastaan elokuvissa masentunut tyttö voi parantua. Minä tiesin etten parantuisi, en nähnyt mitään mahdollisuutta parantumiseen. Se oli kaukainen haave, jota yritin juosta kiinni, mutta aina se vain juoksi nopeampaa karkuun. Se oli pirullisen tuntuista.
Minulle nousi oksennuksen maku suuhun, kun mietin päivän tapahtumia. Kuinka minua oltiin haukuttu ja kuinka minua oltiin solvattu koulun käytävillä. Se oli tuntunut niin pahalta, että olin joutunut menemään koulukuraattorin juttusille. Mutta kuten aina tämäkään ei mennyt niin kuin elokuvissa. Kuraattori ei ymmärtänyt minua, hän vain selitti että joskus on olemassa ilkeitä ihmisiä. Puolitoista tuntia yritin selittää hänelle ongelmia, mutta turhaan. Kuten arvasinkin, hän vain lähetti minut pahoinmielin kotiin sanoen ettei osaisi auttaa. Minä lähdin sitten. Musta hameeni vain heilui tuulessa, kun juoksin koulun pihasta pois. En edes katsonut taakseni. Eikä minulla ollutkaan mitään syytä katsoa. Ei koulussa ollut minulle mitään tai ketään. Olin yksin aina. Olinhan minulla muutama ystävä, mutta muuten koulunkäynti oli yhtä tuskaa. Minua potkittiin ja hakattiin. Monia kertoja tulin koulusta kotiin jalat verillä. En kuitenkaan kertonut kellekkään, sanoin vain että kaaduin ja kaikki uskoivat. Kukaan ei kuitenkaan uskonut kuinka murtunut olin, kuinka tylsistynyt olin kaikkeen. Halusin kuolla, mutta halusin kuitenkin kokea tulevaisuuden. Uskoin, että tulevaisuus toisi tullessaan onnea ja rakkautta.
Olin juossut jo jonkin aikaa kun päätin vaihtaa tien toiselle puolelle. Puoli jolla juoksin oli nimittäin pelkkää vesilammikkoa. Ylittäessäni tietä korvista putosi kuuloke. Nostaessani sitä takaisin korvalleni kuulin hirvittävän tööttäyksen. Käännyin ja näin kaksi kirkasta valoa. Ne olivat kirkaampia kuin aurinko. Tunsi yllättäen hirvittävää kipua jalkojeni lähellä, joku viilsi minua sisältä päin. Kivusta sekaisin tuuperruin maahan. Näin kuinka valojen suunnasta juoksi joku. Hän huusikin jotain, mutta en saanut selvää mitä. Käänsin päätäni, silmissäni sumeni. Tunsin vain palavaa kipua, vuosin verta. Olin pimeässä, tuntui kuin olisin ollut alasti. Yksin alasti pimeässä haukkoen happea ja vuotaen verta.
Seuraava mitä näin oli sairaalan sinertävä seinä. Sydänmonitori vain piippaili hiljaa vieressäni, jalkani olivat tunnottomat.
”Hän tokenee”, kuulin jonkun sanovan.
Näin äitini hän silitti otsaani kyyneleet silmissä. Yritin puhua, mutten jaksanut. Pienet, heikot käteni tärisivät. Puristin äitini kättä. Kaikin voimin, yritin pitää silmäni auki, mutta en pystynyt.
”Älä sulje silmiäsi pikkuinen, ole kiltti”
Monitori piippasi tiuhaa tahtia, sydämeni juoksi kilpaa keuhkojeni kanssa. Monitorin viereen ryntäsi pullea lääkäri. Lääkäri käski hoitajaa tekemään jotain.
”Älä luovuta” lääkäri sanoi.
Kaikista ponnisteluista huolimatta silmäni sammuivat. Monitorin piippaus oli muuttunut suoraksi, jatkuvaksi ääneksi. Kuulin äitini huutavan. Sitten kaikki sammui.
Juoksin pimeässä, näin kirkkaan valon, valo häikäisi silmiini, silmiäni kirveli. Tuntui kuin olisin kävellyt pilvien päällä, niin pehemää, niin kaunista.
”Ei, en halua kuolla, en vielä”
Kamppailin jalkojani vastaan, mutta ne vain juoksivat pehmeää tietä pikin. Ne eivät totelleet minua. Olin jo niin lähellä valoa, että en nähnyt muuta kuin valkoista joka puolella. Suljin kostuneet silmäni kiinni, loppuni oli tullut.
Tunsin putoavani alas, kuin lehti puusta. Pelkäsin niin paljon etten voinut edes katsoa. Kun en tuntenut putoavani ja pelkokin oli jo hieman haihtunut uskalsin avata silmäni. Näin sinisen taivaan puun lehdoston takaa. Makasin sammaloituneella maalla. Oliko tämä nyt kuolema, niin kaunista, niin hiljaista? Oli lämmin, tuuli hyväili hiuksiani...
”Hiukseni!” huusin.
Hiukseni olivat kasvaneet selkään asti, ne olivat tumman ruskeat, nousin maasta. Horjahdin taakse päin, jouduin ottamaan tukea puusta. Kuolema ilmeisesti oli muuttanut minua. Nojatessani puuta vasten kuulin pienen pientä ääntä.
”Haloo, kukkuu?”
”Ku-kuka siellä?” olin pelosta jähmettynyt.
”Me”
Katsahdin alas. Jalkojeni juurella kipitti ainakin kaksikymmentä suurta n. 20 cm:stä, punaista muurahaista.
”Te puhutte! Menkää pois, ei kuolema tälläistä ole” kiljuin.
”Totta kai me puhumme. Miksi pelkäät noin, me olemme ystäviäsi? Ei tämä ole mitään kuolemaa, vaan elämää!”
En vastannut. Naamalleni oli levinnyt kauhistunut ilme. Olinko elossa, olinko kuollut, mitä tämä oli? Koko vartaloni tärisi. Muurahaiset nousivat kivelle, joka oli vierelläni. Suurilla muurahaisilla oli pienet asevyöt, jossa roikkui pieni miekka. Niiden kasvoilla oli maskit. Suuni oli auki kuin millä lie hauella.
”Missä minä olen?” huokaisin itsekseni.
”Encerphicissä!”
Hätkähdin.
”Niin siis missä?”
”Encerphicissä tietenkin, etkö muka tunnista tätä paikkaa!” suuri muurahainen sepitti pienellä äänellä. Auringon säteet iskivät muurhaisten miekkoihin, luoden niihin ainutlaatuisen loisteen.
”Ei, en voi olla Encerphicissä, ei sellaista paikkaa ole!”
Nostin kädet pääni päälle.
”Etkö muka näe, tämä on todellinen paikka! Asut täällä, olet Encerphicin prinsessa!”
Tunsin itseni hulluksi. Näin yli suuria puhuvia muurahaisia, jotka väittivät minua prinsessaksi ja taistelivat pikku miekoilla.
Aloin nipistää itseäni.
”Herää Ewan herää!” huusin itselleni.
”Mitä ihmettä teet, sinä olet jo hereillä?”
Käteeni oli jäänyt pieni mustelma. Tutkin käsiäni. Ranteissani ei ollut enää viiltojälkiä ja sormeni olivat eri näköiset, laihat ja pitkät.
”Mitä minulle tapahtuu? Miten pääsen kotiin?” sanoin itku kurkussa.
”Kotisihan on tuon pienen kukkulan takana, jatka vain nyt eteen päin, niin pääset kotiin”
”Kiitos...”
Muurahaiset kumarsivat minulle.
”On ilo auttaa prinsessaa”
Hymyilin väkinäisesti. Lähdin kuin ohjus muurahaisten luolta, he hurrasivat perääni.
”Prinsessa on palannut, prinsessa on palannut! Nyt ei Hallok voi meitä kurjuttaa enempää!”
”Kuka ihmeen Hallok..?” Nimi kuulosti isäni halkopinolta, joka lojui vuoden ympäri pihallamme.
”En voi kieltää.. tämä on kyllä siisti paikka, mutta ei todellakaan Englanti”
Metsikkö oli rehevin ja kaunenin, mitä olin eäissäni nähnyt. Linnut visersivät kauniisti, tuuli heilutteli puiden latvoja. Katselin maata, näin jalkani. Jaloissani oli pienet balettitossut ja päälläni oli pyhäpukua muistuttava pitkä, valkoinen mekko. Sen helma laahasi miltein maata. Päälläni oli myös valkoinen paita, joka sopi hameeseen täydellisesti. Paita oli hihaton ja sen yläosa oli kirjoiltu valkoisilla helmillä. Koskettelin kasvojani, minulla ei ollut silmälaseja, mutta kumminkin näin. Kurkkuani kuristi, käteni hikoilivat. En ymmärä edes miksi kävelin, olisin voinut vain mennä makaamaan maahan ja toivoa että heräisin sairaalasta. Katselin ympärilleni surullisena
Näin pieniä perhosia, jotka lentelivät värikkäiden kukkien ympärillä. Perhosetkaan eivät olleet normaaleita. Niiden siivet vaihtoivat väriä jokaisen kukkasen kohdalla. Se oli aika mielenkiintoista. Vaikka metsä oli aava ja kaunis, tunsin pelkoa. Uusi maailma, josta en tiedä mitään, kunpa tämä olisi unta.
Kuulin ylättäen viatonta hihitystä, mutta sen väliin lohdutonta itkua. Säikähdin. Piilouduin puun taakse. Sydämeni hakkasi nopeasti. Puun runko oli vankka ja paksu, puu muistutti hyvin paljon hopeapajua. Hihityksen voimistuessa nostin peloissani maasta paksun puun oksan. Ties millainen hirviö oli tulossa kohti minua. Silmistäni vuosi kyyneleitä. Kuulin, joku käveli tietä pitkin itkien ja nauraen, tullen koko ajan lähemmäksi minua.
”Tämä paikka on sairas...” ajattelin hiljaa mielessäni.
Kulkijan ollessa aivan vieressäni hyppäsin puun takaan huutaen suoraa, puhdasta huutoa kuin keihäänheittäjä. Kyyneleet vain kastelivat punaisia poskiani.
Kulkija näytti hämmästyneeltä ja perin kummalliselta.
”Prinsessa, Ewan?” se puhui. Hädin tuskin sain sen puheesta mitään selvää, sillä sen pitkä kieli oli puheen tiellä.
”Ei, tai en tiedä, kuka olet!?” sanoin mahdollisemman ponnekkaasti.
”Ei hätää, se olen minä Gromage, ystävä. Älä itke prinsessa”
Pudotin kepin maahan ja vaivuin polvilleni itkien. Gromage tuli viereeni istumaan.
”Miksi itke?” se kysyi.
”Minua pelottaa, missä olen, kuka olen?”
”Älä pelkää, sinulla ei ole mitään pelottavaa. Vaikea selittää tämä asia, kun olet ollut niin pitkään poissa... olet prinsessa Ewan”
Katsahdin Gromagea. Gromage oli lyhyt, ehkä 140 cm. Sen vasemman silmän edessä oli harsosidettä. Päällään sillä oli puna-valko raidalliset sukat, liivi, jonka alla oli harmaa maalaispaita ja oranssit housut. Sillä ei ollut miltein mitään hiuksia, vain muutamia hiustuppoja ympäri päätä. Sen iho oli likaisen keltainen ja kieli kirkkaan sininen.
”Tule mukaani vien sinut vahempiesi luokse, he odottavat sinua”
Nousin maasta vaivoin. Varovasti lähdin kulkemaan Gromagen perässä, kohti kotiani.
Olimme kulkeneet noin kilometrin, kun Gromage kysyi:
”Muistatko miltä vanhempasi näyttävät?”
”No... äidilläni on lyhyet, ruskeat hiukset...”
”Ei heitä, vaan vanhempiasi?”
”Heistähän minä olin juuri kertomassakin”
Gromage läpsäisi kädellä naamaansa.
”Puhun OIKEISTA vanhemmistasi. Isäsi on Encerphicin kuningas Canhasmu ja äitisi on tietenkin kuningatar Pelivia. Sinun veljesi on Dometo, erotat hänet siitä, että hänellä on kokonaan mustat silmät, siskosi Calla on taas niin kaunis, jotta erotat hänetkin”
Gromage katsoi minua pätevällä ilmeellä.
”Kuka sitten on Hallok?” kysyin hiljaisella äänellä.
”Hallok on paha. Hän hallitsee Kuolleidenmaata yhdessä vaimonsa Lyghilian kanssa. Isäsi voitti Hallokin kerran, mutta Hallokin vaimo sai jotenkin miehensä henkiin ja hänen armeijansakin. Nyt kaikkien kansojen välillä olevat suhteet horjuvat. Kehenkään ei voi luottaa, eikä kujillakaan voi kulkea ilman pelon tunnetta. Siksi sinä tulit tänne, tulit pelastamaan meidät”
Gromage hymyili minulle. Hänen hymynsä sai minut hieman paremmalle tuulelle.
Olimme kulkeneet lähes kaksi kilometriä, kun aloin nähdä jotain. Näin korkean tornin, jossa liehui lippu. Lippu oli sininen ja siinä oli jonkinlainen vaakuna. Vaakuna oli kirjoiltu kultalangalla. Vaakuna esitti kai lohikäärmettä. Torni oli rakennettu jonkinlaisesta vaaleasta kivestä, kivi muistutti hieman marmoria. Päästyämme kukkulan päälle näimme suuren linnakkeen, joka oli rakennettu vasten kallion seinämää. Linnoitus oli harmaan valkoinen. Se oli vaalea, loistelias linna, sen pinta kimmelsi kuin hanki talvella.
”Tervetuloa kotiisi”
”Se on upea...” huokaisin. Minua ei enää pelottanut niin paljoa.
”Tule, niin vien sinut vanhempiesi luo”
Nyökkäsin vaisusti, olin haltioitunut kaikesta loisteliaisuudesta. Gromage tarttui minua kädestä, mutta päästi heti irti. Gromage alkoi huutaa.
”Ai, ai, ai!” Gromage puhalsi kättänsä. Hätäännyin.
”Mi-mikä sinun on?”
”Unohda aina etten voi koskea ihmiseen, ihoni nimittäin palaa jos kosken. Olette liian puhtaita iholleni”
”Olen todella pahoillani Gromage...”
”Ei, ei se sinun vikasi ollut”
Näin Gromagen käden, se oli aivan palanut. Minua sattui pelkästään hänen palohaavansa näkeminen. Huomasin maassa maitohorsmaa muistuttavan kasvin, se oli vain isompi. Repäsin sen irti maasta ja katkaisin kahtia. Kukan sisällä oli samalaista ainetta kuin maithorsmissakin. Veljeni oli oppettanut, että maitohorsman sisällä oleva neste auttaa palohaavoihin.
”Prinsessa mitä te teette?”
”Autan sinua”
Repäisin hameen helmasta vaalean soiron.
”Ei, teidän korkeutenne, hameenne meni rikki!” Gromage voivotteli.
Puristin kukan sisältämän aineen hameen soiroon.
”Kiedo tämä kätesi ympärille, niin se helpottaa kipua”
Gromage pyöräytti soiro kätensä ympärille. Hänen ilmeensä oli helpottunut.
”Kiitoksia... miten voin ikinä korvata teille tämän?”
”Ei sinun tarvitse korvata sitä mitenkään”
Hymyilin Gromagelle.
Kävelimme kukkulan alkupäähän. Ruoho oli kirkkaan vihreää ja auringon lämpö oli ihana.
Linnakketta suojasi korkea muuri, joka oli harmaat kiveä. Muurin portit olivat auki, mutta heti meidän päästyä niiden sisäpuolelle ne sulkeutuivat.
”Mi-miten tuo oli mahdollista? Eihän kukaan ollut sulkemassa niitä?” katsoin Gromagea hättäntyneenä.
”Ne ovat loihdittuja ovia. Ilmeisesti perheesi odottaa sinua jo” Gromage sanoi.
En vastannut mitään, minua jannitti suunnattomasti.
Päästyämme lähemmäksi linnaketta huomasin, että linnaa ympäröi pienen pieni kylä, ehkä tuhat asukasta. Kaikki katsoivat minua ihmeissään ja supisivat jotain.
”Gromage, miksi kaikki katsovat meitä tuolla tavoin?”
”Monet eivät ikinä uskoneet sinun palaavan”
Pyörittelin päätäni kuin markkinapalloa. Kaikki kyläläiset näyttivät voivan hyvin, jokaisella oli kori täynnä ruokaa ja puhtaat vaatteet. Kylän talotkin olivat hyvin kauniit ja ne kaikki oli veistetty puusta. Olisin luullut niiden olevan vanhoja ja räihnäisiä kuten kaikissa elokuvissa.
Olimme päässeet jo linnalle. Linna tai linnakke oli iso. Sodan syttyessä sinne luultvasti mahtuisi kaikki kylän asukit suojaan. Linnakkeessa oli monta eri tasannetta, ikkunoita oli tuhansittain, parvekkeita oli satoja. Linnake jatkui kallion seinämää pitkin todella kauas. Linnake oli myös korkea. Siinä oli kymmeniä vartiotorneja, joissa jokaisessa seisoi vartija.
”Täällä on prinsessa Ewan ja minä Gromage!”
”Hahaa, eihän tuo voi olla tot..”vartiossa oleva mies katsoi minuun kuin ei olisi ikinä ihmistä nähnyt.
”Päästä meidät sisään!” Gromage huusi.
”Hyvä on!” Mies avasi linnan portit, näin pitkän käytävän.
Astuimme sisään. Linnan katto oli lasista veistetty. Lattia oli vaaleata marmoria, käytävää somisti pitkä pastellinsininen matto.
”Miksi täällä on näin paljon ovia?”
Ovia ympäröi hopeisin paljetein koristellut riimut, jotka säkenöivät kauniisti.
”Koska täällä on paljon huoneita, sali on kuitenkin noiden ovien takana”
Gromage osoitti suoraan eteen päin. Ovet olivat korkeat ja massiiviset, ne olivat sinertävät.
”Mitä me salissa?”
”Siellä on perheesi”
Olimme ovien takana jo, Gromage koputti.
”Pikku hetki... Perheeni?” olin hätääntynyt.
Ovet aukesivat, kukaan ei kuitenkaan ollut avaamassa niitä.
”Rakas lapseni!” kuuluin jonkun huutavan. Äänestä päätellen se oli mies.
”Kuka huusi?” kuiskasin Gromagelle. Seisoin tikkuna paikoillani, en uskaltanut liikkua.
”Isäsi, hän on tuo joka on suoraa edessämme”
”Hän näyttää sammakolta” totesin vaisusti.
”Ehkä hieman, mutta älä vain sano sitä hänelle”
En ehtinyt tutkailemaan salia paljoakaan, näin vain, että salissa oli suuret värilliset lasi-ikkunat. Salin keskellä oli marmori pöytä, jonka ympärillä istui...perheeni. Lattia oli vaalea ja se kiilsi kauniisti. Sali oli järjettömän iso, joten pöytä näytti surullisen pieneltä. Pöytä oli veistetty marmorista ja sen jalat oli muotoiltu kauniin pyöreiksi. Pöydän jalat muistuttivat hieman puiden juurakkoa.
Sammakon näköinen mies, tuli ja halasi minua, niin että nousin muutaman sentin ilmasta. Vastahakoisesti halasin takaisin. Oloni oli hyvin väkiintynyt.
”Olet palannut ja olet kasvanut”
”Niinpä kai...” sanoin hyvin hiljaisella äänellä.
”Tule istumaan seuraamme rakas lapseni.”
Sammakomies laski minut. Menimme istumaan pöydän äärelle. Tuoli jolla istuin oli myös marmoria, sen jalat olivat yhtä kauniit kuin pöydänkin. Vastapäätä minua istui elämäänsä kyllästyneen näköinen mies, joka pyöritteli käsissään valopalloa, joka oli hohti violettisena. Minua jännitti tai oikeastaan minua ahdisti. Käteni hikosivat ja kurkkua kuristi. Uusia ihmisä, joita minun tuli pitää perheenjäseninä. Hermostuneena jalkani heilui pöydän alla.
”Kiitos Gromage, voit palata kotiisi”
”Pidä huolta itsestäsi Ewan. Äläkä pelkää ja ja ja kiitoksia kaikesta!”
Hymyilin nätisti Gromagelle, joka lähti salista hyppien oudosti.
”No niin Ewan on siis palannut” vieressäni oleva mies totesi. Hän istui minusta noin metrin päässä.
”Aivan niin Dometo, hän on nyt kotona” vieno naisääni sanoi pöydän päästä. Nainen hymyili kauniisti. Minusta hän muistutti hieman haltiaa suppojen korvien vuoksi.
”Hyvä valtias, voiden muistuttaa, että prinsessa ei muista mitään, joten tämä saattaa olla hänelle aikamoinen sokki” Vastapäätä istuva mies sanoi.
”Etkö tosiaan muista kultaseni?” vastapäätä olevan miehen vieressä istuva nainen kysyi.
Katsoin heihin ihmeissäni suu ammolla.
”Ei...en muista”
Sammakkomies istui pöydän päässä istuvan haltian näköisen naisen viereen. Naisella oli vaaleat, pitkät hiukset, sekä pieni nenä ja suu.
”Noh, minä olen isäsi Canhasmu ja tämä on äitisi Pelivia. Vieressäsi istuu veljesi Dometo, vastapäätäsi on Mythoan velhomme, hänen vieressään siskosi Calla ja Callan vieressä hänen miehensä Nitimado”
Nyökkäsin hitaasti, kaikki tuntui niin vaikealta, uusi maailma, uusi identiteetti, vaikeat nimet jotka minun tuli muistaa.
”Mikä on viimeisin muistikuvasi toisesta maailmasta?” Mythoan kysyi kiinnostuneena.
”Näin lääkärin, joka sanoi älä luovuta, sitten kaikki muuttui oudoksi, putosin” mutisin hiljaa.
Mythoan näytti mietteliäältä. Hänen pikkuiset viiksensä olivat vatupassin tavoin aivan suorassa. Silmälasit peittivät puolet hänen kasvoistaan. Omalla tavallaan hän oli aika söpö hassuine pirteineen.
”Tiedätkö miksi olet täällä?” isäni kysyi.
”Gromage puhui jotain jostain Hallokista, jolla on joku kristalli”
”Sinun täytyy tuhota se, hyvin yksinkertaista”
Säikähdin. Mahassani alkoi velloa. Tunsin kuinka käteni hikosivat hiljalleen. Jouduinko jäämään tänne pitkäksikin aikaa?
”Missä se kristalli on?”
”Se on Hallokilla”
”Missä Hallok sitten on?”
”Hän on pitkän matkan päässä, kaukana Kuolleidenmaassa”
Naamani oli muuttunut valkoiseksi ja jalkani vispasi ilmaa. Tilanne alkoi muuttua kamalammaksi.
”Kaikki sujuu hyvin, sinähän osaat taistella?”
”Minä taistella...en oikein osaa...huutaa kyllä osaan”
”Et osaa taistella?” Dometo kysyi.
”En, miksi osaisin?”
”Koska...” Dometon sormi oli pystyssä, hän näytti ylitietävältä, miltein professorilta.
”Hahaa, sanoinhan ettei hänestä olisi tähän, miksi edes ajattelimme että hänestä olisi tähän?” Nitimado pätesi.
”Nitimado älä viitsi olla ilkeä” Calla sanoi.
”Olisi syytä olla kunnolla tai kohta kauniista kasvoistasi on jäljellä vain puolet. Minulta jäi lausekin kesken senkin retku” Dometo murahti.
”Dometo, Nitimado, lopettaa tappelu! Ette anna Ewanille kamalankaan hyvää ensivaikutelmaa” Isäni karjaisi. Sillä hetkellä, hän näytti vihaiselta sammakolta.
”Tämä ei johda meitä puusta pitkälle”
”Kuten olen sanonut, vain Ewan voi tuhota kristallin, sillä hän on kuollut jo kerran, mutta se ei tule toistumaan täällä”
Tunsin kauheta kipua sisälläni. Olin kuollut. Tätäkö se kuolema sitten on.
”Kuollut?”
”Niin rinnakkaistodellisuudessa tai siis...olet koomassa, meinasit kuolla”
Näin silmissäni kaksi valoa, kirkasta valoa, jotka kaatoivat minut vasten maata. Hetken, jona luulin kuolevani.
”Jäin auton alle...”
”Minkä alle?” äitini kysyi.
”Auton. Se on sellainen metallinen purkki, joka liikkuu pyörillä”
Kaikki katsoivat minua kummastellen.
”Rautaiset vankkurit, hyvin mielenkiintoista...” isäni mutisi.
”Ei, ei vaan auto, niitä ei ole täällä, mutta ne kulkevat bensiinillä ja ne saastuttavat ilmaa. Ne ovat hitaampia kuin junat, mutta käytännöllisempiä...” kimpaannuin. Minua pelotti, suretti, halusin vain herätä ja elää normaalia elämää jälleen. Olin luulut aiempaa elämääni kauheana, mutta tämä oli kamalampaa.
”Oletko oikeasti 20-vuotias? Sillä minun mielestäni tuo kuulostaa pikkulapsen päähän pistolta. Minusta muistutat enemmän pikkulasta tyhmine tarinoidesi. Mitä ihmettä edes teet täällä, kun et kerta osaa muuta kuin sepittää satuja?” Nitimado kirskui. Hänen äänensä kuulosti lehmältä, joka oli kuolemassa.
”Pitäisit välillä pääsi kiinni!” Dometo murisi. Hän oli noussut tuolista.
”20-vuotias?” nousin tuolista. Tuoli kaatui, peruutin varovaisin askelin.
”Onko kaikki hyvin kulta?” äitini kysyi hätääntyneenä.
”20-vuotias ja koomassa piru vie. Olen tullut hulluksi!” huusi. Lähdin juoksemaan ovien luoksen. Halusin pois. Halusin takaisin Kotiini. Halusin palata järkiini...
Kuulin kuinka joku huusi perääni:
”Älä mene!”
Juoksin kiireesti linnasta ulos. Tämä ei voinut olla todellista. En ollut kuollut tai koomassa, en ollut 20-vuotias, en ollut prinsessa, olinko psykoosissa, olinko sairas.
Kylän asukit katsoivat minua ihmeissään, kun viuhahdin heidän ohitseen. Juoksin niin, että jalkoihin särki. Lopulta kaaduin. Mekkoni oli likainen, samoin myös naamani. Olin hieman syrjemmällä paikalla, kyläläisiä ei ollut. Tai sitten he olivat lähteneet pois minut nähdessään. Nojauduin vanhan talon seinää vasten, laitoin pääni painuksiin. Itkin hiljaa.
”Voi sinua...”
Nostin pääni, näin Mythoanin.
”Mene pois! Et ole todellinen! Mitä tämä on, tämä ei ole todellista! Sekoan”
Mythoan istui vierelleni.
”En halua pelotella, mutta tämä on totta. Et ole sekoamassa. Sinä tulit tänne toisesta maailmasta, johon sinut lähetettiin monia vuosia sitten turvaan. Nyt sinua tarvitaan täällä enemmän kuin mitään muuta. Et arvaakaan kuinka monta unetonta yötä isäsi ja äitisi ovat viättäneet, kun ovat olleet niin huolissasi sinusta. Olit toisessa maailmassa 13-vuotias, mutta täällä olet 20-vuotias. Minä kuitenkin uskon sinuun, uskon, että pystyt kukistamaan Hallokin. Sinä olet meidän pelastuksemme lapsi pieni. Tietenkin kaikki me olemme tukenasi. Minä, perheesi ja kaikki muut Encerphiciläiset. Tämä ei ole niin kauheata kuin luulet, uskon, että vielä miellyt tähän paikkaan”
”Olen aivan sekaisin, tämä ei tunnu todelliseta. Miten tämä edes voi olla näin?”
”Kaikki on niin vaikeaa selittää...”
Mythoan taputti olkapäätäni.
”Mythoan... mitä jos kuolen täällä, mitä minulle käy toisessa maailmassa?”
”En oikein tiedä, luultavasti sinä heräät siellä ja kuolet täällä”
”Ja jos kuolen toisessa maailmassa..?”
”Jäät tänne tai ainakin niin minä olen asia ymmärtänyt. Mutta voin luvata ettei sinulle tapahdu mitään siellä tai täällä”
Mythoan hymyili minulle nätisti. Nolona punastuin. En edes enää itkenyt, vaan hymyilin nätisti. En oikein tiedä mitä minun olisi pitänyt ajatella. Yritin rohkaista itseäni ajattelemalla, että tuhoan kristallin ja lähden kotiin. Kun ajattelin asiaa niin oloni helpotti.
”Tule mennään”
Mythoan nousi maasta. Hän pudisteli tummansinistä kaapuansa hetken, jonka jälkeen hän auttoi minut ylös.
Kävelimme kohti linnaa. Jälleen kaikki katsoivat meitä ihmeissään, ehkä jotenkin halveksuvastikin. Siirryin hieman lähemmäksi hänen kylkeään, jotta tuntisin enemmän turvallisuutta. Varovasti vilkuilin häntä. Silmälasien takaa pilkisti kaksi smaragdin vihreää silmää.
”Ööömm, kuinka vanha olet?” kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Olen 2oo-vuotias”
Silmäni laajenivat lautasen kokoisiksi.
”Niin vanhan, et voi olla!”
”Vanha ja vanha, miten sen nyt ottaa, minun pitäisi elää tuhat vuotiaaksi, jotta olisin vanha” Mythoan hykerteli. Minulla oli jännittynyt, olo, kun Mythoan ”ohjasi” minua pitämällä alaselästäni kiinni. Minulla oli outo olo. Tuntui kuin olisin tykästynyt Mythoaniin. Tunne oli mielenkiintoinen, sillä en ole aikaisemmin tuntenut mitään vastaavaa. En ainakaan niin nopeasti.
Palasimme linnaan. Seisoimme jälleen samojen ovien takana joista olin hetki sitten juossut ulos.
”Jännittääkö?”
”Kyllä...”
Mythoan asetti kätensä olkapäälleni ja taputti.
”Älä jännitä. He ovat perheesi ole heidän kanssaan omaitsesi, ota ihan rennosti”
Hymyilin Mythoanille, jonka viikset näyttivät huvittavilta. Naurahdin hieman.
”Mikäs sinua alkoi naurattaa?” Mythoan hykerteli.
”Sinun viiksesi ovat niin hassut...” vastasin pienellä äänellä.
Mythoan sipaisi käsillään viiksiään ja ne katosivat. Ilmeeni oli järkyttynyt.
”Onko näin parempi?” hän naurahti.
”Ei, mihin ne katosivat?”
Mythoan koski nenänsä alapuolelle ja viikset palasivat.
”Eli näin on parempi?”
”Paljon parempi”
En huomannut, että olin ottanut Mythoania kädestäni kiinni, kun tämä oli taikonut viiksensä pois. Punastuneena irroitin otteeni. Minua nolotti hieman. Mythoan vain hymyili.
”Olisit sinä voinut kädestäni pitää kiinni”
Katsoin nolostuneena maata, sivusilmällä huomasin, että Mythoan katsoi minua. Ovet avautuivat hiljalleen.
”Kulta rakas!” äitini kiljaisi.
Hän juoksi luoksemme ja halasi minua.
”Älä enää ikinä säikäytä meitä noin!”
”En äiti”
Halasin häntä. Siinä samalla kai silmistäni vierähti muutama kyynel. Tunsin niin paljon lämpöä ja rakkautta, vaikka en voinutkaan mieltää häntä täydellisesti äidikseni, en vielä. Tuntui kuitenkin hyvältä, kun äitihahmo halasi minua, minulle tuli turvallinen olo. Hetken tuntui, että näin oli hyvä.
”Luulen, että olimme hieman liian päällekäyviä kultaseni? Olen myös pahoillani Nitimadosta, hän on vaikea ihminen, toivottavasti et pannut pahaksesi hänen puheistaan. Minä kyllä ojensin häntä lähtösi jälkeen.”
”Ehkä vähän. Ei en minä hänestä niinkään, yksi sana sai minut säikähtämään”, naurahdin itkien.
”Tämä nuori neitonen on kyllä valmis matkaan”
Mythoan sanoi ja asetti katensä olkapäälleni.
”Oletko Varma?”
”En... Olen Mythoan, herrani”
Isäni naurahti.
”Senkin rontti Mythoan”
Isäni läpsäisi Mythoani selkään. Hän taisi lyödä Mythoania aika kovaa, sillä hänen pienet pyöreät lasinsa oli tippua. Hihkaisin hieman. Mythoanin ilme oli niin viaton ja jokseenkin söpö.
”Palasiko hän?”
”Kyllä vain Dometo”
Dometo käveli uhkaavasti kohti minua. Hänellä oli pikimustat silmät, tumman ruskeat hiukset, jotka peittivät hänen oikean puolisen silmänsä. Hän oli hassun muotoinen, pitkä selkä, lyhyet jalat. Ja hän oli ilmeisen karvainen. Hänellä oli kauhen pitkät mustat kynnet, ne muistuttivat haukan kynsiä. Hänen nenänsä oli lyttääntynyt aivan kuin hän olisi juossut seinää päin. Ja sänkiparta teki hänestä ei-niin-prinssin näköisen.
”Sisko hyvä, älä välitä mitä Nitimado sinulle sanoo. Tärkeintä on, että kuuntelet itseäsi. Jonain päivänä minä kyllä lyttään sen retkun kasvot kasaan”
”Kiitos Dometo” Halasin häntä hellästi, toki minua hieman jännitti. Hän tuntui järkyttyneeltä, häntä ei kai oltu usein halailtu. Minulla oli sellainen olo, että olisin voinut halata kaikkia maailman ihmisiä.
”Suloista” äitini sanoi. Hän hymyili iloisesti, hän näytti hieman väsyneeltä.
”Ewan, sisko kulta!” Calla huusi. Hänkin halasi minua.
”Olen pahoillani Nitimadon puolesta, hän on vähän hankala, toruin häntä kyllä käytöksestään”
”Ai, että vähän hankala. Koko mies on pelkkä retku! Tekisi mieli heittää hänet teloituspuulle” Dometo sanoin kylmätunteisesti.
”Sinä et vain tunne häntä, joten pidä suusi kiinni! Voin myöntää, että hän on hieman omalaatuinen ja hankala, mutta silti hellä!”
”Lapset, lapset, tappelu ei ole tarpeen. Meillä on suurempiakin ongelmia kuin retku Nitimado”
Isäni sanoi pätevälllä äänensävyllä. Hän oli asettunut Callan ja Dometon väliin katkaistakseen riidan.
”Isä et voi sanoa noin! Dometo itse on retku!”
”Anteeksi, se kuulosti vain niin huvittavalta kultaseni” isäni naurahti viaton hymy kasvoillaan.
”Teidän täytyy valmistautua lähtöön. Dometo sinä lähdet Ewanin mukaan matkaan, pyydä myös mukaasi Erasti ja Kirsykoff, he voivat auttaa”
”Minä lähden myös mukaan, haluan suojella siskoani!” Calla kiljaisi. Hän halasi minua ja puristi minusta ilmat pihalle.
”Se on liian vaarallista sinulle siskoseni. Jää sinä vain retkusi luokse”
Calla katsahti murhaavasti Dometoon, jolla oli murhanhimoinen ilme kasvoillansa.
”Isä kiltti...? ja sano Dometolle, että lopettaa tuon lapsellisen käytöksen”
”Tottahan toki se käy, kunhan olet varovainen. Olet jo kyllä niin iso tyttö, että sinun tulisikin nähdä vähän maailmaa. Ja Dometo käyttäydy niin kuin prinssin tuleekin käyttäytyä, olet Enerphicin seuraava hallitsjia! Mutta haluan varoittaa, matka voi olla hyvin hankala, täynnä vaaroja. Minua pelottaa päästää teidät lähtemään, mutta olen varma, että onnistutte rakkaat lapseni”
Calla katsoi Dometoon omahyväisesti nyökäten. Dometon korvista nousi savua, hän piti suunsa kuitenkin visusti kiinni.
”Jos hän lähtee, niin minäkin lähden” kuului ärsyttävän nasaalinen ääni.
”Ei häntä. En lähde matkaan tuon ylimielisen retkun kanssa, hän tuottaa vielä ongelmia”
”Dometo, voisit sinäkin käyttäytyä asiallisemmin, olet kuitenkin vanhin lapsi!” Äitini murahti.
”Niinpä! Ja haluan olla tukena rakkaalleni. Haluan suojella omaa rakastani. Haluan myös korvata Ewanille virheeni, törkeän käytökseni” Katselin Nitimadoa, kuin syksyn ensimmäistä lumihiutaletta.
”Olen pahoillani siitä aikasemmasta” Nitimado sanoi ja tarjosi kättelyä sovinnon merkiksi.
”Etkä ole, minä tiedän ettet ole” sanoin ja kättelin häntä. Minä oikeasti tiesin ettei hän ollut, sillä hänen kasvoillaan oli ärsyttävä hymy. Hän oli niin ärsyttävän omahyväinen, valehteleva ja mitä luultavammin huijari eli retku, kuten Dometo sanoi.
”Hyvin sanottu siskoseni! Ei tuo retku ole ikinä pahoillaan” Dometo kehui.
”Nyt lopetat lapsellisen käytöksen tai muuten heitän sinulle kepin pikkunen hauva!”
Calla sanoi. En oikein ymmärtänyt miksi Calla niin sanoi, kunnes katsoi Dometoa aivan tarkasti. Hän näytti hieman koiralta.
”Calla anna olla, en minä tarkoita mitä sanon, se oli vain viatonta huumoria” Dometo sanoi. Hänen äänensä oli karhea ja hieman pelokas.
”Keksisit aikuisempaa huumoria Dometo” Nitimado tuhahti.
”Teillä täytyy olla yhteishenkeä matkalla senkin torvelot, joten alkakaapas tottua toistenne seuraan. Jos ette totu toistenne seuraan niin te kaikki joudutte vielä ongelmiin”
Isäni läppäsi Dometoa ja Nitimadoa takaraivoon. Silmäni olivat jotenkin jääneet tuijottamaan Mythoanin hypnoottisia silmiä. Mythoan katsoi minua takaisin.
”Oletteko valmiita nyt matkaan? Ilman minkäänlaisia komplekseja? Voitte vaikka ottaa mallia Ewanista, joka on nuorempia ja käyttäytyy paremmin kuin te kaksi yhteensä”
”Kyllä isä...” Dometo mutisi. Nitimado ei sanonut mitään, vaan katsoi Dometoa julmasti vaaleilla silmillään.
”Minä näytän missä sinun huoneesi on” Calla sanoi hennolla äänellä ja otti kädestäni kiinni. Vielä kerran hän mulkaisi Dometoa vihaisesti nyrpistäen samalla nenäänsä. Lähdimme kohti vaaleita posliiniovia. Käännyin vielä kerran nähdäkseni Mythoanin. Isäni istuutui tuolille väsyneen näköisenä. Äitini silitti hänen selkäänsä. Mythoan puhui jotain isälleni, mutta en kuullut mitä. Dometo kääntyi lähteäkseen, vaikka Nitimado oli sanomassa hänelle jotain. Ovet paukahtivat kiinni.
Calla juoksutti minua ympäri linnan loistelijaita käytäviä, lopulta en ollut edes varma missä olin. Olin joko itä- tai länsisiivessä.
”Tässä on huoneesi, se on samanlainen mitä se oli ennen lähtöäsikin”
”Kiitos Callan”
”Ööömmm...Ewan... voisimmeko jutella hetken?”
”Totta kai, mikäs siinä”
Astuimme sisään huoneeseen. Huone oli kolme kertaa suurempi kuin huoneeni toisessa maailmassa. Huoneessa oli suuri sänky, jossa oli silkki päällysteiset lakanat, katosta roikkui kristallinen kattokruunu.
”Haluaisin kysyä, jotain jota en viitsi kysyä keltään muulta, en ainakaan Dometolta. Jos sinä häpeäisit ulkonäössäsi jotain niin paljon, että sinua alkaisi itsekin etomaan niin uskaltaisitko näyttää sen kumminkin rakkaallesi?”
Tunsin jotain tuttua. Olin minä hävennyt ulkonäköäni aina, joka ikinen päivä, mutta rakkaudesta en tiennyt mitään, en edes miltä se tuntui. Hipelöin vvahterasta veistettyä meikkipöytää, joka kiilsi kauniisti.
”Tuota noin...en tiedä. Riippuu tietenkin minkälainen asia olisi se, jota häpeäisin”
Calla katsoi minuun surullisena.
”Kun minulla...minulla...”
Istuin hänen viereensä sängylle.
”Niin mitä sinulla on, kerro vain?”
”Minulla on hevosen sukupuolielin ja minä häpeän sitä! Setämme loihti sen minulle, kun en suostunut hänen vaimokseen”
Calla itki lohdutonta itkua. Vatsassani velloi, kun mietin ihmisellä hevosen sukupuolielintä. Yritin lohduttaa Callaa parhaani mukaan.
”Noh, noh älä itke. Ei se ongelma kai niin paha ole. Eikö Mythoan voi tehdä asialle mitään?”
Calla itki vasten olkapäätäni.
”Ei...loitsu on liian voimakas”
”Kuuteles Calla, jos minulla olisi tuollainen ongelma, niin pystyisin kertomaan siitä rakkaalleni ja myös näyttämään, jos ihminen todella rakastaa, hän ei välitä ulkoisesta kauneudesta, vaan sisäisestä” Äidilläni oli ollut tapana sanoa niin toisessa maailmassa.
”Oikeastiko?”
”Kyllä, jos kyseessä olisi tosi rakkaus” hymyilin Callalle. Minusta tuntui pahalta, kun näin hänen itkevän, hän oli sentään siskoni.
”Uskotko, että Nitimado rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta?”
”Sitä mitä minä olen nähnyt, niin kyllä, hän luultavasti palvoo maata sinun jalkojesi alla” En kehdannut sanoa, että pidin Nitimadoa maailman ilkeimpänä ihmisenä.
”Minulla oli sinua niin ikävä” Calla tuhisi hiljaa.
Kuinka mielenkiintoiselta se tuntuikaan, että minua oli kaivattu paikassa, jonka olemassa olosta en edes tiennyt. Outoja ihmisiä, joista en edes tiennyt. Kaikki oli outoa, mutta todellista. Calla oli saanut itsensä rauhalliseksi.
”Ehkä annan sinun vaihtaa vaatteet ja pakata rauhassa. Nähdään sitten Kuninkaansalissa pian ja kiitos siskoni, paransit päiväni”
”Ei mitään, on mukavampi nähdä sinut iloisena kuin surullisena”
Calla sulki oven hiljaa. Lösähdin sängylle makaamaan, vihdoinkin rauhassa. Kuinka paljon olikaan tapahtunut yhdellä kerralla. Sängyllä makaillessani näin ikkunan, katsahdin ikkunasta ulos. Kaikki oli rehevää ja kaunista, kesä kukoisti kuin viimeistä päivää.
”Encerphici siis...”
Kaikki mitä näin kuului osittain minulle.
Näin huoneessa suuren vaatekaapin. Avasin sen puiset ovet. Sen sisällä oli mitä hienoinpia mekkoja, koruja ja kenkiä.
”Jos lähden jonnekkin patikoimaan, niin tuskin puen päälleni mekkoa”
Tutkin kaapin perusteellisesti, en löytänyt housuja tai paitoja.
”No voi hem..” tuhahdin pettyneenä, ”Mitä minä nyt puen..?”
Pääni päälle syttyi hehkulamppu.
Lainaan vain jonkun miehen vaatteita, ei se nyt niin kamalaa voisi olla. Hiivin ovelle ja avasin sen varovasti. Kevyin askelin hyppelehdin seuraavalle ovelle. Koputin oveen. Ei kuulunut vastausta, hyvä niin. Salavihkaisesti avasin oven. Loikkasin huoneeseen sisään kuin mikäkin sammakko. Huoneessa ei ollut ketään. Näin sängyn laidalla lojuvia vaatteita.
”Nääh, liian isoja”
Avasin vaatekaapin, heittelin vaatteita ympäri ämpäri huonetta,
”Hahaa, bingo!”
Olin löytänyt pienen näköiset housut, sekä söpöt pikkuiset kengät, vielä puuttui paita.
”Kyllä täällä paitakin täytyy vielä olla”, mutisin.
Etsinnöistäni huolimatta en löytänyt paitaa, ainakaan sopivan kokoista. Turhautuneena heitin kaikki vaatteet myttynä takaisin kaaappiin.
Menin takaisin omaan huoneeseeni ja kokeilin vaatteita. Housut ja kengät olivat sopivat, paita tosin puuttui vielä. Revin vaatekaapista esiin korsetti yläosaisen, oranssisen-ruskean mekon. Revin mekon alaosan, jolloin jäljelle jäi vain korsetti yläosa. Yläosa ylettyi olkapäille saakka. Korsettipaita peitti selkäni kokonaan ja sen kaulus ylettyi kaulaani saakka. Siinä ei ollut hihoja, muttei siihen hihat olisi edes sopineet. Puin sen päälleni, olin tyytyväinen näkemääni. Lisäsin vielä asuuni ruskean vyön, jossa oli pieni tasku.
”Sitten vielä pakkaus”
Otin kangas laukun, johon pakkasin erään vaalean mekon, hiilen palan ja paperia muistuttavaa tekstiiliä. Tiirailin itseäni peilistä.
”Näyttää hyvältä”
Lähdin huoneesta. Jouduin suorastaan suunnistamaan takaisin Kuninkaan- saliin, sillä en tiennyt yhtään missä se oli. Juoksin päämärättömänä ympäri linnaa. Pitkän ja jokseenkin puuduttavan juoksun jälkeen olin vihdoin löytänyt salin.
”Lopultakin, Amen!”
Rymistelin ovista sisään, siellä olivat kaikki. Dometo, Calla, isä, äiti, Mythoan, Nitimado ja kaksi jotain uutta henkilöä. Toisella oli pitkä leijonan häntä, hän näytti todella nuorelta, olisin voinut sanoa häntä 10-vuotiaaksi. Toinen taaskin oli n. 34-vuotias, viiksekäs mies.
”Isä...miksi hänellä on minun housuni?”
”Poika...en tiedä”
”Kirsykoff ja Erasti, tässä on Ewan, Ewan tässä on Kirsykoff ja Erasti” isäni sanoi äkkinäisesti.
”Hauska tutustua olen Erasti ja tämä on poikani Kirsykoff. Hän on osittain metsänväkeä, joten hänellä on sen vuoksi tuollainen leijonan häntä. On suuri kunnia saada nähdä Encerphicin pelastaja ensimmäisten joukossa”
Erasti kätteli minua, sormeni olivat miltein murtua.
”Hauska tavata teidätkin, ilo on kokonaan minun puolellani”
”Miksi sulla on mun housut?”
Kirsykoff uteli. Hänen silmän olivat laajentuneet tennispallon kokoisiksi.
”Sillä mekot ovat kamalia, eikä niiden kanssa pysty kävelemään saati sitten juoksemaan pikku mies”
Kirsykoff hymyili nätisti ja sanoi:
”Prinsessa näyttää aina hyvältä. Oli hänellä sitten hame tai housut”
”Mennäänkö?”
”Lähdetkö tosiaan housuissa?” Nitimado valitti.
”Kyllä minä ajattelin...”
”Meille nauretaan”
”Sinulle tässä nauretaan valittava retku!”
”Älkää nyt tapelko, jooko?” äitini voihkaisi.
Dometo oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa.
”Nyt lähdette, meille tulee teitä kaikkia ikävä. Olkoon onni kanssanne”
Isäni ilmoitti juhlallisesti. Isäni halasi jokaista. Minua pisimpään. Hän kuiskasi minulle:
”Tule ehjänä kotiin rakkaani”
”Olen laittanut salaa matkaanne taikajäjittimen, jonka avulla pääsen luoksenne, jos tapahtuu jotain...vakavaa”
Olin järkyttynyt, eikö Mythoan lähtenytkään matkalle mukaan? Mythoan katsoi minuun hieman surullisen näköisenä, pahoillaan olevan näköisenä. Äitini halasi meitä kaikki ja toivotti onnea. Kaikki lähtivät ovia kohti, jäin puhumaan vielä Mythoanille.
”Etkö lähdekkään mukaamme?”
”Olen pahoillani, mutta minun täytyy selvittää isäsi sairaus ja löytää parannus keino...muuten hän kuolee” Mythoan kuiski korvaani. Tunsin kauheata kipua sydämesäni, isäni oli tekemässä kuolemaan, eikä ollut edes kertonut, kauheata.
”Lupaatko löytää parannuskeinon?”
”Yritän parhaani”
Hymyilin Myhthoanille nätisti. Halasin häntä, rutistin häntä oikein kunnolla. Hän halasi minua takaisin, puristi itseään vasten. Dometon ilme oli vertaansa vailla. Hän näytti pikku pojalta, jolta oli annettu tikkunekku. Halasimme Mythoanin kanssa keksimääräistä pidempään.
”Onnea matkaan Ewan. Muista jos tarvitse apua, niin minä tulen”
”Muistan Mythoan”
Kysymättä muiskautin Mythoanin poskelle pusun ja lähdin ripeästi kävelemään pois päin.
”Ewan sinä..?” Dometo kauhisteli.
”Mennään nyt vain” hihkaisin.
Vilkaisin olkani yli vielä kerran. Mythoan heilautti kättään, perverssi ilme kasvoillansa. Ovet paukahtivat kiinni, matka oli alkanut.

Ylläpidon palaute

 
Encerphici: Uhkapeliä viimeisellä kortilla 2013-08-22 09:17:52 Alapo80
Arvosana 
 
3.5
Alapo80 Arvostellut: Alapo80    August 22, 2013
#1 Arvostelija  -   Kaikki arvostelut

Hei Erimitsu!

Hyvää saagaa! Hieno ajatus tuo koomaassa täällä, elossa jossin muualla! :D

Kirjoitat: "Laukkuni hakkasi lonkkaani vasten. Tuntui kuin laukkuni olisi yrittänyt soittaa rumpusooloa.".
Tässä on hieman toistoa, josta on melko helppo päästä eroon.
Ajatukseni: "Laukkuni hakkasi lonkkaani vasten, ja tuntui kuin se olisi yrittänyt soittaa rumpusooloa.".
Sanon nyt samassa yhteydessä sen, että kuvailet ensin juoksua, musiikkia ja sen rytmissä juoksemista, ja sait ainakin minusta tilanteen tuntumaan helpolta. Ja kuitenkin sen jälkeen homma kääntyy päälaelleen. Mielipiteeni on, että näissä voisi aloittaa kertomalla kuinka vaikeaa juokseminen on, ja sitten musiikit ja sen, miten henkilö on moiseen tilanteeseen ajautunut.
Toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin :D

Kirjoitat: "Se oli kaukainen haave, jota yritin juosta kiinni, mutta aina se vain juoksi nopeampaa karkuun. Se oli pirullisen tuntuista.".
Huikeaa! Hyvä! :D

Kirjoitat: "En vastannut. Naamalleni oli levinnyt kauhistunut ilme. Olinko elossa,...".
Yllä mielestäni kerrot sellaista, mikä pitäisi tulla esiin dialogissa. Näytän mitä tarkoitan.
Ajatukseni: "En vastannut. Olinko elossa,...".
Eli mielestäni ilmeitä ei tulisi kuvata usein dialogista irtonaisena, ja erityisesti noin, että sille on varattu oma lause.
...siis minun mielipiteeni....

Edelliseen liittyen.
Kirjoitat: "”Kotisihan on tuon pienen kukkulan takana, jatka vain nyt eteen päin, niin pääset kotiin”
”Kiitos...”".
Tämä dialogi antaa jo kuvan henkilöiden ilmeistä, ja tuo viimeinen kiitos noilla kolmella pisteellä kertoo hienosti, että päähenkilö on hämmentynyt ja todennäköisesti miettii että nämä muurahaiset on ihan hulluja...
Hyvä! :D

Kirjoitat: "...värikkäiden kukkien ympärillä. Perhosetkaan eivät olleet normaaleita. Niiden siivet vaihtoivat väriä jokaisen kukkasen kohdalla. Se oli aika mielenkiintoista.".
Puutun taas siihen mitä ei tarvitsisi kirjoittaa.
Ajatukseni: "...värikkäiden kukkien ympärillä. Niiden siivet vaihtoivat väriä jokaisen kukkasen kohdalla. Se oli mielenkiintoista.".
Eli mielestäni ei tarvitse kertoa että perhoset eivät ole normaaleja. Se selviää kuvaillessa. Jätin myös "aika" - sanan pois, sillä jos perhoset muuttaa väriä, niin se on mielenkiintoista :D

Kirjoitat: "”Puhun OIKEISTA vanhemmistasi.".
En ole varma kannattaako käyttä isoja kirjaimia painottamaan jotain sanaa.
Ajatukseni: "”Puhun oikeista vanhemmistasi! Gromage ärsyyntyi, ja painotti sanaa oikea.".
Eli kaunokirjallisesti voi kyllä kirjoittaa kaiken ilman painotuksia, sulkeita jne.

Kirjoitat: "...seinää vasten, laitoin pääni painuksiin. Itkin hiljaa.".
Ajatukseni: "...seinää vasten, painon pääni, ja itkin hiljaa.".
Eli tuossa silmä tarttui ilmaisuun joss joku painoi päänsä. Lisäksi vaihdoin pisteen pilkkuun ja ja - sanaan.
Se onko se parempi, jääköön Sinun päätettäväksesi.

Kirjoitat: "Katselin Nitimadoa, kuin syksyn ensimmäistä lumihiutaletta.".
Mieletön vertaus! Eläköön! :D

Sinulla on hyvä tyyli kertoa, ja tarina on selvästi mietitty. Ympäristö jäi hieman hämärän peittoon.
Kun kirjoitat, niin suosittelen lukemaan kirjoittamaasi itsellesi ääneen, ja koettamaan sanoa asiat muullakin tavalla kuin sillä, joka ensimmäisenä tulee mieleen. On myös tärkeää karsia pois kaikki turha, ja antaa lukijan ajatella, ja luoda mielikuvat, itse.

Hyvä! Lukisin tähän mielelläni jatkoa!

Kiitos!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews