Valontuoja (täyspitkä romaani)

Jos pidät mystiikasta, toiminnasta tai vaikkapa lohikäärmeistä, niin tässäpä olisi täyspitkä fantasiaromaani luettavaksi.

Olen kirjoittanut tämän romaanin joskus vuosina 2015-2018, ja julkaissutkin sen omakustanteena Books on Demand- kustantamon kautta (Löytyy tuolta: https://www.bod.fi/kirjakauppa/valontuoja-tarmo-olavi-hietala-9789528006312).

Viime vuodet olen enemmänkin keskittynyt kuvalliseen ilmaisuun (kiinnostuneille: Instagramissa nimimerkillä; artarm0 (viimeinen merkki on ”nolla”)) ja kirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Nyt olen kuitenkin saanut viimein aloiteltua uutta tarinan tynkää ja arvostaisin suuresti mitä tahansa palautetta tästä esikoisromaanistani, jotta en kompastuisi mahdollisiin samoihin suden kuoppiin tulevaisuudessa!

Kun aikoinaan tätä kirjoittelin, niin julkaisin muutaman (vielä muokkausvaiheessa olevan) lyhyen pätkän tarinasta täällä kirjoittaja- sivustollakin. Silloin sain paljon hyvää ja rakentavaa palautetta, joka totisesti auttoi saattamaan tämän projektin päätökseen. Suuri kiitos siis sinne menneisyyteen kaikille palautteen antajille! Kuten myös tulevaisuuteen, mikäli joku jaksaa tämän sepustuksen täältä kokonaan lukea!

Huomion arvoinen asia: Tarina sisältää jonkin verran lapsille sopimatonta sisältöä.

Toinen huomion arvoinen asia: Kopioin ja liitin tekstin suoraan Microsoft Wordista, ja siinä rytäkässä kirjoitusasu ja muotoilu muuttuivat aikamoisesti tänne lisätessä. Silmämääräisesti kävin tekstin läpi, ja se näyttäisi jokseenkin luettavalta, mutta pahoittelut kuitenkin ylimääräisistä väliviivoista ja kömpelöhköstä muotoilusta. Jos joku löytää kohdan, joka on selkeästi jotenkin sekaisin tai ei luettavassa muodossa, niin ilmoittakoon asiasta kommenteissa, jotta voin miettiä vaihtoehtoisia tapoja julkaista teksti – Kiitos myös tästä.

Mutta pidemmittä löpinöittä tässä tämä nyt olisi kaikessa loistossaan (tai karseudessaan, eikös kauneus ole katsojan silmissä?):




Valontuoja
 


Kirjoittanut: Tarmo Olavi Hietala



Saatteeksi

Jossakin syvällä meissä kaikissa on kuin toinen maailma, se ei ole kau-kana, mutta usein mieltemme ulottumattomissa. Maailma jossa kuiten-kin elämme joka päivä ja joka ikinen hetki. Joskus se oli paikka missä kaikki oli selvää. Kaikki oli mustaa ja valkoista, mutta vanhemmiten se on alkanut harmaantua. Se on maailma missä teemme jokapäiväisiä päätöksiä, maailma missä tuomitsemme, maailma missä rakastamme. Se on maailma missä ovat meidän tietomme ja tunteemme. Se on kuin tau-lu, jonka elämä on muokannut meille jokaiselle yksilölliseksi. Se on tietoisuutemme. Se on paikka, missä käymme taisteluistamme suurim-man.

Tämän tarinan tarkoitus ei ole kertoa lukijalleen totuutta tai antaa va-pautta. Ei johdatella eikä opettaa. Tarkoitus on herättää. Herättää ajatuk-sia. Tämä on tarina eräästä salatusta maailmasta, kurkistus sen tietoisuu-teen, eikä mikään osa tarinasta välttämättä ole sen enempää totta, kuin valhettakaan. Se on vain tarina, joka syntyi kaikkien tarinoiden alkulähteestä- mielikuvituksesta. Erityisesti se on tarina niille, joilla on silmät jotka näkevät ja korvat jotka kuulevat. Ja niin kuin kaikki elämän suuret tarinat, se paljastaa salaisuutensa vasta lopussa, silloin kun emme enää voi valita toisin.


Esinäytös

Synkän aamuyön pimeydessä, tuulessa kahisevien puiden varjoissa, punaiseen kaapuun ja paksuun viittaan pukeutunut mies rivakoitti aske-liaan. Hän inhosi punaista vaatettaan ja sitä mitä se edusti, mutta hänet oli ajettu tiukoille. Hän ei vain yksinkertaisesti nähnyt muuta vaihtoeh-toa kuin alistua. Pohjoisen ilma oli tähän aikaan vuodesta kalsea ja lähes yhtä kylmä kuin miehen mietteet, hänen partansakin tuntui olevan koh-meessa. Hän retuutti ranteesta pitäen perässään nuorta naista, joka kan-natteli sylissään pientä kääröä, jonka uumenista pilkottivat pienen pienet ja siloposkiset kasvot. Nainen itki hiljaa, vauva nukkui.
Mies tempoi naista perässään yhä lujemmin, heidän saapuessa pienen tunnelin suulle, joka oli peitetty niin taidokkaasti risuilla ja oksil-la, ettei sitä saattanut ulkopuolisen silmä ympäristöstä erottaa. Hetkeä-kään empimättä mies veti heidät sisään oksiston peittämään onkaloon. Heidän takaansa suuaukosta sisään puhaltava tuuli ujelsi kaihoisasti säkkipimeän ja miltei ahdistavan ahtaan tunnelin kivisistä seinistä.
Hetken aikaa heidän kuljettuaan, mies erotti viimein jonkin mat-kan päässä edessään haalean kellertävää, soihdun suomaa valoa. Hän nopeutti jälleen askeliaan ja kiristi otettaan naisen ranteesta. Saavuttaes-saan hupulla kasvonsa peittäneen, soihtua pitelevän ja vaatimattomaan mustaan kaapuun pukeutuneen miehen, hän tervehti tätä tottuneesti ja vaitonaisesti vasen kämmen painettuna rintaansa. Soihtua pitelevä mies vastasi hiljaa tervehdykseen samalla rauhallisella eleellä.
”Onko tämä tyttäresi?” Mustakaapuinen kysyi laskettuaan käten-sä, tarkastellen samalla riutuneen näköistä naista katseellaan päästä var-paisiin.
”Kyllä, meidän pyhien keskuudessa kasvanut. Hän on hyvin voi-mallinen.” Punakaapuinen mies murahti kylmäkiskoisesti vastaukseksi.
”Ja tuo on hänen poikansa?” Mustakaapuinen jatkoi, osoittaen nyt pitkällä vaalealla sormellaan naisen sylissä rauhallisesti hengittävää kääröä.
”On.” Punakaapuinen kuiskasi kohmeisen, vaalean partansa suo-jista. ”Vaikkakin sodan lietsomalla vihalla häpeällisesti siitetty.” Hän vielä sihahti.
”Oikein soturin jälkeläinen siis?” Mustakaapuinen supatti innos-tuneesti huppunsa uumenista. Punaiseen pukeutunut mies tyytyi murah-tamaan ärtyneesti vastaukseksi.
”He kelpaavat mainiosti.” Mustakaapuinen jatkoi ja kumartui lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin. ”Tyttö pitää merkitä.”
Punakaapuinen pudisti päätään. ”Ei, mitä tahansa muuta, mutta ei sitä. Se on ainoa ehtoni.”
”Sitten meille ei valitettavasti jää vaihtoehtoja. Mistä me sitten tiedämme, että tyttö pitää suunsa supussa? Siinä tapauksessa emme myöskään tarvitse sinunkaan palveluksiasi.” Mustakaapuinen kuiskasi kalseasti.
”Jää, yksi. Jos vain suostut, vannon etten petä veljestöä.” Punai-seen pukeutunut mies sanoi kylmästi ja irrotti otteensa naisesta, jonka jälkeen hän veti hitaasti vyöltään soihdun valossa kimmeltävän, ja vasta päiviä sitten taotun miekkansa. Hän viilsi kämmeneensä syvän haavan ja tarjosi sitten verta tihkuvaa kättään mustakaapuiselle.
”Mistä tiedän, että veresi vala on pitävä?”
”Sinetöi sinä se omallasi.” Punakaapuinen vastasi.
Mustakaapuinen näytti puntaroivan ehdotusta hetken, kunnes hänen pitelemän soihdun lepattavan liekin valossa saattoi erottaa ohui-den suupielien kääntyvän ivalliseen hymyyn. Hän asetti soihdun seinälle kannattimeen ja kaivoi nopeasti viittansa uumenista pienen lasipullon ja puristi miehen kämmentä, tirskauttaen tämän verta aimo annoksen pul-lon pohjalle. Sitten hän kaivoi vyöltään oman tikarinsa ja viilsi sillä varovasti etusormensa päähän. Täydellisessä hiljaisuudessa punakaapui-nen mies saattoi kuulla veritipan molskahtavan raskaasti oman verensä joukkoon, kun mustakaapuinen asetti vuotavan sormenpäänsä pullon-suulle. Pullossa oleva veri kirkastui kirkkaan läpinäkyväksi.
”Juota se hänelle, ole hyvä. Se sinetöi hänen huulensa sekä tule-van kohtalon. Jätä kuitenkin puolet vielä minulle. Säästän sen herramme tulevalle valitulle, se on hyvä alkusysäys valitun vielä kirjoittamattomal-le kohtalolle. Tämä sinetöiköön myös meidän sopimuksemme.” Musta-kaapuinen sanoi ja ojensi pullon kohti kyynelehtivää naista. Punakaa-puinen tarttui pulloon riuskasti ja pakotti tyttärensä kovakouraisesti nie-lemään. Kun pullon sisältöä oli vielä suurin piirtein puolet jäljellä, hän ojensi sen takaisin omistajalleen, joka sulloi sen huolellisesti takaisin mustan kaapunsa uumeniin. Yhtäkkiä lapsi heräsi ja sen itku kaikui kor-via viiltävinä rääkäisyinä onkalon kosteista seinistä. Nainen itki myös, mutta hiljaa ja hänen pulleat kyynelensä valuivat vuolaina vauvan irves-sä huutaville kasvoille.
”Ei, ole sinä hyvä.” Punakaapuinen tiuskaisi ja tyrkkäsi naisen ja tämän sylissä kirkuvan lapsen kohti mustakaapuista, jonka pitkät sormet kiertyivät tiukasti naisen repaleisen viitan ympärille, jättäen siihen mä-rän tummanpunaisen tahran. ”Jätättekö kansamme nyt rauhaan?”
”Kyllä vain ja sinäkin saat pitää ruumiisi. Olemmehan jo suuren työmme loppusuoralla.” Mustakaapuinen supisi huppunsa uumenista.
”Pitää ruumiini? Olisitko tehnyt minulle samoin kuin hänelle, jonka silvoit kolmeksi? Sielullasi on jo paljon painoa, minä varoitan sinua, et tiedä millä leikit.”
”Älä sinä sillä vaivaa mieltäsi, sitä paitsi silvottu on minulla hy-vässä tallessa, odottamassa kohtaloaan.” Mustakaapuinen vastasi taput-taen vapaalla kädellään merkitsevästi rintaansa. ”Keskity sinä vain omaan kohtaloosi ja pidä sinulle uskottu kansa kurissa ennen viimeistä siirtoamme.” Mustakaapuinen lopetti ivallisesti. Punakaapuinen vastasi katkerana hiljaa nyökäten, mutta ei malttanut olla vielä sanomatta;
”Et voi pakottaa pyhimystä itseesi, se tulee kostautumaan. Ole siis varuillasi. Tarvitset myös vielä viimeisen sinetin rakkaan Silmäsi valitulle, ketä hän ikinä sitten onkaan. Ja arvestani huolimatta myöskään minä en aio olla ikuisesti narrisi.”
”Hah, olet nyt yksi meistä, halusit tai et. Olet tehnyt valintasi ja arpesi pitää huolen uskollisuudestasi. Sama pätee myös Pandhordiniin ja Bobhametiin. He eivät olleet yhtä yhteistyökykyisiä kuin sinä ja tästä syystä heidän paikkansa on ainakin toistaiseksi Uhrisaarilla, tiukan valvontamme alaisuudessa. Heidätkin on luonnollisesti arvella merkit-ty.” Mustakaapuinen vastasi nauraen kolkosti, samalla kun riuhtaisi naista lähemmäksi. ”Ja tässähän minulla onkin jo kandidaatteja vii-meiseksi sinetiksi oikein kaksin kappalein! En tainnutkaan vielä kertoa sinulle mihin ajattelin tytärtäsi käyttää.” Hän lopetti julmasti myhäillen.
”Anna anteeksi rakas lapseni, että minun ja maailman synnit lan-keavat niskaasi. Sinun on oltava vahva, mutta minä lupaan sinulle, että lopussa me olemme kaikki saava ansiomme mukaan.” Punakaapuinen kuiskasi lastaan itkuisesti rauhoittelevalle tyttärelleen ilme kovana ja osoitti sitten sormellaan mustakaapuista. ”Ja sinä, kuuntele tarkkaan tämä viimeinen varoitukseni sana; Kun tietoisuutemme vielä palaa ja istuutuu valtaistuimelleen, on viimeisen tuomion aika. Silloin sinunlai-sillesi ei ole enää sijaa. Edes silvotun veri ei tule sinua pelastamaan, vaikka kaikesta päätellen olitkin niin ajatellut. Yliarvioit sen maanpäälli-sen voiman, joka myös minun suonissani virtaa. Vaikka vähäpätöisen ihmisen silmissä se onkin väkevää, niin se on kuitenkin vain peilikuva, pelkkä heijastus korkeammasta totuudesta.” Tämän sanottuaan hän kääntyi punainen viitta hulmahtaen ja katosi ripein askelin takaisin tun-nelin pimeyteen. Tällä kertaa yksin. Mustakaapuisen miehen ontto ja halventava nauru sekä naisen ja lapsen lohduton itku seurasivat häntä vielä pitkään tunnelin rosoisissa seinissä.
Ulos astuessaan hän erotti harmaan aamun jo sarastavan puiden katveesta. Tosin tuo päiväsaikaan korkealla ilmassa leijuva harmaa usva, joka oli peittänyt Arkananmaiden taivasta niin pitkään kuin mies vain muisti, tuskin väistyisi koskaan. Edes viimeisen tuomion hetkenä. Pi-kemminkin päinvastoin, se tuntui vain paksunevan päivä päivältä läpi-tunkemattomammaksi.
Mies huokaisi, hän tunsi silkan vihan kuohuvan suonissaan. Vii-mein hän antoi sille periksi ja se kirvelsi polttavasti hänen rintaansa sekä kämmenen tuoretta haavaa, kuin myös kauttaaltaan hänen mieltään. Sota oli ollut raaka ja armoton, eikä hänen kansallaan ollut ollut mahdolli-suuttakaan. Ensi kerralla hän ei enää välittäisi edes muinaisen maailman järjestyksestä. Arkananmaissa tulisi olemaan tilaa enää vain yhdelle pyhimykselle ja kansalle. Yhdelle herrakansalle.


 

Luku 1: Pyhä päivä

Sinä loppukesän poikkeuksellisen lämpimänä päivänä, muutoin niin rauhallisen ja hiljaisen Edenin kaupungin keskusta oli täynnä elämää. Se vilisi väkeä yhteiskunnan jokaiselta tasolta ja jopa maaorjien oli sallittu poistua pelloiltaan seuraamaan ylellistä tapahtumaa, joka järjestettiin vain kerran vuosikymmenessä.
Koko väenpaljous oli keskittynyt tiiviiksi, kovaääniseksi mas-saksi kaupungin keskusaukiolle. Tunkeilevan väenpaljouden keskellä kauppiaat kaupittelivat tuotteitaan, kuninkaan- ja uskonmiehet pitivät puheitaan ja kansa kuhisi. Se päivä oli päivä, jolloin suureen Arkanan-maiden alueeseen kuuluvan Asgarheimin valtakunnan palvelukseen kas-tettaisiin uunituoreita saarnaajia.
Saarnaaja oli tuon pohjoisen maan kunnioitetuin ammatti siihen aikaan, mihin tarinamme sijoittuu, sillä vaatimukset saarnaajaksi valmis-tumiselle olivat erityisen kovat. Tullakseen saarnaajaksi, oli kokelaan ensinnäkin synnyttävä varakkaaseen perheeseen, suoriuduttava kymme-nen vuoden tiukasta koulutuksesta eristyksissä ulkomaailmasta sekä vannottava kymmeniä valoja, joita rikkoessaan saarnaaja tai saarnaaja-kokelas voitiin tuomita jopa kuolemaan. Saarnaajat koulutettiin pienessä ja kolkossa linnoituksessa, jota kutsuttiin pyhän ykseyden pyhäksi luos-tariksi. Vain harva tiesi tarkkaan missä se sijaitsi, sillä sitä tietoa ylipap-pi ja vanhemmat saarnaajat eivät jakaneet aatelisillekaan. Eivätkä edes kuninkaalle! Saarnaajakokelaatkin kuljetettiin sinne ja takaisin silmät sidottuina, umpinaisissa vaunuissa.
Työssään saarnaajat toimivat ylipapin alaisuudessa, johdattaen kansaa elämän poluilla kohti suurta ykseyttä, jolloin maailman jokainen elävä olento yhdistyisi täydelliseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi.
Jotta tämä ykseyden autuus toteutuisi, olisi Asgarheimin valta-kunnan ahkeran kansan vielä tyydytettävä neljä julmaa, Maailmanpyhi-myksiksi kutsuttua jumalolentoa avokätisillä uhrilahjoilla. Ja jotta joka-vuotinen uhraus saataisiin suoritettua, oli jokaisen kansalaisen kannetta-va tunnollisesti kortensa kekoon omalla, hänelle määrätyllä paikallaan. Eikä yhdenkään ihmisen osa todellakaan ollut helppo. Suurimman osan kohtalo oli syntyä, elää ja kuolla pelloillaan, maan orjana. Toki maassa oli muitakin ammatteja ja niin kutsuttuja vapaita kansalaisia, mutta kai-kesta tuottamastaan oli tämän ahkeran kansan vielä uhrattava aimo osa, vielä jonakin päivänä koittavan pyhän ykseyden eteen. Vuodesta toiseen he raatoivat, mutta eivät kaatuneet, sillä nuorempi sukupolvi otti aina vanhemman paikan. Kaiken he tekivät vain siksi, että suuren ykseyden koittaessa he kaikki saisivat tuntea iankaikkisen autuaan onnen.
Sellainen oli Asgarheimin valtakunnan ainoa usko sekä totuus ja se hallitsi sen kaikkea elämää. Mikäli kukaan uskalsi rikkoa pyhää paik-kaansa tarkkaan suunnitellussa maailmankaikkeudessa, saatettiin hänet hyvässä lykyssä tuomita vankeuteen suurille Syntivuorille maan kaukai-simpaan kolkkaan, mutta kuitenkin yleisin rangaistus oli kuolema. Niin-pä järjestystä harvoin rikottiin ja saarnaajat auttoivat sanoillaan niitä, joiden taakka tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.
Tänään tuo ahkera ja nöyrä kansa oli kokoontunut seuraamaan suurta seremoniaa, jossa heille annettiin uusia pyhääkin pyhempiä ja kaikesta synnistä puhtaita saarnaajia. Toimitus tapahtui Edenin, joka oli Asgarheimin valtakunnan pääkaupunki, kauniissa katedraalissa. Se sei-soi puhtaan valkoisena ja ylväänä keskusaukion pohjoispäädyssä, kivisi-ne torneineen sekä marmorisine kattokupoleineen. Jylhä rakennus oli kaunis näky keskipäivän sumuisessa harmaudessa ja se tuntui suorastaan hohkaavan uskoa parempaan, poikakuoron ylvään hymnin raikuessa sen sisuksista kuuliaan kansan korviin.
Ihmiset tungeksivat katedraalin ovilla, satojen vartijoiden pitä-essä heitä aloillaan, nähdäkseen edes vilauksen sisällä olevista uusista saarnaajista, aatelisista tai kuninkaasta. Parasta olisi kuitenkin kuulla itse Edenin ylipapin, joka oli myös kuninkaan nuorempi poika, Abel Nesgesiksen puhe. Ylipapilla kun kerrottiin olevan yhteys jopa suureen ykseyteen. Vain hän tunsi, kuinka lähellä maailma oli yhdentymisen autuutta ja kuinka paljon sen eteen vielä olisi uhrattava.
Katedraalin sisätilat olivat koristeelliset ja osin jopa pelottavat. Vaikutelma oli korea, vaikka sisällä löyhkäsikin hivenen imelä ja tunk-kainen haju. Kullan hohtoiset seinät olivat kauttaaltaan kiiltävät ja niihin oli maalattu kammottavia, mutta kauniita kuvia alastomista, pilvien päällä taistelevista ihmisistä ja heitä rienaavista haltiaolennoista. Hal-tiaolennoilla oli muutoin ihmisen ulkokuori, mutta niiden suut olivat suuret ja ihonsa suomuinen. Pilvien alapuolella kiemurteli kiilusilmäisiä lohikäärmeitä, joiden suurista kidoista näytti valuvan kuolaa kuin vuo-laina virtoina, aivan kuin ne olisivat nälkäisinä odottaneet lihaisaa ateri-aansa. Katedraalin takaseinää hallitsi kuva suuresta, aina ja kaikkea valvovasta ykseyden Silmästä, jonka kerrottiin tarkkailevan kaikkea mitä maailmassa ikinä tapahtui. Silmän alapuolelle oli maalattu vihai-nen, kärsivä sekä kahlehdittu, mutta kuitenkin muita lohikäärmeitä pal-jon suurempi lohikäärme, jota pitelivät aloillaan neljä pyhää ja julmaa huppupäistä Maailmanpyhimystä, joiden käsissä valta maailman kohta-losta uskottiin olevan. Kaikesta karmeudestaan huolimatta kahlehdittu peto näytti pelkäävän suurta Silmää. Suuri lohikäärme kuvasi Asgar-heimin uskossa rienaavien haltiaolentojen ja pilvien alapuolella kärkky-vien lohikäärmeiden johtajaa, joka houkutteli ihmisiä haltialaumansa avulla alaisuuteensa ja joka pystyttäisiin lyömään vain palvelemalla kuuliaisesti pyhää ykseyttä. Mutta ennen kuin ykseys koittaisi, olisi tuo julma peto pidettävä kurissa neljälle Maailmanpyhimykselle maksetta-villa uhrilahjoilla. Kaikkein kauhein kohtalo Arkananmaiden ihmisiä kohtaisi, mikäli uhrilahjat olisivat riittämättömiä ja kansa tottelematonta. Silloin tuo ahnas suuri lohikäärme, rienaavien haltioiden johtaja pääsisi valloilleen ja kutsuisi maailman laidoilta muutkin lohikäärmeet mukaan syöksemään Arkananmaat ikuiseen turmioon. Eikä Arkananmaista ku-kaan voinut paeta, sillä niitä ympäröivät maailman laidalla nuo ahnaana odottelevat lohikäärmeet, ja niiden nälän kerrottiin vain kasvavan päivä päivältä. Kansalla ei siis ollut vaihtoehtoja.
Seinien kuvat heijastelivat ylhäällä olevista kattokruunuista kynttilöiden hehkua, valaisten katedraalin jokaisen nurkan, poikakuoron hoilatessa takaseinän korokkeella laahaavaa, matalasointuista hymniään. Kuoron edessä oli koristeellinen ja niin ikään Silmän koristama alttari, jonka eteen oltiin tätä juhlavaa päivää varten tuotu kaksi valtaistuinta. Yleisöstä katsottuna vasemman puoleisessa istuimessa, kasvot yleisöön päin istui itse kuningas juhlavassa hovivaatetuksessaan.
Adam Nesgesis oli ollut Asgarheimin kuningas jo lähes neljä vuosikymmentä ja näyttikin katedraalin valossa harmaalta ja vanhalta. Hänen harmaa partansa ulottui kaulukseen ja kirkkaiden sinisten silmien katse vaikutti hapuilevalta. Kuninkaan olemus oli kuitenkin jylhä, pak-sun valkoisen viitan tuodessa harteikkuutta kokonaisuuteen.
Viereisen valtaistuimen täytti kuningatar muhkeassa röyhelöme-kossaan. Hänen hiuksensa olivat korkeasta iästä huolimatta tuuheat, mutta kuitenkin lähes yhtä harmaat kuin hänen miehensä parta. Kunin-gattaren laihat ranteet ja kaula olivat täytetty kauttaaltaan kultaisilla sekä hopeaisilla koruilla, jotka kimmelsivät heleästi katedraalin kirkkaassa loistossa. Hänen nimensä oli Eva.
Muutaman kymmenen kyynärän päässä valtaistuimista sijaitsi-vat pitkät, puiset penkkirivit. Penkkirivistöjä oli kaksi ja ne olivat kated-raalin molemmilla seinustoilla. Näillä kovilla penkeillä istui nyt Asgar-heimin valtakunnan kerma ja tunnelma oli odottava. Niiden välissä, katedraalin keskilaivassa kulki pitkä punainen matto, joka ulottui suuril-ta tammisilta ulko-ovilta aina valtaistuimien eteen saakka.
Ensimmäiset kaksi riviä täyttivät Asgarheimin lordit, kreivit, ja paronit perheineen. Kolmansilla riveillä istuivat saarnaajiksi kastettavien kokelaiden omaiset. Loput kaksikymmentäkaksi rivistöä täyttivät alem-mat aateliset sekä ritarit ja vanhemmat huppupäiset saarnaajat.
Tämä samainen päivä oli myös erityisen erityinen päivä eräälle kuninkaan kaartin luutnantille, ritari Will Nimdorosolle. Hänen van-hemmasta pojastaan Jakobasta kastettaisiin nimittäin tuona päivänä saarnaaja. Will oli pukeutunut värikkääseen juhlatunikaan ja hänen arpi-set, ahavoituneet kasvot seurasivat herkeämättä kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Herkistyneen ritarin leveät hartiat veivät lähes kahden miehen tilan leveydeltään ja niiden vahvat lihakset pullistelivat rentoina ohuen tunikan alla. Will istui, niin kuin muutkin uusien saarnaajien omaiset, kolmannella penkkirivillä. Hänen vasemmalla puolellaan, koko rivistön laitimmaisena aivan punaisen keskusmaton vieressä, tilaisuutta seurasi Willin vaimo. Kauniin, pitkän naisen tummat hiukset kiiltelivät loimua-vassa valossa, hänen katsellessa ympärilleen suurilla, pyöreillä silmil-lään. vartalo oli kiinteä ja solakka, vaikka ikää oli jo yli neljäkymmentä sadonkorjuuta. Will oli erityisen ylpeä Elise nimisestä vaimostaan, joka hänelle oltiin luovutettu vaimoksi, kiitokseksi hänen kunniakkaista edesottamuksistaan kuninkaan kaartin palveluksessa. Elise oli ollut kaikkea mitä Will oli osannut toivoa ja hän olikin aina rakastanut vai-moaan niin hyvin kuin vain oli suinkin osannut.
Heidän nuorempi poikansa Johannes, istui isänsä oikealla puo-lella. Johanneskin oli pitkä ja harteikas, vaikkakin raajoissa oli vielä hitunen teinivuosien hintelyyttä jäljellä. Johannes oli valinnut, tai oike-astaan isänsä ohjaamana ajautunut niin ikään sotilasuralle, mutta ei ollut vielä joutunut näyttämään kynsiään oikeassa taistelussa. Oli Johannes kyllä hyvin koulutuksessa pärjännyt, mutta hän oli aina pitänyt enem-män rauhaisasta vapaa-ajasta sekä hiljaisuudesta luonnon helmassa. Hänestä tuntui, että hänellä oli aina ollut jotenkin erityinen suhde luon-toon, mutta ei oikeastaan tiennyt mistä se johtui. Äitikin oli aina ollut hyvin luonnonläheinen ja Johannes oli perinyt häneltä luontorakkautensa lisäksi myös tumman paksun tukan ja suuret, pyöreät silmät. Nyt nuo, muuten aina niin tarkkaavaiset silmät taistelivat kaikin voimin pysyäk-seen auki ja nuoren miehen ajatukset karkailivat kauas katedraalin väl-kehtivistä sisätiloista.
Johanneksen mielen oli vallannut rakkaus. Tai oikeastaan ihas-tus. Tai oikeastaan Johannes ei ollut aivan varma, sillä hän ei aivan tarkkaan ottaen tiennyt mitä rakkaus oli. Rakastelusta Johannes tiesi jonkin verran, olihan hän sitä päässyt muutaman kerran kokeilemaankin vanhan Tukin pitämässä tavernassa, joka ehkä paremminkin tunnettiin kaupungin parhaana porttolana, missä nuoret sotilaat usein viettivät vapaailtojaan. Hän päätteli nyt kokemansa tunteen olevan jotakin ihas-tuksen, rakkauden ja halun päästä rakastelemaan väliltä. Tunteensa koh-teen Johannes kyllä tiesi tarkkaan. Se oli kaunis Sofia. Sofia oli erään kauppiaan, Abraham Amaranthen tytär. Amaranthet asuivat aivan kiven-heiton päässä Nimdorosojen tiluksilta ja Johannes oli jo pidemmän aikaa sitten pistänyt merkille Sofian naisellisen vartalon muodot sekä sydämen seisauttavan hymyn. Isä ei olisi kyllä kuuna päivänä sallinut Johannek-sen naida pahaista kauppiaan tytärtä, mutta silti Johannes antoi mielensä karata useita kertoja päivässä suutelemaan Sofian pulleita huulia sekä hivelemään tämän pyöreitä rintoja.
Mustiin pukeutunut poikakuoro päätti viimein laulunsa pitkään korkeaan nuottiin ja äkillinen hiljaisuus havahdutti Johanneksen ajatuk-sistaan. Kukaan ei puhunut ja Johannes saattoi jopa kuulla lähimpänä istuvien hengityksen. Ilma oli äkkiä alkanut tuntua paksulta hengittää ja jostakin levisi sieraimet täyttävää imelää tuoksua. Suuren päivän pyhä hetki oli viimein koittanut.
Kumeat, tahdissa marssivien askelten äänet kaikuivat katedraa-lin korkeista seinistä juhlakansan pidättäessä hengitystään. Ihmiset oli-vat alkaneet vilkuilemaan olkiensa ylitse ja kääntyilemään penkeillään, nähdäkseen noiden kopeiden kaikujen lähteen. Ensiksi ne olivat vain korkeita laihoja varjoja, mutta pian tammisten ulko-ovien viereisten pilarien takaa asteli itse ylipappi Abel Nesgesis, perässään kaksikym-mentä saarnaajakadettia parijonossa. Ylipappi oli pukeutunut näyttä-vään, kirkkaanpunaiseen ja pitkään kaapuun. Päässään hänellä oli kor-kea, suorakaiteen muotoinen vitivalkoinen päähine, jonka otsapantaa koristi ykseyden tummanpuhuva, kaikkea valvova Silmä. Ylipappi Nes-gesis kulki ryhdikkäästi rinta kaarella sekä karvaton, joskin ryppyinen leuka koholla. Perässä marssivat kokelaat oltiin puettu mustiin hupulli-siin kaapuihin ja heidän päänsä olivat kumarassa niin, että vain nenän-päät näkyivät. Seurue eteni hitaasti pitkin punaista mattoa kohti valtais-tuimia hyytävän hiljaisuuden humistessa seinissä.
Johannes yritti erottaa kokelaiden joukosta veljeään Jakobaa, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta kokelaiden huppujen vuoksi. Hän kuitenkin veikkasi, että Jakoba saattaisi olla ensimmäinen kulkija Jo-hannesta lähinnä olevasta jonosta. Tämä kulkija ainakin vaikutti tar-peeksi pitkältä ja hoikalta ollakseen Jakoba. Seurueen lähestyessä ku-ningasta, alkoi poikakuoro taas hoilata, korottaen äänenvoimakkuutta askel askeleelta.
Kun saarnaajakokelaat vihdoin saavuttivat penkkirivistöjen etummaiset rivit, huusi kuoro jo sanomaansa korvia vihlovasti suut am-mollaan. Parijono jakaantui kahtia muodostaen suuren puoliympyrän valtaistuimien eteen, jättäen ylipapin sen keskelle. Kun kaikki olivat paikallaan, tiputtautuivat mustakaapuiset saarnaajanalut polvilleen. Vain Abel Nesgesis seisoi ja laulu lakkasi.
”Erinomaisen hyvää ja pyhää päivää arvon herrasväki!” Ylipap-pi tervehti seurakuntaansa kädet levitettyinä. Katedraalin kirkkaus sai hänen vaalean päähineensä loistamaan mustien kaapujen keskeltä kuin kirkkaan soihdun, ja hän jatkoi; ”Olemme jälleen yhtenä kansana ko-koontuneet tänään yhteen, eräästä erityisen merkittävästä syystä. Syystä, joka meille suodaan vain kerran vuosikymmenessä.”
”Minä, armollisen kuninkaamme Adam ensimmäisen kuopus ja valtakuntamme armoitettu ylipappi, esittelen teille hyvät naiset ja herrat, uuden sukupolven saarnaajat.” Abel antoi katseensa kiertää täyttä kated-raalia ja piti hetken tauon. ”Olemme jo pitkään yhtenä suurena kansana pyrkineet kohti pyhää ykseyttä. Kätemme ovat känsien peittämät, ruu-miimme väsyneet ja selkämme kipeät. Velka, joka meille on esi-isiemme ahneudesta langennut maksettavaksi, on kova, mutta ykseys on saavutet-tavissa, se on itse asiassa lähempänä kuin ikinä. Se on jo aivan käden mitan päässä ja minä lupaan teille, että tänä vuonna tulee tapahtumaan suuria muutoksia!” Ylipappi saarnasi, lähestulkoon huutaen viimeisen sanan. ”Sen vuoksi meille tänään suodut uudet, pyhät saarnaajat joutu-vat totisesti suuren haasteen eteen. Tämän vuoden uhraus on suurempi kuin kertaakaan aikaisemmin ja tiedän, että se on vaikeuttanut monen suoraselkäisen ja työteliään kansalaisen elämää. Mutta! Mutta ilmassa leijailee jo suuren ykseyden autuas väreily ja rienaajien peto on pelokas, se tietää, ettei sillä ole enää kauan aikaa tässä maailmassa.” Ylipappi saarnasi jylhällä äänellään ja osoitti nyt sormellaan kohti takaseinään maalattuihin neljään Maailmanpyhimykseen, jotka kuvassa pitelivät kahlehdittua petoa aloillaan. ”Olemmehan me jo heistä kaksi, joista emme kuitenkaan heidän kauhistuttavilla nimillään täällä puhu, jotta emme heitä tarkoituksettomasti esiin manaisi, julmaa Maailmanpyhi-mystä neljästä, uhrauksillamme voittaneet puolellemme. Ainoastaan kaksi heistä, sodan- sekä hedelmällisyyden julmat pyhimykset vaativat meiltä vielä osuuttaan.” Hän ojensi nyt vasemman kätensä kohti taka-seinää koristavaa lohikäärmettä ja heristi oikean kätensä etusormella ilmaa ja jatkoi silmät viiruina;
”Liian kauan on tuo peto meitä alamaistensa sekä ilkeiden halti-oiden avulla rienannut, houkuttanut poikkeamaan autuuden ja ykseyden polulta! Liian kauan on se meidän mieliämme saastuttanut, liian kauan se on meiltä meidän jumaluutemme riistänyt! Muistuttakaa siis itseänne ja lähimmäisiänne, että teillä on jokaisella pyhä paikka tässä kokonai-suuden harmoniassa, älkääkä antako rienaajien houkutella teitä siltä tieltä, sillä joka polultaan harhautuu, on vaeltava ikuisesti synkkyydessä ja jäävä pyhän ykseyden ulkopuolelle ja mikä pahinta, on liiallinen tot-telemattomuus houkutteleva nuo karmaisevat maailmanlaidan pedot meidän muiden viattomien niskaan. Pitäkää siis mielessänne myös Maa-ilmanpyhimykset, sillä heistä on pian tuleva yksi! Niin kuin tiedätte, kaksi heistä on jo uhrauksillamme maksettu tyytyväisiksi. Ja mikäli tulevaisuudessa kaikki menee suunnitelmien mukaan, olemme uhranneet heille jo niin paljon, että voimme pian luopua jälleen yhdestä pyhimyk-sestä, matkallamme kohti ykseyttä!” Ylipappi meuhkasi ja harppoi ku-ninkaan valtaistuimen läheisyyteen. ”Kuninkaani!” Hän kumarsi isäl-leen ”Ja pyhä kansa!” Hän kumarsi yleisölle. ”Saanen esitellä teille kak-sikymmentä uutta saarnaajaa! Olkoon nämä nöyrät herrat teidän paime-nianne ja kaitsijoitanne, jotta ette hairahtuisi, vaan jokainen teistä pelas-tuisi!” Paikalla olevat hurrasivat, mustakaapuista puoliympyrää lukuun ottamatta.
Ylipappi siirtyi kaaressa ensimmäisenä olevan saarnaajakadetin eteen ja laski kätensä tämän pään ylle kysyen: ”Vannotko sinä Jakoba Nimdoroso, oman kunniasi ja pyhän ykseyden kautta, täyttäväsi sinulle annetun velvollisuutesi aina parhaan kykysi mukaan, ikinä sitä kyseen-alaistamatta? Ja vannotko omistavasi oman elämäsi täydellisesti suu-remmalle tarkoitukselle, jotta ihmiskuntamme ei ajautuisi maailman-laidoilla lymyilevien petojen kitaan, vaan saavuttaisi pyhän ykseyden ja sen suoman harmonian?”
”Minä vannon.” Jakoba Nimdoroso vastasi vakaalla äänellä. Vastauksen jälkeen poikakuoro hymisi pitkän om-tavun tavun niin että ikkunat värisivät. Abel jatkoi: ”Täten asemani suomilla valtuuksilla lyön sinut Jakoba Nimdoroso, pyhän ykseyden pyhäksi saarnaajaksi. Voitte nousta.”
Jakoba suoristi itsensä täyteen pituuteensa ja laski hupun pois päästään. Johannes tunsi isän värisevän vieressään. Jakoba, isän ainai-nen suosikki, hän ajatteli, mutta ei voinut itsekään olla tuntematta hie-noista ylpeyttä isoveljestään.
Sama mantra toistettiin jokaisen kokelaan kohdalla ja yksitellen he nousivat laskien huput pois päistään, poikakuoron hymisten om- tavua taustalla.
”Tänä päivänä on teille annettu teidän jokapäiväinen valtanne ja vastuunne ohjata alhaisimpianne kohti yhtä! Teidät kaksikymmentä on tänään kohotettu muun kansan yläpuolelle ja minä näen, että niin on hyvä, sillä sen on Silmä teissä nähnyt.” Kajautti ylipappi viimeisen saarnaajaksi kastamisen jälkeen, saaden aikaan suosionosoitusten ryö-pyn. Johannes taputti muiden mukana, kuitenkin miettien mitä ihmeel-listä on suoriutua kymmenen vuoden aivopesusta, joka lopulta huipen-tuu ajellun päänsä paljastamiseen.

Toimituksen loputtua, purkautuivat aatelisperheet ulos katedraalista ja ulkopuolella tungeksiva kansa ohjattiin väkivalloin syrjemmälle. Juuri kastetut saarnaajat patsastelivat katedraalin portailla, näyttäytyen nyt koko kansalle. Ainoastaan harmaan ja usvaisen taivaan valaistessa kes-kusaukiota, näyttivät heidän kaapunsa entistäkin tummemmilta. Siinä he kuitenkin yhtä kaikki seisoivat, pyhät kaksikymmentä, paistatellen suo-siossa.
Johannes erkani katedraalin ovilla vanhemmistaan, näiden rien-täessä onnittelemaan ja ylistämään Jakobaa. Johannes ehtisi onnitella veljeään myöhemminkin. Mielessään hän toivoi salaa törmäävänsä vä-enpaljoudessa kauniiseen Sofiaan, vaikka sanoikin isälleen menevänsä tervehtimään vartijatovereitaan.
Johannes pujotteli ketterästi aatelismassan läpi portaiden ala-päähän, missä vartijarivistö esti alempiarvoisten kansalaisten pääsyn saarnaajien läheisyyteen. Komeasti sonnustautunut aatelisto, kirkuva väenpaljous ja selkää pitkin noruva hiki saivat Johanneksen tuntemaan lievää ahdistusta ja jopa huvittuneisuutta. Mikä ajaa ihmiset tällaiseen hurmokseen ja hulluuteen? Johannes ajatteli, eikä oikeastaan tiennyt itse sen enempää jonninjoutavista Maailmanpyhimyksistä, eikä rehellisesti sanottuna ylipäätään välittänyt paskaakaan koko pyhästä ykseydestä. Hän hymyili itsekseen ajatuksilleen, tietäen että ne ainakin ylipapin ja saarnaajien mukaan, nuo ilmiselvästi rienaavista haltioista peräisin ole-vat ajatukset ajaisivat hänet kadotukseen maailmanlaidalle, suoraan nälkäisten lohikäärmeiden ammottaviin kitoihin. Pitäkööt ykseytensä, minä tiedän kyllä mitä minä haluan ja se on olla mahdollisimman kau-kana näistä hulluista, Johannes aprikoi. Johannes pälyili ympärilleen tarkoituksettomasti, kuullessaan takaansa ivallisen huudon;
”Oi suuri Johannes, armollinen saarnaajan veli, anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen yhdyntäni!” Kääntyessään Johannes näki hymyilevät, tutut kasvot. Huutaja oli Kendorian Gedwin, joka harppoi kiiltäväksi puunatussa sotisovassaan kohti Johannesta, nauraen kädet levitettyinä. Kendorian palveli samassa osastossa kuin Johannes ja nuoret miehet olivat tunteneet toisensa jo lapsesta saakka.
”Miltä vapaapäivä tuntuu, tunnetko olevasi vihdoin yhtä äitisi kanssa?” Kendorian kysyi, läimäytettyään Johannesta toverillisesti sel-kään.
”Hikiseltä, turhalta, työltä ja lievältä ummetukselta.” Johannes naurahti vastauksesi ja lisäsi vielä: ”Ja en, en ole yhtynyt äitiini, vaikka sinä häntä himoitsetkin, sinä peräreiästä syntynyt muorinmakaaja.”
”Äidilläsi on kyllä puoleensa vetävä runko, mitä luulet, olisiko minulla mahdollisuuksia?” Kendorian uteli, muka vakavissaan.
”Varo sanojasi, tai isä tulee ja tunkee sinut takaisin sinne mistä olet tullutkin, ellen minä ehdi ensin.” Johannes vastasi ja paukautti leik-kisästi ystäväänsä rintasuojukseen. ”Ja eikös sinun pitäisi muutenkin olla muiden mukana rivissä, tyrkkimässä ihmisiä pitkällä, kovalla kei-häälläsi?”
”Kohta, olemme kierrättäneet koko päivän kolmea osastoa. Kaksi hoitaa likaisen työn, kolmannen huilatessa vuorollaan reservinä.” Selosti Kendorian nojaten tylppään keihääseensä.
”Ymmärrän tuskasi. Mielipuolisen näköistä ykseyden massaa.” Johannes sanoi hymyillen, pälyillen samalla väenpaljouteen toiveenaan nähdä Sofia. Tai ylipäätään joku kaunis nainen.
”Kepeistä, naisista, hiestä ja tuskasta puheen ollen, isketäänkö illalla Tukin tavernaan? Meillä kaikilla kuninkaan kaartiin pyrkijöillähän on huominen vapaata, ennen ylihuomenna pidettäviä karsintoja.” Ken-dorian täräytti, tarkoittaen kaupungin porttolaa, joka toimi myös kau-pungin suurimpana juottolana.
”Mikä ettei, minun täytyy vain pitää huoli, että olen tolpillani aamulla, äiti haluaa nimittäin pitää huomenna päivälliskutsut Jakoban kunniaksi. Niin, ja varsinkin ylihuomenna, isäni nimittäin hirttää minut nyyteistäni puuhun, mikäli putoan karsinnoista jo ensikierroksella. On-han hän sentään kaartin upseeristoa.”
”Siispä suosittelen sinua ystäväiseni juomaan vähemmän ja naimaan enemmän,” Kendorian lasketteli silmät viiruina.
Johanneksen sydän hypähti. Ei suinkaan Kendorianin muka hauskalle vitsille, vaan sille mitä Johannes näki. Hän tuijotti väkijouk-koon ja sieltä kaikkien niiden ihmisten keskeltä, häntä vastaan tuijotti Sofia. Sofia hymyili leveästi ja Johannes hymyili takaisin. Se tuntui hyvältä.
”Naiminen houkuttelisi enemmän, jos siitä ei tarvitsisi maksaa.” Johannes sopersi vastaukseksi sydän jyskyttäen. Sofia vinkkasi silmää kadoten väenpaljouteen, paksu vaalea tukka hulmuten.
”Niin, rivisotilaan palkka kun ei ole aivan yhtä suuri kuin ylit-seläikkyvät lipidomme, mutta mikäli Silmä suo, olemme ylihuomenna kaartilaisia ja sitä sietää juhlistaa jo hieman etukäteen!” Kendorian pe-rusteli, tähyillen hänkin jonnekin kaukaisuuteen. ”Mutta nyt minua kut-suu velvollisuus ja keppiä huutava ykseys. Vuodatamme syntimme sitten illalla!”
”Niin tapahtukoon,” Johannes mumisi Kendorianin selälle, tä-män rientäessä matkoihinsa, harmitellen itselleen, ettei ollut osannut kieltäytyä.

Illan tullen paksu, musta sumuverho laskeutui harmaan kaupungin ylle ja Tukin tavernan ovet kävivät tiuhaan, Edenin vapaiden asukkaiden purkaessa paineitaan sen pimeissä huoneissa. Paikka oli meluinen ja likainen, eikä ketään tuntunut kiinnostavan mitä sen sisällä tapahtui. Sisätilat olivat tunkkaiset, lemuten oluelle ja kiimalle.
Johannes istui pienessä nurkkapöydässä puolillaan oleva tuoppi edessään. Hän tunsi otsansa turtuneeksi, kuunnellessaan Kendorianin ja muutaman muun nuoren sotilaan humalaista rehvastelua. Itse hän osal-listui keskusteluun vain harvakseltaan naurahdellen ja nyökkäillen. Olut maistui jo hieman väljähtyneelle ja suu tuntui kuivalle.
Ilta tuntui vielä päivääkin turhemmalta, Johanneksen miettiessä tekosyytä poistua nukkumaan päänsä selväksi. Toisaalta, aamulla häntä odottaisivat isän syyllistävät katseet ja kivistävä päänsärky ryyditettynä pitkästyttävillä päivälliskutsuilla. Ehkä hän siirtäisi tuota hetkeä vielä hieman kauemmaksi. Johannes kulautti mukinsa tyhjäksi yhdellä sie-mauksella, toivoen kääntävänsä humalansa vielä nousujohteiseksi.
”Saattepa vielä nähdä! Manoleumin areenan hiekka tulee vär-jäytymään punaiseksi verestä, kun minä ja Johannes taistelemme itsem-me kuninkaan kaartiin!” Kendorian uhosi Johanneksen vieressä rinta kaarella. Letkautus sai seurueessa aikaan naurua ja usean vastalauseen ryöpyn. Eräs vanhemmista sotilaista tokaisi;
”Olen pyrkinyt siihen keikistelijöiden kerhoon jo pariinkin ot-teeseen, ja aina olen pudonnut jo ensi kierroksella! Säännöt ovat tolkut-tomat, uudet kokelaat eivät ikinä selviä kilpimuuri-koetuksesta, sillä heidät laitetaan aina taistelemaan kokeneempia pyrkijöitä vastaan, joilla usein on jo oikeaa sotakokemustakin. Mutta tänä vuonna on toisin! Mi-nä pääsen nimittäin kolmannen vuoden kokelaana taistelemaan vanhem-pien soturien muuriin ja tuollaisten nulikoiden höykyttäminen tulee olemaan lasten leikkiä!”
Kuninkaan kaartiin, niin kuin saarnaajaksikaan, ei Asgarheimin valtakunnassa totisesti ollut helppoa päästä. Kokelaat valittiin ympäri valtakuntaa parhaista ja lupaavimmista sotureista ja heidän tuli läpäistä kolme haastetta, joissa he taistelivat toisiaan vastaan. Haasteen hävinnyt osapuoli putosi aina leikistä pois. Karsinnat olivat raakoja, eivätkä koke-laiden kuolemat tai vakavat haavoittumiset olleet harvinaisia, vaikka taistot käytiinkin puisin tai tylsytetyin asein. Monen lupaavan nuoren soturin tulevaisuus oli silpoutunut hyvän- ja pahantiedon ringiksi kutsu-tun Manoleumin areenan pölyisessä hiekassa.
”Niin, mutta tässä meillä on kaartin luutnantin, Will Nimdoro-son armoitettu poika, jonka veli on tänään lyöty saarnaajaksi! Ja kuten tiedätte, luutnantti Nimdoroso pääsi aikoinaan hänkin kaartiin ensi yrit-tämällä! Nämä, hyvä herrasväki, ovat merkkejä jotka on syytä ottaa huomioon!” Kendorian melskasi, huitaisten Johanneksen tyhjän tuopin kumoon. Johannes tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta yritti peittää sen naurun hörähdyksellä.
”Hah, historiakin tuntee vain muutamia kertoja, kun ensikerta-laiset ovat läpäisseet karsinnat!” Vanhempi soturi huudahti silmät pyö-reinä. ”Ja pianhan sen näette, kuinka väärässä olette.” Hän vielä lisäsi ja vinkkasi silmää.
Humaltunut Johannes päätti jättää kinaamisen muiden huoleksi ja sulki silmänsä, nojautuen vasten tuolinsa selkänojaa. Hän vaipui aja-tuksiinsa, tavernan lämpimän ja pölyisen ilman tehdessä hänet yhä une-liaammaksi. Johannesta ahdisti huominen juhlapäivällinen, kaartin kar-sinnoista puhumattakaan ja hän toivoi, että olisi uskaltanut mennä päi-vällä edes puhumaan Sofialle. Johannesta myös suututti isänsä, joka tuntui kontrolloivan hänen tekemisiään tiukasti. Miten hän ikinä voisi olla onnellinen polulla, jota hän ei itse ollut valinnut? Johannesta ei itse asiassa kiinnostanut tippaakaan, pääsisikö hän kaartiin vai ei, eivätkä häntä kiinnostaneet liioin mitkään muutkaan muiden hänelle kertomat velvollisuudet. Mikseivät ihmiset voineet vain jättää toisiaan rauhaan?
Johannes hätkähti äkkiä hereille. Muut juhlijat Kendorianin johdolla, olivat tuupanneet hänet tuoliltaan likaiselle lattialle huomattu-aan hänen kuorsaavan. Tuoli, jolla hän oli istunut, makasi nyt yksi ja-loistaan katkenneena seinän vieressä ja Johannes tunsi hiuksissaan jota-kin märkää. Johannes ponkaisi ärtyneenä pystyyn, muiden hekottaessa tempulleen. ”Sinä ystäväiseni taidat olla kypsä jo petipuuhiin, kun noin tylsistyttää!” Kendorian virnisti.
”Teihin minä alan kypsä olla!” Johannes sylkäisi kädet nyrkissä, kuitenkin niellen kiukkunsa. ”Halpamainen temppu, mutta kaipa minä sen ansaitsin, onhan tämä hieman ikävä luola viettää yönsä.” Hän lopul-ta tokaisi, selvittyään ensi säikähdyksestä.
”Noh, ehkä et kuitenkaan aivan kirjaimellisesti tuota tarkoitta-nut.” Kuiskasi viehkeä naisääni Johanneksen korvaan, Johanneksen tuntiessa hoikkien sormien hivelevän itseään. Naisen hengitys humisi hänen korvalehteään vasten ja kokeneiden käsien liikkeet saivat Johan-neksen kiihottumaan. Se tuntui likaiselta.
”Ole hyvä, lahja meiltä. Käytä se hyvin,” Kendorian vinkkasi pilke silmäkulmassaan. ”Näemme sitten ylihuomenna, kun menemme ottamaan sen mikä meille kuuluu!”
Kendorian ja muut heidän pöytäseurueestaan suuntasivat naura-en kohti tavernan keskellä kikattavaa, lihaansa myyvien naisten rykel-mää, jättäen Johanneksen yksin. Naisen käsi työntyi syvälle Johannek-sen housujen etumukseen.

Aamupäivän usvainen, mutta Johanneksesta turhankin kirkas sarastus tuntui saavan hänen tykyttävän päänsärkynsä moninkertaistumaan. Hän siristi silmiään verhojen välistä tulvivassa valontapaisessa kammetes-saan itseään ylös, kuvottavan vatsahapon maun tulviessa suuhun. Aamu ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka Johan-nes mielessään jälleen kerran niin vannoikin. Häntä huimasi ja oksetti, viimeöisten tapahtumien tulviessa hiljalleen mieleen. Ne eivät ainakaan juuri nyt tuntuneet kovin miellyttäviltä muistoilta.
Ovelta kuului jälleen kova koputus. Montako kertaa se oli jo mahtanut kuulua?
”Johannes! Johannes, olethan jo jalkeilla? Äitisi kaipaa apuasi, vieraat ovat täällä jo aivan kohta, ja auta armias mikäli naamasi näyttää taas pahoinvoivan lohikäärmeen kutuilmeeltä!”
Johannes katseli ympärilleen ja näki puisen kirjoituspöydän pienen huoneen nurkassa. Avonaisesta ikkunasta hulmuava tuuli heilutti kevyesti tuttujen punaisten verhojen sivuja. Hän oli siis kotona.
”Kyllä isä, aivan kohta isä.” Johannes sai sanotuksi, etsiessään vaatteita ylleen. Hänen juhlatunikansa retkotti eilisen jäljiltä ryppyisenä lattialla, mutta se sai nyt kelvata. Kuinkahan pitkällä päivä mahtoi jo olla? ’En varmaankaan ehdi edes peseytyä’, Johannes päätti tunkiessaan nahkakenkiään jalkaan.
Nimdorosojen kartano ei ollut suuri, mutta se sijaitsi kauniilla seudulla Edenin länsilaidalla ja matalan kallion päällä oleva puinen pää-rakennus oli vastikään entisöity. Päärakennus sulki myös sisäpihalleen vehreän puutarhan, jossa Nimdorosot usein kestitsivät läheisiään. Palve-lijoita ja orjia oli vähän, ainakin kuninkaan kaartin luutnantin tulotasoon nähden, sillä Will Nimdoroso oli aina ollut erityisen tarkka raha-asioissa.
Johanneksen huoneen ikkunasta avautui komea näky Nimdoro-sojen omistamille tiluksille, missä kasvoi tiheään jykeviä lehtipuita. Ikkuna oli matalalla päärakennuksen eteläsyrjällä, ja sitä kautta Johan-nes usein livahti huomaamatta sisään taloon, vietettyään yönsä hunnin-golla. Nyt Johannes hypähti siitä sen sijaan ulos, ajatellen ettei ainakaan vielä haluaisi törmätä isäänsä. Hän kiersi ripein askelin talon pohjois-puolen pääovelle ja siitä sisään eteiseen. Käännähtäessään nurkan takana sijaitsevaan keittiöön, mielessään viileä vesilasillinen, törmäsi hän jo-honkin nopeasti liikkuvaan vaaleaan hahmoon. Tarjotin putosi kolisten lattialle.
Johanneksen suu loksahti auki. Hän oli törmännyt Sofia Ama-rantheen paikassa, jossa hän sitä vähiten oli odottanut. Kotonaan. Jo-hannes ei saanut sanaa suustaan, punastelevan Sofian pyydellessä vuo-laasti anteeksi, kerätessään pudottamiaan pikkuleipiä lattialta. Johannes vain tuijotti, mielestään ehkä kauneinta asiaa maailmassa ja tunsi itsekin punastuvansa.
”Anteeksi, anteeksi kauheasti! Olen ensimmäistä päivää täällä ja kaikki on niin uutta ja, ja.. Ai hei Johannes,” Sofia sopersi huomattuaan suu ammollaan seisovan Johanneksen.
”Ei se mitään,” Johannes sai aloitetuksi, mutta ei ehtinyt sanoa enempää sillä hänen isänsä harppoi kova äänisesti paikalle.
”Mikä sirkus täällä on meneillään?” Will Nimdoroso tiuskaisi, huitoen ilmaa paksuilla käsivarsillaan. Sofia punastui vielä entisestään-kin.
”Antakaa anteeksi, minä kompuroin ja pudotin tarjottimen ja-”
”Ei hätää tyttö kulta.” Johanneksen isä keskeytti. ”Kyllä meillä tarjottavaa riittää, siivoa vain jälkesi niin me olemme sujut.” Will Nimdoroso lohdutti, äkkiä hieman hämmentyneenä.
”Se oli isä kyllä oikeastaan minun syyni,” Johannes tunnusti ritarillisesti, mutta se ei näyttänyt kiinnostavan hänen isäänsä.
”Sinua minä etsinkin! Kyllä minä tiedän missä sitä on taas koko yö luuhattu, ja muutkin sen varmasti tajuavat viimeistään hajusta!” Will ärjyi, mulkoillen poikaansa tuuheiden kulmakarvojen alta. ”Eivät ilmei-sesti kuitenkaan tarpeet tyydyttyneet tarpeeksi, kun jo heti aamusta ol-laan vokottelemassa palvelustyttöjä? Rahat on taas tietenkin hassattu olueen ja naisiin, vaikka me nimenomaisesti sovimme, että tänään ol-laan kunnossa! Veljesi on sentään saarnaaja! Luulisi, että edes hänen takiaan viitsisit hieman ryhdistäytyä.”
Johannes vältteli isänsä katsetta ja tunsi korviensa punoittavan. Hän olisi halunnut kadota, hävitä maailmasta, sillä nimenomaisella het-kellä, tai yksinkertaisesti kuolla. Pikkuleipiä keräävän Sofian liikkeet rivakoituivat silminnähden Johanneksen jalkojen juuressa.
”En, en minä kyllä-”, Johannes änkytti, mutta ei ehtinyt pidem-mälle, kun hänen äitinsäkin jo riensi paikalle.
”Siinähän minun oma pieni kullannuppuni on, ja heti aamusta tietenkin pahanteossa!” Elise virkkoi, eikä Johannes ollut varma, oliko hänen äitinsä vihainen vaiko huvittunut.
”Minulla on kädet täynnä muutenkin töitä, joten en nyt kerkeä sinua sen suuremmin läksyttämään poika, mutta voit olla varma, että tämä ei jää tähän! Äitisi keksiköön sinulle nyt käyttöä.” Will ilmoitti ja lampsi tiehensä.
”Älä välitä Johannes, isälläsi on hieman stressiä tästä kaikesta, ja näin meidän kesken, hän oli nuoruudessaan aivan samanlainen.” Elise virkkoi ja silitteli Johanneksen takkuisia hiuksia. Sofia oli saanut pikku-leivät kerättyä ja seisoi nyt kasvot punaisena sekä huultaan purren hei-dän edessään. Nyt Johannes halusi jo viimeistään kuolla.
”Paitasi voisit kyllä käydä vaihtamassa, me olemme jo aivan pian valmiita. Tulehan sinä Sofia, niin laitamme vielä juomatarjoilun valmiiksi.” Elise sanoi topakasti, viittoen Sofiaa seuraamaan. Hämmen-tynyt Johannes sulki vihdoin auki jääneen suunsa.

Nimdorosot olivat tunnettuja harvoista, mutta komeista kesteis-tään. Tarjottavaa oli aina yllinkyllin, sisäpihan idyllisen puutarhan kruu-natessa tunnelman. Tämän päivän kutsut eivät olleet poikkeus. Kaikki vieraat olivat arvovaltaista väkeä, eikä ruuasta ollut pulaa. Puutarhaan oli edellisinä päivinä pystytetty useita pitkiä tammisia pöytiä, jotka not-kuivat mitä hienoimpia herkkuja. Viini virtasi ja ihmiset nauroivat, paitsi Johannes, jonka suussa maistui edelleen jokin kissan virtsan tapainen.
Päivän juhlakalu, Jakoba istui komeimman tammipöydän päässä yllään vastateetetty, polviin ulottuva sekä koristeellinen juhlakaapu. Johanneksen paikka oli Jakoban vasemmalla puolella ja Will istui häntä vastapäätä, mulkaisten aina välillä tuimasti nuorempaan poikaansa, ai-van kuin muistuttaakseen, että heillä oli vielä pitkä keskustelu käytävä-nä. Korkea-arvoisimmat vieraat parveilivat ruokailuhetkien välissä Ja-koban ympärillä, onnitellen ja ylistäen. Jakoban tulevaisuus olisi turvat-tu, ainakin talouden ja piireihin pääsemisen osalta.
Pidot sujuivat tavalliseen tapaansa rattoisasti, Johanneksen isän pitäessä puheitaan ja tarjoilijoiden ravatessa keittiön ja puutarhan väliä, tarjottimet ruokaa sekä juomaa notkuen. Sofia ei tarjoillut Johanneksen pöytään laisinkaan, eikä edes vilkaissut Johannekseen päin, mikä sai Johanneksen entistäkin alakuloisemmaksi. Tilannetta ei myöskään hel-pottanut se, että Johanneksen olisi taas aikaisin aamulla astuttava takai-sin palvelukseen ja edessä olisivat pahamaineiset kuninkaan kaartin karsinnat. Johnnes lohdutti itseään ajatuksella, ettei hänellä ainakaan enää juuri ollut hävittävää.
Harmaan päivänvalon väistyessä jo illan pimeyden tieltä, vielä viimeisten vieraiden paikalla ollessa, Johanneksen isän viereen istui huolitellusta vaatetuksestaan huolimatta rujon ja julman näköinen mies. Miehen hartiat olivat ehkä jopa Will Nimdorosonkin hartioita jykeväm-mät ja kasvot arpien peittämät. Johannes oli näkevinään miehen silmissä inhon häivähdyksen, tämän onnitellessa sivumennen Jakobaa. Sitten mies käänsi katseensa suoraan Johanneksen silmiin, vaikka puhuikin tämän isälle.
”Leppoisat kutsut olet kyllä järjestänyt Nimdoroso, mutta pojal-lesi minä takaan kaksinverroin hauskanpitoa huomiselle!” Mies ärisi ja vinkkasi Johannekselle silmää kääntäessään julman katseensa Williin. Katsoessaan miestä tarkemmin Johanneksesta tuntui, että mies näytti jostakin syystä erityisen tutulta, mutta ei saanut päähänsä miksi.
”Niin, Herra kapteeni, Johannes on harjoitellut kovasti päästäk-seen seuraamaan isänsä jalanjälkiä urallaan.” Johanneksen isä vastasi.
”Äh, älä puhuttele minua sotilasarvollani vapaa-ajallani, tuntuu niin jäykältä. Minähän olen tullut tänään tänne sinun kutsumanasi pitä-mään hauskaa.” Arpinen mies tokaisi, vaikkakaan Johannes ei huoman-nut hänen äänessä ilon häivääkään. ”Gerrosh Saigon, kuninkaan kaartin komentaja.” Mies esitteli itsensä, tarjoten lihaksikasta kättään käteltä-väksi Johannekselle.
”Johannes Nimdoroso,” Johannes vastasi tarttuessaan käteen. Kapteenin kädenpuristus oli vahva sekä terävä. Se tuntui kivuliaalta ja pahoinvoiva Johannes sai vain vaivoin pidettyä kasvonsa peruslukemil-la.
”Pojallasi on vahva käsi, vaikka se näyttääkin enemmän koiran puruluulta, kuin soturin raajalta!” Gerrosh huomautti Johanneksen isäl-le. ”Vaan huomennahan sen näemme, että onko hänestä mihinkään. Saat nimittäin katsella rumaa naamaani varsin pitkään, mikäli läpäiset testin poika.”
”Kyllä pojassa sisua on, hieman uppiniskainen vain.” Will ker-toi, ennen kuin kipeää kättään hierova Johannes edes ehti avata suutaan ja loi merkitsevän katseen poikaansa.
”Uppiniskaisuudesta en olisi kovinkaan huolissani, kaartin pal-veluksessa se katoaa nopeasti. Varsinkin minun komennossani. Mutta nyt jätän teidät jatkamaan keskenänne, minulla on vielä paljon tehtävää huomista varten. Tapaamme huomenna, toivon mukaan verisissä tun-nelmissa.” Gerrosh tokaisi, noustessaan välinpitämättömästi pöydästä. Johanneksen isä yritti myös nousta seisomaan, mutta Gerrosh oli jo ehtinyt kääntää heille selkänsä, ja Will jähmettyi johonkin puoli-istunnan tapaiseen asentoon, hölmistynyt ilme kasvoillaan. ”Onnea muuten vanhemman poikasi saarnaajuudesta, vaikka todennäköisesti nuoremmaisesi tulee tarvitsemaan sitä enemmän huomenna.” Gerrosh vielä huikkasi mennessään.
Johannes ja keskustelua sivusta seurannut Jakoba katsahtivat kulmiaan kohottaen toisiinsa. Jakobaa tilanne näytti huvittavan, mutta hän pyyhki hymyn nopeasti kasvoiltaan, nähdessään isänsä totisen il-meen.
”Tuota, tuota,” Will kähisi hämmentyneenä, suoristaessaan it-sensä seisomaan. ”Hän oli kapteeni Saigon, minun esimieheni ja toivot-tavasti huomenna myös sinunkin Johannes. Alahan siis pikkuhiljaa la-puttaa yöpuulle, huomenna on sinun näytönpaikkasi. Ja Jakoba, pidä huoli, että jäljellä olevat vieraat viihtyvät, minun on riennettävä saatta-maan herra Saigon kotimatkalleen.”
Sen sanottuaan Will jätti poikansa kahden ja harppoi pitkin as-kelin kaartin komentajan perään. ”Taitaa isälläkin olla omat pompotta-jansa, joiden pillin mukaan hän tanssii.” Johannes hörähti hiljaa Jako-balle, katsellessaan isänsä menoa. ”Oikea mörkö mieheksi tuo arpinaa-ma”.
”Maailmanlaidalla meillä kaikilla on omat korviimme kuiskutte-levat petomme,” Jakoba vastasi silmiään pyöritellen. Johannes käänsi katseensa takaisin veljeensä ja mietti, mitä tämä mahtoi sellaisella lau-seella oikein tarkoittaa. Jakoba oli ollut lapsena paljon läheisempi Jo-hannekselle, mutta mitä edemmäs hänen saarnaajakoulutuksensa oli edennyt, sitä etäisemmäksi he olivat tulleet. Johannes ei nykyään ollut oikein koskaan varma, mitä hänen veljensä mahtoi tarkoittaa ympäri-pyöreillä lausahduksillaan.
”Niin, minulle se lienee rakas isämme. Välillä hän vaikuttaisi todella olevan yksi niistä tarujen lohikäärmeistä.” Johannes tuhahti huu-liaan mutristaen. Ajatukset aamuisesta kanssakäymisestä isän kanssa Sofian edessä, saivat Johanneksen tuntemaan itsensä ärtyneeksi ja totaa-lisen nöyryytetyksi. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja mietti itsekseen, mitä isällä oikein oli häntä vastaan.
”Älä hänestä huoli, keskity vain huomiseen, kaikki kyllä järjes-tyy. Ja voihan olla, että soma Sofiasikin tulee seuraamaan karsintoja, sinnehän on kaikilla vapailla kansalaisilla vapaa pääsy.” Jakoba lohdut-teli hieman ilkikurisesti.
”Mitä sinä hänestä muka tiedät?” Johannes tiukkasi yllättyneenä myhäilevältä veljeltään.
”En muuta, kuin että olet tuijotellut häntä kuin transsissa koko päivän ja tuhahdellut ruokaasi. Se on näyttänyt, miten sen nyt sanoisi. Huvittavalta,” Jakoba naurahti.
”Niin kai sitten. Taidat olla oikeassa, minun lienee aika painua pehkuihin, päivä on muutenkin ollut yksi painajainen. Ja mitä Sofiaan tulee, niin hänet voinen kyllä unohtaa, vanhempamme pitivät siitä huo-len tänään aamulla.” Johannes virkkoi tuntien itsensä äkkiä väsyneeksi. Hän hieroi silmiään ja vilkaisi vielä kerran toisella puolen puutarhaa pöytiä pyyhkivään Sofiaan.
”Huomenna kaikki on kirkkaampaa veli hyvä. Niin kuin aina.” Sanoi Jakoba, laskien kätensä Johanneksen olkapäälle.

Luku 2: Myrskyn silmässä

Aamu oli viileä ja puiden ensimmäiset kellastuneet lehdet enteilivät jo syksyn tuloa. Usea Edenin kaupungin vapaista kansalaisista oli herännyt tähän koleaan päivään jännittyneempänä kuin yleensä. Kuninkaan kaar-tin karsinnat olivat nimittäin tavanomaisille ihmisille Asgarheimin val-takunnassa yksi suurimmista vuotuisista yksittäisistä huvitapahtumista, joka keräsi katselijoita ympäri valtakunnan. Karsinnat olivat kuin suuri urheilutapahtuma, missä voitettiin tai hävittiin omaisuuksia vedonlyön-nissä ja jännitettiin kotikulmien sankareiden menestyksen puolesta. Ki-sahuuman kaupunkiin tuoma jännitys leijui ilmassa yhtä väkevänä, kuin itse kilpailupaikan kojuissa myytävän tuoreen ruoan tuoksu.
Edenin kaupungin länsilaidalla sijaitsevan Manoleumin areenan pääovien edessä kiemurteli jo pitkä jono toisiaan tuuppivia innostuneita kansalaisia. Jotkut kantoivat omien maakuntiensa lippuja, joilla olivat aikeissa kannattaa kotikulmien kokelaitaan parhaaseen mahdolliseen menestykseen. Monet olivat ehtineet jopa jo juoda itsensä humalaan aamun ensi tunteina, areenan edessä olevilta kojuilta ostamallaan väke-vällä viinillä, eikä nujakoiltakaan täysin vältytty. Puisilla nuijilla aseis-tautuneilla vartijoilla oli täysi työ pitää väkijoukko edes suurimmilta osin aisoissa. Eräätkin pohjoisemmilta seuduilta tulleet miehet, joiden nenät punersivat jo helakasti viinistä, puhkesivat hoilaamaan iloista kannatuslaulua, vartijoiden nuijiessa heidän lähistöllä Edenin lippua kantanutta öykkäriä.
Itse areena oli suuri kehän muotoinen rakennelma korkeita kat-somoita, jotka sulkivat keskelleen pyöreän ja tasaisen hiekkakentän. Tänään sen hiekka tulisi kostumaan hiestä ja verestä, sillä myös karsin-toihin valituilla sotureilla panokset olivat kovat. Kuninkaan kaartin pal-kat olivat moninkertaiset rivisotilaisiin nähden, maineesta ja kunniasta puhumattakaan, eikä yleensä ketään kokelaista halunnut antaa tuumaa-kaan periksi, sillä vain murto-osa heistä selvittäisi tiensä karsintojen loppuun asti. Katsomot alkoivat jo täyttyä laulavasta ja meluavasta mas-sasta, harmaan päivänvalon voimistuessa haaleaan huippuunsa.
Katsomoiden alle rakennetussa tilassa jännitys oli jopa vieläkin käsin kosketeltavampaa, kuin muualla areenalla. Siellä seisoi tiukassa asennossa neljäkymmentä kovakasvoista valtakunnan eliittisotilasta neljässä rivissä ja Johannes oli yksi heistä. Hän katseli kolmannessa rivissä silmäkulmastaan, kuinka natisevien kattolautojen välistä välkky-vä haalea valo kareili joukon hartiasuojuksissa, möykkäävän yleisön täyttäessä areenaa.
Tuimien ilmeiden edessä kaartin komentaja Gerrosh Saigon asteli rinta kaarella edestakaisin, mulkoillen tämän vuoden kokelaita silmät viiruina. Hän näytti vielä entistäkin leveämmältä teräksisessä sotisovassaan, lähes yliluonnolliselta. Gerrosh piteli oikeassa kainalos-saan punaisella tupsulla koristettua päällikön kypäräänsä ja naputteli rennosti vasemman käden sormillaan tupessa olevan miekkansa kullat-tua kahvaa.
”Hyvät herrat! On koittanut päivä, jolloin jyvät poimitaan aka-noista, päivä jolloin leijonat teurastavat lampaat sekä päivä jolloin ette ole yksi, vaan olette yksin ja päivä jolloin mies määrää oman kohtalon-sa.” Gerrosh selosti möreällä äänellään seisahtuen rivistön keskivaiheil-le. Hän hymyili pirullisesti paljastaen kellertävät hampaansa. ”Pidän itseäni käytännöllisenä miehenä, enkä etsi keskuudestanne ystäviä. Etsin julmia raakalaisia, joihin voin luottaa tilanteessa kuin tilanteessa, kuin omaan veljeeni. Etsin sotureita, jotka toteuttavat saaneet käskynsä, selkä suorana ja pelottomana, olivatpa ne mitä tahansa. Minun on annettu ymmärtää, että olette parhaista parhaimpia, mitä sotilaskoulutukseen tulee, ja mikä olisikaan parempi tapa koetella kykyjänne, kuin laittaa teidät taistelemaan toisianne vastaan.”
Gerroshin julma into vain yltyi hänen jatkaessaan; ”Seuraavaksi tapahtuu seuraavaa: Minä kertaan teille vielä pelin hengen ja säännöt, jonka jälkeen marssimme areenalle ja asetumme siistiin muotoon terveh-timään kuningasta sekä valtakunnan ylipappia. Kuunneltuamme heidän enemmän tai vähemmän joutavat puheensa, olemme valmiita aloitta-maan. Tuosta hetkestä eteenpäin olette omillanne.”
Johannes tunsi vatsansa vääntelehtivän ja ihonsa nousevan ka-nanlihalle, vaikka oli luvannut itselleen, ettei jaksaisi jännittää karsinto-ja. Kendoriankin tuntui liikahtelevan hermostuneesti hänen vieressään. Yleisön melske voimistui katsomoiden täyttyessä.
”Kuninkaallisten karsintojen säännöt ovat tiukat, yksinkertaiset ja huolella suunnitellut. Ne ovat pääosin minun edeltäjieni käsialaa ja mikäli jollakulla on niistä jotakin valitettavaa, voi poistua saman tien. Minulla ei ole aikaa jonninjoutavuuksiin.” Gerrosh selosti ja korjasi hopeisena kiiltävän rintasuojuksensa asentoa. Hän antoi silminnähden nautiskelevan katseensa kiertää rivistön kovissa, mutta jännittyneissä ilmeissä. ”Päivän ohjelmaan kuuluu kolme koetusta, vaikkakin puolet teistä putoaa pelistä pois jo ensimmäisessä. Kyllä vain, ensimmäinen koetus on kuuluisa kilpimuurihaaste. Siinä mitataan kykyänne taistella ryhmässä, rinta rinnan. Kuten olette huomanneet, seisotte edessäni nel-jässä rivissä. Sijaintinne tässä muodossa ei missään nimessä ole sattu-manvarainen, vaan sillä on tarkoitus. Olen jakanut teidät näihin riveihin seuraavasti: Ensimmäisessä ja toisessa rivissä seisoo miehiä, jotka ovat olleet täällä ennenkin. Miehiä jotka ovat olleet täällä vähintään jo kah-desti, mutta epäonnistuneet ratkaisevalla hetkellä. Miehiä, jotka silti ovat osoittaneet omien joukkoyksiköidensä palveluksessa mahdollisen kyvykkyytensä yhä uudestaan ja uudestaan. Minä olen kuitenkin armol-linen ja omasta mielestäni reilu, suodessani heille uuden mahdollisuuden aina, mikäli heidän joukkoyksiköistään ei löydy tarjota parempia, nuo-rempia sotureita. Nämä etummaiset rivit muodostavat kilpimuuri-koetuksen ensimmäisen joukkueen.” Katsomoiden alla oleva tila tuntui äkkiä Johanneksesta äärettömän ja aavemaisen hiljaiselta, yleisön mels-keestä huolimatta. Gerrosh jatkoi;
”Ja kuten älykkäimmät teistä jo varmasti hoksasivat, viimeiset kaksi riviä muodostavat joukkueista toisen. Teillä ei ole kokemusta niin paljon, kuin ensimmäisellä joukkueella, mutta toivon nuoruuden intonne tasoittavan tämän epäsuhdan. Ensimmäisen koetuksen säännöt ovat yk-sinkertaiset. Joukkueet muodostavat kaksi vastakkaista kilpimuuria ja lopun jo varmasti arvaattekin.” Gerroshin silmät kiiluivat hämärässä hänen madaltaessa ääntään. ”Mikäli ottelija menettää tajuntansa, kuolee, jää maahan makaamaan tai muutoin ilmaisee luovuttaneensa, on hän pois pelistä. Aseistuksenne koetuksessa on harjoitusmiekka sekä rivi-miehen puinen kilpi. Taistelu käydään viimeiseen mieheen.”
Asgarheimin armeijan harjoitusmiekka ei nimestään huolimatta ollut mikään leikkikalu. Se oli käytännössä sama ase kuin rivisotilaan taistelussa käyttämä teräksinen, noin kaksi kyynärää pitkä miekka. Ai-noana erona oli tylsytetty terä. Vahvan ja taitavan soturin käsissä harjoi-tusmiekka oli kuitenkin panssaripaidan läpäisevä tappava ase. Lukuisat harjoitukset olivat jättäneet myös Johannekseen arpensa, mutta suurilta vammoilta hän oli välttynyt. Katsoessaan nyt ympärilleen totisen näköi-siä kilpakumppaneitaan, hän mietti, miten hänellä saattoikaan olla käy-nyt niin satumainen tuuri. Miehet näyttivät tappajilta. Heidän kanssaan minut on asetettu tasavertaiseksi, Johannes ajatteli ja tuumi mahtoiko hänkin näyttää yhtä tuimalta. Johannes tunsi itsetuntonsa kohenevan hieman.
”Haasteen voittaneessa muurissa taistelleet, vielä omilla jaloil-laan seisovat soturit jatkavat seuraaviin koitoksiin, mikäli eivät ole hä-peällisesti luovuttaneet haasteen aikana.” Gerrosh lopetti ja veti juhlalli-sesti huotra rahisten riimukoristeisen miekkansa esiin. Hän osoitti sillä miehiä ja huudahti: ”Kautta pyhän ykseyden, vuotakoon tänään vuoda-tettu veri maailman ääriin ja liimatkoon se meidät entistä tiiviimmin yhdeksi! Älkää antako periksi, te pienet sittisontiaiset ja mammanpojat, tämä on teidän päivänne. On aika. Aseisiin!”
Tila täyttyi miehekkäistä karjaisuista, neljänkymmenen valio-sotilaan kohottaessa miekkansa kohti kattoa. Kuulosti kuin pitkään van-keudessa ärsytetyt pedot olisi päästetty viimein vapaiksi ja Johannes tunsi adrenaliinin täyttävän suonensa sekä kehonsa jokaisen sopukan. Oli aika taistella, muulla ei ollut väliä. Oli aika purkaa vihansa elämää kohtaan. Ehkä oli vielä jotakin näytettävää maailmalle, muiden mukana ärjyvä Johannes tuumi.

Jo valmiiksi koleasta päivästä näytti olevan tulossa normaaliakin harmaampi ja horisonttiin kerääntyneet tummat pilvet enteilivät pahaen-teisesti sadetta. Manoleumin areenalla oli maine verisenä teatterina ja sen sisuksissa oli todistettu lukemattomia kuolemia, siksi jotkut jopa kutsuivatkin sitä hyvän- ja pahantiedonareenaksi. Tänäänkin verta vaati-van yleisön melske sekoittui yltyvän tuulen vinkumiseen, Gerrosh Sai-gonin johdattaessa neljänkymmenen tahdissa marssivan kokelaan muo-toa kohti muusta katsomosta erilleen korotettua kuninkaan aitiota. Aitio-ta ympäröivät kymmenet kuninkaan kaartin sotilaat ja sitä koristi kiveen hakattu suuri Silmä, jonka katse valvoi tiukasti areenan taistelukenttää ja sen seinustoihin kaiverrettuja lohikäärmeitä esittäviä kuvioita. Itse ku-ningas istui koristeellisessa istuimessaan keskellä aitiota ja hänen oikeal-la puolellaan tapahtumaa seurasi hänen vanhempi poikansa Kain, joka tulisi myös aikanaan perimään kruunun. Prinssi Kainin kasvoissa näkyi jo vanhenemisen merkkejä, mutta ryhdikkyys ja terävä katse tekivät hänestä ikäistään paljon nuoremman oloisen. Kuninkaan nuorempi poi-ka, valtakunnan ylipappina tunnettu Abel Nesgesis nojaili rennosti aition reunaan, vieressään harmaaseen kaapuun sonnustautunut lyhyenläntä valkohapsinen mies, jota Johannes ei tunnistanut. Miehellä oli viirut silmät kuin petoeläimellä ja päässään jokin viralliselta näyttävä suippo lakki, jonka kärjessä välkehti kultainen pallo. Hän näytti supattavan vilkkaasti ylipapin korvaan.
Marssiva muoto seisahtui siistiin rivistöön kuninkaan aition eteen, suuren Silmän ja koko kansan nähtäville ja yleisö hiljentyi ylipa-pin nostaessa kätensä ilmaan. Aavemainen yhtäkkinen hiljaisuus sai Johanneksen niskavillat nousemaan pystyyn hänen tuijottaessa leveästi hymyilevää ylipappia silmiin. Aivan kuin Abel Nesgesis olisi tuijottanut suoraan Johannekseen, vaikka paikalla oli tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia ihmisiä. Muodossa seisovan Johanneksen rengaspanssari tuntui painavalta ja läkähdyttävän kuumalta, viileästä ilmasta huolimatta. Hä-nen otteensa kiristyi tupessa olevan harjoitusmiekan kahvan ympärillä ylipapin aloittaessa puheensa:
”Kansalaiset! Vaikka maailmanlaitojen pedot jo hengittelevätkin ahnaasti niskoihimme, niin vasta kaksi päivää sitten saimme kuitenkin todistaa suurta ilonpäivää pohjoisessa valtakunnassamme. Saimme pal-velukseemme uusia sielumme vartijoita ja henkisen hyvinvointimme tukia sekä turvia. Maailmassa vaanii kuitenkin monenlaista pahaa ja valitettavasti ennen suurta yhdentymistä, tarvitsemme usein myös fyy-sistä turvaa. Oman talonpoikaisreservimme muodostaessa armeijamme selkärangan, olemme selvinneet monista sodista. Viimeisimpänä kaksi-kymmentäkaksi vuotta sitten päättyneestä suuresta kolmevuotisesta hal-tiasodasta, jossa vihdoin vapautimme itsemme niiden vääräuskoisten, suurta petoa palvelevien verenimijöiden otteesta!” Yleisö hurrasi kova-äänisesti paukuttaen katsomoiden reunoja käsillään.
Abel Nesgesis antoi väkijoukon rauhoittua, kunnes jatkoi; ”Tä-nään sen sijaan olemme kokoontuneet tänne Edeniin, Manoleumin aree-nalle karsimaan jyvät akanoista, seuloessamme ammattisotilaidemme joukosta eliittisotureita, kunnioitetuimpaan sotilasyksikköömme, kunin-kaan kaartiin. Kaartilla on pitkä historia ja hyvä yleisö, tänään näette silmienne edessä sen viimeisimmän luvun. Luvun jossa armollisen ku-ninkaamme valiojoukkoihin pääsystä taistellaan armoa antamatta ja sääliä tuntematta. Sillä vain sillä tavoin voimme olla varmoja, että vali-tuiksi tulevat vain parhaimmista parhaimmat soturit. Ja tässä he ovat! Neljäkymmentä urhoa, joilla on mieli vailla pelkoa ja sydän täynnä tah-toa!” Ylipappi huusi näyttävin elkein, vaikkakin hänen äänensä katosi osittain meteliin yleisön aloitettua jälleen mylvintänsä.
Huuto ja kannatusremakka vaimentui vasta itse kuninkaan koho-tettua vapisevaa kättään hiljentymisen merkiksi. Väki rauhoittui vähitel-len, mutta kuningas pysyi vaiti. Sen sijaan ylipappi Abel Nesgesis puhui jälleen; ”Tiedän, että olette innoissanne, mutta malttakaa vielä hetki, minulla on vielä yksi nopea ilmoitusluontoinen asia, ennen kuin pelit voivat alkaa. Seurassani on näet armoitetun kuninkaamme lisäksi kaksi herraa, joiden kunniaksi soisin muutaman sanan.”
Nyt kuninkaanaitiossa käyskentelevä vieras harmaakaapuinen mies otti askeleen eteenpäin, kuin astuakseen valokeilaan ja painoi kä-tensä tukevasti aition reunaa vasten. Yleisö sen sijaan ääntelehti jo le-vottomasti, odottaen malttamattomana toiminnan alkamista. Kansaa ei liiemmin vaikuttanut kiinnostavan politiikka tai kaunopuheet. He olivat tulleet katsomaan väkivaltaa ja osoittivat tahtonsa häikäilemättömästi käytöksellään.
”Vieressäni seisoo erittäin arvovaltainen vieras!” Ylipappi huusi, yltyvästä melusta huolimatta. Huuto ja uudet, vieraat kasvot, vaikuttivat hetkellisesti rauhoittavan yleisöä, joten Nesgesis jatkoi: ”Vieraamme on nimeltään Horus Vidaar ja hän on rakkaan eteläisen naapurivaltiomme Midgarian, josta meitä erottaa ainoastaan suuri Tuonen meri, papiston kardinaali. Selvyydeksi kerrottakoon vielä, että Midgariassa hänen ase-mansa on osapuilleen sama, kuin oman maamme ylipapilla. Hän on tullut tänään tänne yhtenäisyyden loistossa kukoistavaan kotimaahamme valtiovierailulle ja tulee viipymään keskuudessamme pian koittavaan ja vuosittain pidettävään uhrausseremoniaan saakka. Vaikka uskonnois-samme on hienoisia eroavaisuuksia, olemme jo vuosia pyrkineet paran-tamaan keskinäisiä kauppasuhteitamme ja viemään valtioidemme suhtei-ta muutoinkin entistäkin integroituneempaan suuntaan. Pohjimmiltaan taistelemme kuitenkin samoja rienaavia haltioita sekä maailmanlaitojen-petoja vastaan. Toivoisinkin siksi teiltä lämmintä vastaanottoa arvoval-taiselle vieraallemme.” Abel Nesgesis lopetti, laskien toisen kämmenen-sä Midgarian kardinaalin hartialle. Yleisö hiljeni vähitellen, kuiskien ja supattaen toistensa korviin. Joku buuasi, mutta vartijat vaimensivat epä-suosion osoittajan väkivaltaisesti ja nopeasti. Horus vidaar hymyili ylei-sön reaktiosta huolimatta irvistyksen kaltaista hymyään, paljastaen kel-taisen hammasrivistönsä.
Abel Nesgesis viittoi jo veljeään Kainia lähemmäksi aition reu-naa aloittaen jälleen kiireisesti puhumisen, ennen kuin yleisössä sattuisi mitään vakavampaa;
”Mahtavan kuninkaamme vierestä löytyy tietenkin myös rakas veljeni ja kruununperijä, prinssi Kain!” Ylipapin temppu toimi, kansa osoitti jälleen seisaallaan suosiotaan. ”Hän tulee tänä vuonna johtamaan minut sekä muun uhrikulkueen Uhrisaarille suorittamaan vuotuisen uh-rauksen ykseyden eteen. Kulkueeseen kuuluvat; Kuningas ja kuningatar, vanhat että uudet saarnaajamme, kuninkaan kaarti sekä tietenkin kaikki muut halukkaat osanottajat!” Oikeastaan ylipappi tarkoitti sanalla haluk-kaat vain tarkoin valittuja aatelisia, sillä Asgarheimin valtakunnassa oli oltava tavattoman rikas päästäkseen mukaan Uhrisaarille, sillä silloin vaadittiin paljon mittavampi uhraus, kuin mihin tavallisilla kansalaisilla oli varaa. Orjilla ei tietenkään ollut mitään asiaa näihinkään kesteihin! Nyt kansa kuitenkin hurrasi ja osoitti seisaallaan suosiotaan tulevalle kuninkaalleen. Prinssi Kain oli aina kylpenyt kansan suosiossa. ”Anta-kaamme siis hänen myös julistaa tämä nykymuodossaan sadaskolmas-kymmeneskolmas karsinta kuninkaan kaartiin alkaneeksi!” Nyt yleisön pauhu suorastaan repesi, eikä mellastuksesta meinannut tulla loppua millään, vaikka prinssi Kain seisoi jo kädet levitettyinä hiljentymisen merkiksi. Lopulta hurraahuudot laimenivat hetkeksi, niin että Prinssi ehti karjaista: ”Kaartin komentaja olkaa hyvä! Koettelemus alkakoon!”
Kuninkaan aition kupeessa seissyt rumpuorkesteri aloitti tahdik-kaan rumpupäristyksen ja areena räjähti yleisön mylvintään. Johannes nielaisi kuivalla kurkullaan ja tunsi sykkeensä nousevan. ”Se on menoa nyt,” Kendorian kuiskasi käheästi hänen korvaansa.

Kaikki soturit tietävät, että menestyäkseen taistelussa on joukon oltava tiivis. Kilpien on pysyttävä tiukasti ja limittäin kiinni toisissaan, muo-dostaakseen läpitunkemattoman muurin. Kilpien, miekkojen ja lihan muodostama muuri on näin ollen yhtä vahva kuin sen heikoin mies; mikäli osa siitä pettää, pääsee vihollinen tunkeutumaan kiilana sen lävit-se, jättäen revenneen kilpimuurin rippeet saarroksiin.
Tämän tiesivät myös kuninkaan kaartin kokelaat, se tieto oli iskostettu heidän koviin päihinsä jo heti ensimmäisinä palveluspäivinä. Läpitunkemattomassa muurissa viereisten miesten on oltava soturille läheisempiä kuin tämän vaimo, ja heidät on syytä pitää taistelussa lä-hempänä itseään kuin huoraa sängyssä. Niin oli Johannekselle opetettu, ja nyt se oli hänen ainoa ajatuksensa. Yleisön meuhka tuntui vaimentu-van Johanneksen korvissa, adrenaliinivirtauksen voimistuessa hänen suonissaan ja jännityksen kohotessa huippuunsa.
Neljänkymmenen kokelaan joukko oli nyt jaettu kahteen osas-toon, jotka seisoivat vastakkain muutaman kymmenen askeleen päässä toisistaan keskellä areenaa. Toistaiseksi kilpailijat tyytyivät vielä huute-lemaan toisilleen vain rivouksia ja pilkkahuutoja, kerätessään rohkeutta itse taisteluun. Kendorian oli ottanut johtajan roolin nuorempien koke-laiden joukossa ja komentanut heidät kahteen kymmenen miehen riviin.
”Käykää päälle te sianjätökset, niin saatte vatsantäytteeksenne kaksi kyynärää Asgarheimin parasta terästä!” Kendorian ilkkui etum-maisen rivin keskivaiheilta, saaden koko rivistön tamppaamaan maata jaloillaan ja hakkaamaan puisia kilpiään miekkojensa kahvoilla. Hänen oikealla puolellaan seisova Johannes rääkyi muiden mukana, unohtaen maalliset huolensa. Taisteluissa ja tappeluissa oli ainakin yksi hyvä puo-li, se sai ihmisen unohtamaan arkiset huolet, kun mieli täyttyi ainoastaan puhtaalla selviytymisvietillä ja massiivisella adrenaliiniryöpyllä. Maail-massa oli olemassa enää vain yksi asia, se oli tämä hetki.
Rivistöt lähtivät lähes vaistomaisesti lähestymään toisiaan, kuin jonkin alkukantaisen ja väkivaltaisen vietin ohjaamina. Ivahuudot vai-mentuivat ensimmäisten sadepisaroiden tippuessa taivaalta. Johannes puristi miekkansa kahvaa ja nosti kilpikättään hivenen ylemmäksi, suo-jatakseen paremmin Kendorianin miekkakäden puolta. Rivistöjen väli-matka toisistaan kapeni askel askeleella. Kaksikymmentä askelta, viisi-toista askelta, kymmenen askelta. Soturit pinkaisivat juoksuun.
Ilman täytti valtaisa taisteluhuuto kahdenkymmenen kilven pau-kahtaessa rajusti yhteen. Johannes sai vain vaivoin torjuttua ensimmäi-sen voimakkaan ylhäältä suuntautuvan iskun, sen osuessa kovaa hänen kilpensä yläreunaan horjauttaen häntä taaksepäin, mutta hänen takaansa puskeva kokelas piti Johanneksen pystyssä. Johannes syöksähti vastais-kuun, sohaisten kuitenkin pelkkää ilmaa, häntä iskeneen soturin väistä-essä taidokkaasti. Iskuja tuntui satelevan joka suunnalta metallin kolis-tessa ja miesten rääkyessä. Seuraava huitaisu kaarsi aivan Johanneksen pään vierestä, pysähtyen hänen oikealla puolellaan taistelevan kokelaan kypärään. Kypärä halkesi iskun voimasta ja sen omistaja tuupertui velt-tona maahan. Taaemmassa rivissä ollut soturi ehti vain vaivoin paik-kaamaan muuriin syntyneen aukon, ruhjotun kokelaan talloutuessa mui-den jalkoihin. Karsinnat olivat vaatineet ensimmäisen uhrinsa, mutta jännitys ja hermostuneisuus olivat häipyneet Johanneksen mielestä. Hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan.
Sateen voimistuessa taistelu, jonka tarkoitus oli olla vain karsin-ta, äityi yhä väkivaltaisemmaksi. Taistelukiimassa raivoavien miesten käytös ei enää eronnut oikeasta taistelusta juuri millään tavalla. He iski-vät tappaakseen, sotivat murskatakseen ja nauroivat pelolleen. Ja Asgar-heimin kansa hurrasi, Manoleumin areenan hiekan värjäytyessä yhä punaisemmaksi, yhä useamman nuoren miehen kaatuessa sen syleilyyn. Iskuja saaneet, osin pahasti haavoittuneet miehet ryömivät ja raahautui-vat vaimeasti valittaen kauemmaksi taistelun tuoksinasta, mutta kukaan ei tuntunut välittävän heidän kärsimyksistään.
Johannes tunsi poltetta lihaksissaan ja hänen huohottava hengi-tyksensä oli vaivalloista raskaan rengaspaidan alla. Molempien puolien rivit olivat harventuneet tuntuvasti ja myllerrys alkoi muistuttaa enem-mänkin sekavaa nujakkaa, kuin kurinalaista kilpimuuritaistelua.
”Tiivistäkää, tiivistäkää!” Kendorian mylvi Johanneksen vieres-sä, taistelulinjan muuttuessa vähitellen häilyväksi sekasorroksi. Joukos-taan erilleen ajautuneet kokelaat murjottiin säälittä maahan, heidän jou-tuessa vastustajan piirittämiksi. Samassa Johannes tunsi kovan iskun rinnassaan, joka olisi ollut tappava, mutta tylsä terä ja rengaspaita pelas-tivat hänet. Johannes kaatui iskun voimasta selälleen ja näki hien su-mentamilla silmillään, kuinka veripäinen vastustaja kohotti miekkakät-tään viimeistelläkseen aloittamansa. Johannes luuli jo hetkensä koitta-neen ja pakokauhu valtasi hänet. Hän sulki silmänsä.
Jokin raskas tippui Johanneksen päälle, hänen valmistautuessa mielessään viimeiseen hengenvetoonsa. Kendorian oli kolauttanut mie-kallaan hyökkääjän ojennettuun asekäteen, murtaen sen kovalla iskulla. Hyökkääjän miekka oli pudonnut kolisten Johanneksen panssaroituun rintaan ja se lojui nyt vaarattomana areenan hiekalla. Johannesta uhan-neen miehen veriset kasvot vääristyivät karmeaan huutoon, tämän pe-rääntyessä tuskissaan kauemmaksi.
”Kiitos,” Johannes henkäisi kompuroidessaan takaisin pystyyn.
”Meillä ei ole varaa menettää enää yhtäkään miestä ystävä hyvä, olemme saarroksissa!” Kendorian huohotti vastaukseksi, tempoessaan lähintä vastustajaa rajusti miekallaan. Se oli totta. Johannes pälyili hur-jana ympärilleen ja pani merkille, että yhä taistelevia nuorempia koke-laita oli jäljellä vain murto-osa, verrattuna vanhempien kokelaiden mää-rään. Heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia ylivoimaista vihollista vas-taan ja heidän joukkonsa harventui hetki hetkeltä. Tilanne näytti epätoi-voiselta, vihollisparven pakottaessa Johanneksen ja Kendorianin erilleen heidän harvalukuisesta pääjoukostaan.
”Kunniasta!” Kendorian mylväisi, tuupatessa kilvellään erään suurikokoisen ja raivoavan vanhemman kokelaan maahan.
”Ja rakkaudesta lajiin!” Johannes jatkoi kohottaessaan miekkan-sa survaistakseen lopetusiskun, mutta horjahti ratkaisevalla hetkellä, kompastuessaan maassa retkottavaan ruumiiseen. Johannes ja Kendorian puskettiin kauemmas silkalla miesylivoimalla, maahan tuupatun koke-laan karjuessa;
”Hän on minun! Kuuletteko? Minun! Se keskenkasvuinen nu-likka aikoi tappaa minut! Ja nyt se rotanpentu kuolee! Väistäkää, väistä-kää!”
Suurikokoinen korsto raivasi tiensä muiden läpi kohti Johannes-ta mylvien kirouksia. Vihantäyttämä mies iski kovaa, mutta Johannes torjui kilvellään. Mies iski uudelleen ja uudelleen, pakottaen Johannek-sen perääntymään yhä kauemmas muista. Iskut olivat armottomia ja raivonvallassa hyökkäävä mies väkivahva.
”Tässä sinulle rakkautta ja kunniaa!” korsto ilkkui, huitaistes-saan jälleen rajusti miekallaan Johanneksen kilven yläreunaan. Kilpi kirposi Johanneksen otteesta.
Viha ja voitonriemu leimusivat hyökkääjän silmissä, tämän hyökätessä uudelleen. Johanneksen suojana oli enää hänen miekkansa ja hän kompuroi lihakset hapoilla taaksepäin, torjuessaan voimattomasti raivokkaita huitaisuja, pistoja ja sohaisuja. Johannes tunsi itsensä uu-puneeksi, voimattomaksi, pelokkaaksi ja epätoivoiseksi. Hänen olisi pian heitettävä aseensa maahan luovuttamisen merkiksi. Johannes puristi miekkansa kahvaa kaksin käsin puntaroidessaan vaihtoehtojaan. Olisi taisteltava jokin toinen päivä, tänään hän luovuttaisi ja nielisi ylpeyten-sä. Taistelu oli hävitty ja hänen voimansa olivat loppu. Johannes ei ha-lunnut saada vammauttavaa tai kuolettavaa viimeistä iskua, joten hän hellittäisi otteensa miekastaan, heti kun taistelun humalluttama päälle-käyvä korsto pitäisi tauon hyökkäyksessään.
Areenan täytti kumea torven törähdys ja kymmeniä kuninkaan kaartin sotilaita ryntäsi taistelukentälle. He piirittivät yhä omilla jaloil-laan seisovat kokelaat ja repivät nämä irti toisistaan sekä varmistivat, ettei yksikään miekka enää iskenyt. Kentällä makaavia ruumiita ja vai-keroivia haavoittuneita alettiin kokoamaan areenan reunaan, vaaleaviit-taisten välskäreiden tarkastettaviksi. Väsynyt, ruhjottu ja yhä miekkaan-sa puristava Johannes pälyili ympärilleen kahden kaartin jäsenen pidel-lessä häntä aloillaan. Kaksitoista. Huohottavia, omin jaloin seisovia kokelaita oli jäljellä enää kaksitoista, Johannes mukaan luettuna.
Katsoessaan tarkemmin, huomasi Johannes helpotuksekseen, että myös Kendorian oli selvinnyt. Tämä nauroi kova äänisesti kaarti-laisten otteessa ja huuteli solvauksia vanhemmille kokelaille. Muita nuorempien kokelaiden joukossa taistelleita kokelaita Johannes ei näh-nyt enää seisovan. Vain hän ja Kendorian olivat pystyssä, muut olivat kaatuneet. Miksi peli oli laitettu poikki, Johannes huomasi miettivänsä läkähdyksestään huolimatta? Miksi heistä kahdesta ei ollut annettu tehdä selvää? Jostakin kaukaa Johannes kuuli Abel Nesgesiksen ilmoituksen;
”Hyvä yleisö, edessänne näette seuraavalle kierrokselle jatkavat soturit!” Yleisö hurrasi kovaäänisesti ja hiljalleen väistyvien tummien sadepilvien lomasta saattoi jälleen nähdä kelmeilevän harmaan päivän-valon. Hämillään oleva Johannes oli selvinnyt kuninkaan kaartin karsin-tojen kilpimuurihaasteesta ja jatkaisi seuraavalle kierrokselle. Johannes-ta murjonut suurikokoinen korsto tuijotti häntä murhaavasti, mutta Jo-hanneksen kasvoille levisi kaikesta huolimatta hymy. Ehkä myös Sofia hurrasi hänelle yleisössä muiden mukana.

Asgarheimin valtakunnan pääkaupungissa Edenissä kuhisi. Kuninkaan kaartin karsintojen ensimmäinen kierros oli juuri taisteltu Manoleumin areenalla, missä moni urhea AsgarheimIn valtakunnan soturi oli isketty maahan kaikkensa antaneena. Mutta Johannes Nimdoroso seisoi vielä pystyssä, ystävänsä Kendorian Gedwinin kanssa. Kansa kuitenkin janosi jo lisää verenvuodatusta ja lisää se oli sitä myös saavan. Huohottava Johannes ehti tuskin edes tajuta olevansa yhä mukana karsinnoissa, kun toinen kierros jo torvet soiden julistettiin alkaneeksi.
Toisen kierroksen henki oli yhtä julma kuin ensimmäisenkin; Tolpillaan olevat soturit eristettiin toisistaan pareiksi, jotka nyt kävivät taiston jatkopaikastaan mies miestä vastaan, aseistuksenaan vain miek-kansa. Luovuttanut, kuollut tai vakavasti haavoittunut kilpailija putoaisi pelistä pois. Taisteluparit levittäytyivät ympäri areenan ja jokainen soturi oli valmis vuodattamaan vielä lisää toveriensa verta, lunastaakseen paikkansa karsintojen viimeiselle kierrokselle. Johanneksen vastustajak-si määrättiin sama korsto, joka vielä hetki sitten oli ollut lähellä teuras-taa hänet. Katsoessaan vastustajansa vankkarakenteisia kasvoja tarkem-min, Johannes tunnisti tämän. Johanneksen pari oli sama kerskaileva, vanhempi soturi Tukin tavernasta, joka oli toissailtana istunut Johannek-sen ja Kendorianin pöydässä. Melwin Melrose oli hänen nimensä.
”Luulit pääseväsi minusta noin helpolla pentu? Maistettuasi miekkaani kadut vielä syntymääsi sinä huoranpenikka!” Melwin uhosi miesten kiertäessä kehää toistensa ympärillä, katseet nauliintuneina toi-siinsa. Melwinin silmissä paistoi sokea viha, eikä Johannes ollut kos-kaan tuntenut oloaan yhtä orvoksi.
Melwin iski nopeasti ja Johannes joutui perääntymään. Miekat kalahtivat yhteen uudelleen ja uudelleen, yleisön mylviessä heidän ym-pärillään. Kaksintaistelu jatkui yhä kiivaampana, Melwinin iskiessä ja Johanneksen torjuessa. Tahti oli kova ja miehet huohottivat pian ras-kaasti. Johanneksen jokainen solu suorastaan kylpi hapen puutteessa raskaan rengaspaidan alla, mutta hän ei antanut periksi. Ei enää. Hän oli saanut toisen mahdollisuuden.
Johannes kokosi voimansa rippeet ja syöksyi eteenpäin karjuen sekä huitoen kaikilla särkevien lihastensa voimilla. Samoin teki Mel-win. Veriset ja kuraiset miehet törmäsivät rajusti yhteen ja kuin kuolin-toreissaan olevat sudet he toisiaan syleilivät, pyrkiessään silkalla raivol-laan kaatamaan toisensa kumoon. Johannes tunsi raamikkaan vastusta-jansa oluelta löyhkäävän hengityksen ihollaan ja kuuli tämän rahisevan huohotuksen, heidän kaatuessa yhteen kietoutuneina areenan märälle hiekalle. Miekka kirposi kaatumisen seurauksena Johanneksen kädestä ja hän tarrasi viimeisillä voimillaan vastustajansa miekkakäteen. Melwin tempoi ja riuhtoi hullunlailla saadakseen kätensä vapaaksi Johanneksen kouristuksen omaisesta otteesta, hakaten samalla vapaalla kädellään Johannesta kypärään. Nyrkin iskut kumisivat Johanneksen korvissa ja lommoinen kypärä tippui lopulta verisenä hänen päästään. Melwin kis-kaisi miekkansa irti tajuntansa rajamailla olevan Johanneksen puristuk-sesta ja nosti sen korkealle ilmaan, antaakseen viimeisen tappavan iskun vastustajansa suojattomaan päähän. Mutta silloin Johannes iski. Hänellä ei enää ollut miekkaa, eikä hän enää kyennyt ajattelemaan selkeästi, mutta maailma näytti punaiselta ja aika tuntui pysähtyneen. Hän syöksyi kohti vastustajansa ainoaa paljasta kohtaa, kapeaa kaistaletta leukasuo-juksen ja rintapanssarin välissä. Tämän kurkkua.
Johannes puristi hampaansa yhteen ja maistoi paksun veren. Se pulppusi lämpimänä ja kitkeränä hänen kielelleen, täyttäen hänen suunsa ja nielunsa. Melwin korisi ja rojahti selälleen, hänen miekan iskunsa kalahti kovaa Johanneksen rengaspanssariin, mutta siitä puuttui tappava voima. Se voima valui nyt epätoivoisissa suupielissä ja hampaanväleis-sä, jotka purivat vastustajaansa armottoman eläimellisesti. Johannes tunsi hampaidensa koskettavan toisiaan, maailman sumetessa hänen ympärillään.

Ritari Will Nimdoroso oli pakahtua ylpeydestä. Hänen vanhemmasta pojastaan oli vasta pari päivää sitten kastettu saarnaaja ja tänään hänen nuorempi poikansa taistelisi kuninkaan kaartin karsintojen finaalissa. Hän itse oli palvellut jo kaksi ja puoli vuosikymmentä samaisessa kaar-tissa ja edennyt kapteeni Gerrosh Saigonin luotettavimmaksi luutnantik-si. Will sai peitettyä innostuksensa vain vaivoin, saatuaan karsintojen toisen kierroksen jälkeen kutsun itse kuninkaan aitioon.
”Teidän korkeutenne.” Will kumarsi syvään kuninkaan ja hänen seuralaistensa edessä. Helmen kirkas kyynel virui vanhan ritarin poskel-la, kun muistot hänen omista karsinnoistaan tulvivat hänen mieleensä.
”Nouskaa olkaa hyvä, poikanne on taistellut tänään hyvin.” Ylipappi Abel Nesgesis lausui vahvalla äänellään ja tarttui kevyesti Wil-lin olkavarteen. Will Nimdoroso suoristi vantteran, täydessä sotisovassa kiiltelevän vartalonsa ja vilkaisi kuningastaan. Kalpea kuningas pysyi kuitenkin ilmeettömästi vaiti. Midgarian kardinaali Horus Vidaar sen sijaan tarkkaili tilannetta viiruine silmineen ja keltaisine hampaineen aition nurkasta. Tuo pikkumies näytti kuin viekkaalta, vaanivalta ketulta, pälyillessään tapahtumia mustista varjoista.
”Sukunne veri on viime päivinä näyttänyt kynsiään ja kykene-vyyttään vakuuttavasti, minä ja kuninkaani onnittelemme teitä siitä herra Nimdoroso.” Ylipappi Nesgesis virkkoi, ohjaten häkeltyneen Willin sivummalle, pois muiden kuuloetäisyydeltä.
”Kiitän teidän ylhäisyytenne. On suuri kunnia saada palvella ykseyttä sekä Silmää alaisuudessanne herrani.” Will vastasi, istuutues-saan jäykästi ylipapin hänelle osoittamaan tuoliin.
”Välskäreiden mukaan Johannes poikanne tokenee täysin saa-mistaan tälleistä illan loppuotteluun mennessä. Olet kasvattanut kaksi vahvaa poikaa Nimdoroso, saarnaajan ja sotilaan. Sotilaan joka puree tiensä menestykseen! Mikä tahdonvoima! Olen tottavie vakuuttunut, että Silmä näkee suvussanne voimaa. Voimaa, joka voi vielä kantaa oikein käytettynä pitkälle.” Abel Nesgesis virkkoi hypistellen parransänkeään. Will ei osannut lukea tämän silmistä, mitä ylipappi sanoillaan tarkalleen tarkoitti ja tyytyi vain kiittelemään saamastaan kunnianosoituksesta vuolaasti. Abel Nesgesis jatkoi;
”Uhrisaarten vuotuiset uhraukset ovat jo aivan nurkan takana ja sinä sekä vanhempi poikasi olettekin jo niissä kesteissä mukana. Mikäli poikanne Johannes on tänään voitokas ja ansaitsee paikkansa isänsä rinnalle kuninkaan kaartiin, olisi Silmällä teille ehdotus.”
”Olen pelkkänä korvana herrani.” Will tunsi jännittyvänsä ja suoristi selkäänsä entisestään.
”Mikäli siis poikanne selvittää tiensä kaartiin, kuten jo varmasti tiedättekin, lyödään hänestä alemman luokan ritari, eli ketaari. Niin kuin aina kaikista kuninkaan kaartiin hyväksytyistä sotureista. Mutta ottaen huomioon perheenne taustat, Johannes voisi olla myös jotakin enem-män. Hänestä voisi tulla suuri, hänen elämällään voisi olla suurempi merkitys niin kuin sinulla. Hän voisi olla yksi meistä, jos tiedätte mitä tarkoitan? Sinun ja sukusi tulevaisuus olisi tällöin, hmm, erittäin valoi-sa.” Nesgesis suhisi, kuiskaten viimeiset lauseet käsi rinnallaan.
Will tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Vatsaa kouristeli inhot-tavasti.
”Totta kai. Herrani.” Will vastasi lasittunein silmin. Ylipappi kaivoi viittansa suojista pienen lasipullon, jonka pohjalla kimmelsi kirkasta nestettä ja sujautti sen Willin taskuun.
”Loistavaa, antakaa poikanne maistaa tätä ennen viimeistä koi-tosta, se saattaa antaa hänelle hieman tarvittavaa lisäpotkua. Tapaamme jälleen uhrauksien merkeissä, mikäli kaikki menee kuten on tarkoitettu.”

Johannesta kuvotti. Suussa maistui metallinen veri ja keho oli täynnä mustelmia ja kolottavia jäseniä. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui henki-nen ahdistus. Mitä hän oikein oli tehnyt? Eihän hänen tarkoituksensa missään vaiheessa ollut sentään Melwiniä surmata. Taistelusta sekavassa tilassa ollut Johannes oli toiminut täysin vaistojensa varassa kammotta-vassa tilanteessa, mutta kuitenkin pelkkä ajatuskin päivän tapahtumista aiheuttivat kummallisen, puristavan tunteen hänen sisuskaluissaan.
Onneksi Melwin ilmeisesti toipuisi vammoistaan, vaikkakin puheen tuottaminen saattaisi olla hänelle tulevaisuudessa vaikeaa. Kaar-tilaiset olivat erottaneet Johanneksen ja Melwinin toisistaan viime het-kellä ja kokeneet välskärit olivat kiidättäneet heidät ensiapupisteelle. Johannes oli ollut tajuntansa rajamailla koko toimituksen ajan, mutta ilmeisesti tarpeeksi tajuissaan, voittaakseen kaksintaistelun tuomariston päätöksellä. Melwin oli pyörtynyt shokista ja verenhukasta heikkona jo ennen kaartilaisten väliintuloa.
Nyt Johannes lepäsi yhdessä areenan katsomoiden alla olevista kammioista paikkailtavana ja huollettavana. Hänen äitinsä Elise, jonka itkuiset kasvot olivat tunteellisesti vääristyneet huolesta ja vihasta, istui hänen vuoteensa vierellä. Elise oli raivonnut täyttä kurkkua oikeastaan kaikille lähistöllä olleille, joilla oli pienintäkään osaa tai arpaa koko karsintoihin siitä, että koko touhu on sairasta ja oksettavaa, ja että kaik-kia verenhimoisia psykopaatteja, jotka tällaisia teurastajaisia järjestävät tulisi rangaista mitä julmimmalla tavalla. Juuri nyt Johannes, jonka tais-telukiima oli vaihtunut kipuun ja henkiseen pahoinvointiin oli äitinsä kanssa täysin samaa mieltä.
Elise Nimdoroso oli suuttuessaan pelottava nainen. Hänen räy-hättyä likimain jokaiselle, joka vain oli hänen näköpiiriinsä joutunut, oli Johanneksesta tuntunut kuin ilma olisi kylmennyt ja kynttilät hämärty-neet hänen ympärillään, silkasta äidin leiskuvan raivon voimasta. Tuon ylevän naisen läheisyydessä tuntui juuri nyt siltä, että itse aika olisi jää-tynyt ja Johannes veikkasi, että myös hänen kiveksensä olivat vetäyty-neet ainakin hänen vatsalaukkuunsa asti. Niin kuin todennäköisesti kaikkien muidenkin huoneessa olleiden miesten. Johannes kunnioitti äitiään, ehkä jopa enemmän kuin isäänsä. Isäänsä hän enemmänkin pel-käsi. Äiti oli yleensä niin rauhallinen ja hellä, mutta tällaisina hetkinä tuntui, kuin hänessä olisi ollut jotakin selittämätöntä ja mystistä sisäistä voimaa, jolle mikään armeija tai hirvitys maan päällä ei olisi mahtanut mitään.
Välskäri tikkasi juuri viimeistä ommelta Johanneksen reidessä ammottavaan haavaan, kun ovi lennähti auki ja huone täyttyi hetkelli-sesti areenalta kantautuvasta pauhusta. Will Nimdoroso astui sisään.
”Hienoa työtä poikani.” Will lausui asiallisesti töksäyttäen. Tun-nelma kiristyi entisestään palvelijoiden ja välskäreiden kääntäessä peläs-tyneet katseensa haarniskoituun luutnanttiin.
”Kaikki ulos. Tahdon olla hetken poikani kanssa kahden, ennen hänen viimeistä koitostaan.” Will ärisi. Palvelusväki suorastaan pinkoi ovesta ulos, välskärin kerätessä varusteitaan hätäisin liikkein pussiinsa. Elise ei kuitenkaan hievahtanutkaan.
”Sairasta.” hän kuiskasi miehelleen tuijottaen tätä jäätävällä katseella. Ilma oli paksua heidän välissään ja kynttilöiden liekit lepatti-vat ovelta suuntautuvassa heikossa viimassa. Välskäri päätti ilmeisesti noutaa loput sidetarpeistaan myöhemmin ja kiiruhti hänkin pois, sulkien oven visusti perässään.
”Oli mitä hyvänsä, Johannes on tänään todistanut olevansa ehta Nimdoroso ja sinun tulisi olla ylpeä hänestä. Rakkaani.” Will sanoi jäy-heästi. Elise kietoi kätensä puuskaan ja katsoi nyrpeästi pois. Tunnelma tulisi olemaan seuraavat päivät varsin viileä kotona, Johannes tuumi yllätyksekseen jopa hieman huvittuneena.
”Tässä, juo tämä.” Isä harppoi huoneen poikki, ojentaen Johan-nekselle pienen pullon, jonka pohjalla kimmelsi kirkkaan helmeilevää nestettä. Johannes oli liian voipunut vastustaakseen millään tavalla ja kulautti kitkerän nesteen kurkkuunsa yhdellä kulauksella. Äiti muljautte-li silmiään ja kallisti päätään kysyvästi mieheensä päin Johanneksen vieressä.
Lämmin tunne valtasi Johanneksen, nesteen valuessa hänen kurkussaan. Se alkoi hänen vatsasta ja levisi hiljalleen jokaiseen raajaan, sormeen ja varpaaseen. Kivut hälvenivät ja lihakset tuntuivat saavan kadonneet voimansa takaisin. Otsaa alkoi kuumottaa miellyttävällä ta-valla ja silmäluomet rävähtivät täysin auki. Mieli alkoi tuntumaan tyh-jältä, aivan kuin päässä ei olisi liikkunut ajatuksen ajatusta, huolista puhumattakaan. Tunne oli euforinen.
”Ja nyt poikani, mene lunastamaan paikkasi kuninkaan kaartis-sa.” Will Nimdoroso tokaisi pojalleen ja sulloi tyhjän pullon huolellisesti takaisin rintapanssarinsa alle, Elisen pudistellessa vaisusti päätään.

Kuninkaan kaarti oli Asgarheimin valtakunnan ylpeyden aihe, mutta tie kaartiin oli verinen. Tämän vuoden karsinnat olivat olleet jopa vielä poikkeuksellisen raa’at ja olivatkin vaatineet jo muutaman kuolonuhrin sekä kymmenkunta vakavaa loukkaantumista, ja viimeinen koitos oli vielä edessä. Kokelaita oli jäljellä enää kuusi ja kaikki heistä olivat enemmän tai vähemmän ruhjeilla ja mustelmilla.
Viimeisessä lajissa kilpailijat ottaisivat mittaa toisistaan turna-jaistyyliin ratsain, aseistuksenaan puinen peitsi ja metallinen kilpi. Hei-dät jaettaisiin jälleen kolmeksi taistelupariksi, joista jokaisesta voittaja lunastaisi paikan Asgarheimin valtakunnan arvostetuimmassa sotilasyk-sikössä sekä ketaarin arvonimen. Kuninkaan aition eteen oli tauon aika-na pystytetty kolme salkoa, johon voittavien kilpailijoiden sukuvaaku-noilla varustetut liput nostettaisiin karsintojen päätteeksi.
Manoleumin areenalla sade oli sentään täysin lakannut ja mustat pilvimassat väistyneet iltahämärän tieltä, jonka harmaassa kajossa sadat areenalle pystytetyt soihdut valaisivat nyt kuutta koreaa ratsumiestä, jotka olivat sonnustautuneet hienoimpiin haarniskoihinsa.
”Katsokin, että voitat ottelusi. Näin korkealta emme enää tipu.” Kendorian supatti ratsunsa selästä Johannekselle. Kendorian oli myös selvittänyt tiensä finaaliin ja vilkutteli nyt kiiltäväksi puunatussa, tosin muiden kilpailijoiden haarniskoja selvästi halvemmassa sotisovassaan rennosti yleisölle. Johannes silitteli myhäillen orinsa kaulaa. Mustan orin, jonka kanssa oli kasvanut. Orin, joka oli ollut luonteeltaan hanka-la, eikä se vieläkään totellut kunnolla oikeastaan muita kuin Johannesta ja ehkä tämän äitiä. Johannes oli ratsustaan ylpeä, se oli palvellut häntä hyvin ja Johannes tiesi, että se ei ollut kuin muut hevoset. Se oli älykäs sekä vahva ja tuntui tietävän aina tarkalleen mitä Johannes tahtoi sen tekevän. Hän oli nimennyt ratsunsa Myrskyksi, sen hurjien voimien mukaan.
Johanneksen mieli oli seesteinen, hän leijui kuin pilvissä. Hän ei tiennyt mitä isä oli juottanut hänelle, eikä häntä oikeastaan kiinnosta-nutkaan. Johannes tunsi olevansa voittamaton. Hän veti keuhkonsa täy-teen happea ja röyhisti rintaansa paksun haarniskansa alla, jonka isä oli teettänyt hänelle sinä päivänä, kun kutsu kuninkaan kaartin karsintoihin oli tullut. Paksut metallilaatat tuntuivat hyvältä hänen kehonsa ympärillä ja olo oli vahva. Johannes saattoi suorastaan jo haistaa menestyksen.
”Kansalaiset!” Abel Nesgesis kajautti jälleen kuninkaan aitiosta.
”Päivä on ollut täynnä jännitystä, dramatiikkaa ja suuria tekoja. Edessämme näemme kuusi kovaakin kovempaa sotilasta, mutta heistä vain puolet on pääsevä kuninkaan kaartiin. He ottavat vielä mittaa toi-sistaan herrasväen lajissa. Turnajaistyylisessä peitsiottelussa. Kolme ottelevaan paria, kolme voittajaa. Säännöt ovat seuraavat; Ottelussa on kolme kierrosta, joista eniten pisteitä kerännyt on voittaja, mikäli kum-paakaan ottelijaa ei suisteta ratsailta. Pisteytys on seuraava; Jos kilpailija murtaa peitsen vastustajansa yläruumiiseen on hän saava yhden pisteen. Peitsen murtamisesta päähän saa kaksi pistettä, ja mikäli kilpailija pu-dottaa vastustajansa ratsailta, voittaa hän ottelun suoraan siltä seisomalta sekä ratsailta pudonneen vastustajansa ratsun. Komentaja Saigon, voitte aloittaa viimeisen kierroksen! Olkaa hyvä.” Ylipappi lopetti ja Aplodit raikuivat katsomoissa.
Gerrosh Saigon huudahti ilmoille muutaman käskyn ja ensim-mäiset kaksi kokelasta irtaantuivat rivistöstä. Johannes vilkaisi ystä-väänsä Kendoriania. Heidät molemmat jätettiin vielä rivistöön, joten olisi suuri todennäköisyys, että he joutuisivat ottamaan vielä mittaa toi-sistaan. Kendorian näytti ajattelevan samaa, mutta yritti näköjään pitää ilmeensä peruslukemilla. He katselivat, kuinka ensimmäinen pari ohjasti hevosensa areenan vastakkaisille laidoille ja alkoi tahoillaan valmistau-tumaan yhteenottoon. Johannes päätti seurata tarkemmin ruskealla rat-sulla ratsastavaa ja punaisella töyhdöllä koristettua kypärää kantavaa miestä. Tämän haarniska ja varusteet näyttivät erityisen arvokkailta ja hänellä näytti olevan jopa omia henkilökohtaisia palvelijoita, jotka kuhi-sivat hänen ympärillään kuin ampiaiset.
Kuului kova torven törähdys ja toisiaan tuijottavat, ensimmäisi-nä yhteen ottavat kokelaat laskivat kiiltävien kypäriensä silmikot samal-la, kun heille ojennettiin puiset, koristemaalatut peitset. Nyt molemmat kilpailijat tuijottivat hievahtamatta omia kaistojaan, jotka oltiin erotettu toisistaan matalalla aidalla. He karauttaisivat liikkeelle seuraavasta tor-vella annettavasta merkistä ja kohtaisivat armottomasti tuon matalan aidan keskivaiheilla, yrittäen iskeä peitsensä vastustajaansa mahdolli-simman tarkasti ja kovaa. Yleisö oli hiirenhiljaa, se odotti.
Torvi soi, saaden haarniskoidut ottelijat kannustamaan hevosen-sa laukkaan. Peitset painautuivat tiukasti kantajiensa kainaloihin ja rat-sujen vauhti kiihtyi. Koko areena pidätti hengitystään kavioiden kumun kaikuessa sen lohikäärmein koristelluista seinistä. Kuului kova räsähdys, kun ratsukot kohtasivat keskellä kenttää ja yhden sekunnin ajan ilma oli täynnä pirstoutuneen peitsen säliä. Punatöyhtöinen kilpailija iski peit-sensä täsmälleen keskelle vastustajansa rintaa, saaden tämän kellahta-maan selälleen laukkaavan ratsunsa satulassa. Osuman saanut ottelija hapuili ilmaa kömpelösti paksussa haarniskassaan, yrittäen kaikin voi-min pysyä ratsailla, mutta kierähti lopulta kovaa rysähtäen maahan. Areena räjähti suosionosoituksiin.
Ensimmäinen uusi kuninkaan kaartilainen oli nyt selvillä ja tunnelma oli huumaava. Kansan hurratessa mielipuolisesti, kuninkaan aition edessä olevaan ensimmäiseen salkoon alettiin nostamaan vihreää lippua. Kun lippu oli tarpeeksi korkealla suoristuakseen tuulen voimas-ta, koko areena haukkoi äkisti henkeään. Lippua koristi sama tunnus kuin kuninkaan kaartin kilpiä, kruunupäinen käärme, joka oli Nesgesik-sen suvun symboli. Monet polvistuivat. Voittaja oli kuninkaallinen.
”Hyvät naiset ja herrat. Päivän ensimmäinen uusi kuninkaan kaartilainen; Henok Nesgesis!” Kuninkaan aitiosta kailotettiin hämmen-nyksen keskelle ylipapin toimesta. Johannes tarkkaili kummissaan aitio-ta, samalla kun taputti muiden mukana. Prinssi Kain Nesgesis, joka oli Henokin isä, näytti kuin ällikällä lyödyltä, mutta hänen veljensä Abel piti ilmeensä peruslukemilla. Harmaahapsinen kuningas Adam sen si-jaan oli yhtä ilmeetön kuin aina. Oli outoa, että Henokin oli ylipäätään annettu osallistua karsintoihin, olihan hän kruununperimysjärjestyksessä isästään prinssi Kainista seuraava. Toisaalta, ainakaan Kain Nesgesiksen ilmeestä päätellen Henokin osallistumisesta ei oltu kuninkaan hovissa edes tiedetty.
Matala torven sointi keskeytti Johanneksen ajatukset, kun seu-raavat taistelijat noudettiin rivistöstä. He olivat isokokoinen kokelas Johanneksen vasemmalta puolelta ja Kendorian hänen oikealta puolel-taan.
”Toivota minulle onnea.” Kendorian vinkkasi, kun hänet viitot-tiin seuraavaan erään.
”Onnea.” Johannes tokaisi helpottuneena siitä, ettei ollut joutu-nut sentään ystäväänsä vastaan finaalikierrokselle.
Kendorian ei loistavista taistelutaidoistaan huolimatta ollut mi-kään kummoinen ratsumies. Hänen isänsä oli kuollut jossakin mitättö-mässä taistelussa kauan sitten, eikä hänen sukunsa muutoinkaan ollut kovin rikas, eikä Kendorianilla ollut siksi koskaan ollut omaa ratsua. Vaikkei Johannes uskonplörinöihin koskaan ollut oikein uskonutkaan, rukoili hän nyt varmuuden vuoksi kaikkia neljää Maailmanpyhimystä auttamaan Kendoriania pysymään satulassa, ja mikäli mahdollista pu-dottamaan hänen vastustajansa omaltaan. Niin vahvaksi kuin Johannes tunsikin itsensä, ilmeisesti isän hänelle juottaman juoman ansiosta, hän ei voinut olla jännittämättä ystävänsä puolesta. Johannes yritti jopa visi-oida Kendorianin voiton mielessään.
Ensimmäinen kierros alkoi ja Johanneksen oli suljettava silmän-sä jännitykseltään, kavioiden kopinan kaikuessa hänen korvissaan. Kuu-lui rysähdys ja yleisön kuohahdus. Johannes avasi silmänsä. Kendorian horjahteli ratsunsa selässä, mutta pysyi satulassa. Kuninkaan aition edessä molempien kilpailijoiden puolelle kenttää pystytettiin yksi kei-häs, ansaittujen pisteiden merkiksi. Tilanne oli tasan.
Miehille ojennettiin uudet peitset ja he karauttivat jälleen toisi-aan kohti. Kendorianin vastustajalla näytti olevan vaikeuksia saada pi-dettyä asettaan tanassa ja yrittäessään korjata asentoaan hän horjahti satulassaan ratkaisevalla hetkellä. Kendorian saalisti amatöörimäisen kömpelöllä tyylillään jo toisen pisteen. Johannes hurrasi hurjasti muiden mukana.
Kolmas kierros noudatti samaa kaavaa kuin toinenkin, Kendo-rianin vastustajan keikkuessa kömpelösti satulassaan, Kendorianin saa-listaessa helpohkon osuman. Kendorian voitti ottelunsa kolmella pisteel-lä yhtä vastaan. Oliko hänen vastustajansa loukkaantunut ensimmäisellä kierroksella? Se näytti hyvin todennäköiseltä, mutta siitä Johannes ei välittänyt vaan siitä, että hänen ystävästään oli juuri tullut kuninkaan kaartin jäsen. Johannes tunsi itsensä entistäkin voimakkaammaksi. Ken-dorian näytti huojentuneen helpottuneelta riisuessaan kypäränsä ja näh-dessään, kuinka hänen sukunsa häränpäätä esittävää vaatimatonta lippua nostettiin salkoon. Seuraavaksi olisi Johanneksen vuoro.
Johanneksen kilpakumppanilla oli yllään vähintäänkin yhtä ko-rea haarniska, kuin Johanneksella ja tämä näytti niin ikään hallitsevan vaalean ratsunsa käsittelyn täydellisesti. Johannes ei ollut nähnyt kuka hänen vastustajansa oli, sillä tämä oli pitänyt kypärää päässään koko ajan. Nyt tuo rautaan puettu ratsastaja tuijotti uhkaavasti kypäränsä pie-nistä silmänviiruista suoraan toisella puolella kenttää olevaan Johannek-seen. Johannes sulki oman kypäränsä ristikon ja tarttui hänelle ojennet-tuun peitseen. Johannes puristi sen vasten kainaloaan ja havaitsi itsetun-tonsa kohoavan entisestään, tuntiessaan aseen tutun raskaan painon. Tätä oli isän kanssa harjoiteltu kerta, jos toinenkin. Kuullessaan torven anta-man merkin, hän kannusti Myrskyn liikkeelle painaen kannuksensa tä-män kupeisiin ja kohotti kilpeään, nauliten katseensa vastustajaansa. Tuuli ulvoi Johanneksen korvissa ja sateen jälkeen jättämät pisarat välk-kyivät soihtujen valossa häntä vastaan rymistelevän valkoisen ratsun rintapanssarissa. Myrsky pärski äänekkäästi ja Johannes valmistautui iskuun.
Räsähdys. Peitset pirstaloituivat Johanneksen ja hänen vastusta-jansa rintapanssareihin, yleisö kuohahti ja puusälä täytti ilman. Johannes tunsi pistävän kivun rinnassaan, mutta tiesi osuneensa kovaa itsekin. Myrsky hirnui ja puisteli harjaansa Johanneksen kääntäessä ratsunsa ympäri seuraavaa kierrosta varten. Kuninkaan aition eteen pystytettiin yksi keihäs molemmille puolin.
”Hän on taitava,” Johannes kuiskasi Myrskylle, puhuen enem-mänkin itsekseen.
”Mutta kuolevainen yhtä kaikki.” Johannes jatkoi silitellen Myrskyn jämerää kaulaa. Uusi peitsi ojennettiin Johannekselle ja kumea torven sointi täytti jälleen areenan.
Johannes syöksähti matkaan. Samoin teki hänen vastustajansa, tempoen uhkaavasti peitsellään ilmaa. Välimatkan vähetessä peitset laskeutuivat tanaan ja miesten katseet nauliutuivat vastustajassa kohtaan, johon he tähtäsivät iskuaan. Johannes suuntasi peitsensä kohti vastusta-jansa koristeellisesti suojattua päätä.
Ratsukot kohtasivat ja peitsi murtui Johanneksen vatsasuojuk-seen, hänen oman aseensa sivaltaessa kohteensa kypärää, mutta isku liukui peitsen murtumatta sen sivulta ohi.
”Lempo soikoon!” Johannes kirosi heittäessään peitsensä vauh-dissa maahan. Peitsiottelussa kahden pisteen saalistaminen oli vaikeaa, sillä kypärä oli suhteellisen pieni maalitaulu ja sen muoto usein sai ai-kaan sen, että isku liukui ohi peitsen murtumatta. Se fakta ei tosin autta-nut Johannesta juuri tällä hetkellä, hänen ollessa viimeiselle kierrokselle mentäessä häviöllä yhdellä pisteellä kahta vastaan. Johannekselle ei riittäisi viimeisestä kohtaamisesta enää yksi piste, vaan oikeastaan ainoa varma tapa voittaa ottelu olisi pudottaa vastustaja ratsailta. Lahjakasta ja kokenutta ottelijaa vastaan se olisi erityisen vaikeaa. Iskun tulisi olla maksimaalisen kova ja osumatarkkuuden täydellinen.
Johannes avasi kypäränsä ristikon ja tuijotti pahansuopasti vas-tapuolella kenttää aplodeja vastaan ottavaa vastustajaansa. Hän kokosi kaiken itseluottamuksensa ja tahdonvoimansa. Sulkiessaan jälleen kypä-ränsä, Johannes tunsi verenkuohunnan päässään. Edessä oli viimeinen koitos. Sitten se olisi ohi. Kävi miten kävi.
Viimeinen ja ratkaiseva kierros alkoi. Johannes kiihdytti Myrs-kyn täyteen laukkaan ja puristi peistään rystyset valkoisina. Kavioiden kopse ja yleisön mylvintä vaimenivat hänen korvissaan, kun hän nousi satulassa puoliseisontaan ja veti peistä kainalossaan hivenen taakse. Johanneksen vastustaja painoi päänsä uhkaavasti eteenpäin, kuin tietäen mitä Johannes yritti. Välimatka kaveni, Johannes kiersi vartaloaan taak-se ja syöksähti törmäyksen hetkellä kaikin voimin eteenpäin, ojentaen peitsikätensä suoraksi kohdistaen ratsunsa vauhdin, ruumiinpainonsa sekä kaiken lihasvoimansa peitsensä kärkeen. Vastustajan ase murtui suoraan Johanneksen kypärään. Tälli oli kova ja kypärä rusentui tiukasti vasten Johanneksen kasvoja, peittäen hänen näkökenttänsä. Johannes maistoi jälleen veren ja yleisö mylvi heidän ympärillään.
Johannes roikkui pää pyörällä ratsunsa selässä, pitäen toisella kädellään kiinni Myrskyn kaulasta ja tempoen toisella rikkinäistä kypä-rää päästään. Vain yksi ajatus pyöri hänen päässään. Oliko hänen iskun-sa ollut riittävä? Kypärä irtosi viimein Johanneksen hikisestä päästä, viiltäen hänen kasvoihinsa pitkän haavan. Johannes heitti kypärän pois ja käänsi ratsunsa. Hänen vastustajansa makasi selällään keskellä kent-tää ja tämän ratsu hirnui villisti sohien etujaloillaan ilmaa. Manoleumin areena osoitti seisaallaan suosiota. Pää pyörällä Johannes sylkäisi veri-sen klimpin suustaan ja nosti kätensä ilmaan Nimdoroson suvun karhu-lipun noustessa salkoon. Hän oli kuin ihmeen kaupalla juuri selvittänyt tiensä Asgarheimin valtakunnan kuninkaan kaartiin.

Luku 3: Pedon uni

Karsinnoista oli kulunut jo seitsemän päivää ja Johannes oli alkanut vasta tottumaan ajatukseen, että kuului nyt koko Asgarheimin kunnioite-tuimpaan sotilasyksikköön. Vaikka hänen kilpakumppaninsa Melwinin kohtalo vielä vaivasikin Johannesta, olivat hänen ajatuksensa nyt paljon kirkkaammat ja positiivisemmat kuin ennen karsintoja. Kuninkaan kaar-tiin kuulumisen johdosta, oli Johannes myös lyöty ketaariksi ja hänellä oli nyt oikeus palkata halutessaan jopa sotureita taistelemaan oman lip-punsa alla. Se oli suuri kunnia ja valta, mutta toisaalta käytännössä sen käyttämiseen pystyivät vain kaikkein rikkaimmat ketaarit tai ritarit, joil-la siihen oli varaa, ja yleensä vasta varsinaiset ritarit palkkasivat alaisik-seen palkollisia sotureita. Johanneksen tämän hetkinen omaisuus oli varsin pieni, vaikka hän olikin moninkertaistanut sen, myymällä karsin-noissa voittamansa valkoinen sotaratsu takaisin lyödylle vastustajalleen. Ja toisaalta, isälläkään ei ollut omia miehiä komennossaan kuin koural-linen, vaikkakin teknisesti kaikki Asgarheimin kuninkaan kaartiin kuu-luvat ketaarit olivat hänen alaisiaan. Niin myös Johannes.
Isä oli kuitenkin myös tuntunut kaartiin pääsyn johdosta olleen muutaman päivän verran jopa hieman ylpeä Johanneksesta ja suonut hänelle paljon normaalia hövelimpää kohtelua. Äiti sen sijaan oli lähin-nä pitänyt mykkäkoulua koko perheelle, luoden silloin tällöin merkitse-viä, huolestuneita sekä kaihoisia katseita Johannekseen. Aivan kuin Johannes olisi ollut juuri tuomittu lopuksi elämäänsä Syntivuorille.
Nyt Johannesta ei kuitenkaan juuri kiinnostanut mikään kotioloi-hin, ritariuteen tai ketaariuteen liittyvä, sillä hän istui kauniilla ja vielä kesäisissä väreissä koreilevalla niityllä muutaman virstan päässä Nimdo-rosojen sukukartanoa. Sofia Amaranthe istui hänen vierellään. Johannes ei ollut meinannut uskoa todeksi, että Sofialla oli ollut yhtä palavia tun-teita häntä kohtaan, kuin hänellä oli Sofiaan. Se oli ilmennyt, kun Jo-hannes oli uskaltautunut karsintoja seuranneena yönä, hieman olutta nauttineena, mennä huutelemaan tunteitaan Amaranthejen talolle, Sofian ikkunan alle. Isä ei kyllä olisi hyväksynyt Johanneksen syvää kiintymys-tä Sofiaan, isän silmissä tuiki tavalliseen tyttöön, mutta se ei Johannesta haitannut. Ei isän sentään kaikkea tarvinnut tietää. Johannes ei oikeas-taan tiennyt mistä sellainen rohkeus ja itsevarmuus oli häneen kumun-nut, mutta hän veikkasi, että sen täytyi olla karsintojen voiton, sekä osittain isän kummallisen ihmejuoman ansiota. Kitkerän nesteen vaiku-tus oli kestänyt ainakin päiviä, vaikutuksen hälvetessä vasta lähiaikoina vähitellen pois. Johanneksesta tuntui vieläkin rennolta ja pää oli tyhjä huolista, mutta se saattoi yhtä hyvin johtua Sofian hetki sitten hänelle antamasta tulisesta suudelmasta. Päivä oli vuodenaikaan nähden lämmin ja Johanneksen ratsu Myrsky mutusti tyytyväisenä heinää heidän taka-naan.
Haava Johanneksen päässä oli alkanut parantumaan, mutta siitä tulisi varmasti jäämään haalea arpi halkomaan hänen kasvojaan. Sofia katseli sitä lumoutuneena.
”Miksi sinun täytyy lähteä Uhrisaarille Johannes? Minä tarvitsen sinua enemmän!” Sofia kuiskutti Johanneksen korvaan, pyöritellen sor-menpäätään hempeästi Johanneksen reidellä.
”Olen poissa vain päiviä, sitten saamme viettää onnellista elämää yhdessä koko pitkän elämämme loppuun saakka.” Johannes kuherteli hymyssä suin ja silitteli puolestaan Sofian pehmeitä hiuksia. Niissä tuoksui parfyymi.
Uhriulkue lähtisi Edenistä prinssi Kainin johdolla kohti Uhrisaaria varhain seuraavana päivänä ja Johannes marssisi melkein sen kärjessä, osana muuta kuninkaan kaartia. Mukaan lähtisivät tietenkin myös saar-naajat, ja ne aateliset joilla oli ollut varaa maksaa itsensä mukaan, kuu-lemma todella näyttävään tapahtumaan sekä tietysti itse kuningas. He toimittaisivat saarille historian mittavimman uhrauksen arvoesineitä, kultaa sekä valioluokan eläinkarjaa. Johannes huokaisi syvään. Hän oli ensi kertaa vuosiin aidosti onnellinen.
”Tässä, tein tämän sinulle.” Sofia sanoi pehmeällä äänellä ja ojen-si Johannekselle pienen hopeisen riipuksen. Sydämen muotoinen koru oli kaunis ja se kimmelsi hennosti vehreän kedon lämpimissä varjoissa, kuin omaa loistoaan hehkuen.
”Kiitos, se on upea,” Johannes vastasi hämillään. ”Olet yhtä taita-va, kuin kauniskin,” hän vielä jatkoi ja sai Sofian kikattamaan.
”Se tuo sinulle onnea, minulla on samanlainen.” Sofia virkkoi, raottaen korsettiaan rinnan kohdalta. ”Se myös muistuttakoon sinua minusta tulevilla turhilla sotaretkilläsi!”
He nauroivat vapautuneesti ja Johannes sulki Sofian hellään sylei-lyyn. He kellistyivät heinikkoon ja suutelivat. Sofian ruumis tuntui läm-pimältä ja ruusuisen makea hajuveden tuoksu täytti Johanneksen sierai-met, hänen hivuttaessa kätensä Sofian hameen alle. Päivä oli täydelli-nen.

Viileä aamu sarasti tavalliseen tapaansa harmaana ja kuulaana Edenin keskusaukiolla, jonne oli nyt kokoontunut Uhrisaarille lähtevä kulkue sekä sankoin joukoin matkaan lähtevien omaisia. Syksyn ensi merkkejä oli jo havaittavissa puiden kellastuneiden lehtien muodossa ja ilma oli viileä. Lähtöön oli enää hetki aikaa ja suuria, härkien vetämiä vankku-reita lastattiin täyteen kansalta uhratulla kullalla ja mitä kauniimmilla esineillä mitä kuvitella saattaa, joita sotilaat kantoivat kahmalokaupalla katedraalin uumenista.
Johannes kietoi ohutta turkistaan tiukemmin haarniskansa ympä-rille värjötellessään veljensä Jakoban kanssa aukion laitamilla. Isä oli valvomassa uhrilahjan vankkureihin lastaamista, mutta äiti oli vielä heidän seurassaan. Elise oli pakannut pojilleen mukaan leipää ja makeaa kotitekoista marjamehua. Hän halasi heitä lämpimästi.
”Onpa minulla komeita poikia. Olen ylpeä teistä.” Elise virkkoi ja korjasi hellästi Jakoban kaulusta. Äitiä oli selvästi kuvottanut näkemän-sä raakuus kaartin karsinnoissa, mutta hän oli ollut jo leppymään päin lähtöpäivän lähestyessä.
”Älä huoli äiti, tulemme kyllä ehjinä takaisin, eihän tässä sentään sotaan olla ratsastamassa.” Johannes tokaisi.
”Ette ehkä fyysisesti, mutta entä sisimmiltänne? Elämme julmassa maailmassa, ja uhrauksessa saatatte nähdä karmeita asioita. Muistakaa pitää yhtä ja huoli itsestänne, älkääkä ikinä unohtako keitä te olette.” Elise sanoi topakasti ja hieman salamyhkäisesti.
” Voin omasta sekä veljeni puolesta todeta, että kuljemme hurs-kaasti ja nöyrästi kohti suurta ykseyttä ja pidämme kyllä mielessämme rakkaan äitimme opit.” Jakoba virnisti pilke silmäkulmassa ja läimäytti Johannesta olkapäälle.
”Näin teemme ja pian tulemme takaisin äidin helmoihin kodin lämpöön.” Johannes jatkoi. Elise näytti hivenen turhautuneelta, mutta halasi salskeita poikiaan vielä kerran pitkään ja hartaasti.
”Ja tuo kannattaa pitää piilossa isältäsi.” Äiti lisäsi Johannekselle ilkikurisesti, nähdessään tämän kaulassa roikkuvan hopeisen sydämen. Johannes sulloi korunsa visusti rintapanssarinsa alle.
”Muodostelmaan!” Kaikui komentaja Gerrosh Saigonin käsky jostakin keskusaukion toiselta puolen. Sitä toistettiin kaartilaisten toi-mesta sieltä täältä ja muu väenpaljous alkoi lipumaan kohti katedraalia.
”Hei sitten äiti,” Johannes ja Jakoba huikkasivat yhteen ääneen äidilleen, rientäessään kulkueeseen heille määrätyille paikoilleen. Jo-hannes vilkaisi vielä kerran olkansa yli äitiään, jonka ympärillä oleva ilma näytti hohkaavan väreilevästi kelmeässä aamu-usvassa.
Uhrisaarille lähtevä kulkue, jota myös uhrisaattueeksi kutsuttiin, alkoi pikkuhiljaa muodostumaan Edenin kaupungin keskusaukiolla. Sen johtajana kärjessä ratsasti Prinssi Kain, joka juuri tällä hetkellä antoi hellää jäähyväissuukkoa kauniille vaimolleen, prinsessa Awanille. Prins-sin seurassa kulkueen kärjessä ratsasti myös kaksi vanhempaa kaartilais-ta, jotka kannattelivat suurta banderollia, jonka keskellä leiskui kaksi tunnusta; käärme sekä avonainen, aina valvova Silmä. Heidän perässään seurasi ylipappi kabinettiseurueineen, seurassaan myös Midgarian kar-dinaali Horus Vidaar, jonka päätä koristi edelleen keltaisella pallolla koristeltu veikeännäköinen hattu. Seuraavina kulkueessa olivat kunin-kaan vankkurit, joiden kullatut koristekuviot koreilivat kirkkaina Johan-neksen ja kaikkien muidenkin paikallaolevien silmissä.
Johannes loikkasi Myrskyn selkään ja ohjasti sen omalle paikal-leen kuninkaan kaartin muodostelmaan, kuninkaan vankkureiden taakse. Itse uhrilahja tekisi matkan kaartilaisten takana saarnaajien keskellä, ja muodostelman perää pitivät kymmenet tarkoin valitut rikkaat aateliset sekä heidän vankkurinsa ja palvelijansa.
”Ja sieltä meiltä saapuu, suoraan äidin tissistä, arpinaaman suvus-ta se suurin ja ilkein, pahamaineinen Johannes kostaja!” Kendorian ter-vehti ystäväänsä kumartaen hevosensa, jonka oli saanut ostettua karsin-noista voittamallaan pienellä rahasummalla, selässä yliampuvan syvään.
”Turpa kiinni,” Johannes naurahti asettuessaan Kendorianin vie-relle muodostelmassa. ”Enkä tarkoita koinsyömää kaakkiasi, vaan si-nua.” Hän vielä lisäsi ja virnisti ilkikurisesti Kendorianille.
”Äläpäs nyt, minä ja uskollinen sotaratsuni Jumalten raivo, olemme tämän yksikön ylpeys ja yhdessä tulemme vielä kylpemään kunniassa ja kullassa, ja lakaisemaan kaikki vastustajamme sukupuut-toon koko Arkananmaista!” Kendorian hekotti ja tempoi vitsikkäästi nyrkillään ilmaa.
”Annoit ratsullesi nimeksi Jumalten raivo? Siinä tapauksessa minä palvon sinua herra sotaherra Kendorian Gedwin, ainoa oikea, oluen voimalla luomakuntaansa valvova Maailmanpyhimys.” Johannes virkkoi hymyillen.
Kulkueen etujoukosta kuului lähtökäsky ja saattue lähti verkkai-sesti liikkeelle kohti kaupungin ainoaa, eteläistä porttia, suuntanaan jossakin kaukana idässä Tuonen meren keskellä kohoavat Uhrisaaret. Sankan aamu-usvan väistyessä vähitellen harmahtavan päivänvalon tieltä he jättivät Edenin kaupungin taakseen ja sen portit suljettiin huo-lellisesti kulkueen kuljettua kokonaisuudessaan niiden läpi. Sotilaita ja kauppiaita lukuun ottamatta, tavallisia kaupunkilaisia harvoin päästettiin ilman erillistä lupaa kaupungin muurien ulkopuolelle, mikä Johanneksen mielestä oli sääli, sillä Asgarheimin maaseutu oli suhteellisen kaunista seutua. Maisemaa mustasivat ainoastaan muutaman virstan päässä kau-pungista olevat, maaorjia varten pystytetyt korkeat kehämuurit, jotka jättivät sisäpuolelleen ilmeisesti pellot, joilla maaorjat työskentelivät sekä vaatimattomat asumukset joissa he asuivat. Noiden mustien muu-rien sisäpuolelle ei ollut asiaa muilla kuin muutamilla saarnaajilla sekä plantaasien vartijoilla. Muurin jykevällä tammiportilla seisovat vartijat ottivatkin tiukan asennon ykseyden Silmän kulkiessa heidän editseen. Johannes tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn saattueen kulkiessa suljettujen, läpinäkymättömien porttien ohi. Hän huomasi miettivänsä kuumeisesti mitä kauheuksia ne kätkivätkään sisälleen.
”Synkeitä paikkoja, mitähän noidenkin muurien sisällä tapahtuu?” Kendorian kuiskasi ilmeisesti samoissa mietteissä Johannekselle, kulku-een sivuutettua synkkien kiviseinien viimeisen vartiotornin.
”En tiedä, enkä välttämättä haluakaan tietää. Ne ovat kuulemma välttämättömiä paikkoja ykseyden kannalta. Tai niin ainakin Jakoba ja isä väittävät.” Johannes vastasi iho yhä kananlihalla.
”Karmivaa.” Kendorian tuhahti. Kendorian ei Johanneksen tavoin ollut koskaan ollut kovin uskonnollinen ja kiinnitti usein, ehkä suhteelli-sen köyhän lapsuutensa vuoksi, huomiota paljon yhteiskunnan luokkaja-koon. Hänessä oli kuitenkin paljon puhdassydämisyyttä ja rohkeutta, jota Johannes oli aina ihaillut, jopa hieman kadehtinut.
Maisemat vaihtuivat hiljalleen yhä metsäisemmiksi saattueen ympärillä päivänvalon kirkastuessa haaleaan huippuunsa. Pääkaupunki hävisi puiden ja kukkuloiden taakse heidän takanaan, kulkueen jatkaessa matkaansa yhä idemmäksi kohti Asgarheimin toiseksi suurinta kaupun-kia Rivenoiria, jonka kautta heidän oli määrä kulkea matkallaan kohti pyhiä uhrauksia. He saavuttaisivat sen tosin vasta seuraavana päivänä tai iltana, sillä matkaa oli vielä useita kymmeniä virstoja. Johannes kuiten-kin nautti matkanteosta, sillä kaupungin ulkopuolinen ilma tuntui raik-kaalta keuhkoissa ja luonto tuntui rauhoittavalta ympäristöltä meluiseen, kiireiseen ja saastaiseen kaupunkiin verrattuna.
Illan tullen he saavuttivat laajan syvänteen, jota kutsuttiin Asgar-heimin perimätiedon mukaan Yksinäisyyden notkoksi. Notkoa olivat joskus ympäröineet muurit, joiden perustuksien rauniot olivat vielä ha-vaittavissa pitkän heinikon seasta ja notkon halki virtasi ohut metsäpuro. Puron juuressa, keskellä aavaa notkoa kohosi korkea vaalea patsas. Pat-saan kädet olivat ojennetut kohti taivasta ja se näytti esittävän erittäin raamikasta, mutta todella naisellista kaapuun pukeutunutta miestä. Pat-sas vangitsi Johanneksen katseen ensisilmäyksellä. Sen avonaiset silmät olivat eläväiset ja se näytti valaisevan aavemaisesti hämärän notkon kauttaaltaan.
”Leiriydymme tänne!” Kuului Gerroshin käsky kulkueen seisah-tuessa notkon keskivaiheille, heleästi soleilevan puron laidalle. Ylipapil-le, kuninkaan seurueelle sekä aatelisille alettiin kiireestä kantapäähän pystyttämään telttoja ja kaartilaisille määräämään vartiovuoroja. Johan-nes suorittaisi yöllä lyhyen tunnin mittaisen kiertovartion, kolmannen uuden kaartilaisen ja itse prinssi Kainin pojan, Henok Nesgesiksen kanssa. Nuotioita sytyteltiin ympäri notkoa ruoan valmistusta varten ja niiden hehku lämmitti matkalaisia pimeyden laskeutuessa notkon ylle. Sotilaat ja saarnaajat nukkuisivat yönsä taivasalla, mutta Johannesta se ei haitannut, vaan hän oikaisi matkanteosta sopivasti rasittuneen kylläi-sen itsensä pitkäkseen vilttinsä päälle ja nukahti lähes välittömästi piki-mustan yötaivaan alle.
Johanneksesta tuntui, kuin hän vasta olisi ummistanut silmänsä, kun hänet jo tuupittiin hereille yölliseen vartiovuoroon. Hän kampesi itsensä pystyyn ja hieroi unirähmää silmistään. Kirkas soihdun valo häikäisi ikävästi hänen unenpöpperöistä näkökenttäänsä.
”Tule, meillä on kiertovartio.” Henok Nesgesiksen matala ääni kuului lepattavan liekin takaa.
”Kyllä, hmm, herra?” Johannes vastasi vetäessään varusteitaan kiireesti ylleen, sillä ei ollut oikein varma, kuinka kruununperijän poi-kaa, jonka setäkin oli Asgarheimin ylipappi, tuli tällaisessa tilanteessa puhutella.
”Ei sinun minua tarvitse herroitella. En ole kuninkaasi enkä esi-miehesi, vaan kuninkaan kaartilainen niin kuin sinäkin.” Henok mörisi. Henokin ääni oli matala ja karhea, kuin vuosien väkijuomakuurin pilalle polttama, vaikka ulkonäöstä päätellen tällä tuskin oli ikää päivääkään enempää kuin Johanneksellakaan.
”Okei, mennään vain.” Johannes tokaisi vähäeleisesti ja otti vas-taan Henokin tarjoaman soihdun.
He lähtivät kiertämään leiriä verkkaiseen tahtiin, tähyillen samalla notkoa ympäröivään mustaan pimeyteen. Valkoinen patsas kimmelsi haaleana ja hiljaa notkon keskellä.
”Eikö isäsi olekin kaartin luutnantti?” Henok kysyi tovin hiljai-suuden jälkeen.
”Onhan hän,” Johannes vastasi hieman varuillaan, mutta ei malt-tanut olla vastaamatta; ”ja eikös sinun isäsi ole Asgarheimin kruunun perivä prinssi?”
”Onhan hän,” Henok naurahti ja jatkoi; ”Mutta ei hän ole puolik-sikaan yhtä karski kuin sinun vanha ukkosi.”
”Isäni on pikkumainen ja kunnianhimoinen komentaja Saigonin juoksupoika, joka ei voi sietää mitään muuta kuin menestystä. Vaikka pohjimmiltaan hän kai on ihan hyvä mies.” Johannes virkkoi olkiaan kohautellen.
”Et varmaan tiennyt, mutta hän ja komentaja Saigon ovat hovin palveluksessa ollessaan opettaneet minut taistelemaan, ja ainakin sotimi-sen taidon isäsi totisesti taitaa. Hänhän on oikein haltiasotien veteraa-ni?” Henok veisteli ylpeän oloisena, kuin olisi kertonut Johannekselle jotakin ihmeellistä ja taianomaista.
”Ja vaatii, että kaikki muutkin taitavat.” Johannes vastasi, ”hän lienee nähnyt niin paljon tappamista, että ei enää juuri kykene normaa-leihin ihmissuhteisiin. Se kai täytyy minunkin kyllä myöntää, että isäni on mahtava soturi. Mutta entäs sinä? Miksi sinä pyrit kuninkaan kaar-tiin? Ja miten se oli edes ylipäätään mahdollista?” Johannes ei tiennyt oliko hänen kysymyksensä aivan sovelias, mutta olihan hänkin ollut Henokille keskustelussa varsin avoin ja asia oli mietityttänyt Johannesta karsintapäivästä lähtien, eikä hän tilaisuuden tultua malttanut olla kysy-mättä.
”Noh, minulla ei juuri ole ikinä ollut hovissa saman ikäisiä tai -henkisiä ystäviä,” Henok aloitti hieman omahyväisesti, ”ja olen aina halunnut saada jotakin itse aikaan. Ja nähdä myös maailmaa. Karsintoi-hin minut itse asiassa järjesti setäni Abel, kerrottuani hänelle ambitiois-tani. Yllättäen hänen mielestään se oli loistava idea. Ketään muu ei tem-pauksestani tiennytkään. Toisaalta, minusta kyllä tuntuu, että tieni kaar-tiin tehtiin suhteellisen helpoksi.”
”Helpoksi? En ymmärrä.” Johannes sanoi kulmiaan kohottaen.
”Niin. Sain nimittäin taistella kilpimuurihaasteessa vanhempien kokelaiden puolella, vanhempi joukkuehan voittaa haasteen käytännössä lähes poikkeuksetta. Seuraavassa haasteessa taas sain vastaani aika pa-hasti haavoittuneen kokelaan, veikkaisin, että ensimmäinen kierros kes-keytettiin juuri siinä kohtaa siksi, että minulle saatiin niin sanottu varma nakki toiselle kierrokselle. Ja noh, peitsiottelussa olen aina ollut varsin haka, sillä minulla ei juuri ole nuoruudessani ollut muuta tekemistä kuin ratsastaa päivät pitkät.”
Johannes ei oikein tiennyt mitä vastata ja tyytyi hymähtämään vaisusti Henokille. Häntä kuitenkin vaivasi, miksi Henok oli jakanut hänen kanssaan sellaista tietoa ja päättikin nopeasta mielijohteesta ky-syä;
”Miksi sinä kerrot minulle kaiken tämän?”
”En ole koskaan halunnut tai kaivannut erityiskohtelua syntyperä-ni johdosta, ja koska asia vaivaa minua ja sinä tuskin uskallat kertoa tästä kenellekään. Ja ehkä tämä on kömpelö yritykseni ystävystyä jon-kun muun kuin tallirenkini kanssa.” Henok mörisi naama virneessä sil-mää vinkaten.
Johannes hymyili vaisusti takaisin. Hänen viime päivänsä olivat totisesti olleet hänen elämänsä kummallisimpia. Heidän lähestyessä suurta valkeaa patsasta, Johannes avasi vielä kerran suunsa asiasta, joka oli vaivannut häntä ehkä kaikkein eniten karsinnoista lähtien. Hän ei oikein tiennyt miksi teki sen, mutta jostain syystä Henok vaikutti vilpit-tömältä ja luotettavalta.
”Minusta tuntuu, että minunkin tietäni kaartiin saatettiin helpottaa jonkin verran. Isäni juotti minulle ennen viimeistä kierrosta jotakin kir-kasta ja kitkerän makuista nestettä, joka sai minut tuntemaan itseni jol-lain tavoin voittamattomaksi. Mutta voiko sellaista juomaa olla olemas-sakaan? Se tunne oli sanoin kuvaamaton, jotenkin vain tiesin voittava-ni.”
”En tiedä, tuskin.” Henok vastasi silmiään pyöritellen. ”Jotkin niin kutsutut taikakeinot toimivat vain siksi, että niihin uskoo. En todel-lakaan tuomitse sinua petkuttamisesta tai kerro keskustelustamme kenel-lekään, jos sitä pelkäät.” Henok sanoi välinpitämättömästi ja jat-koi; ”Taikajuomista puheenollen, haltioidenhan kerrottiin olleen oikeita juomamestareita, mutta uskon sen olevan kylläkin pelkkää legendaa. Tämä on muuten jonkinnäköinen entinen haltioiden pyhä paikka ajalta, jolloin he vielä hallitsivat kaikkia Arkananmaita. En kyllä tarkalleen tiedä mitä toimituksia täällä on aikoinaan suoritettu. Tai sitä, miksi tuo Morphadookia esittävä patsas on tänne pystytetty.”
”Morphadook?” Johannes kysyi otsa kurtussa, kääntäessään soih-tunsa ja katseensa kohti aavemaista patsasta.
”Olet ilmeisesti yhtä tietämätön uskonnosta kuin minäkin,” Henok naurahti murahtaen. ”Mutta niin Morphadook, setäni kertoi siitä joskus. Hän on yksi neljästä Maailmanpyhimyksestämme. Emme uhraa sille enää, sen nälkä on jo tyydytetty haltiasotien aikaan. Meidän ei enää tarvitsisi nöyristellä sille, siksi ihmettelenkin, miksi sille pystytettiin oikein patsas, kuulemma vieläpä vasta haltiasotien jälkeen, samaan ai-kaan kun lopetimme uhraamasta sille. En ole oikein varma mikä sen paikka maailmassa oli vanhoissa uskon kirjoituksissa, mutta sen kerrot-tiin nähneen maailman tulevaisuus ja päättävän hyvästä ja pahasta, tai jotakin sen tapaista.” Henok selitti.
”Elävän näköinen kaveri.” Johannes sanoi lumoutuneena.
”Ja karmiva, mutta nyt painukaamme takaisin pehkuihin, meidän vuoro alkaa nimittäin olla lopussa. Minä voin herättää seuraavan vuo-ron, ehdimme onneksi nukkua vielä muutaman tunnin.” Henok päätti keskustelun haukotellen ja heilautti kättään Johannekselle, suunnates-saan askelensa kohti yöpyviä kaartilaisia. Johannes vilkaisi vielä kerran Morphadookin patsasta. Sen tyhjä katse porautui kirkkaana loistaen syvälle Johanneksen silmiin, muuten niin mustan yön pimeydessä.
Se alkoi hitaasti. Morphadookin silmät aukenivat hypnoottisesti sepposen selälleen, patsaan käsien levittäytyessä yhä laajemmalle sen sivuilla ja se kuiskasi;
”Mitä päässäsi kuulet, tiedät ja luulet. Huutaa maailman tuulet, puhuvat teot suuret. Jos heikkoutta podet, sen haistavat sudet. Omaan taidon jalon, näen sielusi palon.” Morphadook sihahti kumean ontolla ja vahvalla äänellä ja syöksähti eteenpäin, sulkien kiviset kätensä Johan-neksen ympärille, kahliten hänet syvälle kaapunsa pimeyteen.

Johannes seisoi mustavalkoisten ruutujen peittämän marmorilattian pääl-lä ja häntä ympäröivät korkeat ja vaaleat pilarit, jotka kannattelivat laa-jaa holvikaarta korkealla hänen yläpuolellaan. Pilareiden varjoissa saat-toi nähdä vaaleaita, lepattavia hahmoja kuin rukoilemassa. Äkkiä niiden lomasta ilmestyi punaisiin kaapuihin kietoutuneita huppupäisiä hahmoja. Nuo veren väriset hahmot lähtivät hiljalleen lähestymään Johannesta. Johannes lähti perääntymään hitaasti, irrottamatta katsettaan noista lipu-vista tummanpunaisista haamuista, joiden kuiskausten kaiku suhisi kai-kuna valtavan huoneen seinistä. Ne kutsuivat häntä luokseen ja niiden sylit olivat täynnä rikkauksia, joita ne tarjosivat hänelle kädet levällään. Verenpunaiset hahmot ympäröivät lopulta nurkkaan ajetun Johanneksen, kaataen syleittäin kultaa ja rikkauksia hänen päälleen. Johannes vilkaisi sydän jyskyttäen käsiään, jotka olivat levittäytyneet avonaisiksi hänen eteensä, kuin jonkin vieraan voiman alaisuudessa. Hänen hihansa olivat niin ikään kirkkaan punaiset ja hänen suunsa avautui ammolleen ja hän nauroi, nauroi ja nauroi. Lattia petti Johanneksen alla ja hän putosi pi-meään.
Nyt Johannes seisoi ensisilmäyksellä tyhjässä Asgarheimin kated-raalissa, jonka takaseinän Silmä tarkkaili häntä kiihkeästi, aivan kuin se olisi ollut elävä. Johannes tunsi lämpimän henkäyksen niskassaan ja kääntyi. Sofia hymyili hänelle aivan hänen edessään ja Johannes hymyi-li takaisin. Sofian takana olivat myös Kendorian sekä Jakoba ja äiti. He kaikki hymyilivät Johannekselle lämpimiä hymyjään hänen ympärillään, mutta Silmän katse tuntui kuin polttavalta raudalta Johanneksen niskas-sa.
Katedraali alkoi äkkiä järistä ja sen lattia täristää niin kovaa, että katosta tippui suuria kivilohkareita, jotka mursivat pitkiä halkeamia kiviseen ruutulattiaan. Jokin rääkyi kovaa Johanneksen jalkojen alla ja yksi suuri kultainen kattokruunu putosi rämisten alas. Katedraali heidän ympärillään leimahti lattian halkeamista ylös puskeviin liekkeihin ja maa järisi kuin tuomiopäivänä, mutta Sofia, Kendorian, äiti ja Jakoba vain hymyilivät. Johannes katsoi hädissään ympärilleen, nähdäkseen mikä saattoi aiheuttaa moista tuhoa. Katedraalin lattia antoi lopulta pe-riksi ja repesi jyrähdellen kahtia ja suuri, siivekäs käärme nousi lattiaan revenneestä halkeamasta Johanneksen ja hänen rakkaidensa väliin.
Maan uumenista noussut peto oli valtava ja sen suomut kiilsivät kelmeästi tulessa, ja kun se levitti siipensä levälleen, liekit roihahtivat äärimmilleen. Olento oli lohikäärme, ykseyden perivihollinen, ihmisten rienaaja ja tuhon tuoja. Peto työnsi ruttuisen päänsä aivan Johanneksen eteen ja karjui. Johannes paiskautui karjunnan voimasta selälleen ja liukui kivisellä lattialla pitkän matkaa, kunnes törmäsi päistikkaa tulessa kylpevään kattokruunuun. Johannes ponkaisi pystyyn, pyrähtäen epätoi-voiseen juoksuun kohti häntä lähimpänä seisovaa veljeään, mutta käär-me huiskaisi Jakoban liekkeihin voimakkaalla hännällään. Johannes kurotti seuraavaksi kohti äitiä, mutta käärme talloi tämän valtavilla raa-joillaan. Johannes katsoi hädissään ystäväänsä Kendoriania, mutta peto sulki kurttuiset leukansa tämän ympärille ja riepotteli Kendorianin ki-dassaan veriseksi sotkuksi. Lopuksi peto kietoi pitkät kyntensä yhä rau-hallisesti hymyilevän Sofian ympärille ja sulki tämän julmaan syleilyyn-sä. Sitten se puhui.
”Tässä näet sisimpäsi palon, sen ahneuden ja sen valon. Valitse tiesi sydämelläsi ja viisaasti, löytääksesi kohtalosi jalon.” Sen sanottu-aan lohikäärme haihtui Sofia mukanaan liekkeihin ja Katedraali sortui Johanneksen päälle, nielaisten hänet pimeään.

Johanneksen silmät rävähtivät auki. Hän hytisi kylmästä hiestä märkänä ja aamun haalea sarastus valaisi harmaalla valollaan jo työn touhussa olevan notkon hänen ympärillään. Johannes huomasi karhean vilttinsä kietoutuneen tiukasti ympärilleen ja kuuli jo lähtökäskyjä toistettavan ympäri leiriä. Hän huomasi olevansa yltäpäältä hiessä, mutta helpotuk-sekseen makaavansa sentään omalla lepopaikallaan. Morphadookin pat-sas seisoi liikkumattomana keskellä yksinäistä notkoa.
”Nousehan jo, lähdemme pian.” Kendorian tokaisi Johanneksen yläpuolelta. ”Taisit nähdä painajaista, olit varsin aktiivinen nukkuessa-si.” Hän vielä naurahti.
Sydän vielä jyskyttäen Johannes kampesi itsensä jaloilleen. Pari vanhempaa kaartilaista vilkaisi häneen hymyillen.
”Lievästi sanottuna,” Johannes vastasi, pakottaen huulilleen hy-myntapaisen. He keräsivät varusteensa ja leiri purkautui verkalleen hei-dän ympäriltään, nuotiot potkittiin sammuksiin ja teltat purettiin. Vaati-mattoman aamiaisen jälkeen Johannes oli taas Myrskyn selässä ja kul-kue lähtenyt liikkeelle kohti puolen päivämatkan päässä olevaa Ri-venoirin kaupunkia.
Yön uni ei tuntunut olleen tavanomainen uni, mikäli se oli ollut uni ylipäätään, ja asia vaivasi Johannesta. Hän ei edes muistanut miten oli päätynyt takaisin omalle makuupaikalleen, tai että ylipäätään olisi mennyt takaisin nukkumaankaan vartiovuoronsa päätyttyä. Johannes jättäytyi vaivihkaa kaartilaisten joukon viimeiseksi, kysyäkseen unensa merkityksestä veljeltään Jakobalta, olihan tämä sentään saarnaaja, sillä Kendorianilta tuskin irtoaisi asian tiimoilta muuta kuin räväkät naurut. Johannes oli toki itsekin erittäin skeptinen henkimaailman asioista, mut-ta uni oli tuntunut niin todelliselta, todellisemmalta kuin mikään siihen astinen uni hänen elämässään ja hän muisti siitä jok’ikisen hirvittävän yksityiskohdan. Yksityiskohdat, jotka tuntuivat palaneen pysyvästi hä-nen verkkokalvoilleen.
Kun matkaa oli tehty hetki, Johannes viittoi veljensä luokseen takana kulkevien saarnaajien joukosta. Jakoba kiiruhti hölkäten saarnaa-jajoukon, joka teki matkansa jalan, kärkeen kaavun helmat tuulessa lepattaen.
”Mikä suo minulle tämän kunnian, että veljeni suvaitsee ratsastaa vierelläni,” Jakoba läähätti. ”Näytät muuten kuin haudasta nousseelta, onko kaikki hyvin?”
”Luulisin niin, tarvitsen vain varmistuksen uskonmieheltä,” Jo-hannes selitti. ”Onneksi meillä on suvussamme oma hovisaarnaajamme, muuten näin nolojen asioiden hoitaminen voisi olla hankalaa.” Johannes tokaisi, yrittäen kömpelösti keventää tunnelmaa.
”Noh, olen pelkkänä korvana.” Jakoba sanoi, hengitys hiljalleen tasaantuen.
Johannes loikkasi ratsunsa selästä ja asettui kävelemään Jakoban rinnalle, taluttaen Myrskyä vierellään. He jättäytyivät kulkueesta hieman sivummalle ja Johannes kertoi hiljaa supattaen Jakoballe kaiken yön kokemuksistaan. Johannes päätti olla veljelleen täysin rehellinen, turhia nolostelematta ja kertoi kaiken keskustelustaan myös Henokin kanssa sekä siitä, kuinka Maailmanpyhimyksen patsaan kädet olivat sulkeutu-neet hänen ympärilleen, ja kuinka hänet oli unessa piirittäneet punakaa-puiset hahmot, jotka olivat hukuttaneet hänet kultaan, ja kuinka hän oli nähnyt pedon katedraalissa tappavan Jakoban, äidin ja Kendorianin, viedessään Sofian mukanaan liekkeihin. Jakoba kuunteli koko tarinan tarkkaavaisena ja mietteliäänä.
”Mielenkiintoinen uni totta tosiaan, ja erityisen mielenkiintoista, että et muista menneesi nukkumaan lainkaan.” Jakoba virkkoi huppunsa alta, hieroen ajatuksissaan parransänkeään. ”Morphadook todella on yksi neljästä Maailmanpyhimyksestä. Jopa meille saarnaajille kerrottiin salaperäisistä pyhimyksistä koulutuksessamme vain vähän, sillä heistä ei tiedetä paljon mitään ja enimmäkseen meitä vain varoiteltiin heistä, ovat kuulemma julmia otuksia. Kaikki neljä pyhimystä kyllä kuulemma ly-myilevät jossain päin Arkananmaita, valvoen maailmanjärjestyksen to-teutumista, tullen kerran vuodessa Uhrisaarille lunastamaan uhrauk-semme, vaikka kaksihan heistä olemmekin jo tyytyväiseksi uhrilahjoil-lamme tyydyttäneet. Mutta muistaakseni heistä juuri Morphadookin kerrotaan jättäneen ruumiillisen muotonsa haltiasotien jälkeen ja tehneen itsestään jonkinlaisen hengen. En ole oikein varma uskonko itsekään kaikkiin vanhoihin uskonlegendoihin, mutta mikäli se pitäisi paikkansa, voi olla että Morphadook olisi jostakin syystä päässyt päähäsi ja yrittä-nyt jotenkin käännyttää sinua pois ykseyden polulta tai jotakin sen ta-paista.”
”Hmm, pelottavaa ja järkeenkäypää, mikäli ruumiistaan irti pääsy ja toisten unien sekoittaminen ylipäätään on mahdollista.” Johannes sanoi hivenen säikähtäneenä ja jatkoi muistinsa syövereitä ton-kien; ”Mutta miksi Morphadookille on pystytetty patsas? Henok kertoi-kin, että juuri sen nälkä olisi jo tyydytetty haltiasotien aikoihin. Ja eikös kaikki turha pyhimyksiä kuvastava käytännössä tuhottu haltiasotien jälkeen, kun tajuttiin, että pyhimykset saattavat ollakin vihamielisiä ja jopa haltioiden puolella. Tai ainakin niin minun on annettu uskonpuheis-ta ymmärtää.”
”Tuhottiin, mutta tuo patsas sen sijaan pystytettiin vasta sotien jälkeen. En tiedä miksi, mutta veikkaisin sen jotenkin vangitsevan Morphadookin hengen sisälleen. Niitä on Asgarheimissa vain tämä yksi, enempää en ole nähnyt. Samoin ilmeisesti myös Midgarian valtakunnas-sa on yksi, vaikka he niin ikään ovat tuhonneet kaiken Maailmanpyhi-myksiin viittaavan, sillä hehän eivät pyhimyksiin ilmeisesti enää edes usko. Se viittaa toki epäilyttävästi siihen, että patsailla on jokin muukin käyttötarkoitus, mutta edes meille saarnaajille ei olla kerrottu mikä. Mystistä tosiaan, harva edes tietää noiden patsaiden esittävän Maail-manpyhimystä nimittäin.” Jakoba järkeili hieroen kuumeisesti leukape-riään.
”Eniten minua unessani lähinnä vaivaa lohikäärmeen sanat. Se käski minun valita tieni 'sydämelläni ja viisasti', löytääkseni kohtaloni. Minkä suhteen ja minkä ihmeen kohtalon? Miten teen valintani? Vai olenko vain tulossa hulluksi?” Johannes supatti takaisin.
”En tiedä, ehkä aika näyttää. Tai sitten olet vain todella väsynyt ja stressaantunut. Yleensä unemmehan tulevat vain ajatuksista tai muistois-ta, joita olemme hautoneet päämme sisällä aivan liian pitkään.” Jakoba tokaisi kulmat koholla.
”Niin, mutta jotain outoa siinä patsaassa oli. Näitkö sinä mitään unta viime yönä?” Johannes kysyi.
”En. En niin mitään.” Jakoba sanoi olkiaan kohauttaen. Sitten hän katsahti nopeasti ympärilleen varmistaen, että ketään ei ollut kuuloetäi-syydellä, vaikka he olivatkin pikkuhiljaa jättäytyneet jo aika paljonkin sivummalle muusta kulkueesta. Jakoba madalsi ääntään kuiskaukseksi;
”Lähes kaikki, mitä olen kertonut sinulle tänään pyhimyksistä ja muusta on tietoa, mitä emme saisi tavallisille ihmisille jakaa. Mutta, koska olet veljeni ja luotan sinuun, ja koska unesi on todella erityislaa-tuinen kerron sinulle vielä yhden asian, minkä todenperäisyyttä tosin itsekin epäilen, mutta ehkä sinun on syytä tietää kaikki mahdollinen. Se koskee haltioita. Kerron heistä sinulle siksi, että heillä kerrottiin olevan oikeita mystisiä taikavoimia, myös ihmisten pään sisään tunkeutuminen ja mielten myrkyttäminen.” Jakoba veti syvään henkeä ja jatkoi; ”Halti-oita ei nimittäin ole kaikkia tuhottu, vaikka sota voitettiinkin. Heitä elää vielä kourallinen hyvin kaukana lännessä, Tuonen meren tuolla puolen. Haltioilla on siellä oma valtakunta, Alfenoir, joka koostuu useasta saa-resta, joista jokaista ympäröivät niin korkeat vuoret, että niitä ei saatu edes suurissa haltiasodissa vallattua. He ovat olleet siellä aina, niin kau-an kuin Arkananmaat ovat olleet olemassa ja haltiasotien jälkeen heistä jäljellä olleet vetäytyivät sinne takaisin nuolemaan haavojaan, tai ke-räämään voimiaan. Kenties jopa uuteen sotaan. Haltiat ovat mystisiä ja voimakkaita olentoja, jotka aikoinaan ovat hallinneet kaikkea maata sekä merta, kunnes Asgarheimin ja Midgarian valtakunnat viimein yh-distivät voimansa ja nousivat kapinaan ja tuhosivat, tai oikeastaan vain hääsivät haltiat maistamme kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Ja mitä tulee vielä Maailmanpyhimyksiin, muistan heistä vielä yhden tarun, joka saattaa auttaa sinua ymmärtämään untasi paremmin, mutta muistutan sinua, että tässä kohtaa tarinani muuttuu tiedosta legendaksi, josta pu-huminen onkin sitten täysin kiellettyä.” Jakoba näytti hermostuneelta, mutta jatkoi tarinaansa hammasta purren;
”Legendan mukaan Maailmanpyhimystä ei voi täydellisesti tuhota tai tappaa. Pyhimyksen sisin tai sielu, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, ei häviä maailmasta ikinä, vaikka tämän ruumis tuhottaisiinkin tai hänet 'tapettaisiin'. Ja haltioiden uskomusten mukaan maailmassa on olemassa jokin yliluonnollinen voima, rituaaliringiksi he sitä kutsuvat, joka hallit-see kaikkea maanpäällistä. Ja tuossa ringissä myös mystisten Maailman-pyhimysten neuvosto kokoontuu. Haltiat vieläpä niin sanotusti kastetaan tähän maailmaan hyvin nuorina jossakin salaisessa paikassa, jota he kutsuvat portiksi tuonpuoleiseen ja jonka sisäpuolelta tuo rituaalirinki löytyy. Tarinan mukaan niin ikään haltiat saavat voimansa sekä ikuisen elämän tuon ringin ja julmien Maailmanpyhimysten kautta. Siksi myös tapettujen haltioiden henget jäävät riivaamaan ihmisiä ja elämään tuulen ujelluksessa sekä metsien varjoissa. Ja siksi haltiat onkin nykyisin eris-tetty kauas länteen, heidän Alfenoiriksi kutsumalleen saarirykelmälle.” Jakoba lopetti hivenen huohottaen. Johannes katsoi häntä lasittunein silmin selkäpii karmien.
”Onko tuo kaikki totta? Sait minut paskantamaan juuri housuuni.” Johannes kysyi, yrittäen pitää kasvoillaan huoletonta hymyntapaista irvistystä.
”Haltiat ja pyhimykset ovat pahoja olentoja meidän ihmisten nä-kökulmasta Johannes ja siksi unesi mietityttääkin minua. Mutta toden-näköisesti se on silti ollut vain uni ja kuten sanottua tarina on legendaa, Johannes, legendaa vain. Kerroin tämän sinulle vain siksi, että et itse alkaisi kailottamaan pyhimyksiä tai haltioita koskevia kysymyksiä ym-päriinsä. Ne eivät ole kovin turvallisia puheenaiheita nyky-yhteiskunnassamme, ja minä pyydän, älä kerro keskustelustamme kenel-lekään tai yritä tonkia lisää tietoutta itseksesi. Juuri nyt ei nähdäkseni kannata tehdä muuta, kuin toimittaa tämä uhri Uhrisaarille ja odottaa ja katsoa toistuuko unesi, tai tapahtuuko tulevaisuudessa muuta tavallisuu-desta poikkeavaa. Unesi oli siis mielestäni pelkkä uni, kunnes toisin todistetaan.” Jakoba sanoi rauhoittavasti, vinkaten selvästi, että nyt oli aika lopettaa.
”Ymmärrän. Kiitos veli, emmeköhän me pärjää. Turhahan sitä miehen on uniaan pelätä.” Johannes vastasi jo hieman rauhallisemmin, vaikkakin vieläkin iho kananlihalla ja hyppäsi takaisin Myrskyn selkään.
”Nähdään taas Rivenoirissa!” Johannes vielä huikkasi suunnates-saan ratsunsa kohti omaa paikkaansa kulkueessa.
”Nähdään.” Jakoba mumisi takaisin huppunsa suojissa, jo miettei-siinsä vaipuneena, ja palasi itsekin verkalleen takaisin muiden saarnaa-jien joukkoon.

Luku 4: Uhrien taival

Maisemat uhrikulkueen ympärillä vaihtuivat metsäisistä poluista aavoik-si tasanteiksi, joita halkoivat suuret joet, joiden solina soi rauhallisesti vielä lempeässä tuulessa. Päivä oli jo kääntymässä illaksi Rivenorin kaupungin ilmestyessä viimein horisonttiin ja niin kuin Edenin kaupun-kia, niin myös Rivenoiria ympäröivät samanlaiset, harmaata taivastakin tummempien mustien muurien peittämät plantaasit, joissa maaorjien toimesta viljeltiin ja teurastettiin kaikki kaupunkilaisten kuluttama ruo-ka. Kulkueen saavutettua kaupungin, sen portit avattiin ja saattue marssi sisään kauniiseen, valkoiseen kaupunkiin, jonka uteliaat asukkaat kurk-kivat ikkunoistaan ja katujen varsilta nähdäkseen paremmin härkien vetämät uhrivankkurit, jotka notkuivat rikkauksista. Uhraus paisuisi vielä entisestäänkin, kun siihen lisättäisiin Rivenoiriin kerätty itäisen Asgarheimin osuus.
Johannes ja Kendorian sekä Henok Nesgesis, joka oli marssilla lyöttäytynyt heidän seuraansa, vilkuttelivat kaduille kerääntyneelle vä-enpaljoudelle muun saattueen mukana. Johannes ja Kendorian, jotka olivat ensimmäistä kertaa elämässään näin kaukana kotoa, katselivat ihaillen kalkin valkoisia rakennuksia sekä kauniita kukkaistutuksia katu-jen penkereillä. Vaikka Eden olikin Asgarheimin pääkaupunki, se ei hohkannut kauneutta kuten Rivenoir, jossa eli paljon vähemmän ihmisiä. Eden tuntui aina olevan likainen ja paskainen. Johannes oletti sen johtu-van siitä, että suurempi ihmismäärä tarkoitti myös enemmän ulostetta, mitä ei millään ehditty Edenissä siivoamaan pois sitä tahtia, mitä ihmi-set sontaa kaduille ikkunoistaan kykenivät heittämään.
”Mihin aikaan mahdamme lähteä tästä kaupungista huomenna? Ehtisimmeköhän piipahtamaan pikaisesti paikallisessa tavernassa?” Kendorian kyseli ilmeisen vesikielellä ratsunsa, Jumalten raivon selästä.
”Tuskin, lähdemme kukonlaulun aikaan. Sodommian kaupungissa sijaitsevaan satamaan on ainakin puolen päivän matka, josta purjeh-dimme vielä itse saarille, missä pitäisi olla viimeistään illansuussa. Uh-raus on näet tehtävä yöllä.” Henok vastasi tietäväisesti möreällä laiskalla äänellään.
”Jahas, saatan kyllä joka tapauksessa käydä ottamassa ryypyn tai kaksi. Omalla vastuullani tietenkin, tuskin nuo perää pitävät lordit ynnä muut aateliston hienohelmatkaan kuivin suin jaksavat koko marssia olla. Minkähän takia heitä edes raahataan mukana?” Kendorian virkkoi.
”Ilmeisesti siksi, että saataisiin mahdollisimman suuri uhraus. Heidän osuutensahan on huomattavasti suurempi kuin kenenkään muun, mikäli mielivät mukaan saarille, tämä on heille ikään kuin huvimatkai-lua. Ja toisaalta mikä aatelistoa houkuttaa myös mukaan on bisnes. Syystä tai toisesta uhraukseen osallistuneet aateliston jäsenet näyttäisivät menestyvän hivenen kilpakumppaneitaan paremmin yhteiskunnassam-me. Mutta mitään varmaa tietoa minulla ei ole. Tämän olen vain pannut merkille hovista käsin.” Henok vastasi kuivasti.
”Niinpä tietenkin. Olisihan minun se pitänyt arvata.” Kendorian tuhahti ilmeisen ärsyyntyneenä. Johannes ei ollut oikein varma pitikö hänkään Henokista vai ei. Nuoressa kuninkaallisessa oli paljon ärsyttä-viä piirteitä, kuten tämän näennäinen itsekeskeisyys sekä kaikkitietä-vyys. Nämä seikat sekä Henokin syntyperä olivat ainakin Kendorianille ilmiselvän kova pala purtavaksi. Johannes oli kuitenkin järkeillyt, että uutena kaartilaisena kuninkaallisesta ystävästä olisi varmasti hyötyä tulevaisuuden kannalta, mutta halusi kuitenkin myös palavasti tietää, oliko Henokin käytös häntä kohtaan täysin pyyteetöntä. Loppumatka jatkui hiljaisuudessa, kulkueen kulkiessa verkkaisesti halki Rivenoirin päätien, kunnes se lopulta seisahtui kaupungin keskustan avaralle tori-aukiolle.
”Satutko Henok tietämään, onko meillä jotakin virallista ohjel-maa, kun tässä tällä tavalla pönötämme?” Johannes kysyi yrittäen ke-ventää tunnelmaa, pälyillessään samalla ympärilleen odottavassa tun-nelmassa.
”Kansa saa nähdä isovanhempani, eli kuninkaan ja kuningattaren uskoisin. Kannattaa varautua myös uskonpuheeseen.” Henok vastasi maireana.
”Pirun papit ja heidän ykseytensä, nyt minä haluaisin olla yhtä vain huoran kanssa,” Kendorian lasketteli ilkikurisesti. Henok katsahti Kendoriania nopealla pään liikkeellä ja Johannes oli aistivinaan jo hive-nen jännitettä heidän kahden välillä.
”Tuskin tässä kauan menee, ja minulle riittäisi ykseys pelkän pehmeän sängynkin kanssa tähän hätään.” Johannes tokaisi, yrittäen jälleen keventää kireäksi muuttunutta tunnelmaa. Kendorian oli jo avaamassa suutaan lausuakseen vastalauseen, mutta ihmismassan kes-keltä pilkottavalle torin hirttokorokkeelle kavunnut Abel Nesgesis ehätti ensin.
”Hyvät Rivenoirin kaupungin asukit sekä uhriseurue!” Hän kailot-ti vahvalla äänellään torille hiljalleen kokoontuvalle väkijoukolle ja saattueen jäsenille. Yleinen häly ja melu lakkasivat ja torille laskeutui nopeasti utelias hiljaisuus.
”Kiitän omasta sekä muun uhriseurueen puolesta Rivenoirin kau-punkilaisten vieraanvaraisuutta, saadessamme jälleen viettää heidän majataloissaan tämän vuosittaista pyhää uhrausta edeltävän yön. Suuri ykseys tulee palkitsemaan teidät ruhtinaallisesti.” Ylipappi hehkutti ja torille uhrikulkueen ympärille kokoontuneet Rivenoirilaiset hurrasivat kohteliaasti.
”Itse kuningas on pyytänyt saada lausua teille tänään pari sanaa ja sen minä, ykseyden nöyrä palvelija, tänään teille kunniakkaat Asgar-heimin kansalaiset, totta kai suon.” Abel sanoi ja auttoi kahden vartijan kanssa sekä kuninkaan että kuningattaren, jotka olivat juuri astuneet ulos kultaisista vankkureistaan, kapuamaan korokkeelle kaikkien nähtä-ville. Myös Midgarian kardinaali Horus Vidaar nousi kuningasparin vanavedessä, kultaisen pallon koristamassa suippohatussaan korokkeel-le. Kuningasparille tuotiin kiireen vilkkaan tuolit ja he istuivat keskelle hirttokoroketta kaikkein näkyvimmälle paikalle, Horus Vidaarin jäädessä seisomaan viirusilmineen hieman sivummalle.
”Valtakuntamme kuningas Adam Nesgesis ja hänen kaunis vai-monsa, kuningatar Eva!” Abel Nesgesis esitteli käsi ojossa ja yleisö vastasi jälleen aplodein. ”Kuninkaamme on suonut meille tänään suuren kunnian, ilahduttamalla meitä läsnäolollaan. Hän myös tahtoo ilmoittaa, että on erittäin ylpeä teistä jokaisesta tämän vuotisen uhrauksen toteut-tamisen johdosta, joka on määrältään suurempi kuin koskaan aikaisem-min.” Abel Nesgesis sanoi astellessaan edestakaisin korokkeen reunalla. Hän piti hetken tauon, kuin haistellakseen yleistä ilmapiiriä, kunnes jatkoi; ”Mukanamme on myös yllätysvieras, rakkaan naapurivaltiomme Midgarian kardinaali Horus Vidaar, jolla niin ikään on meille erittäin miellyttävää kerrottavaa.” Kuningas näytti tuolissaan ilmeettömältä, mutta Horus Vidaar harppoi nyt ylipapin viittomana korokkeen etuosaan ja alkoi puhumaan kuuluvalla äänellä, paljastaen likaisen keltaiset ham-paansa.
”Me Midgariassa olemme olleet jo pitkään sitä mieltä, että kanso-jemme tulisi olla yksi ja sama kansa, yhden ja saman uskonnon alaisia!” Torille kerääntyneet ihmiset olivat lausahduksesta kuin ällikällä lyötyjä. He katsahtelivat toisiaan kysyvän näköisinä ja tuijottelivat kardinaalia suut auki, aivan kuin olisivat olleet todistamassa kuinka lehmät lentävät. Joku buuasi, mutta hänet hiljennettiin nopeasti. Ylipappi Abel Nesgesis katsahti väenpaljoutta tuimalla katseella, tehden selväksi, ettei sallinut moista käytöstä. Torille laskeutui hiljalleen aavemainen ja aistittavan epäileväinen hiljaisuus, mutta Abel Nesgesis nyökkäsi kardinaalia jat-kamaan.
”Vaikka julmat Maailmanpyhimykset ovatkin vaatineet teidän kansaltanne suurempia uhrauksia kuin meiltä Midgarialaisilta, jonka johdosta teillä on ykseydessänne vielä kaksi pyhää Maailmanpyhimystä tyydyttämättä, toisin kuin meillä Midgariassa, jossa olemme jo luopu-neet uhrauksista pyhimyksille vallan kokonaan, olen kuullut ylipapiltan-ne, että myös te olette pian tyydyttäneet noiden karmeiden verenimijöi-den tarpeet ja saatatte pian saavuttaa pyhän ykseytenne.” Kardinaali hehkutti, lähes yhtä taitavilla puheen- ja kehoneleillä, kuin ylipappi Nesgesis konsanaan. Kardinaali oli selvästi saanut yleisönsä herkeämät-tömän huomion ja hän jatkoi;
”Me Midgarian valtakunnassa palvomme enää vain ja ainoastaan yhtä herraa, Valontuojaa. Pyhää valonkantajaa, joka on tuleva repimään tämän ikuisen harmauden kirouksen päältämme ja näyttävä meille ikui-sen valon. Ja koska Arkananmaiden molemmat, meidän ihmisten valta-kunnat, Midgaria sekä Asgarheim, ovat jo erittäin lähellä pyhiä tavoittei-taan, olemme tästä syystä käyneet jo pitkään neuvotteluja ylimystönne, saarnaajienne, kuninkaanne sekä ylipappinne kanssa molempien ihmis-ten valtakuntien ihmisten saattamisesta yhteen, yhden ja saman lipun alle.” Sihisevällä, mutta kuuluvalla äänellä puhuva kardinaali sanoi pai-nokkaasti käsi rinnalla, ja jatkoi hetken tauon jälkeen, kuitenkin ennen kuin yleisöstä ehti kuulua vastalauseita; ”Valo. Valo on aina ollut meille Midgariassa pyhä asia. Se on aina loistanut sitä kirkkaampana, mitä tottelevaisempia, uhraavaisempia ja ahkerampia olemme olleet. Jonakin päivänä, kun olemme ahertaneet ja seuranneet pyhää polkuamme tar-peeksi, tulee suuri valo loistamaan kaiken elävän lävitse kirkkaampana kuin kirkkainkaan mieli, tullen takaamaan vielä meille kaikille yhteisen autuuden. Niin kuin huomaatte, uskojemme perimmäinen aate on siis sama, yhteinen ikuinen hyvä.” Kardinaali Vidaar piti jälleen tauon, anta-en viirusilmäisen katseensa kiertää väenpaljoudessa. Osa yleisöstä nyö-kytteli päätään ymmärtäväisesti. Kardinaali jatkoi tyytyväisenä, ääni maireana;
”Sielujemme siis täytyy, niin kuin teidänkin viisaassa uskossanne, olla pyyteettömiä ja ahkeria, jotta valon on mahdollista loistaa, eivätkä maailmanlaitojen pedot heräisi ja meitä turmioon syöksisi. Mustat ja itsekkäät sielut repivät vielä meitäkin kohti synkkyyttä, siksi kuuliainen, yhteisen hyvän eteen työskentely on sekä minun nähdäkseni, että tei-dänkin ylipappinne ja saarnaajienne mukaan erityisen tärkeää näinä, ehkä jopa viimeisen tuomion, aikoina.” Kardinaali levitti kätensä teat-raalisesti sivuilleen ja Abel Nesgesis astui hänkin kädet levällään lavan reunalle, paremmin nähtäville. Sitten kardinaali karjaisi juhlavasti;
”Siksipä tänään minä ilmoitan teille, että olemme vihdoin nähneet uskojemme hienoisten eroavaisuuksien lävitse ja ymmärtäneet, että au-tuuden valo ja pyhä ykseys ovat yksi ja sama asia!” Hän lopetti vetäen kätensä näyttävästi takaisin rinnalleen sydämensä päälle. Torin hiljai-suutta olisi voinut leikata veitsellä. Ihmiset näyttivät häkeltyneiltä ja pakkautuivat vieläkin lähemmäksi torin keskellä olevaa hirttokoroketta, kuullakseen varmasti jok’ikisen yksityiskohdan.
”Upeita uutisia, eivätkö olekin?” Abel Nesgesis jatkoi vahvalla ja vakaalla äänellä leveästi virnistäen. ”Pitkien neuvotteluiden tuloksena, Midgarian kardinaali Horus Vidaar osallistuu myös kanssamme Uhri-saarten uhrausseremoniaan, jotta he omassa maassaan pystyisivät pa-remmin valmistautumaan saman tulevan valoisan ykseyden alle, kuin me täällä Asgarheimissa. Tämä luottamuksen osoitus olkoonkin täten ensi askel kohti yhtenäistä Arkananmaata ja ikuista ihmisten rauhaa! Se totisesti on myös suuri harppaus kohti kokonaisvaltaista ja valoisaa yk-seyttä!” Hän mainosti, saaden viimein aikaan epämääräistä taputusta sieltä täältä hämillään olevasta väenpaljoudesta. Johannes huomasi, että väki sulloutui vieläkin tiiviimmäksi uhrikulkueen ja hirttokorokkeen ympärille ja hän oli jo varma, että torilla täytyi olla jo varmasti enem-män ihmisiä kuin koko kaupungissa oli asukkaita. Tilanne tuntui jok-seenkin piianaavalta, sillä tuore uutinen oli varmasti osalle isänmaalli-simmasta päästä oleville kansalaisille kova pala purtavaksi. Johannes toivoi, että väki ei sentään hurjistuisi mellakoimaan.
”Aivan, aivan.” Horus Vidaar tapaili vuorostaan rauhoittavas-ti. ”Tämä on suuri kunnia, niin minulle kuin edustamalleni valtakunnal-lekin. Minulle suoduin valtuuksin puhun nyt kuningashuoneemme Lois-teen nimissä.” Hän veti syvään henkeä ja polvistui suurin elein hiljaisen kuningasparin eteen. ”Arvon Asgarheimin kuningas ja kuningatar, minä Horus Vidaar ojennan teille tämän kultaisen omenan, joka symboloi maassamme luottamusta ja viisautta, merkiksi ja vakuudeksi kansojem-me tulevasta yhdistymisestä ja yhteisen tavoitteemme saavuttamiseksi annetuille tuleville ponnisteluille. Älköön mikään ikinä, koskaan tulko tämän uuden rauhanaskeleen tielle.” Vidaar painoi katseensa maahan ja ojensi kaapunsa uumenista kaivamaansa kultaista pientä lahjaa kohti kuningasparia. Kuningatar ojensi hennot kätensä ja otti lahjan vastaan kardinaalilta. Kuningatar katsoi omenaa hetken lumoutuneena, kunnes ojensi sen huohottavalle miehelleen. Nyt kuningas tarttui tärisevällä otteellaan omenaan, kiertäen laihat sormensa tiukasti sen ympärille. Kardinaali Vidaar väistyi sivuun, kuninkaan noustessa hitain liikkein istuimeltaan, kohottaen samalla kimaltelevaa omenaa kohti taivasta. Kuningas astui vielä yhden askeleen eteen ja suoristi selkänsä.
”Me olemme yksi!” Kuningas kähähti vanhuuttaan värisevällä, mutta kuuluvalla ja yllättävän vahvalla äänellä. Ensin hurrasivat ylipap-pi Abel Nesgesis ja Midgarian kardinaali Vidaar, mutta pikkuhiljaa suo-sionosoituksiin yhtyi koko tori, vaikka suurin osa yleisöstä näyttikin varsin häkeltyneiltä.
”En voi uskoa korviani. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä tarvit-sen ryypyn.” Kendorian tuhahti Johanneksen vierestä.
”Yllättävää kyllä, mutta tällä kertaa olen samoilla linjoilla kans-sanne mestari Gedwin. Huhhuh.” Henok mörähti Johanneksen toiselta puolelta.
”Samoin,” tokaisi Johannes, vaikka ei rehellisesti sanottuna ollut juuri ilmenneestä Midgarian ja Asgarheimin valtakuntien rauhansopi-muksesta oikeastaan mitään mieltä. Mutta siitä Johannes oli kiitollinen ja osin ihmeissäänkin, että heidän ympärillään massiiviseksi paisunut väkijoukko ei ollut alkanut rähinöimään.

Jo varhain seuraavana aamuna kulkue jätti valkoisen Rivenoirin kau-pungin taakseen, mukanaan lähes kaksinverroin rikkauksia sekä uhratta-vaa karjaa, kuin mitä heillä oli Edenistä lähtiessä ollut. Kirpeä pohjois-tuuli puhalsi vaimeasti, repien puista kellastuneeksi ehtineitä lehtiä ja vaikka osalla kulkijoista varmasti olikin lyhyestä vapaaillasta johtuvaa jomottavaa päänsärkyä, oli tunnelma korkealla syksyisen viileästä ilmas-ta huolimatta. Kulkue kiristi vauhtiaan ja maisemat muuttuivat kallioi-semmiksi ja karuimmiksi, matkan jatkuessa yhä pidemmälle itään, kohti Sodommian satamakaupunkia. Korkeat Syntivuoret, joille Asgarheimin valtakunnassa karkotettiin rikollisia, siinsivät synkkinä, kulkueen nähtä-villä kaukana pohjoisessa. Uhrikulkue jatkoi kuitenkin niistä välittämät-tä matkaansa kohti itää ja Sodommiaa, josta olisi enää lyhyt purjehdus-matka pyhille Uhrisaarille.
Johannes kosketti hellästi rintapanssarinsa alla olevaa hopeista sydäntä ja mietti mitä Sofia mahtoi tehdä juuri sillä hetkellä. Hän antoi ajatuksiensa vaeltaa niissä muutamissa valloittavissa hetkissä, joita oli ehtinyt Sofian kanssa viettämään. Kendorian ja Henok, jotka ratsastivat hänen vierellään, päivittelivät edelleen edellisillan poliittisia tapahtumia, mutta Johannes antoi sanojen kulkeutua tuulen mukana tietoisen mielen-sä ulottumattomiin. Kiivas keskustelu oli jatkunut lähes taukoamatta edellisillasta asti, jolloin kaartin miehet olivat tyhjentäneet melkein koko olutvaraston yöpymässään majatalossa.
”Minut on koko elämäni kasvatettu vihaamaan ja halveksimaan Midgarian tapaa hoitaa asioita sekä heidän alkeellista uskontoaan missä he luulevat, että pyhimykset tyytyvät heidän suhteensa vähempään. Ja nyt minun pitäisi yht'äkkiä hyväksyä se kaikki osaksi sivistynyttä valta-kuntaamme! Mikä ihmeen Valontuoja? Se samperin kardinaali Horus houraileva juonii aivan varmasti jotakin. Tämähän on pöyristyttävää!” Henok Nesgesis tuhisi nyrkillään ilmaa puiden, nyt niin kovaa, että ha-vahdutti Johanneksenkin ajatuksistaan.
”Tai sitten oma rakas ylipappimme, saanen huomauttaa. Meitä on petetty ja kansaa sumutettu, kun herrat ovat solmineet sopimuksia esiri-pun takana! Se, arvon prinssini, vasta pöyristyttävää onkin.” Kendorian huudahti vastaukseksi osoitellen sormellaan sohien kohti taivasta.
”Kuinka saatat sanoa noin, sinä barbaarimainen äpärä! Vakuutan sinulle, että Nesgesiksen suvun aikeet ovat aina olleet jaloimmista ja-loimpia ja kaikki päätökset on tehty sen mukaan, että tuollaiset kiittä-mättömät nulikat saisivat temmeltää ja pelehtiä mukavasti omassa oma-hyväisyydessään.” Henok tiuskaisi naama jo hieman punehtuen.
”Minä en ole äpärä, vaikka isäni onkin elämänsä uhrannut tämän maan ja sen hyvinvoinnin eteen! Sinä ja sinun jalo aatelisveresi, minä en syntyperää katsele, kun suolestan tuollaiset hienohelmat miekkakäteni antamalla oikeudella!” Kendorian rähisi, tarttuen jo miekkansa kahvaan.
”Antaa tulla, sinä kirottu munaton ja sontainen torakka!” Henok huudahti tulipunaisena, käsi niin ikään jo miekan kahvalla.
”Riittää!” Kaartin luutnantti Will Nimdoroso huudahti heidän edestään. Hän karautti Kendorianin ja Henokin väliin ja ärjyi; ”Te kaksi selvitätte riitanne jossakin muualla kuin täällä, tai minä järjestän teidät henkilökohtaisesti Syntivuorille tai seipään nokkaan, aivan oman valin-tanne mukaan.” Will katsahti vielä Henokia nopeasti ja lisäsi; ”Syntype-rään katsomatta. Kaartin palveluksessa ollessasi, olet sinäkin, prinssi Henok, minun alaiseni.” Sen sanottuaan hän oikaisi asentonsa satulas-saan ja ratsasti takaisin joukon kärkeen, vilkaisemattakaan Johannek-seen, josta Johannes oli kiitollinen. Henok ja Kendorian olivat valahta-neet molemmat valkoisiksi ja olivat vihdoin hiljaa.
”Näytätte aivan patsailta!” Johannes nauroi, jostakin syystä hive-nen hilpeällä tuulella. ”Ja ainakin kasvojenne värinvaihtelun perusteella voisitte olla veljeksiä.”
Matka jatkui hiljaisuudessa läpi kivikkoisten polkujen sekä laak-sojen ja Sodommian pienen rantakaupungin muurit alkoivat jo siintää horisontissa. Myöhäisen aamupäivän ilma oli tyyni ja Tuonen meren pauhu kantautui vaimeana Johanneksen korviin, jostakin heidän edes-sään kohoavan, tummanpuhuvan kaupungin takaa. Hän ei ollut elämäs-sään nähnyt vielä merta, kuin vain kerran aikaisemmin vuosia sitten, kun heille oli sotilasleirillä opetettu pikaisesti merenkäynnin perusteita. Meressä oli silti aina ollut Johanneksesta jotakin mystistä. Sen rauhalli-sessa liikkeessä ja aikaan katsomattomissa tyrskyissä. Hän oli aina ha-lunnut tietää mitä se kätki syvyyksiinsä ja minkälaisia kansoja sen takaa voisi löytyä, jos purjehtisi maailmanlaidalle asti ja vielä senkin yli. Aja-tus maailmanlaidasta ja sen mahdollisesta ylittämisestä tuntui kihel-möivältä Johanneksen mielessä. Olisiko se edes ylipäätään mahdollista? Ja mitä sieltä löytyisi? Pelkkää loputonta tyhjyyttä? Viimein, suuren ykseyden Silmän johdattaman uhrisaattueen marssiessa Sodommian korkeista porteista sisään, Johannes saattoi ajatuksiensa vauhdittamisek-si haistaa raikkaan suolaveden ja tuntea ihollaan viileän merituulen hen-käyksen.
Sodommian kaupunki oli kuin vastakohta siistille ja valkoiselle Rivenoirille. Se oli kauttaaltaan harmaa ja likainen. Hevoset ja miehet liukastelivat katuja peittävässä paskassa, kulkueen marssiessa hiljaisen kaupungin läpi. Ilotaloja näytti olevan jokaisessa kadunkulmassa ja kau-pungin asukkaista ainakin puolet vaikutti enemmän tai vähemmän hu-malaisilta, mutta meri-ilma tuntui kuitenkin raikkaammalta ja helpom-malta hengittää, kuin sisämaan ilma Edenissä.
Kulkue kulki rivakkaa vauhtia läpi kaupungin, kohti sen itäisellä laidalla sijaitsevaa satamaa. Harmahtavien talojen lomasta he näkivät korkeita tummia mastoja, jotka halkoivat hitaasti keinuen taivasta hei-dän edessään. Ne keikkuivat hiljalleen tuulessa ja niistä kumpuava vai-mea narina kaikui tiheään rakennetun kaupungin kivisissä seinissä. Kun saattue lopulta saapui satamaan, kuninkaan kaarti käskettiin nopein ko-mennoin suureen puolikaareen, turvaamaan kulkueen laivoihin nousu.
Uhrisaattuetta varten oli varattu kaksi suurta fregattia, jotka kei-nuivat vielä laitureihin köytettyinä äänettömästi, rauhallisessa illansuun mustassa aallokossa. Niiden laskusillat laskettiin hämmästyttävän ki-makkaäänisen Sodommian käskynhaltijan käskystä, joka kumarteli nyt vuolaasti laiturilla ylipappi Nesgesikselle, kardinaali Vidaarille sekä kuninkaalle ja heidän seuralaisilleen. Johannes seurasi silmäkulmastaan laiturin tapahtumia, seistessään muiden kaartilaisten kanssa tiukassa asennossa vartiorivistössä. Heidän ratsunsa jätettäisiin käytännön syistä Sodommiaan odottamaan heidän paluutaan saarilta. Ensimmäisinä etummaiseen laivaan astuivat prinssi Kain, kuningas ja kuningatar sekä ylipappi Abel Nesgesis ja hänen vieraansa, Midgarian kardinaali Horus Vidaar. Heitä seurasi itse uhrilahja ja uhrattava karja, jonka laivaan saaminen vaikutti erityisen työläältä, sillä eläimet olivat peloissaan, kun ne pakotettiin kepeillä huiskien pois kuivalta maalta. Seuraavaan fregat-tiin nousivat Asgarheimin lukuisat aateliset, jotka olivat maksaneet it-sensä mukaan uhrausseremoniaan. Kun heistä viimeinenkin oli noussut laivaan, marssi puolet saarnaajista etummaiseen ja puolet takimmaiseen fregattiin. Kaiken kaikkiaan laivoihin nousu sujui ennalta sovitusti hy-vässä järjestyksessä, kuin rasvattu.
Kun kaikki muu oli valmista, käskettiin lopulta myös kuninkaan kaarti laivoihin, saarnaajien tapaan puolitetusti. Johannes huomasi ilok-seen, että pääsi samaan fregattiin, kuin veljensä Jakoba ja ystävänsä Kendorian. Ainoa miinuspuoli oli, että se oli sama alus, jolla uhrikarja tekisi matkansa. Haju ja meteli olivat alkuun lähes sietämättömiä.
Viimein kaikki oli valmista ja pitkät laskusillat nostettiin sekä touvit katkaistiin, ja niin suuret fregatit irtautuivat hitaasti laitureista. Johannes nojasi laivan jykevään reunaan ja katseli, kun Sodommian oudon autio satama ja sen laiturilla huiskuttava käskynhaltija jäivät pik-kuhiljaa kauemmaksi. Hän tunsi aallokon voimistuvan ja viileän meri-veden pärskeet kasvoillaan, kun valtavan fregatin purjeet pullistuivat ja se käänsi kokkansa kohti Uhrisaaria. Hän tunsi jälleen olevansa hivenen enemmän elossa.

Kolmimastoinen fregatti halkoi vakaasti vastaan lyövää aallokkoa, kes-kipäivän harmauden kirkastuessa hiljalleen haaleaan huippuunsa. Yli-pappi Abel Nesgesis puristi lujasti komentosillan laitaa. Aalloissa kei-numinen oli aina saanut hänen vatsansa sekaisin.
”Saavutamme saaret siis illansuussa?” Hän kysyi vierellään seiso-valta komentaja Gerrosh Saigonilta, pitäen ilmeensä peruslukemilla, vellovasta vatsasta huolimatta.
”Kyllä herra.” Gerrosh murahti, ”Olemme täysin aikataulussa.”
”Loistavaa, pitäkää kurssi ja miehet työn touhussa, menen itse pitämään seuraa vieraallemme kuninkaan kajuuttaan.” Abel Nesgesis tokaisi ja suuntasi askelensa viitta hulmuten kohti komentosillan rappu-sia. Hän tuki itseään voimakkaasti vasten kaidetta, yrittäen pitää aske-leensa mahdollisimman vakaina ja vatsansa kurissa, kiiruhtaessaan mahdollisimman nopeasti kajuutan suojiin. Hän lukitsi sisälle päästyään kajuutan oven visusti takanaan. Kynttilöin valaistussa kajuutassa oli hämärää, mutta mukavan rauhallista. Kuningas ja kuningatar lepäsivät vaiti olevina tuoleissaan kajuutan perällä, ja Midgarian kardinaali Horus Vidaar istui mukavasti kajuutan toisessa päässä, katetun pöydän ääressä, mässäillen rasvaisella ruoalla sekä makeilla hedelmillä. Abel Nesgesis käski palvelijat tiehensä ja lysähti kardinaalin viereiseen nojatuoliin. Vatsaa kivisti ikävästi.
”Et näytä kovin hyvävointiselta ystävä hyvä,” Horus Vidaar virk-koi käsi rintansa päällä tervehdyksen merkiksi, samalla hyväntuulisesti maiskuttaen, suu täynnä rasvaisen rapeaa kyljystä.
”Merimatkat ovat aina olleet heikkouteni, onneksi olemme jo muutaman tunnin kuluttua päämäärässämme ja kaikki on muutenkin kaikin puolin sujunut suunnitelmien mukaan.” Abel vastasi niin ikään vasen käsi rinnallaan ja otti pitkän kulauksen povitaskustaan kaivamasta taskumatista.
”Sinun ei pitäisi juoda tuota tavaraa tuohon tahtiin. Sen vaikutuk-set ovat arvaamattomia suurella käytöllä.” Horus huomautti mässäilynsä ohessa, luoden merkitsevän katseen ylipapin taskumattiin.
”Ei, ei, ystävä hyvä, tämä ei ole aivan tavallista elämänlankee-musta. Tämä on aivan omaa rohtoani. Vatsani nimittäin tappaa minut.” Abel tokaisi kättään heilauttaen.
”Jahas! Tässä, ota viiniä mieluummin.” Horus hörähti naama vir-neessä ja ojensi viiniruukkua lähemmäs ylipappia. Pelkkä ajatuskin lämpimän makeasta viinistä sai Abel Nesgesiksen vatsan kouristelemaan entistäkin enemmän, joten hän vastasi;
”Ei kiitos, enköhän minä pärjää omine rohtoineni.” Abel veti sy-vään henkeä ja jatkoi ääntään madaltaen; ”Jos vakavasti puhutaan, niin enemmänkin minua huolettaa, että onhan kaikki järjestetty saarilla val-miiksi? Ja oletko sinä ystäväiseni valmis sinulle langenneeseen osaan? Silmä ei ole tyytyväinen, jos epäonnistumme tähän asti tärkeimmässä tehtävässämme.” Ylipappi vilkaisi nopeasti kuningasta, joka tuijotti tyhjäkatseisesti kohti kattoa, kuningattaren pyyhkiessä hellästi kuolaa hänen harmailta suupieliltään.
”Kaikki on valmisteltu huolellisesti ja tulee tapahtumaan juuri niin kuin on ennalta nähty ystäväiseni.” Kardinaali Vidaar virkkoi rau-hallisesti ja soi leveän hymyn vanhalle kuningattarelle, joka hymyili hennosti poissaolevana takaisin.
”Hyvä, mutta entäs teidän kuninkaanne, Lucius Loiste? Voimme-ko varmasti luottaa häneen? Kaiken on oltava kohdallaan, tehdessämme ratkaisevan siirtomme kohti uutta, Silmän näkemää Arkananmaan järjes-tystä.” Abel Nesgesis supatti virnistävälle kardinaalille, jonka poskipäät jo punoittivat railakkaasti viinistä.
”Kuninkaamme on tietämättömyydestään huolimatta mukana sopimuksessa koko sydämestään, johtaessaan Midgarian omaa, niin kutsuttua uhrikulkuettamme.” Horus Vidaar vakuutti käsi rinnallaan sekä silmää iskien ja kohotti maljaansa kohti kuningas Adamia, joka nyökkä-si vastaukseksi, ilmeisen tietämättömänä ympäristöstään.
”Kerta kaikkisen loistavaa, mutta nyt minun on käytävä makuulle, herätä minut, kun saavumme saarille ja rajoita sinäkin ystäväiseni juo-mistasi, alat olla hieman hiprakassa.” Valkokasvoinen Abel tokaisi nau-ravalle kardinaalille ja hoippui vatsaansa rutistaen kohti olkisänkyä ka-juutan perällä.

Johannes imi keuhkonsa täyteen raikasta meri-ilmaa, tähytessään hori-sonttiin, kohti koko ajan suurenevia Uhrisaaria. Ne olivat veret seisaut-tava näky harmaan päivänvalon viimeisessä, häivähtävässä valossa. Saaret olivat enimmäkseen vain teräviä kallioita, joita pisti esiin aaltojen tyrskeestä ja kuulosti siltä, kuin ne olisivat kuiskineet toisilleen tuulen vonkuessa niiden sammalisissa halkeamissa. Terävien kalliomuodostu-mien takaa kuitenkin pilkotti yksi suurempi, laakea saari, jonka ranta kasvoi kauttaaltaan kitukasvuista lehtipuuta, jotka heiluivat pehmeästi tasaisessa tuulessa.
”Pelottavan kaunista,” Jakoba kuiskasi huppunsa uumenista Jo-hanneksen vieressä.
”Ja kolkkoa, mutta rauhallista. Mitähän nuo puut kätkevät sisään-sä?” Johannes kysyi ajatuksissaan.
”Näet pian, siellä sijaitsee temppeli. Ykseyden pyhä temppeli. Se on rakennettu maan alle ja siellä me teemme uhrauksemme.” Jakoba vastasi tietäväisenä.
”Miksi uhraus täytyy tehdä täällä, piilossa ihmisiltä?”
”Jaa-a, se lienee Maailmanpyhimyksien tahto, joka johtuu josta-kin tuntemattomasta syystä, mitä sinun täytyy kysyä ylipapilta. Me saarnaajat olemme vain nöyriä ykseyden palvelijoita,” Jakoba naurahti ja jatkoi vakavammin. ”Mutta niin kuin tiedät, suurin osa ihmisistä ei tarkoituksellakaan edes tiedä niitä muinaisia nimiä, joilla Maailmanpy-himyksiä kutsutaan, sillä niitä ei ikinä lausuta julkisesti turhaan, jotta noita julmia olentoja ei manattaisi vahingossa esiin. Joten en suosittele vaivaamaan ylipappiamme moisilla kysymyksillä. Ja asiasta toiseen, olen muuten miettinyt paljon näkemääsi unta veli. Kerroit, että siinä oli vaaleita sekä punakaapuisia hahmoja.”
”Niin oli ja se oli myös todella todentuntuinen uneksi.” Johannes murahti kulmakarvat koholla.
”Meillä saarnajilla nimittäin, on uhrauksessa yllä punaiset kaavut, mutta saarilla elää käsittääkseni vanhempia saarnaajia, jotka ovat pyhit-täneet koko elämänsä täydellisesti Silmän palvelemiselle. He ovat aina valkoisissa kaavuissa, merkkinä henkisestä valaistumisestaan.” Jakoba kuiskasi.
”Niin?” Johannes kysyi, ymmärtämättä mitä Jakoba oikein ajoi takaa.
”Uhraamme enimmäkseen kultaa ja unessasi punakaapuiset hah-mot kaatoivat kultaa sinun päällesi.” Jakoba jatkoi.
”Entäs sitten?” Johannes kysyi tuntien kuinka hänen ihonsa alkoi jo nousta kananlihalle.
”Sitä vain, että unesi täsmää hyvin vahvasti tosielämään. Kehot-taisin siksi sinua olemaan tarkkana uhrauksessa, ehkä löydät sieltä mer-kityksen unellesi. Ja muuten, lähdettyämme Rivenoirista, muistin myös jotakin lisää haltialegendoista. legendoissa nimittäin mainitaan sivu-mennen niin kutsutuista enneunista.” Jakoba jatkoi, Johanneksen tuijot-taessa häntä silmät ammollaan. ”Enneunen kerrotaan olleen eräänlainen lahja tai voima, joka on vain joillakin, tietääkseni vain haltioilla, syn-nynnäisesti.”
”Väitätkö, että olen haltija? Mutta silloinhan sinäkin kai olisit?” Johannes kysyi selkäpii karmien.
”En väitä mitään, mutta alan tulla siihen päätelmään, että unesi ei ollut pelkkä uni. Tapahtuiko sinulle mitään tavallisesta poikkeavaa en-nen lähtöämme saarille?” Jakoba kysyi.
”Ei.” Johannes sanoi empien, mutta muisti sitten. ”Eikun odotas, isä juotti minulle jotakin kaartin karsinnoissa ennen viimeistä otteluani. Maku oli kitkerä, mutta tuntui kuin olisin saanut siitä ikään kuin voi-maa.”
Jakoba laski huppunsa ja katsoi Johannesta suu auki kysyvällä katseella suoraan silmiin. Eikö edes Jakoba tiennyt mitä isä oli mahta-nut juottaa hänelle.
”Pilaanko herkän hetken?” Kendorian huikkasi hyväntuulisesti heidän takaansa ja tarttui Johannesta ja Jakobaa olkapäistä. ”Siinä ne sitten ovat. Uhrisaaret. Saaret, jotka saavat veljesrakkauden puhkeamaan täyteen kukkaan.” Hän vitsaili.
”Mukava nähdä sinuakin uljas ykseydensoturi.” Johannes vastasi pakottaen kasvoilleen hymyn perinpohjaisesta säikähdyksestään huoli-matta.
”Entäs mitäs mieltä herra saarnaaja on, olemmeko valmiita kaik-kien aikojen suurimpaan uhraukseen?” Kendorian kysyi kepeästi.
”Emmeköhän me ole,” Jakoba sanoi melkein liiankin leveästi hymyillen. ”Mutta valmiudesta puheen ollen, minun on riennettävä val-mistautumaan muiden saarnaajien luo alakannelle. Pitäkäähän laivamme pinnalla, kunnes olemme perillä.” Hän lopetti ja katsahti vielä merkitse-västi Johannesta silmiin, vetäytyessään takaisin huppunsa suojiin. Sitten hän poistui.
”Veljesi on eriskummallisin saarnaaja, jonka olen nähnyt.” Ken-dorian tokaisi katsellessaan alakannelle rientävän Jakoban liehuvaa kaa-vun helmaa.
”Mikä saa sinut olemaan sitä mieltä?” Johannes kysyi mahdolli-simman rennosti, vaikka olikin edelleen lähes järkyttyneessä mielenti-lassa.
”Hän hymyilee silloin tällöin.”

Kolmimastoiset fregatit rantautuivat vaimeasti tömähtäen, päivän vaih-tuessa lopullisesti pimeäksi ja mustaksi yöksi, Uhrisaarten kallioisten huippujen keskellä. Punaisiin kaapuihin vaihtaneet, soihtuja kantavat saarnaajat astelivat ensimmäisinä, kuin lipuen, lehtipuiden peittämälle saarelle. Oli hiiren hiljaista. Punainen saarnaajarypäs järjestäytyi parijo-noon, sytyttäen myös rantaviivalle jonoon pystytetyt lyhdyt, jotka valai-sivat kuulaalla, lepattavalla valollaan hiljaa tuulessa kuiskivan saaren rantatörmän keskelle, puiden siimekseen johdattavan hiekkaisen tien. Seuraavaksi niin ikään punaiseen kaapuun pukeutunut ylipappi Abel Nesgesis johdatti hiljaisuuden keskellä itse uhrilahjan ulos aluksista. Rikkauksia notkuvia uhrivankkureita vetäviä härkiä ohjastamaan oli määrätty muutamia sotilaita kuninkaan kaartista ja uhrattava eläinkarja, joka koostui karitsoista ja vuohista, talutettiin lyhtyjen välissä kulkevalla tiellä odottavien saarnaajien huostaan. Uhrivankkurit järjestäytyivät jonoon saarnaajien parijonon keskelle ja kun jokaisella saarnaajalla oli talutettavanaan uhrieläin, astui maihin itse kuningaspari, prinssi Kainin tukemana. Myös he olivat pukeutuneet punaisiin viittoihin. He istuutui-vat pieneen, heitä varten valmisteltuun kahden härän vetämään koris-teelliseen vankkuriin jonon jatkeeksi.
Johannes oli määrätty turvaamaan kuninkaan sekä kuningattaren matkaa temppelille Henok Nesgesiksen kanssa, joten he asettautuivat täysissä haarniskoissaan kuningasparin vankkureiden molemmille puo-lin. Uhritemppeliin kulkevan saattueen perälle liittyi vielä Midgarian kardinaali Horus Vidaar sekä korkea-arvoiset aateliset, kaartin komenta-ja Gerrosh Saigonin johdattamina. Muut mukana olleet seuralaiset, pal-velijat ja loput sotilaat jäivät laivoihin kaartin luutnantti Will Nimdoro-son alaisuuteen, sillä uhrausta ei ollut tarkoitettu kaikkien silmille. Täy-dellinen yö laskeutui tuulessa kohisevan saaren ylle ja merituulessa hei-luvat puut loivat pitkiä varjoja rannalla odottavan seurueen päälle.
Kun kaikki oli valmista, käski ylipappi Abel Nesgesis temppe-lisaattueen liikkeelle. He lähtivät kulkemaan kapeaa, puiden välistä pil-kottavaa hiekkaista tietä syvemmälle saaren uumeniin. Syvällä metsän siimeksessä, minne rannan lyhtyjen valo ei enää yltänyt, liikkuvat varjot liukuivat puiden rungoissa kulkueen mukana, saarnaajien kantamien soihtujen hämärässä valossa.
”Saatiin kaartin paras nakki.” Henok kuiskasi kuninkaan vankku-reiden takaa Johannekselle, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa sy-vemmälle metsään.
”Kuinka niin?” Johannes supatti takaisin jännittyneenä, katse kiinnittyneenä heidän edessään marssivan prinssi Kainin selkään.
”Saamme nähdä itse uhrauksen aivan lähietäisyydeltä.” Henok vastasi ja vinkkasi silmää, leveä virne kasvoillaan. Johannes tyytyi hy-mähtämään takaisin. Häntä harmitti hieman, että Kendorian oli jätetty vartioimaan fregatteja, niin kuin suurin osa kaartin miehistä. Olisi ollut mahtavaa todistaa uhrausta parhaan ystävän kanssa, mutta toisaalta Jo-hanneksen jännitys alkoi pikkuhiljaa kaikesta huolimatta muuttua oras-tavaksi innostukseksi, heidän tunkeutuessa yhä syvemmälle Uhrisaaren sisuksiin. Hän saisi nähdä paljon puhutun ja mystisen uhrauksen yksey-delle, uhrauksen jota sai vuosittain todistaa vain kourallinen Asgarhei-min kansalaisista. Vaikka uskonto ei koskaan ollut ollut lähellä Johan-neksen sydäntä, tunsi hän aistiensa terävöityvän ja sykkeensä nousevan, suhteellisen harvalukuiseen saattueeseen kuulumisen riemusta.
Ikuisuudelta tuntuneen kävelyn jälkeen he saapuivat avaralle au-kiolle, joka oli ympäröity suurin pilarein, joiden lohikäärmeiden päiksi kaiverretuista päistä pilkotti palamattomien soihtujen päitä. Saarnaajat sytyttivät pilareiden soihdut yksitellen omillaan ja pikkuhiljaa kasvava roihuava valo valaisi koko aukion. Liekit paljastivat aukion keskellä olevan vaatimattoman kivisen temppelin heidän edessään, jonka halkeil-leeseen etuseinään oli kaiverrettu suuri ja koristeellinen ykseyden aina valvova Silmä. Silmä näytti leiskuvan soihtujen kirkkaassa valossa ja kun sitä katsoi, Johanneksesta tuntui kuin se olisi katsonut suoraan hä-nen lävitseen, nähden hänen syvimmätkin salaisuutensa. Silmä-kaiverruksen alapuolella oli pieni ja sysipimeä kaareva aukko, joka johti syvälle temppelin uumeniin, ilmeisesti maan alle. Onkalon suu oli ym-päröity valkoisena hohtavalla riimukirjoituksella kielellä, jota Johannes ei tunnistanut. Ylipappi Abel Nesgesis käveli hitaasti aukon suulle ja levitti kätensä.
”Yksi heitä hallitsee, erilleen kahlitsee. Yksi heissä pelon näkee ja syöksee heikot tuonen ikeen. Maassa Arkanan, yksi valvoo ain', ei ar-moa tunne lain. Jos jo pedot saapuneet on ja ei toivoa näy, niin sisään käy ja luovu kaikesta vuoksi suuremman, annan sinulle elämän parem-man.” Ýlipappi luki riimukirjoituksen hyytävällä äänellä. Hän viittoi Midgarian kardinaalin, Horus Vidaarin luokseen ja otti käteensä soihdun lähimmältä saarnaajalta.
”Seuratkaa.” Abel Nesgesis sihahti astuessaan kardinaali Vidaarin kanssa mustasta aukosta sisään. Prinssi Kain seurasi sanaakaan sanomat-ta viitta hulmuten heidän kannoillaan. Huppupäiset, uhrieläimiä talutta-vat saarnaajat astuivat sisään seuraavina, hiljaisena, soihtujen valoa kantavana helminauhana. Johannes ja Henok auttoivat kuninkaan ja kuningattaren alas vaunuistaan ja valmistautuivat astumaan temppeliin saarnaajien vanavedessä. Kuninkaan askeleet olivat vaivaisia ja hän tukeutui lähes koko painollaan Johanneksen käsikynkkään.
”Tilinteon hetki. Silmän huomaan, olkaa te minua vahvempia.” Vanha kuningas lausui hourailevasti heidän astuessa sisään temppeliin. Johannes katsahti Henokia, mutta tämä katsoi ilmeettömänä suoraan eteensä. Ilmeisesti harmaahapsisen kuninkaan sekavat puheet olivat tuttua käytöstä kuningatarta taluttavalle Henokille.
He lähtivät kulkemaan hitaasti oviaukosta alkavaa pitkää tunk-kaista onkaloa eteenpäin ja Johannes kuuli takaansa, kun rikkauksia kantavat vankkurit sekä loput uhriseurueesta seurasivat heitä sisään temppelin uumeniin. Heidän askeleidensa kumeat äänet kaikuivat vai-measti alaspäin viettävän käytävän kiviseinistä. Jostakin pitkältä kajasti pieni piste haalean keltaista valoa.
Tärisevä kuningas rutisti yhä tiukemmin Johanneksen panssaroi-tua kättä, kulkueen jatkaessa matkaansa onkalossa syvemmälle maan uumeniin. Kuningas läähätti raskaasti, ja Johannesta alkoi jo huolestut-tamaan, jaksaisiko vanhus edes perille asti. Juuri kun kalman kalpean kuninkaan vapisevan käden ote alkoi herpaantua, Abel Nesgesis pysäytti kulkueen, onkalon seinässä olevan, matalan ja raihnaisen puuoven koh-dalle.
”Saarnaajat, olkaa hyvät.” Hän sanoi hiljaa, osoittaen kädellään pientä vaatimatonta ovea. Etummaiset saarnaajat avasivat narisevan oven hitaasti ja astuivat hiljaa sisään. Ovesta purkautui onkaloon kuvot-tava löyhkä, joka sai saarnaajien taluttamat eläimet vauhkoontumaan. Huppupäiset saarnaajat käsittelivät uhrieläimiä kuitenkin kokenein ottein ja saivat raahattua jokaisen vastaan pullikoivan vuohen sekä karitsan sisälle, niille ilmeisen vastenmieliseen sivuhuoneeseen. Viimeinen hup-pupäinen saarnaaja sulki oven huolellisesti perässään, eikä Johannes ehtinyt harmikseen nähdä, mitä karmeuksia haiseva huone mahtoi pitää sisällään, jonne myös hänen veljensä oli juuri astunut sisään.
”Jatketaan.” Abel Nesgesis sihahti ja käännähti Horus Vidaarin kanssa kannoillaan kohti sameaa keltaisen valon lähdettä onkalon pääs-sä. He jatkoivat taivaltaan läpi synkän käytävän vielä hetken, kunnes saapuivat sen päähän, keltaisen kajastuksen lähteelle. Heidän edessään kohosi korkea holvikaari, jonka lakipistettä koristi jälleen Silmä. Kaaren takana avartui keltaisessa valossa kylpevä suuri sali. Ennen kuin he ehtivät sisään, kuningas Adam Nesgesiksen voimaton ote kuitenkin lipe-si Johanneksen käsikynkästä ja hän lyyhistyi polvilleen maahan henke-ään haukkoen. Kuningatar Eva kyyristyi salamana miehensä vierelle, silittämään huolestuneena tämän nopeasti kohoilevaa selkää. Muu seu-rue heidän takanaan pysähtyi toisiinsa törmäillen.
”Kuningas. Herrani!” Johannes sanoi kauhuissaan toivoen, että ei joutuisi edesvastuuteen huonosta tuuristaan, kuolevan kuninkaan hen-gestä vastuullisena. Abel Nesgesis syöksähti nopeasti paikalle sysäten suu ammollaan seisovan Johanneksen sivummalle.
”Minä hoidan tämän. Nouskaa kuninkaani, olemme melkein peril-lä. Ei enää kauan, jaksakaa vielä hetki herrani.” Ylipappi sanoi kiven kovalla äänellä riuhtaisten vaikeroivan kuninkaan takaisin pys-tyyn. ”Olet pian täyttänyt velvollisuutesi. Isä.” Hän vielä lisäsi hiljaa supattaen ja leveästi virnistäen. Johannes vilkaisi Henokia, mutta tämä vain kohautti olkapäitään vastaukseksi. Ylipappi talutti huojuvan kunin-kaan valoa tulvivasta holvikaaresta sisään, Midgarian kardinaali Vidaar ja itkunsekainen kuningatar kintereillään.
”Tule,” Henok kuiskasi Johanneksen vierestä, prinssi Kaininkin jo astuttua heidän editseen holvikaaren ali. Henok seurasi Johanneksesta välittämättä isäänsä sisään saliin. Paikalleen jähmettynyt Johannes säp-sähti ajatuksistaan ja sai kuin saikin jalkansa toimimaan. Hän asteli, sydän jännityksestä ja säikähdyksestä hypähdellen, raskain askelin He-nokin perässä valoon.

Luku 5: Uskon uhrit

Onkalon päässä oleva, keltaista valoa loistava luola, tai oikeastaan sali, oli valtava. Se oli ympyrän muotoinen ja sen valkoisia seiniä tukivat korkeat ja koristeelliset kivipilarit, jotka kohosivat korkealle kupolimai-seen kattoon asti. Kellertävä valo oli peräisin katosta roikkuvista, kym-menistä vahvojen kettinkien varassa olevista hopeisista ja timantein koristelluista kattokruunuista, joissa paloi varmasti tuhansia paksuja kynttilöitä. Johannes huomasi miettivänsä, kuka ne oli oikein mahtanut sytyttää? Kynttilöiden keinuvat liekit valaisivat tilan kauttaaltaan ja heijastelivat kirkkaina luolan perällä olevasta kultaisesta alttarista, jonka takana olevaa seinää koristi suuri verenpunainen, Silmää esittävä kulta-reunuksinen taulu. Alttarin edessä lattialla oli ammottava aukko, josta huoneeseen leijaili hiljalleen sakeaa, imelän hajuista savua. Jännittynyt Johannes huomasi kauhukseen salin lattian olevan kauttaaltaan musta-valkoista ruudukkoa, juuri niin kuin lattia hänen unessaan.
”Nopeasti, kaikki paikoillenne, meillä ei ole paljon aikaa.” Yli-pappi Abel Nesgesis sihahti olkansa takaa ja alkoi tempoa pystyssä pite-lemäänsä kuningasta kohti kultaista alttaria. Kardinaali Vidaar tarttui puolestaan kuningattareen, seuraten ylipapin rientoa.
”Tule, meidän on pysyttävä kuninkaan vierellä”, Henok kuiskasi Johannekselle. He seurasivat rivakoin askelin kuningasta raahaavaa Abel Nesgesistä alttarin eteen, imelältä tuoksuvaa savua tupruttavan aukon viereen. Johannes yritti nähdä savun läpi mitä aukko piti sisällään, mutta huomasi vain harmikseen, että savu oli aivan liian paksua, jotta siitä olisi nähnyt läpi. Rikkauksia notkuvat uhrivankkurit, joita vetäneet härät oltiin ilmeisesti jätetty ulkopuolelle, kärrättiin nyt kuuden kaartilaisen toimesta tasaiseen riviin, lattiassa olevan aukon toiselle puolen ja ko-mentaja Gerrosh Saigon ohjasi silmät pyöreinä ympärilleen katselevat aateliset keskelle kammiota, siistiin neliömuodostelmaan prinssi Kainin taakse. Jostakin maan uumenista kuului matalaa ja hiljaista hyminää, joka resonoi aavemaisen väreilevästi kattokruunuista.
Uhrisalissa oli tukahduttavan kuuma ja Johannes tunsi hien noru-van haarniskansa sisällä, mutta piti kasvonsa ilmeettöminä tuskaisesta hikoilustaan ja hermostuksestaan huolimatta. Johannes huomasi ihonsa nousevan kuumuudesta huolimatta kananlihalle, kammion aavemaisessa keltaisessa valossa, pulputtavan aukon edessä. Jälleen Johanneksen huomaan sysätty kuningas yski ja köhi raskaasti hänen vierellään, mutta pysyi ainakin toistaiseksi pystyssä. Kuningatar näytti itkevän äänettö-mästi.
Abel Nesgesis veti verenpunaisen kaapunsa huppua entistä ki-reämmälle ja kaivoi viittansa uumenista hopeisen pikarin, jonka nyt asetti huolellisesti keskelle kullanhohtoista alttaria. Pikarin pohjasta kuulunut vaimea kolahduksen kaiku sekoittui kammion hiljaisuuteen ja maan uumenista kuuluvaan hyytävään hyminään. Ylipappi asettui suu-ren, punaisen Silmän alle ja kääntyi kohti yleisöään.
”Uhraamme vielä kahdelle tyydyttymättömälle Maailmanpyhi-myksille, jotta maailmanlaitojen pedot ja niiden johtaja pysyisivät vast-edeskin aisoissa. Sekä Silmälle, joka on sisällämme, ja ykseydelle joka on meidät tältä kaikelta vielä pelastava. Me olemme vielä jonakin päi-vänä yksi.” Hän lausui kuuluvan selvällä äänellä käsi rinnallaan ja viit-toi kardinaali Vidaarin luokseen alttarin taakse. Kyttyräselkäinen Vidaar asteli askelet kumisten ylipapin luokse, hänen pienten viirusilmiensä poukkoillessa villisti hiippalakin suojista. Kun Vidaar asettui Abel Nes-gsiksen viereen, ylipappi aloitti jälleen saarnansa; ”Me olemme nyt yksi, enemmän kuin koskaan. Yhdessä naapurivaltio Midgarian kanssa me olemme tekevä Arkananmaista jälleen yhden. Olemme tekevä historiaa. Sillä niin on nähty ja niin on tapahtuva maassa Arkanan, joka ykseyden kehto on. Suorittakaamme ensimmäinen uhraus.” Hän lopetti ja painoi sormuksilla vuoratut sormensa ristiin. Ensimmäinen kullalla täytetty vaunu tuotiin savuavan rei'än reunalle ja sitä työntäneet kaksi sotilasta jäivät seisomaan asentoon, valmiina tyrkkäämään kärryn käskystä sihi-sevään aukkoon. Vaimea hyminä tai humina, joka kiersi kammiota, tun-tui voimistuvan Johanneksen korvissa, mutta kukaan muu ei ainakaan näyttänyt välittävän siitä.
”Kuule meitä oi suuri Bobhamet, hedelmällisyyden ja maailman tasapainon ruumiillistuma! Anna meidän lisääntyä yhä väkevämmällä voimalla ja ykseyden tieltä väistyessäsi, jätä meille kyky eroottiseen nautintoon! Sulje meidät syleilyysi, tartuta meihin halusi ja laske meihin siemenesi, niin Silmä vapauttaa sinut!” Ylipappi kailotti suu vaahdos-sa. ”Nyt! Kaatakaa se! Antakaa kovan työmme tuottaa tulosta!” Hän huusi kahdelle kaartilaiselle, jotka työnsivät pitelemänsä kärryt savun peittämään onkaloon. Ne rämisivät ja kolisivat pudotessaan ja räsähtivät äänekkäästi, osuessaan rei'än näkymättömissä olevaan pohjaan. Savu lehahti tulenpunaiseksi ja sitä purkautui aukosta sellaisella paineella, että se muodosti korkean, kattoon ulottuvan patsaan. Savu hohkasi ym-päristöönsä kuumuutta, mikä sai Johanneksen tuntemaan olonsa entistä-kin tunkkaisemmaksi, ja niin ilmeisesti myös kuninkaan, joka valahti maahan toisen polvensa varaan. Uhrausta seuraavat, säikähtäneen näköi-set aateliset kavahtivat yhtenä massana kauemmaksi. Jostakin kuulunee-seen, huohottavaksi muuttuneeseen huminaan sekoittui vaimeaa rummu-tusta.
Sankasta ja imelän hajuisesta, punertavasta savupatsaasta astui esiin ihminen tai olento, jonka vertaista Johannes ei ollut ennen nähnyt. Mustakaapuinen hahmo oli ainakin kaksi päätä normaalia miestä pidem-pi ja sen hupun uumenista pilkotti esiin kuolleen vuohen pää. Se katseli ympärilleen elottomilla mollosilmillään ja sen musta kaapu kylpi tuo-reessa veressä. Veressä, jota valui sen viitan helmoista pitkinä noroina kiiltävälle ruutulattialle. Otus mylvi äänekkäästi pyörähdellessään ympä-riinsä, näyttäen nauttivan sekasorrosta, mitä se sai aikaan paikallaoli-joissa. Pieni osa paikalla olleista aatelisista jopa ryntäsi huutaen ja kir-kuen ulos kammiosta, komentaja Saigonin käskyistä huolimatta. Olento ei näyttänyt piittaavan, vaan kääntyi kohti alttaria sekä polvilleen vajon-nutta kuningasta. Sen sieraimista tuprusi vielä savua ja se liikkui hitain, laahaavin askelin lähemmäs. Johannes joutui keräämään kaiken mielen-voimansa, pysyäkseen paikallaan kuninkaan rinnalla.
Mustakaapuinen olento laahusti tärisevän kuninkaan eteen, tarttui tätä kauluksesta ja alkoi raahaamaan kohti kultaista alttaria. Johannes saattoi haistaa tuoreen veren, mustan kaavun hipaistessa hänen har-tiasuojustaan. Suojukseen jäi märkä, kiiltävä tahra, joka kimmelsi pu-naisena salin lepattavassa valossa.
”Herrani Bobhamet, juotathan meille meidän haluttomuuden syn-timme palavana kiimana takaisin.” Ylipappi Nesgesis sanoi vakaalla äänellä ja ojensi alttarilla olleen hopeisen pikarin olennon karvaisiin kouriin. Bobhamet nosti heiveröisen kuninkaan rivakasti pystyyn yhdel-lä kädellä, niin että tämän jalat nousivat muutaman tuuman irti lattiasta. Se painoi pikarin kaapunsa sisään kurkulleen ja sen sieraimista syöksyi savua, mutta se ei irrottanut otettaan kalman kalpeasta kuninkaasta, joka vaikeroi vaivalloisesti tiukassa kuristuksessa. Hopeinen pikari oli täynnä tummaa, tuoretta verta, kun Bobhamet nosti sen pois kurkultaan ja ojen-si pikarikätensä kohti kattoa. Verta läikkyi pikarin reunuksien yli, Bob-hametin laskiessa sen kuninkaan värittömille huulille, pakottaen tämän suun auki. Kuningas Adam Nesgesis tärisi ja ääntelehti Bobhametin väkevässä otteessa voimakkaasti, mustan paksun nesteen valuessa hänen suupielistään rinnuksille. Johannes oli jo vaistomaisesti tarttumassa miekkaansa, mutta Henok nappasi kiinni hänen ranteestaan. Johannes ei voinut kuin katsoa sivusta kärsivää kuningasta, jonka kasvot alkoivat jo sinertää.
Kun pikari oli tyhjä, Bobhamet irrotti viimein otteensa ja sätkivä kuningas rojahti kovaa tömähtäen veriselle lattialle. Bobhamet tyrkkäsi pikarin takaisin ylipapin ojennettuihin käsiin, töytäisi itkevän kuningat-taren tieltään ja laahusti takaisin sinne mistä oli tullutkin. Punaiseen savuun. Savupatsas hälveni vähitellen Bobhametin mentyä ja rumpujen lyönti lakkasi. Imelä haju ja vaimea humina jäivät.
”Järjestys saliin! Ei ole mitään pelättävää, enää kaksi uhrausta jäljellä.” Ylipappi huudahti toisiinsa törmäileville, paniikkiin ajautuneil-le aatelisille. Järjestys palautui vähitellen komentaja Saigonin sekä prinssi Kainin rauhoitellessa hätääntyneimpiä paikallaolijoita. Johannes huomasi itsekin vapisevansa ja hengityksensä kiihtyneen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä kaikella mielenvoimallaan ja riensi Henokin kanssa aut-tamaan kyökkivää kuningasta takaisin jaloilleen.
”Jatkakaamme rituaalia!” Abel Nesgesis huikkasi alttarin takaa. Johannes keräsi rohkeutensa, varautuakseen kaikkeen mahdolliseen, mitä höyryävästä aukosta saattoikin seuraavaksi tulla. Samoin teki il-meisesti kuningas, sillä hänen olemus oli hivenen voimakkaampi, kuin ennen verenjuomista, vaikkakin kuninkaan selällään olevat silmät olivat tyhjääkin tyhjemmät. Seuraava uhrikärry tuotiin uhrausaukon suulle ja edellisen vankkurin kaataneet kaartilaiset marssivat takaisin rivistöön. Ylipappi rukoili kuuluvasti jo seuraavaa Maailmanpyhimystä;
”Kuule meitä, oi suuri Pandhordin, sodan ja vallan ruumiillistuma! Ykseyden tieltä väistyessäsi tee meistä valtiaita, mutta sammuta kunni-anhimomme Silmän ilmestyessä eteemme tuomion ja turvan antajana. Aseista meidät rohkeudella, lujita tahtomme kunnialla sekä johda meidät voittoon!” Seuraava uhrivankkuri työnnettiin savuavaan aukkoon ja sekin rämisi ja kolisi matkallaan alas, kunnes tömähti vaimeasti kajahta-en saavutettuaan onkalon pohjan. Punertava savu alkoi jälleen pikkuhil-jaa paksuuntua ja rumpujen kumina alkoi taas. Aatelisto kavahti yhtenä joukkona kauemmaksi, kun savu nousi taas korkeaksi patsaaksi, niin että kattokruunut helisivät. Savusta astui jälleen esiin jotakin, mutta se ei ollut mitään edellisen kaltaista. Ei, esiin astunut, ilmeisesti Maail-manpyhimys Pandhordin, oli nainen. Alaston, kaunis nainen. Nainen oli pitkä, hoikka ja nuori, ja hänen platinan vaaleat hiuksensa ulottuivat ainakin puoliselkään, mutta hänen kasvojaan peitti pääkallomainen mas-ki. Nainen piti ohuissa käsissään hopeista lipasta ja tanssahteli lantio keinahdellen savupatsaan edessä.
”Oi kaunis Pandhordin, ota vastaan lahjamme ja anna meille vas-tineeksi valtaa voittaa itsemme suuren ykseyden edessä!” Ylipappi huu-si. Pandhordin käännähti ylipapin huudosta huolimatta kohti prinssi Kainia ja sipsutti tämän eteen. Paikallaolijoiden katseet seurasivat naista herkeämättä, rummutuksen kiihtyessä jälleen taustalla. Prinssi Kain kavahti askeleen taaksepäin. Nainen puhui;
”Vallanperijä, tarvitsen sinulta jotakin erityistä, jotakin rakasta, jotakin arvokasta, jotakin mistä et haluaisi luopua, mutta sinun on pak-ko. Suuremman hyvän ja ykseyden eteen.” Pandhordinin ääni tuntui kumpuavan kammion seinistä ja ainakin Johannes kuuli sen enemmän-kin päänsä sisällä, kuin korvillaan. Prinssi Kainin katse näytti tyhjältä, hänen irroittaessa vapisevin käsin paksun sormuksen vasemmasta nimet-tömästään, jota koristi Nesgesiksen suvun vaakuna. Hän ojensi sen Pandhordinin avoimeen lippaaseen. Sormus kilahti heleästi lippaan poh-jalle, ja Pandhordin kääntyi kannoillaan kohti alttaria.
”Aistin vielä vallanhimoa ja vihaa. Sen on sammuttava.” Naisen ääni sanoi. Pandhordin harppoi pitkin askelin alttarin päälle ja näytti nuuhkivan ilmaa, kiemurrellen eroottisesti ympäri alttaria.
”Haistan petturuuden, haistan ahneen itsekkyyden. Vaadin siitä korvauksen. Vaadin maksuksi jotakin viatonta ja puhdasta.” Pandhordin sihisi ja katseli vuorotellen ylipappi Nesgesistä ja kardinaali Vidaaria. Samassa kuninkaan vapisevat jalat antoivat periksi ja hän oli kaatua päistikkaa selälleen. Johannes tarrasi vaistomaisesti kuningasta rinta-muksesta ja laski tämän varovasti maahan. Pandhordinin katse liimaan-tui heihin ja se laskeutui alttarilta, lipuen kohti Johannesta. Johanneksen sydän hypähti kurkkuun.
”Oo, nuori soturi, jonka vahvat käsivarret pitelevät pyyteettömästi sairasta johtajaanne. Tapa hänet, Johannes Nimdoroso ja annan sinulle valtaa ja rikkauksia sekä kaiken mitä olet ikinä elämältä toivonut. Teen sinusta kaltaiseni. Teen sinusta vertaiseni. Hänet on kuitenkin jo Bob-hametin vuodattamalla verellä, Silmän nimeen kuolemaan tuomittu. Tapa hänet.” Naisen sanat kaikuivat Johanneksen päässä. Sekavakatsei-nen kuningas yski vaimeasti hänen otteessaan henki rohisten. Johannes keräsi rohkeutensa, irrotti varovasti otteensa kuninkaasta ja nousi jaloil-leen.
”Mitä sinä haluat minusta?” Johannes kysyi katse sumeana, ääni väristen.
”Olet vielä puhdas, tule minulle mieheksi. Yhdessä me voimme hallita tätä maailmaa. Annan sinulle kaiken, teen sinusta pyhimyksen. Annan sinulle itseni.” Pandhordin kuiski Johanneksen korvaan ja hieroi alastonta kehoaan Johannesta vasten. Kiinteiden, terhakoiden rintojen nännit hipoivat Johanneksen rintapanssaria ja pitkät hoikat sormet hive-livät hänen kaulaansa. Johanneksen silmissä sumeni ja hän tunsi kiihot-tuvansa. Hän tunsi lämpimän kosketuksen ihollaan ja haistoi makean sekä raikkaan parfyymin, jonka tuoksu oli huumaava. Johannes tunsi itsensä vahvaksi, mutta samaan aikaan voimattomaksi, tuon mystisen, kauniin olennon syleilyssä.
”Ei,” Johannes mumisi.
”Oletko varma? Sinun ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Saisit kaiken, eläisit ikuisesti.” Pandhordin supisi ja raotti maskiaan, paljasta-en pulleat huulensa. Kostean kiihkeä suudelma tuntui lämpimältä Jo-hanneksen hikisellä kaulalla.
”Ei!” Johannes huudahti kavahtaen askeleen taemmas.
”Sinä todella olet puhdas. Johannes Nimdoroso, ihmisen poika.” Pandhordin sanoi kylmästi, käsi vielä Johanneksen kaulalla. Hennot sormet sivelivät Johanneksen ihoa vielä hetken, kunnes osuivat ohueen kettinkiin. Kettinkiin, joka kannatteli hopeista sydäntä. Käsi puristui kettingin ympärille ja Pandhordin repäisi sydänriipuksen Johanneksen rintapanssarin uumenista. Kettinki katkesi.
”Tämä olkoon maksuni. Puhdasta ja viatonta.” Nainen sanoi ja sulki hopeisen riipuksen lippaaseensa. Rummut vaimenivat ja Pandhor-din lipui takaisin savupatsaan uumeniin.

Johannes tuijotti eteensä tyhjällä katseella. Kammion humina soi hänen korvissaan. Muuten oli hiiren hiljaista, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Savupatsas oli hälventynyt jälleen rauhalliseksi höyryksi aukon yläpuo-lella.
Johannes kuuli kuninkaan yskivän rajusti. Hän käänsi katseensa ja näki Kardinaali Vidaarin auttavan horjuvaa kuningasta takaisin jaloil-leen, Henokin rauhoitellessa punaiseen viittaansa itkevää kuningatarta. Ylipappi aloitti jälleen puheensa, josta Johannes ei saanut sekavuudel-taan mitään selvää, aatelismassan seisoessa hievahtamatta aloillaan kammion toisessa päässä. Jokin kimmelsi Johanneksen silmäkulmassa, kardinaalin hihassa.
”Ei!” Johannes huusi jälleen. Kirkkaanpunainen veriryöppy suihkusi kuningas Adam Nesgesiksen kurkusta, leviten nopeasti lammi-koksi ruudulliselle lattialle hänen allaan. Kultainen omena kierähti ku-ninkaan viitan alta veriselle lattialle, värjäytyen tummanpunaiseksi. Johannes tempoi miekkaansa huotrasta, liukastellessaan kuninkaallisessa veressä Vidaarin perään, mutta kardinaali oli ehtinyt jo tuuppaamaan Henokin sivuun ja kaappaamaan kirkuvan kuningattaren tiukkaan ottee-seensa, perääntyen nyt veitsi tämän kurkulla.
”Kuule minua oikea herrani, ja ainoa, jonka tarvitsemme!” Vidaar karjui. ”Suoritan sinulle uhrauksen, jonka vertaista et ole ennen saanut. Teen sen Midgarian valtakunnan, jolle olet ollut aina ainoa oikea juma-la, nimeen ja annan sinulle sinistä verta! Jaloa verta! Anna meille valosi, oi suuri Valontuoja! Herrani Ferucil!” Kardinaalin mielipuolinen huuto kaikui kammion seinissä, hänen pudottautuessaan höyryävään aukkoon kirkuva kuningatar Eva tiukasti otteessaan.
Kammiossa ujeltava humina yltyi äärimmilleen, korvia vihlovaksi vihellykseksi. Johannes jähmettyi sydän pamppaillen Henokin viereen, sillä he eivät voineet muuta, kuin vain tuijottaa savuavaa aukkoa, jonka syövereihin kardinaali oli juuri kuningattaren kanssa kadonnut. Viheltä-vän äänen mukana kammiossa alkoi tuulla kovaa ja kattokruunujen tu-hannet kynttilät lepattivat villisti, kunnes sammuivat kokonaan. Seurasi sekasorto. Säkkipimeydessä kuului hätääntyneiden ihmisten huutoja ja tömähdyksiä, heidän törmäillessä toisiinsa.
”Minä olen ainoa todellinen herranne! Silmä tuntee minut nimellä Ferucil ja olen ikuisen autuuden- ja Valontuojanne. Kuka kutsuu minua, elämänantajaa ja kuolonluojaa? Minä olen alku sekä loppu ja maistan veren, jonka olette kurkkuuni kaataneet. Haistan kuitenkin pelon, jonka vallassa olette. Mitä niin pelkäätte, että minua verellänne juotatte?” Sanoi kirkas ja voimakas ääni, joka tuntui Johanneksesta kuuluvan enemmänkin syvältä hänen oman päänsä sisältä.

Lucius Loiste oli mahtava kuningas. Hänen kansansa rakasti häntä ja hän oli nostanut Midgarian valtakunnan talouden aivan uudelle tasolle viimeisten kahdenkymmenenkahden, haltiasotia seuranneiden vuosien aikana. Hän oli nuoruudessaan johtanut Midgariaa ihmisten sodassa haltioita vastaan voitokkaasti Arkananmaiden suurissa haltiasodissa, ja tuonut näin suurta kunniaa myös sukunsa; Loisteen huoneelle. Hän oli nähnyt paljon pitkän elämänsä aikana sekä varmistanut ja vakiinnuttanut sukunsa paikan Midgarian valtaistuimella. Lucius ei ollut ylpeä kaikista tekemistään sopimuksista ja toimistaan kuninkaana, mutta mielestään hän oli aina toiminut kunniakkaasti, ajatellen kansansa sekä oman su-kunsa parasta. Vaikka Luciuksen nuoruuden voimat olivatkin alkaneet vanhemmiten karista ruumiista, päivittäisestä raskaasta harjoittelusta huolimatta, hän tunsi itsensä vielä elinvoimaiseksi ja terveeksi, korkeas-ta, kuudenkymmenenkuuden vuoden iästään huolimatta. Lucius oli päät-tänyt kardinaali Vidaarin rohkaisemana tehdä vielä viimeisen urotyön, taistella vielä viimeisen taistelunsa Midgarian kansan sekä Loisteen huoneen puolesta. Hän yhdistäisi ihmisten eripuraiset valtakunnat val-taamalla pohjoisen Asgarheimin, joka hänen luotettavan neuvonantajan-sa, kardinaali Vidaarin mukaan oli alkanut käydä salaa kauppaa haltioi-den kanssa, vanhoista Asgarheimin ja Midgarian välisistä haltiasotien jälkeisistä rauhansopimuksista huolimatta. Voittoisan sodan jälkeen, hän luovuttaisi kruununsa pojalleen, Odican Loisteelle, kunniakkaasti voitta-jana. Hän tuhoaisi kieroutuneen Asgarheimin valtakunnan viimeiseen mieheen ja Odican saisi näin hallittavakseen koko Arkananmaan haltia-vapaat alueet ja Lucius itse varmistaisi paikkansa historiankirjoissa ku-ninkaana, joka nosti Midgarian kansan haltioiden alistamasta maasta Arkananmaiden mahtavimmaksi kuningaskunnaksi.
Kaikki oli suunniteltu tarkoin. Kardinaali Vidaar, joka oli myös Luciuksen uskollisin ystävä ja neuvonantaja, oli aloittanut jo vuosi sitten neuvottelut, Asgarheimin vanhan kuninkaan sekä ylipapin kanssa, kan-sojen saattamisesta rauhanomaisesti yhteen. Tämä oli tietysti ollut vain juoni saada kardinaali mukaan Asgarheimin uhrausseremoniaan, jossa hän suorittaisi Asgarheimin kuninkaan salamurhan. Murhan jälkeen Midgarian iskujoukot iskisivät temppeliin, tappaen uhrauksessa mukana olevat, mukaan otetut korkea-arvoiset aateliset sekä vangitsisivat Asgar-heimin kruununperijän, prinssi Kainin. Avainjohtajien puuttuessa Asgar-heimin valtaus tulisi olemaan todellista lastenleikkiä.
Lucius oli myös lähettänyt poikansa Odicanin neuvottelemaan haltioiden kanssa mahdollisesta liitosta Asgarheimia vastaan, niin ikään kardinaali Vidaarin oivalluksesta. Haltiat oltiin toki lyöty lähes viimei-seen mieheen haltiasodissa, mutta pienikin apu olisi tervetullutta näin uhkarohkeassa yrityksessä ja saisihan hän myös mielenrauhan, että ka-valat haltiat eivät ainakaan liittoutuisi Asgarheimin kanssa, joiden kans-sa kuulemma kävivät jo kauppaakin. Vastineeksi haltioille liittolaisuu-desta, hän oli luvannut ehkä jopa säästää haltioiden pienen saarivalta-kunnan kaukana lännessä. Ja vaikka Lucius ei pitänytkään itseään kovin uskonnollisena, oli hän varma, että heidän herransa, vielä jonakin päi-vänä heräävä Valontuoja, joka oli Midgarian ainoa jumala ja jonka kaik-kivoipaisuuden Asgarheimin usko vielä kielsi, olisi heidän puolellaan.
Lucius oli ollut vaikuttunut kardinaali Vidaarin keksimästä juones-ta, joka asetti kardinaalin itsensä todella suureen vaaraan. Kardinaali todennäköisesti kuolisi suorittaessaan tehtäväänsä, mikä oli vakuuttanut Luciuksen neuvonantajansa luotettavuudesta jälleen kerran. Luciuksen silmät kostuivat, hänen ajatellessaan vanhan ystävänsä mahdollista kuo-lemaa, olivathan he pitäneet Midgariaa yhdessä pystyssä niin kauan, kuin Lucius vain muisti.
Nyt Lucius kyyhötti mustaan haarniskaansa sonnustautuneena pimeässä ryteikössä Uhrisaarella, jossa hän oli odottanut Midgarian parhaiden sotilaiden kanssa jo päiviä Asgarheimin uhrausseremonian alkua. Kardinaali Vidaarin oli onnistunut tonkia tieto, ja välittämään se vakoilijoiden avulla Luciukselle, Uhrisaarten koordinaateista sekä As-garheimin partiolaivojen reiteistä. Lucius oli päättänyt johtaa iskua itse ja hänen oli onnistunut luikahtaa pienellä kauppalaivalla Asgarheimin merivartion ohitse saarille, mukanaan kaksisataa soturia. Midgarian säälimättömimpiä eliittisotureita, jotka kantoivat nimeä Armottomat.
Uhrikulkue oli kulkenut heidän editseen pari tuntia sitten, ja he olivat seuranneet kulkuetta kaikessa hiljaisuudessa metsän suojissa, saaren keskellä sijaitsevalle temppelille. Suojukset hiersivät jo ikävästi Luciuksen hikistä ihoa ja vanhoja luita ja niveliä kolotti muutaman met-sässä vietetyn päivän johdosta. Lucius ei kuitenkaan jaksanut välittää pienestä epämukavuuden tunnostaan, vaan oli järjestänyt kylmänviileästi miehensä asemiin temppelin suulle, odottamaan oikeaa hetkeä. Hetkeä, jolloin he teurastaisivat pahaa aavistamattoman vihollisen. Temppelistä oli hetki sitten juossut muutamia, pakokauhun vallassa olevia, koreasti pukeutuneita aatelisia, joiden päättömät ruumiit makasivat nyt verisenä kumpuna heidän takanaan. Myös loppujen, temppelissä vielä olevien Asgarheimilaisten kohtalo sinetöitäisiin pian.
Temppelin suulta kantautui kimeää vihellystä ja paniikille omi-naista huutoa. Hento valo, joka näkyi pienenä keltaisena pisteenä temp-peliin johtavan onkalon päässä, sammui. Tämä oli hetki, josta Vidaar oli puhunut. Tämä oli hetki, kun Midgarian valtakunta ottaisi ensimmäisen askeleensa kohti Arkananmaiden herruutta. Lucius veti miekkansa esiin huotra rahisten ja antoi käskyn. Kuningas ja kaksisataa armotonta sukel-sivat juosten temppelin pimeyteen.

Silmitön paniikki valtasi Johanneksen. Hän yritti pysyä rauhallisena, mutta se tuntui mahdottomalta tehtävältä pimeydessä, jossa kaikuva humina särki korvia. Johannes puristi miekkansa kahvaa rystyset valkei-na ja puri hampaitaan yhteen. Hänen sydämensä hakkasi ja hän joutui keräämään kaiken mielenvoimansa pysyäkseen aloillaan. Hän ei saisi antaa paniikilleen valtaa.
Hätääntyneiden huutojen takaa kuului askelia. Ne kuulostivat ag-ressiivisilta ja nopeilta, kuin sotaan marssivilta sotureilta. Kuuluiko tämä uhraukseen? Miksi Vidaar oli surmannut kuninkaan? Ja mikä, tai kuka oli Ferucil, jonka ääni oli juuri kaikunut hänen korvissaan? Olivat-ko muut paikallaolijat kuulleet sen? Johannes siristi silmiään totuttaak-seen ne pimeyteen ja yritti nähdä edes pienen valonhäivähdyksen.
”Kuolevaiset, vastatkaa minulle, niin säästän teidät, sillä vain mi-nä voin teidät yhdistää ja antaa teille valon!” Ferucilin voimakas ääni huusi jälleen huminan keskeltä. Maa järisi ja höyryävästä aukosta pur-kautui tähän asti suurin punainen savupatsas. Se hohkasi heikkoa valoa, värjäten kammion punaisella kajastuksellaan. Heikon kajastuksen tuoma näky oli karmiva. Kammion sisääntuloaukosta purkautui nyt soihtuja ja aseita piteleviä sotilaita, joiden kilpiä koristivat Midgarian veristä soih-tua esittävät tunnukset. Sisään rynnänneet sotilaat alkoivat välittömästi teurastamaan armotta heidän eteensä pakkautuneita, pakokauhun vallas-sa olevia aatelisia. Verilöyly oli raaka ja perusteellinen.
Johannes pälyili hurjana ympärilleen. Vidaarin lisäksi myös yli-pappi ja komentaja Saigon näyttivät kadonneen ja Prinssi Kain karjui epätoivoisia käskyjä kouralliselle, uhraukseen mukaan otetuille kunin-kaan kaartin sotilaille. Puolustuskyvyttömät aateliset sen sijaan poukkoi-livat heitä murjovien sotilaiden edessä ympäriinsä kuin teurasporsaat ja liukastelivat kaatuillen veren valtaamalla lattialla. Johannes keräsi vii-meisenkin rohkeutensa rippeen, yrittäen hyväksyä mielessään todennä-köistä kuolemaansa ja lähti kävelemään huterin askelin kohti teurastusta.
Punainen savupatsas hohkasi lämpöä Johanneksen kasvoille, hä-nen kävellessä miekka ojossa sen ohi. Hän valmistautui kiihdyttämään askelensa juoksuun, täyttääkseen kaartilaisen velvollisuutensa, mutta samassa käsi tarttui häntä lujasti olkapäästä, vetäen Johanneksen taem-mas. Henok astui kuin tyhjästä hänen eteensä.
”Tule ja seuraa minua. Tämä ei ole meidän taistelumme.” Henok sanoi ilme kovana ja syöksähti suu ammollaan tuijottavan Johanneksen päälle. Johannes lennähti iskun voimasta taaksepäin ja putosi lämpimän kitkerään savuun Henok päällään. Kuoleman ja tuskan huudot peittyivät huminaan.

Luku 6: Vala

Kain Nesgesis huohotti raskaasti. Taistelu oli epätoivoinen ja hän tiesi häviävänsä. Hänen isänsä kylmäverinen surma oli vasta hetki sitten tehnyt hänestä järkyttävällä tavalla Asgarheimin kuninkaan, mutta se ura loppuisi näillä näkymin ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan. Heidät oltiin ilmiselvästi petetty. Kain mietti kuumeisesti ratkaisua tuhoon tuomittuun tilanteeseen, veren roiskuessa hänen ympärillään. Uhrikammio täyttyi nopeasti vieraan vallan sotilaista, jotka kantoivat Midgarian soihtukuvan koristamia kilpiä. Kain kirosi Midgarian valtakuntaa mielessään. Hänel-lä oli taistelussa vain kuusi miestä ja ihmismuurina toimiva joukko hä-tääntyneitä aatelisia, joita tosin lakaistiin heidän edestään kuin heinää. Kain teki päätöksensä ja käski ainoat paikalla olevat kaartilaiset ryhmit-tymään puolikaareen ympärilleen.
”Me antaudumme, säästäkää edes aseettomat!” Kain huusi taiste-lun melskeeseen.
”Me olemme Armottomat Midgariasta, emme säästä ketään!” Kuului vastaus teurastuksen keskeltä.
Veren tahrimia, ympäriinsä poukkoilevia aatelisia oli jäljellä enää kourallinen, mutta lopulta heidätkin poljettiin maahan ja tapettiin armot-ta viimeiseen mieheen Midgarian sotilaiden toimesta. Kain ja hänen kuusi kaartilaistaan jäivät saarroksiin.
”Riittää!” Kuului huuto Armottomien seasta. Esiin astui harteikas, vanhahko parrakas mies, jonka koristeellinen musta haarniska loimusi punaisessa valossa.
”Teidän korkeutenne Lucius Loiste, otaksun.” Kain töksäytti, yrit-täen pelostaan huolimatta kuulostaa mahdollisimman halveksuvalta.
”Asgarheimin valtakunnan prinssi Kain Nesgesis. Ei, vaan kunin-gas Kain Nesgesis ja hänen urhoollinen kaartinsahan se siinä,” Lucius vastasi hyytävällä äänellä, naurahtaen julmasti. ”Minulla on ilo ilmoit-taa, että uhrauksenne on kuultu ja herramme Valontuoja on siitä erittäin kiitollinen.”
”Kiroan teidät ja valtakuntanne. Kiroan valon, kiroan uskonne. Valontuoja on vain legendaa! Ja Arkananmaat ovat saavuttava ykseyden ilman Midgariaa, kunhan vain kahden jäljellä olevan Maailmanpyhi-myksen uhrijano on sammunut! Mitätön ja vääräuskoinen valtakuntanne on katoava maanpäältä ikuisiksi ajoiksi!” Kain huusi ja toivoi ensi ker-ran elämässään, että hänen veljensä ylipappi Abel Nesgesis sekä saar-naajat todella olisivat uskonasioissa tismalleen oikeassa.
”Ei, olet väärässä. Herramme Valontuoja on ainoa oikea Jumala, ja hän on tuova Midgarian valtakunnalle valon, jonka me ansaitsemme. Te ja teidän ykseytenne kaatuvat.” Lucius virkkoi ivallisesti, astellen soti-laidensa edessä rinta kaarella. ”Vangitkaa kuningas. Tappakaa muut.” Hän lisäsi kylmästi sotureilleen ja hävisi heidän joukkoonsa.

Johannes tömähti maahan haarniska rutisten ja Henok mätkähti hänen viereensä. Johannes pälyili ympärilleen, hän oli pudonnut pitkän mat-kaa, mutta pudotus oli ollut pehmeä ja hidas, aivan kuin mystinen savu olisi jarruttanut hänen matkaansa. Nyt hän kuitenkin makasi kirkkaassa valkoisessa huoneessa tai pikemminkin käytävässä, jossa ei ollut merk-kiäkään savusta, eikä korvia piinaavasta huminasta. Huone oli pitkän suorakaiteen muotoinen ja sen häikäisevä loiste sumensi silmiä.
”Meidän on jatkettava.” Henok murahti hengästyneenä ja tarttui pöllämystynyttä Johannesta kyynärtaipeesta. He lähtivät kulkemaan kohti käytäväntapaisen huoneen päätyä, siristellen silmiään läpitunke-vassa kirkkaudessa. Johannes puristi miekkaansa, kootessaan ajatuksi-aan yhteen. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, eikä Johannes enää ollut varma mihin uskoa, mutta hän jatkoi ainakin toistaiseksi eteenpäin. Toi-saalta hänellä ei juuri ollut vaihtoehtoja, eihän hän takaisinkaan voinut lähteä. Huoneen päässä oli ovi. Ovi oli hyvin vaatimaton, puinen taval-linen ovi, joka ei ollut edes lukossa.
”Mitä ikinä tuon oven takana onkaan, meidän on jatkettava. Vain siten pääsemme pois täältä. Luota minuun.” Henok mörisi vakavalla katseella. Sen sanottuaan hän työnsi oven auki.
Heidän eteensä avautui piiriin asetetuin kynttilöin hämärästi va-laistu, edellistä pienempi sali, jonka halkeilleiden pilareiden täyttämillä seinillä riippui kuvia loimuavasta, aina ja kaikkea valvovasta Silmästä. Heidän edessään, salin päädyssä seisoi joukko seinään tuijottavia hup-pupäisiä hahmoja vitivalkoisissa kaavuissa, mumisemassa nopeatempoi-sella kielellä, ilmeisesti rukousta. Keskellä salia retkotti pahoin silvottu kuningatar, alastomana ja hengittämättömänä, jollekin hirvittävälle uh-rattuna. Lattia oli mustavalkoruudullinen ja lähes kauttaaltaan veren tahrima.
Salin toisessa päässä Johannes näki punakaapuiset saarnaajat, joi-den kaavut kiilsivät niin ikään tuoreesta verestä. He kantoivat käsissään uhrattuja rikkauksia, jotka oli koottu salin nurkkaan, ja asettelivat niitä huolellisesti jonnekin joukkonsa keskellä. Oliko Jakoba heidän joukos-saan, Johannes mietti säikähtäneenä? Siellä täällä salin lattialla makasi kuolleita uhrieläiminä käytettyjä, nyt päättöminä, vuohia ja karitsoja.
”Tule, äläkä katso taaksesi.” Henok kuiskasi. Ketään ei kuitenkaan näyttänyt salissa kiinnostavan heidän läsnäolonsa, heidän kulkiessa salin halki kohti sen keskiosaa. Salissa haisi voimakkaasti ruumiilta ja Johan-nes joutui tukahduttamaan kuvottavan, kurkkuun väkisinkin nousevan yökkäyksen kädellään. Valkokaapuisten supina voimistui ja kiihtyi, hei-dän lähestyessä kuningattaren luisevaa ja liikkumatonta ruumista.
”Hyväksytkö sittenkin tarjoukseni Johannes Nimdoroso?” Sanoi viehkeä naisääni Johanneksen pään sisällä. ”Ystäväni Morphadook ker-toi minulle sinusta. Olet nähnyt tulevan. Valitse viisaasti, valitse minut.”
Johannes käännähti vaistomaisesti kannoillaan, nähdäkseen äänen lähteen. Valkokaapuisten rukous lakkasi ja ne kääntyivät hitaasti ympäri, paljastaen huppujensa syövereistä pilkottavat, pahoin muodottomiksi palaneet kasvonsa sekä kahlehditut kätensä. Alaston Pandhordin puikke-lehti viettelevin liikkein esiin niiden välistä.
”Viimeinen mahdollisuutesi.” Se sihahti, yht’äkkiä vihaisesti, ja sen pääkallomaskin silmät leimahtivat tumman punaisiksi. Henok tuntui riuhtovan Johannesta olkapäästä, ilmeisesti saadakseen hänet liikkeelle, mutta Johannes oli kuin lumottu. Hänen silmänsä olivat liimautuneet Pandhordinin kauniin sileään vartaloon, eikä hän tohtinut irrottaa katset-taan, vaan ahmi tuota jumalaista olentoa ahnaasti silmillään. Kauhu ja jännitys katosivat Johanneksen mielestä, ja ympäröivä maailma sumeni hänen silmissään. Valkokaapuiset olennot kerääntyivät kolmikon ympä-rille, muodostaen ringin heidän ympärilleen. Niiden palaneet kasvot vääristyivät rumiin virnistyksiin, niiden irvistellessä Pandhordinin taka-na. Kahlehditut kädet repivät Henokin kauemmaksi.
”Tule, juokse!” Johannes kuuli Henokin huutavan takaansa ja ha-vahtui takaisin tyhjistä ajatuksistaan Pandhordinin syleilyssä. Johannes käännähti ympäri ja näki vilahduksen vuohenpäisestä, pitkästä musta-kaapuisesta hahmosta, Bobhametista, joka seisoi nyt aivan Henokin takana.
”Henok, takanasi!” Johannes huudahti, huitaistessaan lähintä val-kokaapuista miekallaan, sivaltaen pitkän haavan tämän vatsaan. Johan-nes yritti irrottautua puristavista kahlehdittujen käsien otteesta ja survai-si miekkansa seuraavan valkokaapuisen rukoilijan rintaan. Hän pyristeli ja huitoi kaikin voimin, mutta valkokaapuiset eivät näyttäneet kavahta-van miekkaa. Ne repivät häntä saamistaan vammoista huolimatta kohti lattiaa ja sulkivat hänen pakoreittinsä, kerääntyen ryppääksi hänen ym-pärilleen. Kymmenet ryppyiset kädet kaatoivat Johanneksen selälleen veren tahrimalle lattialle, hänen surmaamien valkokaapuisten ruumiiden vierelle. Miekka kirposi Johanneksen otteesta kalahtaen kylmälle lattial-le. Häntä kähmivien kalpeiden käsien seasta, Johannes näki Bobhametin raahaavan rimpuilevaa Henokia kohti punakaapuisia saarnaajia, jotka jatkoivat keskeytyksettä toimiaan, välittämättä tippaakaan muun kam-mion tapahtumista. Samassa Johannes oli näkevinään vielä silmäkul-mastaan, kuinka heidän keskeltään esiin astui ylipappi Abel Nesgesis kädet levällään. Johannes ei kuitenkaan ehtinyt huutaa apua, kun sileä naisen kämmen tukki hänen suunsa.
”Tervetuloa kohtaloosi,” Pandhordin sanoi, asettuessaan hajareisin Johanneksen päälle. Se raotti pääkallomaskiaan suun edestä ja painoi pulleat huulensa aloilleen pakotetun Johanneksen suulle. Maailma katosi täydelliseen hyvänolontunteeseen ja Johannes tunsi leijuvansa kohti valoa.

Johannes kylpi kirkkaassa valossa. Hän oli jälleen siinä pitkässä, suora-kaiteen muotoisessa valkoisessa huoneessa, jonka päässä oli se vaatima-ton puuovi, josta he olivat Henokin kanssa juuri kulkeneet. Johannes siristi silmiään nähdäkseen ympärilleen kirkkaudessa. Tällä kertaa hän oli yksin. Mutta nyt käytävän vastapäisessä päässä oli kuitenkin jotakin, mitä Johannes ei ollut viimeksi huomannut. Päätyseinää koristi suuri, kaikkea valvova Silmä, joka tuntui nyt tarkkailevan häntä.
Johannes lähti Silmästä välittämättä kävelemään kohti vaatimaton-ta ovea täydessä hiljaisuudessa, kuulematta edes omaa hengitystään. Ovi veti häntä puoleensa jostakin selittämättömästä syystä, eikä Johannes voinut vastustaa kiusausta jo senkin takia, että huone oli muuten täysin tyhjä, huoneen toisessa päässä tuijottavaa karmaisevaa Silmää lukuun ottamatta. Käytävän päähän tuntui olevan loputon matka kirkkaudessa, josta hehkuva mieltä hivelevä hiljaisuus tuntui kuitenkin rauhoittavalta ja seesteiseltä. Tuntuiko tältä olla kuollut? Johannes ajatteli kulkiessaan läpi valon ja rauhan kohti ovea, jonka takaa hän oli viimeksi löytänyt pelkkää kärsimystä sekä tuskaa. Hän antoi sormiensa hivellä hetken rosoisen oven pintaa valmistautuessaan avaamaan sen. Johannes katsahti vielä kerran taakseen rauhaan ja hiljaisuuteen, mutta ei nähnyt ketään tai mitään. Vain tyhjän Silmän. Hän työnsi oven auki.
Johannes astui huoneeseen, joka näytti olevan tismalleen sama sali, jossa hän vasta hetki sitten menetti tajuntansa. Nyt sali ei kuiten-kaan ollut ränsistynyt tai synkkä, eikä verinen. Ei, se oli valoisa ja kau-nis. Salin ruudullinen lattia kimalteli puhtauttaan ja marmoriset seinäpi-larit olivat ehjiä, eikä Johannes nähnyt yhtäkään Silmää esittävää maa-lausta tai muuta teosta. Seinien vierellä seisoi sen sijaan siloposkisia, ruumiiltaan kauniita, valkokaapuisia miehiä ja naisia, jotka hymyilivät hänelle lämpimästi. Salin päässä oli rivissä viisi jykevää ja koristeellista tuolia, kuin valtaistuimia, joista ainoastaan keskimmäinen oli tyhjä. Johannes lähti kulkemaan salin poikki kohti tuolirivistöä, rikkumatto-man seesteisessä hiljaisuudessa. Tultuaan lähemmäksi, Johannes tunnisti neljästä istujasta kaksi. Hän seisahtui.
”Tervetuloa, ketaari Johannes Nimdoroso, ihmisen poika.” Morphadookin patsaan näköinen mies sanoi vasemman puoleisesta tuo-lista. Johannes ei osannut kuin tuijottaa, eikä kuitenkaan oikein voinut uskoa silmiään. Olivatko uskonlöpinät Maailmanpyhimyksistä todella-kin tosia?
Morphadookin viereisessä tuolissa istui ilmiselvästi Pandhordin, joskaan ei alastomana, vaan kauniin silkkisessä, läpikuultavassa mekos-sa. Hänen kasvojaan peitti tällä kertaa pääkallon sijasta ohut huntu, jät-täen kuitenkin pyöreät vihreät silmät esiin. Rivin oikeanpuoleisessa tuolissa istui viattoman näköinen, pitkä nuori mies, yllään paimenen kolttu. Hän piteli kädessään liekaa, jonka päässä, hänen jalkojensa vie-rellä nukkui rauhallisesti hengittelevä, valkoturkkinen vuohi. Paimenen viereisessä tuolissa istuvaa vanhaa, valtikkaa pitelevää miestä, jonka valkoinen parta ulottui lähes vyötäisille, Johannes ei niin ikään tunnista-nut.
”Olemme Maailmanpyhimysten neuvosto, ja osan meistä ehkä jo jollain tapaa tunnetkin.” Valtikkaa pitävä, pitkäpartainen mies virkkoi silmää iskien. ”Minä olen Maailmanpyhimys Anuuk, viisauden ja itse-tietoisuuden ruumiillistuma. Hallitsen maailman ilmaa ja sen tuulia. Tämä vierelläni istuva paimen taas on maanläheinen Bobhamet, välittä-misen ja rakkauden ruumiillistuma. Niin kuin näet, me emme välttämät-tä ole sellaisia irvikuvia, millaisiksi ihmiset ovat meidät maan päällä ajaneet.” Sanat kaikuivat ja kiersivät mahtipontisesti suuressa salissa.
”Tunnistat varmaan minut?” Pandhordinin heleä ääni kuiskasi.
”Tunnistan,” Johannes vastasi punastellen.
”Kuinka se on mahdollista, kun et ole nähnyt kasvojani?”
”Vartalostasi.” Johannes änkytti nolona, lehahtaen täysin pu-naiseksi.
Pandhordin kikatti pehmeästi ja avasi hamettaan kannattelevan napin, antaen ohuen vaatteen valua lattialle.
”Luulet siis, että olen sodan ja vallan hallitsija? Vaikka alun perin olen ollut tahdonvoiman ja mielenlujuuden ruumiillistuma. Mutta tie-dätkö, mitä me pyhimykset oikeasti olemme?” Pandhordin kysyi, nosta-en sileät jalkansa ristiin eteensä.
”Tiedän vain mitä ylipappi ja saarnaajat ovat minulle opettaneet. Siksi ihmettelenkin, jos kerran olette pyhimyksiä tai jonkin sortin juma-lia, niin miksi te ette ole sellaisia mitä minulle on opetettu? Sellaisia hirviöitä mitä juuri äsken näin, ja miksi keskimmäinen tuoli on tyhjil-lään?” Johannes kysyi empien, muistellen kuumeisesti opetuksia pyhi-myksistä ja ykseydestä. Opetuksia, joita hän ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt edes totena. ”Onko tämä unta? Olenko kuollut?”
”Mitä sen on väliä? Tekeekö uni tai kuolema asioista yhtään sen vähempää tosia?” Valkopartainen Anuuk sanoi matalalla äänellä, jälleen silmää vinkaten ja jatkoi;
”Mutta totta tosiaan, me olemme ikivanhoja Maailmanpyhimyksiä tai ehkä oikeammin ilmaistuna tämänpuolen pyhimyksiä, ja tässä salissa olemme enemmänkin vain mielikuvia. Maanpäälliset Maailmanpyhi-mykset taas ovat pohjimmiltaan ihmisten omia luomuksia, ja se alkupe-räinen tarkoitus, mihin meille on maan päällä valta annettu, on ollut lähinnä vain toimia esimerkkeinä sekä kaitsea ihmisiä ja luontoa, niin kuin haltioidenkin. Tiedän, kuulostaa hullulta, mutta usko minua, teille suurimmalle osalle nykyihmisistä on valehdeltu lähestulkoon kaikesta. Nimittäin eräät ihmiset ovat vuosien saatossa ja ahneuden voimien kas-vaessa muokanneet maanpäällisistä ruumiillistumistamme enemmänkin, hmm, omiin tarkoitusperiinsä sopivia. Jonkinlainen yhteys meissä on maanpäällisiin olemuksiimme toki vielä jäljellä, mutta kuten huomasit ehkä uhrauksessa, maanpäällisissä pyhimyksissä on hyvin vähän enää esimerkillisyyttä ja jalomielisyyttä jäljellä. Maanpäälliset ’me’ ovat jo niin sanotusti suurimmaksi osaksi unohtaneet alkuperänsä ja itsensä.” Johanneksesta tuntui, että hän ei ollut oikein ymmärtänyt juuri kuule-mastaan sanaakaan, mutta tunsi kuitenkin, kuinka hänen niskavillansa nousivat vääjäämättä pystyyn. Anuukiksi itsensä esitellyt pyhimys jatkoi tarinaansa eteenpäin seesteisellä äänellään; ”Niin, ja keskimmäinen is-tuin on erään, meitä väkevämmän paikka, mutta hän ei ole juuri nyt paikalla. Siitä pääsemmekin asiasta toiseen, sinuun. Et ole tässä salissa sattumalta.”
Johannesta huimasi. Valehdellaan kaikesta? Maanpäälliset maail-manpyhimykset ihmisten luomuksia? Johanneksen ajatukset keskeytyi-vät, kun siloposkinen Morphadook töksäytti; ”Tiesitkö Johannes, sinä et ole täysin ihminen. Olet osittain haltia.” Nyt Johannes tunsi vatsassaan jo todella ikävän kouristuksen. Kuinka se oli mahdollista? Oliko hän paha?
”Ei. Ei, olette erehtyneet. Minä olen Johannes Nimdoroso, Will Nimdoroson poika ja asun sukumme tiluksilla Asgarheimin valtakunnas-sa.” Johannes vastasi nopeasti.
”Mieti tarkemmin Johannes. Et ole aivan tavallinen.” Morphadook jatkoi. Johannes mietti päänsä puhki, mutta hänen mieleensä ei tullut syitä, mitkä tekisivät hänestä sen enempää haltian kuin rupisammakon-kaan.
”Miksi et langennut syliini? Useimmat kuolevaiset eivät voi vas-tustaa vallan ja rikkauksien kutsua sekä jumalaista ruumistani.” Pand-hordin kysyi puolestaan viehkeästi.
”No kun on eräs tyttö kotipuolessa ja en minä ole yhtään erikoi-nen. Olen tavallinen.” Johannes sanoi hämillään.
”Siksi juuri! Sinä tiedät sisimmässäsi oikean ja väärän. Olet vaa-timaton ja välität paljon muista. Se on harvinainen taito, mikä ihmisillä on alkanut haihtumaan viime vuosisatoina.” Morphadook sanoi painok-kaasti ja jatkoi; ”Olet kuulemamme mukaan myös taitava eläinten kans-sa sekä erinomainen ratsastaja, etkä tunne oloasi kotoisaksi remuavassa ja rehvastelevassa ympäristössä. Olet enemmänkin itse ajatteleva luon-nonlapsi. Aivan niin kuin äitisi.”
”Äitini?” Johannes kysyi otsa kurtussa.
”Niin. Äitisi ei ole ihminen. Hän on todella erityinen haltia. Hän on pitkä, hän on voimallinen, eivätkä vuodet pure häneen, niin kuin ne purevat sielultaan mustiin ihmisiin.” Anuuk puhui partansa uumenista. Johannes katseli ympärilleen. Valkokaapuiset miehet ja naiset salin sei-nillä katselivat häntä edelleen kaikessa hiljaisuudessa, rauhallisesti hy-myillen.
”Hyvä on. Minä olen siis haltia, ja äitini on haltia. Entäs veljeni tai isäni? Tai muut Asgarheimilaiset? Eivätkö haltiat ole pahoja ja mur-hanhimoisia?” Johannes tivasi, hämmennyksen kasvaessa hänen sisäl-lään.
”Haltiat eivät ole pahoja Johannes.” Nukkuvaa vuohta silittelevä siloposkinen Bobhamet tokaisi vuorostaan ja jatkoi vakavalla ilmeel-lä; ”Haltiat ovat asuttaneet Arkananmaita jo kauan ennen kuin jumalai-sista Maailmanluojista polveutuneet ihmiset edes astuivat maan päälle. Kuulit oikein, ihmiset ovat alkujaan olleet mahtavien Maailmanluojien omakuvia. Eli, Maailmanluojat loivat haltiat jo ennen omakuvansa, luomakuntansa kruunun, ihmisen, tuloa maan päälle. He antoivat halti-oille pyhän tehtävän kaitsea kaikkea elävää ja luontoon liittyvää, pitä-mään huolta heidän luomastaan. Siitä lähtien haltiat ovat varjelleet jo-kaista maanpäällistä luontokappaletta, myös ihmisiä sekä niiden oikeutta elää ja ilmaista itseään. Voimalliset ja itsekkäät tahot ovat kuitenkin aikojen saatossa pimittäneet ihmismassoilta tietouden heidän todellisesta alkuperästään ja tarinat mahtavista Maailmanluojista ovat painuneet unholaan. Yritä pysyä kärryillä, niin selitän tarkemmin.” Bobhamet rykäisi mietteliään näköisenä, ja jatkoi;
”Haltioiden perspektiivistä siis ihminen, vaikka polveutuukin suo-raan mahtavista Maailmanluojista, kuuluu heidän niin sanotun suojelus-kuntansa piiriin, joten haltiat yrittävät varjella ihmisiä myös heidän omilta ajoittaisilta itsetuhoisilta pyrkimyksiltään. Ihmiset ovat tosin erityisen hankalia suojeltavia. Osa ihmisistä on ahneita, heillä on haluja joita ei voi tyydyttää, ja he ovat aina vertailemassa itseään muihin. He pitävät itseään vieläkin alitajuisesti jumalina, vaikka ovat vuosien saa-tossa unohtaneetkin todellisen alkuperänsä sekä mahtavat voimansa. Tämän tiedon ja viisauden he ovat jo kauan sitten ruumiillisen muodon ja aineellisten halujensa johdosta menettäneet. Tämän takia suurin osa heistä ei ikinä osaa olla paria päivää kauempaa onnellisia. He ovat luo-neet itselleen vankilan kaltaisen maailman. Vankilan, jonka kalterit ovat heidän omat saastuneet mielensä ja jossa suurin osa heistä on orjia, tai muutoin pakotettuja kulkemaan tarkoin ennalta määrättyä polkua. Ja tuossa vankilassa he ovat valmiita tappamaan ja pettämään toisiaan, vain omien ambitioidensa eteen. He tulevat ja raiskaavat maan, he taivuttavat sen omaan tahtoonsa ja orjuuttavat kaiken ympärillään. Ja sitä he kutsu-vat kehitykseksi. Haltiat yrittivät kaikkensa Johannes, kaikkensa jotta kaikki elävät olennot voisivat elää sovussa rauhan täyttämissä Arkanan-maissa, mutta ihmiset nousivat heitä vastaan ja ajoivat haltiat pois.” Bobhamet sähisi nyt kiihtyneellä äänellä, silmät viiruina kuin veitsen viillot.
”Olet varmasti kuullut paljon haltiasodista? Tosin ehkä hieman muokatun version.” Anuuk jatkoi, Bobhametin kääntäessä surulliseksi muuttuneen katseensa kattoon. ”Satoja vuosia sitten ihmiset ja haltiat elivät vielä jotenkuten harmoniassa. Ihmiset alkoivat kuitenkin jo var-hain tulonsa jälkeen vetäytyä poispäin haltioista sekä poispäin luonnos-ta. He pitivät itseään parempina, sillä he olivat alun alkaen jumalaisten Maailmanluojien kuvia, jotka alun perin olivat haltioille ylipäätään elä-män lahjan myöntäneet. Mutta ihmisten mielet valtasivat nopeasti mate-rialistisen maailman himot. He pystyttivät rakennuksiaan sekä peltojaan, he valitsivat keskuudestaan kuninkaita, piirsivät kuvitteellisia rajoja maahan ja taistelivat omistusoikeuksiensa vuoksi toisiaan vastaan. Me pyhimykset sekä haltiat sallimme sen tapahtua, luulimme heidän oppi-van virheistään ajan myötä. Sallimme ihmisten jopa alistaa osan heistä heille itselleen orjiksi. Ja niin jumalallisten Maailmanluojien todellinen voima kariutui vuosisatojen saatossa pois. Ja niin heistä lopulta tuli kuo-levaisia. Ihmisiä, jotka ovat unohtaneet todellisen alkuperänsä. Ja lopul-ta, kaksikymmentäviisi vuotta sitten ihmiset päättivät, että haltiat ovat syyllisiä heidän ongelmiinsa, että haltiat tulisi tuhota. Kolme pitkää vuotta he sotivat. Tuolloin maanpäälliset pyhimykset ja haltiat yrittivät vielä sovitella ja näyttää ihmisille heidän elämäntapansa tyhjyyden, mutta turhaan. Lopulta haltiat lähtivät heidän syntyperilleen kauas län-teen, Alfenoirin valtakuntaan, jossa haltiat ovat asuneet jo luomisestaan asti. Meidän pyhimysten maanpäälliset kuvat taasen alistettiin lopulli-sesti ihmisten armoille.” Tuuheapartainen Anuuk lopetti tarinansa tur-hautuneeseen tuhahdukseen.
”Toivoa ei kuitenkaan vielä ole menetetty,” Pandhordin jatkoi, nojautuen nyt tuolissaan eteenpäin. Häkellyksestään huolimatta Johan-nes ei voinut olla laittamatta merkille, kuinka kauniisti Pandhordinin rinnat puristuivat yhteen tämän hentojen käsien välissä. ”Se elää sinus-sa. Äitisi Elise ei ole isäsi kanssa pelkästä rakkaudesta. Hän on väkevä haltianoita ja hänen voimansa elää vahvana myös sinussa. Siksi sinä näet meidät pyhimykset sellaisina, millaisia oikeasti olemme, vaikkakin vain täällä. Siksi sinulla on myös kykyä kommunikoida luonnon kanssa ja jopa eläimet kunnioittavat sinua. Olet perinyt sen äidiltäsi.”
Johannes oli päästään pyörällä, kaikki kuulosti niin hullulta. Oliko hänet huumattu uhrausseremoniassa? Olivatko Midgarian joukot oikeasti hyökänneet temppeliin?
”Mutta miksi minä? Miksei veljeni Jakoba tai kuka tahansa muu?” Johannes kysyi.
”Se ei ole niin yksinkertaista.” Morphadook selitti. ”Katsos, voi-mallinen haltianainen voi saada jälkeläisiä sekä haltian, että ihmisen kanssa. Ja ihmiset ovat kauan sitten polveutuneet haltioita väkevämmis-tä Maailmanluojista. Mutta ahneus ja vallanhimo virtaavat nykyihmisen suonissa niin väkevinä, että ne ovat syöneet nuo voimat heistä kauan, kauan sitten.” Morphadook kurtisti kulmiaan ja jatkoi; ”Vahvojen Maa-ilmanluojien lahjat kuitenkin elävät jokaisessa ihmisessä, mutta hyvin, hyvin syvällä. Siksi haltianainen voi saada kaikkein vahvimman jälke-läisen ihmisen kanssa. Kaiken täytyy kuitenkin osua täydellisesti nap-piin, jotta ihmisveren saastuneisuus korvautuisi haltian jalomielisyydel-lä. Yleensä tuloksena on vain, no, tavallinen ihminen, sillä niin vahvaksi on ihmisten ahneus vuosien saatossa kasvanut. Yhteiskunnissanne asuu äitisi lisäksi muutamia muitakin haltioita, joille hmm, sanottakoon että kohtalo on antanut saman tehtävän. Rakastua ihmiseen ja tuottaa vahvo-ja, maailmaa ymmärtäviä jälkeläisiä sitä kaitsemaan, joista valitettavasti vain sinä olet ilmeisen onnistunut. Sikisit erityisen pimeänä yönä sodan tuhkasta, vielä näkymättömien, mutta yhtä kaikki kirkkaiden tähtien alla. Ja ainakin siittämishetkelläsi äitisi on täytynyt rakastaa isääsi täy-destä sydämestään, jotta perimä olisi puhdas. Sen on täytynyt olla vai-keaa isäsi tuntien. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tavasta, miten iso-veljeäsi tehtiin.” Morphadook sanoi viimeiset sanat surullisesti päätään pudistellen.
”Tähtien? Mitä ne ovat? Ja mitä isäni ja, ja äitini? Tai veljeni Jakoba, mitä te oikein höpisette?” Johannes kysyi hämillään, kuvotuk-sen vallatessa hänen mielensä.
”Omien tunteiden täydellinen hallinta,” Bobhamet jatkoi välittä-mättä Johanneksen ihmetyksestä, ”on vaikeinta ja monimutkaisinta tai-kuutta mitä on olemassa. Ja vain mahtava haltia pystyy niin taitavasti huijaamaan itsensä antamaan anteeksi ja välittämään, niin kuin äitisi. Siksi sinä Johannes olet erityislaatuinen ja tällä hetkellä ainut laatuasi. Olet haltian ja ihmisen poika, ja sinussa yhdistyy nöyrä viisaus sekä Maailmanluojien alkuperäinen voima. Olet jumaluuden lapsi.”
Johannesta pyörrytti sekä heikotti ja hänen oli käytävä istumaan, ettei olisi pyörtynyt. Oliko hänen isänsä todella ollut niin paha hänen äidilleen? Johannes ei ollut ikinä pitänyt isästään, mutta olihan hän sen-tään kunnollinen mies? Ja ajatus siitä, että hän olisi jollakin tapaa itse pyhä tai jumalainen kuvotti niin ikään. Eihän sellaisia asioita ollut ole-massakaan. Vai oliko?
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” Johannes kysyi jokseenkin luo-vuttaneena.
”Toimi aina sydämesi mukaan, mitä ikinä tapahtuukin. Sydämesi tuntee kohtalosi tien. Niin tulet löytämään valon ja täyttämään kohtalo-si.” Anuuk puhui, osoittaen valtikallaan Johannesta. ”Arkananmaissa on puhkeamassa sota. Sodasta tullaan puhumaan sotana, joka lopettaa kaik-ki sodat. Kansakunnat nousevat viimeiseen taistoon toisiaan vastaan, tavoitellakseen Arkananmaiden herruutta, mutta heitä on petetty. Kulis-sien takana toimii mahtava vihollinen. Pieni ryhmä ihmisiä, jotka tietä-vät oikean alkuperänsä ja ovat varjelleet salaisuuttaan massoilta näihin päiviin asti. He aikovat käyttää tietouttaan omien etujensa tavoitteluun, hinnasta välittämättä. Tämä vihollinen ei lepää, vaan tulee syöksemään maailman turmioon. Se tavoittelee omaa etuaan kehityksen nimissä ja ajaa miehen vertaistaan vastaan. Vihollinen valehtelee ja kuiskii selkien takana ja sen aina valvova Silmä ei nuku. Silmä, jonka he ovat saastut-taneet valheillaan ja piilottaneet uskonnon verhon taakse. Silmän, jonka sanotaan yhdistävän, tehtävä on repiä kaikki erilleen. Me ja maailma olimme kerran kaikki yhtä. Ja nyt edessä on taistelu, loppunäytös, jolla vihollinen tahtoo lyödä tuhansia vuosia kypsyneen suunnitelmansa lop-puun ja alistaa Arkananmaiden kaikki kansat oman lippunsa ja valvovan Silmänsä alle.” Kovakatseinen Anuuk sanoi ja pamautti valtikkansa niin kovaa lattiaan, että kopauksesta syntynyt kaiku särki korvia.
”Sinussa Johannes on voima estää tämä.” Morphadook jatkoi sen sijaan lämpimästi. ”Myös vihollinen tietää, että sinussa on voimaa Jo-hannes, he eivät vain tiedä millaista. He haluavat vietellä sinut. He ha-luavat sinut puolelleen. Käytä heidän sokeuttaan hyväksi ja iske kun aika on kypsä. Muista uni jonka näytin sinulle, se sisältää vastaukset jotka tarvitset. Äläkä luota kehenkään.”
”Mutta miten toimin? Ei minussa ole sellaisia voimia, olette ereh-tyneet!” Johannes selitti hätääntyneenä. Valkokaapuiset hahmot olivat lähteneet kaikessa hiljaisuudessa lipumaan hiljalleen kohti Johannesta. Hymyt olivat sammuneet niiden kasvoilta.
”Kasvat kyllä paikkaasi. Ei huolta, olemme turvanasi.” Pandhor-din sanoi viehkeästi.
”Miten? Onko minua suudellut Pandhordin sinä? Entä Bobhamet, oletko sinä sama, kuin uhrauksen Bobhamet. Entä minne veit Henokin?” Johannes huusi, valkokaapuisten asettuessa hänen ympärilleen hiljaisek-si piiriksi.
”Sinuna en luottaisi uuteen ystävääsi Henokiin. Ja emme ole täy-sin samoja, kuin uhrauksessanne näkemäsi olennot. He eivät ole kuin varjoja meistä. He ovat vihollisen pitkän jalostustyön tulosta.” Bobha-met puhui. ”Ihmisten maailmassa meissä on hyvin vähän sitä, mitä tääl-lä sinun maailmassasi. He ovat jalostaneet meistä esiin vain ne puolet, joita itse tarvitsevat. Esiinnymme maan päällä sellaisina, joina meidän halutaan esiintyvän, sillä loppuen lopuksi olemme vain ominaisuuksia, jotka aikojen alussa Maailmanluojat ovat nostaneet jalustalle. Maan päällä olemme enemmänkin orjia, kuin pyhimyksiä.”
”Miten niin minun maailmassani?” Johannes huudahti hengästy-neenä, valkokaapuisten ringin tiivistyessä hänen ympärillään.
”Kuten sanottu,” Pandhordin sanoi. ”Mielesi on vielä jokseenkin viaton, joten näet meidät millaisena näet itsesi, mutta vain pääsi sisällä. Muistathan, että tämä on vain mielikuvitustasi?”
”Teidän on kerrottava lisää, en selviä!” Johannes rääkäisi, valko-kaapuisten syöksähtäessä hänen päälleen. Ne hautasivat hänet alleen ja painoivat vasten ruutulattiaa vahvoilla käsillään.
”Kasva paikkaasi, se on ennalta nähty, äläkä pelkää. Seuraa sydän-täsi.” Jykevä ja vahva Morphadookin ääni kaikui vielä Johanneksen päässä. ”Jos joku kysyy, niin näit Silmän, ja kun hetki tulee, valitse viisaasti Johannes Nimdoroso, ihmisen poika.”
Johanneksen silmät rävähtivät auki. Ryppyiset kädet pitivät häntä aloillaan veren kostuttamalla lattialla ja pääkallomaskiin naamioitunut nainen hieroi kuin transsissa itseään häntä vasten.
”Riittää!” Ylipappi Abel Nesgesiksen huuto kajahti salissa. Valko-kaapuiset irrottivat otteensa Johanneksesta ja lähtivät lipumaan hiljalleen takaisin kohti salin takaseinää. Ylipappi repäisi Pandhordiniksi kutsutun naisen irti Johanneksesta ja hätisteli tämänkin matkoihinsa. Nainen sihi-si ilkeästi, harppoessaan takaisin valkokaapuisten keskelle, missä se nosti uhrauksessa kantamansa hopeisen lippaan ilkikurisesti ja näyttä-västi kohti kattoa.
”Mitä sinä näit?” Ylipappi kysyi Johannekselta otsa kurtussa.

Luutnantti Will Nimdoroso oli jännittynyt. Hän nojasi rystyset valkeina ankkuroidun fregatin reunaan. Tuuli oli tyyntynyt täysin ja hän höristeli korviaan kohti pimeää saarta. Heidän olisi pitänyt jo palata, hän mietti itsekseen. Williä raivostutti, että hänelle ei oltu koskaan kerrottu saaren tapahtumista yksityiskohtaisemmin, olihan hän sentään vannonut valan-kin ykseyden aina valvovalle Silmälle. Will harppoi hermostuneesti edestakaisin ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän oli ylipapin ja Gerroshin käskyjä uhmaten lähettänyt saarelle kaksi tiedustelijaa etsimään uhrikul-kuetta, odotuksen pitkityttyä huolestuttavan pitkäksi. Mihin hän olikaan poikansa sotkenut?
Will kiristi rintapanssariaan ja varmisti, että hänen miekkansa oli helposti käden ulottuvilla, mikäli hän joutuisi vielä tänä iltana tarttu-maan siihen. Hän nimittäin aavisti jotakin.
”Herra luutnantti!” Hän kuuli huudon rannalta. ”Satoja sotilaita! Midgarian joukkoja, he kantoivat kilpiä, joissa oli heidän tunnuksensa!”
”Missä?” Will huikkasi sydän pamppaillen takaisin palanneille tiedustelijoilleen.
”Keskellä saarta! Jonkin temppelin edessä, he ovat tappaneet aate-lisiamme! He menivät sinne sisään!” Hätääntynyt tiedustelija huusi ran-nalta.
”Kaartilaiset! Aseisiin, veljemme tarvitsevat meitä!” Will karjui täyttä kurkkua, vetäen jo kypärän hihnaa kireämmälle.
Mitä oikein oli meneillään? Midgarialaisia? Miten he ylipäätään olivat päässeet saarelle, ja mistä he edes tiesivät sen olemassa olosta? Will harppoi laskusiltaa pitkin rannalle, perässään kuusikymmentä ko-vakatseista kuninkaan kaartilaista. Hän veti miekkansa huotrasta. Kuu-luiko tämä komentaja Gerroshin mainitsemaan ylipapin suurempaan suunnitelmaan? Ei, sitä Will ei uskonut. Gerrosh tai ylipappi eivät ikinä pettäisi maataan. Mutta se Horus Vidaar. Jotakin outoa sen kardinaalin käytöksessä oli. Sen Will oli pistänyt merkille jo sinä päivänä, kun oli ollut vuosi sitten satamassa ottamassa tätä ensi kertaa vastaan. Koko valtakuntien yhdistymishankkeen oli oltava Midgarian juoni. Ja nyt As-garheimin kansa maksaisi kovan hinnan sinisilmäisyydestään.
”Vauhtia, meillä ei ole hetkeäkään hukattavaksi!” Will huudahti ja ryntäsi miekka koholla metsän varjoihin. Kaartilaiset seurasivat hänen peräsään, jättäen taakseen kaksi laivallista pöllämystynein katsein ih-metteleviä palvelijoita ja mukana olleiden aatelisten läheisiä.

”Näin Silmän.” Maassa makaava Johannes änkytti ylipapin tiukalle kat-seelle, tunkiessaan pudonnutta ja veristä miekkaansa takaisin huotraan. Abel Nesgesiksen katse tuntui porautuvan hänen lävitseen kuin keihäs. Ylipapin lämpimän hengityksen katku sekoittui Johanneksen nenässä, verisessä salissa leijuvaan kuoleman löyhkään ja pakotti Johanneksen kyökkäämään. Ylipappi tuijotti vielä hetken pärskivää Johannesta, kun-nes auttoi Johanneksen jaloilleen.
”Loistavaa poikani. Kerrassaan loistavaa. Se kutsuu sinua kohti suurempaa tarkoitusta. Meillä ei ole paljon aikaa, meidän on kiiruhdet-tava pois täältä, mutta ensin sinun on vannottava vala.” Abel Nesgesis selitti nopeasti, riuhtoessaan Johannesta kohti punaista saarnaajarypästä.
”Mikä vala? Entä prinssi Kain ja aateliset, meidän on autettava heitä! Ja entä kuningatar, voidaanko hänet vielä pelastaa?” Yhä päästään pyörällä oleva Johannes tivasi, liukastellessaan verestä märällä lattialla.
”Ei ole aikaa, nyt meidän on vain pelastettava itsemme.” Ylipappi sanoi tiukasti ja tönäisi Johanneksen saarnaajien joukkoon. Nämä teki-vät tilaa huohottavalle Johannekselle, jättäen hänet seisomaan rikkauk-sista lattialle kootun kuvion eteen. Johannes haukkoi henkeään. Kulta ja arvoesineet olivat järjestelty huolellisesti lattialle, kuin esittämään rai-voisaa lohikäärmettä, jonka kullanhohtoinen kita oli auki. Keskellä kitaa loisti ruudulliselle lattialle verestä maalattu, aina valvova Silmä. Johan-nes katseli hätääntyneenä ympärilleen ja näki veljensä Jakoban seiso-massa muiden saarnaajien joukossa, kaapu verisenä ja katse tyhjänä.
”Jakoba! Mitä on meneillään! Kuuletko sinä minua?” Johannes kysyi huutaen sydän kurkussa.
”Hän ei kuule, eikä näe sinua. He ovat juoneet itsensä transsiin, uhratessaan pyhälle ykseydelle ja sen Silmälle.” Abel Nesgesis virkkoi hyytävästi. ”Ja nyt valasi! Olosuhteiden ollessa mitkä ovat, suoritamme seremoniasta vain valan vannomisen. Todistajat astukaa esiin.” Ylipappi sanoi äkkiä yllättävän juhlallisesti.
Komentaja Saigon ja Henok Nesgesis astuivat nyt esiin saarnaa-jien takaa. Molemmat kantoivat käsissään palavaa kynttilää rintansa korkeudella. Kynttilöiden liekkien valo tanssi heidän kasvoillaan, maa-laten mustia varjoja heidän koviin ilmeisiinsä. Mustakaapuinen ja vuo-henpäinen Bobhamet seisoi hetken heidän takanaan, kunnes lähti laahus-tamaan kohti salin toista päätyä, jossa valkokaapuiset hahmot ja Pand-hordin pitivät ilmeisesti omaa veristä messuaan. Johannes nielaisi kuu-luvasti rauhoittaakseen itsensä, vaikka hänen suunsa olikin rutikuiva. Hän tunsi paksujen hikikarpaloiden valuvan ohimoaan pitkin, tuijottaes-saan edessään olevaa, lohikäärmeen suusta palavasti tuijottavaa Silmää.
”Aseta oikea kätesi sydämellesi ja vasen kämmenesi sen päälle.” Ylipappi sanoi ja jatkoi Johanneksen toteltua. ”Toista perässäni. Minä Asgarheimin valtakunnan ketaari Johannes Nimdoroso.”
”Minä Asgarheimin valtakunnan ketaari Johannes Nimdoroso,” Johannes lausui ylipapin jälkeen.
”Vannon uskollisuutta Silmälle ja kaikelle sille, mitä se veljestöl-lemme edustaa,” ylipappi lausui ja jatkoi nopeasti Johanneksen toistet-tua sanat. ”Tästä hetkestä lähtien vannon eläväni, tai kuolevani suu-remman tarkoituksen eteen. Vannon palvelevani valoa varjoista ja vie-mään minulle uskotut salaisuudet mukanani hautaan. Ikinä en korke-amman valan vannonutta kyseenalaista, vaan täytän tehtäväni kunnialli-sesti ja nöyrästi. Vakuutan ja vannon suojelevani veljestön salaisuuksia ja tavoitteita. Vakuutan tekeväni kaikkeni suuremman päämäärän eteen, taistelussamme ihmiskunnan puolesta. Teen itsestäni pyyteettömän Sil-män soturin, sillä Silmä on minut valinnut ja nähnyt luotettavuuteni sekä suuremman merkitykseni. Täten astun veljestön palvelukseen ja omistan elämäni omalle, sekä ihmiskunnan yhtenäiselle valaistumiselle, joka johtaa meidät totuuteen. Tästä hetkestä eteenpäin olen Valanvannonut!” Ylipappi kailotti ja Johannes toisti.
Johanneksen selkäpiitä karmi ja hänen sydämensä tahti oli niin kiivas, että hän pelkäsi sen sykkivän ulos rinnastaan. Hän kykeni vain tuijottamaan edessään kimmeltävää Silmää ja hengittämään syvään, kätkeäkseen hämmennyksensä ja jännityksensä. Hänen elämänsä oli viimeisten tuntien aikana kääntynyt ylösalaisin ja Johannes pelkäsi jo sekoavansa.
Ylipappi asteli Johanneksen eteen ja repäisi viittansa kätköistä kiiltävän veitsen sekä pienen lasisen pullon. Johannes huomasi sivusil-mällään ylipapin etusormessa pienen arven ja veti kätensä vaistomaisesti hivenen kauemmas.
”Hah,” ylipappi naurahti, ”en minä sinua käsiisi viillä, mutta älä pelkää, se ei satu.” Hän kiersi pullon korkin auki ja viilsi oman sormen-sa vanhan arven halki. Seuraavaksi hän puristi vuotavaa sormenpäätään pullon yllä, tähdäten verinoron huolellisesti sen sisään, jossa veri muut-tui kuin taikaiskusta kirkkaan läpinäkyväksi. Sitten ylipappi tyrkkäsi pullon Johanneksen suuhun, pakottaen Johanneksen juomaan. Maku oli tuttu. Kitkerä neste tuntui lämmittävän Johanneksen jokaisen sopukan ja hänen sykkeensä tasaantui lähes välittömästi. Mieli tyhjeni ja ilma alkoi tuntumaan raikkaammalta hengittää. Johannes oli jälleen kuin uudesti syntynyt ja hän tunsi itsensä vahvaksi. Ylipappi raotti nopein liikkein Johanneksen rintapanssaria ja repäisi hänen aluspaitaansa alemmas niin että osa hänen rintakehästään paljastui. Ylipappi viilsi veitsellään Johan-neksen paljaaseen ihoon pienen, rosoreunaisen Silmän, mutta Johannes ei juoman vaikutuksen johdosta tuntenut lainkaan kipua.
”Palkinnoksi urheudestasi ja merkiksi, että Valanvannoneet palkit-sevat veljellisen avokätisesti omansa, polvistu.” Ylipappi sanoi jämäkäs-ti vakavalla katseella. Johannes antoi itsensä rojahtaa tyhjäkatseisena polviensa varaan.
”Johannes Nimdoroso, olet voittanut tänään pelkosi ja Silmä on sinussa suuren voiman nähnyt. Nouse siis jaloillesi ritarina.” Ylipappi lausui ja kopautti verisellä veitsellään Johannesta olkapäähän. Johannes nousi ja suoristi selkänsä. Hän hengitti syvään, yrittäen koota ajatuksi-aan, juoman antaman valheellisen hyvänolontunteen seasta. Johannes mietti mielessään, että oli juuri vannonut valan, jonka hän todennäköi-sesti tulisi vielä pettämään. Hänhän oli haltia.
”Ja nyt meidän on kiiruhdettava!” Ylipappi karjaisi ja harppoi kohti salin nurkkaa, jossa oli pieni ovi, jota Johannes ei ollut aiemmin nähnyt saarnaajien seasta.
”Tervetuloa veljestöön,” Henok kuiskasi Johanneksen korvaan, rientäessään komentaja Saigonin kanssa ylipapin perään.
”Mutta entä saarnaajat? Jätämmekö heidät tänne?” Johannes huu-dahti huolestuneena, vilkaisten veljeään Jakobaa, joka keinahteli jaloil-laan edestakaisin ja tuijotteli tyhjin silmin kattoon.
”He pärjäävät kyllä, heistä vanhimmat tuntevat temppelin ja tietä-vät tavan päästä ulos täältä. Nyt meidän on mentävä ja paettava, pelas-taaksemme laivoihin jättämämme maanmiehemme!” Ylipappi huusi seinästä poimittu soihtu kädessään ja avasi salin nurkassa olevan vaati-mattoman oven. Johannes kompuroi muiden perään ja loi vielä viimei-sen katsauksen hämärään saliin, jossa oli näkevinään heijastuksen vii-destä valtaistuimesta ja neljästä Maailmanpyhimyksestä. Pyhimysten lämpimät katseet nostivat Johanneksen itsevarmuutta vielä hitusen. Jos-takin kuului naksahdus, kuin sormiennapsautus, joka havahdutti Johan-neksen takaisin maanpinnalle ja hän sulki oven perässään ja lähti seu-raamaan ylipapin kantamaa soihtua, jättäen lohikäärmeen kidasta tuijot-tavan Silmän taakseen.

Onkalo, johon he olivat astuneet, tuntui Johanneksesta jopa ahtaammalta ja pimeämmältä kuin se, jota pitkin he olivat tunteja sitten saapuneet uhrikammioon. Kammottava kuoleman ja veren löyhkä, joka oli haissut vahvana salissa, seurasi heitä kuvottavalla lemullaan tuohon synkkään ja ahtaaseen käytävään. Onkalo vietti jyrkästi ylöspäin ja Johannesta ihme-tytti, miten ainakin viisissä- tai kuusissakymmenissään oleva ylipappi saattoi jaksaa kivuta sitä sellaista tahtia ylös. Toisaalta Johannes ei itse-kään tuntenut pienintäkään väsymystä hengästyksestään huolimatta. Sen täytyi johtua ylipapin hänelle juottamasta juomasta.
Heidän kivutessa onkaloa yhä ylemmäs, Johannes mietti kuumei-sesti juuri näkemäänsä ja mietti, miten paljon hänen elämänsä olikaan muuttunut niin pienessä ajassa. Hän oli nähnyt matkalla saarille kauhis-tuttavan unen, mitä ikinä se sitten olikaan tarkoittanut. Ja itse saarilla pääkalloon naamioitunut Maailmanpyhimys Pandhordin oli vienyt hä-neltä Sofian antaman hopeisen korun, mutta heti perään jälleen unenta-paisessa, Pandhordin oli ollutkin hyvin erilainen väittäen, että Johannes oli jonkinlainen ylihaltia, jonka elämällä on suurempi tarkoitus.
Suuresta tarkoituksesta oli puhunut myös ylipappi, vannottaessaan Johanneksella valan Silmälle ja lyödessään hänet ritariksi. Se vasta ih-metyttikin Johannesta, sillä hänhän oli juuri epäonnistunut surkeasti uhrauksessa suojelemaan kuningasta Henokin kanssa, vaikka sen olisi pitänyt olla heidän päällimmäinen tehtävänsä. Kaiken kukkuraksi ylipa-pin ylistämä Midgarian kardinaali Vidaar oli murhannut kuninkaan kyl-mäverisesti ja ilmeisesti paennut saman aavemaisen salin, josta he nyt olivat pakenemassa, kautta paikalta, ainakin päätellen kuningattaren ruumiin olinpaikasta.
Johannes oli nähnyt veljensä Jakobankin salissa, sekaisin kuin seinäkello, suorittamassa jotakin riittiä mihin kuuluivat kulta, vuohen sekä karitsan veri, valkokaapuisia hulluja sekä aina ja kaikkea valvova Silmä. Lisäksi Midgarian joukot, ilmiselvästi kardinaali Vidaarin avus-tuksella olivat tunkeutuneet seremoniaan ja murhanneet lähes kaikki paikalla olijat. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt suuremmin vaivaavan yli-pappia, nuorta Henokia, eikä komentaja Saigonia, jotka nyt kipusivat rivakalla tahdilla tuota kapeaa käytävää Johanneksen edessä. Johannes oli totisesti pyörällä päästään, vaikka ei osannutkaan tuntea huolen häi-vää asiasta. Hän tunsi vain mahtavan voiman tunteen virtaavan suonis-saan. Voiman, minkä oli saanut kitkerän makuisesta nesteestä. Yhden asian Johannes kuitenkin tiesi. Hänen olisi puhuttava äidilleen niin pian kuin suinkin. Siihen asti hän pitäisi kaiken omana tietonaan. Miksi äiti ei ollut kertonut Johannekselle? Ja mikä oli ollut ääni uhrauksessa, joka oli kuulostanut siltä, että se olisi kuulunut hänen päänsä sisällä? Olivat-ko muut paikalla olleet kuulleet sitä? Ferucilin ääntä? Vai oliko kaikki sittenkin ollut vain unta? Ylipappi pysähtyi viimein soihtuineen, onkalon päättyessä jälleen pieneen ja puiseen oveen.
Ylipappi avasi narisevan oven ja he astuivat samaan, hivenen suu-rempaan onkaloon, jota pitkin he olivat tunteja sitten laskeutuneet alas uhrikammioon ja Johannes tajusi, että se oli sama ovi, josta myös saar-naajat olivat alun perin erkaantuneet muusta uhrikulkueesta. Nyt alhaal-ta, suuren uhrikammion suunnasta kantautui nopeiden askelten ääniä. Ne kaikuivat onkalon seinistä ja ne olivat lähellä. Johannes kääntyi kat-somaan äänen suuntaan ja huomasi kauhukseen kymmenien soihtujen valossa marssivan Midgarian sotajoukon, jonka kärjessä marssi mustaan haarniskaan sonnustautunut parrakas mies sekä itse kardinaali Horus Vidaar.
”Älkää päästäkö heitä pakoon!” Musta haarniskainen Midgarialai-nen huusi onkaloon ahtautuneelle sotajoukolleen.
”Juoskaa!” komentaja Saigon huudahti tarraten vahvalla koural-laan Johannesta olkapäästä. Ylipapin soihtu sammui tippuessaan kolisten maahan, heidän juostessa henkensä edestä ylöspäin kohti temppelin ulospääsyä. Midgarialaisten sotureiden huudot ja juoksuaskeleet jylisivät onkalon seinistä, välimatkan pienetessä askel askeleelta. Ylipapin kan-tama soihtu oli ollut heidän ainoa valonlähteensä ja ilman sitä, he kom-puroivat eteenpäin lähes täydessä pimeydessä, kohti pienen pientä valo-läikkää käytävän päässä. Johanneksen mieli säilyi kuitenkin tilanteeseen nähden keveänä ja hän kiihdytti vauhtiaan. Ulospääsyn lähetessä Johan-nes erotti sen suulla hahmoja. Paljon hahmoja. Vihollisen ollessa aivan heidän kintereillä, pysähtyminen ei tullut kysymykseenkään, oli vain pakko luottaa, että heitä ei olisi vastassa lisää vihamielisiä Midgarian sotureita.
”Asgarheimin nimeen, päästäkää meidät läpi!” Johannes kuuli hengästyneen komentaja Saigonin huutavan vierestään. Johannes juoksi täyttä vauhtia pimeydestä ulos, kruunupäisellä käärmeellä koristettujen kilpien lomasta. Hän kompuroi epätasaisella maalla ja kaatui päistikkaa naamalleen, kymmenien jalkaparien keskelle. Joku juoksi hänen pääl-tään niin että selkäpanssari rutisi. Johannes kuuli isänsä äänen huutavan lähistöllä, vaikkakaan ei pää uppoutuneena mutaiseen liejuun saanut sanoista selvää. Seuraavaksi kuului kova rysäys ja ilman täytti vain tap-pamisen huumalle ominainen raaka mylvintä.
”Johannes! Olet elossa!” Kendorian suorastaan kiljahti auttaessaan Johannesta jaloilleen, matalahkosta ominaisäänestään huolimatta.
”Olen. Luullakseni.” Johannes vastasi sylkiessään kuraa suustaan.
”Luulimme, että he ovat tappaneet kaikki. Kautta Midgarian soih-dun, olet saamari elossa! Tule, nyt meidän on taisteltava!” Kendorian huusi taistelun melskeen yli ja painautui edessään olevien miesten sel-kiin kiinni. Johannes seurasi perässä, yrittäen nähdä kymmenien kaarti-laisten kypärien seasta vihollista. Midgarialaiset oltiin saatu pysäytettyä kaartilaisten muodostamaan tiiviiseen kilpimuuriin, ahtaan onkalon suul-le, josta mahtui sohimaan vihollista vain muutamalla miekalla kerral-laan. Paine jonka sadat Midgarian sotilaat saivat onkalosta aikaan, oli kuitenkin valtava. Johannes nojasi edessään olevaan kaartilaiseen koko painollaan, mutta tunsi silti luisuvan hiljalleen taaksepäin. Etummaisissa riveissä olevien taistelijoiden täytyi olla jo puristuneita tuskaisasti kuo-liaiksi, elleivät sitten olleet saaneet armahtavaa iskua vihollisen aseesta. Johannes tunsi hänelle juotetun juoman kuitenkin lämmittävän miellyt-tävästi suoniaan ja yhtyi naama irveessä raivokkaaseen sotahuutoon.
”Työntäkää, työntäkää! Älkää päästäkö niitä ulos! Tapamme heidät tähän!” Johannes kuuli isänsä karjuvan jossakin edessään. Johannes hapuili jaloillaan tukevaa otetta maasta ja työnsi voimiensa edestä. Ti-lanne pysyi hetken muuttumattomana, kunnes temppelin suuaukolla retkotti kymmeniä, tuskaisasti ääntelehtiviä kuolevia miehiä, muodosta-en kuin verisen muurin onkalosta työntyville Midgarialaisille. Paine hellitti viimein, jättäen Asgarheimilaisille aikaa tiivistää rivinsä. Miek-kaansa puristava Johannes työntyi eteenpäin muiden mukana.

Komentaja Saigon pujotteli miestensä, jotka todennäköisesti olivat juuri pelastaneet hänen henkensä, lomitse kilpimuurin kärkeen. Hän taputti luutnanttiaan kiitokseksi selkään miettien, miksi kardinaali Vidaar oli sallinut tämän tapahtua. Veljestön suureen suunnitelmaan ei hänen tie-tääkseen ollut kuulunut, että Midgarian sotilaat jahtaisivat Valanvanno-neita temppelistä ulos. Mitä jos Midgarian soturit olisivat saavuttaneet heidät? Onneksi luutnantti Nimdoroso oli toiminut nopeasti, vaikkakin vastustaen suoraa käskyä pysyä laivassa. Gerrosh tunsi kiukkunsa ylty-vän, miettiessään mitä huutaa onkalossa lymyäville paskiaisille, paljas-tamatta Silmän suurempaa tarkoitusta.
”Mikä ajaa miehet näin alhaiseen tekoon? Kardinaali Vidaar, olette pettäneet luottamuksemme ja toimintanne seurauksena, tänään on mur-hattu paljon viattomia sieluja. Miksi?” Gerrosh huusi onkaloon, viitaten miekallaan kohti lahdattujen aatelisten kasaa.
”Minä olen Lucius Loiste, Midgarian kansan kuningas ja olen tullut rankaisemaan teitä Asgarheimin petturillisesta toiminnasta, jota olette harjoittaneet selkämme takana. Olette käyneet kauppaa haltioiden kanssa, voimassa olevista sopimuksistamme huolimatta! Näin on uskol-linen neuvonantajani, kardinaali Vidaar minulle ilmoittanut!” Lucius Loiste huusi jylisevällä äänellä onkalon uumenista.
Gerrosh puristi miekkansa kahvaa entistä lujemmin, punnitessaan Midgarian kuninkaan sanoja. Luciuksen kertoma täsmäsi veljestön suu-rempaan suunnitelmaan, mutta miksi Vidaar ei ollut varmistanut, että ylipappi, Henok, Johannes sekä Gerrosh itse olleet päässeet turvallisesti pois temppelistä, ennen kuin oli johdattanut Midgarian sotilaat ja kai-kesta tietämättömän kuningas Loisteen heidän peräänsä? Ylipappi Abel Nesgesis ei ollut ilmoittanut ainakaan Gerroshille tämän kaltaisesta suunnitelman muutoksesta. Kyseessä saattoi olla inhimillinen virhe, mutta panokset olivat liian kovat, että sellaisen voisi painaa villaisella.
”Tuo tieto ei pidä paikkaansa!” Gerrosh huusi lopulta takaisin, pitäytyen roolissaan. ”Ja entä mitä sanoo limainen petturikardinaali it-se?”
”Olen vain nöyrä Midgarian valtakunnan sekä valon palvelija ja toimin täydellisesti kuninkaani tahdon mukaan.” Kuului Vidaarin sala-myhkäinen vastaus.
Gerrosh hieraisi kiukkuisesti parransänkeään. Hänen teki mieli kuristaa kardinaali, mutta hän ei voinut todistaa mitään, eikä voisi vaa-rantaa veljestön pyhiä tavoitteita henkilökohtaisen suuttumuksensa vuoksi. Gerrosh vilkaisi olkansa taakse kysyvästi ylipappi Nesgesistä, joka puuskutti polviinsa nojaten, vieläkin juoksusta hengästyneenä kaar-tilaisten takana. Abel Nesgesis vastasi kuitenkin kysyvään katseeseen nyökkäämällä ja nostamalla kämmenensä rintansa päälle. Gerroshin olisi siis nieltävä suuttumuksensa.
”Herrani, mitä teemme? Me voisimme voittaa tämän taistelun. Olemme korkeammassa maastossa ja pystymme tukkimaan temppelin suuaukon tiiviillä kilpimuurilla.” Luutnantti Will Nimdoroso supatti vuorostaan Gerroshin korvaan.
Gerrosh katsahti uskollista luutnanttiaan silmiin, joka oli vasta toisen asteen Valanvannonut, eikä siksi tiennyt vielä mitään suuremmas-ta suunnitelmasta tai veljestöön kuuluvasta kardinaalista. Pian olisi ehkä aika esittää hänen ylentämistään Valanvannoneiden sisempään piiriin, mutta nyt Gerroshin olisi meneteltävä oman valansa ja suuremman tar-koituksen mukaisesti.
”Kauan hallinnut kuninkaamme, Adam Nesgesis on tänään mur-hattu mitä raaimmalla tavalla.” Gerrosh aloitti vahvalla äänellä, niin että kaikki paikalla olijat kuulivat. ”Uskoisin, että myös kruununperijämme, Kain Nesgesis on kärsinyt saman eläimellisen kohtalon. Näin alhaiseen tekoon syyllistyneet murhaajat ovat vielä saava ansionsa mukaisen ran-gaistuksen, joko tässä elämässä tai seuraavassa.” Gerrosh madalsi ään-tään ja kääntyi käsi rinnallaan miestenä takana seisovien Henokin ja ylipapin puoleen. ”Mitä sanoo ainoa, laillinen vallanperijämme, Asgar-heimin uusi kuningas Henok Nesgesis?”
”Me julistamme sodan Midgarian valtakuntaa vastaan. Maksamme tämän verenvuodatuksen takaisin tuhatkertaisesti.” Henok sanoi ham-masta purren möreällä äänellään ja jatkoi; ”Mutta emme tänään. Tämä päivä on nähnyt jo tarpeeksi verta, emmekä voi ottaa riskiä, että menet-täisimme vielä ylipappimme sekä parhaan sotilasyksikkömme turhalla taistelulla. Me valtaamme Midgarian, alistamme sen alaisuuteemme ja tuomme vihdoin koko Arkananmaihin pyhän ykseyden. Keräämme joukkomme ja julistamme pyhän sodan, joka tulee lopettamaan kaikki sodat, tuoden ikuisen rauhan, harmonian ja ykseyden Arkananmaiden ihmisille!” Nuori Henok Nesgesis ärisi teatraalisesti, puiden nyrkkiään ilmassa. Temppeliä ympäröivien soihtujen tuli leiskui kirkkaana hänen silmistään ja hänen setänsä, ylipappi Abel Nesgesis polvistui hänen eteensä. Muut seurasivat ylipapin esimerkkiä, kunnes kaikki, paitsi on-kalon suulla seisovat, temppeliaukiolle kokoontuneet kuninkaan kaarti-laiset olivat polvillaan.
”Hyvä on. Huomio!” Komentaja Saigon huudahti viimein, kun temppelin suuaukolta alkoi kuulumaan jo levottomia huudahduksia. Armottomat valmistautuivat seuraavaan hyökkäykseensä. ”Kasaamme oviaukolle nopean barrikadin omien aatelistemme ruumiista, rauha hei-dän sieluilleen, ja toivomme, että ykseyden koittaessa saamme anteeksi tämän kauhean tekomme, jonka vainajillemme suoritamme. Kuningas Henok Nesgesis ja ylipappi Nesgesis, ottakaa mukaanne muutama soturi ja menkää edeltä valmistelemaan laivat lähtökuntoon, tulemme perässä heti kun barrikadi on valmis.” Gerrosh lateli käskynsä.
Henok ja ylipappi lähtivät hölkkäämään kolmen lähimmän kaarti-laisen kanssa metsän siimekseen kohti laivoja ja puolet jäljelle jääneistä sotilaista alkoivat kantamaan verestä liukkaita päättömiä ruumiita temp-pelin suuaukolle, toisen puolen kaartilaisista valvoessa, etteivät Midga-rian joukot yrittäneet yllättää heitä.

Johannesta olisi kuvottanut, mikäli ei olisi ollut niin vahvasti mystisen juoman pauloissa. Hän riuhtoi lihavaa, koristeelliseen, mutta nyt veren peittämään tunikaan pukeutunutta lordia, jonka tyhjästä hartiavälistä jäi maahan kammottavan tummanpunainen vana. Johannes halusi olla vi-hainen ja surullinen, mutta hän ei pystynyt. Hän tunsi enimmäkseen vain epätavallista elämänhalua ja tyhjyyttä, vaikka kuinka yrittikin olla kiukkuinen. Ainoa tunne, jonka Johannes pystyi tällä hetkellä tunte-maan, oli hämmennys. Hänen päänsä oli täynnä kysymyksiä ja epäluu-loja. Olivatko kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, mikäli hän nyt haltia oli ylipäätäänkään? Hän oli vannonut valan Silmälle ja kuului nyt veljes-töön, jolla oli suurempi tarkoitus, josta Johannes ei kuitenkaan tiennyt mitään. Johannes nyrpisti nenäänsä iljettävälle hajulle, joka ruumiista lähti, kammetessaan sen vaivalloisesti suuaukolle kerääntyvälle ruumis-kasalle. Ehkä hän vain oli tulossa hulluksi.
Työ valmistui nopeasti, eikä aikaakaan, kun temppelin suu oli tukittu tuhansilla kiloilla Asgarheimin valtakunnan rikkainta ja parhainta aatelistoa. Kaartilaiset ryntäsivät juosten takaisin pimeälle metsäpolulle ja kuulivat vielä mennessään temppelistä kantautuvan mielipuolisen naurun ja huudon. Ne seurasivat kaartilaisia syvälle metsään, temppelin Silmän tuijottaessa tyhjästi heidän pakoaan.

Sinä yönä, kaksi jykevää fregattia purjehti täysin purjein kohti Asgar-heimin itärannikkoa, täydessä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan vaimeat itkun tyrähdykset ja meren rauhallinen kohina. Tunnelma oli totaalisen apea sekä surullinen. Kukaan ei edes yrittänyt lohduttaa mukana olleiden aatelisten leskiksi jääneitä vaimoja, lapsia, palvelijoita tai muita seuralaisia. Punakaapuiset ja veriset saar-naajat oli noukittu laivojen kyytiin eräältä Uhrisaarta ympäröivistä kalli-oisista saarekkeista, jonne he olivat ilmeisesti jotakin salaista tunnelia pitkin päässeet. Saarnaajat olivat tosin vieläkin sekavia ja etäisiä, ja he istuskelivat nyt yhdessä ryppäässä jälkimmäisenä purjehtivan laivan keskiosassa. Kukaan ei nukkunut.
Johannes ja Kendorian istuivat puhumattomina saarnaajien kat-veessa, nojaten fregatin jykevään laitaan. Meri keinutti laivaa hiljalleen aallokossa ja Johannes katseli tyhjin mielin kohti mustaa yötaivasta, miettien miksi taivas oli aina tyhjä. Toisaalta miksi taivaissa toisaalta mitään olisikaan, mikäli kaiken olisi tarkoitus olla vain yksi. Tyhjä tai-vas vain vaihtoi synkkää väriään mustasta harmaaseen ja toisinpäin, loppumattomana jatkumona, välittämättä sen suuremmin mitä maan päällä tapahtui. Joka aamu harmaus kuitenkin tuli, loistaen heikkoa va-loaan tasavertaisesti jokaiselle ihmiselle ja haltialle, riippumatta mitä kukin oli elämässään tehnyt. Tarkemmin ajatellen se oli aika aavemaista.
Kendorian oli alkumatkasta kysellyt vaimeasti muutaman kysy-myksen uhrauksista ja Midgarialaisten hyökkäyksestä Johannekselta, mutta ollut sittemmin hiljaa, saadessaan Johannekselta vastaukseksi lähinnä vain muminaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Johannes ja Kendori-an nostivat katseitaan, kun Johanneksen veli Jakoba, hoippui saarnaajien keskeltä heidän luokseen. Huojuva Jakoba lysähti istumaan heidän eteensä risti-istuntaan ja laski huppunsa, paljastaen kaljuksi ajellun päänsä.
”Aikamoinen seremonia, olen vasta tulossa kunnolla tajuihini. Onko todella totta, että Midgarialaiset hyökkäsivät kimppuumme?” Ja-koba kysyi hieroen kuumeisesti kasvojaan, kuin yrittäen pyyhkiä seka-vuutensa pois.
”On. Henok Nesgesis on uusi kuninkaamme. Adam sekä Kain saivat ilmeisesti molemmat surmansa hyökkäyksessä. Henok ehti jo julistaa sodan Midgariaa vastaan.” Kendorian vastasi apeasti.
”Elämme siis kovia aikoja. Onneksi te olette sentään elossa.” Ja-koba tuhahti katse maassa.
”Täytyy sanoa, että en totisesti odottanut tällaista liittyessäni ku-ninkaan kaartiin. Kaiken kukkuraksi uusi kuninkaamme tuskin pitää minusta kovinkaan paljon.” Kendorian naurahti ilottomasti ja kysyi vielä Jakobalta; ”Miten te pakenitte temppelistä? Miten päädyitte sille pienel-le saarekkeelle?”
”En ole varma saanko jakaa tätä tietoa kanssanne, mutta olosuh-teet huomioon ottaen, siitä tuskin on haittaa. Uhritemppelissä on monia salaisia kammioita ja käytäviä. Temppelissä myös asuu niin sanottuja valkokaapuisia, jotka ovat omistaneet elämänsä ykseydelle. He johdatti-vat meidät pois ja kertoivat hyökkäyksestä. Itse emme olisi pakoon päässeet, meidän on näet huumattava itsemme perusteellisesti, päästäk-semme temppelin syvimpiin ja pyhimpiin kammioihin suorittamaan uhraustamme.” Jakoba selitti.
”Entä sinä Johannes? Miten sinä, komentajamme sekä ylipappi ja Henok pääsitte pakenemaan?” Kendorian uteli.
”En ole oikein varma, taisin menettää tajuntani taistelussa. Heräsin jossakin käytävässä heidän kanssaan, joka johti takaisin ulostulo-onkaloon. Jonkun heistä on täytynyt pelastaa minut jonkin salaoven kautta tai jotakin.” Tähän asti hiljaa pysytellyt Johannes sanoi vältellen. Hän katsahti veljeään, mutta tämä ei ilmeisesti tosiaankaan ollut tunnis-tanut häntä siinä kammottavassa kammiossa.
”Mutta ylipappihan löi sinusta ritarin? Täytyihän sinun jotakin itsekin tehdä?”
”Taistelin ilmeisesti urhollisesti, mutta kuten sanottua menetin tajuntani.” Johannes vastasi lyhyesti. Hän ei uskaltanut paljastaa temp-pelin tapahtumia edes veljelleen tai Kendorianille, ennen kuin olisi kes-kustellut äitinsä kanssa. Johannes totisesti toivoi saavansa tältä vastauk-sia. Kaikki tuntui niin sekavalta. Pystyisikö hän enää tuntemaan edes samoin Sofiaa kohtaan? Jos ylipäätään edes näkisi tätä, hänhän joutuisi lähtemään sotaan.
”Urhoollisuutta tullaan nyt tarvitsemaan veli hyvä. Vain aika näyt-tää mihin tämä kaikki johtaa.” Jakoba virkkoi ja käänsi hänkin katseensa yläpuolella ammottavaan mustuuteen.

Luku 7: Rakkauden hinta

Melwin Melrose tuijotti lasittuneella katseella tyhjän tuoppinsa pohjaa. Kurkkua aristi ja nieleminen sattui, tikit oli poistettu haavasta vasta eilen. Melwinin puhe oli nykyään käytännössä vain murahtelulta kuulos-tavaa korinaa ja hän todennäköisesti olisi lähes mykkä lopun elämäänsä. Vain aika näyttäisi, pystyisikö hän elättämään itseään edes armeijassa, ainoassa työssä mitä oli koskaan tehnyt, soturina. Kurkku kipuili tau-koamatta ja oli kosketukselle arka. Jo kevyt tunikakin tuntui vammautu-nutta kurkkua vasten inhottavalta, rengaspaidasta tai hartiasuojuksesta puhumattakaan. Mikäli hänen kaulansa ei pian tervehtyisi, mitä Melwin piti erittäin epätodennäköisenä, hän todennäköisesti joutuisi kaduille kerjäämään rahojen loputtua. Ja kerjäläisellä oli vain yksi tie pois ka-duilta; Kiinni jäädessään hänestä tehtäisiin maaorja, niin sanoi Asgar-heimin laki. Se pieni huoranpenikka saisi vielä maksaa aiheuttamastaan harmista kalliisti.
Tukin taverna oli sinä iltana lähes tyhjillään, mutta siitä huolimat-ta Melwin istuskeli tavernan hämärimmässä nurkassa, mahdollisimman kaukana kenestäkään. Vähäisiä rahojaan laskiessaan hän mietti ottaisiko vielä yhden oluen, ennen kuin koppaisi kainaloonsa yhden huorista ja vetäytyisi yläkertaan purkamaan paineitaan. Synkkiin ajatuksiinsa up-poutuneena, Melwin oli hypähtää ilmaan, tajutessaan jonkun tarkkaile-van häntä. Kuin tyhjästä ilmestynyt rähjäiseen kaapuun pukeutunut pitkä ja hoikka mies tuijotti häntä seinän vierestä. Mies oli peittänyt kasvonsa huivilla ja vetänyt hupun päähänsä, niin että vain silmät näkyivät. Ne tarkkailivat Melwiniä kapeina viiruina. Melwin hapuili pientä tikariaan saappaansa varresta, miehen lähtiessä lähestymään häntä. Huppupäinen mies pysähtyi Melwiniä vastapäätä, pienen pöydän toiselle puolen. Melwin kätki tikarin vaivihkaa hihaansa.
Salaperäinen mies työnsi nyt kätensä syvälle kaapunsa uumeniin, ja Melwin jännitti lihaksensa valmistautuessaan puolustamaan itseään. Melwin hätkähti, mutta rentoutui hitusen, kun kaavun sisälle työntynyt käsi nostikin pöydälle painavan kangaspussin, joka tömähti vaimeasti laskeutuessaan pölyiselle tammipöydälle. Mies raotti pussin suuta, pal-jasten sen kiiltävän sisällön.
”Tätä on luvassa lisää, mikäli toteutat toiveeni. Enemmän kuin tarpeeksi.” Pitkä mies kuiskasi huppunsa uumenista. Melwinin silmät avautuivat täysin auki hämmästyksestä. Hän oli yhä varuillaan, mutta hänen mielenkiintonsa oli totisesti herätetty. Melwin puristi yhä sormet hikisinä tikariaan varmuuden vuoksi, mutta murahti sitten ja viittoi muukalaista istumaan.
”Pyydän sinulta palvelusta, jolla saat kostosi sekä kaiken tämän, ja lisääkin. Yksi tehtävä. Kiinnostuitko?” Mies kuiskasi istuuduttuaan kädenmitan päähän Melwinistä.
Melwin murahti jälleen ja nyökkäsi, irrottamatta katsettaan hup-pupäisestä miehestä.
”Murha. Sinun on suoritettava murha, tai oikeastaan kaksi. Onko sinusta siihen? Tehtävä ei ole vaikea, mikäli sinussa on kovuutta sen suorittamiseen ja kuten sanottua, saat kaiken tämän kullan sekä puolet lisää, kun tehtävä on suoritettu.” Huppupäinen mies jatkoi kumartuen lähemmäs Melwiniä.
Melwin empi ja katsahti nopeasti kultaa pursuavaan pussiin. Hä-nen huolensa olisivat ainakin vuosiksi tiessään jo pelkästään pöydällä olevalla kultamäärällä. Hän kurtisti otsaansa ja katsoi muukalaista syväl-le silmiin. Melwin ei uskaltaisi viiltää tätä tikarillaan ja varastaa kultaa, silminnäkijöitä oli liikaa, joten hän punnitsi vaihtoehtojaan. Melwinin rahat olivat vähissä, eikä hänellä ollut minkäänlaista turvaa omalle tule-vaisuudelleen. Häntä harmitti, ettei ollut kykeneväinen keskustelemaan ja kysymään muukalaiselta lisäkysymyksiä, niinpä Melwin tyytyi jälleen murahtamaan ja nyökkäämään.
”Hyvä, asia on sovittu. Kohteesi on,” huppupäinen mies piti het-ken tauon, vilkaisten nopeasti ympärilleen ja kuiskutti sitten Melwinin korvaan tämän synkän tehtävän kohteen. ”Tiedätkö missä he asuvat?” Mies vielä kysyi ja Melwin nyökkäsi vastaukseksi. ”Se on tehtävä tänä yönä, niin pian kuin suinkin. Uhrisaarilla on sattunut välikohtaus, joten Johannes Nimdoroso palaa kaupunkiin jo varhain aamulla, muun uhri-kulkueen mukana. Tapa heidät ja saat kostosi sekä kullan. Kun työ on tehty, tule aamuharmaan noustessa kaupungin itämuurille, kuninkaan patsaan juureen, odotan sinua siellä. Sitten saat loput maksusta. Äläkä yritä mitään temppuja, sinua tarkkaillaan.” Huppupäinen mies sihisi, painottaen ääntään merkitsevästi Johanneksen nimen kohdalla. Sitten hän tyrkkäsi kultaa pursuavan kangaspussin Melwinin syliin ja poistui paikalta rivakoin askelin.
Melwin tunki pussukan visusti taskuunsa ja katsahti nopeasti ym-pärilleen, todetakseen ettei kukaan ollut kuullut äskeistä keskustelua. Varmistuttuaan, että kaikki oli kuten pitikin, hän nousi ja harppoi hänkin ulos tavernasta viilenevään syysiltaan. Se rääväsuinen pentu oli näkö-jään ehtinyt hankkia itselleen muitakin vihamiehiä.

Sofia Amaranthe harjasi pitkiä vaaleita hiuksiaan haaleassa kynttilänva-lossa. Hän ei malttanut mennä vielä nukkumaan, sillä hän ei kuitenkaan saisi innostukseltaan unta. Johanneksen oli määrä tulla takaisin lähipäi-vinä, eikä Sofia saanut tuota komeaa nuorukaista mielestään. Sofia ki-katteli itsekseen miettiessään niitä muutamia päiviä, jotka he olivat ehti-neet jo yhdessä viettämään. Ne olivat olleet tähän mennessä Sofian par-haita hetkiä, hänen muuten niin yksitoikkoisessa elämässään. Vaikka ei Johannes toki ensimmäinen sulho ollut, jonka kanssa Sofia oli elämäs-sään heilastellut, oli ollut eräs toinenkin, mutta se suhde oli syystä tai toisesta vain jäänyt, ja sitä paitsi tämä tunne oli paljon vahvempi, kuin mitä Sofia oli ennen tuntenut. Sen täytyi olla todellista rakkautta.
Sofia muisti vielä hämärästi lapsuudestaan ensi kohtaamisensa Johanneksen kanssa, kun he olivat törmänneet lähimetsässä, lähellä Nimdorosojen tiluksia. He olivat törmänneet sattumalta, kun Johannes oli istuskellut kaikessa rauhassa erään paksurunkoisen lehtipuun juurel-la, missä Sofialla oli myös lapsuudessa ollut tapana leikkiä kotia. He olivat katselleet hetken toisiaan, kunnes Johannes oli hypähtänyt pys-tyyn kiljuen ja huitoen. Johannes oli juossut niin kovaa kuin pienistä kintuistaan oli päässyt kadoten metsän siimekseen. Sofia oli ensin ihme-tellyt Johanneksen käytöstä, kunnes oli käsittänyt, että tämä oli istunut hänen lemmikkiensä pesän päällä. Muurahaisten, joita hän oli hoivannut pienessä leikkikodissaan.
Sofia naurahti ääneen muistolleen. Eipä olisi heistä varmasti kumpikaan silloin arvannut, että vuosien päästä he leikkisivät toistensa kanssa hyvin erilaisia leikkejä. Aikuisten leikkejä. He olivat tunteneet toisensa sen jälkeen, vaikka eivät olleetkaan olleet vielä silloin mitään sen enempää, kuin ehkä hyvän päivän tuttuja. He olivat nähneet toisiaan pääasiassa vain, kun Sofia oli isänsä kanssa toimittanut tavaraa liikeasi-oissa Nimdorosojen kartanoon. Kunnes ehkä noin vuosi sitten, kun Jo-hannes oli yhtäkkiä alkanut punastelemaan nähdessään Sofian. Johan-neksen outo käytös oli lopulta tarttunut Sofiaan itseensäkin, Sofian huomatessa kuinka komea ja pitkä nuori mies tummatukkaisesta Johan-neksesta oli tullut. Sofia laittoi harjan takaisin yöpöytänsä lokeroon ja katsoi ikkunastaan pimeälle kadulle. Hän huokaisi hymyillen ja toivoi, että voisi nopeuttaa ajan kulumista edes hitusen. Isä kuorsasi kovaääni-sesti viereisessä huoneessa, niin että kuulosti kuin vanhan puutalon hir-ret olisivat tutisseet. Ehkä Sofia ja Johanneskin perustaisivat vielä jona-kin päivänä perheen ja eläisivät onnellisina jossakin vanhassa ja kotoi-sassa röttelössä.
Johannes oli ollut isänkin mieleen sulhasehdokkaana, tulihan hän sentään arvostetusta Nimdoroson suvusta ja palveli kuninkaan kaartissa. Vaikka oli isä kyllä ihmetellyt aluksi, kun Johannes oli ilmestynyt kar-sintojen jälkeen tuhannen päissään kadulle keskellä yötä lurittelemaan lemmenlurituksiaan Sofialle. Sen sijaan Sofian mielestä se oli ollut ta-vattoman söpöä ja hänen sydämensä oli ollut myyty siitä hetkestä läh-tien. Isäkin oli lopulta lämmennyt heidän suhteelleen, kun oli tavannut Johanneksen seuraavana päivänä selvinpäin. Isän huoneesta kuului kova korahdus ja tömähdys, herättäen Sofian hätkähtäen ajatuksistaan. Oliko isä tippunut unissaan sängystä?
Sofia nousi nopeasti jakkaraltaan ja riensi huoneensa ovelle. Mitä oli tapahtunut? Mätkähdys oli kuulostanut kovalta, ei ollenkaan tavan-omaiselta mätkähdykseltä, joka yleensä kuuluu, kun ihminen kellahtaa unissaan sängyltään. Sofia astui käytävään ja hapuili pimeässä isän huo-neen ovea. Löydettyään oven kahvan hän työnsi sen auki. Oven vanhat saranat narisivat kovaäänisesti mustassa hiljaisuudessa.
”Isä?” Sofia sanoi sydän jyskyttäen pimeyteen. ”Isä?” Hän toisti hieman kovempaa. Mitään ei kuulunut.
Voimakas käsi tarttui Sofiaa kasvoista ja kylmä terä painui hänen kurkkuunsa. Se upposi syvälle, eikä Sofia pystynyt huutamaan, hänen elämänsä karatessa verta pulppuavasta haavasta. Hän lyyhistyi kuolleena maahan.

Melwinin hengitys rahisi ja aika tuntui pysähtyneen. Hän päästi tikarin-sa putoamaan kolahtaen lattialle. Kyyneleet valuivat vuolaana hänen poskiaan pitkin ja voimat tuntuivat ehtyvän lihaksista, mahan muljuessa ja palan noustessa kurkkuun. Hän tunsi sukkansa kastuvan verilammi-kon tavoittaessa hänen repaleisen saappaansa, jonka pohjassa oli reikä. Melwin rojahti polvilleen tuon hengittämättömän kauniin nuoren naisen ruumiin vierelle, jonka silmät tuijottivat säikähtäneinä selällään tyhjyy-teen. Hänestä oli tullut murhaaja. Kylmäverinen murhaaja. Mitä hän olikaan tehnyt? Pieni kankainen pussi tippui hänen taskustaan ja kulta-kolikot levisivät veriselle lattialle. Hän oli hirviö. Melwin purskahti itkuun.
Jokin iski kovaa Melwinin selkään ja hän rojahti rähmälleen tap-pamansa tytön päälle. Hän käännähti henkeään haukkoen selälleen ja pälyili hädissään ympärilleen pyyhkien räkää ja kyyneliä naamaltaan. Seuraava isku osui häntä ohimoon ja hän kierähti kyljelleen. Pitkä terä upposi hänen ristiselkäänsä ja samassa tunto katosi alaruumiista. Mel-win haukkoi henkeä tuskissaan ja tunsi, kuinka pitkät, laihat sormet kiertyivät lujaa hänen kaulansa ympärille.
”Kaduttaako? Pelottaako?” Huppupäinen mies sihahti sylki rois-kuen Melwinin korvaan. Melwin ehti tunnistaa äänen, mutta hänen vai-valloinen hengityksensä rahisi enää hetken, ennen kuin hänen maail-mansa sumeni lopullisesti.
Mustaan kaapuun pukeutunut mies kaivoi kaapunsa uumenista pienen pullon ja puristi Melwinin silmistä vielä valuvat kyyneleet sen sisälle. Kun viimeinenkin pisara oli pullossa, hän viilsi uhrinsa kurkun auki ja valutti pulloon vielä uhrinsa tummana pulppuavaa verta. Hän teki saman nuoren naisen ruumiille ja sulki lopuksi korkin huolellisesti. Tämän tehtyään, mies haki viereisessä huoneessa palaneen kynttilän ja asetti sen liekin silkkisten verhojen alle. Kun tuli tarttui verhoihin ja syöksähti kohti kattoa, mies poistui avonaisesta ikkunasta musta kaapu hulmuten yön pimeyteen.

Ylipappi Abel Nesgesis harppoi pitkin askelin Edenin keskusaukion poikki kohti suurta katedraalia. Haaleasti sarastavassa aamuharmaudessa kylpevä aukio näytti autiolta ja ylipapin askeleet kopisivat vaimeasti kaikuen kivisistä seinistä, jotka ympäröivät tummina ja värittöminä mu-kulakivistä aukiota. Vaisu aamuinen päivänvalo ei kuitenkaan juuri lämmittänyt koleaa syysilmaa, joka tunkeutui ikävästi ylipapin vaattei-den alle. Hän kiristi reissussa ryvettynyttä kaulustaan kireämmälle ja rivakoitti askeliaan. He olivat vasta hetki sitten saapuneet takaisin Ede-niin, kuljettuaan lähes lepäämättä Sodommian rantakaupungista halki Asgarheimin maaseudun, pikamarssia takaisin Edeniin. Heti Sodommi-asta oli lähetetty jokaiseen Asgarheimin kaupunkiin viestinviejät, ja käsky kerätä kaikki sotaan kykenevät miehet liikekannalle sekä saapu-vaksi Edeniin käskynjakoon niin pian kuin suinkin. Vaikka kaikki näyt-tikin sujuvan suuren suunnitelman mukaan, Abelin pää oli silti täynnä ajatuksia ja ongelmia, jotka vaativat ratkaisua. Ne tuntuivat tulvivan yli aivoista, eikä Abel tuntunut saavan kunnollista otetta niistä yhdestäkään. Niinpä hän kaivoi jälleen viittansa uumenista pienen taskumattinsa ja ryysti siitä pitkän kulauksen kurkkuunsa.
Saavuttuaan katedraalin suurille tammioville, hän katsahti vielä kerran ympärilleen, varmistuakseen ettei häntä seurattu. Hän lukitsi ovet perässään huolellisesti ja kiiruhti puisten penkkirivien välistä kohti taka-seinään maalattua suurta Silmää. Lähempää tarkasteltuna saattoi huoma-ta, että taidokkaasti maalatun Silmän ääriviivat olivat hitusen koholla muusta seinästä. Ylipappi painoi Silmän ensimmäistä seinästä kohollaan olevaa alaripseä kahdesti, sekä toista, kolmatta, viidettä ja kahdeksan-netta kerran. Se oli koodi niille, jotka tiesivät. Elämän koodi. Tämän jälkeen hän riensi alttarille ja riisui valkoisen ylipapin päähineensä, aset-taen sen alttariin kaiverrettuun matalaan ympyrän muotoiseen syväntee-seen. Hän asetteli otsapantaa koristavan Silmän huolellisesti kohti taka-seinän Silmää ja lausui;
”Silmä näkee, niin maan päällä, kuin korkeuksissakin.”
Hetken kuului järkälemäistä rahinaa ja alttari painui lattiaan, kuin juoksuhiekkaan upoten, paljastaen altaan portaat, jotka johtivat syvälle katedraalin alle. Abel Nesgesis odotti, että pöly laskeutui ja antoi paksun viittansa pudota harteiltaan. Sen alta paljastui tulenpunainen, sinisellä vyöllä koristettu kaapu, jonka hupun hän painoi syvälle päähänsä. Tä-män tehtyään ylipappi harppoi rivakoin askelin katedraalin perimmäi-seen nurkkaan, josta johti puinen, vaatimaton ovi katedraalin takapihalla sijaitsevale pienelle ja suojaisalle, pyhän ykseyden hautausmaalle.
Pienen hautausmaan rehevän kasvillisuuden kosteus kimalteli kirkkaasti koleassa aamuharmaudessa. Kasvillisuuden seasta astui esiin lisää punaisiin kaapuihin ja sinisiin vöihin sonnustautuneita ja kasvonsa hupulla peittäneitä miehiä, jotka luikahtivat nopeasti sisään katedraalin lämpöön ylipapin avattua oven. Heitä oli yhteensä kahdeksan, ylipappi mukaan luettuna, ja kun viimeinenkin oli astunut ovesta sisään, sulki Abel oven visusti, tarkastaen jälleen, ettei korkeiden muurien suojaa-malla hautausmaalla ollut ulkopuolisia. Sisään astuneet miehet kulkivat mitään sanomatta suoraan alttarin alle johtaviin portaisiin ja lähtivät laskeutumaan niitä hitaasti alas.
”Eihän teitä seurattu? Olettehan varmasti yksin?” Ylipappi kysyi vielä kuiskaten viimeiseltä kulkijalta.
”Ei, olemme yksin. Luutnantti Nimdoroso on käsketty vielä tur-vaamaan katedraalin ympäristö. Hän ei luonnollisestikaan itse tiedä perimmäistä syytä tehtäväänsä.” Gerrosh Saigonin möreä ääni vastasi hupun uumenista.

Johannes ja hänen ratsunsa Myrsky olivat rättiväsyneitä. Kulkue oli kulkenut pikamarssia koko matkan Sodommiasta takaisin Edeniin, py-sähtymättä käytännössä lainkaan. Saarnaajille oltiin järjestetty ratsut, mutta murhattujen aatelisten omaiset ja palvelijat oltiin jätetty heti al-kumatkasta oman onnensa nojaan, mikäli eivät olleet pysyneet tahdissa. Niinpä Edeniin oli sinä aamuna saapunut ryvettyneen näköinen joukko, josta suurin osa, saarnaajia myöten oli lyyhistynyt jo portille ja laahus-tanut suoraan lähimpään majataloon lepäämään. Ylipappi, komentaja Saigon ja tuore kuningas Henok Nesgesis olivat kuitenkin rientäneet kaupunkiin saavuttuaan välittömästi tiehensä, ja Johanneksen isä Will oli ottanut mukaansa muutaman kaartilaisen johonkin hänelle osoitettuun kiireelliseen vartiotehtävään. Heille muille oli myönnetty päivän verran lepoa, mistä väsynyt ja mietteisiinsä painunut Johannes oli kiitollinen. Hän ei ollut muiden tavoin suunnannut lähimpään majataloon, eikä ko-tiinkaan, vaan suuntasi sen sijaan uupuneet, mutta määrätietoiset aske-lensa kohti Amaranthejen taloa, toivoen, että saisi käpertyä Sofian vie-reen ummistamaan silmänsä. Se oli oikeastaan ainoa asia, jota Johannes niin väsyneenä pystyi miettimään, joten hän jätti Myrskyn erään majata-lon isännälle hoidettavaksi ja suuntasi sitten väsyneet askelensa kohti kaupungin länsilaitamia.
Harmaa kaupunki oli äärimmäisen hiljainen, lähes aavemainen, Johanneksen kulkiessa sen poikki. Kitkerän juoman vaikutus oli poistu-nut Johanneksen kehosta ja hän tunsi itsensä erittäin uupuneeksi, mutta ajatus Sofiasta ja lämpimästä pedistä saivat hänet jatkamaan loputtomal-ta tuntuvaa laahustamistaan. Hän ohitti Tukin tavernan ja puikahti kape-alle sivukujalle, oikaistakseen matkaansa. Johannes väisti viimetipassa tielleen osuneen haisevan paskakasan ja kirosi horjahtaessaan kuraisessa maassa. Hän rivakoitti askeliaan, matkaa ei enää ollut paljolti. Ollessaan parin korttelin päässä, Johannes haistoi palaneen puun ja näki kattojen yllä leijailevan ohuen mustan savun, joka ei näyttänyt luonnolliselta. Muuten niin hiljaisten talojen välistä kuului myös epämääräistä puhetta. Hänen sydämensä hypähti.
Johannes pinkaisi vaistomaisesti juoksuun, kiersi viimeiset raken-nukset liukastellen pehmeässä maassa ja pysähtyi sydän kurkussa, näh-dessään palaneille raunioille kerääntyneet ihmiset. Osa kääntyi katso-maan Johannesta ja Johannes näki heidän silmistään paistavan surun. Hän käveli vapisevin askelin kohti ihmisiä, jotka tekivät hänelle tilaa, niin että Johannes pääsi puikkelehtimaan heidän lomitse joukon eteen. Kyyneleet sokaisivat Johanneksen näkökentän. Ne tulvivat vuolaina hänen kasvoilleen, hänen romahtaessa polvilleen kolmen palaneen ruu-miin eteen, jotka oli raahattu ulos palaneista raunioista. Tunnistamatto-miksi, luuhun asti mustuneet ruumiit savusivat vielä, mutta pienimmällä niistä oli kaulassaan riipus. Pieni hopeasydän kimmelsi himmeästi kai-ken palaneen keskeltä ja Johannes puristi sen nyrkkiinsä. Hän painoi toisen kätensä rinnalleen, mutta ei löytänyt enää omaa sydäntään, aino-astaan kirvelevän arven. Arven, joka oltiin vasta pari päivää sitten kai-verrettu syvään hänen lihaansa. Arven, joka esitti Silmää.

Punakaapuiset miehet asettuivat paikoilleen kolkossa kammiossa, jonka he olivat valaisseet hämärästi soihduilla. Kammio oli kiviseinäinen pyö-reä huone, jonka mustavalko-ruudullista lattiaa koristi laajalla tähdellä ympäröity pyöreä Silmä, joka sijaitsi tismalleen kammion keskellä. Sil-män keskiö oli tummanpuhuva aukko, josta tuprutteli saliin hiljalleen samaa imelän tuoksuista ja punertavaa savua kuin uhritemppelissäkin. Kahdeksan punaisiin kaapuihin pukeutunutta asettuivat nyt jokainen seisomaan tähden sakaroiden päähän tasaiseen rinkiin ja ristivät kätensä. Tähden yhdeksästä sakarasta yksi jäi tyhjilleen. Seuraavaksi he lausuivat yhteen ääneen rukouksen;
”Olemme vannoneet valamme Silmälle, yhdelle joka hallitsee, yhdelle joka johdattaa. Kuljemme kohti uutta kunniakasta maailmaa. Maailmaa, joka tottelee vain yhtä. Maailmaa, jota ajaa eteenpäin järki. Me olemme yksi, me olemme Silmä ja sen palvelijat, me olemme Va-lanvannoneet. Vielä koittaa aika, jolloin maailma palvoo vain yhtä sekä maailma, joka tottelee vain yhtä. Maailma, jossa jokaisella on paikkansa ja joka elää rauhassa yhden hallituksen alaisuudessa. Me teemme kaaok-sesta järjestyksen, me uhraamme pyhälle tarkoituksellemme kaiken mitä se vaatii. Päämäärämme hyvittää keinomme. Tämän kaiken me teemme sinulle, tuleva herramme Ferucil, valontuoja ja ykseyden Silmän salattu herra. Yhdessä me luomme uuden Arkananmaiden järjestyksen.”
”Tervetuloa Valanvartijat, sisimmän piirin Valanvannoneet.” Abel Nesgesis julisti matalalla äänellä verenpunaisen huppunsa suojista. ”Ai-noana paikallaolevana, kahdesta ylimmän luokan Valanvannoneesta, eli Valanvaalijana, julistan täten viimeisen virallisen kokouksemme ennen suuren työmme viimeistä siirtoa alkaneeksi. Siirtykäämme suoraan asi-aan; Uhrisaarten esityksemme on mennyt juuri niin kuin ennalta suun-nittelimmekin, eli täysin nappiin. Ja nyt puhuessani viimeisestä siirrosta, tarkoitan tietysti sotaa, jolla tulemme lopettamaan kaikki sodat, ja puh-distamaan sekä alistamaan tuntemamme maailman Silmän alaisuuteen. Sillä vihdoin on voimallinen poika meille kasvanut, joka on nyt Silmän palvelijaksi kastettu. Esi-isiemme, väkevien Maailmanluojien veri, syk-kii todistetusti väkevänä hänen suonissaan. Viime yönä on myös hänen sielunsa murskattu ja hänen vihallaan, me olemme herättävä herramme Ferucilin keskuuteemme.” Nesgesis lopetti käsi ylevästi rinnallaan.
Soihtujen liekit lepattivat hiljalleen kammiossa, jossa punakaapui-set miehet nyökyttelivät yhtämielisesti toisilleen.
”Mutta veli Abel, mistä tiedämme, että poika todella on oikea, että merkit pitävät paikkansa?” Joku kysyi humisevaan hiljaisuuteen huppunsa uumenista.
”Ensinnäkin, hän on syntynyt minun verelläni sinetöidystä haltias-ta. Haltiasta, jonka on hedelmöittänyt äärimmäisen laskelmoiva, raaka ja kunnianhimoinen ihminen. Eikä mistä tahansa haltiasta, vaan erityisen kykenevästä haltiasta. Tämän voi vakuuttaa meille oikealla puolellani seisova haltioiden kuningas, veli Gabriel Solomon, kyseisen haltian, Elise Nimdoroson isä.” Abel Nesgesiksen sanat kaikuivat pienen kam-mion sileistä seinistä.
”Kiitos Valanvaalija Nesgesis.” Pitkän, vaaleapartaisen miehen ääni jylisi Abel Nesgesiksen vierestä. ”Tämä pitää todellakin paikkansa. Tyttäreni luottaa minuun täysin, eikä pettäisi minua missään olosuhteis-sa. Hän on myös raportoinut suoraan minulle valitun kasvusta ja kehi-tyksestä. Voinkin täten todeta, että merkit todella pitävät paikkansa. Pojalla on yhteys luontoon ja hänen mielensä on vahva, hän ei juuri sorru ahneuden ja materiaalin houkutuksiin. Hän todella on moraaliltaan puhdas, luomanne yhteiskunnan, hmm, vaikutuksista huolimatta.” Gab-riel Solomon selosti, hupun peittämä katse maassa.
”Mikä sinä olet yhteiskuntaamme solvaamaan?” Eräs kimakka ääninen Valanvartija huudahti ja jatkoi; ”Muista, että kaikki on järjestet-ty niin kuin on järjestetty, kaikkien parhaaksi, vaikka yksinkertaisimmat sielut eivät sitä ikinä ymmärtäisikään! Muista myös, että olet itse muka-na tässä, vieläpä yhtenä pääarkkitehdeistä! Ja sekin vain siksi, että me olemme sinulle haltiasotien jälkeen paikkasi valtaistuimellasi suoneet säilyttää! Olet saanut paljon erivapauksia, mutta muista universumin sinulle osoittama paikkasi pyhimys! Muista, että me olemme olleet her-rojanne jo aikojen alusta lähtien. Ja varokin, ettet vuoda tarkoin vaali-miamme salaisuuksia yhdellekään haltialle, edes tyttärellesi!”
”Riittää!” haltiakuningas Gabriel Solomon jyrähti saaden soih-duissa palavat liekit leimahtamaan hetkellisesti äärimmilleen. ”En ole tullut tänne kuulemaan solvauksia tai muistutuksia siitä, mikä kenenkin alkuperä on. Olen toki kiitollinen osakseni saamastani anteliaasta kohta-losta ja tulen kyllä täyttämään paikkani suuremman tarkoituksen eteen. Sitä paitsi tyttäreeni, minun- ja Valanvaalija Nesgesiksen elämänlan-keemuksella langettamamme Silmän kirous, kyllä pitää hänen suunsa supussa joka tapauksessa. Ja muistakaakin, että ilman rohtojanne ja poppakonstejanne, te itse ette ole enää mitään. Olette vain varjoja siitä suuruudesta mitä olette joskus olleet.”
”Hiljaisuus!” Abel Nesgesis sihahti lujasti. ”Millään tällä ei ole enää mitään väliä, kunhan vain onnistumme herättämään pojassa elävän voiman.”
”Mutta entäs muiden ihmisten ja haltioiden lapset? Mitä vikaa heissä on? Ja sitä paitsi pojallahan on velikin. Miksi hän ei ole yhtä pätevä? Hänhän on saarnaajakin, hänet olisi paljon helpompi alistaa tahtoomme.” Kimakkaääninen Valanvartija intti.
”Tuki nyt jo suusi, ainoastaan Sodommian käskynhaltijana tunnet-tu Moses Akhneaton, sinä vähäpätöinen ihminen. Yksinkertaisesti siksi, että hänet on pakotettu maailmaan, hän ei ole yhtään sen kummempi, kuin te itsekään. Ja sama pätee tavalla tai toisella joka ikiseen haltianai-sen synnyttämään ihmisen jälkeläiseen. Teitä ihmisiä vain on niin mah-dottoman vaikea rakastaa!” Haltiakuningas ärähti ja rinki hiljeni. Gab-riel Solomon oli puhuessaan levittänyt kätensä sivuilleen ja kammiossa tuntui yht'äkkiä kylmälle kuin syvimmän meren pohjassa, niin että pai-kallaolijoiden hengityskin muuttui huuruksi. Nuori, möreä ääni puhkaisi hyytävän hiljaisuuden.
”Olen, niin kuin minulle on tehtäväksi annettu, hieronut tuttavuut-ta valitun kanssa, ja uskoisin hänen luottavan minuun. Hän kertoi minul-le, että karsintojen yhteydessä hänelle juotettu elämänlankeemus vahvis-ti häntä, vaikka poika ei luonnollisestikaan tiennyt juoman nimeä, tai ylipäätään sen olemassaolosta.” Henok Nesgesis sanoi jännittyneisyyden värjäämällä äänellä haltiakuninkaan vierestä. Haltiakuningas käänsi hupulla suojatun päänsä kohti Henokia, mittaillen tätä katseellaan päästä varpaisiin, aivan kuin puntaroidakseen suhteellisen nuoren Valanvanno-neen luotettavuutta. Abel Nesgesis kiiruhti jatkamaan;
”Totta, ja kuten sanottu, poika tunsi itsensä välittömästi vahvaksi, eikä vasta vuosien totuttelun jälkeen, kuten suurin osa meistä muista kuolevaisista, jotka elämänlankeemusta ovat käyttäneet. Ja jotkut meistä saivatkin todistaa valitun voitokkaita edesottamuksia sekä periksianta-mattomuutta kuninkaan kaartin karsintojen taisteluissa, vaikka hänessä ei juurikaan ole luonnollisia soturin lahjoja. Poika tottavie vakuutti ai-nakin minut tahdonvoimallaan kaksintaisteluhaasteessa.” Nesgesis sanoi ja osa paikallaolijoista nyökytteli hyväksyvästi toisilleen. ”Ja mikä tär-keintä,” hän jatkoi. ”Poika sanoi itse nähneensä Silmän. Uhrisaarille vangitsemamme Maailmanpyhimys Pandhordin, johon olemme rohdoil-lamme jo vuosia kylväneet väkivallan sekä vallanhimon siemeniä, sylei-li poikaa valarituaalissa ja poika kertoi nähneensä Silmän! Hän on siis itse valinnut meidät. Päällepäin näkyvästä sielun puhtaudestaan huoli-matta, syvällä sisimmässään hän janoaa valtaa ja on oikein ohjattuna voimallaan sekä himollaan herättävä herramme Ferucilin, Valontuojan ja uuden maailman luojan, joka on viimein tuova maailmalle rauhan sekä järjellisen rytmin ja järjestyksen. Herramme on asettuva meidän taak-semme ja nostava meidät, hänen ykseyden Silmälleen valamme vanno-neet, järjen ja järjestyksen palvelijat korkeimmalle korokkeelle.” Ringis-sä seisovat punakaapuiset osoittivat yhtä mielisesti suosiotaan Valanvaa-lija Nesgesiksen sanoille ja soihtujen liekit leimahtivat jälleen huippuun-sa. Saliin hetki sitten langennut viileys taantui hiljalleen kokonaisval-taiseksi lämmöksi.
”Olemme totisesti ottaneet viimepäivinä suuria harppauksia ta-voitteemme eteen.” Abel Nesgesis puhui jälleen suosionosoitusten laan-nuttua. ”Olemme soluttaneet Silmämme arkipäiväiseksi nähtävyydeksi yhteiskuntaamme ja myös onnistuneesti valmistelleet uskonnoillamme ihmisten kansat alistuvaisiksi tahtoomme. Olemme myös hankkiutuneet eroon ahdasmielisestä veljestäni, Kain Nesgesiksestä ja isästäni Adam Nesgesiksestä, jotka eivät yrityksistämme huolimatta suostuneet tai pys-tyneet näkemään suurempaa kokonaiskuvaa. Tästä kiitos kuuluu toiselle johtajistamme, Valanvaalija Horus Vidaarille, joka on tällä hetkellä Midgarian valtakunnassa tekemässä viime hetken valmisteluita, varmis-taaksemme heidän valtakuntansa täydellisen luhistumisen Silmän edes-sä. Mutta ei hätää, hänen on määrä livahtaa luoksemme ennen viimeistä rituaaliamme.
Viimeaikaisilla toimillamme olemme nostaneet Asgarheimin val-takunnan valtaistuimelle oman miehemme, Henok Nesgesiksen, jossa Silmä on nähnyt suuret kyvyt. Olemme myös viimeisimmän uhrauksen yhteydessä hankkiutuneet Uhrisaarilla eroon jokaisesta Asgarheimilai-sesta aatelisestamme, joka ei niin ikään ollut onnistunut näkemään Sil-män suomaa autuutta. Olemme viimeinkin saaneet aikaan sodan, jolla tulemme lakaisemaan ensin Midgarian valtakunnan kokonaisuudessaan maailmankartalta ja sitten alistamaan koko maailmanväestön Silmämme alaisuuteen, sodasta heikon ja läpeensä otteessamme olevan Asgarhei-min lopullisella käännytyksellä. Ja tietenkin, olemme viimein löytäneet valitun, joka on itse valinnut Silmän, ja jonka olemme tänä yönä tehneet katkeraksi tälle elämälle, ja näin sytyttäneet herramme kipinän hänen sisällään. Astu esiin veli Tuk Pilatus, onhan työ tehty? Saithan kaiken talteen?” Valanvaalija Nesgesis pauhasi silmät varjoissa loistaen.
Pitkä ja hoikka punakaapuinen astui nyt ringin keskelle ja työnsi luisevan laihan kätensä syvälle kaapunsa uumeniin.
”Kyllä, herra Valanvaalija. Ja sain. Joka pisaran.” Tuk Pilatus supisi lähes kuiskaten. Askelten kaiku kajahteli seinistä hänen astellessa ringin poikki ja ojentaessa esiin kaivamansa pienen, korkilla suljetun pullon Valanvaalija Nesgesikselle. Tämä avasi korkin ja nosti pullon kohti soihduista lepattavaa valoa ja tihrusti sen sisältämää kirkasta nes-tettä, joka tuikki helmeilevänä kammion himmeässä valaistuksessa. Sitten ylipappi kaivoi viittansa uumenista pienen tikarinsa ja viilsi sillä varovasti itseään sormeen. Vanha arpi halkesi ja Valanvaalija puristi pulloon vielä tipan omaa vertaan. Pullon sisältö sihisi ja kupli voimak-kaasti, veripisaran sekoittuessa sen jo sisältämään nesteeseen. Abel Nes-gesis sulki korkin huolellisesti ja kirkas neste rauhoittui.
”Vahvinta mahdollista elämänlankeemusta herrani,” Tuk Pilatus selosti matalalla äänellä. ”Se sisältää vahvaa vihaa, suurinta pelkoa sekä äärimmäistä katumusta. Entisestään sitä vahvistaa murhaajan teon viaton kohde sekä ylitsepursuava inho valittua poikaa kohtaan. Sen kruunaa vielä valitun rakastaman naisen veri ja se tulee tekemään juojansa, var-sinkin valitun, äärimmäisen itsekkääksi ja katkeraksi. Se tulee sytyttä-mään ylitsepursuavan vihanliekin hänen sisällään ja syöksemään hänet sokean rakkauden partaalle.”
”Täydellistä. Lopullista rituaalia varten meiltä puuttuu enää vii-meinen sinetti, jonka on oltava henkilö, joka nauttii valitun täydellistä luottamusta. Mutta sen voitte jättää täysin minun huolekseni, minulla on yksi erittäin sopiva ehdokas tehtävään omissa, niin kutsutuissa opetus-lapsissani.” Abel Nesgesis kailotti mairealla ja kuuluvalla äänellä, sil-minnähden vieläkin lumoutuneena pienen pullon tuikkeesta. ”Veli Tuk, olet täyttänyt tehtäväsi Silmälle kiitettävästi. Niin tavernasi toiminnalla, kuin myös viime yön tehtävälläsi. Herramme Ferucil tulee muistamaan sinua noustessaan myös maanpäälliseksi herraksemme.” Nesgesis kuis-kasi sulloessaan tikariaan ja elämänlankeemusta sisältävää pulloa viit-tansa uumeniin, kääntäen leimuavan katseensa takaisin katse maassa odottavaan Valanvannoneeseen.
”Kiitän herra Valanvaalija.” Tuk Pilatus vastasi nöyrästi ja palasi paikalleen.
”No niin. Vielä pari asiaa, jotka on varmistettava, ennen kuin teemme viimeisen siirtomme. Midgarian valtakunnan kuninkaan poika, prinssi Odican Loiste, oletko valmis ottamaan paikkasi Midgarian val-taistuimella, kun sen aika koittaa? Oletko valmis täyttämään sinulle uskotun tehtäväsi Silmälle?” Abel Nesgesis kysyi nyt tukevarakenteisel-ta Valanvannoneelta Tuk Pilatuksen vieressä.
”Kyllä, herra Valanvaalija.” Odican Loiste vastasi hivenen värise-vällä äänellä. ”Tulen viemään loppuun sen, minkä veljemme Valanvaali-ja Horus Vidaar on isässäni laittanut vireille ja luovuttamaan kansamme, herramme Ferucilin täydelliseen alaisuuteen. Herran, jota he tietämät-tään ovat palvoneet ainoana jumalanaan jo haltiasodista lähtien. Isäni tulee kuolemaan suuremman asian eteen, vaikka ei itse sitä tiedäkään. Tarkoituksemme pyhittäköön keinomme.”
”Hienoa,” Abel Nesgesis tokaisi ja jatkoi; ”Olen totisesti pahoil-lani isäsi tulevasta kohtalosta, hän on urhea mies ja täyttänyt tehtävänsä kuninkaana sekä Valanvannoneena, mutta hän ei ikinä tulisi hyväksy-mään Midgarian valtakunnan hajottamista ja siksi emme voi enää luot-taa häneen. Hän on liian ylpeä.”
”Niin.” Odican Loiste vastasi hiljaa huppunsa sisältä ja painoi katseensa maahan.
”Entä kulta? Ovatko uhreina kerätyt rikkautemme tallessa ja tur-vassa?” Abel Nesgesis kysyi, siirtäen katseensa jo tähden vastakkaisella sivulla seisovaan punakaapuiseen. ”Kierrossa olevan kullan määrä on pidettävä ehdottoman tiukkana, näinä viimeisinä aikoina, jotta emme kohtaa turhaa vastarintaa. Talouden on oltava erityisen niukka. Olkaa hyvä, maailmanpankkiiri Herodes Barabbas.” Hän lopetti painokkaasti. Puhuteltu, erityisen lihava Valanvartija astui askelen ringin sisäpuolelle ja vastasi;
”Kyllä, herra Valanvaalija. Kaikki uhrattu sekä valtionvelkana kerätty kulta on Sodommian käskynhaltija Moseksen avustuksella toimi-tettuna visusti talteen Uhrisaarten holveihimme. Käsittääkseni saaria myös vartioivat entiseen tapaan Moseksen Sodommiasta käsin komen-tamat luotettavat sota-aluksemme. Vain me sisimmän piirin Valanvanno-neet olemme tietoisia todellisista rikkauksistamme.” Herodes Barabbas selosti, Sodommian käskynhaltijan nyökkäillessä innostuneesti.
”Kiitos Valanvartija Herodes Barabbas. Kaikki on siis valmista. Valanvartija Solomon, teidän tehtäväksenne jää esitellä valitulle hänen rituaalirinkinsä, toisella tuonpuoleisen portilla. Se on tehtävä nyt, kun hänen mielensä on heikoimmillaan. Hänen on myös saatava tietää mah-dollisimman paljon nyt, synkässä mielentilassa, jotta hänen viimeinen, vapaasta tahdosta tehty valintansa olisi meille mieluinen. Viekää siis hänet kaltaistenne maille Alfenoiriin ja sytyttäkää kipinä hänen sisäl-lään, kastamalla hänet teidänlaisekseen. Haltiaksi. Näyttäkää hänelle hänen oma rituaalirinkinsä ja kun poika on valmis kohtaloonsa, toimit-takaa hänet takaisin minulle tänne katedraaliin, jolloin herramme Ferucil voi ottaa paikkansa hänessä. Ja jos saan vielä pyytää, lähetä kaikki kyn-nelle kykenevät soturisi Asgarheimin avuksi tulevaan sotaan varmuuden vuoksi, Midgaria on murskattava totaalisesti. Tämä myös kerrottakoon kaikille Silmän alaisuudessa taisteleville upseereillemme, että haltiat ovat tässä sodassa Asgarheimin liittolaisia.” Abel Nesgesis tokaisi lipe-västi ja haltiakuningas nyökkäsi väsen käsi rinnallaan.
”Jälleen kerran me kuulimme, näimme ja vaikenemme. Julistan kokouksen päättyneeksi.” Abel Nesgesis julisti, kääntäen katseensa koh-ti huoneen keskellä loimuavaa Silmää. ”Seuraavan kerran kun kokoon-numme tässä salissa, olemmekin jo suorittamassa viimeistä rituaaliam-me ikiaikaisen tavoitteemme toteutumiseksi. Nyt vaalikaamme vielä kerran tulevaa herraamme, ennen kuin erkanemme jälleen, viedäksem-me suunnitelmamme loppuun kukin tahoillamme. Muistakaa, että ajoi-tus on kaiken avain, maailmanlaitojen pedot ovat jo näet matkalla.” Tämän sanottuaan Abel Nesgesis painoi kätensä yhteen ja päästi suus-taan pitkän om- tavun, johon muu rinki yhtyi. Yhteisen sävelen löydyt-tyä, he nostivat äänen taajuutta aina vain korkeammaksi, saaden koko kammion värisemään. Liekit sammuivat soihduista ja lattiassa ammotta-va Silmä sylki punaisena hohkaavaa savua järisyttävällä paineella saliin. Pian koko lattia tärähteli voimakkaasti, kahdeksan sisimpään piiriin kuuluvan Valanvannoneen ylistäessä herraansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, Gabriel Solomonin askeleet kajahtelivat kaikuen, hänen astellessa pitkin pitkää, katostaan kaarevaa käytävää, jonka puhtaan marmoriset seinät näyttivät kuin liekehtien tuhansien seinätelineissään palavien kynttilöiden suomassa kellertävässä valossa. Asgarheimin kuninkaallisessa palatsissa elettiin suruaikaa, eivätkä tum-miin pukeutuneet vartijat päästäneet sisään ketään muita ulkopuolisia, kuin vain ylipapin ja saarnaajat tämän seurassa. Siksi myös haltiakunin-gas oli nyt pukeutunut Asgarheimin saarnaajille tuttuun mustaan kaa-puun, ja päässyt livahtamaan hetki sitten sisään palatsiin ylipapin ja tämän seurueen mukana. Tai ei oikeastaan livahtamaan. Abel Nesgesis oli nimittäin kutsunut, tai oikeastaan kiristänyt haltiakuninkaan, tämän tyttären tappamisella ja haltioiden lopullisella tuhoamisella uhaten, mu-kaansa palatsiin. Tai niin kuin Valanvaalija itse sanoi, Silmä oli kutsunut hänet.
Käytävä, jota Gabriel Solomon nyt asteli, täydelliseen Asgar-heimin ylipapin asuun sonnustautuneen Abel Nesgesiksen perässä, vietti lievästi alaspäin, ilmeisesti kohti palatsin maanalaisia tyrmiä. Mitä Nes-gesiksellä, tuolla ihmislierolla oikein oli synkän mielensä syövereissä? Haltiakuningas mietti itsekseen, pälyillessään mustan huppunsa suojista haudanhiljaisia vartijoita käytävän laidoilla.
Viimein käytävän päässä Abel Nesgesis seisahtui. Heidän edes-sään kohosi korkea rautaovi, jota vartioi kaksi Asgarheimilaista upsee-ria. Nämä tervehtivät tulijoita vasemmat kätensä painettuina kiinni rin-tapanssareihinsa. Valanvannoneita, haltiakuningas pani merkille. Nesge-sis nyökkäsi heille ja toinen upseereista raotti raskasta ovea, juuri ja juuri sen verran, että Valanvaalija Nesgesis sekä saarnaajaksi pukeutunut haltiakuningas mahtuivat puikahtamaan siitä sisään.
Portaat, jotka rautaiselta, paksulta ovelta alkoivat, olivat synkät ja kolkot ja ne viettivät jyrkästi alaspäin. Kolmekymmentäkolme porras-ta, haltiakuningas laski. Se oli yksi Valanvannoneiden pyhän synkistä ja salaisista luvuista. Kammiota, jonne portaat johtivat, ei siis totisesti ollut tarkoitettu kaikkien silmille. Se oli hämärä ja pyöreä, ja sen seinustoja ympäröi kalterillisia ovia, jotka kätkivät taakseen ilmeisesti synkkiä sellejä. Niistä kantautui hämärään kammioon vaitonaisia ja tuskallisia ääniä, jotka nostivat haltiakuninkaan niskavillat auttamatta pystyyn. Keskellä huonetta komeili hyytävän näköinen puinen tuoli, jota koristi-vat sen jalkoihin ja käsinojiin asennetut kiiltävät kahleet. Tuoli oli kaut-taaltaan kuivuneen veren peitossa.
”Voit laskea huppusi,” Abel sihahti heidän saavutettuansa kivis-ten portaiden alapään. Haltiakuningas teki työtä käskettyä, ja haistoi sieraimissaan tutun imelän hajun.
”Mitä sinä haluat?” Haltiakuningas töksäytti nenäänsä nyrpistä-en.
”Minulla on ongelma,” Abel aloitti matalalla äänellä, ”valitetta-vasti vain sinä voit ratkaista sen.” Hän lopetti käsi rinnallaan, tutkaillen samalla haltiakuningasta kylmällä katseellaan.
”Millainen ongelma se sellainen ongelma on, jota edes suuri Valanvannoneiden johtaja ei kykene ratkaisemaan?” Solomon sihahti, kätkien vain vaivoin sen inhon, jota tunsi tuota käärmettä kohtaan.
”Seuraa minua.” Abel vastasi koleasti ja käännähti nopeasti kannoillaan. Hän riensi ripeästi erään sellin oven eteen ja alkoi penko-maan viittansa taskuja. Pian Abel löysikin etsimänsä, taskumattinsa ja avainnipun. Hän ryysti taskumatistaan nopean ryypyn, kuin tarkoituksel-lisesti näyttääkseen haltiakuninkaalle, että joi jotakin. Sitten hän työnsi avaimen kalahtaen sellin lukkoon ja katsahti kiiluvin silmin olkansa taa haltiakuningasta ja sanoi;
”Muista, että sinäkin olet Silmällä merkitty.” Abel työnsi hyytä-västi narisevan oven hitaasti auki. Solomon mulkaisi Abelia inhoten ja olkiaan kohauttaen. Voi kuinka hän vihasikaan tuota miestä!
Selli, johon he nyt astuivat, oli pimeä ja kylmä ja sen takasei-nässä kiilui suuri, ykseyden aina ja kaikkea valvova Silmä. Kaiken sen pimeyden keskellä Silmä näytti kuin leiskuvan ja sen polttava katse tuntui porautuvan suoraan haltiakuninkaan silmien läpi. Rinnassa olevaa arpea poltteli tuskallisesti. Solomon joutui käyttämään kaiken mielen- ja muunkin voimansa, ettei olisi paljastanut Abelille, kuinka raastava ja syvältä polttava tuo Silmän aiheuttama tuska olikaan. Miksi hän tunsi sellaista kipua pelkän Silmän näkemisestä? Polte oli niin kova, ettei haltiakuningas ollut heti huomannut, että myös sellin nurkassa kyyhötti joku, tai jokin. Mutta jotakin siellä oli, ja se jokin kuiski pimeyteen;
”Anuuk, Anuuk, Anuuuuuk!” heikkoudestaan huolimatta ääni oli hento ja kaunis, ja haltiakuningas tunnisti sen.
”Ymmärrätkö?” Abel kysyi hampaitaan kiristellen. ”Hänestä on hankkiuduttava lopullisesti eroon. Epäilen, että hän alkaa muistamaan.” Hän vielä lisäsi.
”Entäs sitten? Muistanhan minäkin, enkä kuitenkaan ole pettä-nyt sinua tai veljestöä.” Haltiakuningas kuiskasi, pitäen ilmeensä perus-lukemilla.
”Siksi, että sinua minä voin kiristää. Olet heikko, kun olet anta-nut itsesi langeta tunteelliseksi. Siksi minä luotan sinuun. Mutta hän. Hänellä ei ole maan päällä ketään mihin kiintyä. Ja tiedät varsin hyvin, että en kykene tappamaan häntä.”
”Miksi et sitten vain tee hänelle samoin, kuin olet tehnyt silvo-tulle?” Haltiakuningas kysyi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman ivalli-selta.
”Luuletko etten ole yrittänyt? Hänen verensä polttaa minua. Yksi sielu voi kantaa vain yhtä pyhää.” Abel vastasi, kuin syyttäen So-lomonia jostakin.
”Epäilykseni osuivat siis oikeaan.” Haltiakuningas aloitti ja piti hetken tauon ennen kuin jatkoi. Arpea poltti vietävästi. ”Mitä sitten haluat minun tekevän hänelle? Miksi et vain pidä häntä täällä?” Hän kysyi lopulta, miettien miten saisi keskustelun mahdollisimman nopeasti päätökseen. Silmän voima oli kasvanut pelottavan suureksi.
”Sinun on hankkiuduttava hänestä eroon. Kuulit varmasti mitä hän kuiskii taukoamatta? Olen varma, että hän muistaa, mutta hän var-masti luottaa sinuun. Sitä paitsi voimani eivät yksinkertaisesti riitä pitä-mään häntä heikkona enää kauaa, sillä voimiani syö myös toinen, vie-reisessä sellissä oleva pyhimys.” Abel vastasi nuivasti.
”Miksi, ja miten sinä heidät tänne olet tuonut? Ja mikä paikka tämä ylipäätään on?” Solomon ei malttanut olla kysymättä.
”Moses Akhneaton toimitti heidät tänne Uhrisaarilta, uhrikulku-eemme perässä käskystäni. Tämä kammio sen sijaan on minun oma pikku salaisuuteni, missä saan kaivettua suoraselkäisimmiltäkin viholli-siltamme kaiken tarvitsemani tiedon, joka saattaisi vahingoittaa veljes-töämme. Säilön usein tänne myös valamme rikkoneita veljiämme, mikä-li en ehdi järjestää heitä Syntivuorille asti.” Abel supatti silmät kiilu-en. ”Ja rakkaat ystäväsi olen järjestänyt tänne siksi, että suuri työmme alkaa olemaan loppusuoralla, enkä kaipaa turhia riskejä. Meidän on aika keksiä heille, hmm, niin sanotusti pysyvämmät säilytyspaikat. Niin sa-notusti heidän viimeiset hautansa.” Hän lopetti kasvot ilkeämielisessä virneessä.
”Mutta miksi minä sinua auttaisin?” Haltiakuningas töksäytti, kykenemättä peittämään inhoa äänessään.
”Kuten sanottua, sinäkin olet Silmällä merkitty. Voin tehdä tä-män saman sinulle. Ja kuvittele, mitä saattaisin saada aikaan ihmisten vihalla, jota he nykyisin tuntevat kansaasi kohtaan. Ja sinä olet kuiten-kin kaikesta huolimatta täyttänyt tehtäväsi Silmälle hyvin, jostakin syys-tä minä luotan sinuun. Miksi emme siis solmisi sopimusta, viimeistä liittoa, olemmehan Valanvannoneista ja koko maailmasta ainoat, jotka ymmärtävät voiman, joka meissä pyhissä piilee. Me emme tarvitse mui-ta, herramme Ferucil tulee nostamaan meidät kaksi, väkevimmät seuraa-jansa varmasti kaikkien muiden yläpuolelle. Ensin meidän on vain hankkiuduttava kahdesta turhasta eroon. Toiselle heistä minulla on vielä käyttöä viimeisessä rituaalissa ja voin huolehtia hänen lopullisesta hävit-tämisestään, siihen voimani riittävät, olenhan pian vertaisenne. Tee sinä oma osuutesi, niin yhdessä olemme lopulta nouseva muiden yläpuolel-le.” Abel sihahteli myrkyllisesti pimeyteen. Arpi poltti haltiakuninkaan rinnassa jo niin, että hän joutui haukkomaan henkeään ennen kuin vasta-si;
”Hyvä on, minä otan hänet mukaani, luulen että hän vielä luot-taa minuun. Lyön sitten Alfenoirissa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ei-köhän Helvetian luolat pidättele häntä tarpeeksi. Kansani ottaa hänet varmasti myös hyvin vastaan, olihan hän heidän rakastamansa prinses-sa.”
”Kerrassaan loistavaa. Sinetöikäämme sopimuksemme.” Abel vastasi äänellä, jonka olisi voinut luulla kuuluvan innokkaalle pikkulap-selle. Sitten hän kaivoi jälleen vaatteidensa kätköistä yhden loputtomista pienistä lasipulloistaan ja viilsi sormensa vanhan arven auki. Hän puristi pulloon pienen verinoron ja ojensi sen sitten haltiakuninkaalle, joka lisäsi siihen tipan omaa vertaan ja joi kirkkaaksi muuttuneen nesteen rintaansa puristaen pullon pohjalta.
”Oletan, että olet nyt tyytyväinen, ohjaisitko minut nyt ystäväl-lisesti ulos täältä, minun on haettava tyttäreni ja valittu.” Solomon tiuk-kasi kylmästi.
”Tottahan toki, tottahan toki,” Abel käkätti hyytävällä naurul-laan säestettynä. Abel sulki sellin oven visusti heidän perässään ja he kääntyivät lähteäkseen. Vetäessään mustan saarnaajan hupun takaisin päähänsä, haltiakuningas vilkaisi vielä viereiseen selliin. Sen lattialla makasi alaston ja suuri miehen ruumis, jonka pahoinpidellyn näköinen rintakehä kohoili epätasaisesti, sen hengittäessä sen päähän survotun kuolleen vuohen pään sierainten läpi. Selliä valvoi niin ikään sen pääty-seinään verellä maalattu Silmä.

Johanneksen päätä särki. Kuvottava jomotus ei kuitenkaan poistanut tuskaa ja karmaisevaa syyllisyyden tuntoa Johanneksen mielestä. Kun Johannes oli löytänyt kuoliaaksi palaneen Sofian, oli hänen maailmansa romahtanut lopullisesti. Paikalla olleet ihmiset olivat myös tunnistaneet kaksi muuta mustaa ruumista, näille kuuluvien tavaroiden perusteella. Ja yhdistettyään palaset mielessään, oli Johannes tajunnut, että kyseessä oli ehdottomasti ollut tarkoituksellinen teko, jossa jotakin oli vain mennyt pieleen. Se oli ollut murha.
Johannes syytti itseään katkerasti Sofian ja tämän isän surmista, olihan verityön tehnyt sama mies, jonka tulevaisuuden Johannes oli kuninkaan kaartin karsinnoissa riistänyt. Niinpä Johannes oli jo päivä-kausia upottanut suruaan tuoppiin, vältellen jokaista mahdollista kontak-tia yhteenkään elävään olentoon. Hänen olisi jo päiviä sitten pitänyt ilmoittautua takaisin palvelukseen, mutta sen sijaan Johannes istui jo ties kuinka monetta päivää yksin metsässä, ryystäen pitkiä kulauksia mukanaan olevasta viinileilistä.
Johannesta ei ollut enää kiinnostanut puhua edes äidilleen Uhri-saarten oudoista tapahtumista. Itse asiassa, hän tällä hetkellä hädin tus-kin edes muisti niitä. Johannes oli mennyt aikaa sitten päivissä sekaisin, mutta nyt oli aamu, sen hän sentään tiesi koleana orastavasta aamuhar-maudesta. Hän oli vasta herännyt kostealta mättäältä, saman jykevän tammen alta, jossa oli aikoinaan nähnyt Sofian ensi kerran elämässään, ja aloittanut ryyppäämisen sinä silmänräpäyksenä, kun oli avannut sil-mänsä. Yöt olivat jo suhteellisen viileitä ja Johannes hytisi kylmissään kostean täkkinsä sisällä. Johannes ei ollut kaukana kotoa, mutta hän todennäköisesti vielä kuolisi tuon paksun tammen alle, mikäli kukaan ei häntä sieltä tulisi hakemaan. Itse hän ei jaksanut vaivautua jaloilleen, kuin vain vaivoin virtsatakseen.
Kaunis Sofia oli ollut kaikki, mistä Johannes oli viimeisinä vuosi-na haaveillut ja nyt Sofia oli poissa. Johannes olisi halunnut kostaa veri-teon Melwin Melroselle, mutta tämä oli niin ikään kuollut samaisessa palossa, jonka ilmeisesti oli sytyttänyt kostaakseen Johannekselle puhe-kykynsä menetyksen. Mitäpä apua kostosta olisi ollut muutenkaan? Vi-hasta ja kostonhalusta Melwinkin oli tekonsa varmasti tehnyt, mutta täytenä tomppelina polttanut itsensä uhriensa mukana. Viha synnyttää lisää vihaa, sen Johannes oli elämästä oppinut, joten hänestä tuntui, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä kohtalonsa ja kuolla yksin kylmissään sekä kännissä, sille märälle mättäälle, jonka päällä tällä hetkellä lähes liikuntakyvyttömänä retkotti. Johannes käänsi hitaas-ti kylkeään ja tuijotti kostein silmin tyhjyyteen. Hän toivoi, että olisikin ollut jo kuollut.
Jokin suuri ja tumma liikkui Johanneksen sumean katseen nurkas-sa. Ryteikkö rätisi sen liikkuessa hitaasti lähemmäs, mutta Johannes ei vaivautunut tarkentamaan katsettaan, tuohon mahdolliseen uhkaan sen erityisemmin. Sen sijaan hän sulki silmänsä ja sukelsi oman päänsä sumeaan pimeyteen. Ryteiköstä kantautuvat äänet eivät kuitenkaan vai-menneet, vaan tuntuivat lähestyvän vääjäämättä. Ehkä se oli itse kuole-ma, Johannes ajatteli toiveikkaana humalapäissään.
Kylmä ja kostea turpa painautui hellästi vasten Johanneksen kas-voja ja muhkean karhea kieli läpsähti hänen poskelleen. Johannes tunsi korvassaan vahvan ilmavirran, otuksen hirnuessa hänen yllään.
”Myrsky?” Johannes kysyi tokkurassa.
”Ja minä, sinun äitisi.” Elisen pehmeä ääni sanoi korkeuksista. Johannes kampesi itsensä vaivoin istumaan ja nosti tokkuraisen katseen-sa hitaasti ylös, estääkseen maailmaa pyörimästä liian vinhaa vauhtia. Hänen äitinsä katsoi häntä rauhallisin katsein, seesteisesti pärskähtele-vän Myrskyn selästä.
”Mene pois äiti. Olen pahoillani, mutta juuri nyt haluaisin olla yksin.” Johannes sammalsi.
”Tulin hakemaan sinut kotiin. Olen kuullut seikkailuistasi ja mi-nulla on tärkeää kerrottavaa sinulle. Sinun on vihdoin aika saada tietää todellinen tarinasi sekä kasteesi haltiana.” Elise tokaisi rauhallisena kuin lämmin kesätuuli.
”Kaikki on yhdentekevää minulle. Haluan vain olla rauhassa, liian moni on jo kärsinyt vuokseni. Jopa kuollut. Mitä järkeä minun on tästä nousta, täällä minun on hyvä olla.” Johannes soperteli huojuen ja nie-leskellen samalla kurkkuunsa noussutta viinankatkuista vatsahappoa.
”Kyse ei ole vain sinusta Johannes, vaan jostakin paljon suurem-masta. Suuremmasta, mitä edes osaat käsittää. Tiedän tuskasi ja tiedän jopa osan ajatuksistasi, vaikka se kuulostaakin uskomattomalta. Nyt sinun on tultava.” Elise sanoi hieman napakammalla äänellä.
”Mikä täällä muka on suurta? Tunsin jotakin suurta, mutta se on viety minulta. Kokoan kyllä itseni, kun minun on määrä lähteä sotaan muun kaartin kanssa.”
”Sinä et lähde sotaan, et ainakaan vielä. Nouse nyt poikani, niin annan sinulle merkityksen elämääsi.” Johannes kuuli äidin jämäkän äänen päässään, vaikka tämän huulet eivät liikahtaneetkaan. Maailma alkoi pyörimään hänen silmissään entistä hurjempaa vauhtia ja hyinen tuuli yltyi metsässä. Se tunkeutui Johanneksen sieraimiin ja tuntui täyt-tävän hänen sisuksensa jäätävällä viileydellä. Pyöriminen lakkasi ja Johannes tunsi yht'äkkiä itsensä täysin selväksi. Äidin ja Myrskyn taak-se oli ilmestynyt pitkä ja vaaleapartainen, kaapuun pukeutunut hahmo, joka oli peittänyt kasvonsa hupulla. Johannes hypähti vaistomaisesti salamana jaloilleen ja hahmo riisui huppunsa. Hetken Johannes näki vain pelkkää kirkasta valoa, sitten hän menetti tajuntansa.

Prinssi Kainin puoliso, prinsessa Awan kuivasi surusta turtana kyyneli-ään kuninkaallisen palatsin edustalla. Hän oli juuri jäänyt leskeksi, vaikka oli ollut jo henkisesti valmistautunut täyspäiväiseen kuningatta-ren arkeen. Awan oli varma, ettei hänen sydämensä tulisi ikinä toipu-maan miehensä äkillisestä poismenosta, mutta hän tiesi, että hänen oli pysyttävä vahvana hänen poikansa Henokin vuoksi, joka oli joutunut kovaan paikkaan, noustuaan niin äkillisellä ja surullisella tavalla Asgar-heimin kuninkaaksi. Awan oli pojastaan ylpeä, sillä tämä oli ottanut kovan tehtävän vastaan suoraselkäisenä ja kovana. Henok ei ollut näyt-tänyt, varmasti karmaisevia ikävän- ja surun tunteitaan ulospäin, vaan esiintynyt esimerkillisen määrätietoisena johtajana. Juuri sellaisena, joksi hänet oli kasvatettu. Kuninkaana.
Awan pyyhkäisi viimeiset kyyneleet poskiltaan ja nousi ylös. Hä-nellä olisi vielä paljon tehtävää, Henok tarvitsisi varmasti vielä runsaasti apua ja ohjeistusta arkipäiväisissä hallitsijan rutiineissa. Awan astui pa-latsin koristeelliseen ja hänen ihmetyksekseen tyhjään aulaan, vaikka keskipäivän aikaan se yleensä kuhisi palvelusväkeä ja vartijoita. Awan seisahtui säikähtäen, kun joku repäisi häntä yllättäen kovaa hihasta. Awan kääntyi hitaasti ympäri, kysyvä ilme kasvoillaan.
”Ylipappi Nesgesis, mitä te-,” Awanin lause jäi kesken tikarin terän välkähtäessä ilmassa. Veri roiskahti ja nainen, jonka oli vielä vä-hän aikaa sitten ollut määrä nousta Asgarheimin valtakunnan kuningatta-reksi, lysähti elottomaksi mytyksi palatsin kovalle marmorilattialle.

Luku 8: Petojen kuiske

Midgarian pääkaupungin, Laurentiuksen keskustassa sijaitsevassa ku-ninkaan palatsissa soihdut olivat palaneet jo varhaisesta aamusta. Me-nestyksekkäästä Uhrisaarten iskusta oli kulunut jo kolmetoista päivää, ja Lucius Loiste asteli mietteisiinsä vajonneena pitkin askelin ympyrää kullanhohtoisessa makuukammarissaan, punnitessa mahdollisuuksiaan. Horus Vidaar istui samaisen huoneen nurkassa pehmeässä nojatuolissa, katsellen hiljaa itsekseen myhäillen kammarin pienestä huurteisesta ikkunasta linnan sisäpihalla sulkeisiaan pitäviä sotilaita. Suuri avotakka lämmitti kivisen huoneen jokaisen sopukan sekä Horus Vidaarin vieläkin matkasta väsyneitä jäseniä, muttei kuitenkaan niin hyvin, kuin kardinaa-lin kurkussa kohti vatsaa valuva väkevä viini. Vidaar käänsi katseensa takaisin hämärään kammariin ja kurtisti hivenen otsaansa, tasatakseen miedon humalansa maailmaa keinuttavaa vaikutusta. Hän maiskutti ja köhi kurkkuaan auki kovaäänisesti, kiinnittääkseen ajatuksiinsa vaipu-neen, huoneen lattiaa kuluttavan kuninkaan huomion.
”Arvon kuninkaani, oma henkilökohtainen ehdotukseni on mah-dollisimman suoraviivainen hyökkäys. Asgarheimin valtakunta on nyt haavoittumaisimmillaan. Heitä johtaa nuori ja kokematon kuningas.” Kardinaali Vidaar sanoi, saaden kuningas Loisteen viimein seisahtu-maan.
”Tiedän, mutta poikani, vallanperijä Odican on vielä tällä hetkellä minun käskystäni neuvottelemassa haltiakuninkaan kanssa mahdollisesta liittolaissopimuksesta, joka niin ikään oli sinun ideasi. En halua tehdä hätiköityjä päätöksiä.” Lucius vastasi vältellen neuvonantajalleen.
”Aivan, aivan, mutta jos emme hyödynnä hetkeämme, viholli-semme saattaa ehtiä ensin. Meitä ja Asgarheimia erottaa vain kaistale Tuonen merta, joten osapuoli, jonka maaperälle sota asettuu, on autta-matta altavastaajan asemassa. Ja muistuttaisin myös, että poikanne on erittäin kyvykäs neuvottelija. Luottaisin hänen kykyihinsä täysin, neuvo-tella vähintäänkin selustamme turvaava sopimus.” Horus Vidaar virkkoi viekkaasti, tietäen vallan hyvin, että todellisuudessa sekä haltiakuningas, että prinssi Odican olivat paraikaa molemmat Asgarheimissa, missä suuren suunnitelman mukaan oli pidetty Valanvannoneiden veljestön sisimmän piirin kokous. Piirin, mistä kuningas Luciuksella ei ollut en-simmäisen asteen Valanvannoneena tietoakaan.
”Tiedän, tiedän, onhan hän sentään minun poikani! En vain luota niihin kieroihin haltiankuvatuksiin pätkääkään! Olen toki jo komentanut lähes koko miesvahvuutemme Valhallahden satamaan hyökkäysvalmiu-teen. Haluan vain varmistuksen, että haltiat ovat ja pysyvät poissa selus-tastamme.” Lucius ärisi.
”Aivan, mutta ottakaa toki huomioon, että haltiat eivät tiedä ai-keistamme tai maailmanmenosta muuta, kuin mitä Odican heille kertoo. Ja mitä historiaan on katsominen, haltiat välttelevät yhteenottoja luon-nostaan, mikäli eivät näe niissä itselleen suotuisia seuraamuksia. He tulevat nielemään syöttimme liittolaisuudesta ja heidän valtakuntansa armollisesta säästämisestä purematta.” Kardinaali lasketteli viinin sie-mailunsa lomassa.
”Totta toki tuokin. Riskit ovat vain niin suuret. Asgarheimilla on väkevät sotajoukot, sen he todistivat haltiasodissa, häätäessämme ne haltioiden kuvatukset liittolaisina valtakunnistamme.” Kuningas mumisi, tuijotellessaan nyt takassa roihuavaa valkeaa.
”Mutta meillähän on vieläkin liittolaisia Asgarheimissa herrani!” Kardinaali jatkoi. ”Muistakaa pieni salaliittomme. Valanvannoneita on myös Asgarheimin aatelisten joukossa, tärkeimpänä heistä heidän oma ylipappinsa Abel Nesgesis. Ilman hänen apuaan Uhrisaarten iskumme ei olisi onnistunut.”
”Valanvannoneet, pyh!” Lucius sylkäisi liekkeihin. ”Vihaan sitä kerhoa. Olemme mukamas niin aikaansaavia että. Paskan marjat! Valloi-tettuani Asgarheimin ja perustettuani yhteisen valtakunnan kaikille Ar-kananmaan ihmisille, lakkautan koko järjestön, vaikka onkin mukamas tuhansia vuosia vanha- sekä perinteikäs paremman väen liitto! Taikaus-koinen yhteiskunnan jarru se on, sen minä sanon. Sodan jälkeen kaikki valta kuuluu pojalleni Odicanille!” Hän puhisi ja käänsi loimuavan kat-seensa olkansa yli kardinaalin silmiin. ”Mutta olet oikeassa ystäväni, yhdessä asiassa Valanvannoneista on ollut hyötyä. Meillä on valtaa ja mammonaa havittelevia Asgarheimilaisia idiootteja korkeissa asemissa vihollisemme maaperällä. Mikäli saan varmuuden heidän kauttaan, että hyökkäyksemme ajoittuu hetkeen, jolloin Asgarheim on puolustuskyvy-tön, emme tarvitsisi Asgarheimin valtaukseen kuin ehkä tusinan päiviä, korkeintaan kaksi. Haltiat eivät ehtisi tuhoamaan meitä, vaikka pettäisi-vätkin meidät täydellisesti. Jos olisin varma tästä asiasta, käskisin jokai-sen sota- ja jopa kauppalaivamme välittömästi hyökkäykseen. Pystytkö takaamaan minulle tällaisen tiedon Horus? Onko ylipappi Nesgesis ollut tarpeeksi ahne puhuakseen Asgarheimin kansan erilleen toisistaan ja uhraamaan itsensä heikoksi? Tarttuisiko hän vielä yhteen lahjukseen? Tarvitsemme vain yhden heikon hetken, emme muuta.” Kuningas kysyi silmät kirkastuen.
”Ylipappi Nesgesiksen ahneudella ei ole rajoja herrani, kuten tiedämme, hän on tehnyt tarkalleen käskyjemme mukaista työtä jo vuo-sien ajan. Nyt on otollisin aika hyökätä herrani.” Vidaar virkkoi hymys-sä suin. Samassa ovelta kuului voimakas koputus, ennen kuin puhiseva kuningas ehti vastaamaan.
”Sisään! Asian on parasta olla erityisen tärkeää!” Lucius ärjyi ärtyneenä. Ovi aukesi naristen ja sisään astui hengästynyt sotilas. Hän kumarsi syvään kuninkaalle, ennen kuin aukaisi suunsa.
”Viesti pojaltanne, prinssi Odican Loisteelta herrani! Haltiakunin-gas on vannonut uskollisuuttaan meille! Vastineeksi hän haluaa kun-niasananne, että haltiat saavat pitää oman saarivaltakuntansa lännessä. Ihmisten kiistat ovat haltioille hänen mukaansa yksi lysti, eivätkä haltiat halua osallistua koko sotaan millään tavalla.” Sotilas puuskutti.
”Loistavaa!” Kardinaali Vidaar huudahti pikarinsa takaa, läikyttä-en tummanpunaista viiniä kaulukseensa sekä lampaankarvaiselle, val-koiselle matolle. Odican oli totisesti sisimmän piirin luottamuksen ar-voinen.
”Kiitän viestistä, oliko muuta?” Kuningas vastasi asennossa sei-sovalle sotilaalle, välittämättä humalaisesta neuvonantajastaan.
”Poikanne saapuu kotiin huomisiltaan mennessä. Ei muuta herra-ni.”
Lucius tuijotti viestintuojaa suoraan silmiin, aivan kuin olisi pun-taroinut viestin todenperäisyyttä, vaikka tarmokkaalla sotilaalla komeili-kin kaulassaan Midgarian viralliseksi lähetinleimaksi kutsuttu merkki; Polttoraudalla ihoon sommitellusti päällekkäin poltetut kirjaimet; MG.
”Palatkaa takaisin niin rivakkaa vauhtia kuin kykenette ja välittä-kää pojalleni käsky saapua suoraan Valhallahden satamaan, odotamme häntä siellä hyökkäysvalmiudessa. Ja viimeistään, kun aamuharmaus valkenee tästä hetkestä luettuna kolmantena päivänä, me purjehdimme sotaan.” Kuningas lausui lopulta haudanvakavana. Sotilas teki rivakasti kunniaa ja harppoi ulos huoneesta, sulkien oven perässään.
”Herramme Valontuoja tulee palkitsemaan meidät ruhtinaallisesti.” Kardinaali Vidaar virkkoi hymyssä suin syvältä tuolistaan.
”Ei. Me teemme itse itsestämme ruhtinaita.” Kuningas kuiskasi ja käännähti kohti ovea. ”Ja hankkiudu eroon vangistamme ennen lähtö-ämme, ellet keksi hänelle mitään hyödyllistä käyttöä.” Hän vielä huik-kasi Vidaarille, ennen kuin katosi hänkin viitta hulmuten ovesta käytä-välle.
”Ehkäpä tiedänkin meidän kuninkaalliselle vangillemme jotakin sopivaa käyttöä. Mutta se tuskin hyödyttää teitä arvon kuninkaani.” Horus Vidaar mumisi hiljaa itsekseen yksin jäätyään. Hän painoi sor-mensa ristiin ja katsoi viinistä lasittuneella katseellaan takassa roihuavaa valkeaa. Kaikki sujui tismalleen suunnitelmien mukaan.

Kendorian Gedwin seisoi muun kuninkaan kaartin kanssa tiukassa asen-nossa Edenin kaupungin keskusaukiolla, täydessä sotaanlähtö valmiu-dessa. Hän veti keuhkonsa täyteen kylmää pohjoistuulta ja tunsi, kuinka hänen ihonsa nousi kauttaaltaan kananlihalle sen vaikutuksesta. Talvi oli vihdoin tullut. Taivaalta leijaili hiljalleen hentoja lumihiutaleita, jotka puuteroivat maan sekä aukiolle kokoontuneiden tuhansien sotilaiden hartiasuojukset valkeiksi. Myös muuta kansaa oli paikalla paljon, mutta aukio oli väenpaljoudesta huolimatta kuolonhiljainen.
Katedraalin suurten tammiovien narina rikkoi lopulta hiiskumat-toman hiljaisuuden. Ovien avauduttua kokonaan, katedraalin sisältä alkoi kantaututumaan aukiolle kovaa rumpujen pärinää sekä tahdikasta poikakuoron laulua;

”Pyhä kansamme yksi ja voittamaton,
taas miekkaan tarttuva aika on.
Tämän ryypyn yhdelle juon,
kunnian pyhälle Silmälle tuon.
Miekkani uskollisen taivaalle nostan,
verellä tämän kaiken vääryyden kostan.”

Avoimista ovista astui esiin pitkään valkoiseen turkkiin sekä käärmeku-vioin koristeltuun kultaiseen haarniskaan, jonka rinnassa komeili suuri, aina valvova Silmä, pukeutunut kuningas Henok Nesgesis, rinnallaan ylipappi Abel Nesgesis sekä täydelliseen hopeanhohtoiseen haarniskaan-sa sonnustautunut kuninkaan kaartin komentaja Gerrosh Saigon. He seisahtuivat katedraalin portaiden yläpäähän ja laulu lakkasi. Henok Nesgesis antoi katseensa kiertää hetken sotilaista ja kaupunkilaisista täyteen ahtautunutta, käärmelipuin koristettua keskusaukiota, ennen kuin puhui vahvalla möreällä äänellään;
”Kuulkaa minua, kuningastanne, joka on vastentahtoisesti perinyt tämän pyhän kruunun, isäni sekä isoisäni pelkurimaisten surmien joh-dosta. Samaisena, Uhrisaarilla tapahtuneiden murhien yönä, valtakun-naltamme riistettiin myös satoja ykseyden osoittamia aatelisia. Heidät kaikki murhattiin kylmäverisesti Midgarian valtakunnan joukkojen toi-mesta.” Keskusaukiolle kokoontuneet kansalaiset puivat vihaisina nyrk-kejään ja huudahtelivat kirouksia Midgarian valtakunnalle. Kuningas Henok odotti kärsivällisesti meluamisen rauhoittumista, kunnes jat-koi; ”Valtakuntamme rauha sekä pyhä pyrkimyksemme kohti suurta ykseyttä ovat vaarassa. Hyvä herrasväki, meidät on petetty!” Väkijouk-ko jyrähti vihaisiin huutoihin. ”Sotaan! Meille ei ole jätetty muuta vaih-toehtoa! Me marssimme sotaan! Ja tuhoamme vihollisemme viimeiseen mieheen, vain niin me voimme olla yksi!” Henok huusi sylki roiskuen mielipuolisen mylvinnän sekaan. Nyt vuorostaan ylipappi Abel Nesgesis kohotti kättään ja kansa hiljeni vähitellen.
”Me olemme uhranneet, me olemme kärsineet sekä täyttäneet paikkamme esimerkillisesti ykseyden eteen!” Ylipappi huusi käsi rinnal-laan ja jatkoi; ”Niin kuin tiedätte, olemme kaikesta meitä kohdanneesta kamaluudesta huolimatta, tehneet tänä vuonna suurimman uhrauksen kuin ikinä julmille Maailmanpyhimyksille ja siksipä kuulkaatte nyt mi-nua! Kaiken tämän pahuuden keskellä minulla on kuin onkin annettava-na teille ilouutinen. Olen saanut tiedon, että se riittää! Meidän ei enää tarvitse pelätä lausumasta edes heidän nimiään, sillä nuo vastenmieliset pyhimykset eivät enää ikinä ole riesanamme! Olemme viimeinkin uh-rauksillamme tyydyttäneet heistä myös viimeiset kaksi; Sodan pyhimyk-sen Pandhordinin sekä hedelmällisyyden ruumiillistuman Bobhametin. Samalla tavalla, kuin haltiasotien jälkeen tyydytimme pyhimykset Anuukin ja Morphadookin. Me emme tarvitse heitä enää! Meillä on tästä päivästä lähtien palvottavanamme enää yksi pyhä, yksi, josta ette ehkä ole aiemmin kuulleet. Hän on suurin ja mahtavin, ykseydentuoja sekä elämän antaja. Kutsumme uutta ykseyden herraamme nimellä Fe-rucil!” Ylipappi rääkyi kuin transsissa ja ainakin hänen saamistaan suo-sionosoituksista päätellen, sotaan valmistautuva kansa hyväksyi uuden tulevan herransa mukisematta. Niinpä ylipappi jatkoi mesoamistaan entistäkin tarmokkaammin;
”Ferucil tulee johdattamaan meidät voittoon, ja kukistettuamme vihollisemme, me tulemme viimein olemaan yksi! Tämä on viimeinen ponnistuksemme! Myös maailmanlaitojen pedot tullaan karkottamaan herramme ja hänen Silmänsä johdolla ikuisiksi ajoiksi! Midgarian kansa väittää palvovansa samaa herraa kuin mekin, mutta he ovat väärässä! He luulevat häntä vain valontuojaksi, mutta me täällä Asgarheimissa tie-dämme, että kyse on paljon muustakin. Midgarialaiset viemärirotat, kun eivät ole ikinä ymmärtäneet uhrauksien sekä ykseyden tärkeyttä. Siksi tuleva kaikkivaltias, Ferucil on ikuisesti oleva meidän, omien lapsiensa puolella. Ja olen nähnyt näyn, että sinä hetkenä, kun viimeinenkin vää-räuskoinen Midgarialainen on isketty maahan, on meille totisesti koitta-va auvoinen ja ikuinen ykseys! Ykseyden puolesta taistelevat menkää ja tuokaa meille se mikä meille kuuluu!” Keskusaukio mylvähti äänekkäi-siin suosionosoituksiin ja muodossa seisovat sotilaat hakkasivat rytmik-käästi aseillaan rintasuojuksiinsa.
”Asgarheimin sotajoukot huomio!” Henok Nesgesis karjah-ti. ”Täyskäännös oikeaan päin!” Monituhatpäinen sotajoukko käännähti kannoillaan samanaikaisesti ja keskusaukiolla kaikui kova kopsahdus, tuhansien kantojen osuessa yhtä aikaa laatoitettuun maahan. ”Marssim-me pikavauhtia eteläiseen Taligenin satamaan, jossa loput valtakuntam-me armeijasta sekä reserveistämme jo odottaa, ja aamulla ensimmäisen harmaan valonsäikeen tullen me nostamme purjeemme ja otamme suun-naksemme Midgarian! Me purjehdimme sotaan! Hyvät herrat, meillä ei ole hetkeäkään hukattavana! Kohti Taligenia, tahdissa mars!” Kuningas Henok Nesgesis ärjyi, tempoen miekallaan kohti taivasta ja Edeniin kokoontunut armeija lähti sotilaallisesti mylvähtäen liikkeelle, raikuvien suosionosoitusten saattelemana.
Kendorian piti katseensa suorassa ja lähti marssimaan selkä suo-rana muun armeijan mukana. Hän lähti sotaan määrätietoisena, mahdol-lisen kuolemansa hyväksyneenä tietäen, että hänen isänsä olisi ollut hänestä ylpeä, mikäli olisi vielä ollut hengissä. Mielensä sopukoissa Kendorian kuitenkin kaipasi rinnalleen erästä, jonka kanssa oli jakanut tähän astisen elämänsä kaikki vastoin- ja myötäkäymiset. Ystävää, josta Kendorian oli myös hivenen huolissaan, sillä ei ollut nähnyt tätä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet takaisin Uhrisaarilta. Mutta Johannes ei tänään marssinut hänen rinnallaan. Kaartin luutnantti Will Nimdoroso oli suostunut kertomaan vain, että Johannes oli lähetetty suorittamaan huippusalaista erityistehtävää, johon liittyivät haltiat, ja ettei hän itse-kään kuulemma tiennyt pojastaan sen enempää. Muuta Kendorian ei tällä hetkellä Johanneksen olinpaikasta tiennyt. Johanneksen ja Kendo-rianin kohtalot oltiin erotettu toisistaan, joten Kendorianin oli pysyttävä vahvana, sillä tähän, elämänsä suurimpaan taisteluun hän marssi tuhan-sien soturiveljiensä keskellä yksin.

Johannes tunsi keinuvansa lempeän rauhallisessa hiljaisuudessa, eikä hän halunnut avata silmiään, vaan piti ne ummessa, toivoen nukahtavan-sa uudelleen. Mieli tuntui tyhjältä ja tunteettomalta, vaikka sen täyttikin vain yksi ainoa masentava ajatus. Johannes ei tiennyt edes kauanko oli nukkunut tai missä oli, mutta rauhaisa keinuminen oman päänsä pimey-dessä tuntui hyvältä. Se houkutteli häntä takaisin syvään ja miellyttä-vään uneen, mutta nukahtaminen tuntui silti mahdottomalta, vaikka Johannes makasikin aivan liikkumatta jollakin erityisen pehmeällä ja lämpimällä alustalla.
Pimeys Johanneksen päässä syveni ja hänen hengityksensä hidas-tui, mutta uni ei tullut. Silloin Johannes koki jotakin aivan käsittämätön-tä. Hän päätti nousta ylös ja kierähti kuvittelemansa sängyn laidalle, tunnustellen paljailla jaloillaan karhean tuntuista lattiaa. Pimeys ympäröi Johannesta yhä, eikä hän ollut varma olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Johannes nousi hitaasti jaloilleen ja otti askelen eteenpäin keinu-vassa ja tuntemattomassa tyhjiössä. Pimeys väistyi pikkuhiljaa ja huone hänen ympärillään alkoi hahmottumaan. Se oli hyvin yksinkertainen ja pelkistetty lankkulattiainen huone, jota valaisi pieni pyöreä ikkuna huo-neen nurkassa. Johannes vilkaisi ulos ikkunasta ja näki hivenen sinertä-vän harmaata taivasta ja rauhallisesti aaltoilevaa merta silmänkantamat-tomiin. Maisema oli yksinkertaisuudessaan kaunis, ja huoneen hidas keinuminen rauhoitti Johanneksen mieltä, hänen tuijottaessa veteen muodostuvia valkeita kuohuja ja laineita sekä taivaalla vaeltavaa lopu-tonta usvaa. Hän irrotti katseensa hitaasti ikkunasta ja antoi katseensa kiertää pientä huonetta. Johannes jähmettyi paikalleen nähdessään, mitä hänen takanaan olevassa sängyssä makasi. Hän näki itsensä. Siinä hänen ruumiinsa hengitteli rauhallisesti, huoneen seinien naristessa hänen ym-pärillään. Johannes tuijotti nukkuvaa ruumistaan ja nipisti hereillä ole-vaa itseään lujasti ranteeseen. Se sattui, mutta mitään ei tapahtunut. Kauhu valtasi Johanneksen. Oliko hän todella kuollut, niin kuin oli hu-malassa ollessaan toivonut?
Oman itsensä näkeminen tuntui karmivalta ja Johannes kavahti askeleen taemmas. Hän käännähti kannoillaan ja näki huoneen nurkassa oven. Ovi oli hivenen raollaan ja raosta kajasti vaaleaa valoa. Johannes päätti kulkea tuosta ovesta, sillä ei siinä pakokauhuisessa mielentilassa keksinyt muutakaan. Mutta ennen kuin Johannes ehti edes koskea oveen, hän löysikin itsensä ilmeisesti sen toiselta puolen.
Johannes seisoi nyt suuren laivan keskikannella harmaassa päi-vänvalossa. Raikas meri-ilma humisi hänen korvissaan ja hänen yläpuo-lellaan oleva, suuri valkoinen purje pullisteli aaltoillen tuulessa. Siinä seisoessaan, Johanneksen syke tasaantui ja mieli rauhoittui. Hän ajatteli olevansa yksin ja ihmetteli, miten niinkin suuri laiva saattoi seilata avomerellä täysin autiona, ilman määränpäätä. Johannes lähti kävele-mään kohti laivan keulaa, mutta ehti ottaa tuskin askeltakaan, ennen kuin löysi itsensä jo nojaamassa laivan keulaa kiertävää laitaa vasten.
Kaukana horisontissa kuulsi kauniita kirkkaan vaaleita kallioita, jotka kaukaa katsottuina näyttivät aivan ihmishahmojen muotoisilta. Kalliot näyttivät hohkaavan valoa ympärilleen, entisestäänkin epätaval-lisen kirkkaaseen ympäristöönsä. Ehkä juuri noiden kallioiden herättä-mänä, Johannes tunsi sisässään täysivaltaisen ja oudon tunteen. Tunteen, joka muistutti sitä tunnetta, kun on tulossa takaisin kotiin pitkältä mat-kalta. Johanneksen valtasi selittämätön lämmön ja riemun tunne, mutta se pyyhkiytyi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, meren vaihtues-sa äkkiä myrskyisäksi ja tuulen yltyessä ulvovaksi. Taivas pimeni ja horisontissa välkähtelivät korkeat salamat, kuin tulen lieskat. Jokin kar-jui mylvien jossakin kaukana. Karjunta voimistui ja tuuli yltyi riepotte-levaksi, kun kaukaa horisontista nousi esiin musta lentävä parvi. Ensin Johannes luuli, että se oli vain lintuparvi, mutta sen tullessa lähemmäs hän käsitti, että hänen linnuiksi luulemat olivatkin valtavia siivekkäitä petoja, joiden suomut kiiltelivät uhkaavasti salamoiden välkkeessä. Ne karjuivat aavemaisesti ja jäivät kaartelemaan korkealle laivan yläpuolel-le, puhallellen taivaalle valtavia tulenlieskoja. Sitten Johannes kuuli takaansa tyynen rauhallisen miesäänen;
”Johannes, olisiko jo aika palata takaisin?” Johannes käännähti kannoillaan ja kohotti katsettaan. Hänen edessään seisoi pitkä, oudosti tutunnäköinen vaaleapartainen mies, jonka katse oli kuin rautaa. Mies näytti vanhalta ja viisaalta, mutta hänen kasvonsa olivat lähes täysin rypyttömät. Sydän pamppaillen Johannes avasi suutaan kysyäkseen mitä tuo ihmeellinen mies oikein tarkoitti ja tunsi oudolla tavalla säpsähtä-vänsä. Aivan kuin hän olisi herännyt.
Johannes haukkoi henkeään pienessä, keinuvan huoneen sängyssä ja tunsi vartalonsa värähtelevän voimakkaasti. Hän ei kyennyt liikku-maan ja hänen katseensa oli sumea, mutta Johannes oli hereillä. Sen hän tiesi. Värinä laantui hiljalleen ja Johannes alkoi hahmottamaan ympäris-töään sekä tuntemaan jälleen kiinteän ruumiinsa olemassaolon. Lohi-käärmeet olivat tiessään ja rautainen katse tuijotti suoraan hänen sil-miinsä.
”Kuka sinä olet? Ja missä äitini on? Entä lohikäärmeet, mitä ne tekevät meille? Entä missä minä edes olen?” Johannes sai änkytetyksi ja säpsähti säikähtäneenä istumaan sängyn laidalle.
”Olen haltiakuningas Gabriel Solomon, sinun äitisi isä, eli sinun isoisäsi. Tapasimme ensi kerran pari päivää sitten, kun hourailit kotimet-sässäsi. Nyt olemme lippulaivanani toimivan fregattini, Sarasteen kajuu-tassa, matkalla valtakuntaani Alfenoiriin. Äitisi on myös aluksella, mut-ta tapaat hänet sitten, kun olemme perillä. Ja lohikäärmeistä sinun ei tarvitse olla huolissasi, ne eivät vahingoita meitä. Ne ovat lähinnä vain maailman ajatuksia ja sen pelkoa, eikä niillä ole fyysistä olomuotoa. Ainakaan toistaiseksi. Todellisia ne yhtä kaikki toki ovat. Mutta syy, miksi ne ovat liikkeellä on, että ihmisten valtakuntien välille on viimein julistettu sota ja nyt nuo pedot kiiruhtavat kärkkymään ateriaansa. Vah-vat negatiiviset tunteet, lähinnä pelko ja viha vetävät niitä puoleensa.” Valkohapsinen mies selitti tyynesti ja antoi kasvojensa kovuuden vaihtua lämpimän seesteiseksi hymyksi. Johannes katsoi pöllämystyneenä ym-pärilleen ja totesi todella olevansa samassa huoneessa, kuin missä oli hetki sitten nähnyt unta, jossa oli irtautunut ruumiistaan. Uni oli ollut muutenkin älytön. Petoja, joilla ei fyysistä olomuotoa kärkkymässä ate-riaansa? Ja miten ne saattoivat olla todellisia, mikäli Johannes muuten-kin oli nähnyt ne vain unessaan? Johannes oli hämillään ja se ilmeisesti myös paistoi hänen ilmeestään, sillä haltiakuninkaaksi esittäytynyt mies jatkoi;
”Olenko oikeassa, jos sanon, että olet alkanut viime aikoina epäi-lemään olemassaoloasi, uskomuksiasi sekä sinulle kerrottuja totuuksia maailmasta? Tunnet, että et oikein kuulu muiden ihmisten joukkoon, etkä koe itseäsi kovin merkitykselliseksi. Tunnet kuin olisit vain sivusta-seuraaja elämässä, jossa kaikki muut tietävät paikkansa ja täyttävät teh-tävänsä mukisematta. Tunnet myös, että et täyty tai koe itseäsi täysin onnelliseksi niistä huveista, mitä yhteiskunta jäsenilleen tarjoaa.”
”Ei kai nyt aivan niinkään,” Johannes aloitti, miettien miehen luotettavuutta. Mutta muistettuaan, että Sofia oli kuollut, eikä hänen elämällään siksi ollut enää mitään merkitystä, Johannes jatkoi; ”Mikäli todella olet isoisäni, niin kaipa minä sitten voin sinulle uskoutua. Elä-mälläni oli merkitys, mutta se on minulta riistetty. Murhattu! Elämäni rakkaus! ainoa asia, jonka elämältä halusin! Muuten ehkä olettekin oi-keassa. Ihmisistä suurin osa on typeriä, johdateltavia lampaita, jotka uskovat mitä sanotaan, ja heitä kaitsevat ahneet siat, joille mikään ei riitä. En vain ole ikinä kyennyt, tai no uskaltanut sanoa, mutta olen kurkkuani myöten täynnä koko hullunmyllyä, jota sivistyneeksi elämäk-si kutsutaan. Ja kyllä, olen eksyksissä, en tiedä mikä on elämän tarkoi-tus tai edes minun tarkoitukseni.” Johannes tuhisi, yllättäen itsensäkin puheripulillaan. ”Mitä siis aiotte minulle tehdä? Oi suuri ja mahtava haltiakuningas. Vai pitäisikö minun kutsua sinua vaariksi?” Hän vielä kysyi, mulkoillen silmäkulmiensa alta tuota rauhallisesti hymyilevää ventovierasta miestä. Jollakin tapaa Johannes olisi halunnut purkaa si-sällään vellovan vihansa ja surunsa Sofian poismenosta tuohon tunte-mattomaan huru-ukkoon.
”Voit kutsua minua miksi lystäät.” Gabriel Solomon vastasi par-tansa seasta hymyillen ja jatkoi, ”kuten tiedät, ihmisten valtakuntien välille on puhkeamassa sota ja sinun kohtalosi on näytellä siinä hyvinkin keskeistä roolia. Halusit tai et, niin on tarkoitettu.”
Johannes ei osannut vastata muuten kuin tuijottamalla, ja siinä tuijotellessaan haltiakuningas Solomonin silmiin hän huomasi, että ne olivat kirkkaan siniset. Kuin meri. Hänen yht'äkkinen kiihtynyt mielenti-lansa alkoi pikkuhiljaa hiipua jostakin selittämättömästä syystä.
”Vien sinut kaltaistesi luokse Alfenoiriin, jossa saat kasteesi halti-aksi. Se tarkoittaa, että saat nähdä pyhän rituaaliringin, ja puhua Maail-manpyhimysten neuvostolle. Kyllä, sinun on aika alkaa uskoa. Sinä todella olet haltia Johannes Nimdoroso, tai äitisi sukunimellä kutsuttuna; Johannes Solomon. Ja haltioiden voimat ja kyvyt ovat totisinta totta, ja ne virtaavat vahvoina suonissasi.”
”Jos kerran niin tahdot. Olen vapaassa käytössänne, sillä olen menettänyt elämäni tarkoituksen. Minulla ei ole enää mitään hävittä-vää.” Johannes kiukutteli, tuntiessaan vihansa jälleen kuohahtavan. Vi-han, jolla ei oikeastaan ollut enää edes kohdetta, mutta joka kuitenkin tuntui hyvinkin todelliselta, mutta samaan aikaan inhottavan miellyttä-vältä.
”Ymmärrän toki tunteesi, mutta sanasi ovat keskenkasvuisen hölmön puhetta, elämänviisautta sinulla ei selvästikään ole vielä rahtua-kaan. Mutta sitä olet tulevaisuudessa totisesti saava sekä kaipaamasi tarkoituksen elämällesi. Saat vielä nähdä, kuinka todellista unta eläm-mekään ja kuinka suuret voimat sinulla on siihen vaikuttaa. Mutta lepää vielä hetki ja yritä pysyä tällä kertaa ruumiissasi. Tulet tarvitsemaan jokaisen voiman rippeen tulevassa taistelussasi. Valittu.” Gabriel Solo-mon lopetti silmää iskien ja poistui huoneesta, jättäen jälkeensä hiljai-suuden sekä suu auki eteensä tuijottavan Johanneksen.

Valhallahden linnoitusmainen ja käytännöllisen kolkko satama oli vielä joitakin päiviä sitten ollut lähes autio ja kuoleman hiljainen, mutta nyt sen jok'ikisessä laituripaikassa keikkui aluksia, jotka keinahtelivat hiljal-leen aamun rauhallisessa aallokossa. Suurin osa aluksista oli sotalaivoja, ja ne olivat ahdettu täyteen Midgarian valtakunnan sotureita sekä pel-loiltaan ja myyntikojuiltaan haettuja vapaaehtoisia miehiä, jotka olivat jättäneet arkiset elämänsä, jahdatakseen mainetta ja mammonaa heille luvatussa valon sodassa, joka kardinaali Vidaarin mukaan tulisi lopetta-maan kaikki maailman sodat. Laivojen kyljistä pisti esiin lukuisia rivis-töjä kiiltävän mustia tykkien piippuja, ja miehistöt huudahtelivat Midga-riaa ja kuningastaan ylistäviä iskulauseita niiden täpötäysiksi ahdetuilta kansilta. Kaikki oli lähes valmista.
Lucius Loiste seurasi muutaman henkivartijansa ympäröimänä sataman tapahtumia tyynesti sivummalta. Tämä olisi hänen viimeinen taistelunsa, viimeinen sotansa, jolla hän jättäisi Loisteen nimen ikuisesti historiankirjoihin. Hänen esi-isänsä olisivat hänestä ylpeitä, kun valon hetki viimein koittaisi. Lucius saattoi jo maistaa taistelun tuoksinan mielessään.
”Isä,” kuului huudahdus jostakin kuninkaan selän takaa.
”Odican, pojistani se kaikkein rakkain!” Lucius huikkasi mielis-sään, käännähtäen salamana kannoillaan. ”Saavuit kreivin aikaan, sinua enää odotimmekin!”
”Kyllä isä, kaikki on nyt valmista. Haltiat vannoivat olla hyppi-mättä silmillemme, kun taivutamme Arkananmaat tahtomme alle. Yllä-tyin hieman, kun kuulin, että aiomme hyökätä Asgarheimiin koko voi-mallamme. Elin luulossa, ettemme vielä ottaisi turhia riskejä.” Pyö-reäposkinen Odican vastasi hivenen hämmentyneen oloisena, kuitenkin hymyssä suin, tarttuen isäänsä miehekkäästi hartiasta.
”Niin kuulin, sain viestisi. Hienoa, että kuitenkin ehdit tänne. Kunniakas hyökkäyksemme oli minun, tai no hivenen ehkä myös uskol-lisen kardinaalimme idea, ja pian Asgarheim saa maistaa täyden brutaa-lin voimamme! Se ei tule olemaan kaunis näky ja nyt saamme todistaa sitä yhdessä. Isä ja poika.” Lucius vastasi ja halasi lämpimästi, mutta kuitenkin äärimmäisen miehekkäästi poikaansa. Kuningas tunsi silmä-kulmansa kostuvan ylpeydestä, mutta pakotti tunteen sivuun. Nyt ei ollut aika herkistellä.
”Tiedän isä, tiedän.” Odican tokaisi ja katsoi nyt tyynesti isäänsä syvälle silmiin. ”Mutta missä luotettava kardinaalimme on? Yleensä hän on aina seurassasi, varsinkin kun on kyse sodasta ja uskon asioista.”
”Niin Horus,” Lucius virkkoi hieman hämmentyneenä nopeasta aiheen vaihdoksesta. ”Hän on lippulaivamme, Pontuksen ruumassa ko-vistelemassa Uhrisaarilla vangitsemaamme Asgarheimin kruununprins-siä. En tosin ymmärrä, miksi hän haluaa pitää sen rotan vielä hengissä. Muka arvokkaampi elävänä kuin kuolleena. Pyh, jos minulta kysytään, niin henkilökohtaisesti pidän jyrsijöistä enemmän kuolleena, mutta leik-kiköön nyt, meren pohjaan ja tuonen ikeen vankimme kuitenkin lopulta päätyy. Kuinka niin?”
”Kunhan tuli mieleen. Ajattelin nimittäin siemaista muutaman lasillisen viiniä valontäyteisen sotamme kunniaksi, ja kardinaali on val-lan viihdyttävää seuraa hivenen humaltuneena, ja hänelle jos jollekin viini maittaa.” Odican vastasi hymähtäen, etsien katseellaan Midgarian mahtavaa lippulaivaa Pontusta.
”Niin,” Lucius naurahti ontosti. ”Se vanha rakas juoppo! Mitä jos ottaisimme lasilliset ensin ihan kahdestaan? Kerrot minulle yksityiskoh-taisesti kaiken, mitä haltiakuningas lupasi. Olen ikävöinyt sinua poika-ni.”
”Totta kai isä, totta kai. Minäkin sinua.”

Kain Nesgesis vaihtoi vaivalloisesti asentoaan pimeässä, ahtaassa sekä kosteassa sellissä. Kahleet hiersivät ikävästi hänen ranteitaan ja nilkko-jaan, jotka olivat jo kauttaaltaan vereslihalla ja kirvellyksestä päätellen haavat olivat myös perin juurin tulehtuneet. Hän ei tiennyt, miksi hänet Uhrisaarilta kaapanneet Midgarian soturit olivat jättäneet hänet eloon, mutta alkoi jo kerta kaikkiaan toivoa olevansa kuollut. Kain tunnusteli varovaisesti kyljessään märkivää haavaa ja irvisti turhautuneesti tunties-saan, kuinka pintaan hänen kylkiluunsa olivat viime aikoina laihtumisen seurauksena nousseet. Laivan selli, johon Kain oli teljetty, oli varmasti aivan laivan vesirajan tuntumassa ja keinui siksi erityisen ikävästi aallo-kossa, ja se sai hänet voimaan pahoin, vaikka vatsassa tuskin olikaan enää mitään oksennettavaa. Kain sylkäisi vihaisesti lattiaan, mutta kui-vasta suusta ei irronnut pisaraakaan.
Jostakin kuului kumeita askeleita. Kain oli tosin liian väsynyt kiinnostumaan äänenlähteestä ja lyyhistyi vasten likaista seinää, yrittäen jälleen nukahtaa. Askeleiden äänet kuitenkin voimistuivat ja kopisivat inhottavasti kaikuen, jo lähes täyteen hiljaisuuteen tottuneissa korvissa. Kain yritti aluksi puristaa silmiään kiinni kovemmin, mutta aukaisi ne lopulta, säpsähtäen sellin oven narinaan.
Kain tihrusti silmiään, jotta ne tottuisivat sellin oviaukosta kajas-tavaan, lepattavaan soihdun valoon ja painautui entistä kovemmin vas-ten sellin turvalliselta tuntuvaa takaseinää.
”Hyvää huomenta, arvon Asgarheimin valtakunnan kruununprins-si. Vai sanoisinko peräti, että kuningas?” Ilkikurinen ääni lausahti lepat-tavan liekin takaa. ”Huomaan, että ette ole voineet viime aikoina kovin-kaan hyvin.”
”Kuka olette ja mitä haluatte? Miksi ette vain tapa minua?” Kain huudahti ärtyneesti ja irvisti. Puhuminen rutikuivalla kurkulla teki ikä-vän kipeää.
”Minä täällä vain, nöyrä Midgarian kardinaali sekä Asgarheimin uskollinen liittolainen Horus Vidaar.” Ivallinen ääni vastasi supisten.
”Kiroan sinut sekä sairaan valtakuntanne! Tulette jäämään kauas ykseyden ulkopuolelle ja hukkumaan loputtomaan kadotukseen! Saatte vielä maksaa kalliisti petturuudestanne.” Kain sihisi, pinnistellessään kaikin heiveröisin voiminsa, jotta saisi kakistettua sanat ulos suustaan.
”Hohoo, aivopesumme on ainakin toiminut täydellisesti teidän osallanne, arvon kuninkaallinen.” Kardinaali käkätti, nauraen lähes huu-taen.
”Te olette paha mies kardinaali. Minulla ei ole tarvetta jatkaa tätä keskustelua teidän kanssanne. Nyt haluaisin olla yksin, kiitos.” Kain vastasi kylmästi, kurkku käheänä.
”Suosittelisin silti kuuntelemaan tarjoukseni, olin minä millainen mies tahansa. Kuningas Loiste alkaa nimittäin käydä jo malttamatto-maksi, hän haluaisi teistä päätä lyhemmän niin pian kuin suinkin.” Kar-dinaali virkkoi ja jatkoi, kun vastausta ei kuulunut. ”Te nimittäin, toisin kuin minä, olette kunniakas mies. Pyritte aina toimimaan kansanne eduksi, ettekä suostu liittymään pieneen salakerhoomme kirveelläkään. Teissä on kyllä tietynlaista kunniaa kerta kaikkiaan, mutta kunnianhimo ja järki teiltä puuttuvat.”
”Salaseuralla tarkoitatte ilmeisesti rakkaan veljeni vetämää illan-viettoseuraa; Valanvannoneita?” Kain sihahti välinpitämättömästi, mutta jatkoi kuitenkin aloittamaansa; ”Katsokaas minäkin olen sisimmässäni harras uskon mies, mutta se ihme kerho on ainoa asia, mitä veljessäni inhoan ja ihmettelen, vaikka häntä muuten kunnioitankin. Ei, se ei ole minua varten. Ahneiden ja pikkumaisten ihmisten jonninjoutava ja type-rä harrastus, minulla ei ole mielenkiintoa sellaiseen. Seura on kuitenkin ilmeisesti saavuttanut varsin mittavat mittasuhteet, kun arvon kardinaa-likin siihen kuuluu?”
”Ette taida todellakaan tietää Valanvannoneiden todellisia tarkoi-tusperiä? Me nimittäin hallitsemme koko maailmaa ja tulemme vielä alistamaan sen täydellisesti alaisuuteemme, ja se tulee tapahtumaan pian. Olemme tehneet töitä sen eteen jo tuhansia vuosia, lähes niin kau-an, kuin Arkananmaat vain ovat olleet olemassa. Ihmettelen vain, mikä on saanut teidät noin epäileväiseksi pyhästä veljestöstämme, teidän kor-keutenne?” Kardinaali myhäili, niin että keltaiset hampaat välkkyivät lepattavan soihdun valossa.
”Niin. Käsittääkseni joskus kuuluinkin veljestön, kuinka sanotte-kaan, uloimpaan piiriin. Mutta en suostunut ottamaan heidän merkkiään lihaani, joten olen ilmeisesti toistaiseksi hyllytetty heidän kutsuiltaan, vaikka prinssi olinkin. Niin minulle on veljeni osannut kertoa.” Kaut-taaltaan vapiseva Kain supisi kuin itsekseen, ja mietti nyt ensi kertaa elämässään tosissaan, mitä hänen veljensä oikeasti puuhasi siinä antiikin aikaisessa yhteisössä. Kain oli aina pitänyt Valanvannoneita suhteellisen harmittomana seurueena, eikä ollut ikinä jaksanut itse suuremmin kiin-nostua veljestön toiminnasta, veljensä Abelin houkuttelusta huolimatta. Kain oli aina pitänyt Valanvannontaa suhteellisen uskonnollisena toimin-tana ja olettanut, että Abel on asemansa puolesta käytännössä velvoitettu osallistumaan salaseurana esiintyvän veljestön haahuiluun. Mutta se, että vieraanvallan kardinaali oli mukana samassa kerhossa, nostatti Kai-nin niskavillat pystyyn. Ja nyt tuo sairas kardinaali, joka oli pettänyt Asgarheimin valtakunnan luottamuksen ja murhannut miehen, joka oli Kainin isä sekä Asgarheimin kuningas, vihjasi, että Valanvannoneet saattoivat olla kaiken takana. Mitä oikein oli tekeillä? Kain päätti ottaa asiasta selvää ja rykäisi. Hän jatkoi keskustelua varuillaan, piilottaen vain vaivoin pintaan nousseet tunteensa;
”Mutta kuten edesmennyt isäni Adam Nesgesis, niin myös minä pidän tuota kerhoa täysin turhana itsekeskeisten pyrkyreiden piirinä, jolla ei ole mitään tekemistä kunnian tai valtakuntien hallitsemisen kanssa. Minulla ei ole tarvetta salata alaisiltani mitään ja minulla oli kuninkaaksi noustessani suunnitelmissa tuoda tuo koko korruptoitunut pröystäilijöiden rinki ilmi kaikelle kansalle, rahvas mukaan lukien, ja lakkauttaa se. Isäni ei valitettavasti siihen pystynyt, hän oli liiaksi velje-ni otteessa.” Kain lopetti ja tuijotti kardinaalia suoraan tämän viiruihin ja pahantahtoisiin silmiin.
”Hohohoo!” Kardinaalin nauru kaikui sellin seinistä. ”Et vain totisesti tainnut ikinä ymmärtää, että Valanvannoneisiin kuuluu lähes jok’ikinen aatelinen, upseeri, pankkiiri sekä kuka tahansa pienessäkään asemassa oleva ihminen, niin Asgarheimissa kuin Midgariassakin. Juo-lahtaako mieleesi, miksi uskonnoilla on niin merkittävä rooli molem-missa valtakunnissa? Niin, ja mietipä miksi isäsi on tapettu, ja sinä kö-kötät nyt siinä aliravittuna ja heikkona, täysin minun armoillani? Olisit vain kuunnellut veljeäsi ja toiminut suuremman tarkoituksen mukaan, niin voisit olla jo jotakin todella suurta. Niin kuin koko maanpäällinen ihmiskuntakin.”
”Sinä kunniaton paskiainen.” Kain murisi, välittämättä kurkkunsa äärimmäisestä karheudesta. ”Vaikka minä virun täällä ja isäni on kuol-lut, se ei tarkoita, että olisitte voittaneet. Nimittäin poikani! Poikani Henok on Asgarheimin kruununperimysjärjestyksessä minusta seuraava ja hän on eri maata. Hän on täynnä kunniaa sekä rohkeutta. Tiedän, että poikani on nuoresta iästään huolimatta järjen mies ja lojaali minulle sekä isälleni. Tiedän myös, että hän on elossa! Ollessani itse vankinan-ne, näin hänen pakenevan Uhrisaarten onkaloissa sotajoukkojanne, muu-taman muun hengissä selvinneen Asgarheimilaisen kanssa. Ajoitte heitä takaa, mutta sotilaamme olivat esimerkillisesti tukkineet onkalon suun ja he pääsivät pakenemaan. Minä tiedän sen. Minä näin.” Kain sihisi sil-mät kyynelissä hampaidensa välistä, toivoen totisesti, että Henok olisi elossa ja kruunattu Asgarheimin kuninkaaksi.
”Sallikaa minun nauraa, arvon entinen kruununprinssi. Kaikki Uhrisaarten tapahtumat ovat kautta aikain olleet yhtä teatteria, eikä tämä vuosi todellakaan ollut poikkeus.” Kardinaali Vidaar lausui haudanvaka-vana ja remahti sitten ulvomaan kurkkusuoraa pilkkanaurua. ”Poikanne on ahnein Valanvannonut, jonka olen eläessäni tavannut. Hän on veljesi otteessa vielä enemmän kuin rakas isäsi oli! Ja näin sivumennen sanoen, veljesi on muuten raakalaismaisin, kieroin ja ilkein ihminen, joka ikinä on Arkananmaita tallannut. Yhdessä me olemme hänen kanssaan veljes-tömme Silmä, joka valvoo, Silmä, joka päättää ja hallitsee.” Kardinaali sai sanotuksi käkättävältä naurunremakaltaan.
”Maksatte valheistanne hengellänne!” Kain huudahti totaalisesti malttinsa menettäneenä, riuhtaisten itsensä kohti mielipuolisesti hekot-tavaa kardinaalia. Kahleet eivät kuitenkaan antaneet periksi ja Kain lyyhistyi vähäisetkin voimanrippeensä menettäneenä, sellinsä ulosteen ja virtsan täyttämälle, kylmälle lattialle. Kain huohotti raskaasti ja hänen nilkkojensa sekä ranteidensa haavat sykkivät kirkkaita veripisaroita hä-nen ympärilleen. Hän murtui tyystin.
”Hyvä mies, nämä eivät ole valheita, vaan todellisuutta.” Kardi-naali jatkoi jälleen kuoleman asiallisella äänellä. ”Maailma ei todella-kaan ole sitä mitä olet kuvitellut. Ja kaikki mitä ikinä oletkaan kuvitellut saavasi, viedään sinulta pois, kuin matto jalkojen alta. Et pysty enää luottamaan kehenkään, et edes omaan poikaasi. Sinulla ei ole enää mi-tään. Teinä anelisin jo armoa, henkenne sekä teidän rakkaidenne henget ovat minun käsissäni.”
Kain ei ollut uskoa korviaan. Hänen maailmansa oli tuhottu ker-taheitolla. Kaikki mihin hän oli ikinä luottanut ja lähes kaikki mitä hä-nellä oli ollut, oli tiessään. Vaimo Kainilla vielä oli. Jos oli, elleivät Valanvannoneet olleet surmanneet häntäkin.
”Entäs vaimoni? Vaimoni Awan, onko hän elossa?” Kain kysyi hengitys rahisten.
”On. Ja hän kaipaa sinua kovin.” Kardinaali valehteli myrkyllises-ti. ”Mutta tällä hetkellä hän on veljesi hellässä huomassa, emmekä me Valanvannoneet katso hyvällä aatelisleskiä, joille meillä ei ole mitään käyttöä, jos tiedätte mitä tarkoitan.” Nuo sanat tuntuivat vievän Kainin viimeisetkin ihmisyyden ja voiman jäänteet, hän tunsi itsensä kerta kaikkiaan nöyryytetyksi ja petetyksi. Hän ei enää jaksanut edes kyseen-alaistaa tuota viirusilmäistä paholaista. Kaikki mitä kardinaali sanoi, tuntui jostakin syystä käyvän järkeen. Kain kohotti itkunsekaista katset-taan, samalla kun hänen viimeisetkin kunnian rippeet valuivat hierty-neistä ranteista tihkuvan veren mukana kylmälle kivilattialle.
”Rakas vaimoni, säästäkää edes hänet. Sanokaa tarjouksenne. Lupaan harkita asiaa.” Kain sopersi silmät kyynelissä ja hänen äänensä värisi.
”Löytyyhän teistä järkeäkin, se täytyy vain kaivaa hivenen pintaa syvemmältä.” Kardinaali Vidaar lausui ilmeettömänä ja kaivoi taskus-taan pienen nenäliinan. Kardinaali kurkotti pyyhkäisemään kyyneleet Kainin silmäkulmasta sekä muutaman veritipan tämän ranteesta, ja sul-loi liinan sitten visusti takaisin viittansa uumeniin. Kuoleman uupunut Kain ei edes huomannut.
”Mikä on tarjouksenne?” Kain änkytti uudelleen.
”Takaan sinulle perheesi turvallisuuden sekä suurta vaurautta, että valtaa, kunhan vain uljas, uuden maailmanjärjestyksen suunnitelmamme on käynyt toteen. Te puolestanne luovutatte sielunne kokonaisuudessaan minulle, tottelette tästä lähtien kirjaimellisesti jokaista käskyäni. Olette minun oikea käteni sekä luotetuin luutnanttini. Mikäli petätte minut, maksatte siitä omalla hengellänne, vaimonne hengellä sekä Asgarheimin kansan totaalisella hävityksellä.” Vidaar sihisi, sylki roiskuen ja viirun muotoiset silmät kolkkoina viivoina. ”Mikäli ette tienneet, niin Asgar-heimin ja Midgarian välille on puhkeamassa sota. Ja tässä tulee koukku, johon minä nimenomaan tarvitsen sinua; Minä ja veljesi olemme veljes-tömme ainoat Valanvaalijat, eli korkeimmat Valanvannoneet mitä maa päällään kantaa, mutta minä haluan enemmän. Haluan kaksin verroin enemmän. Haluan veljesi Abelin kuolemaa yhtä palavasti, kuin varmasti sinäkin juuri nyt. Kun aika on kypsä, tarvitsen sinut kääntämään Asgar-heimilaisten päät kohtalon hetkellä omaa uskoaan ja ylipappianne vas-taan. Otaksun heidän näet pitävän teitä vielä laillistettuna kuninkaanaan, mikäli vain näkevät teidät elossa. Tarvitsen vahvan sekä kansan suosios-sa kylpevän liittolaisen kaatamaan veljesi ja mahdollisesti myös muut sisemmän piirin Valanvannoneet. Yhdessä pian herätettävän, tulevan maailman herran, Ferucilin kanssa me tulisimme olemaan Arkananmai-den hallitseva Silmä. Yhdessä me voisimme tehdä tästä maailmasta pa-remman ja turvallisemman paikan jokaiselle ihmiselle. Maailma tulisi viimein yhdeksi ja se kylpisi laupeutemme valossa, ja me eläisimme sen uskonkirjoissa ikuisesti jumalina.” Kardinaali lopetti ja tarkkaili tarkoin maassa vapisevaa Kainia.
”Minä suostun.” Kain lausui yllättävän ryhdikkäästi, kuolan ja kyyneleiden valuessa hänen turtuneilta kasvoiltaan.
”Hienoa.” Vidaar sihahti ja nakkasi Kainin eteen tuoreen paistin palan ja leilillisen vettä. ”Näemme vielä tänään, älkää siis menkö min-nekään.” Hän vielä lisäsi, tuijottaen leveästi virnuillen Kainia silmiin. Kain pakotti itsensä vastaamaan katseeseen tietäen, että Vidaar halusi hänen hyvinvointiaan todellisuudessa aivan yhtä vähän, kuin mitä Kain itse luotti tuohon viirusilmäiseen ja kieroon kardinaaliin.

Johanneksen mielestä Alfenoir oli kaunis maa, aivan kuin oma maail-mansa. Se koostui kolmesta, vuorien ympäröimästä, kukkuloiden ja metsän peittämästä saaresta, Ankarianiasta, Enkiserianista ja Enlilti-quenista sekä yhdestä rosoisesta kalliosaarekkeesta, Helvetiasta, joka sijaitsi kuin suurena muurina lännessä, näiden kolmen saaren takana. Nämä kolme metsäistä saarta olivat kuin rauhan tyyssijoja, jossa sanoja kuten kiire tai pakko, ei kaikesta päätellen tunnettu. Niissä asuva hiljai-nen kansa vaikutti rauhallisuuden perikuvalta, joka näytti elävän täydes-sä harmoniassa ympäröivän luonnon kanssa. Luonnon, mikä kukki kaut-taaltaan mitä kirkkaimmissa väreissä ja jonka puutkin olivat ainakin kaksinverroin korkeampia, kuin mitä Johannes oli kotimaassaan edes nähnyt. Haltiat olivat ruumiinrakenteeltaan ylväämmän ja kauniimman näköisiä kuin ihmiset, ja vain harva heistä näytti yli kolmikymmenvuo-tiaalta. Heidän asumuksensa olivat rakennettu taidokkaasti puusta ja niitä sijaitsi sikin sokin joka puolella heidän kaunista valtakuntaansa, toisin kuin mihin Johannes oli tottunut Asgarheimissa, jossa lähes kaikki ihmiset asuivat ahtaiden kaupunkien muurien sisäpuolella.
Haltiat olivat myös hyvin vieraanvaraisia ja viimeisen kahden päivän aikana Johannes oli äitinsä kanssa saanut elää herroiksi pienessä olkikattoisessa mökissä Enkiserianin saarella, keskellä seesteisen avaraa vihreää niittyä, jonne heidät oli heidän saapumisensa jälkeen sijoitettu. Äiti oli myös jälleen yllättänyt Johanneksen kokkaustaidoillaan ja kes-tinnyt Johannesta mitä herkullisimmilla aterioilla useita kertoja päivässä ja tarjonnut Johannekselle iltaisin jopa mietoa haltiaolutta, vaikka olikin aina ollut kovin oluen juontia vastaan. Äiti oli omien sanojensa mukaan jopa lisännyt tuohon raikkaaseen mallasjuomaan oman pienen salaisen ainesosan aromia antamaan.
Tuona leppoisana iltana, haltiaoluen sekä seesteisen ympäristön rentouttamana, Johannes oli jopa hetkeksi unohtanut järisyttävät ikävän ja tyhjyyden tunteensa, ja löytänyt ehkä jopa pienen rahtusen elämänha-luaan takaisin. Hänen ja äidin rennohko samaniltainen keskustelu oli hiljalleen lipunut kohti äidin synnyinjuuria ja menneisyyttä, joista Jo-hannes ei tiennyt oikein mitään. Äiti oli aina ollut hyvin vähäpuheinen taustoistaan, ja Johannes olikin tähän asti epäillyt, että äiti olisi ollut syntyperiltään jopa Midgarialainen, eikä siksi ymmärrettävästi ollut ollut kovin halukas kertomaan menneisyydestään edes lapsilleen. Mutta to-tuus olikin ollut jotakin aivan muuta. Oikeastaan jotakin vieläkin kau-histuttavampaa Asgarheimin nykyisessä, haltiavapaassa valtakunnassa. Äiti oli haltia. Eikä mikä tahansa haltia, vaan haltiakuningas Gabriel Solomonin jälkeläinen. Ja äidin mukaan edes Johanneksen isäkään ei tiennyt tästä niin ikään mitään. Isä eli myös siinä uskossa, että äiti oli vain poikkeuksellisen kaunis Midgarialainen orpo, joka oltiin pelastettu sodan jaloista ja annettu hänelle vaimoksi, kunnianosoituksena hänen poikkeuksellisen urhoollisista otteistaan taisteluissa haltiasotien aikana. Siksipä Johanneksen huomattua, etteivät haltiat totisesti olleetkaan mi-tään verenhimoisia paholaisia, vaan enemmänkin vain ystävällisiä ja jaloja ihmisiä, oli hän alkanut totisesti epäilemään saamaansa Asgarhei-milaista kasvatusta sekä ylipapin ja saarnaajien toimesta väitettyjä abso-luuttisia maailmantotuuksia. Sekä tietenkin kunnioittamaan äitiään ai-van uudella tavalla.
Heidän pitkä keskustelutuokionsa oli venynyt myöhäiseen iltaan asti ja takkatulen lämpimässä roihussa Johannes oli jo alkanut hivenen humaltumaan ja unohtamaan syvintä sisintään kalvavan vihan ja surun. Hänen mieleensä oli myös soljunut Uhrisaarten, nyt jo niin utuisilta tuntuvat tapahtumat.
”Minun on pitänyt kysyä sinulta varmaan ainakin tuhat asiaa, siitä lähtien kun palasimme takaisin saarilta, mutta en vain oikein ole, ” Jo-hannes aloitti lauseensa tuijotellen lasittunein silmin takassa roihuavaan valkeaan, mutta loput sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun tunteet meinasivat nousta jälleen pintaan. Tuli kuumotti kasvojen arpea, saaden sen hennosti kirvelemään.
”Tiedän. Ja minun olisi pitänyt kertoa sinulle ainakin tuhannesta ja yhdestä asiasta jo kauan, kauan sitten. Anna anteeksi minulle, minä en vain ole kyennyt siihen. Olen ollut liian heikko.” Elise vastasi, las-kien lämpöisen kämmenensä Johanneksen hartialle. Se tuntui rauhoitta-van Johannesta.
”Ollessani saarilla,” Johannes aloitti, kooten samalla itsensä pu-haltamalla keuhkonsa tyhjiksi. ”Pandhordin niminen pyhimys suuteli minua ja luulen, että näin sen seurauksena jotakin unen tapaista. Siinä oli kaikki neljä maailmanpyhimystä ja he näyttivät aivan erilaisilta, kuin mitä meille on kerrottu. He olivat jotenkin hyviä? Ja ne kertoivat minul-le asioita. Asioita, joista en vain ole aivan varma.”
”Niinkö, mitä ne kertoivat sinulle?” Elise kysyi hiljaa, ääni pa-kahtumaisillaan.
”Että sinä olet haltia, ja että minä olen haltia. Ja olen jotenkin erityinen. Olen kuulemma joku, joka voi estää maailman tuhon tai jota-kin sen suuntaista. Onko se totta?” Johannes kuiskasi tuijotellen liekkien tanssia. Äiti purskahti äkkiarvaamatta itkuun.
”Uskoisin että on,” Elise sai viimein sanotuksi ja jatkoi itkuaan nieleskellen; ”Se mitä olet nähnyt, on Rituaalirinki. Kyllä vain, se sama Rituaalirinki, jota isäni on tuonut sinut tänne katsomaan. Kaikki haltijat saavat nähdä sen, se on eräänlainen kaste haltijaksi. Rinki kertoo näki-jälleen erään version totuudesta ja kohtalosta. Mutta se on jokaisen oma asia, haluaako kohtaloaan seurata. Eli se mitä näit, voi olla sekä totta, että valhetta, ihan miten haluat sen vain tulkita. Se on vain yksi sinun loputtomista kohtaloistasi, niin me haltiat uskomme. Mutta miksi sinut on tuotu tänne katsomaan Rituaalirinkiä, jos kerran se on sinulle jo näy-tetty?”
”Jaa-a.” Johannes tokaisi, siirtäen tyhjähkön katseensa äitinsä silmiin. ”Ehkä siksi, että kukaan ei tiedä mitä olen nähnyt. Kerroin yli-papille, että näin Silmän, kun hän sitä kysyi.”
”Eikai hän vain,” Elise supisi alaleuka täristen ja ojensi kätensä kohti Johanneksen ohuen silkkipaidan peittämää rintaa. Johannes katsoi häntä kysyvästi, kunnes tajusi ja raotti paitaansa sen verran, että puner-tava, Silmän muotoinen arpi tuli esiin. Elise kavahti säikähtäneenä taemmas.
”Mikä se on, mitä se merkitsee?” Johannes kuiskasi hänkin säi-kähtäneenä äitinsä reaktiosta.
”Se on heidän merkkinsä.” Elise sai kuiskatuksi, kunnes purskahti jälleen hervottomaan itkuun. Johannes tunsi ihonsa nousevan kananli-halle, kuitenkaan täysin tietämättä mitä se merkitsi. Hän halasi äitiään lohduttavasti.
”Ei hätää äiti. Se ei merkitse minulle mitään. Rituaalirinki käski minun sanoa niin. Seuraan vain kohtaloani. Seuraan sydäntäni.” Johan-nes sanoi, yllättäen itsensä henkisellä vahvuudellaan. Sanat näyttivät rauhoittavan äitiä.
”Sydäntäsi? Lupaatko sen minulle? Ja lupaa ettet kerro heille, että olet jo nähnyt Rituaaliringin.” Elise kuiskasi pojalleen sumein sil-min. ”Sydämesi kertoo kyllä sinulle totuuden ja silloin minä luotan si-nuun. Äläkä vain anna tuon merkin saada sinusta otetta, niin kuin se on ottanut otteen isästäsi. Enempää en voi sinulle valitettavasti tänään ker-toa, minusta riippumattomista syistä. Sillä tuolla samaisella Silmällä on minun huuleni aikoinaan sinetöity ja ehdin juuri käyttää kaiken sisäisen, Silmän kirousta vastustavan voimani kirjeeseen veljellesi, jossa kerroin hänelle totuuden. En ollut nimittäin varma, annetaanko minun enää edes nähdä sinua, kun kuulin mitä Uhrisaarilla tapahtui. Minulla ei ollut vaih-toehtoja. Siksi en voi kertoa sinulle enempää, Silmä valvoo minua. Si-nun on vain luotettava sydämeesi. Jakobalta saat lisää vastauksia, mikäli vain vielä tapaatte. Sinun on annettava minulle anteeksi Johannes!” Elise huohotti henkeään haukkoen, kyyneltulvan täyttäessä hänen sil-mänsä.
”Totta kai äiti, totta kai. Ja minä lupaan, älä minusta huoli.” Säi-kähtänyt Johannes sai vastatuksi, tuntien jo kuinka hänenkin silmänsä alkoivat kostua uhkaavasti. ”Mutta yksi asia vaivaa vielä minun mieltäni ylitse muiden, eikä aika tosiaankaan ole oikea kysyä tällaista asiaa, mut-ta minun on saatava tietää. Anna siis minullekin anteeksi, mutta Uhri-saarilla ollessani sain käsityksen, että isä on tehnyt sinulle jotakin kau-heaa, jotakin anteeksiantamatonta. Että Jakoba on saanut alkunsa joten-kin, en tiedä, sano että se ei ole totta.” Johannes sanoi, änkyttäen vii-meiset sanat ja antautui sitten hänkin omalle itkulleen.
”Ei sentään isäsi.” Elise sai sanottua ääni väristen. ”Eikä se ole sinun huolesi.” He halasivat toisiaan lujasti, takassa loimunneen tulen rauhoittuessa hiljalleen punaisena hehkuvaksi hiillokseksi.

Uusi päivä heräsi Elvenoirin, muuten vehreässä ympäristössä jälleen harmaana, ja Johanneksen ja Elisen luona alkoi jostakin kumman syystä tuona uutena päivänä ravaamaan lukuisia haltioita heitä katsomassa, mukanaan mitä herkullisempia ruokia ja arvokkaimpia tuliaisia. Eräältä-kin, täysin tuntemattomalta nuorelta mieheltä Johannes oli jopa saanut lahjaksi haltioiden takoman koristeellisen miekan. Pitkä ja kevyt miekka tuntui lujalta käsissä ja oli terävämpi, kuin yksikään ase, jota Johannes oli koskaan pitänyt käsissään. Silmää vinkaten haltiamies oli kehunut miekan maasta taivaisiin ja vannonut kuinka se tulisi palvelemaan Jo-hannesta hyvin ja tuhoamaan hänen jokaisen vihollisensa. Haltia oli mennessään vielä huikannut terveiset Johannekselle suoraan kuningas Solomonilta ja kertonut, että aseen nimi oli Armo. Johannes oli sattu-neesta syystä mieltynyt nimeen, sillä miekka tulisi varmasti olemaan ainoa armo, jota hän enää ikinä tulisi vihamiehilleen osoittamaan. Oike-aa armoa hän ei enää maanpäällä riehuville, pahoille valehteleville voi-mille enää antaisi. Niin hän oli edellisiltana, äidin kanssa käydyn kes-kustelun jälkeen, hiljaa itsekseen päättänyt.
Johanneksen äiti näytti tuntevan osan vierailijoista, niin tuttavalli-sesti hän osaa heistä tervehti. Joidenkin kanssa äiti jopa puhui pitkät keskustelut heleää ja soinnukasta haltiakieltä, jolloin Johannes tunsi itsensä hivenen ulkopuoliseksi, vaikkakin haltioiden korvia hivelevää puhetta olikin miellyttävää kuunnella, vaikkei ymmärtänyt sanaakaan koko keskustelusta. Tämä oli saanut Johanneksen pikkuhiljaa luotta-maan rituaaliringin ja haltiakuninkaan puheisiin omasta syntyperästään, ja jopa siihen karmaisevaan hallusinaation kaltaiseen uneen, jonka Jo-hannes oli Yksinäisyyden notkossa, Morphadookin patsaan varjossa kokenut. Vaikka Johannes tunsikin itsensä velä katkeroituneeksi ja vi-haiseksi Sofian kuolemasta, hänen elämänhalunsa ja uteliaisuutensa olivat kuitenkin alkaneet nostaa jälleen päätään, tuossa yhtä aikaa kau-niin ja karmean unen kaltaisessa ympäristössä.
Johanneksen tunnelma oli nyt enimmäkseen odottava, ja hän oli jo illastamassa sen päivän iltana äitinsä kanssa tuossa pienessä ja valoi-sassa mökissä, kun oveen jälleen koputettiin. Johannes laski aterimet käsistään ja riensi ovelle, viitaten äidilleen, ettei tämä turhaan nousisi. Hän avasi oven, päästäen raikkaan ulkoilman tuulahduksen sisään ta-loon. Oven takana seisoi haltiakuningas Gabriel Solomon, seuralaise-naan nuori ja suorastaan sädehtivä haltianainen, jonka silmät olivat kirkkaan vihreät, ja jonka hoikan ja pitkän vartalon kauniin naiselliset muodot lähes kuulsivat tämän vaalean hameen lävitse. Hiukset olivat pitkät ja lähes puhtaan valkoiset, ja ne ulottuivat naista miltei puolisel-kään, vaikka olivatkin näyttävästi letitetty.
”Hyvää iltaa Johannes,” haltiakuningas Gabriel Solomon toivotti leveästi hymyillen. ”On tullut aika tavata rituaalirinki ja päättää kohta-lostasi haltiana.”
”Hei isä ja prinsessa Säde, käykää toki sisään.” Johanneksen äiti huikkasi hänen takaansa, yrittäen katseellaan viestiä pojalleen jotakin, mutta Johanneksen silmät olivat jo ehtineet eksyä prinsessan terävän viettelevään katseeseen.
”Niin, käykää vain sisään, tervetuloa.” Johannes sai sanotuksi ja astui sivuun. Hän ei vielä oikein tiennyt miten suhtautua uuteen arvoi-tukselliseen isoisäänsä, mutta nyt hänen mielensä valtasi jokin aivan muu ja hänen katseensa viivähti hivenen liian kauan prinsessassa, tämän kulkiessa Johanneksen editse. Prinsessa soi Johannekselle kuitenkin leveän hymyn tervehdykseksi ja Johannes tunsi henkensä salpautuvan hetkeksi, makean parfyymin kutitellessa hänen nenäänsä. Hetkeen hän ei muistanut muusta maailmasta mitään.
”Käykää toki istumaan, hetki vain niin keitän teille teetä.” Elise sanoi, halaten nopeasti isäänsä. Hän yritti jälleen tavoittaa Johanneksen katsetta mutta turhaan.
”Tyttäreni, sinä se vain kaunistut päiväpäivältä! Ei, me emme ehdi jäämään rupattelemaan, tulimme vain noutamaan Johanneksen, rituaalirinki on nimittäin nyt valmis ottamaan hänet vastaan.” Gabriel Solomon vastasi jokseenkin kylmäkiskoisesti, vaikka hymyilikin. ”Jo-hannes, tässä on haltiakansojen prinsessa, Säde Solomon, hän tulee pe-rimään Alfenoirin vallan minun jälkeeni. Hän toimii tänä yönä oppaana-si, kun suuntaamme tapaamaan pyhää rituaalirinkiä Helvetian kallioluo-lien syövereihin.”
”Hyvää iltaa arvon lady.” Johannes sanoi kohteliaasti ja kumarsi syvään. ”Olet ilmeisesti siis äitini sisko?” Hän vielä kysyi, rahtunen pettymystä äänessään.
”Iltaa, iltaa!” Prinsessa naurahti vastaukseksi. ”Ei, meillä haltioil-la on tapana adoptoida vallanperijät korruption ja turhan ylpeyden vält-tämiseksi, joten en valitettavasti ole sinulle sukua, enkä itse asiassa edes tiedä ketä biologinen äitini tai isäni on. Voin kyllä olla sinulle myös tätisi, jos niin tahdot.” Hän jatkoi merkitsevä pilke silmäkulmassa.
”Ei, se ei ole tarpeen! Kutsun teitä prinsessaksi.” Johannes änkytti lähes lumoutuneena takaisin.
”Hienoa, nyt kun me kaikki tunnemme toisemme sekä tiedämme mitä tuleman pitää, voimmekin sitten lähteä kohti Helvetiaa. Johannes, et tarvitse mukaasi muuta kuin itsesi ja uuden miekkasi, sano hei äidille-si niin lähdetään. Tapaatte todennäköisesti jälleen pian, ellei kohtalom-me muuta vaadi.” Haltiakuningas sanoi mystisesti ja heilautti kättään lähdön merkiksi.
”Mutta isä, mistä moinen kiire?” Elise kysyi hiukan hämillään.
”Tämä yö on oleva pimein yö kahteenkymmeneenyhteen vuoteen, joten Johanneksen rinki on vahvimmillaan, siksi myös näky on nyt voi-makkaimmillaan. Sinuakin varten odottaa jo pursi, valmiina viemään sinut takaisin kotiin. Palautan Johanneksen sinulle mahdollisimman pian rakas tyttöni.” Gabriel Solomon virkkoi, harppoen jo kohti ovea.
”Johannes, mitä ikinä näetkään, niin muista aina kuunnella sydä-mesi ääntä niin kuin lupasit. Et välttämättä vielä ymmärrä täysin sen voimaa, mutta se on tärkeintä.” Elise sanoi äkisti Johannekselle vakavan näköisellä katseella. Hän yritti nyökyttää päätään prinsessan suuntaan, mutta Johannes ei vieläkään ymmärtänyt.
”Muistan äiti, ja kiitos kaikesta. Nähdään taas!” Johannes sanoi ja halasi äitiään hivenen vaivautuneena omasta liikutuksestaan, katse edel-leen prinsessassa, joka hymyili Johannekselle lämpimästi.
”Mennään, on aika! Ja Johannes, muista uusi miekkasi, tulet vielä tarvitsemaan sitä!” Haltiakuningas huudahti jo oven ulkopuolelta. Jo-hannes irtaantui äidistään ja oli jo käännähtämässä hänkin kohti ovea, kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan ja painoi sitten pyyhkäisemällään sormella hellästi Johannesta huuleen. Kosteus maistui hivenen kitkerälle raudalle.
”Äiti, mitä sinä,” Johannes oli kysymässä, mutta Elise nosti sa-maisen etusormensa, jonka päässä kiilteli myös pienen pieni ja ilmeisen tuore haava, suunsa eteen hiljentymisen merkiksi ja sanoi;
”Shh, ei mitään hätää, ymmärrät myöhemmin. Mene nyt ja kuun-tele sydäntäsi.”
Johanneksen kysyvä katse viivähti vielä hetken hänen äitinsä sil-missä, kunnes hänkin kääntyi ja riensi ripein askelin kohti uutta, kutkut-tavan jännittävältä tuntuvaa tunnetta.

Pieni purjevene vaappui valtavan sotafregatin saattamana hiljalleen koh-ti Helvetian jylhiä kallioita, joita vasten aallot löivät lujasti keskiyön mustaakin mustemmassa synkkyydessä. Vaikkakin noiden aaltojen pau-hu ei ollut mitään verrattuna kuohuntaan, jota Johannes tunsi syvällä sisimmässään. Hän tunsi edelleen alakuloisuutta ja surua Sofiasta, mutta toisaalta prinsessa Säteen läsnäolo tuntui kihelmöivän jännittävältä. Johannes ei tiennyt mistä se johtui, mutta hänestä tuntui, ettei ollut kos-kaan tuntenut samanlaista kihelmöivää jännitystä ihmisten maailmassa. Elämä tuntui jälleen selittämättömästä syystä elämisen arvoiselta, vaikka Johannes halusikin tuntea siitä syyllisyyttä. Sofia oli sentään kuollut ja hän oli itse siitä vastuussa, ainakin välillisesti.
Kaiken tämän tunnekuohun keskellä, juuri nyt Johannesta kuiten-kin jännitti eniten yön tulevat tapahtumat. Hän ei tarkalleen tiennyt mitä odottaa, mutta toivoi viimein saavansa lisää vastauksia häntä jo Uhrisaa-rilta asti askarruttaneisiin kysymyksiin; Miksi hän ei tuntenut kuuluvan-sa oikein mihinkään, ja mitä olivat olleet nuo ihmeelliset unet ja hallusi-naation kaltaiset tapahtumat, joita hän oli kokenut? Oliko hän todellakin jo nähnyt samaisen rituaaliringin kertaalleen? Entä keitä olivat mystiset Valanvannoneet, joihin hän itsekin nykyään kuului? Oliko Silmän merk-ki todella niin kauhistuttava, kuin äiti oli antanut hänen ymmärtää ja miksi hänestä puhuttiin valittuna, kun Midgarian valtakunta oli nouse-massa sotaan Asgarheimia vastaan? Liittyikö tuo sota häneen millään tavalla? Oliko sillä edes merkitystä? Ja ennen kaikkea mikä merkitys yhtään millään oli, vai oliko merkitystä olemassakaan?
”Mikä soturia noin mietityttää?” Prinsessa Säde kysyi valkoisessa kaavussaan Johanneksen vierestä, havahduttaen hänet ajatuksistaan. ”Ei mikään kai erityisemmin, teidän korkeutenne.” Johannes vastasi kohot-taen katseensa aaltojen pärskeestä. Hän käänsi hämmentyneen katseensa kohti prinsessan säkenöiviä silmiä ja tunsi miellyttävän muljahduksen sisällään. Niiden vihertävä palo näytti jostakin syystä etäisesti tutulta, niin kuin prinsessakin. Johannes olisi voinut katsoa noita silmiä ikuises-ti, kunnes olisi tullut hulluksi, niin kauniit ne olivat. Aivan kuin hän olisi ollut yhtä noiden tarkkaavaisten silmien kanssa, vaarassa eksyä niiden syövereihin.
”Olet kuulemma menettänyt rakkaasi, olen pahoillani.” Prinsessa sanoi, mitä myötätuntoisin ilme kasvoillaan.
”Niin olen ja samalla elämäni tarkoituksen. Siltä ainakin tuntuu. Yht’äkkiä millään ei ole enää mitään merkitystä.” Johannes vastasi hi-venen apeana puheenaiheesta.
”Mutta nyt olet siinä ja elämän on jatkuttava. Minusta sinä olet urhea.” Prinsessa jatkoi hempeästi.
”Urheasta en tiedä. Elossa kuitenkin. Sinä muistutat minua hänes-tä, en tiedä miksi, mutta minusta tuntuu siltä.” Johannes sanoi liikuttu-neena, tuntien silmiensä kostuvan hivenen.
”Sinussa on tunnetta. Se on hieno ja harvinainen piirre maailmas-sa, jossa sinä olet elänyt.” Prinsessa Säde sanoi ja halasi hellästi Johan-nesta. Johannes sai suuren lohdun Prinsessan läheisyydestä, mutta tunsi omaksi hämmennyksekseen myös kiihottuvansa tuosta pehmeästä varta-loiden kosketuksesta. Johannes tunsi olonsa samaan aikaan likaiseksi, alakuloiseksi ja miellyttäväksi, mikä oli varsin hämmentävää, eikä Jo-hannes osannut sanoa enää mitään. Hän vain yksinkertaisesti tunsi sillä hetkellä hyvin syvää kiintymystä tuohon katseenvangitsevan kauniiseen naiseen, ja varmasti oudon näköinen hymynkare levisi hiljalleen hänen liikutuksestansa nykiville kasvoilleen.
”Valmistautukaa!” Kuului haltiakuninkaan huuto veneen keulasta. Mukana ollut sotafregatti, josta Johannes oli pannut merkille, että se oli sama alus, joka hänet oli muutama päivä sitten tuonut Elvenoiriin, ank-kuroitui paikalleen pienen purjeveneen jatkaessa lähemmäs kohti ran-taan lyöviä tyrskyjä. Veneen miehistönä olleet kaksi haltiasoturia kiinnit-tivät jousensa selkiinsä ja alkoivat löysäämään veneen purjeita sekä ohjastamaan venettä kohti pientä poukamaa, mustien kallionkielekkei-den väliin. Heidän tummanvihreät kaapunsa lepattivat tuulessa, kun he hääräsivät Johanneksen ja prinsessan ympärillä. Johannes laittoi ohi-mennen merkille sotureiden aavemaisen tyhjiltä vaikuttavat katseet, mutta pian itse haltiakuningas saapasteli Johanneksen luokse veneen keskiosaan.
”Olemme perillä Johannes Nimdoroso, ihmisen poika.” Hän sanoi ja viittasi prinsessan poistumaan. ”Valmistaudu kohtaamaan pyhä rituaa-lirinki, kukaan ei tiedä mitä juuri sinä tulet kokemaan, mutta älä kuiten-kaan unohda kuka olet. Tulet todennäköisesti poistumaan maanpäällises-tä ruumiistasi, enkä minä voi jatkaa kanssasi rantaa pidemmälle, prin-sessa Säde saattaa sinut perille.” Johannes nyökkäsi ja kuningas vilkaisi nopeasti ympärilleen. Oltuaan varma, että soturit olivat visusti työn touhussa, ja että prinsessa katseli omissa oloissaan kohti merta, hän avasi koristeellisesta takistaan kaksi ylintä nappia ja vilautti paljasta rintakehäänsä Johannekselle. Aina valvova Silmä tuijotti suoraan Johan-nekseen tulenpunaisen arven muodossa.
”Muista kuka olet, sillä me olemme yksi ja meillä on suuri vastuu kannettavanamme. Voinko luottaa sinuun?” Sinisilmäinen haltiakuningas kysyi kuiskuttaen Johannekselta. Johannes nyökkäsi iho kananlihalla, sillä hänestä tuntui, ettei hänellä siinä tilanteessa juuri ollut muita vaih-toehtoja.
”Hienoa, luulen, että meillä on syvä yhteisymmärrys toisistam-me.” Haltiakuningas jatkoi ja auttoi Johanneksen jaloilleen.
Purjevene tömähti viimein rantaan ja Johannes nousi veneestä prinsessan perässä. Rantaa peitti rosoinen, mustien kivenmurikoiden muodostama vaippa ja muutaman sadan kyynärän päässä heidän edes-sään kohoavien kallioiden välissä oli pienen onkalon suuaukko, jonka vierellä lepäsi suuri tasapintainen ja lähes täydellisen pyöreä kivi. Auk-koa vartioi korkea, valkoinen patsas, jonka Johannes tunnisti jälleen pyhimys Morphadookin patsaaksi. Johannes nielaisi äänekkäästi, mutta prinsessa lähti jo kulkemaan kohti tuota kalliossa olevaa mustaa aukkoa, ja viittilöi Johannesta seuraamaan. Johannes vilkaisi vielä kerran taak-seen veneeseen jäänyttä haltiakuningasta, joka nosti kämmenensä mer-kitsevästi rintaansa, piilossa olevan arpensa päälle. Johannes kosketti hiljaa omaan rintaansa viillettyä Silmää ja tunsi polttavan vihlaisun. Hän peitti irvistyksensä ja nyökkäsi kuninkaalle, ennen kuin lähti seuraa-maan huumaavalta parfyymilta tuoksuvaa prinsessaa kohti Helvetian syövereitä.
”Pidä minua kädestä, äläkä päästä irti ennen kuin sanon.” Prinses-sa sanoi vakavana heidän saavutettuaan onkalon suun. Johannes nyök-käsi vastaukseksi vatsan muljuessa jännityksestä. He astuivat sisään luolaan tuulen vinkuessa sen suulla, ja Johannes tunsi myös sykkeensä kiihtyvän. Prinsessan puristus tuntui kuitenkin rauhoittavalta lähes täy-dellisessä pimeydessä. He jatkoivat ahdasta onkaloa yhä pidemmälle, vesipisaroiden tihkun kaikuessa heidän ympärillään. Seuratessaan ihanaa parfyymin tuoksua, Johannes mietti kuumeisesti mitä tuleman piti ja mahtoiko prinsessa Säde kuulua myös Valanvannoneisiin, niin kuin nä-köjään haltiakuningaskin.
”Anteeksi töykeyteni, mutta tuli mieleen, onko teidän korkeuten-ne kuullut Valanvannoneista?” Johannes kysyi hiljaa prinsessalta, kerät-tyään ensin hetken rohkeutta.
”Shh, me haltiat emme puhu heistä, he ovat pahoja, ahneuden ajamia ihmisiä. Ja nyt meidän on oltava hiiren hiljaa, lähestymme ritu-aalirinkiä.” Prinsessa sihahti ja puristi Johanneksen kättä hivenen lu-jemmin. Vihlonta Johanneksen rinnassa olevassa arvessa alkoi jälleen ja hän nielaisi kuuluvasti. Häntä ahdisti ja olo tuntui äkkiä tukalalta. He olivat saapuneet avaraan luolaan, joka oli täynnä useita uusia onkalon suita, toinen toistaan pimeämpiä. Luolassa puhaltava tuuli kaikui onka-loiden tummista aukoista ja soi aavemaisesti heidän ympärillään. Luo-lassa kajasti kuitenkin hämärän vihreä kajastus, joka oli peräisin sen katossa tuikkivista jalokivistä, ja niiden suomassa hennossa valossa prinsessa johdatti heidät rivakasti erään onkalon suulle ja pyyhkäisi vapaalla kädellään pölyä sen yläpuolelta. Pyyhkäisy paljasti kallioon kaiverretut sanat; Niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla. Prinsessa ny-käisi valkoinen kaapu hulmuten Johanneksen perässään onkaloon.
Onkalo haarautui nyt kahdeksi. Prinsessa ohjasti heidät vasem-manpuoleiseen haaraan, josta kajasti hennosti vaaleaa valoa. Toisesta haarasta sen sijaan kantautui voimakasta kuiskutusta ja sieltä puhalsi kylmä viima. Johannes oli varma, että oli erottanut kuiskutuksen seasta sanat;
”Et ole niin kuin muut, olet parempi. Sinulle kuuluu enemmän. Kärsimyksiisi syyllisiä tulee rangaista! Kuolema pettureille!” Sanat nos-tivat Johanneksen niskavillat pystyyn, mutta prinsessa rivakoitti tahtia.
”Älä kuuntele kuiskauksia Johannes, mitä ikinä ne sinulle ehdot-tavatkaan. Ne syöksevät sielun turmioon.” Prinsessa kuiskasi.
He saapuivat portaikkoon, josta johtivat portaat sekä ylös, että alas. Valon kajastus voimistui, mutta oli mahdotonta sanoa mistä se oli peräisin.
”Aika lunastaa se mitä sinulle kuuluu. Saat kaiken mitä olet ikinä toivonut, Silmä palkitsee sinut ruhtinaallisesti, kuuntele vain valon-tuojaa, oikeaa herraasi.” Ääni kuiski heidän yläpuoleltaan.
”Tule, nopeasti!” Prinsessa huudahti ja nykäisi Johannesta kovaa kohti alaspäin johtavia portaita. He harppoivat portaat alas kaksi kerral-laan, Johanneksen hikisen käden lipsuessa prinsessan otteessa. He saa-vuttivat portaikon alapään ja hyytävä pimeys laskeutui heidän ylleen. Kammiossa haisi imelälle, haju toi Johannekselle mieleen saman hajun, kuin miltä Uhrisaarten syövereissä oli haissut ja hän nyrpisti nenäänsä. Prinsessa irrotti otteensa.
Kuului hulmahdus ja huoneeseen levisi valo. Johannes pälyili hurjana ympärilleen. Prinsessa oli sytyttänyt soihdun ja soihdun valo paljasti nyt sen karmaisevan ympäristön mihin he olivat laskeutuneet. Se oli hauta. Joukkohauta. Huonetta ympäröivät luuröykkiöt, joiden seasta pääkallojen tyhjät silmäkuopat tuijottivat heitä tyhjillä katseillaan. Kammiossa oli jäätävän kylmä ja Johannes huomasi hengityksensä huu-rustuvan. Hän otti varovaisen askeleen kohti huoneen keskellä ammot-tavaa aukkoa, joka näytti erehdyttävän paljon samalta, kuin Uhrisaarten uhriaukko. Johannes kurottautui aukon ylle ja prinsessa kyyristyi hänen viereensä ja valaisi aukon syvää pudotusta. Se näytti jatkuvan loputto-miin ja jostakin sen pohjalta leijaili punaista savua. Imelä haju voimis-tui.
”Mikä paikka tämä on?” Johannes kysyi hiljaa, sydän pamppail-len.
”Tämä on portti tuonpuoleiseen. Sen syvyyksistä löydät oman rituaalirinkisi ja toivottavasti myös itsesi. Seuraa sydäntäsi.” Prinsessa kuiskasi, ja hänen vihreät silmänsä leimahtivat kirkkaan punaisiksi. Sen sanottuaan prinsessa nousi salamannopeasti jaloilleen ja sysäsi suu am-mollaan tuijottavan Johanneksen päistikkaa aukkoon.

Jälleen Johannes kylpi kirkkaassa valossa. Se lävisti jopa hänen kovaa yhteen puristamansa silmäluomet, ja sai pään sisukset tykyttämään kirk-kaudesta. Johannes haukkoi happea ja yritti siristää silmiään raolleen. Se teki kipeää, mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat tottua kirkkauteen, tai sitten kirkkaus vain hälveni hiljalleen. Johannes alkoi hahmottamaan ympäristöään ja hänen henkensä salpautui. Paikka oli tuttu, hän oli ollut siellä ennenkin. Hän makasi keskellä suorakaiteen muotoista valkoista käytävää, jonka toiseen päätyyn maalattu leimuava Silmä tuntui tuijotta-van suoraan hänen lävitseen. Toisessa päädyssä oli sama vaatimaton puuovi, jonka läpi hän oli kulkenut Uhrisaarilla Pandhordinin suudeltua häntä. Se ei varmasti ollut sattumaa, Johannes ajatteli ja nipisti itseään kovaa käsivarteen. Hän ei herännyt, vaikka hänen kynsiensä välistä tirskahti verta ja nipistys tuntui kivuliaan todelliselta. Myöskään Uhri-saarten tapahtumat eivät siis välttämättä olleet ollut unta. Tuijotellessaan jähmettyneenä käytävän päädyssä olevaa Silmää, Johannes punnitsi mahdollisuuksiaan. Hän oletti, että hänen kuuluisi suunnata jälleen pui-sen oven taakse, mutta ennen kuin hän ehti liikahtaakaan, Silmä puhui;
”Johannes, minun on ikävä sinua.” Ääni oli Sofian.
”Sofia? Se et voi olla sinä, olet kuollut.” Johannes vastasi niska-villat pystyssä. Rinnassa olevaa arpea poltti armottomasti.
”Niin maailmasta, jossa sinä vielä olet, mutta me kuulumme yh-teen! Voit valita minut, eläisimme yhdessä ikuisesti, juuri niin kuin suunnittelimme. Unohda jo se kamala maailma! Tule luokseni.” Sofian ääni kaikui Silmästä.
”Sofia,” Johannes aloitti ääni pehmeänä ja otti hataran askeleen kohti Silmää.
”Johannes! Sinulla on tehtävä vielä maan päällä, muista se. Sinun on kuultava totuus kohtalostasi ja täytettävä paikkasi, jota varten olet syntynyt.” Kuului toinen naisääni Johanneksen takaa. Johannes oli tun-nistavinaan tämänkin äänen, se kuulosti hänen äidiltään.
Johannes puri hampaitaan yhteen. Hän halusi palavasti juosta suoraan Silmän luokse. Se veti häntä puoleensa kovempaa kuin mikään tunne hänen aikaisemmassa elämässään. Johannes purskahti täysin va-roittamatta itkuun, kun muistot Sofiasta tulvivat hänen mieleensä. Mil-lään ei olisi enää mitään väliä, hän pääsisi vihdoin rauhaan rakkaansa luokse, eikä hänen tarvitsisi enää koskaan todistaa mitään isälleen tai yhtään kenellekään. Kaikki olisi ohi, mitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Johannes otti toisen askeleen kohti Silmää ja sen hohkaamaa lämpöä.
”Ei! Muista, sinulla on vielä rakkaita sieluja elävien joukossa, jotka tarvitsevat sinua! Varsinkin nyt, enemmän kuin koskaan. Tule ja selvitä voimasi, joilla pystyt pelastamaan lähimmäisesi Arkananmaita kohtaavilta kauhuilta. Sinussa elää voima, joka voi vielä nujertaa Ar-kananmaita hallinneet pimeyden ja synkkyyden voimat, haltia Johannes Solomon. Sinulla on haltiana vastuu kaikesta elävästä, tiedät sen sydä-messäsi. Älä antaudu Silmälle!” Äidin ääni kuiskasi hädissään Johan-neksen pään sisällä. Johannes pysähtyi ja mietti veljeään ja äitiään sekä ystäväänsä Kendoriania. Vaikka Johannes ei ollut ollutkaan mielestään mikään paras mahdollinen poika, veli tai ystävä, hän kuitenkin tunsi piston sydämessään, miettiessään millaisen kivun hän lähimmäisilleen aiheuttaisi jättämällä kaiken kesken. Ja äitikin sanoi luottavansa häneen täysin. Johannes päätti nähdä myös Kendorianin rumat kasvot vielä kerran, täytyisihän hänen jättää kunnolliset hyvästit, ennen kuin karkaisi rakkaansa kanssa tuonen syleilyyn ikiajoiksi.
”Anna anteeksi Sofia, tulen luoksesi niin pian kuin suinkin, mutta nyt minun on mentävä! Rakastan sinua!” Johannes huudahti tunnekuo-hun vallassa ja käännähti kannoillaan. Hän kiihdytti askelensa juoksuksi kohti puista, nyt raollaan olevaa ovea huoneen päässä.
”Olet koko maailmani Johannes! Rakastan sinua!” Sofian huudot kaikuivat Johanneksen korvissa, hänen syöksyessään ovesta sisään, vie-läkin häikäisevämpään valoon.

Valoisa ja kaunis sali avautui Johanneksen silmien edessä, hänen kom-puroidessaan jaloilleen kiiltävällä, ruudullisella lattialla. Marmoriset seinäpilarit reunustivat salin seiniä ja siloposkiset ja valkokaapuiset, kauniit ihmishahmot tarkkailivat häntä rauhallisina niiden lomasta. Salin päässä olevat viisi jykevää valtaistuinta kohosivat jylhinä hänen edes-sään. Keskimmäinen ja koristeellisin tuoli ammotti edelleen tyhjyyttään. Muista neljästä tuolista Johannesta katselivat samat neljä Maailmanpy-himystä, jotka hän oli nähnyt niissä istuvan viimeksikin, vierailtuaan tuossa hehkuvassa salissa Uhrisaarten syövereissä.
Kauniskasvoisin mies, Morphadook katseli Johannesta tarkkaa-vaisesti vasemmanpuolimmaisesta istuimesta, hänen vieressään istuvan, hunnulla kasvonsa peittäneen, sävähdyttävän kauniin Pandhordinin viit-toessa Johannesta lähemmäksi. Johannes totteli ja asteli määrätietoisesti eteenpäin, toivoen hivenen salaa mielessään, että Pandhordin luopuisi jälleen ohuen silkkisestä vaatteestaan. Johanneksen askelten kaikuessa salin seinistä, hänestä tuntui, että myös kaksi oikealla puolella istuvaa pyhimystä tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Parrakas ja viisaan nä-köinen Anuuk pyöritteli silmä kovana vaaleaa partaansa sormensa ym-pärillä ja viattoman näköinen, paimenen kolttuun pukeutunut Bobhamet silitteli rauhallisesti nukkuvaa vuohtaan päälaelle.
”Tapaamme jälleen Johannes Nimdoroso, ihmisen poika.” Anuuk lausui, Johanneksen pysähdyttyä heidän eteensä.
”Niin tapaamme, anteeksi röyhkeyteni, mutta nyt en oikein ym-märrä. Oletteko te rituaalirinki, jonka luokse minun oli määrä tulla? Miksi ette kertoneet viimeksi, että te olette rituaalirinki?” Johannes ky-syi, kasvoillaan pöllämystynyt ilme.
”Emme kirjaimellisesti, mutta me olemme kyllä se sama Maail-manpyhimysten neuvosto, jonka olet jo kerran tavannut. Rituaalirinki seisoo täällä salissa ympärillämme, niin kuin viimeksikin. Asia ei vain silloin tullut puheeksi.” Anuuk vastasi salamyhkäisesti ja viittoi käsil-lään kohti salin reunustoilla seisovia valkokaapuisia hahmoja.
”Mutta minulle kerrottiin, että rituaalirinki olisi mahdollista tavata vain tällä Helvetiassa. Olen siis kerran ollut jo rituaaliringin edessä? Mikä rituaaliringin tehtävä oikein on, ja keitä he oikein ovat?” Johannes kysyi, pälyillen ympärilleen seesteisiä, tyynen näköisiä valkokaapuisia, jotka vain tuijottelivat heitä hiljaa hymyillen.
”He ovat vain ikivanhoja ajatuksia sisälläsi, ja samaan aikaan ajatuksia jokaisen elävän olennon sisällä. He eivät ole hyviä, eivätkä pahoja, mutta he ovat kuitenkin voima, joka pitää maailman kasassa ja antaa sille suunnan. He ovat jokaiselle erilaisia, mutta silti samanlaisia, jos tiedät mitä tarkoitan.” Anuuk tokaisi ja muut pyhimykset nyökytteli-vät hyväksyvästi päitään hänen sanoilleen.
”No en kyllä tiedä, mitä tarkoitatte. Luulin, että tapaisin rituaali-ringin saadakseni vastauksia!” Johannes tuhahti ihmetyksen ja ärtynei-syyden sekaisin tuntein.
”Katsos, olemme pohjimmiltamme kaikki yhtä. Sinä, me, haltiat, ihmiset, eläimet, puut ja koko maailma.” Anuuk selosti rauhallises-ti. ”Nyt kuuntele tarkkaan Johannes, niin saat kaipaamiasi vastauksia, sillä kerron sinulle ainoan merkitsevän totuuden maailmasta, jossa elämme. Kysyit viimeksi vieraillessasi tässä salissa, että onko tämä un-ta, ja minä vastasin, että tekeekö se siitä yhtään sen epätodellisempaa.” Johannes nyökkäsi ja Anuuk jatkoi; ”Totuus on, että kaikki on eräänlais-ta unta Johannes. Emmehän me unissammekaan tiedä uneksivamme, vaan kaikki tuntuu aina todelliselta. Elämä on uni. Ja me olemme kaikki yksi. Yksilölliset unimaailmamme eivät vain ole kovin vakaita tai pysy-viä, koska uneksimme niistä yksin. Tästä maailmasta me sen sijaan uneksimme kaikki yhdessä. Olemme juuttuneet siihen, sillä niin on ole-va alhaalla, kuin on ylhäällä. Ainoa tehtäväsi on löytää totuus itsestäsi, silloin myös ymmärrät maailmaa sekä unta mitä se näkee.”
”Mutta kuinka se on mahdollista? Minä olen tässä ja te istutte siinä ja Sofia on kuollut! Miten niin olemme kaikki yhtä? Olemme kaikki erillämme.” Johannes änkytti, ymmärtämättä sanaakaan, mitä valkopartainen Anuuk siniset silmät tuikkien oikein tarkoitti. Johannes vilkuili muitakin kolmea Maailmanpyhimystä, mutta he vain nyökytteli-vät vakavin katsein takaisin.
”Siinä uskossa sinua ja muita nykyihmisiä on pidetty koko teidän elämänne ajan.” Anuuk tuhahti tuuhean partansa läpi. ”Ja sitä erillemme ajaudumme, mitä enemmän niin luulemme. Molemmat ihmisten uskon-not, sekä Asgarheimin, että Midgarian valtakuntien, ovat vain keino kontrolloida massoja. Uskonnossanne toki piilee totuuden siemen, mutta vuosisatojen saatossa se on muokattu tunnistamattomaksi sekä piilotettu syvälle valheiden kerrosten alle. Teille on korruptoituneiden aatelisten ja aivopestyjen saarnaajien sanoilla opetettu täyttämään oma paikkanne epäsuhtaisessa yhteiskunnassa, jotta ette jäisi pyhän ykseyden ulkopuo-lelle sen koittaessa. Perimmäinen totuus kuitenkin on, että suuri ykseys vallitsee jo. Se vallitsee aina, ja on aina vallinnut. Sairas maailmanku-vanne on vain illuusio, jota pidetään yllä valheilla ja pelolla. Mitä enemmän ihmisiä lokeroidaan erilleen, sitä vahvempi erinäisyyden il-luusio. Kaikesta tästä pahasta huolimatta on kuitenkin olemassa keino, jolla sinä Johannes voit vielä saada sen mitä sydämesi eniten halajaa, tuottamatta vahinkoa yhtään kenellekään. Käsittääkseni olet hiljattain menettänyt elämäsi rakkauden?”
Johannes nyökkäsi hiljaa silmät ammollaan, aivan kuin transsissa. Hän tunsi sydämensä nousevan kurkkuun.
”Oletan, että osuin oikeaan,” Anuuk jatkoi. ”Katsos, sikäli kun olemme kaikki yhtä, myös rakas Sofiasi elää ikuisesti myös sinussa. Voit viettää iäisyyden rakkaasi kanssa, mikäli vain keksit keinon. Sillä maailmassa, joka on suuren ajatuksen luoma, mikä vain on mahdollista. Kunhan vain keksit keinon. Muutoksen voima elää sinussa itsessäsi, ei missään muualla.” Anuuk lopetti salaperäisesti hymyillen, katsoen Jo-hannesta syvälle silmiin.
”Mikä se keino on?” Johannes kuiskasi pää pyörällä.
”Sitä en voi sinulle valitettavasti kertoa, sinun on keksittävä se itse. Sanotaan nyt kuitenkin vaikka näin, että totuus on piilotettu sisälle-si ja mikäli löydät sen, huomaat että se on varsin yksinkertainen.” Anuuk sanoi ja Johannes nyökkäsi vastaukseksi sydän pamppaillen.
Sofia. Rakas Sofia, jonka kaikesta päätellen itse kaikkea valvova Silmä oli ottanut vangikseen ja murhannut tästä maailmasta. Johannes tunsi voimakkaita väristyksiä, kun toivo hänen sisällään heräsi. Mutta nyt hänen olisi saatava tietää mahdollisimman paljon maailmasta ja sen valheista, kyetäkseen löytämään jälleen rakkaansa, joten Johannes pa-kotti itsensä työntämään Sofian hetkeksi pois mielestään ja kysyi;
”Entäs sitten Midgarian uskonto ja valon palvonta? Ja maailman-laidoilla lymyilevät lohikäärmeet? Luulen että olen nähnyt ne.”
”Niin, nuo pelätyt, maailmanlaidoilla vaanivat lohikäärmeenne, jotka ovat todellisuudessa vain haamukuvia peloistanne ja luuloistanne, jotka todella syöksevät ihmiset turmioon vain, mikäli niille annetaan siihen valta. Ja juuri sitä salainen, Silmää palvova veljestökin halajaa.” Morphadook jatkoi nyt istuimeltaan, hymyillen seesteisestä ja salamyh-käistä hymyään niin leveästi, että valkoinen valo oikein tanssahteli sä-kenöiden hänen tasaisessa hammasrivistössään. Sitten hänen ilmeensä näytti vakavoituvan hieman. ”Midgarian uskonto on aivan sama susi kuin Asgarheiminkin uskonto, vain eri vaatteissa. Valo, jota Midgarialai-set palvovat, on niin ikään pohjimmiltaan vain ajatus, mutta kuitenkaan ilman valoa ei ole mitään, eikä ilman ajatusta ole valoa. Valo on yksey-den perimmäinen voima, ensimmäinen ajatus, mikä yhdestä suuresta tyhjyydestä on esiin aikoinaan siinnyt. Valo on kaiken perusta ja näin ollen valo on ykseyden yhteen liimaava voima. Se loistaa jo meissä kaikissa sisimmässämme, sitä ei tarvitse palvoa, sille ei tarvitse uhrata, se ei ole mikään kosminen voima, joka jonakin päivänä paistaa lävit-semme. Ei, se on kaikki elävä, kaikki tietoisuus yhdessä valtavassa aja-tusten meressä. Suurin virhekäsitys, mikä maailman usein ajaa sekasor-toon, on se, että maailma, jossa elämme, olisi jotakin ulkopuolellamme, meistä erillistä. Pohjimmiltaan se kuitenkin sijaitsee sisällämme, ollen suora heijastus olettamuksistamme, ajatuksistamme sekä tunteistamme, ja siksi se on nyt sodan partaalla. Arkananmaiden asukkeja on siihen Silmää palvelevien johdolla järjestelmällisesti johdettu. Myös pedot maailmanlaidoilla ovat niin ikään vain Silmälle valansa vannoneiden muokkaamia, ne voisivat aivan yhtä hyvin edustaa viisautta ja rakkautta. Mutta nyt ne ovat ainoastaan pelkkiä mielikuvia peloista, joita ihmisten mieliin on vuosien varrella iskostettu, ja jos annamme peloillemme val-lan, ne todella raatelevat meidät riekaleiksi. Pelko on väkevä ase heik-kojen mielten kontrolloimisessa. Sen sijaan sinussa Johannes näyttäisi olevan paljon mielen vahvuudesta kieliviä puhtaita ajatuksia sekä empa-tian tunteita, ottaen huomioon tämän huoneen kirkkauden. Se voisi toki olla vielä kirkkaampikin. Siksi et ehkä ole niin helposti aivopestävissä.” Morphadook lopetti myhäillen.
”Mutta miksi meille valehdellaan?” Johannes kysyi otsa kurtussa, uskaltamatta kertoa, että hänenkin rintaansa oli viilletty syvään Silmän merkki. Merkki, joka vähän väliä muistutteli olemassaolostaan armot-tomalla vihlonnallaan.
”Valta Johannes, valta. Päihdyttävä tunne olla muita parempi.” Pandhordin vastasi nyt vuorostaan huntunsa takaa. Johanneksen päässä humisi, hänen katsoessaan syvälle kauniin jumalolennon vihreinä heh-kuviin silmiin. ”Niin kuin viimeksi täällä ollessasi kuulit, ihmiset periy-tyvät suoraan mahtavista Maailmanluojista, mutta ovat menettäneet jumalaiset voimansa korruption, ahneuden sekä erinäisyyden illuusioon. Maailmanluojat olivat ensimmäiset tietoiset entiteetit, jotka syntyivät puhtaasta valosta, yhdestä ensimmäisestä ja alkuperäisestä ajatuksesta. He loivat tämän maailman ilmaistakseen itseään. He asettivat maail-maan kaikki sen elävät olennot sekä haltiat kaitsemaan luomustaan. Kun he viimein olivat tyytyväisiä luomukseensa, he astuivat itse maan kama-ralle ihmisinä ja ottivat fyysisen olomuodon, nauttiakseen luomastaan harmoniasta ja rauhasta. Mutta osan heistä valtasi himo ja he alkoivat haluamaan itselleen enemmän, joten he vähitellen luopuivat jumalaisesta ykseydestä, vain saadakseen täytettyä kuin vaivihkaa loputtomiksi kas-vaneet itsekkäät halunsa. Maailmanluojat vähitellen unohtivat todellisen alkuperänsä ja niin heistä vähitellen tuli entistä enemmän fyysisiä ja erinäisiä olentoja, kuin jumalaisia ajatusten ja valon lähteitä. Lopulta he heräsivät tähän maailmaan kuolevaisina ihmisinä, vain varjoina siitä mitä olivat olleet. Ja siksi ihminen on taantunut lähes eläimen kaltaisek-si, joka on aina halujensa sekä himojensa orja, kyvytön näkemään yhtei-sessä harmoniassa ja välittämisessä piilevää kauneutta. Jopa niin kyvy-tön, että ihmiset ovat jakautuneet kahdeksi eri valtakunnaksi, Midgari-aksi ja Asgarheimiksi, jotka ovat alun alkaen olleet yksi ja sama saari. Lopulta tämä kaikki johti Arkananmaiden haltiasotiin sekä haltioiden mustamaalaamiseen. Pieni osa ihmisistä kuitenkin yhä tietää alkuperän-sä sekä maailman salaisuuden. Ahneuttaan ja itsekkyyttään he kuitenkin pitävät tiedon vain itsellään, pyrkien tietojensa avulla tekemään maail-masta omannäköisensä ’koneen’, joka alistaa kaiken muun elävän heille itselleen orjiksi. He ovat luoneet kultaan ja sen hallintaan perustuvan talouden, missä suurin osa ihmisistä, olivat sitten orjia tai vapaita, jou-tuu kilpailemaan toisiaan vastaan vain selvitäkseen hengissä. Taloutta säädellään uhrauksien suuruudella ja kullan niukkuudella. He kutsuvat sitä tehokkuudeksi, järjeksi ja luonnonvalinnaksi, joka karsii heikoim-mat yksilöt pois kehityksen tieltä.” Pandhordin lopetti vakavana, kaunis pää painoksissa, valkoinen tukka hohtaen.
”Tarkoitatteko Valanvannoneita?” Johannes kuiskasi nyt jo armo-ton polte rinnassaan.
”Sitä nimeä he itsestään käyttävät. Vannovat valan Silmälle, joka valvoo heidän ’uuden ja uljaan maailman’ yhteiskuntaa ja alistaa sen ikuiseen orjuuteen.” Sileäkasvoinen Morphadook sanoi ja katsoi Johan-nesta nyt syvälle silmiin. Aivan kuin hän olisi tiennyt. Johannes kavahti taaksepäin. Hänen henkensä salpautui ja rinnan polte äityi sietämättö-mäksi. Hän hoippui muutaman askeleen taaksepäin ja repäisi vaistomai-sesti tunikansa halki rinnan kohdalta. Silmä Johanneksen rinnassa loisti tulenpunaisena ja hehkui polttavaa kuumuutta, Johanneksen repiessä paniikissa tunikaansa pois sen päältä. Morphadook hypähti pystyyn tuoliltaan, levitti kätensä ja näytti kasvavan jättiläiseksi. Hänen tumma varjonsa lankesi mustana Johanneksen ylle, kun Silmä Johanneksen rinnassa sylki punaista valoaan kohti Morphadookia, joka lauloi Johan-nekselle vieraalla, muinaisen kuuloisella kielellä;
”Ainmo ticniv roma! Senmo artnoc muinmo mulleb! Mus ogre otigoc!”
Sali pimeni ja Johanneksen rinta sauhusi hänen huutaessa tuskissaan. Johannes lyyhistyi polvilleen ja sulki silmänsä äärettömän kivun pakot-tamana. Kului hetki, ja toinenkin ja Johannes ehti jo luulla, että kuolisi siihen paikkaan.
”Nouse Johannes, vihollisen syöpäläinen on häädetty sinusta.” Morphadook lausui lopulta pehmeästi Johanneksen yläpuolelta ja auttoi hänet jaloilleen. Johannes katsahti rintaansa, se savusi edelleen heikosti, mutta Silmä oli tiessään ja sen paikalla oli vain punainen läiskä, joka kirvelsi hivenen koskettaessa.
”Kiitos.” Hengästynyt Johannes änkytti Morphadookille, joka oli Johannesta ainakin kaksi päätä pidempi. Sali täyttyi pikkuhiljaa jälleen puhtaan seesteisestä valosta heidän ympärillään. Rituaaliringin valko-kaapuiset näyttivät kuitenkin supistaneen rinkiään hivenen.
”Tuo Silmä olisi ajanut sinut vielä turmioon.” Morphadook lausui painokkaan väkevästi ja palasi takaisin paikalleen, aivan kuin lipuen lattiaa pitkin.
”Se todella polttelikin ikävästi, mutta kuinka niin turmioon? Mistä tiesitte, että ylipappi teki minusta Uhrisaarilla Valanvannoneen?” Johan-nes jatkoi kyselemistään hieroen vielä aristavaa rintaansa.
”Et sinä ole Valanvannonut sen enempää kuin mitä itse valitset olla Johannes. Itsehän kehotimme sinun sanoa ylipapille, että olet näh-nyt Silmän.” Pandhordin sanoi hellästi, mutta jatkoi vakavana; ”Valan-vannoneiden Silmän muotoinen tunnus, jonka he ovat vieläpä asettaneet yhteiskunnassanne esille lähes joka paikkaan, ei ole sattumaa. Silmä on alun perin kuvastanut sitä, kuinka me itse luomme todellisuutemme, mutta Valanvannoneiden Silmään on piilotettu pelkkää ahneutta ja pel-koa. Se on saastunut ja myrkyttää hiljalleen katsojansa mieltä sekä var-sinkin kantajansa, niin kuin kuulit sen kuiskivan sinulle matkallasi tän-ne. Syitä, miksi et ole vielä langennut sen pauloihin, lienee epäileväi-nen, mutta hyväsydäminen luonteesi sekä äitisi sinulle usein juottama elämänlankeemus.”
”Elämänlankeemus?”
”Niin, jakamalla tunteemme toistemme kanssa, voimme saada aikaan varsinaisia ihmeitä. Niin hyviä kuin pahoja.” Anuuk sanoi leveä pilke silmäkulmassaan.
”Hyvä on. Luulen ymmärtäväni, paitsi en täysin tuota lankeemus-asiaa.” Johannes virkkoi mietteissään. ”Mutta sitä en vieläkään ymmärrä ollenkaan, miten maailman kohtalo voi riippua yksin minusta, jos kerran kaikki ovat kuitenkin yhtä? Ja kuinka minä muka koko maailman edes pelastaisin?”
”Kuten sanottua,” Anuuk sanoi kärsivällisesti. ”Valanvannoneet haluavat tehdä sinusta kaltaisensa, koska luulevat, että sinussa on jota-kin erityistä. Niin kuin viimeksi kerroimme, olet vahvin mahdollinen haltian jälkeläinen ja Maailmanluojien alkuperäinen voima, eli puhdas valo, loistaa kirkkaana sinussa. Siksi sinä kykenet ajattelemaan kriitti-sesti ja pystyt muodostamaan yhteyden meihin, myös ajatuksen tasolla olemassa oleviin Maailmanpyhimyksiin, ja siksi sinä Johannes ymmär-rät luontoa niin hyvin sekä koet tunteesi lähes pakahduttavan vahvoina. Etkä tietenkään pysty pelastamaan koko maailmaa yksin, mutta sinussa on paljon suurempi osa suurta ykseyttä, kuin tavallisessa tallaajassa. Valintasi vaikuttavat siis enemmän maailman kulkuun kuin esimerkiksi ystäväsi Kendorianin tai veljesi Jakoban. Tämä ilmenee sinussa kohta-lonasi, minkä polun ikinä elämässäsi valitsetkaan. Ja syy, miksi olet niin erityinen, eivät ole haltiavoimasi, vaan se, että niin moni laittaa uskonsa sinuun, niin ihmisissä, haltioissa, kuin Valanvannoneissakin. Valanvan-noneet ovat itse, valitsemalla sinut herransa herättäjäksi, tehneet sinusta voimakkaan. Ja haltiat tietenkin odottavat paljon ensimmäisestä ihmisen ja haltian rakkaudesta syntyneestä jälkeläisestä. Suuri osa ykseyden huomiosta siis keskittyy sinuun. Luottamus, se tekee sinusta voimak-kaan.” Anuuk lopetti painokkaasti, osoittaen valossa kimmeltelevällä, kultaisella valtikallaan merkitsevästi Johannekseen.
”Siksi on Johannes tärkeää, että valitset oikein. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuutesi pitää sisällään, mutta jossain vaiheessa sinun on valittava. Nyt sinä tiedät syyn. Harteillasi lepää suuri vastuu.” Sädehtivä Pandhordin lisäsi hellästi. Johannes tunsi verensä kuohahtavan innosta-vasti sisällään. Hänen elämällään oli tarkoitus, vaikka hän ei sitä vielä täysin ymmärtänytkään.
”Selvä!” Johannes hihkaisi, mutta hiljentyi äkkiä, huomatessaan valkokaapuisen rituaaliringin lipuvan aavemaisesti lähemmäksi. ”Mutta entäs jos minä kuolen, mitä sitten tapahtuu?” Johannes kysyi kiirehtien ja silmät pyöreinä, paikalleen jähmettyneenä.
”Niin kuin kaikille muillekin tietysti. Jatkat eteenpäin. Älä vaivaa sillä päätäsi, se ei ole kovin relevanttia.” Anuuk sanoi Johanneksen yllä-tykseksi lähes huvittuneen oloisesti. Rituaalirinki kiristyi entisestään. Johanneksen pää tulvi vielä loputtomasta määrästä kysymyksiä ja hädis-sään hän mietti mitä ehtisi vielä kysymään, ennen kuin valkokaapuiset pakottaisivat hänet jälleen heräämään.
”Ja kenelle kuuluu tämän salin keskimmäinen istuin? Kuka on Ferucil, jonka äänen kuulin uhrauksissa kuin pääni sisällä?” Johannes huudahti kysymyksiä ilmoille sitä mukaa, kun niitä vain hänen mieleen-sä juolahti. Ensimmäinen käsi tarttui jo lujasti hänen hartiaansa.
”Niin, Ferucil, se on vain nimi, jolla Valanvannoneet herraansa kutsuvat. Ja mitä tulee keskimmäiseen istuimeen, niin valitettavasti sen valtias ei ole paikalla vieläkään. Hän odottaa oikeaa hetkeä, mutta saa-puu kyllä aina juuri oikeaan aikaan.” Paimenen näköinen pyhimys Bob-hamet sanoi seesteisenä, kuin juuri rakastelleena, oikeanpuolen laitim-maisesta tuolista. ”Muista kaikki, mitä täällä tänään kuulit. Saadaksesi selville, mitä sinun tulee tehdä täyttääksesi tarkoituksesi, jää omalle vastuullesi.” Bobhamet lopetti, hänen pienen vuohensa haukotellessa raukeasti hänen jaloissaan.
”Äläkä turhaan etsi kohtaloasi, se tulee kyllä luoksesi. Rakkau-dessa piilee avain onnistumiseesi. Nyt onnea matkaan.” Pandhordin huudahti vielä huntunsa takaa, kun valkokaapuiset jo piirittivät Johan-neksen ja sulkivat tiukkaan syleilyynsä. Huoneen valo kirkastui äärim-milleen, ennen kuin katosi ja vaihtui mustaksi pimeydeksi.

Johannes hätkähti hereille. Hän makasi Helvetian rosoisessa ranta-hiekassa, vähän matkan päässä tunnelista, johon hän hetki sitten oli prinsessa Säteen kanssa astunut. Suuri valkoinen ja pyöreä kivi kuiten-kin sulki onkalon suun nyt visusti, aivan kuin se olisi ollut kiinteä osa kalliota. Johannes pälyili sekavana ruumistaan sekä ympäristöä ympäril-lään. Hänen tunikansa oli jälleen ehjä, mutta rinnassa ollut arpi Silmästä oli Johanneksen hämmästykseksi kadonnut. Hänen katseensa osui seu-raavaksi rannalla kohtaan, missä Morphadookin patsas oli jylhänä seis-syt, mutta nyt sen paikalla oli vain sen jalkojen alla ollut valtava mar-morinen jalusta.
”Morphadook, minne menit?” Johannes kuiskasi kysyvästi hiljaa itsek-seen, kuin herättääkseen hourailullaan aivonsa jälleen toimimaan, ja löytääkseen selityksen niin suuren kapineen yht’äkkiselle katoamiselle. Vai muistiko Johannes vain väärin, oliko patsasta ollut ikinä olemassa-kaan? Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa ja mahdollista sekoamis-taan enempää, sillä haltiakuningas Gabriel Solomon näytti rientävän juoksujalkaa hänen luokseen, lujasti rintaansa pidellen.
”Mitä sinä näit?” Kuningas kysyi hivenen tuskaisen näköisenä heti Johanneksen luokse ehdittyään.
”Silmän. Näin Silmän,” Johannes vastasi nopeasti vanhasta tottu-muksesta ja mietti hetken. ”Se käski rangaista pettureita ja syyllisiä. Vain siten voin saada rakkaani takaisin. Meille kuulemma kuuluu enemmän.” Johannes sanoi viimein hengästyneenä, vaistoonsa luottaen.
”Ylipappinne oli siis oikeassa.” Kuningas Solomon mumisi otsa kurtussa. ”Rukouksiisi on myös vastattu poika, me lähdemme sotaan.”
”Sotaan?” Johannes nielaisi hämillään, jostakin syystä hivenen hengästyneenä.
”Niin on päätetty jo ajat sitten, en vain tohtinut kertoa sinulle, ennen kuin tapaat rituaaliringin. Halusin vain varmistuksen, että olet niin sanotusti oikealla puolella. Me iskemme kovaa, hävitämme hal-tiasotiin syyllisen Midgarian valtion maailman kartalta. Midgarian ku-ningashuone on nimittäin ahneuden riivaama, niin kuin olet itsekin saa-nut todistaa heidän petturuutensa, heidän iskettyänsä uhraukseenne. Veljestömme on solminut Asgarheimin valtakunnan kanssa pyhän liiton ja sodan jälkeen olemme palauttava luonnon harmonian koko Arkanan-maahan. Kukistamme vihollisemme ja rakkaasi tulevat olemaan ainiaan turvassa Johannes. Olet vihdoin saava ruhtinaallisen osuutesi, joka si-nulle kuuluu.” Kuningas melskasi palava, ja pelottavan tyhjä kiilto sil-missään. Johannes kavahti hivenen taaksepäin, mutta hillitsi itsensä. Kuningas Solomon oli yht’äkkiä kuin aivan eri mies, kuin se rauhallinen ja viisaan oloinen kuningas, johon Johannes oli tutustunut muutama päivä sitten tämän laivassa.
”Niin, vihdoin.” Johannes vastasi, yrittäen pitää ilmeensä perus-lukemilla. Hän oli näkevinään silmäkulmassaan jälleen siivekkäiden petojen kaartelevan jossakin kaukana horisontissa.
”Niin! Tiesin, että kuuntelisit järjen ääntä. Se ohjaa aina oikeaan suuntaan.” Solomon kuiskasi sylki roiskuen ja asetti pitkäsormisen kä-tensä Johanneksen rinnalle, kohtaan, jossa vielä joitakin tunteja sitten oli ollut poltteleva arpi. Samalla Lohikäärmeet haalistuivat Johanneksen näkökentässä.
”Mutta missä prinsessa Säde on?” Johannes kysyi töksäyttäen kuninkaalta, työntäen hellä varoen tämän käden sivummalle, toivoen, ettei kuningas sentään saisi päähänsä tarkistaa hänen arpeaan.
”Älä hänestä huoli, hän on täysin turvassa. Nouse ja seuraa minua tyttäreni poika, ritari Johannes Solomon! Sillä aamun sarastaessa me purjehdimme kohti kunniaa!” Kuningas huudahti, harppoen jo kohti pientä purjevenettä, jonka keulassa kaksi tyhjäkatseista haltiasoturia valmistautui nostamaan purjeita. Johannes katsahti vielä nopeasti pöllä-mystyneenä ympärilleen, mutta ei nähnyt enää jälkeäkään lohikäärmeis-tä, saati Morphadookin marmorisesta patsaasta.

Aallot murtuivat hurjina vasten Helvetian korkeita ja synkkiä kallioita, kun Haltiakuninkaan lippulaiva Sarasteen takalyhtyjen haalea loiste loittoni yhä kauemmas horisonttiin. Sodan verho oli laskeutumassa Ar-kananmaiden ylle ja nyt jopa haltiat olivat ottamassa osaa tuohon tule-vaan verenvuodatukseen, jonka katkun jo maailmanlaitojen pedotkin saattoivat haistaa. Siinä samassa lopunaikojen näkymättömässä, mutta kuitenkin aistittavassa henkäyksessä kaikui myös äänetön kutsu. Kutsu, joka kutsui luokseen silvottua pyhää. Ja nyt, noista kiveä vasten lyövistä tyrskyistä nousi esiin yksi kolmesta marmorisesta jätistä. Valtavalla voimalla se repi itsestään irti nyörit, jotka siihen vasta oltiin sidottu, ja joiden varassa se oli tuon horisonttiin kadonneen laivan toimesta paikal-taan revitty. Upotettu syvälle Tuonen mereen. Sieltä se kuitenkin nousi, Silmän kutsun kuulleena, uuden maanpäällisen herransa huutamana. Siinä kuitenkin vaikutti vielä toinenkin voima, paljon vanhempi voima. Ja sillä voimalla se vielä taisteli Silmän kutsua vastaan.
Marmorinen jätti kampesi nyt itsensä takaisin Helvetian rosoi-selle rantahiekalle ja asteli järisyttävin askelin sen onkalon suulle, jonka eteen oltiin vieritetty kivi. Kivi, jonka oli ollut tarkoitus sinetöidä sinne huijatun ja jätetyn sielun kohtalo. Marmorisilla käsillään jätti työnsi pyöreän kiven sivuun, murtaen sen valtavilla voimillaan. Kun lohkareen kappaleet jälleen paljastivat onkalon synkän suun, jätti kääntyi lähteäk-seen. Samassa onkalon sisältä karkasi haltiakuninkaan sinne vangitsema voima, ja sitä kantava sielu. Kuin valkeana roihuna se vankilakseen tarkoitetusta luolasta pakeni, ja pyyhälsi ohi marmorisen jättiläisen, sukeltaen tyrskyävään mereen ja kiirehtien vangitsijansa lippulaivan perään. Sama voima sitä ohjasi, joka oli marmorisen jätin käskenyt sen takaisin maailmaan pelastaa.
Nyt patsaskin suuntasi järeät askelensa kohti merta, vanhan voi-man vaikutuksen laantuessa, ja Silmän kutsun ottaessa siitä jälleen val-lan. Suoraan se löntysti ohi vanhan jalustansa, jolla oli seissyt jo kaksi-kymmentäkaksi vuotta ja asteli takaisin meren syvyyksiin. Siellä se otti suunnakseen Silmän kutsun lähteen, joka oli peräisin Edenistä.

Luku 9: Kunnian palkkio

Jakoba oli rättiväsynyt. Hän oli viettänyt jo ties kuinka monta päivää ja yötä komennuksellaan korkeiden mustien muurien sisäpuolella, saar-naamassa vielä joskus koittavasta pelastavasta ykseydestä, Asgarheimin huono-osaisimmalle kansanosalle. Pelloilla työskenteleville orjille. Näin sodan aikana pelloilla avartuva näky oli jopa vieläkin surkeampi kuin yleensä, sillä vahvimmat ja hyväkuntoisimmat, siis käytännössä kaikki jotenkuten terveet miehet oli pakotettu mukaan sotaan. Jäljellä olivat vain sairaat ja vanhukset sekä naiset ja lapset. Elettiin sadonkorjuun viimeisiä päiviä, sillä talven ensipakkaset olivat jo saapuneet ja sato tulisi olla korjattu ennen kuin maa peittyisi paksuun lumivaippaan. Ai-kataulu oli tiukka ja töitä pelloilla riitti jopa enemmän kuin tavallisesti. Niinpä kuolema oli koko ajan läsnä, eikä asiaa auttanut se, että varti-joiksi pelloille valittiin yleensä kaikkein sadistisimmat armeijan miehet. Asgarheimin valtakunnan yhteiskunta ja sen hierarkia olivatkin näiden vastenmielisten, mustien muurien sisäpuolella vietettyjen päivien mit-taan alkaneet tuntumaan Jakobasta lähes kuvottavilta.
Nyt Jakoba saapui viimein kotiinsa, pieneen kartanon tapaiseen kaupungin laidalla, joka hänelle oli Silmän nimissä luovutettu, hänen kunnioitetun ammattinsa johdosta. Kartanon päärakennus oli rakennettu kiinni kaupunkia kiertävään muuriin, niin kuin kaikki saarnaajille tarkoi-tetut koreat asunnot. Rakennuksen ylin kerros oli lähes yhtä korkealla kuin kaupungin muurin harja, ja näkymät sen ikkunoista olivat upeat, Edenin koko kaupungin avautuessa kaikessa, niin hyvässä- kuin pahas-sakin loistossaan niiden alla.
Avain kalahti hiljaa lukossa, ja Jakoba astui sisään vanhalle tam-melle tuoksuvaan, pieneen eteishalliinsa. Hänelle oli taloon muuttaessa tarjottu palvelukseen muutamaa vartijaa ja palvelushenkilökuntaa, mutta Jakoba oli kieltäytynyt kohteliaasti, hän piti enemmän yksin olemisesta. Yksi palvelija Jakoballe oli kuitenkin määrätty, sillä laki niin velvoitti. Tämä kyseinen palvelija oli nimeltään Andelia, kaunis nuori nainen, joka lähinnä valmisti Jakoballe hänen ateriansa ja piti paikat siistinä, vaikka Jakoba ei vaatimattomana miehenä tältä mitään vaatinutkaan. Jakoba oli kuitenkin hyvin tykästynyt Andelia neitiin, joka hymyili aina kauniisti Jakoban nähdessään. Usein he istuivat myös yömyöhään yh-dessä keittiön pienen nurkkapöydän ääressä, juoden teetä ja jutellen niitä näitä. Jakoba ei tiennyt, mutta olisi voinut vaikka vannoa, että Andelia oli asetettu hänen palvelukseensa jonkinlaiseksi testiksi, ettei hän lan-keaisi himon valtaan, sillä niin kaunis ja mukava tuo nuori neito oli. Tästä huolimatta Jakoba luotti Andeliaan, koska tämä vaikutti hyvin avoimelta ja viattomalta ihmiseltä.
Nyt Andeliaa ei Jakoban harmiksi näkynyt ainakaan eteishallissa, joten hän suuntasi askelensa kohti rakennuksen perällä sijaitsevaa ma-kuukammariaan, mielessään ainoastaan kunnon yöunet. Syödä Jakoba ei jaksaisi, niin uupuneeksi hän itsensä tunsi. Makuukammari oli pieni ja muuten kodikas, mutta sen takaseinään maalattu valtava Silmä oli hive-nen ahdistava. Kaikkeen kuitenkin tottuu, eikä Jakoba jaksanut enää noteerata Silmää sen kummemmin, vaikka aluksi häntä se oli ärsyttänyt, sillä hänestä tuntui, ettei ykseydestä ja sen Silmästä tuntunut saavan saarnaajana hetken rauhaa. Eikö riittänyt, että saarnaajana Silmää sai jo ikävästi polttelevan arvenkin muodossa kanniskella aina ja ikuisesti rinnassaan ympäriinsä?
Oltuaan päiväkausia pelloilla saarnaamassa, päivistä täysin sekai-sin oleva Jakoba ei ollut ehtinyt käydä edes kääntymässä kotonaan, saati sitten kunnolla lohduttamaan veljeään Johannesta, jonka kaunis Sofia oltiin löydetty raa’asti murhattuna Uhrisaarilta paluun jälkeen. Johannes oli ollut täysin murtunut. Erityisesti tämä harmitti Jakobaa, sillä Johan-nes oli jo todennäköisesti määrätty lähtemään sotaan, niin kuin lähes kaikki kynnelle kyenneet miehet, paitsi tietenkin saarnaajat. Mitä jos hän ei enää edes näkisi veljeään elossa? Jakoba lysähti lopen uupunee-na, vielä vaatteetkin yllään vaatimattomalle sängylleen ja olisi nukahta-nut oitis, ellei oveen olisi koputettu lähes välittömästi.
”Sisään,” Jakoba mumisi, arvaten koputtajan olevan Andelia. Ja-koba ei voinut itselleen mitään, hymynkareen levitessä hänen väsyneille kasvoilleen.
”Herrani, anteeksi että häiritsen, mutta kuulin kun tulitte ja tämä asia on kuulemma tärkeä.” Andelia sanoi hieman vaivaantuneena.
”Ei hätää, ei hätää! Ja kuinka monta kertaa minun on muistutetta-va, ettet kutsuisi minua herraksi, vaan Jakobaksi?” Jakoba vastasi hy-myillen, kammetessaan itsensä istumaan.
”Tässä, se on äidiltäsi. Hän jätti sen minulle päivänä, jolloin sinut komennettiin pelloille saarnaamaan. Hän oli kiireessä ja harmitteli, kun ei löytänyt sinua ja käski minun toimittaa tämä mahdollisimman pikai-sesti sinulle, mutta sinä olit jo mustien muurien sisäpuolella, eikä minul-la ollut mitään mahdollisuutta toimittaa sitä sinulle kuin vasta nyt.” An-delia sopersi ja ojensi Jakoballe kirjeen, joka oli suljettu verenpunaisel-la, vaakunattomalla sinetillä. Makuukammarin takaseinän Silmän sisältä kuului äkkiä vaimeaa rapinaa, joka oli Jakoballe jo tuttua. Hän epäili hiiriä, muttei ollut jaksanut vaivautua tutkimaan asiaa sen kummemmin, eiväthän ne ainakaan toistaiseksi häntä sen kummemmin häirinneet. Andelia kuitenkin säpsähti ja tarttui vaistomaisesti Jakobaa hartiasta.
”Kiitos. Älä huoli, hiiriä siellä vain elää. Ne eivät pääse sisään taloon, olen tutkinut seinän ympärykset tarkoin. Ja sitä paitsi sinä olet tehnyt erinomaista työtä täällä ollessasi, ajattelin ehdottaa ylipapille, että hän tekisi sinusta vapaan kansalaisen.” Jakoba virkkoi kauniille palveli-jalleen ja tunsi punan leviävän poskilleen samalla kun taputteli Andelian siroa kättä. Andelia hymyili silmät tuikkien takaisin, ja Jakoba keskittyi koko mielenvoimallaan avaamaan kirjeen sinettiä peläten, että lehahtaisi vielä kauttaaltaan punaiseksi. Sinetti murtui ja Jakoba veti kuoresta esiin nipun papereita, jonka punaisena hohtavat sanat olivat silminnähden kiireessä kirjoitettu, ja mikä karmaisevinta, kirje oli ilmiselvästi kirjoi-tettu verellä. Hän kuitenkin tunnisti säikähtäneenä äitinsä kauniin, kaa-revan käsialan. Jakoba viittasi jostakin syystä Andelian istumaan vierel-leen. Hän laski liuskat kädet vapisten syliinsä ja alkoi lukemaan niitä hitaasti ja äänettömästi läpi väsyneillä silmillään.

Rakas esikoispoikani Jakoba! Lähes koko sinun elämäsi ajan olen kan-tanut salaisuutta, jonka pitämättä jättämisestä minua on uhattu kuole-malla. Tiesin kuitenkin aina, että tulee hetki, jolloin minun on kerrottava se sinulle sekä veljellesi Johannekselle. Tässä se tulee: Maailma on ajautunut kaaokseen, eikä se totisesti ole sellainen maailma, joka sinulle on opetettu. Maailmassa ei ole kyse vallasta, voittamisesta tai häviämi-sestä, eikä missään nimessä oman paikkansa pitämisestä ykseyden eteen, vaikka niin sinulle on vuosikausia opetettu.
En valitettavasti tiedä kaikkea, mutta kerron tässä kirjeessä kai-ken, mitä maailmasta ja sen tilanteesta tiedän. Rukoilen, sinun on uskot-tava minua, jotta oikeus tapahtuisi ja sinun sielusi pelastuisi turmeltu-neisuudelta. Menen suoraan asiaan, sillä minun on riennettävä, veljesi on suuremmassa vaarassa tällä hetkellä kuin osaat kuvitellakaan. En-sinnäkin haltiat eivät ole pahoja. Sinäkin olet haltioiden sukua, sillä minä olen haltia. Olen haltioiden kuninkaan, Gabriel Solomonin tytär, mutta minut on aikoinaan haltiasotien aikaan asetettu isällesi vaimoksi, tehtävänäni synnyttää väkevä jälkeläinen käytettäväksi taholle, joka ohjailee tämän maailman tapahtumia esiripun takaa, havitellen koko Arkananmaiden ylivaltaa. Katsos, haltioiden alkuperäinen tehtävä on ollut pitää huolta ihmisistä ja kaikesta elävästä, mutta ahneus ja riittä-mättömyyden tunne valtasivat aikojen saatossa osan ihmisistä, ja näistä langenneista ihmisistä syntyi salaseura nimeltään Valanvannoneet. Va-lanvannoneet on se ainoa taho, joka ajaa tätä maailmaa kohti tuhoa ja jotka sytyttivät haltiasodat, ajaakseen meidät haltiat pois tieltään. Isäsi-kin kuuluu Valanvannoneisiin sekä jokainen korkeassa uskonnollisessa tai yhteiskunnallisessa virassa oleva henkilö.
Toisekseen; Suuri ykseys vallitsee jo, on aina vallinnut. Maailma on kuin uni, se muovautuu sen mukaan, mitä me elävät olennot siitä ajattelemme. Ainoa asia mikä on olemassa ikuisesti, on vain tietoisuus olemassaolosta! Tämä maailma on vain ilmentymä, jollaisena yhteinen tietoisuutemme itsensä siis kokee. Ainoat demonit, tai pedot mitä maail-massa oikeasti on, ovat vain pelosta polveutuvia tunteitamme kuten viha, ahneus ja katkeruus. Ne ovat tunteita, joita Valanvannoneiden yhteiskunta kansalaisiinsa salakavalasti viljelee, alistaakseen heidät valtaansa. Nuo pelosta kumpuavat tunteet ovat todellisuudessa ne maa-ilmanlaidoilla kärkkyvät nälkäiset lohikäärmeet, joita niin kovin pel-käämme. Ne ovat meidän sisällämme.
Valanvannoneet ovat onnistuneet osittain myrkyttämään myös minun isäni, haltiakuningas Solomonin mielen ja kaiken tämän tiedon olen joutunut häneltä viekkaudella ja salakavaluudella onkimaan. Hal-tiakuninkaan osallisuuden takia myös rauhaa rakastavat haltiat ovat sotajalalla ja edessämme oleva sota tulee olemaan sota, jossa ratkais-taan Arkananmaiden tulevaisuus.
Johannes on tällä hetkellä suuressa vaarassa, sillä Valanvanno-neet ovat mitä ilmeisimmin valinneet hänet tulevaksi herrakseen. Olen kaikin haltiavoimineni yrittänyt tätä estää, tunkeutumalla Johanneksen ajatuksiin sekä juottamalla hänelle pienestä pitäen totuuden siemeniä eräällä ikivanhalla taikajuomalla, elämänlankeemuksella. -Ainiin, älä pelästy, tämä kirje on myös kirjoitettu samaisella elämänlankeemuksel-la, eli verelläni. Se oli ainoa keino, jolla sain puristettua edes osan to-tuutta tähän paperiin itsestäni. Kerron siitä lisää, kun tapaamme, sillä olen juottanut samaa rohtoa myös sinulle aivan pikkupojasta lähtien. Enempää en valitettavasti pysty Johannesta auttamaan, se jää sinun ja hänen itsensä harteille. Totuutta en nimittäin teille ikinä pysty kerto-maan suoraan, johtuen minuun kauan sitten langetetusta kirouksesta, joka kohtalon kautta tappaisi sekä sinut, minut, että Johanneksen. Nyt minun on jouduttava, sillä Johannesta ja minua ollaan lähdössä vie-mään Valanvannoneiden toimesta takaisin synnyinseudulleni, jossa to-dennäköisesti ratkeaa veljesi kohtalo. Tässä siis ohjeeni minulta sinulle, miten toivon sinun toimivan;
Älä luota kehenkään, varsinkaan ylipappiin tai muihinkaan aateli-siin. Pitäydy piilossa ja huomaamattomana, etsin sinut käsiini, kunhan joko minä- tai sekä minä, että Johannes palaamme takaisin kotiin. Mi-nulla on sisälläni tunne, että kaikesta huolimatta voimme pelastaa edes itsemme tältä Maailmanpalolta, sillä on hyvin todennäköistä, että me kaksi olemme tällä hetkellä ainoat, jotka tietävät koko suuremmasta kuviosta. Ja varo Silmää, sen läheisyydessä puhdassydämisellä ei ikinä ole turvallista! Maailmanlaitojen pedot ovat jo lähteneet liikkeelle! Kaikkein tärkein neuvoni sinulle on tämä: Kuuntele aina omaa sydäntä-si, se tietää kyllä totuuden. Pitäydy siis turvassa, toivottavasti näemme jälleen pian.

Rakkaudella: Äitisi.

Jakoban rintaan kaiverrettua Silmää kirvelsi kovaa ja hänen silmänsä kostuivat, eivät tosin fyysisestä kivusta. Hän nosti katseensa pergamen-tista ja katsoi pää pyörällä, rauhallisesti hengittelevää Andeliaa. Huo-neen takaseinässä rapisi taas, mutta Andelia ei enää hätkähtänyt vaan katsoi lämpimästi takaisin. Se tuntui lohduttavalta. Äkkiä Jakobaa ei nukuttanut enää laisinkaan ja hänen sydämensä tuntui lyövän villimmin kuin ikinä. Tunteet alkoivat saada hänestä vallan.
”Oletko sinä lukenut tätä?” Jakoba kysyi ääni väristen viimein Andelialta. Andelia pudisti päätään. ”Kirje todella on äidiltäni ja, koska luotan häneen enemmän kuin mihinkään muuhun voimaan tai henkilöön elämässäni, olen nyt elämäni-, tai siis, tähän astisella elämälläni ei enää ole mitään merkitystä.” Jakoba mumisi hengittäen raskaasti. Hän jatkoi silmät kostuen; ”Sain nimittäin juuri tietää, että olen pyhittänyt koko tähän astisen elämäni tyhmentäen itseäni ja muita. Olen palvellut sadis-tista järjestystä sekä edesauttanut maailman tuhoa. En välttämättä muu-ten olisi ennen uskonut tätä, edes oman äitini suusta, mutta maailman tämänhetkiset olosuhteet huomioon ottaen, ja mitä olen juuri noilla kar-meilla pelloilla nähnyt, pakottavat minut ottamaan tämän todesta.” Ja-koba virkkoi hiljaa kuin itsekseen.
”Haluatteko, että poistun?” Andelia kysyi hämillään.
”Ei, ei missään tapauksessa. En tiedä johtuuko tämä väsymyksestä vaiko äitini kirjeestä tai kenties molemmista, mutta mielentilani on nyt sellainen, että tahtoisin että jäät.” Jakoba sanoi värisevällä äänellä purs-kahtamaisillaan itkuun.
”Voinko lohduttaa sinua jotenkin Jakoba?” Andelia kysyi tarttuen Jakobaa käsistä. Jakobaa miellytti, että Andelia puhutteli häntä hänen nimellään.
”En tiedä, pysy vain siinä.”
”Olet ollut ainakin minua kohtaan todella hyvä. Minusta olette suurenmoinen mies, Jakoba herra.” Andelia kuiskasi ja Jakoba nyökkäsi liikuttuneena. Mitään sanomatta Andelia syöksähti Jakoban kaulaan ja suuteli häntä pitkään. Jakoba vastasi suudelmaan intohimoisesti, antaen periksi lihalliselle himolleen.
Andelia kapusi ketterästi Jakoban päälle, heidän kaatuessa pienen sängyn syleilyyn. Jakoba rutisti Andeliaa kovaa vyötäisiltä, Andelian riuhtoessa hamettaan ylös. He suutelivat yhä lujemmin ja Jakoba sai hädin tuskin potkaistua housunsa pois tieltä, ennen kuin tunsi jo työnty-vänsä Andelian käden ohjaamana tämän sisälle. Hiirten mellastus äityi todella kovaääniseksi heidän takanaan, mutta kumpikaan heistä ei kiin-nittänyt siihen enää lainkaan huomiota. Sen hetken he tunsivat vain toistensa lämmön ja halun, Andelian lantion keinahdellessa yhä nope-ammin Jakoban elimen päällä. Jakoba ujutti kätensä Andelian hameen sisälle, ja koski hellästi siron rinnan jäykistynyttä nänniä. Andelia kiih-dytti tahtiaan ja katsoi Jakobaa syvälle silmiin, sängyn jalkojen jo naris-tessa uhkaavasti. Jakoba tunsi purkautuvansa ja kauttaaltaan lämmin, värisyttävä tunne levisi hänen kehoonsa. Hän huudahti ääneen ja puristi Andelian pehmeää kehoa itseään vasten. Andelia huohotti hänen kor-vaansa niin ikään äänekkäästi ja lopulta he kellahtivat kyljelleen, Jako-ban tuntiessa yhä tuon kauniin naisen lämmön ympärillään. Andelia näykki hellästi Jakoban kaulaa, ja Jakoba sulki silmänsä. Vala oli rikottu ja Jakoba tunsi vihdoin elävänsä.
Korvia repivä ja huonetta järisyttävä pamaus hätkähdytti Jakoban takaisin maan pinnalle ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Andelia hy-pähti kirkuen pystyyn ja säpsähti askelen kauemmas. Jakoba käännähti ympäri ja hypähti hänkin jaloilleen huomatessaan, että ykseyden aina valvovan Silmän koristama takaseinä oli romahtanut huoneen lattialle. Lattialle romahtaneiden tiilien nostattama pölypilvi yskitti ja kirveli silmiä, ja Jakoba perääntyi sitä sydän pamppaillen ja jalat täristen, ha-puillen samalla käsillään selkänsä takana kirkuvaa Andeliaa. Pölyn seas-ta astui esiin kolme hahmoa, kuin aavetta, jotka savun läpäistyään pal-jastuivat Asgarheimin asepukuihin sonnustautuneiksi sotilaiksi, joita seurasi tulenpunaiseen kaapuun pukeutunut ylipappi Abel Nesgesis.
”Saarnaaja Jakoba Nimdoroso, olette alentuneet antamaan lihalli-selle himollenne vallan ja täten rikkoneet pyhän valanne! Olette yhty-neet naiseen, vieläpä orjaan ja häpäisseet teollanne Silmän sekä kaiken mitä se edustaa. Asgarheimin valtakunnan ylipappina ja nöyränä yksey-den palvelijana, velvollisuuteni on pidättää teidät ja surmata tuo saastai-nen orja!” Ylipappi jylisi, syljen roiskuessa hänen suupielistään. Andelia purskahti itkuun, kiljuen samalla hysteerisesti.
”Ei!” Jakoba huusi hädissään, tarttuen Andeliaa kädestä. Andelia painautui tärisevänä Jakobaa vasten huutaen;
”Rakastan sinua Jakoba herra, vannon että en tiennyt tästä, kun he minut sinulle palvelijaksi käskivät! Säästäkää meidät, minä pyydän!”
”Tappakaa jo tuo rääkyvä orjahuora!” Ylipappi karjaisi silmät viiruina ja vartijat repivät Andelian väkisin irti, sysäten Jakoban väkival-loin maahan.
”Ei! Ei!” Jakoba huusi rähmällään, isoimman vartijan pitäessä häntä väkevästi aloillaan. Kaksi muuta riuhtoivat Andelian sivummalle, samassa toinen heistä jo viilsi veitsellään, hennon kurkun auki. Andelian huuto tyrehtyi kuin seinään, veren valuessa vuolaana virtana hänen rin-nuksilleen. Ohikiitävän hetken kuului vaimeaa korinaa, jonka jälkeen elämä karkasi kauniista nuoresta kehosta ja tämän ruumis romahti velt-tona maahan. Jakoba tuijotti epäuskoisena eteensä, kuin halvaantuneena. Ylipappi asteli rauhallisesti, koristeellisten nahkasaappaidensa kopinan saattelemana Jakoban luokse, tökkäisten suurelkeisesti kenkänsä kärjellä Andelian elotonta ruumista tieltään.
”Ja sinä huoranmakaaja lähdet meidän mukaamme miettimään aikaansaannoksiasi.” Ylipappi sanoi kylmästi jalkojensa juuressa retkot-tavalle Jakoballe, ääni täynnä julmaa ivaa. ”Viekää hänet!” Hän huudah-ti sylkäisten vartijoille. Sotilaat nyökkäsivät ja raahasivat karskisti tur-haan vastaan tempovan Jakoban mukanaan, seinässä nyt mustana am-mottavasta aukosta sisään. Ylipappi katsoi hetken heidän menoaan pai-koillaan, kunnes huomasi lattialla sinne tänne levinneitä pergamentteja. Hän myös tunnisti niistä haltioille ominaisen käsialan sekä aineen, jolla ne oli kirjoitettu. Ylipappi kumartui ja noukki pergamentit käsiinsä. Seinän aukosta, joka johti kaupunkia kiertävän muurin sisälle, kantautu-vat äänet vaimenivat hiljalleen hänen jähmettyessä lukemaan perga-mentteihin kirjoitettua tekstiä.
”Mielenkiintoista, erittäin mielenkiintoista.” Ylipappi mutisi itsek-seen. ”Huolestuttavaa jopa, etten sanoisi.” Lopulta ylipappi sulloi luke-mansa paperit syvälle kaapunsa sisään ja kulautti taskumattinsa tyhjäksi pitkällä hörpyllä. Kitkerälle maulle ja rinnan kirvelylle irvistäen, ylipap-pi muistutti itseään, että hänen suuri työnsä olisi onneksi pian viimein-kin valmis. Hitaasti hän kumartui Andelian ruumiin ylle ja puristi vii-meisetkin kyyneleet tämän tyhjästi tuijottavista silmistä sekä valutti kunnon noron tuoretta verta, avonaiseksi viilletystä kaulasta, tyhjän taskumattinsa pohjalle, sulkien lopuksi korkin huolellisesti. Tämän virii-lin ja tuoreen juoman avulla hän selviäisi jälleen huomiseen, ennen kuin ehtisi täydentämään pullonsa sinne tavallisesti kuuluvalla elämänlan-keemuksella. Abel Nesgesis pakotti väsyttäviksi huoliksi kasautuvat ajatukset mielestään, sillä hänen oli keskityttävä. Miten tuosta haltianai-sesta oli tullutkaan niin voimallinen, että kykeni vastustamaan Silmän, ja sen nimiin langetetun kirouksen voimaa? Mitä jos tuo nainen kasvaisi vieläkin voimakkaammaksi? Ja oliko haltiakuningas palatsin tyrmässä ollessaan maininnut, että oli ottanut valitun lisäksi myös tyttärensä mu-kaan Alfenoiriin? Miksi? Abel Nesgesis napsautti ajatuksissaan sormi-aan ja punainen viitta hulmahti kaaressa, ylipapin harppoessa takaisin seinään murrettuun aukkoon. Hänen olisi oltava erityisen varuillaan, ja laadittava suunnitelma, jolla pääsisi myös uudesta vihollisestaan tarvit-taessa eroon.

Merituuli puhalsi raikkaana ja kovaa vasten Kendorianin kasvoja. As-garheimin laivasto oli lähtenyt Taligenin satamasta varhain edellisenä aamuna ja se purjehti nyt täyttä vauhtia kohti Midgariaa, tavoitteenaan murtaa Valhallahden puolustus nopealla iskulla ja edetä sitten maitse sisämaahan, aina Midgarian pääkaupunkiin Laurentiukseen asti. Laivas-to oli varmasti suurin, mitä Arkananmaissa oli siihen mennessä koskaan nähty, satayksitoista alusta, joihin oli lastattu kaikkineen yli kuusituhatta tykkiä. Miehistöäkin Asgarheimin sotaan kerätyssä, täysvahvassa arma-dassa oli lähes kolmekymmentätuhatta miestä. Laivastoa johti, juuri kuninkaaksi kruunattu nuori Henok Nesgesis, joka oli nimennyt histori-an suurimman laivastonsa jostakin pirullisesta syystä valaistuneiden Armadaksi, kuin vain ärsyttääkseen tahallaan valheellista valoa palvo-vaa vihollista. Kendorian puristi kätensä miekankahvalle tähyillessään kauas horisonttiin. Hän kuului muun kuninkaan kaartin kanssa valtavan kärkilaivan miehistöön, kuusisataakaksikymmentäyksi jalkaa pitkään fregattiin nimeltä Ragenoir, ja näkymät eteenpäin tyrskyävälle aavalle merelle olivat esteettömät. Suolaisen meriveden pärskeet roiskuivat vilvoittavasti hänen kasvoilleen ja kiiltäväksi puunatut suojukset tuntui-vat hyviltä päällä. Matkaa Midgariaan olisi tosin vielä ainakin päivän purjehdus, mutta Kendorian oli jo henkisesti valmis taistoon.
”Vihollinen suoraan edessä! Hälytys, hälytyts!” Kuului äkkiä Fre-gatin korkeasta päämastosta. Kendorian hätkähti ajatuksistaan. Nyt jo? Olivatko Midgarialaiset saaneet tiedon heidän aikeistaan? Jos olivat, taistelusta tulisi paljon verisempi ja vaikeampi, ilman yllätyksen suomaa etua. Kendorian vakavoitti katseensa ja tarkasti vielä kerran suojuksen-sa. Hän totesi hermostuneena olevansa kyllä valmis, juuri kun laivaston hälytyskellot alkoivat jo kilkattaa täyttä päätä. Ensin kärjessä purjehti-vassa kuninkaan fregatissa, leviten pikkuhiljaa koko laivaston jokaiseen muuhun, sataankymmeneen laivaston laivaan. Kendorian pälyili hurjana eteensä avomerelle. Aluksi hän ei erottanut harmauden ja tyrskyjen seas-ta mitään, mutta sitten kauas horisonttiin alkoi ilmestymään mastoja. Ensin yksi, sitten kaksi ja sitten kymmeniä, lopulta ehkä jopa satoja mastoja keinahteli vähitellen suuremmiksi, sotalaivastojen purjehtiessa yhä lähemmäksi toisiaan. Kendorian lujitti puristustaan miekkansa kah-vasta, miekan, joka oli aikoinaan kuulunut hänen edesmenneelle isäl-leen. Vihdoin hän pääsisi maksamaan isänsä kuoleman Midgarialaisille, jotka olivat surmanneet hänet vuosia sitten jossakin pienessä ja mitättö-mässä rajakahakassa.
”Taisteluasemiin! Tämä ei ole harjoitus, liikettä!” Kuului luutnant-ti Will Nimdoroson huuto jännittyneenä laivan kannella. Kendorian laski nyt kypäränsäkin päähänsä ja tarkisti hivenen vapisevin käsin, että sen remmi oli varmasti kireällä. Sitten hän riensi laivan keskivaiheille, mis-sä kuninkaan kaarti asettui paraikaa seisomaan käskynjakoa varten muo-toon. He täyttivät leveissä suojuksissaan suuren osan laivan kannesta, seistessään neliömuodostelmassa odottamassa lisäkäskyjä. Kendorian lausui varmuuden vuoksi mielessään nopean rukouksen pyhälle yksey-delle, vaikka enimmäkseen pitikin koko uskontoa lähinnä hölynpölynä. Tuskin siitä kuitenkaan haittaakaan olisi, hän ajatteli ja pyysi tältä py-hältä ykseydeltä, että säilyisi tulevasta taistelusta hengissä ja näkisi niin ikään vielä harvat rakkaansa sodan jälkeen. Kendorian mietti samalla mitä Johannekselle mahtoi kuulua ja toivoi hermostuneesti itsekseen naurahtaen, että tämäkin olisi turvassa. Päivän haikea harmaus ei näyt-tänyt ainakaan kuulevan hänen rukouksiaan, vaan kimmelteli vain hel-meilevän ja pahaenteisen värittömänä, hänen aseveljiensä kiiltäviksi puunatuissa varusteissa, kuin viimeisenä tyynenä kimmellyksenä ennen kaaoksen alkua.
Kun muoto oli täysin valmis, Luutnantti Nimdoroso jäi seisomaan sen eteen asennossa, komentaja Gerrosh Saigonin astellessa hänen vie-reensä.
”Herra kapteeni! Kuninkaan kaarti valmiina taisteluun, vahvuudel-la satakaksikymmentä plus yksi, ilmoitti kaartin luutnantti Nimdoroso.” Luutnantti Nimdoroso papatti tiukassa asennossa komentaja Saigonille.
”Kiitän, lepo.” Saigon murahti ja jatkoi; ”Meidät on petetty! Tieto yllätyshyökkäyksestämme on mitä ilmeisimmin vuotanut, ja nyt taistelu tulee olemaan erityisen verinen, ja se tullaan käymään tässä ja nyt, täällä merellä. Mikäli petturi saadaan kiinni, tullaan hänet teloittamaan välit-tömästi sekä niin ikään jok’ikinen, joka hänen kanssaan on häpeällisesti toiminut.” Komentaja Saigon karjui sylki roiskuen. ”Ja jokaiselle täällä olevalle sittisontiaiselle tiedoksi, että meillä ei ole varaa menettää enää yhtään kuningasta! Kuningas Henok Nesgesis on tällä hetkellä kajuutas-saan valmiina astumaan itse taistelun kärkeen, mikäli tarve vaatii. Tais-telemme siis viimeiseen mieheen hänen ympärillään, pyhän ykseyden sekä ikuisen Asgarheimin valtakunnan ja uuden Arkananmaiden järjes-tyksen puolesta. Nyt valmistautukaamme sotaan, joka tulee lopettamaan kaikki sodat! Tappakaa, repikää ja huutakaa, tänään vuodatettu veri tulee palkitsemaan teidät ruhtinaallisesti ykseyden koittaessa! Kohti kunniaa miehet!”
”Kohti kunniaa, herra kapteeni!” yli satapäinen muoto huudahti vastaukseksi niin lujaa, että korvat olivat mennä lukkoon.
”Asemiin miehet!” Komentaja Saigon sylkäisi ja satakaksikym-mentäyksi jalkaparia hajaantui juosten asemiinsa, jotka heille oli etukä-teen opetettu. Kendorian juoksi yhdeksän muun kaartilaisen kanssa ku-ninkaan kajuutan eteen vartioon. Se olisi hänen asemapaikkansa taiste-lussa, eikä hän saisi siitä poistua, ellei itse kuningas käskisi.
Kuningasta kuljettava kärkifregatti jättäytyi hivenen taemmas ja sen paikan hyökkäysmuodostelman kärjessä otti kymmenen muuta suur-ta sota-alusta, jotka muodostivat armadan nuolen muotoisen taistelukär-jen sekä turvasivat kuninkaan fregatin sivustat. Kendorian nousi varpail-leen nähdäkseen paremmin vastassa häämöttävät vihollislaivat. Ne oli-vat jo lähes kivenheiton matkan päässä ja niiden mastoissa liehuivat liput, joita koristi Midgarian verinen soihtu. Kendorianin jalkojen alta kuului järisevää jylyä, kun monen tonnin painoisia tykkejä aseteltiin asemiin. Kumpikaan osapuoli ei näyttänyt hidastavan laivastojensa vauhtia piiruakaan, vaan ne kohtaisivat toisensa täyttä vauhtia ja Kendo-rian tiesi, että taistelusta tulisi pitkä ja verinen.
Ensimmäiset laivat kohtasivat Midgarian laivaston kärjen, ja tyk-kien räjähtävä ääni repi ilmaa, vastakkain ajavien kärkilaivojen ohittaes-sa toisensa. Karmaisevat kuoleman ja tuskan huudot sekoittuivat ilmassa lentävien puun- ja ruumiinkappaleiden sekaan, paksujen ruutipilvien täyttäessä ilman niiden ympärillä. Taistelu Arkananmaiden herruudesta oli alkanut.

Midgarian kuningas, Lucius Loiste katseli tyynesti komentosillalta poi-kansa Odicanin kanssa heidän edessään avautuvaa helvettiä. Aluksi Lu-cius oli ollut kuin ällikällä lyöty, kun oli tajunnut koko Asgarheimin armeijan purjehtivan hänen armeijaansa vastaan, sillä vihollisen ei todel-lakaan olisi pitänyt olla tietoisia hänen hyökkäyksestään. Hänen käsityk-sensä mukaan koko Asgarheim olisi ollut aivan sekaisin kuninkaansa sekä kruununperijäprinssinsä äkillisestä menetyksestä. Joku oli siis pet-tänyt hänet, ja hän myös tiesi kuka se joku oli. Se typerä Asgarheimin ylipappi menettäisi päänsä välittömästi, kun Lucius saisi hänet käsiinsä, vaikka Vidaar oli papin lojaaliutta hänelle vannonutkin. Nyt hän ei kui-tenkaan ehtinyt ajatella asiaa sen kummemmin, sillä taistelu oli jo käyn-nissä, ja se olisi voitettava, muuten koko Midgaria romahtaisi ja vieläpä hänen valtakaudellaan.
Taistelu oli kuitenkin alkanut erittäin lupaavasti, kun hänen kette-rät kärkilaivansa olivat välittömästi upottaneet kolme raskasta Asgar-heimilaista sota-alusta, vain muutamalla täsmälaukauksella. Pari Asgar-heimin alusta oli myös jo kääntynyt liekehtivinä kuolemanpätseinä kar-kuun koko taistelusta. Lucius sen sijaan ei ollut menettänyt vielä yhtä-kään alusta. Asgarheimin armada oli ensisilmäyksellä näyttänyt jättimäi-seltä, kenties jopa voittamattomalta, mutta Lucius oli huomannut, että Asgarheimilaisilla oli riippakivinään huomattavasti enemmän tavallisista kauppalaivoista sota-aluksiksi kömpelösti muunneltuja laivoja, joiden miehistö koostui lähinnä talonpojista ja joita ohjastivat taisteluihin ko-kemattomat, kauppalaivojen päällysmiehet. Ilmeisesti vihollisvaltiokaan ei ollut arvannut, että hän purjehtisi laivastollaan heitä vastaan, vaan oli ottanut mukaansa kaikki miehet, mitä oli roskavaltiostaan löytänyt. Kömpelöitä kauppalaivoja oli helppo pelotella ja härnätä niin, että ne poukkoilivat lopulta ympäriinsä Asgarheimin muodostelman seassa, sekoittaen myös kunnollisten sota-aluksien pasmat. Toisiinsa törmäilevät Asgarheimilais-alukset olivat näin helppoja maaleja Luciuksen pienille, mutta ketterille sotafregateille.
Pitkät rivistöt laivoja oli jo todella syvällä toistensa muodostel-mien sisällä, ja lähes jokainen alus molemmilta puolilta oli saanut taiste-lukosketuksen. Molemmilta sivustoilta kantautuva tykkien jyly repi ilmaa ja särki korvia, kun Lucius etsi katseellaan Asgarheimin lippulai-vaa. Hänen olisi pakko johdattaa omakin aluksensa pian mukaan taiste-luun, sillä melkein kaikki sitä suojelevat alukset olivat jo taistelun tuok-sinassa. Osa laivoista oli juuttunut kiinni vihollisaluksiin ja entrauksia tapahtui puolin ja toisin. Sotaisat karjaisut sekoittuivat tuskanhuutoihin sekä metallin kilinään, miehistöjen ottaessa mittaa toisistaan, palavien laivojensa kansilla.
Vihdoin Lucius löysi etsimänsä. Suuri kolmimastoinen fregatti kantoi vihreää, kruunupäistä käärmettä esittävää lippua. Hän iskisi tuon vihollisen, uutta ja kokematonta nuorta kuningasta kantavan aluksen ikuiseen hautaansa, syvälle Tuonen meren pohjaan. Hän ainakin oletti juuri tuon komeimman aluksen kantavan Asgarheimin kuningasta, ellei-vät Asgarheimilaiset likaiset rotat olleet jo luopuneet kunniastaankin.
”Tuolla poikani on meidän kohteemme, annamme vihollisellemme viimeisen kuoloniskun, upottamalla heidän lippulaivansa armottomalla hyökkäyksellä.” Lucius hihkui Odicanille, osoittaen sormellaan vih-reälippuista vihollisalusta. ”Ajamme poikittain sen eteen, laukaisemme tykkimme kerran ja entraamme välittömästi, tappaen jok’ikisen elävän olennon sen kannella. Sen jälkeen annamme sen upota ikuiseen hautaan-sa.”
”Oletko varma, että juuri tuo on heidän johtoaluksensa isä?” Pyö-reäposkinen Odican kysyi varautuneena.
”Totta kai olen, ne suuruudenhullut pölvästit ovat aina liikuttaneet tärkeimpiä henkilöitään koreimmilla mahdollisilla aluksilla. Miksi noin happamat kasvot poikani? Pian pääsemme verenmakuun ja sinusta on jonakin päivänä tuleva koko Arkananmaiden uusi herra!” Lucius meuh-kasi.
”Totta, olet oikeassa isä.” Odican vastasi nopeasti, vilkuillen kauas länteen päin. Missä haltioiden laivat oikein viipyivät? Odican katsahti taakseen, missä kardinaali Vidaar istui kaikessa rauhassa komentosillan perällä. Kardinaali oli silminnähden maistissa ja nosti etusormensa suunsa eteen huomatessaan, että Odican katsoi häntä kysyvästi. Lucius ei huomannut tätä, niin tiiviisti hän tuijotti taistelun keskellä seisovaa vihreälippuista alusta.
Lucius vilkuili ympärilleen, hän oli selvästi niskan päällä ja vas-tustajan laivasto oli huvennut jo pienemmäksi kuin hänen. Hänen upo-tettuaan Asgarheimin lippulaiva, lähimmät vihollisalukset pötkisivät pakoon ja paniikki leviäisi koko vihollisen keskuuteen. Lucius antoi käskyn.
Midgarian laivaston ylpeys, kolmimastoinen fregatti Pontus kään-tyi naristen kohti kohdettaan. Aallokko oli kova, mutta itse ruoria pite-levä Lucius sai pidettyä laivan kurssissa. Yksittäisiä kanuunankuulia ja puunpirstaleita lenteli kohti ja ohi, Pontuksen työntyessä syvemmälle taisteluun. Pontuksen kaksi suurta saattoalusta huomasivat tämän, ja ne nilkuttivat omista ruhjeistaan huolimatta turvaamaan kuninkaan hyök-käyksen sivustoja. Tuuli hulmusi vasten Luciuksen kasvoja ja ruuti kä-rysi ilmassa, hänen kiitäessä kohti saaliistaan silmät viiruina.
”Tuntemattomia aluksia paapuurissa!” Kuului äkkiä märssykorista. Lucius käännähti hurjana. Saattoiko tämä olla jokin vihollisen juoni? Olivatko he piirittäneet heidät, saattoiko Asgarheimin armada olla jopa vieläkin suurempi?
”Pitäkää kurssi!” Lucius huudahti laivan kapteenille ja viittoi tä-män ruoriin, sitten hän harppoi komentosillan paapuurin puoleiselle laidalle, jossa Odican jo tähysti taistelun usvan läpi kaukaista horisont-tia. Lucius kaivoi nopeasti esiin oman kaukoputkensa ja tähysi hänkin taistelun uusia tulokkaita. Aluksia ei ollut montaa, ehkä joitakin kym-meniä, mutta ne näyttivät suuntaavan uhkaavat kurrsinsa suoraan kohti hänen laivastonsa sivustaa. Veri kuohahti kovaa Luciuksen suonissa, hänen erottaessa lippujen kuviot. Käpy palavan ringin sisällä. Haltioita.
”Kirotut haltiat!” Lucius huusi otsa rypyssä. ”Ne ovat pettäneet meidät Odican. Kuinka he saattoivat! Miten tämä on mahdollista, hehän vannoivat sinulle uskollisuuttaan valtakuntaamme kohtaan?” Lucius kysyi paniikin omaisesti sylki roiskuen, vieressään tähystävältä pojal-taan.
”En tiedä isä,” Odican sopersi ja vilkaisi jälleen kardinaaliin päin. Tämä nyökkäsi merkitsevästi. Lucius näki tämän ja kääntyi hänkin kohti kardinaalia. Epäusko levisi kuninkaan kasvoille, hänen katsoessaan vuo-roin poikaansa sekä vanhinta ystäväänsä, ja vuoroin tähystäessään taiste-lun sivustaan hiljalleen lipuvaa haltialaivastoa. Odican näytti kalpealta.
”Tämä ei voi olla todellista.” Lucius kuiskasi hampaidensa välis-tä. ”Älkää sanoko, että se on.”
”Mitä oikein odotat Odican? Toteuta suunnitelma!” Heidän luok-seen rientänyt kardinaali huudahti, viiniltä löyhkäävällä hengityksellä ryyditettynä. Odicanin rintaa poltti, Silmä janosi verta, mutta Odicania jännitti. Sormet puristuivat tikarin kahvaan rintapanssarin alla.
”Sinun olisi pitänyt luottaa Silmään isä.” Odican sopersi hiljaa, tuijottaen isänsä epätoivoisiin silmiin. Silmiin, jotka muutoin olivat aina niin päättäväiset ja tahtoa täynnä.
Lucius repäisi tikarinsa esiin laajassa kaaressa, viiltäen poikaansa kasvoihin. Odican lennähti selälleen. Veri roiskui tuoreesta haavasta hänen silmilleen, peittäen näkökentän. Lucius syöksyi Odicanin rinnan päälle huutaen;
”Kiroan sinut vihollisen Silmä! Silmän, joka minulta veit poika-ni!” Lucius kohotti silmät kyyneliä tulvien verisen tikarinsa, antaakseen viimeisen iskun allaan sätkivälle pojalleen. Kardinaali oli kuitenkin nopeampi. Koristeellisen veitsen terä upposi syvälle kuninkaan kaulaan ja voimat karkasivat tämän ruumiista. Tikari kolahti komentosillalle, ja Lucius romahti elottomasti tuijottaen, sokkona rimpuilevan Odicanin päälle.
”Kauhistus! Mitä oikein on tapahtunut herra kardinaali?” Eräs paikalle juossut luutnantti kysyi järkyttyneenä.
”Kuningas on kaatunut taistelussa. Te tottelette nyt prinssi Odica-nia.” Kardinaali Vidaar vastasi kylmästi, pyyhkien veitsensä terää viit-tansa reunukseen. Luutnantti tuijotti verilammikossa retkottavan kunin-kaan selkää ja tämän alla sätkivää prinssiä järkyttyneenä. Komentokan-nella olevat muutamat muut upseerit eivät olleet uskaltaneet tehdä koko selkkauksen aikana elettäkään, eivätkä tehneet vieläkään, vaan seurasi-vat tapahtumia silmät pyöreinä sivusta. Vidaar potkaisi Luciuksen ruu-miin syrjemmälle. Ruumis kierähti selälleen Odicanin viereen. Verisen Luciuksen lasittunut katse tuijotti suoraan henkeään haukkovan luutnan-tin silmiin.
”Mitä te olette tehneet?” Luutnantti kuiskasi änkyttäen.
”Kääntäkää kurssi, kääntäkää kurssi! Meidän on peräännyttävä!” Maassa makaava Odican korisi, pyyhkien kädellään vimmatusti verta pulppuavia kasvojaan, mutta luutnantti vain jähmettyi sanattomana pai-koilleen, pälyillen laivaa ohjastavan kapteenin suuntaan.
”Totelkaa.” Punertava kasvoinen ja viinistä huojuva Kardinaali tuhisi, veitsi jälleen ojossa. Luutnantti veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja oli huutamaisillaan ilmeisesti hälytyksen, mutta kardinaali oli jälleen nopeampi. Veitsi viuhahti ja luutnantti oli kuollut. Ruumis romahti velt-tona kuninkaansa viereen.
Odican kompuroi jaloilleen. Hän hoippui puolisokkona ja huoju-vin askelin alusta ohjastavan kapteenin luokse, painaen samalla toisella kädellään kasvoillaan ammottavaa avohaavaa. Odicania pyörrytti ras-kaasti.
”Kääntäkää kurssi, me vetäydymme taistelusta.” Odican huohotti.
”Emme kai me muutamaa haltiaa pelkää, arvon prinssi. Taistelu on vielä voitettavissa.” Karskin näköinen kapteeni vastasi, vilkaisematta-kaan verta tirskuvia kasvojaan tärisevällä otteella puristavaa Odicania. Kapteenin tumma, paksu tukka liehui voimakkaasti tuulessa, kun Odi-can nosti oman tikarinsa miehen kaulalle, mutta tämä huitaisi voimatto-man käden pitelemän aseen rivakalla iskulla sivuun. Tikari kolahti lai-van kannelle. ”Isänne oli suuri mies, kunniakas ja mahtava. Olemme taistelleet monta taistelua rinnakkain. Minä en ota käskyjä maanpettu-reilta, sillä niin ikään minäkin olen kunnian mies.”
”Tapa hänet senkin typerys!” Kardinaali huusi Odicanille, harppo-en hänkin verinen tikari ojossa kohti kapteenia. Kapteeni oli kuitenkin kokenut sotilas ja voimakas mies, hän irrotti otteensa ruorista ja alus keinahti voimakkaasti. Odican horjahti ja kapteeni tarttui häntä rinnuk-sista, tempaisten verta pärskivän prinssin kaaressa murhanhimoisen kardinaalin syliin. Kaksikko kaatui päistikkaa kannelle.
”Nyt on myöhäistä kääntyä, olemme liian lähellä, ja vihollisalus on jo nähnyt meidät! Me taistelemme, ja pelkurit sekä maanpetturit tu-levat saamaan ansionsa mukaan!” Kapteeni nauroi kädet levällään mie-lipuolisesti. Eräs upseeri ryntäsi tarttumaan kapteenin takana vapaasti pyörivään ruoriin ja laiva keinahti jälleen. Lähes tajuton Odican kellahti Kardinaalin päältä.
”Sinä munaton imbesilli, olet pilannut kaiken!” Kardinaali sihahti Odicanille, kontaten kompastellen jaloilleen. Sen sanottuaan hän juoksi viitta hulmuten alas kannelta. Kukaan kannen upseereista ei joko uskal-tanut, tai viitsinyt vaivautua lähtemään hänen peräänsä. Odican näki veren sumentamalla katseellaan, kuinka sotilaita syrjään tuuppiva kardi-naali suuntasi askeleensa kohti laivan keskiosan luukkua, mistä johtivat portaat alas miehistön makuutiloihin sekä vankityrmiin. Laivan kapteeni kumartui Odicanin ylle ja tarttui häntä niskavilloista, pakottaen tämän katsomaan itseään suoraan silmiin.
”Nimeni on Edward, Edward Lojaali. Kerro se herrallesi, kun näet hänet tuonpuoleisessa.” Kapteeni kuiskasi ja repäisi Odicanin päätä niin, että Odican näki, kuinka vain joidenkin satojen jalkojen päässä oleva Asgarheimin valtava lippulaiva käänsi kylkensä kohti Pontusta, paljasta-en kolme mustaa tykkirivistöään. Tykkien suuliekit leimahtivat ja repivä ääni jylisi Odicanin korvissa, kapteenin viiltäessä Odicanin kurkun tap-pavasti auki hänen omalla tikarillaan.

Kendorian puristi miekkansa kahvaa rystyset valkeina. Hän seisoi selkä suorana kuninkaan kajuutan oven edessä, valmiina taisteluun, viileän hikinoron valuessa hänen selkäänsä pitkin, paksun panssarin alla. Lu-kuun ottamatta kuningasta suojaavia miehiä, muu kaarti oli järjestäyty-nyt kannella jo valmiiksi lähitaistelua varten. Midgarian suurin ja näyt-tävin fregatti kiisi suoraan kohti Asgarheimin lippulaivan, Ragenoirin kylkeä. Vihollisalus oli ampaissut kuin tykinkuula kohti Ragenoiria, kun läntiseen horisonttiin olivat ilmestyneet nuo kuin tyhjästä tulleet mysti-set laivat, joiden mastoissa liehuivat tuliringin ympäröimää käpyä esit-tävät tunnukset. Asgarheimin laivoissa oltiin kuulutettu kovaäänisesti, että nuo käpylippuiset alukset olivat liittolaisia, ja että ne iskisivät vihol-liseen heidän rinnallaan. Kendorian ihmetteli uutista, sillä hän muisteli joskus kuulleensa, että ainakin haltiat käyttivät tunnuksenaan käpyä. Ja haltiathan olivat verenhimoisia ja pahoja, niin kuin tiedettiin. Kuinka haltiat voisivat kuuna päivänä taistella kenenkään ihmisen rinnalla? Oliko Asgarheimin uusi nuori kuningas mennyt solmimaan liiton paho-laisten kanssa? Ohikiitävän hetken Kendorian olisi halunnut ottaa asiasta selvää, mutta nyt hän oli sidottu vartioimaan kuningasta ja keskittymään omaan taisteluunsa.
”Tähdätkää vesirajaan! Tulta, tulta!” Luutnantti Will Nimdoroson huudot raikuivat Ragenoirin kannella, vihollisen Fregatin syöksyessä hurjasta aallokosta huolimatta kohti kuin nuoli. Tykit jylisivät ja ruuti kärysi. Tykinkuulat moukaroivat rasahdellen vihollisaluksen keulaa, mutta sen vauhti ei massiivisista osumista huolimatta hiljentynyt. Lähi-taistelu olisi varma, Kendorian totesi mielessään. Kuninkaan kajuutan ovi lennähti yllättäen auki, kaartin komentaja Gerrosh Saigonin harp-poessa kannelle.
”Oli syy mikä hyvänsä, meidän on puolustettava itseämme! Tässä aallokossa emme voi enää väistääkään. Minä kiroan sen pahuksen kar-dinaalin!” Saigon huusi vielä sisälle kajuuttaan, silminnähden ärtyneenä. Sen sanottuaan hän riensi komentosillalle, ärjyen käskyjä upseereilleen. Kullattuun haarniskaan, jonka rintapanssaria koristi suuri, aina valvova Silmä, sonnustautunut kuningas Henok Nesgesis pyyhälsi hänkin ulos kajuutasta. Hänen kasvoillaan oli jokseenkin pöllämystynyt ilme.
”Te kymmenen, älkää poistuko ympäriltäni, vaikka tapahtuisi mi-tä. Lähetämme nuo paskiaiset suoraan tuonelaan.” Henok sanoi kajuutan edessä vartiossa seisoville kaartilaisille hieman jännittyneenä ja loi Ken-dorianiin merkitsevän katseen. Henok näytti miettivän hetken jotakin kuumeisesti, kunnes lopulta vinkkasi Kendorianin luokseen.
”Tiedän, että meillä on hieman eriäviä näkemyksiä, mutta voinko silti luottaa sinuun?” Henok kysyi kuiskaten, vietyään Kendorianin syr-jemmälle.
”Totta kai herrani.” Kendorian vastasi ihmeissään, pitäen ilmeensä kuitenkin peruslukemilla.
”Asia koskee yhteistä ystäväämme, jos tiedät ketä tarkoitan.” Henok supatti nopeasti. ”En tiedä paljonko sinulle on kerrottu, tuskin kaikkea, mutta hänen roolinsa on tässä sodassa erittäin keskeinen ja salainen. Ystävällämme on näet eräs kyky, joka voi johdattaa meidät voittoon.” Kendorian katsoi kulmiaan kohottaen nuorta kuningasta, joka jatkoi huultaan purren; ”Will Nimdoroso on ilmeisesti paljastanut sinul-le, että ystävämme on lähetetty haltioiden maille, jalostamaan kyky-jään.”
”Ystäväni kyvyt ovat minulle arvoitus, mutta herra Will Nimdoro-so kyllä kertoi jostakin erityistehtävästä, johon liittyvät haltiat.” Kendo-rian supatti takaisin, miettien mitä kuningas oikein ajoi takaa, ja mitä tämä tahtoi Johanneksesta. Ja ennen kaikkea, mistä ihmeen kyvyistä?
”Tarvitsen sinua varmistamaan hänen tehtävänsä onnistumisen. Kaiken varalta vain, tiedäthän. Jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, niin ystävämme pitäisi nyt olla matkalla takaisin Edeniin. Yli-pappimme odottaa häntä siellä, valjastaakseen hänen kykynsä tulevan valtakuntamme hyväksi.” Henok kuiski ja madalsi ääntään entises-tään. ”Pysyttele hengissä, ja kun taistelu on ohi, palaa huoltolaivassa takaisin Asgarheimiin ja mene siellä Edenin katedraaliin. Kerro ylipapil-le, että olet minun mielestäni paras viimeinen sinetti ystävällemme, ja että etelän tärkein liittolaisemme on mahdollisesti pettänyt meidät sekä pyhän ykseyden. Voitko tehdä sen voittomme eteen? palkitsen sinut ruhtinaallisesti, ystävä.” Henok lopetti hermostuneen oloisena ja tarjosi kättään Kendorianille. Kendorian katsoi otsa kurtussa kuningasta, mutta tarttui kädenpuristukseen. ”Hyvä, asia on siis sovittu.” Henok sanoi ja riensi jo kohti komentosiltaa, jättäen mietteliään Kendorianin yksin.
Tykit laukesivat jo kolmannen kerran kohti Ragenoirin kylkeä kiitävän vihollisaluksen keulaa, ja laivan kansi tärähteli laukauksien voimasta Henokin alla. Hän vilkaisi lähestyvän aluksen säpäleistä, mutta uhkaavana lähestyvää keulaa nopeasti, todeten että yhteentörmäys olisi väistämätön, vaikka vihollisaluksen keula olikin vajonnut jo useita jal-koja pinnan alapuolelle. Hän veti miekkansa huotrasta laajassa kaaressa, harppoessaan keskelle komentosiltaa. Ragenoirin miehistö ja hänen kaartinsa olivat kannella jo valmiina ottamaan vihollisen avosylin vas-taan. Suuren Valanvannoneiden- veljestön suunnitelman mukaan, Valan-vaalija Vidaarin olisi nimenomaan pitänyt varmistaa, ettei Asgarheimin hyökkäys kohtaisi kummoista vastarintaa, vaan että Midgarian kuningas olisi sumutettu hajauttamaan joukkonsa, niin ettei niistä olisi ollut käy-tännössä vastustamaan Midgarian valtakunnan jo sinetöityä kohtaloa. Midgaria oli pitänyt murskata haltioiden avustuksella. Ainoastaan itse kardinaali oli ollut määrä päästää livahtamaan kaikessa hiljaisuudessa taisteluiden lomasta kohti Asgarheimia, veljestön viimeistä rituaalia varten. Jokin oli siis mennyt pieleen, tai sitten Kardinaali Vidaar ja mahdollisesti myös prinssi Odican, olivat pettäneet Silmän. Sitä mieltä ainakin kapteeni Saigon tuntui olevan. Henok toivoi todella, että hänen äkillinen päähänpistonsa käyttää Kendoriania viestinviejänä ei vaaran-taisi mitään keskeistä ja että tärkein viesti menisi ylipapille perille. Tun-ne tuosta päähänpistosta oli vain ollut niin voimakas, aivan kuin joten-kin tarkoituksellinen, ettei Henok ollut voinut vastustaa sitä. Henok ehkä jo hivenen katui pienoisesta hätäännyksestään johtuvaa päähänpis-toaan, Kendorian nimittäin vaikutti järjenjuoksultaan ehkä jopa liian terävältä, mutta ehkä myös hivenen kunnianhimoiselta. Toisaalta, jos Kendorian todella pääsisi turvallisesti Edeniin, olisi Henok varmistanut sedälleen ainakin yhden sinettiehdokkaan lisää. Se ei voisi olla pahit-teeksi, vaikka Abel olikin painottanut, että sinettiasia oli jo hoidossa. Ja mistä sen tiesi, jos vaikka Kendorian olisikin jopa sopiva liittymään vielä joskus itse veljestöönkin?
Henokin ajatukset keskeytyivät pamahdukseen, kun Midgarian lippulaiva, jota koristi kullattu nimi Pontus, rysähti kovaa rämähtäen Ragenoirin kylkeen. Miehet kaatuilivat Laivojen kansilla, puun pirsta-loituessa naristen ja metallin vääntyessä kirkuen, lähes uppoamispistees-sä olevan Pontuksen työntyessä syvälle Ragenoirin kylkeen. Laivanraa-dot kallistuivat uhkaavasti kovassa aallokossa, kunnes Pontuksen vauhti viimein pysähtyi, sen juuttuessa lujasti kiinni kohteeseensa. Midgarian kovatasoisimmat soturit, Armottomat rynnivät uppoavasta laivastaan Ragenoirin kannelle, tappaen ja huutaen kuin mielipuolet. Samoin teki-vät myös Asgarheimin kaartilaiset, upseerien käskyjen hukkuessa tap-pamisen ja huutamisen sekamelskaan. Miehet taistelivat kuin nurkkaan ajetut eläimet ja taistelu muuttui äkkiä sekasortoiseksi. Midgarian muu-taman aluksen oli onnistunut puhkaista Asgarheimin laivojen muodos-telma, ja ne sitoivat Pontuksen saattoalukset omiin taisteluihin. Lippu-laivat olivat kahden, kuin eristettyinä muusta taistelusta ja Armottomat puskivat päälle yhä kovemmin, Pontuksen alkaessa vajota hiljalleen syvemmälle, vetäen Ragenoiria mukanaan kohti Tuonen meren syvyyk-siä.

Johanneksen sydän hakkasi kovaa hänen tuijottaessa epäuskoisena edes-sään avautuvaa näkyä. Satoja laivoja, suuri osa jo uppoamispisteessä, tulittamassa toisiaan savun ja tulen keskellä, missä kuoleman meteli särki korvia. Johannes tunnisti molemmat osapuolet alusten lipuista. Se oli siis alkanut, Johannes ajatteli kauhun kangistamana itsekseen, ja oli jälleen näkevinään välähdyksen tummista lohikäärmeiden varjoista kaar-telemassa taistelukentän yläpuolella. Hän seurasi pienen haltialaivaston lippulaivan, Sarasteen komentosillalta, kuinka haltiamuodostelman etummaiset alukset kiisivät kohti verisen soihdun koristamien lippujen alla taistelevia laivoja. Pienet ja ketterät haltia-alukset avasivat tulen välittömästi kohti Midgarialais-aluksia, kun niiden tykkien kantomatka vain riitti. Taistelun kulku muuttui nopeasti. Selvästi niskanpäällä ollut Midgaria koki suuria tappioita lännenpuoleisella sivustallaan, haltioiden hyökättyä arvaamattomasti heidän sivustaansa. Kymmeniä Midgarialais-aluksia kääntyi paniikin omaisesti irti taistelusta, haltioiden ketterien alusten puikkelehtiessa tykit paukkuen niiden seassa.
Lippulaiva Saraste kuitenkin irtautui muusta haltialaivastosta, kääntäen kokkansa kohti Asgarheimilaisia aluksia. Ne päästivät tämän läpi, osan taistelusta vapaiden laivojen suojatessa jopa sen selustaa. Meri oli tulvillaan kovassa aallokossa kelluvia ja savuavia laudanpätkiä, ruumiinkappaleita sekä kuolevia, tuskaisasti huutavia miehiä. Näky kuvotti Johannesta. Miten ihmiset todella saattoivat olla niin ymmärtä-mättömiä, että kuluttavat aikansa ja energiansa toistensa teurastamiseen? Vellovan vaahtoava meri aaltoili punaisena ja hurjana, mutta Sa-raste kynti aallokkoa tasaisesti ja vauhdilla. Meteli oli kova, eikä Jo-hannes heti huomannut, että Haltiakuningas Solomon oli ilmaantunut hänen viereensä, nojaten nyt rennosti laivan kaiteeseen.
”Hah, tälle sekasorrolle voi olla vain yksi syy. Arvasin, ettei rakas Valanvaalijamme Horus malttaisi millään pitäytyä yhdessä sopimas-samme suunnitelmassa. Se juonitteleva rotta on varmasti vetänyt myös veli Odicaninkin mukaan hullutteluihinsa. Mitähän hän vain tällä kaikel-la oikein ajaa takaa?” Haltiakuningas tokaisi kuin itsekseen, hätkähdyt-täen Johanneksen takaisin maan pinnalle. ”Nojaa, en kai ole itse yhtään häntä parempi, aionhan itsekin pettää Silmän. Huomaan, että pidät tätä luonnottomana.” Haltiakuningas virkkoi hätkähdyttävän lipevästi, huo-mattuaan Johanneksen kysyvän katseen.
”Olen viime aikoina alkanut pitämään koko maailmaa varsin luon-nottomana ja sairaana.” Johannes vastasi hiljaa ja varuillaan.
”Niin kuuluukin, se on merkki siitä, että sinä todella olet haltia. Sinulla on enemmän ymmärrystä, kuin näillä tänään surmansa saaneilla ihmispoloisilla.” Solomon sanoi ja hänen otsansa painui mietteliäiseen kurttuun. ”Senpä takia, veikkaan sinun valehdelleen minulle rituaalirin-gin tapaamisestasi. Näitkö sinä siellä muuta kuin Silmän?” Johanneksen sydän pomppasi kurkkuun ja hän otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta törmäsi yllättäen takanaan seisovaan haltiasoturiin. Johannes käännähti hädissään huomaten, että oli itse asiassa useiden tyhjäkatseis-ten haltiasotureiden piirittämä. Sotureiden, joiden kuin lumotut silmät kiiluivat uhmakkaasti ja joiden katseet vaikuttivat Johanneksesta edel-leen tarkoituksettomilta ja elottomilta kuin kuolema. Vahvat kädet tart-tuivat Johannesta ranteista ja rautaiset kahleet napsahtivat lukkoon. Jo-hannes riisuttiin vastustamattomasti aseista.
”Sinä kaksinaamainen paska! Tietenkin näin, mutta en sitä sinulle kerro, sinä Valanvannoneiden Silmällä merkitty liero!” Johannes karjah-ti, yllättäen itsensäkin rohkeudellaan. Solomon nauroi kovaäänisesti.
”Kaksinaamainen hyvinkin. Liian kauan olen tämän maailman päällä kävellyt ja seurannut kuinka se on tähän pisteeseen luhistunut.” Haltiakuningas tokaisi, kova katse suunnattuna välinpitämättömästi hei-dän ympärillään raivoavaan taisteluun. Hänen vaalea partansa liehui tuulessa. ”Kun koskin Helvetiasta lähtiessämme rintaasi tunsin, että Silmäsi on hävinnyt. Sellainen arpi ei katoa itsestään. Sinä siis näit oi-kean rituaaliringin, eikä Silmä ole onnistunut sinua viettelemään. Sinus-sa täytyy täten olla yhteys suurempaan viisauteen.”
”Ehkä näinkin.” Raivosta tärisevä Johannes sylkäisi maahan, kah-den voimakkaan haltiasoturin pidellessä häntä tiukasti hartioista.
”Katsos, aina ja kaikkea valvovan Silmän merkin voi poistaa aino-astaan yksi voima maailmassa. Ja siihen voimaan tarvitaan jotakin, mitä on vain alkuperäisillä, puhtailla Maailmanpyhimyksillä. Täällä maan päällä heidän voimansa ei ole niin väkevää, sillä heidät on pirstottu eril-leen, jotta ihmiset saisivat rellestää mielensä mukaan ilman omantun-nontuskia. Siksi täällä on kaikki niin, hmm, harmaata.” Solomon sanoi hyytävästi ja käänsi katseensa takaisin Johannekseen. Johannes tuijotti hetken haltiakuninkaan tuulessa liehuvaa paksua, vaaleaa partaa ja äkkiä hän tajusi.
”Sinä olet maanpäällinen Maailmanpyhimys Anuuk! Viisauden ja itsetietoisuuden ruumiillistuma. Hallitset myös maailman ilmaa ja sen tuulia!” Johannes huudahti silmät ammollaan. Viekas hymy levisi ku-ningas Solomonin kasvoille.
”Tajusithan sinä viimein. Niin olenkin, vaikkakin Silmän alaisuu-dessa olenkin lähinnä edustanut valhetta ja sille vaitonaisesti alistumista. Siksi tiedänkin, että myös sinä tiedät sisimmässäsi mikä maailmaa rii-vaa. Olet nähnyt meidät pyhimykset alkuperäisessä loistossamme syväl-lä itsessäsi. Valitettavasti maailman meno ja nämä ympärillämme kilju-vat ja rääkyvät, mahtavat Maailmanluojien irvikuvat, ovat toimillaan tehneet meistä Maailmanpyhimyksistä hyvinkin, hmm, tasapainotto-mia.” Kuningas tokaisi, tutkaillen Johannesta tarkkaavaisesti katseel-laan. ”Niin kuin näet, maailma on ajautunut kaaokseen ja täällä maan päällä meidät Maailmanpyhimykset on viime vuosisatojen saatossa alis-tettu palvelemaan Silmää. Minä olen kuitenkin päättänyt, että nyt riittää. He nimittäin aikovat lopulta hävittää myös minun kansani, haltiat lopul-lisesti maan päältä. Jotta tämä hulluus loppuisi, ihmisten on itse kadot-tava maailmasta. Siksi olen joutunut jopa noitumaan hyväntahtoisia haltioita minulle väkivallan sotureiksi, sillä se on ainoa keino, jonka toivottavasti pyhä tarkoitukseni hyvittää, lopettaa tämä harmaa maail-man sairaus. Ja siihen minä tarvitsen myös sinua, ihmisten valittu poika, joka olet hylännyt Silmän.” Solomon lopetti ja hänen katseensa oli kuin rautaa.
”Mutta miksi kahleet? Päästä minut irti! Jos ymmärsin oikein, me molemmat tahdomme tuhota Silmän!” Johannes tuhahti hampaidensa välistä.
”Niin, sillä erottamuksella, että minä haluan tuhota myös kaikki ihmiset. Se on ainoa tapa varmistaa, että tällaiseen teurastukseen ei pää-dytä enää ikinä uudelleen, vain haltiat ovat kyllin viisaita ja hyveellisiä jakamaan Arkananmaat kaiken elävän kanssa. Sillä minun kansani on ainoa todellinen herrakansa. Ja kahleissa olet siksi, että voin varmistua, että olet turvassa ja tallessa toistaiseksi, kunnes tarvitsen sinua. Minun oli alun perin määrä kuljettaa sinut nimittäin suoraan ylipappinne hoi-viin, mutta ensin minun on varmistuttava selustastani. Viekää hänet!” Kuningas Solomon äyskähti ja käänsi katseensa takaisin taisteluun, kun hänen tyhjäkatseiset haltiasoturinsa raahasivat rimpuilevan Johanneksen pois. Saraste kynti verestä vaahtoavaa merta määrätietoisesti kuoleman ja taistelun katkun lomassa, ja käänsi kokkaansa hivenen kohti taistelun keskustaa, ottaen kurssin kohti kahta toisiinsa takertunutta suurta ja pelottavaa fregattia, Asgarheimin ja Midgarian lippulaivoja, Pontusta ja Ragenoiria.

Kendorian torjui voimakkaan miekan iskun taidokkaasti kilvellään ja hypähti askeleen taemmas. Vihollinen iski uudelleen, mutta Kendorian väisti ketterästi, varaten painonsa oikean jalkansa päälle ja survaisi miekkansa vihollisen panssarilevyjen välistä tämän kylkeen. Veri rois-kahti ja hengästynyt Kendorian loikkasi jälleen taemmas, ottaakseen vastaan uuden Armottoman. Miekat kalahtelivat toisiinsa ja miehet kar-juivat tappaessaan joka puolella Ragenoirin kannella. Midgarian lippu-laiva Pontus oli jo lähes kanttaan myöten merenpinnan alla ja veti Ra-genoiria uhkaavasti mukanaan. Midgarian valiojoukoksi kutsutut Ar-mottomat olivat kuuluisia siitä, etteivät ikinä olleet luovuttaneet taistelua ja nyt he taistelivat henkensä edestä vieläkin armottomammin, sillä suuri osa Midgarian laivastosta oli jo kääntynyt pakoon taistelusta, haltioiden iskettyä heidän sivustaansa. Pontuksen saattoalukset olivat kuitenkin vielä jotenkuten pystyssä ja torppasivat Asgarheimin muiden alusten pääsyn lippulaivansa läheisyyteen. Lippulaivat vajosivat taistelun kes-kellä yhä syvemmälle Tuonen meren aaltoihin ja molempien, naamat irvessä toisiaan tappavan osapuolen aika näytti käyvän vähiin.
”Tiivistäkää, tiivistäkää! Älkää antako tuumaakaan periksi!” Kuu-lui komentaja Gerrosh Saigonin huuto jostakin Kendorianin sivulta. Raskas moukari tärähti kovaa Kendorianin kolhittuun kilpeen ja se kir-posi auttamattomasti hänen otteestaan. Will Nimdoroso taisteli Kendo-rianin rinnalla ja otti miekallaan vastaan moukarin toisen, Kendorianin päähän tähdätyn iskun, pakottaen moukarimiehen ottamaan askeleen taakse. Kendorian survaisi miekallaan tarkasti takaisin, viiltäen hyök-kääjän avoimeen kaulaan syvän, verta pulppuavan haavan. Hyökkääjä hoippui kaatuen taaksepäin, mutta tämän paikan otti välittömästi uusi, hurjasti huutava soturi. Piiruakaan periksi antamattomia Armottomia tuntui olevan loputtomasti ja Kendorianin silmiä kirvelsi hiestä, hänen sydämensä takoessa pistävästi rinnassa. He kuolisivat kaikki, jos eivät taistellen, niin sitten hukkuen.
”Suojatkaa kuningasta, suojatkaa kuningasta!” Gerrosh huusi naama punaisena. Kendorian vilkaisi taakseen. Kuningas Henok perään-tyi kullatussa sotisovassaan miekkaansa hervottomasti heiluttaen kohti laivan kyljessä olevaa pelastusvenettä, Gerroshin ja muutaman muun kaartilaisen suojaamana. Paine Kendorianin ja Willin kohdalla helpotti, muutamien Armottomien hajaantuessa muodostelmastaan kohti kultai-sessa haarniskassa taistelevaa miestä.
”Suojatkaa kuningasta!” Hengästynyt Will toisti käskyn Kendoria-nin vierestä ja viittoi lähimpiä kaartilaisia seuraamaan. Kuningasta alun perin suojanneet, muutama väsynyt kaartilainen survottiin nopeasti la-koon lähimpien Armottomien toimesta. Kendorian ja Will muodostivat viiden muun kaartilaisen kanssa nopeasti uuden ringin pakoon kompu-roivan kuninkaansa ympärille. Miekka kolahti kuninkaan selkäsuojuk-seen ja tämä oli kaatua rähmälleen. Kendorian syöksyi väliin, ottaen seuraavan iskun vastaan omalla miekallaan. Samassa kuitenkin jo toinen Armoton taklasi hänet maahan, mutta Will ehti viimetipassa väliin. Will huitaisi ensin tämän Armottoman lakoon, ja jatkoi hyökkäystään nopeal-la pistolla toisen vihollisen nivusiin. Tämä kiljaisi kovaa ja hypähti si-vuun törmäten laivan reunaan, lentäen sen yli päistikkaa mereen. Kaarti-laisia oli kuitenkin jäljellä enää kourallinen, eivätkä viholliset tuntuneet väsyvän lainkaan. Tilanne näytti epätoivoiselta.
Kuningas Henok kampesi kädet täristen itseään paksun köyden varassa roikkuvaan pelastusveneeseen henkensä edestä. Yritys oli ää-rimmäisen kömpelö, johtuen raskaasta haarniskasta, ja Kendorian yritti viimeisillä voimillaan tuupaten auttaa tuota kankeaa yritystä. Silloin Kendorian näki sen. Suurella tuliringin ympäröimällä- käpykuviolla koristetun purjeen. Yksi haltioiden aluksista oli päässyt heidän luokseen ympärillä raivoavasta sodasta huolimatta. Se väisti ketterästi lippulaivo-ja saartavat, toisiaan vastaan taistelevat saattoalukset, aivan kuin hurjana pärskivä verinen aallokko ei olisi vaikuttanut sen menoon lainkaan. Käpypurjeisen laivan nokassa seisoi määrätietoisen näköinen, valkopar-tainen mies. Armottomat tiputtivat aseensa Ragenoirin kannelle ja nosti-vat kätensä viimein pystyyn. Midgarian ylpeydet olivat juuri luovutta-neet ensimmäisen taistelunsa.

Kardinaali Vidaar rämpi eteenpäin pitkin pimeää käytävää, jossa jää-kylmä vesi ylsi jo lähes kainaloihin. Hän oli syvällä Pontuksen ruumas-sa, jossa sijaitsivat aluksen vankityrmät. Hänen edessään olevasta tyr-mästä kuului vaimeita, hädänsekaisia huutoja ja polskahtelevia ääniä. Kahlehdittu ja nälästä heikko Horus Vidaarin viimeinen oljenkorsi, Kain Nesgesis oli hukkumaisillaan vankilaansa.
Vidaar haparoi sokkona avaimellaan veden peittämää tyrmän oven lukkoa ja sylki suuhun pärskivää suolaista vettä sivuun. Oven, kaltereil-la vahvistetusta ikkunasta näkyi, kuinka Kainin liikkeet alkoivat olla jo silminnähden kankeita ja hänen kasvonsa sinersivät hälyttävästi, Vidaa-rin rynkyttäessä epätoivoisesti avainta lukossa. Vaimean kalahduksen saattelemana ovi aukesi viimein ja Vidaar syöksyi tyrmään, repien ras-kaita kahleita pinnalle, löytääkseen vielä niissä killuvan munalukon.
”Mikä kesti, sinä kiero käntty? Mene vain, pelasta itsesi ja anna minun hukkua!” Kain korisi hampaat kalisten. Vidaar ei vastannut, vaan työnsi käsi vapisten avaimen lukkoon ja riuhtaisi sen auki. Sen tehtyään hän tarttui Kainia rinnuksista ja repi tämän ulos sellistä. Kain haukkoi henkeä kardinaalin riuhtoessa häntä eteenpäin, vellovan meriveden pais-koessa heitä pitkin seiniä. Vedenpinta nousi nousemistaan ja Vidaar tunsi jalkojensa irtoavan lattiasta. Hän kauhoi oikealla kädellään vimmatusti, pitäen vasemmallaan kiinni Kainin rinnuksista.
Jääkylmä vesi nousi käytävällä jo heidän yläpuolelleen, ja Vidaar kolautti päänsä kattoon. Hänen suutaan kuivasi ja päässä pyöri muuten-kin väkevän viinin jäljiltä rankasti, mutta hän ei luovuttanut, vaan puris-ti suunsa sekä silmänsä suppuun ja potki kaikin voimin jaloillaan. Viime hetkellä, juuri kun Vidaar luuli kuolevansa, he saavuttivat portaikon, joka johti ylös laivan kannelle. Viimeisin voiminsa Vidaar riuhtoi henki-hieverissä yskivän Kainin ylös kannelle ja lyyhistyi läkähtyneenä, hap-pea haukkoen selälleen. Vidaar haukkoi ruudinkäryistä ilmaa tajuntansa rajamailla, hokien itselleen, ettei vielä voinut luovuttaa. Olisi päästävä vielä pelastusveneeseen, hän ei ollut vielä turvassa.
Vidaar kierähti vatsalleen ja pälyili nopeasti ympärilleen. Kansi oli ainakin ensisilmäyksellä tyhjä, Armottomat olivat ilmeisesti entranneet vihollisen lippulaivaan viimeistä soturia myöten. Jostakin kuului kuiten-kin askelten kopinaa. Vidaar käänsi suolavedestä sumean katseensa as-kelten suuntaan, josta heitä kohti linkutti aseeton ja verinen hahmo. Kun hän tuli lähemmäs, kardinaali tunnisti miehen. Hän oli Pontuksen kap-teeni, joka vasta hetki sitten oli uhmannut häntä, ja todennäköisesti sur-mannut Odicanin. Nyt kapteeni kuitenkin kiiruhti vaivalloisesti kompu-roiden kohti Pontuksen kyljessä olevaa pelastusveneiden rivistöä. Ohit-taessaan maassa makaavan kardinaalin sekä tämän vaikeroivan vangin, kapteeni loi heihin murhaavan katseen. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan pyyhälsi verisenä ja haavoittuneena ihmisrauniona suorinta tietä lähimpään pelastusveneeseen, irroittaen sen nyörit ja kadoten keskelle myllertävää aallokkoa.
Merivesi löi aaltojaan jo raivokkaasti Pontuksen kannelle, kun Vidaar viimein kompuroi pystyyn, repien myös huohottavan Kainin jaloilleen. Vidaarin suu loksahti auki, hänen nähdessään mitä Asgarhei-min lippulaivassa tapahtui. Armottomat olivat antautuneet. Hän tarkensi katsettaan, nähdäkseen miksi Midgarian ylpeydet olivat luopuneet kun-niastaan. Suurella kävyllä koristeltu purje pullisteli kaiken taustalla. Vidaar tunnisti myös miehen haltialaivan kannella. Silmälle aikoinaan pakotettuna valansa vannonut, mutta varmasti niin ikään enemmänkin omaa etuaan ajava haltiakuningas, Gabriel Solomon. Niin Vidaar aina-kin oli aina miehestä ajatellut, ottaen huomioon kuinka huonosti veljestö oli aina tätä Maailmanpyhimystä sekä tämän haltiakansaa kohdellut. Ehkäpä Vidaar vielä onnistuisi puhumaan itsensä tilanteessa voitolle. Vidaarin märkä ja väsymyksestä ryppyinen naama vääntyi ilkikurisen leveään virneeseen.

”Tappakaa.” Gabriel Solomon sihahti upseerilleen, joka antoi kädellään merkin Sarasteen kannen reunalla seisoville, jousilla varustetuille halti-oille, jotka kohottivat aseensa ja antoivat kuolettavan nuolisateen sataa Ragenoirin kannella kädet pystyssä seisovien, juuri antautuneiden Ar-mottomien päälle. Kuului muutama vaimea älähdys ja kymmeniä tö-mähdyksiä, kun elämä karkasi Midgarian julmimpien sotureiden rei’itetyistä kehoista. Hiljalleen uppoavan Ragenoirin kannelle jäivät pystyyn enää kultaista ja pahasti lommoille lyötyä haarniskaansa kanta-va kuningas Henok Nesgesis sekä kourallinen hänen kaartilaisiaan, mu-kaan lukien Kendorian Gedwin, Will Nimdoroso ja kaartin komentaja Gerrosh Saigon. Eloonjääneet huohottivat taistelun jäljiltä ja katselivat epäuskoisina verisiä ruhoja ympärillään, pudistellen samalla päätään uskomattomalle tuurilleen, että olivat ylipäätään itse elossa.
Taistelu jyrisi vielä vaimeana ympärillä, kun Sarasteen laskusilta laskettiin uppoavan Ragenoirin kannelle. Vakavakatseinen haltiakunin-gas viittoi eloonjääneitä nousemaan alukseensa. Kun viimeinenkin ällis-tyksestä ja uupumuksesta huohottava kaartilainen oli noussut haltioiden alukseen, Solomon ojensi kätensä, antaakseen käskyn nostaa silta takai-sin. Hän kuitenkin laski kätensä käskyä antamatta huomattuaan, että vielä kaksi vapisevaa hahmoa kapusi Ragenoirin kannelle, siihen juuttu-neesta Midgarian lippulaivasta Pontuksesta, josta ei pinnan yläpuolella ollut enää kuin vain murto-osa.
”Arvon haltiallinen korkeutenne! Olisiko aluksessanne tilaa vielä yhdelle nöyrälle liittolaisellenne sekä hänen erityiselle vangilleen?” Kardinaali Vidaar huikkasi huohottaen vajoavasta sota-aluksesta. Ku-ningas Solomon silmäili punniten kaksikkoa hetken, kunnes lopulta nyökkäsi vaitonaisena ja viittoi vielä kiilusilmäisen kardinaalin sekä sinertävän Kain Nesgesiksen nousemaan alukseensa. Henkiin jääneet Asgarheimilaiset katselivat hämmästyneinä kuolleeksi luultua ja van-keuden näivettämää, kuitenkin laillista ja täten todellista kuningastaan Kain Nesgesistä ja kumarsivat hänelle tämän hoippuessa vapisevin aske-lin kardinaalin perässä laivaan. Kardinaali sen sijaan keräsi uupuneilta kaartilaisilta murhaavia ja ihmetyksen täyteisiä katseita. Pidettiinhän tätä Asgarheimin kansan keskuudessa suurimpana petturina ja sodan sytyttä-jänä. Varsinkin kaartin komentaja Saigonin katse näytti siltä kuin hän yrittäisi murhata kardinaalin pelkällä katseensa poltteella. Vidaar luikki kuitenkin ketterästi haltiasoturien välistä suorinta tietä haltiakuninkaan läheisyyteen, luovuttaen tälle vieläkin vettä keuhkoistaan pärskivän ja kallisarvoisen vankinsa. Viimein laskusilta nostettiin ja toisiinsa juuttu-neet savuavat laivat, jotka vielä hetki sitten olivat olleet ihmisten arma-doiden ylpeydet, vajosivat tummana ja hiljaisena kuohuvan Tuonen me-ren pohjaan, ikuiseen hautaansa.
Hetkeen kukaan ei puhunut mitään, vaan lähes jokainen Sarastees-sa oleva silmäpari tuijotti ympärillään vellovaa tuhoa. Tykkien ja taiste-lun äänet harventuivat vähitellen, lippulaivansa menettäneen ja haltioi-den avustuksella lyödyn Midgarian armadan alkaessa hiljalleen vetäy-tymään taistelusta. Jäljelle jäivät vain kuoleman ja tuskan vaimeat huu-dot sekä verisen meren pauhu, joka löi kovaa paikalleen jääneen ja ras-kaasti kärsineen Asgarheimin laivaston alusten, haavoistaan irvistäviin kylkiin.
”En tiedä mitä yrität, mutta et ole kovin vahvoilla, herrani Valan-vaalija.” Gabriel Solomon kuiskasi viimein Vidaarille. Tämä nyökkäsi vaitonaisena vastaukseksi. Kuningas Solomon ei jäänyt avartamaan näkemystään valkoiseksi valahtaneelle kardinaalille, vaan riensi jo an-tamaan lähimmille haltiasotureilleen käskyn huolehtia hengissä selvin-neistä kaartilaisista, jotka suurimmaksi osaksi huohottivat vielä uupu-neina vasta käymästään elämän ja kuoleman taistelusta. Tämän jälkeen hän suuntasi rivakat askelensa kohti kajuuttaansa ja viittoi pöllämysty-neen Vidaarin sekä kultaiseen haarniskaan sonnustautuneen, ilmeeltään kuin aaveen nähneen Henokin luokseen.
”Haluan kajuuttaani jokaisen aluksella olevan sisimmän piirin Valanvannoneen.” Haltiakuningas lateli ilme kovana. ”Eli teidät kaksi sekä komentaja Gerroshin. Kaartin luutnanttinne voi jäädä kannelle kaitsemaan kaartilaisianne. Ja hmm, ottakaamme mukaan myös uusin vankimme, kuningas Kain Nesgesis.” Tässä kohtaa Solomon loi ilkiku-risen katsahduksen suu auki loksahtaneeseen Henokiin. ”En kyllä ym-märrä miksi hän on yhä hengissä. Teillä on ilmeisesti paljon kerrottavaa meille, arvon Valanvaalija Vidaar.” Hän lopetti kuiskaten sihisevän tiu-kalla ja käärmemäisellä äänensävyllä. Henok ja Vidaar nyökkäsivät mo-lemmat jäykkinä kuin halvauksen saaneina. Sitten vaitonainen Henok riensi jakamaan käskyt ihmetyksen ja hämmennyksen vallassa kuiskival-le kaartilleen.
Haltiakuninkaan kajuutta oli pelkistetyn yksinkertainen ja seestei-sen rauhallinen. Kajuutassa ei ollut mitään ylimääräistä, ei kultaa, eikä hopeaa. Vain merenkäyntiin tarpeelliset välineet, kaiverruksin koristeltu puupeti sekä suuri mäntypöytä ja muutamia tuoleja. Huonetta valaisi muutama katosta roikkuva myrskylyhty, jotka keinuivat hiljalleen puo-lelta toiselle kuin kellot. Kuningas Solomon viittoi vaitonaisena seura-laisensa istumaan karuille puutuoleille ja sulki sen jälkeen paksun oven visusti takanaan. Kain Nesgesis kahlehdittiin kiinni omaan tuoliinsa.
”Hyvät herrat, ratkaisun hetket ovat käsillä.” Gabriel Solomon aloitti seisten ja antoi salaperäisen katseensa kiertää seuralaisiaan. Hä-nen silmänsä pysähtyivät vihaisesti ympärilleen mulkoilevaan, tuoliinsa kahlehdittuun ja läpimärkään Kain Nesgesikseen. ”Ensinnäkin haluaisin kuulla, miksi sinä olet hengissä? Kuulutko nykyään Silmälle?”
”Jos niin haluatte.” Kain murahti ja sylkäisi epäkunnioittavasti maahan.
”Tarkenna, tai pääset hengestäsi heti.” Gabriel Solomon vastasi tyynesti, vilkaisten samalla nenänvarttaan hipovalla ja halveksuvalla katseella itseään korkea-arvoisempaa Valanvannonutta, Valanvaalija Vidaaria.
”Olen lupautunut olemaan käytettävissänne omaani sekä vaimoni Awanin henkeä vastaan.” Vihasta tärisevä Kain aloitti katse maas-sa. ”Teen mitä vain, jos saan teidän sananne siitä, että kun kaikki on ohi minä ja perheeni olemme turvassa. Mikäli poikani Henok kuuluu tähän veljeskuntaan, niin kuin ilmeisesti kuuluukin, niin ilmoitan tässä ja nyt näiden todistajien läsnä ollessa, että kiellän hänet. Hän ei ole enää poi-kani.” Hän jatkoi nostaen palavan katseensa suoraan Solomonin silmiin, mutta ei vilkaissutkaan kimaltelevassa haarniskassa patsastelevaa poi-kaansa.
”Ymmärrän. Eräs asia minua kuitenkin ihmetyttää. Mitä sinä mu-ka voit tehdä suuremman hyvän eteen? Veljestöllämmehän on jo valmis suunnitelma, joka näyttäisi edistyvän muutamaa vastoinkäymistä lukuun ottamatta oikeaan suuntaan.” Haltiakuningas tivasi, enemmänkin vii-rusilmillään tarkkaavaisesti tilannetta seuraavalta kardinaali Vidaarilta, kuin riutuneelta Kainilta.
”Olen todella ottanut kontolleni suuren vastuun, veli Solomon hyvä,” Vidaar aloitti nyt itsevarmuutta uhkuen ja vaientaen suutaan au-kovan Kainin kätensä heilautuksella. ”Mutta kannan kuitenkin veljes-tömme ylintä arvonimeä Valanvaalijaa, joka suo minulle oikeuden yksit-täisiin oma-aloitteisiin ratkaisuihin.” Kardinaali jatkoi lipevästi, mutta Gerrosh Saigon keskeytti hänet, ponkaisten pystyyn, kuin peräkarvansa polttaneena;
”Yksittäisiin oma-aloitteisiin ratkaisuihin?!” Hän jylisi, huudosta tutiseva naama punaisena. ”Oletko sinä aivan sekaisin? Jo Uhrisaarilla aloin epäillä oma-aloitteisuuttasi, ja sen sangen hämäriä tarkoitusperiä! Ja varsinkin nyt, huomatessani että ansiostasi Midgaria oli lähellä voit-taa koko sota, vaikka pyhän suunnitelmamme mukaan Asgarheimin armeijan olisi pitänyt käytännössä riemumarssia koko Midgarian valta-kunta lakoon. Oletko sinä vanha rotta mennyt ja pettänyt veljestömme?” Gerrosh lopetti sylki roiskuen ja hengitys rohisten, katse nauliintuneena tuolissaan kiemurtelevaan Vidaariin. Tämäkin suoristi hitaasti selkänsä ja nousi seisaalleen sulavasti kuin saalistaan vaaniva kissa, vastaten Gerroshin katseeseen vähintäänkin yhtä piinkovalla tuijotuksella. Vidaar madalsi hivenen ääntään ennen kuin puhui;
”Saanen pyytää, että ette kyseenalaistaisi korkea-arvoisempaa veljestön jäsentä.” Vidaarin ääni oli mataluudestaan huolimatta terävä kuin veitsi ja hänen hyiset sanansa leikkasivat pingottunutta jännitettä kuin voita heidän välissään. Gerroshin ilme koveni entisestään, hänen vastatessa sanoihin kuoleman kylmällä tuijotuksella. Vidaar jatkoi; ”Va-kuutan, että jokainen päätös, jonka olen Silmän palvelijana veljestömme eteen tehnyt, olen tehnyt täydellisellä antaumuksella yhteisen päämää-rämme eteen. Valitan, että en ole ehtinyt jokaista liikettäni päivittämään jokaiselle alaiselleni, mutta kuten arvon Valanvartija Saigon näkee, on Midgarian armada lyöty ja sen kuningas sekä pelkuriksi osoittautunut vallanperijä saaneet surmansa. Vaikka emme minun takiani edenneet-kään täysin alkuperäisen suunnitelman mukaan, on lopputulos varmasti kaikkia tyydyttävä, sillä reitti Midgarian pääkaupunkiin Laurentiukseen on nyt kuin punainen matto, jota pitkin voitte johtaa Asgarheimin armei-jan suoraan Midgarian sydämeen, kuin riemumarssilla ikään. Muistutan sinua myös, että Midgarian kuningas Loiste oli järkevä ja kansan suosi-ma mies, eikä hän voinut sietää veljestöämme, joten myöskään tästä syystä en aina kyennyt toimimaan täysin ennalta suunnittelemallamme tavalla. Anon siis tässä ja nyt teidän, arvon Valanveljieni anteeksiantoa ja luottamustanne minuun, Valanvaalijaanne vielä kerran.” Vidaar lopetti lipevästi, menettämättä kuitenkaan jäistä äänensävyään. Gerrosh näytti rentoutuvan hivenen, muttei kuitenkaan irroittanut piinkovaa katsettaan, nyt Haltiakuningas Solomoniin kysyvästi vilkuilevasta Vidaarista.
”Tottahan toki me luotamme Valanvaalijaamme,” Solomon katkai-si lopulta äärimmilleen jännittyneen tilanteen ja jatkoi rauhallisen pai-nokkaasti, merkitsevä katse Vidaarissa; ”Siihenhän koko veljestömme toiminta perustuu, tilanteenmukaiseen järkeen ja luottamukseen. Mieles-täni meidän tulisikin nyt keskittyä enemmän yhteisen suuren työmme loppuun viemiseen. Olemme kaikki vannoneet valamme Silmälle ja sen merkki on meidän kaikkien lihaan kaiverrettu. Silmä kyllä pitää huolen, ettemme poikkea sen viitoittamalta polulta. Jatkakaamme siis, sillä meil-lä ei ole aikaa hukattavaksemme. Vidaar, jatkakaa olkaa hyvä.” Solomon lopetti vakuuttavasti, saaden jopa katossa keinuvien myrskylyhtyjen valon himmenemään sanoillaan. Saigon näytti hetken punnitsevan hal-tiakuninkaan sanoja, kunnes lopulta nyökkäsi terävästi ja istuutui takai-sin paikalleen. Hän mulkoili edelleen Vidaaria silkkaa vihaa silmissään, mutta Solomonin sanat olivat järkeenkäypiä ja jollakin tapaa Gerrosh kunnioitti syvästi tätä leiskuvasilmäistä haltiakuningasta. Ehkäpä tämä väitetty Maailmanpyhimys oli oikeassa. Silmä kyllä huolehtisi siitä, että kaikki tulisivat saamaan lopulta ansionsa mukaan. Siihen Gerrosh laittoi luottamuksensa. Kun Gerrosh viimein näytti rauhoittuneen täysin, Vi-daar jatkoi lipevää selostustaan;
”Kuten olin sanomassa, vankini saattaa nousta vielä arvoon ar-vaamattomaan, sillä Asgarheimilaiset varmasti vielä hyväksyvät hänet kuninkaakseen, mikäli tarve vaatii. Ja voimme vielä lavastaa hänet san-kariksi, joka Edenin porteilla lyö minut, kuninkaan surmaajan sekä so-dan sytyttäjän ja suurimman Asgarheimin kansan pettäjän. Oi kuvitel-kaapa, kuinka Asgarheimin kansa tulee sellaisen kuninkaan käskystä hyväksymään minkä tahansa kohtalon itselleen.” Viirusilmäinen Valan-vaalija lasketteli käsi korostetusti rinnallaan. Gerrosh alkoi kurttuisten kulmiensa alta näyttämään jotenkuten tyynnytetyltä, mutta tähän asti hiljaa pysytellyt, suu auki hämmennyksestä muita kuunnellut Henok säpsähti tuolissaan ja katsahti vihan ja ihmetyksen sekaisin silmin vir-nistelevää kardinaalia, joka kuitenkin jatkoi nuoresta, Silmää sokeasti palvovasta nukkekuninkaasta välittämättä; ”Ajattelin myös, että hän on täynnä juuri sopivaa elämänlankeemusta, jota herramme janoaa. Ja us-koisin myös, että minulla ja teillä haltiakuningas, on suhteellisen samat aivoitukset herramme herättämisen suhteen. Vangistani ja minusta voi olla vielä Silmälle sekä teille suuri hyöty.” Hän lopetti, pakottaen kalva-koille kasvoilleen leveän ja keltaisen hymyn.
”Entä tietääkö vankisi mitä elämänlankeemus on ja miten siitä saadaan mahdollisimman tehokasta?” Gabriel Solomon kysyi epäilevästi partaansa pyöritellen, katsahtaen kahlehdittuun Kainiin. Kain vastasi katseeseen hampaitaan kiristellen.
”En tiedä mistä puhutte ja vaadin teitä valaisemaan asiaanne.” Kain äyskähti, suoristaen urheasti selkäänsä.
”Hyvä on, minä ainakin uskon sinua, herrani Valanvaalija.” Solo-mon sanoi käsi rinnallaan, tuikkivien silmien rauhoittava katse edelleen Gerroshissa. Vidaar kuitenkin näki tuon limaisen eleen lävitse, mutta pysyi vaiti. Olihan hän saavuttanut ainakin toistaiseksi mitä halusi. Vi-daar oli vielä pelissä mukana, eikä viimeisiä kortteja ollut vielä pelattu.
”Vankinne ei todella taida tietää elämänlankeemuksesta tai muis-takaan salaisuuksistamme.” Haltiakuningas sanoi nyt tyynesti Vidaarille ja jatkoi osoittaen sormellaan Kainiin; ”Eikä sinun tarvitsekaan tietää. Olet nyt Silmän palvelija, halukas tai haluton, mutta syvimpiä salai-suuksiamme sinulle ei jaeta. Ne kuuluvat ainoastaan sisimmän piirin Valanvannoneille. Täytä vain tehtäväsi meille, niin olet saava osuutesi.” Tärisevä Kain nyökkäsi hiljaa vastaukseksi. Haltiakuninkaan ajatukset olivat ehtineet jo kauas tulevaisuuteen ja hän sipaisi mietteissään par-taansa.
”Valanvaalija Vidaar, suonette anteeksi, että olen ottanut keskuste-lussa puheenjohtajan roolin, mutta muistutan, että olemme minun aluk-sellani ja on asioita, jotka todella ihmetyttävät minua.” Solomon jatkoi teatraalisesti kulissin ylläpitoa, vaikka lievästä laskuhumalasta lievästi punoittava Vidaar ei edes missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut tilan-teen kulkua. ”Ensinnäkin, miksi te kardinaali olette ainoa Midgarialai-nen Valanvannonut täällä? Missä on prinssi Odican Loiste? Ja miksi sekä Asgarheimin, että Midgarian lippulaivat viruvat tällä hetkellä me-ren pohjassa? Selittäisittekö vielä kerran, miksi Midgaria purjehti täy-dellä voimalla sotaan? Kai Odican sentään on surmannut isänsä Luciuk-sen ja julistautunut Midgarian kuninkaaksi, niin kuin suunnittelimme? Vai sanoitteko juuri, että sekä Lucius, että Odican ovat molemmat kuol-leita? Valaiskaa meitä Valanvaalijamme Vidaar, tarvitsemme tarkan ti-lannepäivityksen.” Gabriel Solomon lopetti suurelkeisesti kumarrellen käsi jälleen rinnallaan.
”Niinhän me totisesti olimme alun perin suunnitelleet! Mutta en valitettavasti kyennyt pidättelemään kuningas Loistetta, joka oli jäärä-päisesti päättänyt valloittaa koko Arkananmaat! Onneksi kuitenkin veli Solomon sinä, pystyit pitäytymään suunnitelmassamme ja saavuit krei-vin aikaan pelastajakseni. Siinä itse Silmän täytyi olla puuttunut kohta-lon kulkuun, sillä nähdessäni käpypurjeenne minä tiesin, että tämä toti-sesti oli Silmän ja jopa herramme Ferucilin tahto.” Vidaar selitti nopeas-ti kädet levällään ja jatkoi kurtistaen viirusilmänsä entistäkin viirummik-si. ”Ja mitä Odicaniin tulee, niin pojalla meni pupu pöksyyn ratkaiseval-la hetkellä.” Vidaar tiukkasi äkkiä vihaisesti. ”Sekä Lucius, että Odican Loiste ovat kuitenkin, Silmälle kiitos, kuolleet! Lucius minun kädestäni, ja Odicanin tappoi Edward Lojaali, Luciuksen luotetuin kapteeni. Hän myös Luciuksen kaaduttua ohjasti Pontuksen taisteluun. Edward ei vali-tettavasti kuulu Silmälle, sillä me kaikkihan tiedämme mitä mieltä Lu-cius oli veljestöstämme.”
”Ymmärrän.” Haltiakuningas aloitti hitaasti. ”Meidän on siis pe-lattava nyt tilanteen mukaisesti. Hyökkäyksen Midgariaan on luonnolli-sesti jatkuttava, valloitus on vietävä loppuun hinnalla millä hyvänsä. Valanvaalija Horus Vidaar, olette korkea-arvoisin Valanvannonut tässä tilassa, joten ehdotan teille, että komennon Asgarheimin armeijasta ottaa luotettu Silmän palvelija sekä kokenut Asgarheimin kuninkaan kaartin komentaja, Gerrosh Saigon. Hän jatkakoon hyökkäystä Midgarian maa-perälle välittömästi.” Solomon lopetti syvään kumartaen. Vidaar ja Ger-rosh nyökkäsivät molemmat hiljaa ehdotuksen hyväksymisen merkiksi, eikä kukaan välittänyt kultaisessa haarniskassaan punaiseksi valahta-neesta, kylmästi ohitetusta Henokista.
”Entäs valittu? Missä hän on, onhan hänet kastettu haltiaksi, ja onhan kipinä syttynyt hänen sisällään?” Vidaar kysyi äkkiä, ääni jälleen itseluottamusta uhkuen.
”Poika on nähnyt rituaaliringin ollessaan katkera elämälle, ja it-seasiassa hän on mukanani tällä aluksella, saatan hänet henkilökohtai-sesti Edenin katedraaliin.” Haltiakuningas vastasi nopeasti. Vidaar saat-toi aistia orastavaa aiheenvälttelyä Solomonin vastauksessa, mutta hän pysyi yhä vaiti. Hän odottaisi tilaisuuttaan kärsivällisesti kuin käärme.
”Vastalause! Valitunhan pitäisi jo olla matkalla kohti Edeniä, mis-sä Valanvaalija Nesgesiksen on määrä saattaa hänessä herramme työ loppuun.” Henok kivahti kiukkuisena. Komentaja Saigon murahti mer-kiksi, että oli samaa mieltä. Vidaar sen sijaan piti ilmeensä perusluke-milla, lipaisten vaivihkaa huuliaan.
”Mutta kun ei ole. Me teemme tämän minun tavallani, en tietyistä syistä täysin luota ihmisiin ja vaadin, että saan olla paikalla, kun her-ramme herätetään tähän maailmaan.” Haltiakuningas vastasi kylmästi, merkiksi siitä, ettei aikonut alkaa väittelemään asiasta.
”Täysin ymmärrettävää, täysin ymmärrettävää,” Horus Vidaar leperteli ja jatkoi; ”Tärkeintä on, että poika vain on säilössä ja valmis. Meillä ei ole aikaa kinasteluun, ja olosuhteiden ollessa millaiset ovat, emme voi antaa suuremman tarkoituksen vaarantua. Älkäämme siis hukatko enää hetkeäkään, vaan viekäämme suunnitelmamme päätök-seen. Luulen, että tässä olemme kaikki yhtä mieltä: Herra Saigon on uhrannut koko elämänsä täydellisesti Silmän palvelemiseen, joten voimme varmasti ansaitusti luottaa häneen Silmän asioissa täysin. Ko-mentaja Saigon ottakoon jäljellä olevat miehensä ja siirtyköön lähim-pään Asgarheimilaiseen alukseen, ja ottakoon sen armadan lippulaivak-si.” Hän ei edes yrittänyt peitellä nuoleskeluaan Gerroshia kohtaan, mutta se tehosi. Gerroshin ilme kirkastui heti, kun Vidaar mainitsi, että koko armada ojennettaisiin hänen komentoonsa. Vidaar jatkoi ääntään viilentäen ja osoittaen sanansa nyt tyystin sivuutetulle Henokil-le; ”Henok, ole hyvä ja kirjoita virallinen kuninkaan käsky, jossa siirrät koko armeijanne Gerroshin komentoon ja paina siihen sukunne leima, jotta ei tule ikäviä väärinkäsityksiä tai turhia kyseenalaistamisia. Vankini Kain Nesgesis voidaan esimerkiksi teljetä laivan tyrmään, mutta on pidettävä huoli, että hän on hyvissä voimissa, kun saavumme Edeniin, jotta voimme pitää pienen teatterimme Asgarheimin kansalle. Itse tie-tenkin alistun osaani ja jään mielihyvin suopean veljemme, itse hal-tiakuninkaan neuvonantajaksi sekä matkaseuraksi.” Vidaar papatti suu vaahdossa, kun hänen ajatuksensa alkoivat selkiytyä ja hänen suunni-telmansa palaset loksahtelemaan paikoilleen, hänen petollisen synkässä mielessään.
”Nyt riittää! Vaikka olenkin joukon nuorin, en ole tullut tänne pompoteltavaksenne! Olen varma, että setäni, joka muuten on myös arvoltaan Valanvaalija, ei ikinä hyväksyisi tätä hulluutta! Asgarheimin armeija sekä kruunu kuuluu yksinomaa minulle!” Henok karjaisi, lyöden kädellään niin kovaa rintapanssariinsa, että pienessä kajuutassa kaikui kajahtaen.
”Hyvä on, äänestäkäämme. Kuten sanottua, meillä ei ole varaa hukata hetkeäkään. Ja myös minä pidän komentaja Saigonia tässä asias-sa luotettavana.” Haltiakuningas Solomon pisti väliin, ennen kuin li-sädramatiikkaa ehtisi syntyä. ”Kysyn teiltä Valanvannoneet; Gerrosh Saigon ja Henok Nesgesis sekä myös itseltäni Gabriel Solomonilta: Ketkä meistä kannattavat Valanvaalija Vidaarin ehdotusta? Käsi Silmälle ne, jotka kannattavat.” Haltiakuningas lopetti, nostaen karhean kätensä kiinni rintaansa. Vihasta vapiseva Henok pysyi täysin liikkumatta, tuijot-taen silmät lasittuneina maahan. Gerrosh Saigon vilkaisi hivenen epä-määräisen näköisesti ensin tajuntansa rajamailla hoippuvaa Kainia, sen jälkeen kardinaalia ja tutkaili lopuksi kovalla katseella kultaisessa haar-niskassa Irvistelevää Henokia. Hitaasti hän kuitenkin nosti kätensä veri-sen rintapanssarinsa päälle.
”Asia on siis päätetty.” Solomon kuiskasi partansa suojista, myrs-kylyhtyjen hiljalleen hiipuvien liekkien varjojen nuollessa hänen leisku-via silmiään. ”Mutta muistutan sinua ystäväni, ja Silmän veljeni Horus, että tällä aluksella asiat kuitenkin hoidetaan minun tavallani. Komentaja Saigon sekä kuningas Nesgesis, toimikaa.” Haltiakuningas lopetti nyt julma virnistys kasvoillaan. Myös keltahampainen Vidaar näytti piilotta-van mairean hymynsä vain vaivoin.
”Entäs minä sitten? Mitä teen sen jälkeen, kun olen luovuttanut armeijani kaartini komentajalle?” Henok kysyi epäuskoisen pettyneellä äänellä, tuijottaen yhä jalkoihinsa.
”Minulla on sinulle käyttöä kyllä nuori Valanvartija, ei huolta.” Gabriel Solomon kuiskasi pöytänsä takaa pitkää partaansa sukien. Myrskylyhtyjen lepattavat liekit sammuivat hiljaa savuten.

Kendorian riisui rintapanssarinsa hellä varoen, varoen koskemasta tuo-reita haavojaan, haltialaiva Sarasteen sileäpuisella kannella. Kylkeä kivisti inhottavasti ja Kendorianin sormet kostuivat verestä hänen tun-nustellessa vammaansa, jota ei vielä taistelun tuoksinassa ollut edes huomannut. Kylkiluut sentään tuntuivat olevan ehjät ja Kendorian pu-halsi huokaisten keuhkonsa tyhjiksi. Kendoriania huimasi, ei pelkästään haavansa tai taistelun jälkeisen huuman laskun vuoksi, vaan myös syvän ihmetyksen. Midgarian kardinaali Horus Vidaar oli hetki sitten saapas-tellut laivaan rinta kaarella, taluttaen perässään Kain Nesgesistä, Asgar-heimin kruununperillistä, jonka piti olla kuollut! Kaiken kukkuraksi nykyinen kuningas, Henok Nesgesis oli käskenyt hänen palata Asgar-heimiin Johanneksen ja ylipapin luokse, Johanneksen viimeiseksi sine-tiksi. Mitä ikinä viimeinen sinetti sitten tarkoittikaan? Kendorian painoi kivistävää kylkeään aluspaidastaan irti repäisemällään hihalla. Jos jokin oli varmaa, niin ainoastaan se, että hänelle ei ollut kerrottu aivan kaik-kea ja jotkut tiesivät varmasti paljon enemmän kuin Kendorian.
”Mitähän nyt seuraa?” Eräs omia haavojaan paikkaileva kaartilai-nen kysyi Kendorianin vierestä, katkaisten hänen ajatuksensa.
”En tiedä,” Kendorian ehti aloittaa, mutta lause jäi kesken, sillä haltiakuninkaan kajuutan ovi lennähti äkisti ja kovaa pamahtaen auki. Kannelle saapastelivat Gerrosh Saigon, Henok Nesgesis sekä haltiaku-ningas Solomon. He kaikki näyttivät jokseenkin väsyneiltä iltaharmau-den viimeisessä kajossa, joka puhkoi enää vain vaivoin tummaa pilvi-peitettä sekä ruudinkäryistä sodan sumua.
”Aagarheimin kuninkaan kaarti huomio! Minä, Asgarheimin val-takunnan kuningas Henok Nesgesis,” Henok aloitti ääni väristen, katse kuitenkin urheasti edessäpäin. ”Ilmoitan täten, että isäni Kain Nesgesis ei ole-,” Henokin lause jäi kesken, haltiakuninkaan tarttuessa äkkiä lu-jasti hänen käteensä. Henok hätkähti silminnähden ja katsoi Solomonia kysyvästi, mutta haltiakuningas ei kiinnittänyt kultaisessa panssarissa, viileästä viimasta huolimatta hikoilevaan Henokiin lainkaan huomiota. Sen sijaan hän nosti vapaan kätensä ilmaan, jolloin jokainen kannella oleva haltiasoturi nosti salamana jousensa ampumavalmiiksi. Hitaasti Solomon laski vakaan kätensä osoittamaan kannen keskiosassa haavo-jaan hoitaviin ja makuullaan lepäileviin Asgarheimin kaartilaisiin. Kiil-tävän terävien nuolten kärjet suunnattiin käden liikettä seuraamalla sa-maan suuntaan. Asgarheimilaiset hätkähtivät säikähtäneinä, ja Henok yritti tarttua haltiakuninkaan käteen, mutta tämä tuuppasi panssaroidun Henokin niin kovalla voimalla maahan, että Henokia olisi voinut luulla heiveröiseksi vanhukseksi. Vakaa käsi pysyi ojossa ja jouset jännittyivät entisestään. Kukaan Asgarheimin kaartilaisista ei uskaltanut hievahtaa-kaan, he vain toljottivat kauhun kangistamina ja epäuskoisina ympäril-leen. Joku itki.
”Tu-,” Haltiakuningas aloitti, mutta samassa Asgarheimilaisten keskeltä kuului huuto;
”Viimeinen sinetti! Olen valitun viimeinen sinetti!” Kendorian mylvi täyttä kurkkua. Haltiakuningas käänsi kylmän ja välinpitämättö-män katseensa Kendorianiin, mutta pidätti kättään.
”Sinä? Miksi sitten olet täällä?” Solomon kysyi kulmiaan kohotta-en, aivan kuin asia olisi ollut yhdentekevä. Vaikka hänen olikin otettava tuon nuoren sotilaan huudahdus tosissaan, sillä mistä tuo poika muuten olisi koko termin edes kuullut, ellei joltakin Valanvannoneelta? Abel Nesgesiksen kätyriltä.
”Olen viettänyt koko elämäni valitun seurassa, tiedän hänestä kaiken.” Kendorian huohotti, yrittäen pitää äänensä niin tyynenä kuin mahdollista.
”Kyllä vain, voin vahvistaa sen. Silmän ja poikani nimeen.” Kal-man kalpea Will Nimdoroso pisti anovasti väliin kaartilaisten seasta. Kauhun kangistamien kaartilaisten päät kääntyilivät nyt edestakaisin kuin kaappikellon heiluri. Kivikasvoinen haltiakuningas näytti punnitse-van vaihtoehtojaan silmänräpäyksen ja huudahti sitten;
”Kahleisiin!” Kaksi lähintä haltiasoturia riensi kahlehtimaan tuit-tupäisesti mulkoilevan Kendorianin, muiden kaartilaisten pällistellessä peloissaan ja hämillään vierestä. Will sen sijaan jätettiin kylmästi hänen kaartinsa keskelle. Kendorian raahattiin syrjemmälle ja Solomon hei-lautti kättään. Lähietäisyydeltä ammuttu nuolisade satoi Asgarheimin kuninkaan kaartin rippeiden päälle, lakaisten heidät kumoon yhdeksi tuskaisaksi, kuolevaksi kasaksi. Heidän komentajansa Gerrosh Saigon katseli kylmästi sivusta miestenä teurastusta, mutta pysyi vaiti. Tämä oli välttämätöntä, he olivat nähneet, ja mahdollisesti myös kuulleet liikaa. Ja Gerrosh kuului Silmälle.
”Johannes ja Jakoba, missä olette rakkaat poikani? Tiesithän Jako-ba, vaikka et ollut omani, niin omanani sinut kasvatin ja tunsin ylpeyttä sinusta kuin omastani. Ja Johannes, kuinka ylpeä olinkaan, kun taistelit tiesi kunniakkaaseen kaartiimme! Minun olisi pitänyt vaalia teitä pa-remmin. Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Antakaa minulle anteeksi, minut johdettiin harhaan!” Luutnantti Will Nimdoroson käheä ääni huusi kuolintoreissaan ruumiskasan seasta. Kukaan ei kuitenkaan välittänyt ritarin viimeisistä sanoista, vaan hänet ja muutamat muut vielä liikahte-levat vaimennettiin uudella, teräksen kylmällä nuolisateella. Tuli hiiren-hiljaista.
”Mene.” Haltiakuningas sihahti partansa välistä komentaja Sai-gonille. Tämä kiiruhti hänelle osoitettuun pelastusveneeseen, jonne ki-pusi myös kaksi haltiasoturia saattueeksi. Haltiakuningas Solomon kat-soi hiljaa heidän menoaan, vielä verestä punaisena vaahtoavassa aallo-kossa, kunnes pieni pelastusvene saavutti lähimmän Asgarheimilaisen aluksen, ja Gerrosh Saigon autettiin kiiltävine haarniskoineen sen kan-nelle. Pian tämän aluksen mastoon nostettiin vihreä, kruunupäistä käär-mettä esittävä lippu merkiksi siitä, että se olisi Asgarheimin armadan uusi lippulaiva. Sen todistettuaan, haltioiden laivasto erkani lippulaiva Sarastetta lukuun ottamatta takaisin kohti länttä, sillä niiden osa oli tältä erää tehty, eikä tämä ihmisten sota enää ollut niiden taistelu. Solomonil-la oli laivastolleen muutakin, tähdellisempää käyttöä. Kaikki sujui juuri niin kuin haltiakuningas oli ennalta ajatellutkin.
”Vangitkaa.” hän lopulta sihahti lähimmille sotureilleen ja osoitti pelosta ja vihasta tärisevää kultahaarniskaista Henokia, joka oli jähmet-tynyt paikoilleen, todistettuaan juuri kaartinsa murhaa. Hän oli yksin ja hänet oltiin petetty. Edes Gerrosh ei enää kuulisi hänen huutoaan. Henok painettiin maahan ja kylmät kahleet lukitsivat hänen ranteensa yhteen.

Luku 10: Armon isku

Elise tunsi ikävän kouraisun vatsassaan. Jotakin oli tapahtunut, hän tiesi sen, mutta ei ehtinyt jäädä miettimään mitä. Hänellä oli paha aavistus lapsistaan. Jakobasta ja Johanneksesta, ainoista ihmisten keskuudessa kasvaneista, joista välitti. Tai no, hänen miehensä lisäksi, mutta hänestä tuntui, että he olivat kasvaneet Willin kanssa jo niin pahasti erilleen, etteivät enää oikeastaan edes tunteneet toisiaan. Oli Elise kyllä miestään joskus jopa rakastanut, vaikka liitto olikin alun alkaen ollut pakotettu kauppasopimus.
Elise oli juuri ylittänyt läntisen Tuonen meren pienessä jollassa, kahden, häntä Asgarheimiin saattamaan lähteneen, haltianaisen kanssa. Naiset olivat Elisen luotettuja ystäviä hänen kaukaisesta lapsuudestaan. Elise oli järjestellyt asiansa välittömästi, kun hänen isänsä oli noutanut Johanneksen hänen luotaan Alfenoirissa. Elisestä tuntui kuin hän olisi karannut kotoaan, sillä hän tiesi, että hänen isänsä olisi halunnut hänen jäävän Alfenoiriin. Kauas ihmisten sodista. Elise ei vain yksinkertaisesti voinut luottaa isäänsä, hän ei nimittäin ollut täysin varma kummalle isä oli uskollisempi, Silmälle vai haltioille, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Ihmisistä tämä ei enää ollut vuosiin välittänyt pätkääkään.
Mutta olivat asiat sitten niin tai näin, niin Johanneksen kohtalon hetki löisi pian, eikä Elise voinut kuin toivoa, että hänen tälle vaivihkaa juottama elämänlankeemus oli ollut kyllin vahvaa näyttämään Johan-nekselle totuuden. Niinpä Elise oli yksin jäätyään päättänyt rientää välit-tömästi Edeniin, kaupunkiin, jonka Valanvannoneet olivat julistaneet pyhimmäkseen ja jossa Arkananmaiden kohtalo näinä synkkinä aikoina varmasti ratkeaisi. Ja Johannes olisi tuon ratkaisun avain. Elise myös aavisti selkäpiissään haltian varmuudella, että kohtalon hetket olisivat pian käsillä, sillä eihän valittua poikaa turhan päiten olisi Helvetiaan viety, ellei sillä olisi jokin suurempi tarkoitus. Sitä paitsi olihan Elise itsekin valjastettu aikoinaan Silmälle orjaksi, vaikka olikin onneksi vält-tynyt Silmän merkin rintaan kaiverrukselta. Isälle sentään kiitos siitä. Yksi asia kuitenkin kaiveli Eliseä hieman eritavoin. Se oli kuin pienen pienen toivon kipinän hento kajastus, hänen muuten niin murheen mur-tamien ajatusten keskellä; Miksi hänen isänsä ei ollut millään tavalla estänyt hänen poislähtöään Alfenoirista? Elise oli nimittäin varma, että isä aavisteli hänen aikeensa. Oliko hänen isällään, haltiakuninkaalla, ja mahtavalla Maailmanpyhimyksellä Anuukilla, sittenkin vielä ripaus empatiaa jäljellä?
Nyt jolla, jolla Elise oli Asgarheimin routaiseen rantaan saapunut, kääntyi saattajineen kotimatkalle ja Elise jäi yksin. Hän oli rantautunut pieneen poukamaan Asgarheimin länsirannikolle ja hänellä olisi vielä edessään monen tunnin matka ratsain Edeniin. Ilma oli tyyni, mutta viileä ja taivaalta leijaili yksittäisiä lumihiutaleita, jotka kimmelsivät kelmeästi illan lähes mustaksi muuttunutta taivasta vasten. Elise vislasi, mutta mitään ei tapahtunut. Hän manasi itsekseen, oliko hän käyttänyt kaikki voimansa Jakoballe kirjoittamaansa kirjeeseen? Pelko hiipi hänen selkäpiihinsä ja Elise nielaisi. Nyt ei saisi pelätä. Kaikki paha on lähtöi-sin pelosta, hän toisti itselleen. Jos pelkäät, ajattelet vain itseäsi, ja jos pelkäät, annat vallan maailmastasi muille. Pelko syö voimamme ja luo-vuttaa sen maailmanlaitojen pedoille. Pelko tekee meistä pahoja, itsek-käitä sekä vihaisia ja ahneita. Pelko, heikkojen sairaus, joka ajaa sen kantajan kykenemättömäksi toimimaan ja näkemään suurempaa kuvaa. Tunne, jota maailmanlaitojen pedot kärkkyvät. Tunne, joka tekee ne todellisiksi.
Elise sulki silmänsä ja hengitti syvään, antoi raikkaan ilman täyt-tää keuhkonsa ja tunsi, kuinka sen voima levisi hänen ruumiiseensa. Hän oli vahva, oli aina ollut, hän tiesi sen. Elise vislasi uudelleen. Het-ken oli hiljaista, vain tuuli ujelsi Elisen korvissa, mutta äkkiä ohuen lumipeitteen peittämän metsän seasta kuului kavioiden kopsetta. Se oli tiheää, ja se lähestyi nopeasti. Oli jo ilta ja pimeää, mutta Myrskyn mus-ta sileä karva kimalteli silti kuin hopeisena hohteena valkean maan hei-jastamassa hämärässä valossa, sen laukatessa lehdettömien puiden lo-massa kohti Eliseä. Ori pysähtyi kaulaansa nakellen Elisen viereen ja polvistui, että haltia pääsi nousemaan vaivattomasti sen selkään. Elise kumartui ratsun selässä ja kannusti sen jälleen kovaan laukkaan. Tuuli hulmutti hänen pitkää tukkaansa, kun Elise ohjasti mustaa oria kohti Edeniä, Valanvannoneiden tulevan maailmanjärjestyksen pääkaupunkia.

Johannes huokaisi syvään ja nojautui Sarasteen kosteassa vankityrmässä sellinsä takaseinään. Viha tuntui jälleen saavan hänessä auttamattomasti vallan. Hän tunsi itsensä perin pohjin petetyksi sekä huijatuksi. Vielä jokin aikaa sitten Johannes oli pitänyt maailmaa vain typeränä, mutta nyt hän piti sitä sekä typeränä ja epäoikeudenmukaisena, kuten myös sairaana ja julmana. Johannes puristeli katkerana käsiään nyrkkiin, aja-tellessaan mihin liemeen Maailmanpyhimykset olivat hänet saaneet. Pyhimykset, jotka todennäköisesti olivat olleet aivan yhtä paljon hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, kuin mystiset lohikäärmeetkin, joita muut eivät näyttäneet edes näkevän. Elävät olennot yhdessä muovaavat todellisuuden? Miksi siitä on sitten täytynyt tehdä sellainen paska, että kaikkia eläviä olentoja lähinnä sapettaa elää? Ei ihme, että maailmassa roihusi sota.
Mutta mistä niin älyttömiä mielikuvia ihmisen, tai oikeastaan hal-tian päähän saattoi tulla? Toisaalta hänen rinnastaan mystisesti kadonnut Silmän merkki puhui sen puolesta, että rituaalirinki todella oli totta, kaiken muunkin hullun lisäksi, ja Johanneksen, yksittäisen nuoren mie-hen piti pelastaa maailma tavalla, joka oli häneltä täysin hämärän pei-tossa. Silti Johanneksen mielestä vain yksi asia oli varmaa, haltiat ja Maailmanpyhimysjumalolentokuninkaat vaikuttivat aivan yhtä imbesil-leiltä kuin ihmisetkin.
Johannes veti syvään henkeä ja puristi silmäluomensa yhteen. Hän antaisi tälle naurettavalle pelleilylle vielä yhden mahdollisuuden. Hän puuskutti, piehtaroi ja kuvitteli päänsä puhki, mutta ei tuntenut maail-man muuttuvan. Kaikki maailmassa tuntui niin kiinteältä ja muuttumat-tomalta, ja hänestä itsestään tuntui pelottavan voimattomalta.
”Pirun paskat!” Johannes kuuli itsensä huudahtavan ja säpsähti, kuullessaan pimeältä käytävältä vastauksen.
”Mitkä paskat?” Heleän kaunis ääni kysyi pimeydestä.
”Kuka siellä?” Johannes säpsähti ja kysyi kysymyksensä osin nolostuneena, osin varautuneena. Hämärältä käytävältä kaltereiden toi-selle puolen esiin astui kuin lipuen vihreäsilmäinen kaunotar, joka nak-keli pitkiä vaaleita hiuksiaan olkansa yli.
”Minä täällä, Säde vain. Tulin tuomaan sinulle jotakin.” Prinsessa vastasi, punoen pitkää vaaleaa hiussuortuvaa sormensa ympäri.
”Prinsessa? Minä elin siinä luulossa, että jäitte Alfenoiriin. Mitä sinulla minulle muka sitten on? Eniten arvostaisin, jos vain päästäisit minut ulos täältä.” Johannes vastasi sellin perukoilta pitäen äänensä hellän kuuloisena, varautuneesta aavistuksestaan huolimatta.
”Kohtalo pakottaa välillä asiat menemään eri tavoin kuin mitä luulemme. Ja mukanani todella on jotakin, mikä kuuluu sinulle, mutta on ollut minulla säilössä.” prinsessa sanoi, näyttäen pientä lipasta jota oli pidellyt toisella kädellään selkänsä takana.
Mikään ei selittänyt sitä, miksi prinsessa Säde nyt seisoi Johan-neksen sellin edessä, oliko hän ollut mukana laivassa koko ajan? Johan-nes otti varovaisen askeleen kohti heitä erottavia kaltereita ja siristi sil-miään hämärässä, eikä ollut uskoa sitä, mitä ne hänelle näyttivät. Lipas oli jostakin Johannekselle tuttu ja naisen vihreiden silmien loiste oli kirkas kuin roihuava rovio. Sitten Johannes jälleen tajusi.
”Sinä ilmeisesti olet maanpäällinen Maailmanpyhimys Pandhor-din, sama nainen, jonka näin Uhrisaarilla sekä kahdesti rituaaliringissä. Olet myös prinsessa Säde, jota ilmeisesti esität nyt ja esitit Alfenoiris-sa?” Johannes virkkoi silmät pyöreinä, tutkaillen prinsessan ilmeettömän kauniita kasvoja, eikä yrityksestään huolimatta kyennyt piilottamaan hämmästyksensä häivää äänestään.
”Sinähän varsinainen järkeilijä olet. Minä todella olen Pandhordin. Ja haltioille tosiaan olen aikoinaan ollut prinsessa, vaikka en haltia ole-kaan. Uhrisaarista olet myös oikeassa, se olin minä, joka suuteli sinua, mutta mielesi sisään minä en valitettavasti näe. Se on yksisuuntainen yhteys ja se taitaa sinun tapauksessasi olla varsinainen sekamelska?” Pandhordin vastasi mystisesti hempeällä äänellään.
”En enää tiedä kuka tai mikä olen, mutta silloinhan sinäkin var-masti palvelet kuninkaasi Solomonin, tai oikeastaan pyhimys Anuukin tavoin Silmää?” Johannes jatkoi tenttaamistaan, mielestään viekkaasti.
”Olet siis tietoinen hänestäkin? Voi olla, että palvelen, voi olla, että en. Onko sillä väliä, Olemme kuitenkin kaikki samassa veneessä, yritämme vain selviytyä tämän kaaoksen keskellä ja täyttää ylhäältä määrätyt kohtalomme.” Pandhordin vastasi. Hänen heleästä äänestään ei kuulunut minkäänlaisia merkkejä niistä lämpimistä sanoista, joita tämä oli prinsessa Säteenä puhunut Johannekselle Helvetiassa, ja jotka olivat herättäneet Johanneksessa syviä kiintymyksen tunteita.
”Missä sinun arpesi on?” Johannes kysyi äkkiä, kun ei keksinyt muutakaan tapaa pitää keskustelua yllä ja tuo kaunis, salamyhkäinen ja pelottavalla tavalla puoleensavetävä nainen oli tällä hetkellä hänen ainoa pakokeinonsa sellistä.
”Silmä? Täällähän se. Voitko auttaa minua pääsemään siitä eroon?” Pandhordin myhäili ilkikurisesti ja raotti silkkisen hameensa yläosaa niin että hänen rintansa pullahtivat näkyviin. Johannes ei voinut olla kiihottumatta näystä, missä kenen tahansa miehen mielestä virheet-tömällä vartalolla varustettu jumalolento, riisuuntui hänen edessään salamyhkäisesti hymyillen ja huultaan purren. Pandhordinin rinnat olivat juuri niin täydelliset kuin Johannes muisti, mutta Silmän muotoista ar-pea hän ei ensisilmäyksellä nähnyt.
”Missä?” Johannes toisti, vaikka saattoikin jo arvata vastauksen. Pandhordin nosti hennolla kädellään vasenta rintaansa ylös ja silloin Johannes näki sen. Silmä tuijotti kirkkaanpunaisena arpena suoraan Johannekseen. Se oli viilletty kivuliaan näköisesti aivan naisen rinnan alle niin pieneksi, ettei sitä rinnan pyöreydeltä heti erottanut. Pandhor-din sujautti vaatteen takaisin ylleen huomattuaan Johanneksen himok-kaan katseen, vaikka Johannes yrittikin pitää naamansa peruslukemilla hammastaan purren. Viekkaasti hymyilevä Pandhordin vaikutti kuitenkin kaikesta päätellen nauttivan tilanteesta.
”Olet utelias, aivan liian utelias tähän maailmaan Johannes Nimdoroso, haltiaksi kastettu ja Valanvannoneiden valittu. Muistatko mitä tarjosin sinulle Uhrisaarilla?” Pandhordin kysyi ja Johannes nyök-käsi. ”Tarjoukseni on edelleen voimassa. Ota minut ja olen tekevä sinus-ta maailmalle valon. Saat myös takaisin sen mitä minä sinulta olen vie-nyt. En vaadi sinulta enää mitään, sillä jokin kauan sitten unohtamani on jälleen herännyt minussa. Siksi minä muistan taas alkuperäni ja perim-mäisen tarkoitukseni. Kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen ja yhdessä rakkaasi kanssa tulet hallitsemaan maailmaa, ja teet siitä kaltaisesi. Kauniin, puhtaan, rakkauden temppelin.” Nainen lausui äkkiä kuin transsissa, tarttuen samalla viehkeästi heitä erottaviin kaltereihin. Johan-nes seisoi liikkumatta sellin keskellä ja katsoi pitkään vartalollaan leikit-televää Pandhordinia. Ohikiitävän hetken Johannes oli näkevinään Pandhordinin lasittuneen kiihkeissä silmissä välähdyksen Sofiasta.
”Hyväksyn tarjouksesi.” Johannes vastasi lopulta niin vakaalla äänellä, kuin vain sydämen tykytykseltään suinkin pystyi. ”Kunhan vain päästät minut ulos tästä pahuksen häkistä.”

Elise kiiruhti juoksujalkaa pimeää tunnelia eteenpäin. Tunneli oli kapea ja tunkkainen, ja niin ahdas, että sisällä täytyi kulkea kumarassa, eikä Elisen tietä valaissut muu kuin kostea ja heikosti palava soihtu. Käytävä johti Edenin muurin ali sen sisäpuolelle, pieneen kaupungin laidalla olevaan metsikköön Nimdorosojen sukutilan liepeille. Salainen tie, joka oli aikoinaan kaivettu Silmää palvovien Valanvannoneiden käyttöön, jotta nämä voisivat ilman selityksiä ja vartioiden ihmetystä luikkia edes-takaisin kaupunkiin ja sieltä pois. Tunneli herätti Elisessä puistatuksia. Se oli tunneli, jota pitkin hänet oli ihmisten julmaan maailmaan hal-tiasotien seurauksena tuotu sekä Silmän pyhä polku, jota Will Nimdoro-so oli määrätty vartioimaan. Elise pudisteli kiukkuisena päätään. Will rakkaani, sinä ahne pieni, isojen poikien juoksupoika, hän ajatteli tu-hahdellen. Kaikki nämä vuodet Elise oli pysynyt hiljaa. Pelännyt. Pe-lännyt kirousta, joka häneen oli langetettu hetkenä, jolloin hänet oltiin raiskattuna ja häväistynä tuohon tunneliin talutettu kauppatavaraksi. Hammastaan purren hän oli pitänyt totuuden sisällään, sillä hänen huu-lensa olivat olleet sinetöidyt, eivätkä hänen omat voimansa olleet tuol-loin riittäneet murtamaan kirousta.
Elise oli myös pakottanut itsensä rakastumaan mieheen, jonka silmistä paistoi silkasta tietämättömyydestä kumpuava ahneus. Kuiten-kin Elisen näkemä, Willistä omalla tavallaan kummunnut pyyteetön rakkaus Jakobaan oli auttanut asiaa. Poikaan, joka ei ollut edes Willin oma. Edes Elise ei tiennyt kuka Jakoban isä todellisuudessa oli. Siitä kauheasta illasta, jolloin hänen esikoisensa oli saanut alkunsa, Elise ei muistanut muuta kuin karmeaa tuskaa ja pimeän yön, palavan Alfenoirin sekä hopeanhohtoisena välkähdelleen, häpäisijänsä koristeellisen haar-niskan.
Aluksi Edenissä asuessaan Elise oli itkenyt paljon, mutta kasvanut paikkaansa ajan mittaan. Hän oli keksinyt keinon, jolla pitää toivoa yllä. Keinon, jolla näyttää totuuden pojilleen. Elise oli itkenyt tunteensa ja tietonsa ulos itsestään, ja juottanut kyynelensä elämänlankeemuksena, itseltään vuodattaman veren seassa Jakoballe ja Johannekselle vaivihkaa heidän nuoruudessaan. Jakoba oltiin tosin myyty jo varhain saarnaaja-kouluun, jossa aivopesu oli niin perustavanlaatuista, ettei puhtaille aja-tuksille juuri jäänyt sijaa. Hyväsydäminen Jakoba oli tuskin enää kyke-nevä näkemään suurempaa kuvaa. Mutta Johanneksen silmissä sentään paistoi vielä häilyvä uteliaisuus, ajoittainen lämpö sekä terve epäileväi-syys. Elise toivoi syvästi, ettei Valanvannoneiden Silmä ollut vielä ehti-nyt tuhota kaikkea kauneutta Johanneksen vielä, ainakin toivottavasti, puhtaassa sydämessä.
Käytävä kapeni entisestään ja Elise tiesi olevansa lähes perillä. Hän hiljensi vauhtinsa verkkaiseksi kävelyksi, kuulostellen tarkasti, oliko reitti selvä. Tunnelin ahdas, hädin tuskin miehen hartioiden levyi-nen pää häämötti jo Elisen edessä. Tunnelin suun peitti tiheään kasvava paksu pensaikko, eikä sitä ulkopuolelta erottanut muutoin, kuin vasta kävelemällä tiheän kasvillisuuden lävitse. Tunneli oli Edenin kaupungin muurinportin lisäksi ainoa tie ulos kaupungista, siitä tosin ei tiennyt kuin vain muutamat harvat ja valitut.
Jokin kalahti kovaa Elisen jaloissa. Ääni kajahteli ilkeästi kaikuen tunnelin lohkeilleista seinistä. Elise irvisti mielessään sadatellen. Hän katsahti jalkoihinsa ja huomasi astuneensa keskellä kulkuväylää loju-neen vanhan ja ruosteisen rintapanssarin päälle. Onneksi pensaikon leh-det suhisivat niin kovaäänisesti tuulessa, että ne peittivät varmasti lähes kaiken muun äänen alleen. Elise jähmettyi kuitenkin paikalleen ja kuu-losteli korvat höröllään ja henkeään pidätellen vielä hetken sekä sam-mutti varmuuden vuoksi myös soihtunsa. Mitään ei onneksi kuulunut sihisevän tuulen suhinan lisäksi, joten hän siirsi unohtuneen oloisen haarniskanpalasen hellä varoen syrjään ja jatkoi matkaansa nyt äärim-mäisen hiljaa, sydän pamppaillen. Lehtien peittämää suuaukkoa lähes-tyessään, Elise kuuli kuitenkin kauhukseen sen suulta hiljaista puheen-sorinaa. Veljeskunta oli varmasti asettanut salaiselle tielleen tiukemman vartioinnin, kun heidän suuren työnsä ratkaisun hetket olivat käsillä.
”En saata vieläkään uskoa, että kaupungista johtaa ulos salainen tunneli.” Möreä, hieman yksinkertaisen kuuloinen ääni supatti lehtien havinan seasta. Elise huokaisi äänettömästi helpotuksesta tajutessaan, etteivät vartijat ilmeisesti olleet kuulleet ruosteisesta metallinkappaleesta kuulunutta kolahdusta. Niinpä Elise jähmettyi jälleen paikalleen ja hö-risti korviaan vielä entisestäänkin.
”Niin no, sen jälkeen, kun vannoimme valamme, mikään ei ole enää yllättänyt minua arvoisa valan veljeni.” Toinen, hivenen pehmeäm-pi ääni vastasi supattaen.
”Niin ajatella, että ylipappi teki meistä myös ritareita, hoideltu-amme sen vikisevän saarnaajankuvatuksen huoran! Se saarnaaja on varmasti jo hyvää vauhtia matkalla Syntivuorille, ja hänen ansiostaan minulla on vihdoin varaa hemmotella vaimoani!” Ensimmäinen ääni virkkoi innostuneen kuuloisena ja jatkoi; ”Vaikka täytyy kyllä myöntää, etten arvannut saarnaajia niin koviksi pukeiksi kuin tämä yksilö: ’Oi Andelia, oi Andeliaaaaa!’” Möreä ääni tirskui. Elise haukkoi happea kuullessaan nimen Andelia. Jakoban palvelija, tyttö, jolle Elise oli jättä-nyt voimallisen kirjeensä.
”Shh, vaikka olemmekin kaksin, niin meidän ei ole sallittua huu-della veljestön asioista julkisesti. Tänä yönä meidän pyhä tehtävämme on vartioida tätä tunnelia ja ottaa vastaan itse haltiakuningas sekä hänen seuralaisensa, kunhan he vain tuolta tunnelista saapuvat.” Pehmeämpi ääni kuiski vakavasti.
”Mutta missä he viipyvät? Luulin, että haltiakuninkaan piti saapua jo illansuun aikaan. Pitäisikö meidän ilmoittaa herra Valanvaalijalle, ettei heitä vielä ole näkynyt?”
”Alan totta vie olla huolissani. Odotetaan kuitenkin vielä hetki, en haluaisi olla se, joka tuo ylipapille huonoja uutisia. Herra Valanvaalija on vaikuttanut kovin kireältä lähiaikoina.”
Elisen sydän oli pakahtua järkytyksestä. Hän perääntyi tunnelin suulta hitaasti ja niin varovasti kuin suinkin osasi. Oliko Jakoba toimi-tettu Syntivuorille? Ja eikö hänen isänsä ollutkaan tuonut Johannesta takaisin Edeniin, niin kuin Valanvannoneiden alkuperäinen suunnitelma oli ollut, vai oliko hän vain myöhässä? Tuskin, Elise tiesi, että hänen isänsä oli erittäin täsmällinen, olihan tämä sentään maanpäällinen Maa-ilmanpyhimys. Oliko isä vihdoin pettänyt Silmän? Toivon kipinä heräsi Elisessä, hänen järkeillessään äsken kuulemaansa keskustelua ja isän viimeaikaista, osittain jopa lempeää käytöstä. Ehkä kaikki kääntyisi vielä parhain päin tai sitten mahtava haltiakuningas Solomon punoi niin katalaa juonta, ettei Elise uskaltanut edes kuvitella.
Mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että juuri nyt tie Edeniin ja sen katedraaliin, mistä Elise oli alun perin olettanut löytävän-sä molemmat poikansa, oli suljettu. Ja hänen rakas esikoispoikansa Ja-koba olikin viety Syntivuorille, missä vain harvat selviytyivät edes yh-destä yöstä hengissä. Elise puri huultaan märän kyyneleen valuessa hä-nen poskeaan pitkin. Hän oletti, että hänen isänsä kyllä saapuisi Johan-neksen kanssa vielä Edeniin, mutta ei osannut järkeillä tämän suunni-telmia tarkemmin. Toisaalta Elise ei tiennyt missä hänen isänsä ja Jo-hannes olivat tällä hetkellä tai milloin he mahdollisesti Edeniin saapui-sivat. Vahva ja äkillinen tunteiden puuska ravisteli Eliseä ja hän syök-sähti juoksuun pimeässä tunnelissa, suunnaten askelensa poispäin kau-pungista. Hän pelastaisi ainakin Jakoban, esikoisensa, siihen hän pystyi. Sen jälkeen hän vannoi saapuvansa takaisin Edeniin voimalla, jollaista ei olisi ennen nähty. Elise rukoili, että myös Myrskyllä olisi vielä voi-mia jäljellä.

Haltioiden lippulaiva Saraste kiisi kohti Asgarheimia ja sen eteläistä satamakaupunkia Taligenia. Laivan kannella, haltiakuningas Solomon harppoi kohti tyrmiin vievää portaikkoa, perässään viinistä jälleen my-häilevä kardinaali Vidaar sekä kahlehdittu ja alistuneen näköinen Henok Nesgesis, jota talutettiin kahden haltiasoturin voimin, ja jonka yllä ki-malteli edelleen verisen kultainen haarniska. Henokin isä Kain Nesgesis sekä piesty Kendorian oltiin toistaiseksi sidottu paksuilla rautakettingeil-lä laivan päämastoon. Riutunut kruununperijä ja verta vuotava Kendori-an tärisivät kuin kilpaa vilusta keskiyön hyisessä merituulessa.
Kuningas Solomon kiiruhti portaat alas, viittoen seuralaisiaan seuraamaan. Armon miekka kiilteli hänen kädessään. Johanneksen olisi aika valita puolensa ja antaa armon puhua. Päästää sisällään väkevänä elävä voima maailmaan, surmaamalla kullanhohtoinen, silkkaa omaa etuaan elämässä ajanut ahne siniverinen. Saastaisen ihmisen perikuva. Täydellinen uhri uudelle ja kirkkaammalle, haltioiden maailmanjärjes-tykselle.
Laivan alaosissa oli kosteaa ja hämärää, ja Solomon kiihdytti as-keliaan entistä rivakammiksi. Hän ei voinut vastustaa selkäpiitään kar-mivaa tunnetta, että jokin oli kuitenkin pahasti vialla. Selli, jonne poika oli teljetty, oli jo seuraavan nurkan takana ja sieltä kajasti hentoa, hope-an hohtoista valoa. Pahaenteistä valoa. Solomonin sydän hyppelehti hurjana, hänen tajutessaan mistä tuo kajastus voisi johtua. Pandhordinin lippaasta. Mutta eihän se voinut olla mahdollista. Hänhän oli jättänyt Pandhordinin Helvetiaan, lukinnut hänet kallion sisään. Vain yksi voima olisi saattanut päästää Pandhordinin ulos kivisestä vankilastaan, mutta sen, kaiken järjen mukaan elottoman voiman Solomon oli samaisena iltana sysännyt sotafregatinsa voimalla jalustaltaan mereen. Ellei sitten sen hullun ylipapin vieläkin hullumpi yritys tehdä itsestään väkisin maanpäällinen Maailmanpyhimys ja saada yhteys noihin Morphadookia esittäviin patsaisiin, ollut onnistunut. Mutta ei sekään oikein käynyt järkeen, Abelhan tahtoi eroon muista Maailmanpyhimyksistä! Haltiaku-ningas kiihdytti vauhtinsa viimeisillä askelilla juoksuksi. Tämä ei ole todellista, hän toisti itselleen kaikella mielensä voimalla, mutta tulles-saan tyrmän kohdalle hän jähmettyi kauhusta.
Sellin ovi oli sepposen selällään ja keskellä sellin lattiaa makasi huohottava ja alaston, kaunis nuorennäköinen nainen, vierellään auki-nainen ja tyhjyyttään ammottava, hopeaista valoa ympärilleen hohkaava koristeellinen lipas. Pandhordinin paksut, vaaleat hiukset kohoilivat kiihkeästi hänen pyöreiden rintojensa päällä tiiviin hengityksen tahdissa. Pandhordinin iho kiilsi hiestä ja hänen lantionsa vääntelehti rosoista lattiaa vasten kuin jumalaisen orgasmin vallassa. Maailmanpyhimys oli sulkenut silmänsä ja huohotti kovaa, silminnähden tappavan kliimaksin kourissa. Paksu tukka valahti sivuun rintakehän päältä, kiemurtelevan naisen vaihtaessa äkisti asentoaan ja silloin haltiakuningas jäykistyi kauhusta. Silmä oli poissa. Pandhordin veti viimeisen henkäyksensä selkä kaarella ja pakeni maanpäällisestä maailmasta. Verinen tikari ka-lahti lattialle pyhimyksen avonaisesta kädestä ja tummanpunainen veri alkoi hiljalleen pulppuamaan hänen avonaisesta kaulavaltimostaan. Sy-vän haavan ympärillä saattoi nähdä lujaa purreiden hampaiden jäljet.
”Ei kai tuo nainen ole se, joksi häntä luulen, arvon kuningas?” Kardinaali Vidaar kuiskasi Solomonin olan takaa.
”Etsikää poika, hän ei voi olla kaukana. Jättäkää vanki minulle.” Solomon tiukkasi Henokia piteleville sotureilleen, välittämättä viinin hajuisesta kardinaalista ja nosti miekkaansa ylemmäs. ”Pandhordin, sinä kiero paskiainen, kuinka oikein pääsit ulos?” Solomon kuiskasi äänettä itsekseen ja tarttui samassa tiukalla otteella Henokia niskasta, painaen Armon terän tämän kurkulle. ”Sinuna rukoilisin, että poika löytyy, muu-ten olet minulle arvoton.”

Johannes nojasi huohottaen täriseviin polviinsa, lämpimän hien valuessa vuolaana hänen paljaalla ylävartalollaan. Housut hän sentään oli sellistä lähtiessään kiskonut jalkaansa, mutta muuten hän oli alasti. Mutta kylmä hänellä ei ollut, pikemminkin päinvastoin. Johanneksen leuat kuitenkin tärisivät ja räkä valui, hänen yrittäessään tasata hengitystään. Suussa maistui jokin outo metallinen maku, kuin veri. Mutta vielä voimak-kaampana siellä maistui jokin erityisen kitkerä ja makea, puhtaan voi-man maku.
Johannes oli juuri kokenut jotakin uskomatonta. Taianomaista. Se ei voinut ollut olla vain pelkkää fyysistä, se oli ollut jotakin enemmän, sillä Johannes tunsi itsensä uupumuksesta ja fyysisestä väsymyksestään huolimatta kuin uudestisyntyneeksi. Hänen verensä kohisi suonissa ja jokainen hengenveto tuntui raikkaalta ja voimaannuttavalta. Jokainen aisti tuntui terävöityneen äärimmilleen. Muistot sellin tapahtumista tun-tuivat hatarilta ja etäisiltä, hän oli ollut kuin transsissa. Mutta yhdestä asiasta Johannes oli sumeista muistikuvistaan huolimatta varma. Hän oli juuri yhtynyt fyysisesti maanpäälliseen Maailmanpyhimys Pandhordi-niin ja hän tunsi itsensä elinvoimaisemmaksi kuin ikinä, jopa enemmän kuin minkään salaperäisen litkun juonnin seurauksena.
Tuon kauniin toimituksen aikana, Johannes oli jälleen kuullut äänen sisällään. Ferucilin äänen. Mutta se ei ollut ollut ollenkaan pelot-tava. Ei, vaan päinvastoin. Se oli ollut kutsuva ja se oli ollut lämmin. Se oli ollut kuin Sofian kuiskaus hänen sydämessään. Sen oli täytynyt olla hänen tuleva kohtalonsa. Nyt Johannes tiesi. Ferucil oli hän itse, ja olisi yksin hänestä kiinni, millaisena Ferucil maanpäälle nousisi. Se olisi väistämätöntä. Se olisi kohtalo. Hänen täytyisi vain pysyä vahvana. Ja kuunnella sydäntään.
Portaikko, jonka alla Johannes nyt kyyhötti piilossa lähes ilkosil-laan, ja joka johti Sarasteen kannelle, oli hetki sitten tärissyt nopeiden askeleiden painosta. Johannes oli henkeään pidätellen katsellut, kun haltiakuningas oli porhaltanut niitä alas kantaen mukanaan Johanneksel-ta riistettyä Armon miekkaa, perässään erikoinen seurue; Haltiakunin-gasta seurasivat kardinaali Vidaar sekä vangittu Henok, joka oli ollut puettu kultaiseen haarniskaan. Johannes oli hymähtänyt itsekseen huo-mattuaan, että joukkio suuntasi kohti selliä, jossa hän itse oli vasta hetki sitten ollut kahlehdittuna. Jostakin syystä Johannesta ei enää pelottanut eikä hän enää tuntenut epävarmuutta kohtalostaan. Nyt hän tiesi. Lau-sahdus; Elämä on kuin uni kaikui hänen korvissaan, ja hän tiesi viimein sen ainoan totuuden itsestään, joka hänen tarvitsi tietää sekä näki oman kohtalonsa ja tarkoituksensa maailmassa. Vihdoin hän tiesi mikä maail-ma oli. Johanneksen ei tarvitsisi enää rimpuilla, hänet kyllä johdatettai-siin oikeaan suuntaan, kunhan hän vain kuuntelisi sydäntään.
Johanneksen hengitys alkoi viimein tasaantumaan ja hän suoristi hiljalleen selkänsä. Johanneksella oli yllään vain hänen repaleiset kan-gashousunsa, mutta hän ei tuntenut oloaan lainkaan alastomaksi, sillä nyt hänellä oli yllään jotakin muuta, paljon merkityksellisempää kuin mikään vaatteenparsi voisi ikinä olla. Johannes hipaisi hellästi sormel-laan kaulastaan riippuvaa korua, jonka Pandhordin oli siihen juuri ripus-tanut. Hopeista, sydämen muotoista medaljonkia.
”Sofia.” Johannes kuiskasi itsekseen hymyillen, muistaen samas-sa, että oli saanut Pandhordinilta toisenkin korun. Virheettömän, arvok-kaan näköisen sormuksen, jota koristi käärmeen kuva ja joka nyt kim-melsi toistaiseksi turvallisesti hänen omassa sormessaan. Pandhordin oli tosin vannottanut Johannekselle, että se täytyisi vielä palauttaa oikealle omistajalleen jolta Silmä oli vienyt kaiken.
Johannes veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja astui pois rappusten suomasta varjosta. Hän ei ikimaailmassa pääsisi karkuun haltioiden laivasta, ja vaikka pääsisikin, ei hän selviytyisi keskellä avomerta hen-gissä yhtään minnekään. Mutta Johannes tiesi, ettei hänen tarvinnut enää pakoilla. Hänen kohtalonsa oli nyt hänen omissa käsissään ja hän ottaisi viimein vastuun omasta osastaan maailmasta. Johanneksen elämän jo-kainen tähän astinen tapahtuma oli tuntunut saaneen viimein tarkoituk-sen. Niiden tarkoitus oli ollut opettaa, johdattaa kohti syvempää ymmär-rystä. Armolla hän olisi sinetöivä kohtalonsa omanlaisekseen. Johannes veti vielä kerran keuhkonsa täyteen kostean hajuista ilmaa ja suuntasi varmat askelensa ylöspäin vieviin portaisiin, jotka johtivat laivan kan-nelle. Portaita noustessaan Johannes tunsi kuinka yöllisen taivaan täy-dellinen puhtaus pesi hänet kauttaaltaan viimeisistäkin epäluuloista ja pelosta, jota hän oli sisimmässään kantanut turhaan koko elämänsä.

Elise silitteli väsynyttä Myrskyä hellästi sen tuuheasta harjasta. Ori pärskähteli urheasti vastaukseksi ja Elise oli varma, että hänen ratsunsa tiesi, että sen täytyisi vielä jaksaa pitkälle. Heillä ei ollut aikaa tuhlatta-vaksi. Yksinäisyyden notko siinsi laajana ja lumesta valkeana aukeana heidän edessään. Elise hidasti Myrskyn vauhdin käynniksi, ohjatessaan sen laskeutumaan alas notkoon.
Jopa yön pimeydessä Elise erotti jo kaukaa, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Se pieni, haaleasti loistanut toivon kipinä laimeni kivuli-aasti hänen rinnassaan. Notkon keskellä ennen seissyttä patsasta ei nä-kynyt missään, vain tyhjä jalusta. Marmorinen Morphadook oli kadon-nut. Se ei voinut tietää hyvää. Oliko haltiasodissa kolmeen osaan silvot-tu Maailmanpyhimys herännyt henkiin marmorisissa patsaissaan, ikui-siksi tarkoitetuissa haudoissaan?
Elise kannusti Myrskyn uudelleen laukkaan, ottaen jälleen suun-nakseen pahamaineiset syntivuoret, rukoillen mielessään, ettei olisi vielä liian myöhäistä.

Kendorian ei ollut uskoa silmiään. Kaikki se kipu ja vilu, jota hän pies-tynä ja tiukasti mastoon sidottuna tunsi, unohtui silmänräpäyksessä. Vaikka oli pimeää, yössä keinahtelevien kansilyhtyjen kellertävän valon paljastamasta näystä ei voinut erehtyä. Johannes Nimdoroso asteli Sa-rasteen kannelle kädet levällään pelkissä kangashousuissa, aivan kuin olisi aikonut nousta lentoon. Lyhdyissä palavien liekkien säteet kimalte-livat kirkkaasti Johanneksen hiestä märällä iholla ja hänen silmänsä olivat suljetut, aivan kuin hän olisi ollut unessa. Johannes seisahtui kes-kelle kantta ja jäi seisomaan uhmakkaasti selkä suorana paikalleen. Se kärttyisä, hivenen epävarma poika, jonka Kendorian oli Johanneksessa ennen nähnyt, näytti olevan tipotiessään, tuon lähes alastoman nuoren miehen näyttäessä kuin jumalalliselta ilmestykseltä satojen lasikatseisten haltiasoturien keskellä.
Johannes piiritettiin soturien toimesta nopeasti ja painettiin maa-han, samalla kun hänen ranteisiinsa ujutettiin painavat kahleet. Kendori-an rypisti ällistyksestä otsaansa, missään ei ollut enää mitään järkeä. Kendorianin viimeisimmän tiedon mukaan Johannes oli lähetetty suorit-tamaan jotakin haltioihin liittyvää salaista tehtävää. Oliko tämä se tehtä-vä? Ja haltioidenhan piti olla Asgarheimilaisten liittolaisia tässä sodassa, mutta toisaalta, olivathan haltiat teurastaneet kaikessa salassa laivansa kannella samaisia liittolaisiaan, kuten Asgarheimin kuninkaan kaartin. Joku todella tiesi enemmän kuin Kendorian, eikä tämän sodan ainoa syy tainnutkaan olla pelkkä kunnia. Johannes ei myöskään näyttänyt vastus-televan vangitsemistaan lainkaan, aivan kuin hän olisi jo valmiiksi tien-nyt mitä tuleman piti. Kendorian oli pyörällä päästään ja jäi seuraamaan tilannetta silmä kovana. Hän tunsi myös viereensä sidotun Kain Nesge-siksen liikehtivän rauhattomasti kahleissaan.
Nyt kannelle ilmestyi kaksi haltiasoturia lisää, jotka huusivat Jo-hanneksen nähtyään jotakin laivan ruumaan, josta hetken kuluttua kan-nelle harppoi vangittua Henokia raahaava haltiakuningas sekä kardinaali Vidaar. Haltiakunigas paiskasi vieläkin kultaisessa sotisovassa kimalte-levan Henokin lähimmille sotureilleen ja riensi itse maahan painetun Johanneksen eteen. Haltiakuningas polvistui ja tarttui Johannesta hiuk-sista, kääntääkseen tämän katseen kohti omaansa, mutta kavahti pelästy-en ja otteensa irrottaen, lähes välittömästi askeleen taemmas. Haltiasotu-rien aloillaan pitämä tuittukatseinen Johannes ei sen sijaan liikahtanut-kaan, vaan pysyi aavemaisen rauhallisena paikallaan.
Haltiakuningas riensi kultahaarniskaisen Henokin luokse silmin-nähden kiukkuisena, jakaen käskyjä sotureilleen. Kendorian kirosi mie-lessään ujeltavaa tuulta, jonka pauhulta hän ei kuullut mastolle asti sa-naakaan.
Seuraavaksi vihasta tärisevä haltiakuningas paiskasi Henokin haarniska kolisten päistikkaa selälleen Johanneksen viereen ja veti esiin miekkaansa. Pitkän miekan terä näytti hohtavan aavemaisesti kuninkaan vetäessä sen hitaasti ulos huotrastaan. Kendorian oli hetken varma, että julma haltioiden kuningas Solomon surmaisi sillä Asgarheimin historian nuorimman kuninkaan, mutta yllättäen hän sanoikin jotakin kylmästi Johannekselle ja heitti aseen tälle, joka nyt vapautettiin kahden hal-tiasoturin toimesta kahleistaan.
Tuuli tuntui yltävän ja se liehutti Johanneksen tummaa tukkaa villisti, kun hän nousi jaloilleen ja tarttui hänelle heitettyyn miekkaan. Haltiakuningas ja kardinaali perääntyivät haltiasoturien muodostaman muurin taakse ja jäivät katselemaan, kuinka yläruumiiltaan paljas Jo-hannes asteli kuin pyöveli lähemmäs maassa kyyhöttävää aseetonta He-nokia. Kendorianista näytti kuin aika olisi hidastunut, kun Johannes nosti miekan korkealle päänsä yläpuolelle, kuin valmistautuakseen kat-kaisemaan kultaiselta ja hiljaa itkevältä uhriltaan pään. Teräs välkähti, kun Johannes heilautti kättään laajassa kaaressa ja sinkautti aseen kädes-tään yli laidan, huutaen niin kuuluvasti, että Kendorian saattoi tuulen pauhulta erottaa sanat;
”Armo on puhunut!”
Haltiakuningas näytti perin pohjin säikähtäneeltä, harppoessaan soturiensa välistä kohti kauhistunutta Henokia ja huusi lähes yhtä lujaa;
”Ei sitten, hengestään hän pääsee joka tapauksessa!” Sen sanottu-aan Solomon tarrasi kaksin käsin kiiltävän haarniskan niskasuojukseen ja repi kömpelösti sätkivän Henokin vasten laivan reunaa. Tuulen tyyn-tyessä äkisti lähes täysin, rintapanssaria koristava Silmä kimmelsi kirk-kaana keltaisessa lyhtyjen valossa. Nuoren kuninkaan katse näytti hä-tääntyneeltä ja itkuiselta, Gabriel Solomonin työntäessä hänet armotto-masti yli laidan. Kuului kova molskahdus ja vaimeaa pulputusta paina-van sotisovan vetäessä omistajansa ikuiseen hautaansa.
Kendorian tunsi lihastensa jännittyvän, kun Johannesta alettiin usean haltiasoturin toimesta tempoa kohti samaa mastoa, johon hänetkin oli sidottu. Yllättävää kyllä, mutta Johanneksen ilme näytti täysin sees-teiseltä, kun hänet painettiin Kendorianin ja Kainin väliin ja kahlehdit-tiin niin ikään paksuilla rautakettingeillä kiinni mastoon.
”Johannes Nimdoroso, ihmisen poika. Sinun kohtalosi on sinetöi-ty.” Haltiakuningas huikkasi kylmäkiskoisesti kauempaa, poistuessaan paikalta kardinaali Vidaar vanavedessään. Kendorian näki silmäkulmas-taan, kuinka Johanneksen kasvoille levisi rauhallinen hymy. Hän ei osannut tilanteessa muuta, kuin pudistella ihmeissään päätään tuolle täysin vieraalle pojalle, jonka oli vielä hetki sitten tuntenut Johannekse-na.
”Taivaille jälleen kiitos! Olet vieläkin elossa, sinä sitkeä sonni.” Kendorian tervehti ystäväänsä kettinkien puristuksista.
”Enemmän kuin koskaan ystäväiseni. Et arvaakaan kuinka olen ikävöinyt sinua, törkyturpaisinta toveriani.” Johannes supatti vas-taukseksi huomattava pilke silmäkulmassaan. Tarkastellessaan ystävään-sä tarkemmin, Kendorian huomasi hämmennyksekseen Johanneksen todella näyttävän siltä, kuin olisi elämänsä kunnossa. Kendorian nielaisi kuuluvasti. Hänen olisi kuitenkin kerrottava ikävät uutiset ystävälleen ennemmin tai myöhemmin, ja kokemuksesta hän tiesi, että mitä en-nemmin, sen parempi. Niinpä Kendorian rykäisi ja pakotti itsensä pu-humaan, niellen rintaansa raastavaa palaa kurkussaan;
”Haltiat pettivät kaikki, eivätkä Asgarheimilaiset edes tiedä sitä. Myös Gerrosh on mukana.” Hän aloitti värisevällä äänellä ja käänsi katseensa pois ystävästään, sillä ei kestänyt katsoa Johanneksen mahdol-lista reaktiota uutisiin. ”He tappoivat koko kaartin, myös isäsi.” Kendo-rian sai lopulta sanotuksi.
”Sillä ei ole enää merkitystä. Maailma ei ole sitä miltä näyttää.” Johannes vastasi hiljaisuuteen. Kendorian käänsi katseen hämmentynee-nä takaisin Johannekseen, mutta ei saanut tämän eleistä irti mitään. Jo-hannes vain tuijotti kivikasvoisena suoraan eteensä.
”Myös Sofia on kuollut, en tainnut ikinä keretä kertomaan sitä sinulle, muistaakseni sinäkin tunsit hänet. Olen pahoillani.” Johannes sanoi äkisti, kuin porautuen kiven kovalla katseellaan suoraan Kendo-rianin silmien läpi. ”Eikä minullakaan ole täällä enää kuin yksi tehtävä täytettävänä, viimeinen valinta tehtävänä.”
Kendorian tunsi silmiensä kostuvan ystävänsä sanoille, itkua oli lähes mahdoton pidättää. Vartioon jätetty haltia murahti heille kuitenkin vihaisesti vaikenemisen merkiksi, ennen kuin itkunsekainen Kendorian keksi kerrassaan mitään vastaukseksi. Niinpä hän käänsi katseensa suo-raan eteenpäin ja pakotti ilmeensä peruslukemille. Hänen sisällään sen sijaan myrskysi. Elämältä hävisi tarkoitus.
Pian vankeja saapui vartioimaan ainakin kymmenkunta haltiaa lisää, eikä Kendorian uskaltanut tästäkään syystä sanoa enää sanaakaan. Vaikka ei hän olisi surultaan varmasti pystynytkään, eikä oikeastaan edes tiennyt mitä olisi vierellään hyisestä ilmasta ja kammottavista uuti-sista huolimatta, täysin rauhallisesti hengittävälle puolialastomalle mie-helle sanonut. Myös Kain Nesgesis pysyi hiljaa kahleissaan, mutta Ken-dorian veikkasi heikkokuntoisen Kainin todennäköisesti menettäneen tajuntansa jo kauan sitten.
Kului hetki, jos toinenkin, kunnes aamun ensimmäinen harmaa valonhäivä pilkotti taivaanrannasta, paljastaen kaukana horisontissa siintävän Asgarheimin rannikon. Tuuli oli tyyntynyt kuiskaukseksi ja oli lähes täysin hiljaista. Vihdoin Johannes puhui.
”Aikani on kohta täysi ystäväni. Taisteletko vielä viimeisen taiste-lun rinnallani?”
”Tiedät, että olet kuin veli minulle, enhän ikinä ole rinnaltasi pois-tunutkaan. Kohtalomme ovat sinetöidyt yhteen.” Kendorian vastasi on-tolla äänellä, kyyneleen kirvotessa vastustamattomasti hänen silmäkul-mastaan.

Luku 11: Kohtalon kutsu

Gerrosh Saigon saapasteli pitkin askelin Valhallahden satamakaupungin veren tahrimaa päätietä kohti pienen linnoituskaupungin keskustaa. Hän oli hyökännyt Midgarian pohjoisimman kaupungin kimppuun täydellä voimalla ja vallannut sen lähes vastarinnatta. Ilman johtajaa jääneet Midgarian asevoimat olivat hylänneet laivastonsa satamaan ja luikkineet päätä pahkaa karkuun, nähtyään Asgarheimin laivaston ajaneen heitä takaa. Kaupunki oli jäänyt vaille suojelusta. Saigon oli käskenyt arma-dan rantauduttua jopa päästää sotaan mukaan otetut orjat rellestämään vapaasti puolustuskyvyttömään kaupunkiin. Hän oli itse hädin tuskin ehtinyt astua maihin laivastaan, kun hänelle oli jo tultu ilmoittamaan, että kaupunki oli vallattu.
Kuolevien ja paraikaa raiskattavien kaupunkilaisten äänet kaikui-vat vihlovina huutoina tuimakatseisen komentajan korvissa, hänen jat-kaessa määrätietoisesti eteenpäin. Hän ei välittänyt. Hän oli tehnyt itse haltiasotien aikaan nuorempana samoin. Jopa seurannut sivusta, kun yksi hänen äpäröistään oli kasvanut mieheksi, ja kuinka tämä oltiin kas-vatettu nöyräksi Silmän palvelijaksi. Ajatuskin tuosta nöyristelevästä, aikuiseksi kasvaneesta miehen irvikuvasta, joka ei selvästikään kuulunut tähän kovaan maailmaan kuvotti häntä. Onneksi poika oli sentään ollut hyödyksi Silmälle, suuremmalle tarkoitukselle. Kuin kohtalon ivasta hän oli niin ikään seurannut sivusta, kun hänen aikoinaan häpäisemänsä nainen, ja samaisen äpärän äiti oli luovutettu vaimoksi hänen luutnantil-leen. Luutnantilleen hän ei kuitenkaan ollut ikinä tohtinut kertoa totuut-ta. Will oli ollut hyvä palvelija ja juoksupoika. Vain hivenen liian tun-teellinen.
Sitä paitsi sodan himot olivat luonnollisuutta parhaimmillaan ja sota on julmaa, Gerrosh toisti itselleen, astellessaan selkäsuorana eteen päin. Myös veljestön antamat ohjeet olivat olleet selvät. Saigon antaisi miestensä ryöstellä, tappaa ja raiskata kaupungissa koko armadan voi-malla kokonaisen päivän, ennen kuin jatkaisi armeijoineen eteenpäin kohti Midgarian pääkaupunkia Laurentiusta ja valtaisi maan Silmän alaisuuteen. Midgaria oli lyötävä maahan lopullisesti, jotta he ymmärtäi-sivät kuunnella järjen ja järjestyksen kaunista ääntä, ja alistuisivat itse-ään suuremman totuuden ja voiman alaisuuteen. Ferucilin ja tämän aina valvovan Silmän. Järjestys kaaoksesta.
Gerrosh Saigon oli ylpeä saamastaan valtavasta vastuusta ja van-noi mielessään Silmälle, että täyttäisi sen täydellisesti, ennen kuin luo-vuttaisi kättensä jäljen herralleen. Hän tiesi, että myös Valanvaalija Nes-gesis tulisi kiittämään häntä vuolaasti ja näki jo silmiensä edessä rik-kaudet ja vallan, jotka hänelle suotaisiin, kun kaikki olisi vihdoin ohi.

Aamun harmaus oli jo sysännyt yön pimeyden syrjään täydellisesti, valaisten seesteisesti talvisen ja lumesta valkean maiseman. Elise oli kuitenkin rättiväsynyt ja hänen ruumistaan kolotti kivuliaasti pitkän ratsastuksen jäljiltä. Mutta Elisen väsymys ei voinut olla mitään verrat-tuna hänen ratsunsa, kylmästä värisevän mustan orin, Myrskyn väsy-mykseen. Viileässä ilmassa höyryävä ori pärski kovaäänisesti ja hoippui pää nuokuksissa eteenpäin, Elisen taluttaessa sitä sen suitsista. Elise oli noussut hevosen selästä jo joitakin maileja sitten huomattuaan, ettei se välttämättä jaksaisi viedä häntä aivan Syntivuorten portille asti. Mahta-vat syntivuoret kuitenkin kohosivat jo heidän edessään uhkaavina, pak-sun usvan leijaillessa hennon lumivaipan peittämän, vuoria edeltävän aavan tasangon yllä.
Elisen jalat olivat jo märästä ja kylmyydestä turrat, hänen jatkaes-sa epätoivoista kulkuaan kapealla polulla, nilkkoihin asti ulottuvassa hangessa kohti Syntivuorten kolkkoa porttia. Myrsky nuokahteli pahaen-teisesti hänen vieressään. Elise vilkaisi väsynyttä oria ja teki päätöksen, se ei jaksaisi enää askeltakaan. Hän pälyili nopeasti ympärilleen ja näki vähän matkan päässä polusta pienen jäisen lammen. Elise ohjasti Myrs-kyn sen äärelle ja potki kantapäällään ohuen jääpeitteen rikki.
”Olen pahoillani, nyt olet omillasi. Kiitos.” Elise sanoi ratsulleen ja taputti sitä hellästi kaulaan. Myrsky heilautti väsyneesti turpaansa, ennen kuin kumartui varovaisesti juomaan ja Elise tiesi, että se ymmär-si.
Vilusta värisevä Elise jatkoi matkaansa nyt yksin tuulen ujeltaessa hänen korvissaan. lähestyessään syntivuorten korkeaa porttia hän tunsi luita vihlovia ja koko kehoa puistattavia vilun väreitä, ja veti viittaansa tiukemmin ylleen. Portin vieressä sijaitsevasta portinvartijoiden mökistä kajasti hentoa valoa ja savupiippu tuprutteli ilmoille ohutta, harmaata savua. Mökki näytti lämpöiseltä ja karuudestaan huolimatta houkuttele-valta usvaisessa ja kylmässä ympäristössään. Elise pysähtyi mökin ovel-le ja veti syvään henkeä. Hänen oli päästävä muurin toiselle puolen, eikä Elise ollut keksinyt muuta keinoa kuin tämän. Oli aika käydä kaup-paa kovalla hinnalla. Hän koputti oveen.
Ovi avautui naristen ja Elise tunsi kasvoillaan lämmön, joka mö-kin sisällä hohkasi. Ovensuussa seisoi nyt harteikas, paksuun turkikseen pukeutunut mies, joka tuijotti kysyvästi Eliseä silmiin. Mies naputteli sormillaan lanteillaan riippuvan miekan kahvaa.
”Arvon lady on kaukana kotoa.” Mies töksäytti lipevästi.
”Minun on päästävä sisään vuorille.” Elise vastasi kylmäkiskoises-ti, yrittäen olla paljastamatta inhoa, jota tunsi miestä kohtaan.
”Sangen erikoinen pyyntö. Saanko tiedustella miksi? ”
”Minulla on siihen syyni,” Elise virkkoi. ”Enkä valitettavasti voi sitä teille paljastaa. Pyydän vain päästä sisään vuorille.”
”Kai arvon lady tietää, että tuosta portista pääsee vain yhteen suuntaan?” Mies kysyi julma virnistys kasvoillaan.
”Tiedän. Minä pyydän, maksan teille hyvin.”
”Ajattelitte siis lahjoa syntivuorten portinvartijat, päästäksenne paikkaan, jonne kukaan elävä teitä ennen ei ole omasta tahdostaan men-nyt ja josta yksikään elävä olento ei ole selvinnyt elossa ulos?” Mies jatkoi kyselyään kulmakarvat koholla.
”Niin ajattelin.” Elise sihahti aistien, että miehen kärsivällisyys alkoi loppua.
”Tiedoksesi, kullalla meitä ei voi lahjoa, meille maksetaan työs-tämme hyvin. Mutta huomautan, että meitä on tässä mökissä kuusi miestä, jotka näkevät naisen ehkä kerran vuodessa. Ymmärtänet, että olet saattanut itsesi melkoiseen, hmm, himolliseen vaaraan.” Mies nau-rahti lipaisten huuliaan näyttävästi kielellään.
”En tarjoakaan teille kultaa. Vaan itseni ja ratsuni.” Elise sanoi nyt kovalla ja itsevarmalla äänellä. ”Tyydyttäkää miestenne kanssa tarpeen-ne minuun ja kun olette valmiit, viekää minut portille niin kutsun ratsuni luokseni. Vakuutan, että se on vahva ja koulutettu sotahevonen. Saatte pitää sen, kunhan päästätte minut noista porteista sisään.” Elise sanoi hampaitaan kiristellen ja tunsi, kuinka kyynelet kirposivat jo silmiin. Mies tarkasteli Eliseä päästä varpaisiin himokas katse silmillään ja irstas irvistys kasvoillaan. Mies selvästi epäili jotakin, mutta Elise tiesi, ettei tämä voisi vastustaa kiusausta.
”Hyvä on, mutta jos petät meidät, eikä ratsuasi kuulu, pidän sinut täällä vaimonani ja nussin sinua, joka ikinen päivä niin kauan kuin hen-ki sinussa pihisee. Muista se.” Mies virkkoi, kuin unelmoiden jo sairaas-ta fantasiastaan. Sitten mies tarttui Eliseä tiukasti niskasta ja veti hänet lähemmäs, nuolaisten karhealla kielellään Elisen kylmää poskea. Elise oli antaa ylen haistaessaan miehen lämpimän ja lemuavan hengityksen. Mies tempaisi Elisen kaksin käsin sisään mökkiin, niin että Elise kaatui rähmälleen lattialle. Syvemmältä mökistä kantautui askelten kopinaa, muiden portinvartijoiden rientäessä osingoille hänen lihastaan. Elise sulki silmänsä, tuntiessaan vahvojen käsivarsien otteen selässään. Ne repivät väkivaltaisesti häneltä jo vaatteita yltä. Vaikka Elise oli kokenut saman kauhun jo kerran elämässään, hän ei voinut enää pidättää itkuaan, vaan purskahti kyyneliin vieraan miehen työntyessä hänen sisäänsä.

Asgarheimin valtakunnan eteläisimmän kaupungin, Taligenin satamassa oltiin herätty hiljaiseen hälytykseen. Satamaan jätetyistä, vain kuudesta-kymmenestä miehestä koostuva vartioryhmä asettui parhaillaan asemiin-sa kaupungin kivisille muureille. Aamun harmaus oli valjetessaan pal-jastanut yksinäisen aluksen, joka nyt seisoi ankkuroituna juuri ja juuri tykkien kantomatkan ulottumattomissa merellä. Vaikka alus oli suhteel-lisen kaukana, vartioiden komentaja Hesus Uldan erotti kaukoputkellaan laivan lippuihin maalatut tunnukset. Haltioiden käpy, tulisen ringin ym-päröimänä.
Hesus rapsutti mietteissään pitkäksi päässyttä parransänkeään tuijotellessaan tuota yksinäistä, hiljalleen vaimeassa aallokossa keinuvaa sota-alusta, joka ei ollut liikahtanutkaan sen jälkeen, kun oli jo tunteja sitten varhain aamulla paikalleen tupsahtanut. Kapteeni Hesus Uldan oli jo kuusissakymmenissään ja oli hiljaa mielessään ollut kiitollinen, että oli saanut jäädä sotaan lähdön sijasta vartioimaan leppoisan Taligenin kaupungin satamaa. Hän ei ikimaailmassa ollut uskonut, että sellaista armadaa, joka Taligenista oli pari päivää sitten lähtenyt, pystyisi lyö-mään mikään maallinen voima. Niinpä hän oli ottanut tehtävänsä vas-taan ilomielin ilman pelkoa, että joutuisi näin lähellä eläkepäiviään enää tositarkoituksessa miekkaansa tarttumaan.
Nyt vanhan Hesuksen niskavillat olivat kuitenkin nousseet pys-tyyn. Hänelle oli Silmän taholta kerrottu, että haltiat olisivat olleet hei-dän liittolaisiaan tässä sodassa, mutta eihän haltioilla voinut olla mitään asiaa Asgarheimiin sentään rantautua. Hesus kiristeli hampaitaan pälyil-lessään laivaa kaukoputkellaan yhä uudelleen muurin harjalta. Siellä se seisoi. Pahaenteisesti paikallaan, aivan kuin se olisi odottanut jotakin. Mutta mitä? Hesus antoi luutnantilleen varmuuden vuoksi käskyn käs-keä miehiään ladata tykit ja valmistautua puolustamaan Taligenia vii-meiseen mieheen. Luutnantti katsoi kapteenia oudoksuen, mutta toteutti käskyn. Hesus tiesi, etteivät hänen kokemattomat miehensä ja luutnantti osanneet pelätä vain yksittäistä alusta, jonka vieläpä piti kuulua Asgar-heimin liittolaisiin. Mutta urallaan lähes kaiken nähnyt Hesus tiesi, että sodissa oltiin petetty liittolaisia ennenkin. Ja nyt kaikki vaikutti vieläpä perin epäilyttävältä. Haltioiden alus ei ollut nostanut mastoonsa valkois-ta rauhan lippua, merkiksi halustaan rantautua satamaan rauhanomaises-ti, vaan ainoastaan ankkuroinut itsensä hyvän matkan päähän satamasta, kuin päivystämään.
Hesus antoi seuraavan käskyn. Pian ilmassa kaikui jyrähtävä ääni, kun yksi muurin tykeistä laukaistiin antamaan varoituslaukaus, paikal-laan kelluvaa haltia-alusta kohti. Kuula lensi pitkässä kaaressa kohti alusta, mutta molskahti tarkoituksellisesti mereen satojen jalkojen pääs-sä maalistaan. Hesus odotti henkeään pidätellen miten epämääräinen alus reagoisi, mutta mitään ei tapahtunut. Kävyllä koristettu lippu jatkoi uhkaavasti liehumistaan, paikallaan seisovan sota-aluksen mastossa. Hesus kirosi hiljaa ja vilkaisi vieressään seisovaa luutnanttiaan. Nyt tämänkin ilme oli kalpean huolestunut.
Hesus nosti kaukoputkensa jälleen silmälleen ja haravoi nyt kat-seellaan merta koko sen leveydeltä. Kylmä talvinen tuuli nipisti hänen korviaan, ja Hesusta alkoi jo toden teolla ottamaan päähän epätietoinen tilanne. Hän pysäytti katseensa ärtyneenä länteen ja oli näkevinään jota-kin. Mutta se ei voinut olla todellista. Hesus laski putken hetkeksi alas ja hieraisi silmiään. Hän tuijotti nyt silmäkovana läntiseen horisonttiin, josta alkoi työntymään esiin mastoja. Kymmeniä mastoja. Komentaja nielaisi kuuluvasti erottaessaan mastoissa liehuvien lippujen tunnukset. Lisää kävyn koristamia tulirinkejä.
Lännestä saapuvat alukset lähestyivät Taligenia nopeasti ja nyt ne saattoivat erottaa jo paljaalla silmällä. Tämä ei voi olla totta, kapteeni Hesus Uldan manasi, ojentaessaan sydän jyskyttäen kaukoputken luut-nantilleen, jonka suu oli loksahtanut ammolleen kauhusta. Lännestä purjehtineet alukset muodostivat nyt suojaisaa kiilaa sille yksittäiselle laivalle, joka oli seissyt paikallaan aamusta lähtien. Tätä se oli selvästi odottanut. Kun taistelumuodostelma oli valmis, haltioiden alukset syök-sähtivät kohti Taligenia. Niiden vauhti kiihtyi nopeasti, niiden halkoessa kylmää merta täysin purjein.
”Tulta, tulta, tulta, tulta!” Hesus karjui kurkku suorana nojatessaan kaksin käsin muurin reunaan. Tykit jyrähtelivät hänen molemmilla puo-lillaan voimakkaasti, mutta Hesus tiesi, ettei hän ehtisi upottaa haltioi-den laivastosta kuin ehkä laivan tai kaksi, ennen kuin ne saavuttaisivat jo kaupungin muurit. Aluksia oli kymmeniä ja niiden keulatykkien suu-liekit välähtelivät nopeassa tahdissa, niiden vastatessa Taligenista am-muttuun tuleen.
Ammukset jyrähtelivät kovaa kumahtaen kiviseen muuriin, josta rapisi osumien voimasta suuria kivenlohkareita, äänekkäästi molskah-dellen mereen. Hesus tunsi muurin vavahtelevan allaan, mutta tois-taiseksi se kesti. Hän katsahti jälleen vakavana luutnanttiinsa, joka vas-tasi katseeseen vaimealla, alistuvalla nyökkäyksellä. Hesus oli juuri antamassa komentoa antautumisesta, kun muuri tuntui räjähtävän hänen allaan. Ammus oli osunut aivan muurin harjaan komentajan edessä ja sinkautti Hesuksen nyt korkeassa kaaressa ilmaan. Pudotus muurilta oli kymmeniä jalkoja. Hesus sulki silmänsä. Hänen hetkensä oli tullut. Nyt ei tarvinnut enää taistella.

Elise hoippui hakattuna ja raiskattuna, yllään vain vartioiden hänelle nauraen heittämä repaleinen ja koinsyömä turkisviitta, läpi korkeista rautaisista porteista, syntivuoria ympäröivän, paksun muurin sisäpuolel-le. Portti sulkeutui raskaasti kalahtaen hänen takanaan ja vartijoiden ivallinen nauru vaimeni viimein. Elise nieli tuskaista kiukkuaan vaival-loisesti, uhratessaan Myrskylle vielä yhden nopean rukouksen. Toivotta-vasti portinvartijat keksisivät viattomalle eläinparalle muuta käyttöä kuin sen lihan syömisen.
Portin sisäpuolella ilma tuntui entistäkin kylmemmältä ja jäinen viima kuolemaakin viiltävämmältä. Portin edustalla löyhkäsi mädälle lihalle ja sen ympäristö oli sakeanaan rikollisten ja toisinajattelijoiden raadeltuja ruumiita, jotka oltiin sinne teljetty rangaistuksena teoistaan. Oman onnensa nojaan, syntivuorten korkeiden muurien sisäpuolelle. Vuorilta kantautui tuulen mukana vaimeaa susien ulvontaa ja villipeto-jen möykkää. Elise veti repeytynyttä riepua yhä tiukemmin kivuliaan ja kohmeisen kehonsa ympärille. Se ei kuitenkaan kyennyt lämmittämään häntä juuri lainkaan jääkylmässä tuulessa.
”Jakoba! Jakoba!” Elise huusi valkoiseen kylmyyteen hampaat kalisten. Vastausta ei kuulunut, ainoastaan hyytävän tuulen huminaa. Elise toisti sanat, nyt jo hieman hätääntyneemmin. Ei vieläkään mitään.
Elise pakotti kylmästä kangistuneet jalkansa liikkeelle ja riensi sydän jyskyttäen lähimmän ruumiskasan luo. Pakkasesta huolimatta, luotaantyöntävä lemu sai Elisessä aikaan oksennusrefleksin, ja hän lyy-histyi kakomaan tyhjästä vatsastaan nousevia vatsahappoja kalmanval-keaan lumeen. Susien ulvonta kuului yhä uhkaavampana ja lähempänä.
Elise nosti katsettaan ja huokaisi vaimeasti helpotuksen-, kauhun- ja inhonsekaisin tuntein, huomatessaan ettei yksikään kasassa retkottava ruumis näyttänyt Jakobalta. Hän nousi jälleen vapiseville jaloilleen ja lähti kompastellen kohti seuraavaa ruumisröykkiötä, huutaen samalla poikansa nimeä. Ei vieläkään vastausta. Elise kovensi hädissään vauhti-aan, mutta kompastui johonkin pehmeään möykkyyn. Jääkylmä ja kova lumi pisteli kivuliaasti Elisen kasvoja, kun hän kampesi itseään vaival-loisesti takaisin jaloilleen.
”Elise?” Kuului heikko ääni Elisen takaa. ”Oletko se sinä? Kunin-gas Solomonin, maanpäällisen Anuukin kasvattama tytär?” Pehmeä möykky sai kysyttyä vaivalloisesti.
”Olen. Mutta mistä sinä-,” Elise aloitti, kunnes muisti kaukaa lapsuudestaan, hangessa oudossa asennossa retkottavan miehen äänen. Miehen, jonka kasvot olivat nyt painautuneet lumihankeen. ”Bobha-met?” Elise sai lopulta sanotuksi.
”Minä,” Bobhamet vastasi nostaen katseensa kohti Eliseä. Elise kavahti säikähtäen taemmas. Miehen kasvot olivat verestävät ja pahoin arpeutuneet, aivan kuin ne olisivat sulaneet pois. Silmät olivat kuin kuolleet kallomaiseen päähän ja kauttaaltaan valkoiset. ”Älä pelkää rakas lapsi, näin käy, kun elää kaksikymmentäkaksi vuotta huumattuna kuolleen vuohen pään sisällä. Nyt minut on kuitenkin viimein vapautettu Silmän pauloista ja olen alkanut jälleen muistamaan todellisen syntype-räni ja kohtaloni tarkoituksen. Pelkään vain, että on jo liian myöhäistä. Silmä nimittäin yrittää kaikin voiminsa taivuttaa kohtaloamme oman tahtonsa alle. Mutta mihin olet oikein sotkeutunut, kun sinut on tyttökul-ta tänne passitettu?” Bobhamet sanoi houraillen.
”Tulin tänne itse. Etsin esikoispoikaani Jakobaa. Luulen, että hä-net on tuotu tänne.” Elise vastasi nopeasti, päästyään yli ensi järkytyk-sestään ja kumartui kannattelemaan Bobhametin vapisevaa yläruumista.
”Tänne? Mahdotonta, esikoispoikasi on Valanvannoneiden valitul-le, eli nuoremmalle pojallesi osoitettu viimeinen sinetti.” Bobhamet sai köhityksi kuivahkon syljen valuessa hänen suupielillään.
”Niin, olin matkalla kotiin pelastamaan heitä, kun kuulin vartijoi-den puhuvan Jakobasta. Ymmärsin heidän puheestaan, että Jakoba on tuotu tänne, koska on maannut palvelijansa kanssa.” Elise sanoi, tuntien sydämensä hypähtävän inhottavasti. Oliko häntä tarkoituksella johdettu harhaan?
”Sen on täytynyt olla juoni Elise. Minä voitelin hänet rituaalisesti, itse Valanvaalija Nesgesiksen pakottamana.” Bobhamet parahti sylkäis-ten lusikallisen verran verta rinnuksilleen.
”Voitelit rituaalisesti?” Elise kuiskasi kyynelten kirvotessa jälleen hänen silmiinsä.
”Niin, Valanvannoneiden pyhimmällä rituaalilla samana iltana, kun hänet vangittiin.” Bobhamet vastasi, kääntäen vääristyneet kasvonsa kohti kaukaisuutta. Elise ei kyennyt kauhultaan kysymään miten Valan-vannoneiden pyhin voitelurituaali oli tarkalleen suoritettu, mutta oletti että hänen mieleensä heränneet vastenmieliset arvailut osuivat oikeaan. Ajatus Valanvannoneiden suorittamasta voitelusta kauhistutti sekä ku-votti. Hetken he molemmat olivat hiljaa ja vain tuuli kuljetti yhä lähe-nevää petojen ulvontaa heidän nipisteleviin korviinsa.
”Mutta miten? Onko myös Edenissä portti tuonpuoleiseen? Kerro minulle kaikki mitä tiedät.” Elise kysyi viimein värisevällä äänellä.
”On, ja myös Uhrisaarilla. Edenin portin, joka on myös tuonpuo-leisen porteista voimakkain, päälle Valanvannoneet ovat pystyttäneet tulevalle herralleen katedraalin. Pyhätön, jonka todellisen tarkoituksen he ovat kätkeneet massoilta. Jakoba on tällä hetkellä siellä, katedraalin lattian alla heidän pyhimmässä temppelissään, valmiina valittua varten. Työnsimme hänet rituaalin jälkeen ylipapin kanssa portista sisään.” Bobhamet nielaisi, mutta jatkoi armottomasta tärinästään huolimat-ta. ”Kun työni oli tehty, minut teljettiin tänne. Olin käynyt tarpeetto-maksi, enkä ollut suostuvainen enää palvelemaan Silmää. Usko tai älä, mutta kaiken mitä olen Silmälle tehnyt, olen tehnyt pakotettuna ja vas-ten tahtoani. Valanvannoneet ovat pitäneet meitä pyhimyksiä kontrollis-saan jo haltiasodista lähtien, mutta heidän otteensa on alkanut viime aikoina lipsua. Me pyhimykset olemme alkaneet heräämään transsis-tamme, suurempi totuus on alkanut viimein syrjäyttämään fyysisiä keho-jamme. Siksi heillä on niin kiire viedä suuri työnsä jo päätökseen.” Bobhamet käänsi sokean katseensa kohti Eliseä. ”Sen tähden maailma on syöksynyt kaaokseen niin nopeasti ja itsekeskeisyyden riivaamat voimat ovat hiljalleen nousseet valtaan, ja siksi luulen, että Valanvanno-neet hankkiutuvat nyt meistä pyhimyksistä eroon, kun ovat vihdoin pää-semässä tavoitteeseensa.”
”Onko minulla enää mitään mahdollisuuksia pelastaa poikiani?” Elise kysyi itkuaan pidätellen.
”En tiedä. Ennen muinoin portit olivat vapaasti kaikkien käytössä, mutta kun Valanvannoneet alkoivat saamaan Arkananmaissa lisää valtaa, portit tuonpuoleiseen kätkettiin. Ennen muinoin ne olivat kaikille avoi-mia suuremman totuuden, oman sisimmän sekä elämän suunnan näyttä-jiä. Edenin porttia Valanvannoneet ovat valmistelleet erityisen huolelli-sesti viimeistä rituaaliaan varten. Itse asiassa jokainen, koskaan kated-raalissa pidetty toimitus, on ollut kaiken kansan silmien edessä suoritet-tu rituaali, jolla he ovat keränneet lisää voimaa herralleen, jota yrittävät valitussa herättää. Salakavalasti he ovat oikeat päämääränsä verhonneet esittämiseen ja valheisiin.” Bobhamet lateli ilottomasti.
”Jakoba, Johannes, eih. Minun on kuljettava siitä portista.” Elise kuiskasi hiljaa, vaikka ei edes vielä tiennyt, miten pääsisi pois ylipää-tään syntivuorilta, missä vain susien lohduton ulvonta kaikui tuules-sa. ”Mahdatko tietää, mitä portti pitää sisällään? Miten pääsen sinne?”
”Minulla on aavistus,” Bobhamet huokaisi. ”Kestätkö totuuden rakas lapsi? Kerron sinulle kaiken mitä tiedän, sillä toivon, että on vielä mahdollisuus pysäyttää tämä hulluus. Mutta pyydän, että vastineeksi vapautat minut ruumiistani. Olen elänyt siinä aivan liian pitkään.”
Elise nyökkäsi hiljaa vain arvaillen mitä hänen pitäisi tehdä va-pauttaakseen kärsivä Bobhamet ruumiistaan, samalla kun hyiset vilunvä-reet puistattivat kylmästi hänen selkäpiitään.
”Kauan sitten, kun ihmiset vielä arvostivat meitä, alun perin neljää pyhää, me olimme vain ajatuksia, ajatuksia hyveellisistä ominaisuuksis-ta ihmisissä ja henkiä, jotka asuivat jokaisessa elävässä olennossa. Ih-miset tiesivät kutakuinkin maailman totuuden. He ymmärsivät, että ovat yksi, ja että kaikki on heistä itsestään kiinni, mutta kun ahneus ja itse-keskeisyys alkoivat pikkuhiljaa astumaan kuvaan, he alkoivat palvo-maan meitä ja rukoilemaan meiltä suurempia rikkauksia itselleen. He unohtivat, että kaikki on pohjimmiltaan yhtä ja alkoivat kilpailemaan keskenään. Lopulta ahneimmat heistä perustivat järjestön, jonka tavoite oli selvä; Vain vahvimmat ja ovelimmat selviäisivät, jotka lopulta perus-taisivat vanhan maailman tuhkasta uuden, joka palvelisi ainoastaan hei-tä, ja heidän loputonta haluaan hallita ja olla muiden yläpuolella. Maa-ilman, jossa heikoilla ei olisi sijaa. He ottivat merkikseen Silmän, joka symboloi heidän tavoittelemaansa kykyä valvoa jokaista maanpäällistä olentoa, alistaakseen ne orjikseen. Kuten sanottua, he pitävät itseään parempina kuin muut, ja ennen kaikkea älykkäämpinä.” Bobhamet sanoi ja köhäisi jälleen verta rinnuksilleen.
”Mutta tuon jo tiedän, muistathan että te kaikki neljä piditte mi-nusta huolta, kun olin lapsi. Olen ottanut asioista selvää myös isältäni, vaikka hän on nykyisin hyvin erilainen kuin silloin, ennen haltiasotia. Kerro minulle lisää porteista tuonpuoleiseen ja miten ne liittyvät Valan-vannoneiden päämäärään.” Elise hoputti jo hieman hätääntyen.
”Suo anteeksi, jos kuulostan samaa toistavalta, mutta on tärkeää, että ymmärrät kokonaiskuvan. Ihmisten alettua kuvittelemaan, että olemme jotenkin ihmismäisiä, fyysisiä maailman valtiaita, löysimmekin lopulta itsemme aineellisissa ruumiissa maan päältä. Ja nousimme tähän maailmaan tuonpuoleisen portista Edenistä, portista, joka sijaitsee maa-ilman keskellä. Portista, joka toimii viimeisenä siltana tämän maailman ja suuremman totuuden välillä. Noihin aikoihin myös Valanvannoneet saivat alkunsa. Askel askeleelta heidän veljestönsä kasvoi ja levittäytyi maan joka kolkkaan, ja silloin alkoi myös massojen aivopesu, totuuden vääristely ja porttien kätkeminen. Kärsivällisesti he manipuloivat meitä neljää pyhäksi kutsumaansa esirippujensa takaa, muokaten ihmisten ja haltioiden käsityksiä meistä yhä vihamielisemmiksi ja pelottavimmiksi. Onnistuimme kuitenkin säilymään olevaisina haltioiden keskuudessa, jotka kaikesta huolimatta olivat suopeita meitä kohtaan ja piilottivat meidät muulta maailmalta. Pian he sallivat jopa Anuukin nousta kunin-kaakseen, silloin hän toki oli vielä varsin eri mies kuin nykyään. Nyt ehkä ymmärrät paremmin myös haltiasotiin johtaneita syitä. Nykyisin, vaikka ihmiset ovatkin menettäneet henkiset voimansa ahneutensa ja harhaanjohtamisen myötä, Valanvannoneiden ylin porras on hyvinkin tietoinen maailman luonteesta. He ovat vain itse valinneet henkisen hyvinvoinnin sijasta materiaalisen nautinnon. Veljeskunta pitää totuuden tietenkin visusti omana tietonaan ja varjelee salaisuuttaan, voidakseen manipuloida muun maailman pomppimaan oman tahtonsa mukaan, sillä niin kuin varmasti tiedät tämänkin; maailma on se, mitä me uskomme sen olevan. Mutta joka tapauksessa, meidät pyhimykset siis luotiin maan päälle ihmisten yhteisellä tietoisella uskomuksella olemassaolostamme.”
”Anteeksi, mutta en vieläkään käsitä miten tämä kaikki liittyy minuun tai haluuni pelastaa poikani. Ja anteeksi jos hoputan, mutta tuos-ta ulvonnasta päätellen meiltä on loppumassa aika.” Elise intti itkun sekaisella äänellä.
”Meillä on varmasti juuri sopivasti aikaa lapsikulta, muista mitä juuri äsken sanoin; Me luomme fyysisen maailman ympärillämme, eikä meitä tällä hetkellä ole tässä kuin minä ja sinä.” Bobhamet sanoi, pakot-taen kärsivän ja vääristyneen naamansa jonkinmoiseen hymyntapai-seen. ”Noniin eli, kun olimme aineellistuneet maailmaan ja lopulta pii-louduttuamme Alfenoiriin, Valanvannoneet esittelivät meidät ihmisille julmina hallitsijaolentoina, jotka vaativat jotakin vastineeksi armollisuu-destaan ihmisiä kohtaan. Mikä on oikeastaan varsin ironista, sillä ihmi-set itse todellisuudessa loivat meidät. Ja mikä vieläkin ironisempaa, kun alkuperäiset Maailman- tai oikeammin toisenpuolen pyhimykset, olivat vielä olemassa ainoastaan tietoisuutena ja viisautena ihmisten mielissä, me edustimme seuraavia asioita; Pandhordin edusti tahdonvoimaa, hen-kistä kasvua ja tulta, Anuuk viisautta ja tietoutta maailman luomisesta sekä maailman tuulia ja taivasta, Morphadook taitoa valita hyvän ja pahan-, totuuden ja valheen väliltä sekä maailman merta ja sen tyrskyjä. Hän oli meidän unemme, jokaisen oma sisäinen suunnannäyttäjä. Ja minä Bobhamet edustin rakkautta, tasapainoa sekä aineellista maata, joka pilkistää esiin ajatuksien ja merien pyörteistä.
Varhaiset Valanvannoneet kuitenkin kääntelivät ja vääntelivät to-tuutta ja saivat ihmiset uskomaan, että Pandhordin olisi sodan pyhimys, Anuuk pahojen haltioiden ilkeä hallitsija, Morphadook ihmisten kado-tusta haluava viettelijä, ja että minä olisin jonkinlainen sairas irstailun perikuva. Näin he saivat aikaan uskomuksen, että maailma on mikä on, ja että ihmisten huonoksi kääntyneelle elämänlaadulle oli syy; Neljä pahaa Maailmanpyhimystä ja heidän riivaavat demoninsa maailman-laidalla sekä pyhimysten alaisuudessa toimivat viekkaat ja ilkeät, maa-ilmanvaltaa tavoittelevat haltiat. Ihmisille uskoteltiin edelleen, että mei-dät täytyy lahjoa uhrauksilla ja sodilla pois maailmasta, jotta autuas ykseys, jota Midgariassa kutsutaan nimellä autuuden valo, voisi toteutua heidän herransa, Ferucilin muodossa maan päällä. Ensin pelistä pelat-tiin pois Morphadook ja Anuuk. Haltiasotien jälkeen ihmisille kerrottiin, että nyt julma haltioiden kuningas Anuuk on vihdoin kukistettu, eikä haltioita enää tarvitsisi koskaan totella. Sotia seuranneen massiivisen veriuhrauksen jälkeen taas sanottiin, että Morphadook on vihdoin saanut ihmisten sieluja tarpeeksi omakseen, ja että ihmiset olisivat nyt vihdoin turvassa pappiensa ja saarnaajiensa alaisuudessa. Morphadookin maan-päällisen ruumiin he silpoivat kolmeen osaan ja muurasivat osat kol-meen patsaaseen, joita pystytettiin yksi Midgariaan, yksi Asgarheimin yksinäiseen notkoon ja yksi haltioiden maille, Helvetiaan. Anuuk taas vannoi uskollisuuttaan Silmälle, pettäen hallitsemansa haltiat sekä luo-vutti sinut, erityisen voimallisena pidetyn haltian Valanvannoneille mak-suksi, joten he säästivät hänet palvelijanaan. Toivon, että hän todella on tehnyt sen siksi, että ajattelee vielä maailman parasta, vaikka en enää siihen täysin usko. Ja nyt lopuksi on tullut minun ja Pandhordinin vuo-ro. Silmä on viimein saanut niin väkevän otteen maailmasta, ja valittu ja hänen sinettinsä ovat valmiita viimeiseen rituaaliin, joten Valanvanno-neet ilmeisesti katsovat, ettei meitäkään enää tarvita ihmisten pelotte-luun. Siksi minä virun nyt täällä, mutta Pandhordinin olinpaikasta en tiedä. Uskoisin että hänestäkin ollaan hankkiutumassa eroon, ellei olla jo hankkiuduttu.” Bobhamet piti yskänsekaisen tauon, kunnes jatkoi taas henki rohisten;
”Nyt käynnissä olevalla sodalla he pyrkivät tuhoamaan ihmisistä viimeisimmätkin inhimillisyyden rippeet, kukistamaan heidän kunin-kaansa, jotka saattaisivat uhmata Silmän valtaa sekä tuhoamaan heidän uskonsa ymmärtäväiseen ja rakastavaan kanssakäyntiin toinen toistensa kanssa. Nyt kuitenkin takaisin Feruciliin, heidän uuden maailmansa herraan. Ferucil on oikeasti silkka ajatus luomisen voimasta, täydellises-tä vallasta muihin nähden. Ferucil on Valanvannoneiden luomus, jonka he haluavat manifestoida ihmisten uskomusten kautta maan päälle. Ai-van kuten he ovat luoneet illuusion maailmanlaidoilla odottavista pe-doista, jotka tässä pelon ilmapiirissä ovat alkaneet tulla aineellisiksi olennoiksi, kun tarpeeksi monet heikkomieliset ovat alkaneet uskoa niihin. Ferucil on juonikas ansa, joka on aikojen saatossa vaivihkaa taottu ihmisten alitajuntaan uskomuksena, että he tarvitsevat itselleen kaitsijan, ultimaattisen herran, voidakseen elää rauhassa ja onnellisina. Jos Valanvannoneet onnistuvat manifestoimaan Ferucilin maan päälle, tulee se olemaan lopullinen loppu vapaalle tahdolle.”
Nyt susien ulvonta kuului jo korviahuumaavan kovana, mutta Bobhamet ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan jatkoi samaan rauhalliseen tahtiin yskien välillä tuskaisesti. ”Valanvannoneilla on suunnitelmassaan kuitenkin muutama heikkous; Maailmanpyhimyksiä ei voi tappaa, koska olemme pohjimmiltamme vain ajatuksia, siksi minutkin on vain teljetty tänne. Ja vaikka oikeastaan kaikki ihmiset luulevat, että olemme pahoja demonimaisia jumalolentoja, kykenemme vielä kertomaan niille yksi-löille totuuden, jotka uskovat maailmassa olevan jotakin hyvää. Sillä se alkuperäinen, autuaan, rakkauden täyttämän maailman kuva, elää kai-kesta huolimatta vielä syvällä sisimmässämme. Kykenemme näyttämään tai kertomaan sen vielä oikeudenmukaisille sieluille. Toisekseen; Valan-vannoneet yliarvioivat itsensä ja olettavat, että kaikki heidän vaikutuk-silleen alaiset olisivat omaksuneet heidän syöttämänsä valheellisen to-tuuden maailmasta. Sinua ja poikiasi myöten. Oletan kuitenkin, että sinä olet sisimmässäsi puhdas, ja että olet varmasti jollakin tapaa valanut osittain tietämääsi oikeaa totuutta myös poikiisi, vaikka sinut onkin Va-lanvaalijan ja Maailmanpyhimyksen verellä kaksikymmentäkaksi vuotta sitten kirottu.”
”Mutta portit, mitä niistä? Miksi ne vaikuttavat olevan niin kes-keisessä roolissa ja miksi Valanvannoneet ovat kätkeneet ne?” Elise kysyi nopeasti.
”Katsos, portit tuonpuoleiseen ovat kuin ikkunoita sisimpäämme-” Bobhamet aloitti ja kompuroi istumaan nyt omin voimin, mutta Elise keskeytti hänet, ennen kuin Bobhamet ehti jatkaa;
”Johannes sai kasteen haltiaksi, joten hän on siis kulkenut portista Helvetiassa ja nähnyt rituaaliringin, niin kuin kaikki haltiat. Ja ainakin Helvetiassa sijaitseva portti tuonpuoleiseen on todellakin ikkuna sisim-päämme, jossa me haltiat saamme kuulla totuuden maailmasta. Joten jos Johannes on kuullut totuuden maailmasta rituaaliringiltä, niin mitä ihmettä Valanvannoneet sitten ylipäätään ajavat takaa porteilla tuonpuo-leiseen ja viimeisellä sinetillä? Johanneksenhan pitäisi olla heille arvo-ton, jos hän kerran tietää totuuden? Olen vieläpä kaiken kukkuraksi uhrannut suuren osan voimistani, juottaakseni pojilleni itsestäni rutista-maa elämänlankeemusta.” Elise puhua papatti sydän kylmästä ja huoles-ta pamppaillen. Bobhamet nosti vaivalloisesti kättään ja vastasi;
”Valitettavasti perimmäinen totuus on aina katsojan silmissä. Siksi he ovat pyrkineet muokkaamaan Johanneksen maanpäällisiä kokemuksia niin paljon kuin suinkin ja herättämään ylpeyttä, paremmuuden tunnetta, katkeruutta ja vihaa hänen sisällään. Ja viimeisen sinetin on määrä olla valitun viimeinen valinta. Valinta, jonka hän tekee vapaasta tahdostaan ja jolla hän on herättävä Valanvannoneiden herran itsessään. Eikä veljes-tö todella ole tehnyt tuosta valinnasta helppoa.” Bobhamet sylkäisi jäl-leen verta rinnuksilleen, joka jähmettyi paakkuiseksi tahraksi hyytävässä tuulessa. ”Ja ihmettelet varmaankin, mikä on syy, miksi he ovat valin-neet juuri Johanneksen valitukseen?”
”Niin, miksi?” Elise kysyi hampaat kolisten, huomaten jo vapise-vansa kauttaaltaan. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen kyl-mään tyhjyyden tunteeseen, jota hän tunsi sisällään.
”Siihen on nimittäin syy, miksi me pyhimykset kasvatimme si-nut.” Bobhamet kuiskasi tuuleen. ”Sinulla ei ole haltiaäitiä.”
”Tietenkin on, hän vain kuoli synnyttäessään minua.” Elise vasta-si, jälleen yhden kyyneleen jäätyessä hänen kohmeiseen silmäkulmaan-sa.
”Ei,” Bobhamet tiukkasi heiveröisellä äänellään ykskantaan. ”Tar-koitin, että sinulla ei ole haltiaäitiä, eikä Anuuk ole oikea isäsi. Valan-vannoneet toki luulevat niin, ja se on se syy, miksi he pitävät sinun jäl-keläisiäsi niin suuressa arvossa. He kuitenkin yliarvioivat voimamme. Erikseen mekään emme ole mitään, vain pelkkiä mielikuvia.”
”Mutta miten minä sitten olen tähän maailmaan tullut?” Elise ki-vahti, nyt jo melkeinpä vihaisena ja kauttaaltaan jäässä.
”Sinä todella olet alkujasi ihminen, et haltia. Aivan tuiki tavallinen ihmisorpo, jonka Anuuk aikoinaan on ottanut hoteisiinsa. Hän vain kas-vatti sinut kuin omana lapsenaan, eihän hän maailmanpyhimyksenä edes pystyisi omaa lasta siittämäänkään. Äitisi kyllä ilmeisesti kuoli synnyt-täessään sinua, mutta hän oli ihminen. Samoin isäsi, joka riskeistä huo-limatta, toimitti sinut vauvana Alfenoiriin suojaan Silmältä. Isäsi ilmei-sesti pelkäsi, ettei kykenisi huolehtimaan sinusta, ja että ihmisten kes-kuudessa sielusi olisi liian altis Valanvannoneiden Silmälle. Muistan hänet, vaikka olenkin nähnyt hänet vain sen yhden kerran. Silloin kun hän luovutti sinut haltiakuninkaana esiintyneelle Anuukille, joka lupasi pitää sinusta huolen. Isäsi oli tuolloin hyvin nuori, hädin tuskin miehen iässä, mutta määrätietoinen ja suoraselkäinen kuin mikä. Tummatukkai-nen niin kuin sinäkin, ja kotoisin Midgariasta. Sittemmin kukaan ei ole kuullut hänestä.” Bobhamet lopetti niin ikään määrätietoisena, mutta huojuvana.
”Mutta minä olen haltia.” Elise kuiskasi tunteet räjähdyspisteessä.
”Niin totisesti oletkin. Ja mahtava haltia oletkin, varsinkin elä-mänlankeemuksesi on kaikesta päätellen poikkeuksellisen väkevää. Mutta haltia sinusta tuli vain siksi, että sinä uskoit olevasi haltia. Sinä kasvoit pitkäksi kuten haltiat, eivätkä vuodet vaikuta kehoosi niin vah-vasti kuin ihmisillä yleensä. Osaat myös valmistaa elämänlankeemusta ja kommunikoida luonnon kanssa. Mutta kaikista väkevin voimasi on uskosi. Maailma on se minkä me uskomme sen olevan. Ja minun mie-lestäni sinä olet siksi niin erityinen. Suo anteeksi, isäsi vannotti meitä pyhimyksiä, jotka satuimme sinut häneltä vastaanottamaan, ettet sinä tai kukaan muukaan saisi ikinä tietää sinun alkuperääsi. Salaisuuden oli määrä suojella sinua viimeiseen asti. Mutta, koska olosuhteet ovat mitkä ovat, ymmärtänet, että minun oli pakko kertoa. Sillä nyt varmasti ym-märrät todelliset voimasi.” Bobhamet lopetti henkeään haukkoen. Elisen hysteerinen itkunpuuska sekoittui jäätävään ulvontaan, joka kuului jo niin lähellä, että se kuumotti korvia pakkasen nipistelystä huolimatta. Bobhamet pakotti itsensä jatkamaan, tarttumalla Eliseä tiukasti käsivar-resta.
”Ryhdistäydy tyttöhyvä! Nyt sinun on keskityttävä, sillä tämä tieto saattaa auttaa sinua pelastamaan poikasi, tai jopa tämän illuusion, jota maailmaksi kutsumme.” Bobhamet jyrähti käheästi ja Elise pakotti it-sensä nyökkäämään. Kalmakasvoinen pyhimys jatkoi; ”Tästä maailmas-ta pääsee pois. Syvimmästäkin unesta voi herätä. Maailman voi luoda uudelleen yhdistämällä neljä alkuperäistä elementtiä uusissa maanpäälli-sissä ruumiissa, mutta se vaatii niitä kantavilta sieluilta tietynlaista puh-tautta ja ehdotonta viattomuutta maailman tilaan. Ominaisuuksiemme on niin sanotusti uudestisynnyttävä. Ja sen on vieläpä tapahduttava tietoi-suutemme-, että maailmamme keskipisteessä, Edenissä sijaitsevassa tuonpuoleisen portissa. Se on Valanvannoneiden viimeinen, tarkoin var-jeltu salaisuus, jonka tietävät vain kaikkein ylimmät Valanvannoneet. Valanvaalijat. Ja sitä he eivät tietenkään missään nimessä halua tapahtu-van. Toki todennäköisyys kaikkien neljän uudestisyntyneen Maailman-pyhimyksen viattomalle yhdistymiselle on äärimmäisen pieni. Vain itse tietoinen kohtalo kykenisi moiseen. Ja ainoa voima joka tuolla kohtalol-la on, on vankkumaton usko. Ja nimenomaan siksi sinä olet minusta erityisen voimakas haltia, ja ainoa kykenevä luomaan tuon mahdotto-malta kuulostavan ajatuksen tähän aineelliseen maailmaan. Uskollasi. Kohtalo seuraa uskoa ja usko on silkkaa tahtoa. Ja sinussa sitä on toti-sesti enemmän kuin missään. Sillä sinä voit myös pelastaa poikasi.” Bobhamet lopetti tuhisten. Elisen selkäpiitä karmi jokin muukin kuin pelkkä kylmä. Hän värisi kauttaaltaan.
”Mutta Valanvannoneet käyttävät portteja luonnollisesti omiin tarkoitusperiinsä.” Bobhamet jatkoi jälleen papatustaan henki höyryten, aivan kuin kiiruhtaakseen kertomaan Eliselle jok'ikisen tiedon rippeen minkä vain suinkin ehtisi. Niinpä Elise pakotti itsensä jälleen kuuntele-maan. ”Katsos, he ovat käsikirjoittaneet kaiken valmiiksi ja he tarvitse-vat jokaisen tietoisuuden rippeen, pitääkseen tämän sairaaksi muuttu-neen maailman olemassaolevana. Valanvannoneet ovatkin aikojen saa-tossa muokanneet portteja niin paljon kuin ovat vain suinkin pystyneet. Kaasu, joka nykyään leijailee porttien yllä, ei ole sattumalta punertavaa. Sekin on eräänlaista elämänlankeemusta. Siinä palaa Silmälle uhrattujen veri, ikuisella liekillään.
Useimpiin porteissa vieraileviin se vaikuttaa, ja muun muassa Helvetiassa Rituaaliringin luona vierailevat haltiat saavat kuulla ja näh-dä yksilöidyn, ennalta suunnitellun näytelmän, joka totta kai vaikuttaa hyvätahtoiselta, maailmaarakastavien henkien kertoessa vierailijalle tämän elämän olevan merkityksellinen ja maailman olevan muokattavis-sa jälleen hyväksi. Niinpä totuus, jonka rituaalirinki jokaiselle haltialle näyttää, on vain tarkoin suunniteltu versio koko totuudesta, joka ei pal-jasta mitään liikaa, vaan vain sytyttää kierosti asetetun vihan kipinän ihmisten tietämättömyyttä kohtaan heidän sisällään. Siksi jokainen hal-tia ’kastetaan’ haltiaksi, jotta he kaikki jakavat keskenään saman, viek-kaasti vain hivenen muokatun, totuuden maailmasta. Siksi Valanvanno-neet myös pitävät haltioita sekä meitä pyhimyksiä, erityisesti Anuukia kovassa otteessaan, jotta jokainen haltia tulee kastetuksi, ja jotta todelli-nen totuus maailmasta ei leviäisi.
Äsken mainitsemani kipinä on aluksi niin pieni, että sitä ei huo-maa, mutta se kuitenkin kytee jokaisessa haltiassa palavana. Ja nyt nuo kipinät on sytytetty valtaviksi roihuiksi Valanvannoneiden ja heidän kätyrinsä, Maailmanpyhimys Anuukin toimesta. Haltiat ovat purjehti-neet sotaan. Onneksi kuitenkin puhdassydämisimmät kykenevät vielä näkemään tuon kaasun läpi, ja ymmärtämään myös kertomatta jätetyn osuuden itsensä- ja maailman totuudesta. Kuten sinä Elise, jumaluuden lapsi.” Bobhamet sanoi, vinkaten merkitsevästi silmää Eliselle. Sitten hän oikaisi valtavan ruumiinsa ja nousi vapisten, mutta määrätietoisesti seisomaan. Elise tunsi voimakkaita vilunväristyksiä, hänen muistojensa hänen omasta haltiakasteestaan tulviessa mieleen. Oliko hän nähnyt tuon kaasun lävitse todellisen rituaaliringin? Ja mikä tärkeintä; oliko Johannes? Bobhametin vääristyneet kasvot vääntyivät entistäkin enem-män rypyille, hänen jatkaessa saarnaansa;
”Portteja ei myöskään kutsuta sattumalta porteiksi tuonpuoleiseen, sillä pahimmassa tapauksessa ne sitovat kävijänsä vain tiukemmin tä-män valheellisen tuonpuoleisen maailman otteeseen. Kuten tiedät, tämä maailma ei ole mikään rakastava maailma. Tämä on se tuonpuoleinen maailma. Maailma, jossa kuolema on arkipäivää ja missä totuus on se-koitettu valheeseen, ja missä vapaa tahto on vain illuusio. Tämä on maa-ilma, jota hallitsevat ahneuden ja itsekkyyden demonit. Maailma, joka tekee pilkkaa tietoisesta elämästä. Tämä on maailma, jonka nuo demonit ovat valheellisen järjen nimissä ja Valanvannoneiden muodossa itsellen-sä kaapanneet. En tiedä, mitä rituaalirinki on Johannekselle kertonut, mutta häneen meidän on uskottava. Luotettava, että hänen sydämensä todella on puhdas ja hän on nähnyt valheiden verhon lävitse, eikä hän lankeaisi Valanvannoneiden ansaan.” Bobhamet levitti kätensä sivuil-leen, ja samassa susien ulvonta lakkasi, mutta yhä kovempaa puhaltava tuuli kantoi nyt mukanaan satojen juoksevien tassujen jylyä. Sudet il-mestyivät kuin tyhjästä, vuoria peittävän sumun seasta. Ne laskeutuivat alas rinnettä ja niitä oli kymmeniä, ellei jopa satoja. Valtava, harmaana hohtava lauma suuria ja lihaksikkaita petoja. Niiden torahampaat pilkis-telivät niiden irvistelevien leukojen seasta ja niiden kynnet olivat pitkät kuin korpeilla. Sudet piirittivät heidät hetkessä, jääden kiertelemään kehää heidän ympärilleen, kuin odottaen ruoka-aikaa.
”Mitä tämä on?” Elise kysyi kauhuissaan. ”Sinä sanoit, että meillä on tarpeeksi aikaa!”
”Niin sanoinkin, aikaa kertoa sinulle totuus ja valaa sinuun uskoa. Nyt sinun on vapautettava minut tästä ruumiista. Haluan jo pois tästä maailmasta, haluan syntyä uudelleen uudessa lihassa, ja se onnistuu vain yhdellä tavalla.” Bobhamet kuiskasi tuuleen. Elise kavahti askeleen taakse, mutta jähmettyi paikalleen, kuullessaan susien yltyvän murinan ja leukojen louskutuksen takanaan.
”Miksi edes kerroit tämän kaiken minulle, jos päämääräsi on vain paeta tästä maailmasta, eikä minulla tai pojillani ole mitään väliä sinul-le?” Elise huusi, pelaten aikaa ja peläten samalla henkensä edestä.
”Totta kai sinulla on minulle väliä. Maailmanpyhimystä kantava sielu vapautuu maanpäällisestä taivalluksestaan vain yhdellä tavalla, sillä iankaikkiset ajatukset eivät voi kuolla. Tässä maanpäällisessä maa-ilmassa ne virtaavat kantajansa suonissa. Minun on tavalla tai toisella uhrattava veressäni virtaavat voimat, niin hyvät kuin pahat, jollekin viattomalle uudelle sielulle. Uudelle vastuun ja toivon kantajalle. Tee niillä miten parhaaksi katsot, mutta ole varovainen, he tulevat pääse-mään pääsi sisälle, jos et ole varovainen, niin kävi meille alkuperäisille pyhimyksille. Sillä suuret voimat tuovat muassaan suuren vastuun. Minä kuitenkin katson, että olet kykenevä suoriutumaan tästä taakasta pa-remmin kuin minä. Kun pyhyyteni virtaa sisälläsi, mene Edeniin ja etsi portti tuonpuoleiseen, loppu on kiinni kohtalosta. Kuuntele sydäntäsi ja usko itseesi.” Bobhamet vastasi sihisten ja romahti polvilleen. Ärjyvät sudet ottivat uhkaavia askeleita lähemmäs.
”E-en ymmärrä.” Elise änkytti nyt sekä kauhuissaan, että hämil-lään. ”Tiedoksesi, että olen aina neuvonut poikiani seuraamaan sydä-mensä ääntä.” Elise vielä lisäsi, toivoen hädissään saavansa lisävastauk-sia kaoottiseen tilanteeseensa.
”Sittenhän meillä on vielä toivoa.” Elise kuuli Bobhametin vas-taavan, vaikka tämän huurteiset ja jään valkeat kasvot eivät liikahta-neetkaan. ”Olet viisaampi kuin luulinkaan ja nyt todella tiedän, että luovutan itseni todelliselle pyhimykselle. Olen kuitenkin pahoillani, lahjani kahlitsee sinut kiinni tähtiin ja antaa sinulle ikuisen kohtalon.” Bobhamet jatkoi, suu yhä aavemaisesti supussa. Sitten hän katsoi Eliseä sokeasti silmiin, suutaan lipovien susien lähestyessä heitä vääjäämät-tä. ”Tiedän mitä kauheuksia olet elämässäsi jo kokenut, joten oletan, että tämä on paras tapa siirtää vastuuni maailmasta sinulle. Kun kaikki on ohi, syö lihaani, juo vertani ja näe totuus.”
”Tähtiin? mitä ne ovat? Odota, en ymmärrä!” Elise kiljui, mutta liian myöhään. Bobhametin valtava ruho kaatui kylmästi tuijottaen seläl-leen hankeen, ja sudet syöksähtivät ahnaasti hänen kimppuunsa. Ne raatelivat ja repivät hänet riekaleiksi, värjäten lumen punaiseksi. Elise haukkoi henkeään kauhuissaan, mutta sudet eivät välittäneet hänestä, vaan säntäsivät hänen molemmilta puoliltaan riepottelemaan Maailman-pyhimyksen ruumiin jäänteitä verisessä hangessa. Elise katseli teurastus-ta hetken sivusta kuvotuksen ja kauhun vallassa, mutta jokin selittämä-tön voima veti häntä puoleensa. Se kuiski hänen korviinsa ja sai hänet unohtamaan kylmän ja vilun sekä kauhun, jota hän edessään todisti. Elise repäisi repaleisen vaatteen päältään ja huusi. Eläimellisen vietin vimma heräsi hänen sisällään ja hän syöksyi kuin hyökkäävä karhu harmaan susilauman joukkoon, ja painoi hampaansa ahnaasti vielä läm-pimään lihaan, joka vielä hetki sitten oli kuulunut maanpäälliselle rak-kauden pyhimykselle.

Luku 12: Viimeinen linnoitus

Johannes haukkasi keuhkonsa täyteen Asgarheimin raikasta talvi-ilmaa ja nautti pienestä pistelystä, jota se sai aikaan hänen sieraimissaan. Jo-hanneksella ei ollut vieläkään päällään juuri muuta vaatetusta, kuin ne samat kankaiset alushousut, jotka hänellä oli ollut, mastoon sidottuna Sarasteen kannella. Oli hänelle sentään annettu lämmikkeeksi kulahta-nut turkisviitta sekä kuluneet ja vanhat saappaat. Vaikka juuri nyt Jo-hannesta kuljetettiinkin ulosteen tahrimissa, vankkureissa kulkevassa häkissä kuin eläintä, hän tunsi itsensä edelleen voimallisemmaksi kuin ikinä, ei yhtään viluiseksi tai likaiseksi. Hän tunsi olevansa erottamat-tomasti yhtä maailman kanssa.
Asgarheimin eteläisin kaupunki Taligen roihusi liekeissä Johan-nesta kuljettavan haltiakulkueen takana, sen marssiessa lujaa kohti pää-kaupunki Edeniä. Vaikka Johannes oltiin erotettu muista kahdesta van-gista, hänen ystävästään Kendorian Gedwinistä ja Asgarheimin kruu-nunperijä Kain Nesgesiksestä, hän oli ehtinyt luovuttamaan Kainille takaisin tämän Uhrisaarilla menettäneen sormuksen, jonka Pandhordin oli Johannekselle Sarasteen tyrmässä, orgasminsa pauloissa luovuttanut. Kain oli sujauttanut arvoesineen piiloon syvälle housuihinsa, suudeltu-aan sitä ensin pitkään ja hartaasti. Aivan kuin se olisi ollut hänen merki-tyksellisin ja rakkain aarteensa.
Nyt Johannes yritti kurkottaa katsettaan, sohjoisella ja mukulaisel-la tiellä keikkuvan vankilansa kaltereiden raosta taemmas tielle. Samalla tavalla matkaansa tekevät Kendorian ja Kain näyttivät molemmat nuk-kuvan ja hytisevän kylmästä omissa häkeissään. He näyttivät säälittävil-tä ja jopa sairailta. Johannes sen sijaan tunsi olonsa virkeäksi ja voimal-liseksi uudessa, Pandhordinin terästämässä ruumiissaan. Johannes epäili, että kykenisi jopa tarvittaessa vääntämään häkkinsä kalterit mutkalle, vaikkakin se olisi tarpeetonta, sillä haltiat kuljettivat häntä juuri oikeaan paikkaan. Silmän luokse. Johanneksen- ja maailman viholliset, Silmän ja oman ahneutensa palvelijat Vidaar ja haltiakuningas Solomonina esiintyvä maanpäällinen Maailmanpyhimys Anuuk, eivät selvästikään täysin ymmärtäneet mitä Pandhordin oli hänelle Sarasteen tyrmässä antanut. Anuuk oli varmasti kyllä tajunnut jotakin, mutta Johannes tiesi enemmän, hän tunsi nyt koko maailman sisällään.
Johannes epäili, tai oikeastaan hän tiesi myös, ettei kukaan enää kykenisi murtamaan hänen mieltään, hänen väkevintä asettaan. Hän oli täynnä silkkaa tahdonvoimaa. Silmää palvovat Valanvannoneet ilmeises-ti halusivat hänen syntyvän uudelleen Ferucilina, kaiken maanpäällisen hallitsijana ja valtiaana. Ja Ferucilin hän tulisi heille antamaan.
Se olisi ainoa ratkaisu, jolla maailma pelastuisi. Syntyisi uudel-leen. Ferucil nousisi maan päälle kaikessa voimassaan ja mahtavuudes-saan, karkottaen nuo mustat maailmanlaitojen petojen varjot, jotka ih-misten peloista olivat siinneet. Eikä kukaan voisi enää hallita hänen, Johanneksen raivoa. Ei nyt, kun Johanneksessa virtasivat Pandhordinin suoma itsevarmuus ja voima. Hän hallitsisi Ferucilin kautta kaikkea maanpäällistä ja tekisi omasta maailmastaan kauniin. Johannes oli var-ma, etteivät Valanvannoneet kykenisi häntä pidättelemään, kun hän muovaisi maailmasta jälleen elämisen arvoisen unen. Hänen tarkoituk-sensa olisi oikeamielinen ja puhdas. Sillä nyt Johannes oli maanpäälli-nen Pandhordin, Maailmanpyhimys. Niin Pandhordin oli sanonut hänel-le, luovutettuaan Johannekselle valtansa, henkensä ja verensä muodossa, ja kuiskattuaan Johanneksen korvaan kaikista suurimman totuuden. Ja kun Johannes viimein Silmän kukistaneena ottaisi paikkansa rituaalirin-gin keskeltä, ja saapuisi maailmaan valon- ja ykseydentuojana, Ferucili-na, hän hallitsisi Arkananmaita iankaikkisesti ja herättäisi Sofian takai-sin rinnalleen ikuiseksi kuningattarekseen. Kaikki saisivat mitä haluaisi-vat, ihmiset osaisivat tästä lähtien elää sovussa keskenään, Valanvanno-neet saisivat herransa, vaikkakaan ei aivan sellaisena kuin olivat oletet-tavasti odottaneet, ja haltiat palautettaisiin heidän luonnolliselle paikal-leen. Johannes puristi Pandhordinilta saamaansa, Sofian aikoinaan an-tamaa riipusta tiukasti nyrkissään ja hän tiesi nyt sydämessään olevansa yhtä tämän unen kanssa, ja hän tulisi hallitsemaan sitä järjellä ja oikeu-denmukaisuudella sekä saamaan myös itsellensä sen ainoan asian, jota oli eläessään ikinä rakastanut. Sofia Amaranthen. Sillä se oli Johannek-sen kohtalo. Hän näki sen nyt. Ja se oli totuus, jonka Maailmanpyhimys Pandhordin oli hänelle kertonut.
Taivaalta leijaili hiljalleen pieniä lumihiutaleita, kun keskipäivän harmaa kajo paljasti viimein kaukana horisontissa, ylämäille kallioon hakatun, kivisen kaupungin korkeat muurit. Vaikka Johannes olikin jäl-leen näkevinään synkkiä, petojen varjoja kaupungin yllä, se näytti kui-tenkin rauhaisalta paikalta ja kotiinpaluun tunne kohotti hiljalleen pää-tään Johanneksen sisällä, vankkurien kolistessa vaimeasti mukulaisella ja mutkaisella tiellä. Matkaa oli kuitenkin vielä runsaasti ja Johannes painoi viimein silmäluomensa kiinni, sulkien itsensä omien ajatustensa suomaan rauhaan. Vankkurien lempeän keinunnan lomasta, Johannes oli kuulevinaan jostakin kaukaa haikeaa ulvontaa. Se tuuditti hänet pian rauhalliseen uneen.

Punainen messukaapu lepatti villisti tuulessa, Abel Nesgesiksen kivutes-sa hengästyneenä Edenin eteläisen muurin kapeaa portaikkoa. Hänet oli hälytetty muurille pikaisesti kesken viimeisen rituaalin valmistelujen, jossa jo lähes jokainen Valanvannonut oli jo paikalla, ja muutenkin kaikki lähes valmista, vain poika puuttui. Vartijoiden, joilla ei luonnolli-sestikaan ollut aavistustakaan siitä mitä katedraalissa tulisi pian tapah-tumaan, mukaan tilanne oli kuitenkin erityisen vakava. Se vaatisi Ede-nin käskynhaltijaksi nimetyn ylipapin läsnäoloa.
Abel pysähtyi paria porrasta ennen muurin harjaa tasatakseen hen-gityksensä ja ottaakseen aimo kulauksen taskumatistaan. Ylipappi irvisti tuntiessaan kitkerän, raudan makuisen juoman polttavan sisuksiaan, mutta pakotti kasvonsa jälleen peruslukemille, kivutessaan viimeisetkin portaat muurin päälle. Ympärillä olevat vartijat katsoivat Abeliin kysy-västi, hänen nojautuessa vasten muurin ulompaa harjasta. Ylipappi pääs-ti suustaan pitkän huokauksen nähdessään kaupungin portin eteen ke-rääntyneen käpytunnuksilla ja kolmella panttivangilla varustetun saattu-een. Uuden maailmanjärjestyksen aika oli vihdoin koittamisensa partaal-la, vaikkakin mutkikkaammin, kuin mitä Valanvaalija Nesgesis oli olet-tanut.
”Mitä he haluavat?” Ylipappi kysyi lähimmältä muurilla seisovalta upseerilta, irrottamatta katsettaan alhaalla hangessa värjöttelevistä halti-oista ja heidän vangeistaan.
”Tämä haltiajoukko on hyökännyt Taligeniin, ja poltettuaan sen he ovat marssineet tänne, ja vaativat nyt kaupunkia antautumaan täydelli-sesti haltiakuningas Solomonin alaisuuteen sekä avaamaan portit ilman vastarintaa. He väittävät, etteivät heidän soturinsa kanna mukanaan edes aseita. Muuten he uhkaavat tappaa panttivangit, joista yksi sattuu ole-maan jo kuolleeksi luultu veljenne, oikeutettu kruununperillinen Kain Nesgesis.” Upseeri vastasi tiukalla äänellä. Abel Nesgesis päästi ilman rauhallisesti ulos keuhkoistaan silmäillessään kolmea puolialastonta ja kahlehdittua miestä. Kaksi vangeista näytti pahasti riutuneilta ja heidän ihonsa sinersivät kylmästä valkoista hankea vasten. Valittu näytti kui-tenkin hohkaavan voimaa ja itsevarmuutta ympärilleen, seisoessaan selkä suorana vangitsijoidensa ympäröimänä.
”Haltiakuningas Solomon, voisitteko astua esiin ja esittää vaati-muksenne minulle, Asgarheimin valtakunnan ylipapille ja Edenin kau-pungin tilapäiselle käskynhaltijalle henkilökohtaisesti?” Ylipappi huu-dahti kylmyyteen hengitys höyryten. Muurin alapuolella alkoi tapahtua. Haltiasotureista koostunut monisatapäinen rykelmä järjestäytyi nopeasti kahdeksi siistiksi osastoksi, joiden välistä astui esiin kaksi hahmoa. Lumen valkeaan viittaan pukeutunut haltiakuningas Gabriel Solomon sekä hiippalakkia myöten täydellisessä Midgarian kardinaalin puvussa; toinen Valanvaalija, Horus Vidaar. He seisahtuivat muotojen eteen jätet-tyjen vankien viereen ja käänsivät julmat katseensa ylös, suoraan ylipa-pin silmiin.
”Vaadimme päästä tästä portista sisään tai murhaamme tämän valtakunnan kuninkaan sekä nämä kaksi kansalaistanne tähän paikkaan. Mikäli ehtoihimme ei suostuta, noudamme aseemme ja hyökkäämme kaupunkianne vastaan täydellä voimalla.” Haltiakuningas huusi alhaalta valkoinen parta tuulessa liehuen. Abel Nesgesis tuijotti kylmäkiskoisesti takaisin. Tilanne oli kiusallisen haastava. Abelin mieli tulvi kysymyksiä hänen miettiessään päätään puhki, miten purkaisi tilanteen. Miksi hänen veljensä oli yhä elossa? Ja miksi Vidaar oli ilmaantunut Edeniin keskellä haltiajoukkoa, eikä sovitusti yksin tunnelia käyttäen ja matalalla profii-lilla? Ja ennen kaikkea miksi Solomon, maanpäällinen Anuuk oli hyö-kännyt Taligeniin ja marssittanut Edenin muureille armeijallisen haltioita sekä Kendorian Gedwinin, pelkän valitun pojan sijaan? Toisaalta Abel oli osannut jo epäilläkin Anuukia siitä hetkestä lähtien, kun hänen varti-jansa olivat ilmoittaneet, että Anuuk ei ollutkaan saapunut sovitusti vali-tun kanssa heidän salaista tunneliansa pitkin, vaan sieltä olikin tullut ainoastaan hänen tyttärensä. Onneksi Abel oli sentään ollut kaukaa vii-sas ja punonut juonen, jonka ansiosta tuo uusi voimallinen Silmän vihol-linen oli todennäköisesti nyt jo loppuun käytetyn Bobhametin tapaan Syntivuorilla, etsimässä turhaan esikoispoikaansa. Myöskään sodan eturintamalta ei ollut vielä kuulunut minkäänlaisia uutisia kokonaistilan-teesta. Olivatko Solomon ja Vidaar aikeissa pettää Silmän totaalisesti yhdessä? Tahtoivatko he itsellensä yhtä paljon kuin Abelkin?
”Mutta mikä syy saa teidät vaatimaan moista? Ja miksi luulette, että suostuisimme vaatimuksiinne, Asgarheimilla on jo kuningas.” Abel Nesgesis huusi takaisin, aikaa pelaten.
”Valitan ystäväiseni, nuori kuninkaanne on kaatunut taisteltuaan uljaasti ykseytenne eteen.” Haltiakuningas vastasi lipevästi, pitäytyen kuitenkin roolissaan. Hän piti hetken tauon puheessaan muurilla seiso-vien sotilaiden kohahdettua. Kunnes jatkoi; ”Ymmärrän toki, että jouk-kojeni hyökkäys Taligeniin ja epämääräisen joukkioni ilmestyminen pääkaupunkinne porteille näyttää epäilyttävältä, mutta sallikaa minun selittää tilanne, niin ymmärrätte, että meillä ei todella ole vaihtoehtoja.”
Tämän kuullessaan Abel Nesgesiksen otsa painui syvästi kurttuun ja hän pälyili nopeasti ympärilleen nähdäkseen muurilla jo jalkajousiaan virittelevien sotilaidensa reaktion. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi vasta nuoria poikasia, sillä lähes kaikki vanhemmat ja kokeneemmat soturit oli lähetetty etulinjaan. Osan kädet näyttivät vapisevan kauhusta, kun taas innokkaimpien silmät kiiluivat jo murhanhimoisesti. Oli vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen nuoli, tahallaan- tai vahingossa ammuttu, rävähtäisi alas muurilta haltioiden niskaan, olihan Asgarhei-min jokaisen kansalaisen päähän iskostettu kuinka viekkaita ja pahoja olentoja haltiat olivat. Ja muurilla seisovien sotilaiden silmissä haltiat olivat pettäneet heidät. Olihan heille kerrottu, että kaikesta huolimatta haltiat olisivat tässä sodassa heidän liittolaisiaan, niin kauan kunnes Midgaria olisi lyöty. Yksikin ammuttu nuoli aloittaisi varmasti kuoletta-van tapahtumasarjan, joka tuhoaisi kaiken. Vuosisatojen työ valuisi huk-kaan.
Abel tarvitsisi itsellensä tuosta epätavallisesta joukkiosta kuitenkin vain yhtä tiettyä sielua ja hiukan aikaa. Mutta miten saada poika muu-rien sisäpuolelle elossa, olikin hivenen ongelmallisempi pulma. Ylipappi kirosi mielessään, että oli alunalkaenkaan luottanut haltiakuninkaaksi naamioituun pyhimys-Anuukiin, joka ei selvästikään ymmärtänyt omaa parastaan. Pelkästä kardinaalista Abel olisi selvinnyt yksin joka tapauk-sessa, mutta nyt tuo humalainen ja ahne hölmö keikaroi keskellä hal-tiajoukkoa kuin mikäkin uudenmaailman omistaja. Jos Abel vain saisi pojan turvallisesti muurien sisäpuolelle, hän voisi käskeä sotilaansa puolustamaan muuria viimeiseen mieheen ja saisi taistelun turvin tarvit-semansa ajan, saattaakseen suunnitelmansa loppuun ja herättääkseen valitussa Ferucilin omaksi orjakseen. Siihen tarkoitettu elämänlankee-mus poltteli jo kutkuttavasti hänen taskussaan, pienessä lasisessa pullos-saan. Rohdos, joka oltiin puristettu valitun heikoimmasta mielen koh-dasta; Sekä hänen rakkaimmastaan että vihamiehestään, ja jonka jouk-koon Abel oli itse vielä lisännyt Maailmanpyhimyksellä terästettyä ver-taan.
”Luovuttakaa ensin panttivankinne vahingoittumattomina meille. Sen jälkeen voimme neuvotella ehdoista, että emme teurasta petturi-joukkiotanne siihen paikkaan!” Abel Nesgesis lopulta mylväisi, purista-en kohmeisilla sormillaan tiukasti muurin harjaa.
”Kuten pyysin, sallikaa minun selittää,” haltiakuningas vastasi ja kierähti salamannopeasti kardinaalin taakse. Humalainen Vidaar kään-nähti horjahtaen kannoillaan, mutta liian hitaasti. Valkoinen parta hul-mahti nopeasta liikkeestä, kun haltiakuningas sivalsi huotrasta vetämäl-lään miekalla kardinaalin paljasta kaulaa. Veri suihkusi paineella ulos avonaisesta kurkusta, kun kardinaalin irvokkaaseen ilmeeseen jähmetty-nyt pää retkahti puolittain hänen hartialleen. Ruumis lysähti hiljaa tö-mähtäen valkeaan hankeen, värjäten sen tummanpunaiseksi. Tuulen ujelluksen seasta kantautui kaukaista susilauman ulvontaa.
”Kuten näette,” hivenen hengästynyt haltiakuningas jat-koi. ”Olemme teidän puolellanne! Sotureillani ei ole edes miekkoja vyöllään!” Hän huudahti, lähinnä muurilla hämmästeleville sotilail-le. ”Pahoittelen myös aikaisempaa, juuri äsken kuolleen, oikean viholli-sen vuoksi hämäykseksi antamaani vaatimustani täydellisestä antautumi-sesta. Halusin tempullani vain voittaa luottamuksenne puolelleni. Ja olen edelleenkin pahoillani satamakaupunkinne kohtalosta, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Aika alkaa nimittäin käydä vähiin, emmekä olisi mitenkään ehtineet Edeniin ajoissa, mikäli olisimme jääneet niin sano-tusti vaihtamaan kuulumisia Taligenin väen kanssa. Uskokaa tai älkää, mutta tässä on pelissä paljon enemmän kuin yksittäinen kaupunki tai jopa valtakunta.” Haltiakuningas otti nyt askeleen kohti kahlehdittuja vankejaan ja antoi katseensa kiertää muurilla ampumavalmiudessa odot-tavia sotilaita. ”Tiedoksenne, että ylipappinne ei ole teidän oman turval-lisuutenne vuoksi kertonut teille aivan kaikkea.” Osa sotilaista katsahti kummeksuen nopeasti toisiaan, ennen kuin siirsivät katseensa silmät kovina jälleen kohti alhaalla teatraalisesti puhuvaa haltiakuningasta, joka jatkoi; ”Valtakuntaanne uhkaa nimittäin eräs toinenkin vihollinen, kuin vain petturillinen Midgarian valtakunta tai tämä harmiton hal-tiajoukkioni!”
”Älkää kuunnelko häntä!” Abel Nesgesis huikkasi nopeasti väliin, mutta hänen sotilaidensa katseet pysyivät naulittuina lähes hypnoottisel-ta vaikuttavaan haltiakuninkaaseen, joka vain jatkoi paasaustaan;
”Tämä vaara on hyvinkin todellinen ja se uhkaa koko Arkanan-maita! Ihmisiä vastaan on nimittäin solmittu salaliitto, jonka tehtävä on alistaa teidät kaikki orjiksi!” Mitä ihmettä Anuuk oikein juoni? Tappa-malla Midgarian kardinaalin hän oli ainakin saanut joka ikisen muurilla seisovan sotilaan herkeämättömän huomion. Abel ei meinannut enää pysyä kärryillä tilanteiden kulusta. Kaikki kävi niin nopeasti, eikä hän itsekään kyennyt muuta kuin vain tuijottamaan suu auki tuota hullua maanpäällistä pyhimystä, jonka hän oli luullut kesyttäneensä Silmälle.
”Ylipappinne nimittäin,” Anuuk jatkoi Abelin valmistautuessa jo hiljaa mielessään pakenemaan, ”on ollut yhdessä nykyisen kuolleen kuninkaanne, Henok Nesgesiksen kanssa tämän kaiken takana! Siksi meillä oli niin kiire luoksenne! Ja liiton solmineet juonittelijat pitivät tukikohtanaan Taligenin kaupunkianne, siksi se oli tuhottava! Kaiken tämän teimme vain paljastaaksemme tämän kammottavan juonen teille, ja palauttaaksemme takaisin teidän oikean kruununperillisenne Kain Nesgesiksen!”
Muurilla seisovat sotilaat kuohahtivat yhteen ääneen ja Ylipappi Nesgesis tunsi heidän polttavat katseensa, kun ne kääntyivät tuijotta-maan hänen paikalleen jähmettynyttä kehoaan.
”Hän valehtelee, hän valehtelee!” Abel huudahti, kykenemättä täysin peittämään silmitöntä kauhua äänessään.
”Miksi valehtelisin? Niin kuin näette, minulla on vain muutamia satoja sotureita mukanani, emme millään kykenisi valloittamaan Edeniä näin vähillä miehillä.” Haltiakuningas vastasi naurahtaen ja avasi tas-kustaan kaivamalla avaimella kylmästä hytisevän Kainin käsien kah-leet. ”Kysykäämme vaikka itse ainoalta oikealta kuninkaaltanne, Kain Nesgesikseltä!” Hän vielä lisäsi, riisuen oman viittansa ja asettaen sen suureleisesti Kainin harteille. Kain Nesgesis näytti hetken kuin huojuvan paikallaan tuulessa, mutta nosti sitten hitaasti katseensa ylös. Kainin katse oli syvä ja päättäväinen hänen nyökätessään hitaasti.
Abel ei jäänyt odottamaan mitä seuraisi seuraavaksi, vaan kään-nähti salamana kannoillaan ja syöksähti päätä pahkaa takaisin muurilta kaupunkiin vievään portaikkoon. Kaikki oli kääntynyt päälaelleen sil-mänräpäyksessä, koko tarkoin valmisteltu suunnitelma uhkasi sortua viime hetkellä. Henkeään haukkova Valanvaalija ei vilkaissutkaan taak-seen, kun harppoi portaikkoa suuna päänä alaspäin. Rinnassa sykkivää Silmää poltteli palavasti. Portaiden alapäässä seisovat kaksi vartijaa väistivät silmät pyöreinä hänen edestään ja Abel kiitti herraansa, etteivät he olleet vielä kuulleet, mitä muurin toisella puolen oli juuri tapahtunut. Juostuaan jonkin matkaa, Abel käännähti pienelle sivukujalle ja ryysti taskumattinsa lähes tyhjäksi. Tuon taskumatin oli määrä olla hänen vii-meinen annoksensa. Liian suuri ryyppy sai rinnassa olevan arven kirvel-tämään ja hetken hänen silmissään tanssahteli kirkkaita kipinöitä. Tunne oli outo, sillä ylipappi ei muistanut ennen tunteneensa moisia vaikutuk-sia juomastaan pyhästä elämänlankeemuksesta. Korvia viiltävä narina halkoi ilmaa, kun Edenin mahtavia pääportteja jo avattiin, ilmeisesti Anuukin puolelleen viettelemän Kainin käskystä. Oi miksi hän ei ollut käännyttänyt useampaa Asgarheimin soturia Silmän alaisuuteen, Abel kirosi mielessään, vaikka tiesikin, ettei se olisi ollut millään mahdollista, jotta salaisuudet eivät leviäisi liiaksi. Arven kirvely onneksi lakkasi ja hänen ajatuksensa alkoivat jälleen luistaa. Mikäli kaikki, jopa rahvas, kuuluisivat Silmälle, ei maailmaan jäisi mukisematta työtään tekeviä hammasrattaita, vaan syntyisi vain kapinoita ja eripuraa. Järjestys olisi kaiken avain hänen uudessa maailmassaan.
Anuuk oli pelannut korttinsa taitavasti ja pettänyt koko veljestön viekkaasti, mutta maailmanlaitojen pedot kärkkyivät jo ahnaasti kau-pungin yllä. Sitä paitsi Abel Nesgesiksellä oli myös vielä eräs jättimäi-nen valtti hihassaan, mikäli hän vain ehättäisi katedraaliin ajoissa. As-garheimin valtakunnan ylipapilla oli vielä viimeinen messu pidettävänä ja hänen uskollisimmat seuraajansa kyllä seuraisivat häntä loppuun asti sokeasti.

Midgarian valtakunnan pääkaupunki Laurentius sijaitsi kaukana mante-reella, loputtomalta tuntuvan Kallovikon aavikon eteläpuolella. Toisin kuin Asgarheimissa, Midgarialaiset saivat nauttia ympärivuotisesta ke-sästä, mutta juuri tällä hetkellä kuumuuden hinta oli kova.
Edward Lojaali oli onnistunut pakenemaan hengissä merellä käy-dystä verisestä taistelusta, ja kokoamaan muutaman muun uskollisen kapteenin ja aatelisen voimin, suurimman osan Midgarian armeijan rip-peistä yhteen. Vaikka Midgarialaiset olivatkin tottuneet lämpimiin olo-suhteisiin ja pitkiin marsseihin sekä työntäyteisiin päiviin, oli Kallovi-kon aavikko ollut heille liikaa. Pakenevan armeijan ruoka- ja juomava-rannot olivat käytännössä loppu ja rättiväsyneiden, ja toistensa kanssa kinaavien sotilaiden marssivauhti oli hiipunut matelemisen kaltaiseksi. Haavoittuneet tai nestehukan kourissa kaatuneet miehet oltiin kylmästi jätetty jälkeen. Ja mikä pahinta; Joukolta tuntui puuttuvan sotilaallinen kuri, sillä kuningas sekä hänen poikansa olivat molemmat kuolleet, eikä papiston kardinaalikaan ollut paikalla pitämässä saarnaa pyhästä valosta. Midgarian valtakunnalta puuttui siis johtaja ja yhteinen suunnannäyttäjä. Vaikka Edward tiesikin mikä asian todellinen laita, varsinkin kardinaalin ja prinssi Odicanin suhteen oli ollut, hän kirosi itsekseen, että Midgaria oli jäänyt täysin ilman suunnannäyttäjää, joka olisi takonut, nyt enem-mänkin ryövärijoukkiolta kuin armeijalta näyttävän joukon täyteen tais-telutahtoa. Miten uskomattoman hieno kuningas Lucius Loiste olikaan ollut! Ja Edwardista tulisi yhtä suoraselkäinen hallitsija, mikäli onnistui-si jollakin ihmeenkaupalla vielä torjumaan Asgarheimin hyökkäyksen. Hän vaatisi kruunun itselleen, sillä jo nyt mukana olevat kapteenit ja aateliset olivat valinneet hänet yksimielisesti ylipäälliköksi. Ja olihan hän varmasti tuntenut kuningas Luciuksenkin koko joukosta parhaiten.
Laurentiuksen muurit siinsivät jo kalpeana kangastuksena kaukana horisontissa, mutta heillä ei valitettavasti ollut mitään mahdollisuutta ehtiä niiden suojiin ajoissa. Asgarheimin sotilaallisella kurilla ja eläimel-lisellä murhanhimolla varustetun armeijan ilmaan pöllyttämä hiekka näkyi jo selvästi heidän takanaan. Itsenäisen Midgarian viimeinen toivo saavutettaisiin varmasti tunneissa.
Edward ei ollut yksinkertaisesti nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin käskeä miehensä lepäämään ja tankkaamaan itsensä täyteen viimeisillä ruoan ja veden rippeillä mitä heillä enää oli jäljellä. Heidän oli valmis-tauduttava taisteluun. Taisteluun, jota heillä ei ollut varaa hävitä.
Edward kiitti mielessään itse valon herraa, että oli kuitenkin on-nistunut löytämään Kallovikosta pienen kummun, ainoan strategisen kohdan monen kymmenen mailin säteellä, joka saattaisi suoda heidän epätoivoiselle joukollensa edes pienen edun edessä olevaan taisteluun. Kalkummuksi kutsuttu entisaikojen jalosukuisten hautakumpu oli loiva ja laaja, lähes täydellisen ympyrän muotoinen, ja sen harjaa peittivät sadat tummat hautakivet, jotka töröttivät kuivasta maasta aavemaisesti mikä mihinkin suuntaan. Ennen kaikkea kammottavaksi kummun teki kuitenkin sen keskellä seisova, valtava marmorinen patsas. Vaikka sen kasvot olivat kuvankauniit, sen silmien tyhjä tuijotus tuntui kaikennäke-vältä ja läpitunkevalta. Patsaan kädet olivat levitetyt sivuille ja sen jyke-vät jalat seisoivat tukevasti laattamaisella jalustalla. Porottavasti väreile-vä päivän harmaus sai sen näyttämään aivan kuin elävältä.
Edward tiesi, että patsas esitti erästä vanhaa niin kutsuttua Maail-manpyhimystä, Morphadookia, jolle Midgarian kansa oli aikoinaan uh-rannut. Mutta kun haltiat oli yli kaksivuosikymmentä sitten ajettu pois ihmisten mailta, Midgariassa oltiin jätetty jonninjoutavat vanhat legen-dat omaan arvoonsa, eikä kansalla ollut enää muuta herraa kuin vielä jonakin päivänä heidän keskuuteensa nouseva, ja autuuden valon muka-naan tuova valon herra. Niinpä patsaalla ei enää ollut sen kummempaa merkitystä Midgarian kansalle, mutta jostakin syystä se silti oli haltiaso-tien jälkeen pystytetty keskelle Kallovikon kuivaa aavikkoa, vartioimaan ympärillään ikiunta nukkuvia Midgarian aatelisia. Edwardin aivoissa kuitenkin raksutti kovaa, kun hän tuijotti tuota valtavaa marmoriraken-nelmaa keskipäivän paahtavassa kuumuudessa. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, mittaillen silmämääräisesti kummun ja patsaan mittoja. Ehkä Morphadookista olisi sittenkin vielä hyötyä Midgarialle, vaikka Edwardin mieleen juolahtanut ajatus tuntuikin varsin epätoivoiselta.

Elise puristi jälleen käsissään mustan, vahvan orin ohjaksia, kannustaen sitä yhä kovempaan laukkaan. Myrsky hirnahteli voimallisesti eikä sen väsymyksestä ollut enää tietoakaan. Elise tunsi itsensä niin ikään kuin uudesti syntyneeksi ja hänen kasvojaan riepottava jäinen tuuli tuntui enemmänkin virkistävältä kuin kylmältä. Maailman salaisuudet tuntuivat vihdoin auenneen hänelle, eikä mikään voisi estää häntä toteuttamasta omaa kohtaloaan. Kohtaloa, jossa iti toivon siemen. Käsittämätön voima virtasi lujaa Elisen lämpimissä suonissa ja hän tiesi, että se sama voima ajoi myös hänen ratsuaan eteenpäin. Sen tuntu oli vahvempaa kuin voi-makkaimmankaan elämänlankeemuksen tai tunteen tuottama voima, ja se sai Elisen viimein tuntemaan olevansa täydellisessä harmoniassa maanpäällisen luonnon kanssa, aivan kuin hän olisi osa sitä.
Bobhametin Eliselle luovuttama voima oli auttanut hänet myös ulos Syntivuorten kalseasta syleilystä. Nimittäin jaettuaan Bobhametin maanpäällisen ruumiin Elisen kanssa, harmaa susilauma oli kuin jonkin elämää suuremman vietin ajamana kaivautunut Syntivuorten portin ali. Kuin henkensä edestä pakeneva rottalauma, sudet olivat kuopineet tien-sä läpi kohmeisen ja kivisen maan. Ne olivat tehneet työn, johon yhdeltä ihmiseltä olisi mennyt elinaika, vain muutamissa tunneissa. Kuin jonkin sisäisen vaiston ohjaamana, Elise oli seurannut tuota ulvovaa laumaa portin ali, nähnyt kuinka ne raatelivat kaksi portille jätettyä vartijaa ja seurannut niitä portinvartijoiden pirtille. Verenhimoiset pedot olivat syöksähdelleet sisälle mökkiin sen ikkunoista ja raadelleet palasiksi jokaisen elävän olennon sen sisällä. Myrsky oli löytynyt vahingoittumat-tomana mökin takana olleesta pienestä tallista. Se oli tervehtinyt Eliseä hirnahtaen väsyneesti, mutta heti kun Elise oli noussut sen selkään, ori oli tulvahtanut täyteen voimaa ja innokkuutta. Nyt Elise ratsasti orillaan tuon harmaiden petojen lauman kärjessä, johdattaen sitä kohti Edeniä, ja sen katedraalin uumeniin piilotettua tuonpuoleisen porttia, jossa hänen olisi saatettava hänen kohtalonsa sen tarkoitukselliseen päätökseen. Eli-se ei vielä tiennyt mitä hänen tulisi tuon portin saavutettuaan tehdä, mutta hän tiesi, että hänen poikansa olivat siellä. Se riitti Eliselle. Hän kuunteli sydäntään.
Illansuussa, kun Elise viimein saavutti Asgarheimin pääkaupungin Edenin, se kimmelsi talvisessa maisemassa, heijastellen harmaan päi-vänvalon viimeisessä valossa valkeaa hehkuaan. Elise johdatti kuitenkin laumansa kiertämään Edenin kaukaa sen pohjoispuolelta, sillä hän ei aikonut mennä sisään sen pääportista. Kaupungin länsipuolella sen si-jaan sijaitsi juuri hänen tarkoitukseensa sopiva tie kaupunkiin. Tie, jota kaiken elävän viholliset olivat jo pitkään käyttäneet omana, salaisena yksityistienään kaupunkiin.
Elisen sydän sykki hänen rinnassaan kovaa ja vapauttavasti. Juuri sillä hetkellä, hän tunsi kauan sitten hänen kurkustaan alas kaadetun kirouksen voiman häviävän kehostaan. Hänen suonissansa virrannut elämänlankeemus oli korvaantunut väkevämmällä. Totuus hohkasi Eli-sen sisällä väkevämpänä kuin mikään. Myöskään Silmä ei ollut ikinä saanut merkkiään hänen rintaansa ja nyt sen aika maan päällä olisi muu-tenkin päättymässä.

Anuuk antoi katseensa viipyä mahdollisimman pitkään jokaisessa häntä tuijottavassa ihmissotilaan silmäparissa, jotka näyttivät laajentuneen ammolleen silkasta hämmennyksestä ja hämmästyksestä. Hän tiesi, että pohjimmiltaan ne pelkäsivät häntä, mahtavaa haltiakuningas Solomonia, jona he hänet tunsivat, joka oli kauan sitten alistanut ihmisiä rautaisella otteella. Anuuk oli vielä muutama päivä sitten miettinyt päätään puhki, miten olisi saanut ujutettua itsensä ja soturinsa Edeniin ratkaisun hetkel-lä, mutta Valanvaalija Vidaar oli tietämättään tarjonnut hänelle tarkoi-tukseen soveltuvan ratkaisun. Ihmiset olivat vuosien saatossa imeneet kansallisen propagandan niin täydellisesti, etteivät nähneet enää sutta lampaan villan alta. Edenin muuria vartioineet sotilaat olivat avanneet mukisematta porttinsa, luultuaan saavansa kuolleeksi luullun kuninkaan-sa takaisin. Ihmiset eivät ymmärtäneet olevansa täydellisiä orjia, joita pystyi hallitsemaan pelkillä mielikuvilla oikeasta ja väärästä. Siinä suh-teessa Valanvannoneet olivat onnistuneet täydellisesti.
Anuuk vilkaisi nopeasti taakseen varmistaakseen, että jokainen hänen soturinsa oli jo muurien sisäpuolella. Nyt hän tiesi olevansa vah-voilla viimeisen koitoksen koittaessa, mutta eräs harmillinen juonen-käänne askarrutti yhä hänen mieltään. Pandhordinin salakavaluus kirvel-si hänen takaraivossaan. Pandhordin oli yhtynyt Valanvannoneiden valit-tuun poikaan ja siirtänyt samalla perintönsä verellään ja hengellään hä-neen. Mutta miksi? Kuka olisi muka saattanut arvata Anuukin aikeet ajoissa? Ja kuka Pandhordinin oikein oli päästänyt ulos Helvetian syöve-reistä? Oliko Pandhordin jo alun alkaen tiennyt, että hän aikoisi sulkea tämän Helvetian kallion sisään? Jotenkin tuo viekas pyhimys oli kuiten-kin keplotellut itsensä Sarasteeseen, ja pilannut Anuukin suunnitelmat, tehdäkseen itsestään ainoan maanpäällisen pyhimyksen. Kaikkein ou-doimmalta oli kuitenkin tuntunut tunne, jonka Anuuk oli tuntenut itsensä sisällä, kun Johannes oli katsonut häntä suoraan silmiin Sarasteen kan-nella, sen jäkeen, kun oli saanut voimansa Pandhordinilta. Aivan kuin Anuuk olisi muistanut jotakin, jotakin tärkeää, mutta ei vain ollut saanut päähänsä mitä. Nyt kun pojassa kuitenkin virtasi Pandhordinin voima, ei kukaan enää kykenisi arvaamaan, mitä tulisi tapahtumaan, kun poika astuisi Edenin tuonpuoleisen portin läpi. Poikaan istutettu katkeruus saattaisi kostautua pahan kerran, Ferucilin ottaessa jumalallisen fyysisen olomuotonsa. Kenen alaisuuteen Ferucil, Valontuoja ja ykseyden herra taipuisi? Mutta Ferucil olisi silti herätettävä nyt, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Sodan ja kauhun täytyisi olla maailman vallitseva olotila, jotta Ferucilista tulisi mahdollisimman väkevä, ja että se myös näkisi kuinka sokeita ja ahneita ihmisistä oli tullut. Ja Anuuk oli päättänyt, että Ferucil tulisi nostamaan hänet tasavertaisekseen. Yhdessä he lakaisisivat tuon kaiken ihmissaastan maan päältä. Vaikka tiellä olikin vielä esteitä, ei hän antaisi minkään tulla tielleen. Nyt maailma oli sairas, ja se voitaisiin parantaa ainoastaan tuhoamalla sen heikoin aines. Maailma tulisi saa-maan uuden järjestyksensä. Anuukin ja hänen haltioidensa järjestyksen. Hän tekisi sen myös valitulle selväksi.
Anuuk seisautti joukkonsa pienelle aukiolle, korkeiden talojen katveeseen, ennen kuin käskisi vapauttaa Kain Nesgesiksen myös hänen jaloissaan olevista kahleista. Edenin sotilaita kerääntyi hiljalleen heidän ympärilleen, mutta talojen katot antoivat haltioille suojan, mikäli heitä yritettäisiin ampua jousilla muurilta. Anuuk käski vielä kaksi soturia lisää varmistamaan, etteivät kaksi hänen kallisarvoisinta vankiansa pää-sisi pakenemaan, kun hän aloittaisi selustansa turvaavan verilöylyn. Maailmanlaitojen pedot saisivat kuitenkin hoitaa suurimman osan maanpäällisten ihmisten hävityksestä, kunhan Ferucil olisi herätetty ja alistettu hänen alaisekseen. Itse hän asteli kylmästä värisevän Kain Nes-gesiksen luo ja vapautti tämän nyt myös jalkoihin kiinnitetyistä kahleis-ta. Kainin ryhti oli suora, hänen riutuneesta ruumiistaan huolimatta ja hänen silmissään paistoi harmaan hämärässä iltavalossa kaukainen toi-vo, toivo nähdä vielä oma rakastettunsa. Mutta Anuuk tiesi, että tuo toivo oli turhaa, sillä hän tunsi Kainin veljen. Abel Nesgesiksellä ei varmasti ollut ollut mitään käyttöä leskeksi jääneelle kuningattarelle. Ja yhtä kaikki, nyt myös Kain oli tehnyt osuutensa. Toivo oli turhaa.
”Missä minun vaimoni on? Haluaisin nähdä puolisoni, onko hän palatsissa?” Kain tivasi samana hetkenä, kun hänen kahleensa kalahtivat maahan. Anuuk kohautti olkapäitään vastaukseksi, hakien oikealla kä-dellään vaivihkaa otetta miekkansa kahvasta. Kain toisti kysymyksensä, mutta nyt kovempaa, niin että kaikki ympärillä olevat kuulivat. Kaikki olivat hiljaa. Edenläisten sotilaiden katseista näki, kuinka vaivautuneita he olivat. Anuukin ote miekan kahvasta kiristyi.
”Varma en ole, mutta uskoisin, että tulet tapaamaan hänet pikem-min kuin arvaatkaan. Kuten ehkä olet veljestäsi jo huomannut, ihmisiin ei vain voi luottaa.” Anuuk kuiskasi suupieltensä välistä ja valmistautui iskemään. Äkkiä aukio täyttyi korviahuumaavasta ulvonnasta ja muri-nasta. Harmaita, hampaidensa välistä murahtelevia susia, alkoi ilmesty-mään jokaiselta kujalta aukion laidoilta. Harmaiden petojen massa vyö-ryi haltioiden ja Edenin sotilaiden ympärille, jääden vain muutamien jalkojen päähän lähimmistä sotilaista, kuin odottamaan jotakin. Sudet murisivat ja louskuttivat leukojaan uhmakkaasti, ja haltioiden ja ihmis-sotilaiden massa tiivistyi nopeasti kiinteäksi ja sekavaksi joukoksi Anuukin ja Kainin ympärille, uloimpien sotureiden perääntyessä riva-kasti pois susien kitojen ulottuvilta. Tie pääkallopaikalle tulisi olemaan kivinen.
Yllättävä käänne oli saanut kaikki paikallaolijat jähmettymään paikoilleen ja nyt Anuukin katseen tavoitti Kainin tulisieluiset silmät, ja Anuuk tiesi, että Kain oli tajunnut rakkaan vaimonsa olevan kuollut. Kuin transsista heräten Anuuk tempaisi miekkansa esiin, mutta liian myöhään, Kain oli ehtinyt livahtaa lähimpien haltioiden lomasta, tiiviik-si pakkautuneen massan sekaan. Anuuk karjaisi vihoissaan ja lähimmät päät kääntyivät nyt häneen.
”Tappakaa kaikki! Lakaiskaa tämän maailman saasta pois sen pinnalta, sillä tänä iltana olemme ottava sen mikä meille kuuluu!” Anuuk huusi haltiasotureilleen, tuntiessaan puhtaan vihan täyttävän hänen suonensa. Kuului kovaa metallista rahinaa, kun sadat aukiolla olevat haltiat vetivät kätketyt miekkansa esiin syvältä kaapujensa uume-nista, jossa he olivat pitäneet niitä tähän asti piilossa. Lähimmät Eden-läiset sotilaat kaatuivat nopeasti, mutta Kain Nesgesis oli kadonnut. Mutta kukaan tuskin tulisi pakenemaan tästä kuoleman ringistä elävänä, Anuuk ajatteli vihansa seasta, ei niin kauan kuin tuo harmaan tuntema-ton susilauma sitä vartioisi.
Anuuk tarttui vapaalla kädellään kahden tärkeimmän vankinsa kahleisiin, karjuen käskyjä sotureilleen. Tilanne muuttui nopeasti seka-sortoiseksi, haltioiden ja ihmissotilaiden tappaessa toisiaan ärjyvien susien keskellä, jotka teurastivat verisesti jokaisen niitä liian lähelle ajetun sielun. Sitten Anuuk näki sen, yksi hahmo näkyi kuin loistavana enkelinä, tuon verisen myllerryksen sivussa. Hahmo istui tukevasti suu-ren mustan ratsun selässä, tarkkaillen susilauman takaa väkevällä kat-seellaan teurastamoksi muuttunutta aukiota. Tuo tummatukkainen ja suoraselkäinen, lähes alaston hahmo käänsi tulisen katseensa suoraan kasvatti-isäänsä Anuukiin, ja silloin myös sudet hyökkäsivät.

Johannes haukkoi hurjana henkeään sekasortoisen taistelun keskellä. Rautaiset ja jääkylmät kahleet kiristävät ikävästi hänen ranteitaan, estä-en häntä liikuttamasta käsiään, mutta kumma kyllä Johannes ei tuntenut pelon häivääkään. Kaiken sen ympärillään raivoavan kuoleman ja kau-hun takana hän näki äitinsä sekä uskollisen orinsa Myrskyn. Kaksikko seisoi ylväänä muun myllerryksen takana ja Johannes tunsi syvällä si-simmässään, ettei mikään voisi enää mennä pieleen. Tämä olisi hänen kohtalonsa. Harmaiden susien lauma raateli ja repi jokaisen elävän olennon tieltään, ja ne näyttivät taistelevan kaikkein raivokkaimmin juuri Johanneksen ja Kendorianin edessä. Ne pyrkivät heidän luokseen.
Haltiakuningas oli kaikesta päätellen tajunnut saman ja kerännyt suurimman osan joukostaan juuri heidän ympärillensä, kuin suojellak-seen kallisarvoisinta kalleuttaan. Sudet kuitenkin saavuttivat heitä vää-jäämättä, muodostaen kiilaa toisiaan tappavien haltioiden ja ihmisten sekaan. Vaikka aukiolle kerääntyi yhä lisää Edenläisiä sotureita, he eivät kyenneet juurikaan puuttumaan taistelun kulkuun, reunalla olevien peto-jen estäessä heidän pääsynsä taisteluun. Pian viimeinenkin ihminen tais-telun keskustasta oli surmattu joko haltioiden tai harmaiden, hurjina ulvovien susien toimesta. Haltiat tiivistivät rinkiään yhä tiiviimmäksi, kuninkaansa ja hänen vankiensa ympärille.
Illan tuoman pimeyden syrjäyttäessä päivänvalon viimeisenkin häivän ja kylmyyden tunkeutuessa yhä syvemmälle luihin ja ytimiin, tilanne alkoi pattiutua. Harmaat pedot alkoivat jo väsyä, eivätkä ne ky-enneet läpäisemään taitavien haltiasoturien muodostamaa läpitunkema-tonta muuria. Toisaalta sudet kykenivät kuitenkin pitämään aukion lai-doille kerääntyneet Edenin soturit tilanteesta loitolla. Ne kaartelivat leukojaan louskuttaen kehää, kaupungissa palavien soihtujen heittäessä niiden varjoja taistelukentän ylle kuin repaleisia sieluja. Luminen aukio oli muuttunut, veren ja lumen sekoittuessa, tummanpunaiseksi ja liuk-kaaksi, eikä kukaan näyttänyt haluavan tehdä ratkaisevaa siirtoa. Tilan-teen rauhoittuessa ja taistelun tauotessa, miesten sekä petojen hengityk-set höyrysivät pimenevässä illassa ja aukiolle levisi aavemainen hiljai-suus. Johannes vilkaisi vieressään kyyhöttävään Kendorianiin, jonka jo kananlihalla oleva iho kuulsi kylmästä sinertävänä. Kendorian ei kestäisi enää kauaa.
Johannekseen iski äkkiä selittämätön ja pakottava tarve tehdä jo-takin. Hänen olisi saatava Kendorian ja itsensä täältä pois. Hänen olisi päästävä äidin ja Myrskyn luo. Johannes kuuli päänsä sisällä kutsun, se oli kuin ääni ja se kutsui häntä luokseen. Ääni oli heleä ja haltiamainen ja Johannes tiesi, että sen täytyi kuulua hänen äidilleen. Se kutsui häntä luokseen yhä kovemmin.
Johannes suoristi ryhtinsä ja tarttui tärisevää Kendoriania käsikyn-kästä, nostaen tämän jaloilleen. Anuuk kavahti vihaisesti huomatessaan vankiensa liikkuvan ja loi Johannekseen murhaavan katseen. Taistelua ympäröivien soihtujen loimu liekehti Maailmanpyhimyksen viiruiksi puristuneissa silmissä.
”Meidän on mentävä äitini luokse. Sudet päästävät meidät läpi, tiedän sen.” Johannes kuuli itsensä sanovan kovakatseiselle Anuukille.
”Hyvä on,” Anuuk sanoi, katseltuaan hetken ympärilleen ja todet-tuaan, ettei tulisi ilman apua kuuna päivänä pääsemään katedraaliin. Hänen olisi luotettava Eliseen ja tämän harmaisiin petoihin. Anuuk ny-käisi vankejaan kahleista ja lähti johdattamaan heitä kohti pahaenteisesti ääntelehtiviä susia, puolustusasemissa seisovien haltiasoturien lomasta. Susien silmät kiiluivat verenhimoisesti mustassa illassa.
Johannes seurasi Anuukia aivan tämän kannoilla, tukien toisella hartiallaan, kuin kuolemantranssissa vaeltavaa, niin ikään vain repalei-seen viittaan puettua ystäväänsä Kendoriania. Haltiasoturit väistyivät järjestelmällisesti heidän tieltään, heidän hivuttautuessa yhä lähemmäs hampaat irvessä kuolaavia susia. Ja jälleen Johannes näki ne. Välähdyk-siä taivaalla kaartelevista tummista lohikäärmeiden varjoista, joita ku-kaan muu ei tuntunut näkevän.
Viimein viimeinenkin haltia väistyi heidän tieltään ja sudet aloitti-vat yhdessä kuorossa korvia piinaavan ulvonnan. Ne tömisyttivät tas-suillaan maata ja osa nousi jopa takajaloilleen. Haltioiden etummainen rivistö otti varuillaan askeleen taemmas. Sudet eivät kuitenkaan hyö-känneet, vaan lopulta, ulvonnan loputtua ne astuivat sivuun, jättäen keskelleen kapean käytävän, jonka päässä seisoi valtava, lihaksikas ori, selässään määrätietoinen nainen, jonka tuulessa liehuva tumma tukka oli yötäkin mustempi.
Verinen ja luminen maa tirskui Johanneksen jalkojen alla pakasta-vassa illassa, heidän kulkiessa hitain askelin susilauman läpi. Nyt sudet olivat hiirenhiljaa, ne vain tarkkailivat keltaisilla silmillään kolmikon jokaista askelta. Johannes paransi otettaan Kendorianista, joka oli vähäl-lä romahtaa jokaisella askeleella, täristen kuin haavanlehti. Kohottaes-saan katseensa takaisin äitiinsä, Johannes tunsi jotakin, mitä ei ollut ennen elämässään tuntenut. Tunne oli vahva, selittämätön yhteenkuulu-vuuden tunne. Tunne, joka oli kaikkivaltainen ja sykähdyttävä. Hän tunsi jälleen olevansa täydellisesti yhtä koko maailman kanssa, aivan kuin hän itse olisi koko maailma. Ja tuo salaperäinen tunne huokui Jo-hannekseen suoraan hänen äitinsä leimuavista silmistä. Voimaannuttava tunne kasvoi Johanneksen sisällä nopeasti, poistaen pienimmänkin epäi-lyksen häivän hänen mielestään.
Kolmikko seisahtui Elisen ja tämän mahtavan ratsun eteen, kuin tuomiotaan kuulemaan tullut rikollinen. Myrsky tosin hirnahteli iloisesti, nähdessään Johanneksen. Elise katsoi Maailmanpyhimys Anuukia, koko elämänsä isäkseen luullutta miestä pitkään puntaroiden. Vasta nyt Elise täysin ymmärsi, mitä oikeasti tarkoitti olla Maailmanpyhimys. Nyt kun hän oli sellainen itse. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän sääli Anuu-kia. Viimein hän puhui, niin kylmäkiskoisesti kuin vain suinkin pystyi;
”Miksi Johannes on vankinasi, ja miksi olet tullut tänne sotajouk-kosi kanssa rauhaa rikkomaan? Kenen puolella oikein olet isä? Silmän vai jonkin muun voiman?”
”Meillä ei ole aikaa tähän Elise, nyt on kyse suuremmista asioista. Meidän on kiiruhdettava katedraaliin ja surmattava ylipappi Nesgesis. Vain niin voimme pysäyttää tämän sodan ja tappamisen. Ikuisiksi ajoik-si.” Anuuk vastasi niin ikään kylmäkiskoisesti.
”Tiedoksesi, olen nykyään vertaisesi. Tiedän myös perimmäisen totuuden, oman menneisyyteni. Et voi huijata minua.” Elise vastasi viil-tävästi ja katsoi isäänsä jälleen pitkään, kunnes käänsi katseensa kohti maahan retkahtanutta ja sinertävää Kendoriania. ”Entä kuka hän on ja miksi hän on vankinasi? Mieshän on aivan kuoleman partaalla!” Hän tiuskaisi, aivan kuin ei olisi koskaan nähnytkään poikansa parasta ystä-vää.
”O-olen v-vii-meinen sinetti.” Kendorian korisi maasta tuskaisasti köhien.
”Ikävä tuottaa sinulle pettymys arvoisa Haltiakuninkaani,” Elise virkkoi, ”mutta viimeinen sinetti on minun poikani Jakoba. Ja uskoisin, että katedraalissa alkaa olla kaikki valmista, teidän Valanvannoneiden viimeistä rituaalia varten. En tiedä mitä olet suunnitellut, mutta sisääntu-lostasi päätellen, veljestönne jäsenet tuskin ovat enää ystäviäsi. Joten miten on? Joko vannot minulle uskollisuuttasi, ja teemme kuten minä sanon, tai sitten annan lemmikkieni repiä sinut kappaleiksi ja annan maanpäälliset voimasi mieluummin vaikka kaupungin koirille. Olenhan itsekin saanut pyhät voimani pyhimys Bobhametilta. Kuulit oikein, minä olen nyt maanpäällinen Bobhamet, joten voimamme ovat tasavertaiset.” Elise sanoi hyytävästi, kääntäen katseensa jälleen Anuukiin, joka kavah-ti, silmät uudesta käänteestä pyöreinä, askelen taaksepäin. Saattoiko se olla totta? Jokin muljahti Anuukin sisällä. Kauan sitten unohtunut, suu-rempi totuus nosti varovasti päätään hänen mielensä syövereissä.
”Kuten haluat, pikku enkelini.” Anuuk kuiskasi lopulta suupielten-sä välistä.
”Hyvä, ja nyt kuten sanoit, meidän on kiiruhdettava katedraaliin ja sen sisuksiin piilotetulle tuonpuoleisen portille. Ota molemmat vankisi mukaan! vaikkei palelluttamasi poika viimeinen sinetti olekaan, on vel-vollisuutesi kunnon haltiana pitää hänestä huolta. Matkaan!” Elise toi-totti ja käänsi Myrskyn sulavasti ympäri. Kääntyessään hän vinkkasi Johannekselle silmää, johon Johannes vastasi merkitsevällä ja pyyteet-tömällä hymyllä. Johannes ei ollut aluksi meinannut uskoa korviaan kuullessaan, että äiti olisi saanut Bobhametin voimat, mutta muistettu-aan, että oli itse saanut Pandhordinin voimat, Johannes oli ymmärtänyt. Kaikki kävi järkeen, tämä todella oli silkkaa kohtaloa. Tällä kaikella täytyi olla tarkoitus. Siinä he nyt kulkivat, harmaiden susien ympä-röimänä, kolme pyhimystä maanpäällisissä ruumiissaan, matkalla kohti Valanvannoneiden pyhättöä, herättämään mahtavimman voiman mitä maailma oli ikinä nähnyt.
Kun viimeinenkin susi oli hävinnyt veren värjäämältä aukiolta, Johannes kuuli takaansa armotonta huutoa ja rytinää, kun ihmiset ja haltiat rynnivät jälleen toistensa kimppuun, tappamaan toisiaan silmit-tömästi, vailla tietämystä suuremmasta tarkoituksesta tai ymmärryksestä maailman todellisesta luonteesta. Ja samaan rytäkkään syöksyivät tai-vaalla kaarrelleiden petojen varjot.

Kain Nesgesis kiristi haltiakuninkaan viittaa tiukemmalle, kamppailles-saan läpitunkevaa kylmyyttä vastaan tajuntansa rajamailla. Hän oli on-nistunut pakenemaan haltiakuninkaan käsistä kuin ihmeen kaupalla, ja pujotellut toisiaan tappavien sotilaiden ja haltioiden välistä pois aukiol-ta. Sudet olivat väistyneet nöyrinä, kuin suuremman voiman ohjaamina hänen tieltään, ja antaneet hänen juosta niiden läpi ja kadota pienelle sivukujalle. Kaunis tummatukkainen ratsastaja oli seurannut hänen me-noaan ylevällä katseellaan, ja Kain oli tuntenut tuon naisen salaperäisen voiman sisällään. Kain ei tiennyt kuka tämä salaperäinen susinainen oli ollut, mutta jostakin syystä nainen oli armahtanut hänet. Kuin jumalai-sella vallallaan nainen oli käskenyt harmaan laumansa auttaa hänet pa-kenemaan, aivan kuin itse kohtalo olisi puuttunut peliin. Katsoessaan naista silmiin Kain oli tuntenut totuuden. Ykseyden.
Päästyään turvaan kujalle, lähimmät Edenläiset sotilaat olivat rien-täneet hänen avukseen ja antaneet hänen juotavakseen raikasta vettä leileistään. Kain oli tivannut auttajiltaan tietoa hänen vaimostaan, ja sitä kuka Asgarheimia oli hänen poissa ollessaan hallinnut. Vastaukseksi Kain oli saanut juuri sen mitä oli pelännytkin; Awan oli julistettu kuol-leeksi pian Uhrisaarten tapahtumien jälkeen ja sodan julistuksesta läh-tien, Edeniä ja koko Asgarheimia oli vallinnut rautaisella otteella Kainin veli, ylipappi Abel Nesgesis. Taru Valanvannoneista oli siis totta. Ja he olivat pettäneet hänet. Hänen oma veljensä oli pettänyt häntä hänen koko elämänsä.
Kain keräsi viimeisetkin tahdonvoimansa rippeet ja käski sotilaan-sa jälleen kaupunkiin tunkeutuneiden haltioiden kimppuun. Itse hän suuntasi vapisevat, mutta silkasta vihasta voimansa saavat askelensa kohti Edenin keskusaukiota ja sen perällä kohoavaa, valkoista katedraa-lia. Mukaansa hän otti ainoastaan vihansa sekä miekan, jonka oli ottanut eräältä nuorelta sotilaalta. Sillä miekalla hän tulisi jakamaan harmaan kohtalonsa veljensä kanssa, juuri niin kuin olisi tarkoitettu. Kaikki oli nyt korkeammassa kädessä. Siksi Kain kulkisi viimeisen tiensä yksin, ilman vartijoita, ilman ketään. Yksin.

Luku 13: Silmä silmästä

Edenin katedraalin sisällä oli hämärää, vaikkakin satojen kynttilöiden ja lukuisten kattokruunujen suomien lepattavien liekkien kajo heijastelikin sen koristeellisten ikkunoiden pinnoista. Katedraalin pitkät ja puiset penkkirivit eivät kuitenkaan olleet tyhjiä. Näillä kovilla penkeillä istui nimittäin jälleen Asgarheimin valtakunnan kerma ja mukana oli myös Midgarialaisia kreivejä sekä paroneja, jotka olivat hivuttautuneet kau-punkiin vaivihkaa salaista tunneliaan pitkin ja piilotelleet vanhan Tukin tavernassa, odottaen tätä erityisen pyhää hetkeä. Valanvannoneiden vii-meistä messua, joka olisi vievä heidän elinikäisen työnsä päätökseen ja luova uuden, ikuisen järjellisen maailmanjärjestyksen.
Nyt tämä, lähinnä ihmisten ylimmästä ylimystöstä koostuva pyhä salaseura, piti yhtenä joukkona päänsä kuitenkin nöyrästi kumarassa, heidän odottaessa kahta ylhäisintä jäsentään aloittamaan pyhän messun. Valanvaalijat Abel Nesgesis sekä Horus Vidaar kuitenkin loistivat tois-taiseksi vain poissaolollaan. Eikä valitusta pojastakaan ollut tietoakaan. Kuitenkaan punaisiin kaapuihin sonnustautuneet Valanvannoneet eivät hiiskahtaneetkaan, vaan jatkoivat lattiantuijottelua huppujensa uumenis-ta. Heidän hengityksensä höyry jäi leijailemaan aavemaisesti heidän päidensä ylle koleassa vedossa, joka tunkeutui katedraaliin jostakin sen kiviseinien rappausten väleistä. Vaimeaan viimaan tarttui myös katedraa-lin sisällä löyhkäävä imelä haju. Kaiken tämän hiljaisuuden takaa suuri Silmä tuijotti kuuliaisia alamaisiaan, valmiina herättämään heidän tule-van herransa henkiin. Silmän alapuolelle maalattu peto päästettäisiin pian irti kahleistaan.
Vihdoin katedraalin valtavat tammiset ulko-ovet avautuivat ja paljastivat takaansa säkkipimeän illan, josta sisään puhalsi jääkylmää ilmaa. Punaisten huppujen meri ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Aika oli tullut.
Pimeyden ja kylmyyden seasta sisään astui Valanvaalija Nesgesis, jonka tulenpunainen kaapu hulmusi hänen harppoessaan katedraalin keskilaivaa pitkin kohti ykseydenalttaria. Sanaakaan sanomatta Nesgesis riensi suuren Silmän luo ja painoi jälleen Silmän ensimmäistä alaripseä kahdesti sekä toista, kolmatta, viidettä ja kahdeksannetta kerran. Tämän tehtyään hän harppoi ripein askelin alttarille ja riisui valkoisen ylipapin päähineensä asettaen sen tuttuun syvänteeseen alttarin päälle. Tunnelma katedraalissa oli käsin kosketeltava, huolimatta punaisen huppumeren täydellisestä hiljaisuudesta. Valanvaalija Nesgesis asetteli vielä huolelli-sesti otsapantaa koristavan Silmän kohti takaseinän Silmää ja lausui;
”Silmä näkee, niin maan päällä, kuin korkeuksissakin.” Muut Va-lanvannoneet toistivat sanat yhteen ääneen ja hetken kuului järkälemäis-tä rahinaa, kun alttari painui lattian alle. Aukosta paljastuneesta por-taikosta huokui haalean punertavaa savua ja imelä löyhkä voimistui. Abel Nesgesis kohotti nyt vakavan katseensa kohti seurakuntaansa ja hieroi hetken kohmeisia käsiään yhteen, kootessaan ajatuksiaan miten heille puhuisi. Äkkiä hän tunsi jonkin muljahtavan sisällään. Tunne oli oksettava, mutta hän pakotti itsensä työntämään sen sivuun.
”Pyhät ystäväni!” Hän viimein aloitti ja jatkoi, ”aika on koittanut. Mutta se ei ole koittanut toivotulla tavalla. Lohikäärmeiksi kutsumamme pedot maailman laidoilta ovat täällä hetkenä minä hyvänsä ja jouk-koomme on viime hetkillä siinnyt petturuutta, ja yhteisen tavoitteemme sabotoimista, henkilökohtaisen edun eteen.” Nyt punahuppuinen seura-kunta kohahti yhteen ääneen ja muutamat nostivat kysyvät katseensa kohti Valanvaalijaa. Abel Nesgesis lipaisi nopeasti huuliaan, ennen kuin jatkoi; ”Petturit ovat kuuluneet veljestömme sisimpään piiriin, ja tilanne on tällä hetkellä vakava, joten tulemme tarvitsemaan teidän jokaisen täydellisen uskollisuutenne Silmälle, jotta pyhä tavoitteemme onnistuisi. Salaliiton takana on haltiakuningas Gabriel Solomon, joka on kidnapan-nut valitun pojan, ja tänä iltana hyökännyt pyhää kaupunkiamme vas-taan tuhatpäisellä haltiajoukolla!” Abel Nesgesis karjaisi viimeisen lau-seen, osoittaen sormellaan kohti katedraalin avoimia ulko-ovia. Puna-huppuiset aateliset kohahtivat jälleen yhtenä kuorona, Valanvaalijan sanojen kaikuessa mahtipontisina katedraalin seinistä.
”Mutta hyvä herrasväki,” Abel Nesgesis jatkoi. ”Peli ei suinkaan ole vielä menetetty! Silmän pettänyt kuningas Solomon on nimittäin tuonut myös valitun mukanaan kaupunkiin ja on matkalla tähän kated-raaliin. Ja kuten tiedätte, Silmä on meidän, sen uskollisimpien soturei-den puolella ja se janoaa päästää voimansa valloilleen, se haluaa nostaa meidän herramme, Ferucilin keskuuteemme! Ja tuona pyhänä hetkenä herramme on palkitseva meidät kaikki ruhtinaallisesti! Kuvitelkaa uusi maailmamme silmienne edessä, maailma ilman sotaa, maailma, jossa jokaisella on paikkansa sekä maailma, jossa me älykkäimmistä älyk-käimmät ja kyvykkäimmistä kyvykkäimmät, saamme nauttia työmme hedelmistä ikuisesti! Niin kuin tähänkään asti, me emme anna pienten vastoinkäymisten tuhota vuosisatojen työtämme, joka on jo niin lähellä onnistumistaan! Katsokaa ympärillenne, voitte kiittää omasta asemas-tanne ja järjestömme pyhistä saavutuksia teidän vierustovereitanne, vel-jiänne! Ja ennen kaikkea itseänne! Te hyvät herrat olette totisesti ansain-neet palkintonne ja minä lupaan teille, että Silmä on nähnyt teidät ja se palkitsee teidät tänä yönä! Kunhan vain puhallamme yhteen hiileen, mikä vain on mahdollista, niin kuin olette varmasti Silmää palvellessan-ne huomanneet. Joten kysyn teiltä nyt ystäväni, veljeni, oletteko valmii-ta vielä yhteen koitokseen? Viimeiseen koitokseen! Oletteko valmiita lunastamaan valanne ja lupauksenne herramme Ferucilin eteen? Pian olette lunastava kuuliaisuudestanne ikuisen palkkionne!” Nesgesis karjui kädet levällään alttarin edestä ja hänen Valanvannoneiden seurakuntansa vastasi. Katedraalin seinät tärisivät ja ikkunat helisivät, pyhän veljestön karjuessa epätavallisen korkeaa om-äännettä yhdessä kuorossa. Mylvintä sai jopa ilman väreilemään ja kynttilöiden liekit roihahtamaan huip-puunsa.
”Mitä ikinä tuosta ovesta tuleekaan, te seisotte rinnallani loppuun asti, ja minä teidän! Tänä yönä me olemme saava ikuisen osuutemme!” Nesgesis vielä huusi, vaikka huuto osin peittyikin tahdikkaaseen myl-vintään ja kättentaputukseen. Valanvaalija Nesgesis päästi helpottuneena ja hitaasti lopun ilman keuhkoistaan. Imelä, alttarin alta leijailevasta punertavasta savusta katedraaliin leviävä löyhkä, tuntui jo pistelevältä sieraimissa. Veljestö oli täydellisesti hänen pikkurillinsä ympärillä. Abel Nesgesiksen jännitys oli vihdoin tiessään, veljestö seisoisi hänen rinnal-laan, eivätkä epäilisi mitään.
”Minä pyydän, saanko vielä hetkeksi huomionne?” Nesgesis jatkoi teatraalista meuhkaamistaan alttarilla. ”Saanko vielä esitellä teille hyvät veljeni, viimeisimmän valttikorttimme. Kortin, jolla otamme takaisin valitun pojan haltuumme ja jolla kukistamme viimeisimmänkin petturin joukostamme. Sillä Silmä on antanut minulle lahjaksi aseen, jonka ver-taista ette ole ennen nähneet. Aseen, jossa itsensä herramme Ferucilin olemus vaikuttaa, antaen tälle aseelle, tai oikeastaan näille kivisille jä-teille elonsiemenen! He eivät vapise edes itse maailmanlaidoilta saapu-vien lohikäärmeiden edessä!” Abel Nesgesis loikkasi nyt sulavasti si-vuun alttarilta, levittäen kätensä näyttävästi kohti alttarin sivussa am-mottavaan salaiseen aukkoon. Hetken kuului vain rahinaa, mutta rahina voimistui, muuttuen kaukaisiksi kumahduksiksi, joiden tahti kiihtyi. Kumahdusten ääni voimistui jokaisella kumahduksella ja niiden voima tuntui täristävän katedraalin lattiaa. Punahuppuiset Valanvannoneet hil-jenivät tyystin, heistä osa vilkuili levottomasti ympärilleen.
Tärähdysten voima kasvoi kasvamistaan, täristäen nyt koko kated-raalia niin kovaa, että katon rappauksista ropisi pölyä punaisen seura-kunnan niskaan. Lopulta aukosta alkoi nousemaan jotakin vaaleaa. Jota-kin valtavaa. Marmoria.
Kivi rahisi kiveä vasten, kun aukosta nousi kaksi valtavaa Morphadookin patsasta. Ne liikuttelivat jäseniään kankeasti, mutta sel-laisella voimalla, että mihin vain ne osuivat, mureni rytisten niiden pai-non alla murusiksi. Patsaiden ilmeet olivat liikkumattomat ja kiviset, ja niiden silmät tyhjät kuin ruumiilla, ja niiden kauniita kasvoja esittävät päät hipoivat katedraalin kattokruunuja niiden suoristaessaan itsensä täyteen pituuteensa ja asettuessaan seisomaan liikkumatta Valanvaalija Nesgesiksen molemmille puolin. Abel Nesgesiksen viiruiksi vetäytyneet silmät kiiluivat kilpaa takaseinän Silmän kanssa, hänen antaessaan kat-seensa kiertää kauhusta jäykkänä istuvaa seurakuntaansa. Tuli hiiren hiljaista.
Hiljaisuuden rikkoi vaimea riipivä ääni, joka kantautui punakaa-puisen veljestön korviin katedraalin avonaisista ovista. Päät kääntyivät vähitellen ja Abelin silmät laajenivat äkisti täysin ammolleen. Suurten avonaisten tammiovien välistä sisään astui kärsineen näköinen ja kalpea Kain Nesgesis, raahaten kantamansa miekan terää pahaenteisesti pitkin katedraalin lattiaa. Hänen sormessaan kimalteli paksu vihkisormus ja hänen askeleensa olivat määrätietoiset, ja silmänsä leiskuivat vihaisina sekä voimakkaina. Niiden tappava katse oli nauliintunut alttarilla seiso-vaan paholaisen kätyriin.

Kallovikkoa vallitsevasta paahtavasta kuumuudesta huolimatta Gerrosh Saigon oli tyytyväinen armeijansa suoritukseen. He olivat saavuttaneet vihollisen viimeisetkin rippeet ennen Midgarian pääkaupunkia Lauren-tiusta. Midgarialaiset pelkurit olivat asettuneet puolustukseen jonkin vanhan, laajan hautakummun päälle. Vihollinen yritti epätoivoissaan etsiä suojaa kummulla töröttävien hautakivien lomasta sekä sen laella seisovan marmoripatsaan juurelta. Yritys näytti komentaja Saigonin silmissä lähes säälittävältä. Hänellä oli vieläpä joukkoja ainakin kym-menkertainen määrä viholliseen verrattuna. Vaikka Gerrosh ei edes tien-nyt joukkojensa tarkkaa määrää, hän arvioi, että tähän astisissa taiste-luissa menetetyistä ja karanneista miehistä huolimatta, hänen armeijas-saan oli ainakin seitsemäntoistatuhatta soturia sekä noin neljätuhatta orjaa jäljellä. Eikä häntä erottanut Silmän hänelle lupaamasta ikuisesta kunniasta enää mikään muu, kuin tuo pieni ja hajanainen, väsynyt jouk-ko, joka piileskeli hänen mahtavaa armeijaansa noiden pienen pienten kivipaasien takana.
Gerrosh Saigon katseli silmä kovana, kun hänen omat joukkonsa ryhmittyivät täydellisessä kurissa hyökkäysmuodostelmaan hänen ympä-rilleen. Asgarheimista lähdettäessä laivoihin ei juuri ollut mahtunut mu-kaan hevosia, joten ratsujoukot olivat pienet, mutta ne koostuivat As-garheimin parhaista ritareista, ja ne sijoittuivat muodostelman laidoille hyvässä järjestyksessä. Hyökkäysrivistön keskustassa sijaitseva armeijan runko koostui pääosin reserviläisistä sekä ammattisotureista kootusta jalkaväestä, joka muodosti leveillä kilvillään massiivisen ja uhkaavan muurin, jonka väleistä törrötti tuhansia, Kallovikon iltahämärän sekaan sytytettyjen soihtujen loimussa kimaltelevia keihään- ja miekankärkiä. Keskustan takana marssi taasen tuhansia jalkajousimiehiä, jotka tukisi-vat hyökkäystä tiheään tahtiin ammuttavilla nuolisateilla etujoukon yli. Koko muodostelman edessä, etulinjassa hyökkäyksen kärkenä taistelisi-vat Asgarheimin orjat, jotka oltiin värvätty mukaan sotaan pelloiltaan. Juuri nyt orjamassaa ruoskittiin ja hakattiin satojen sotilaiden toimesta järjestäytymään riviin muun armeijan eteen. Orjilla ei ollut suojia ja aseistukseksi heille oli annettu vain vanhoja ja ruosteisia ylijäämä-aseita, joita ei ollut riittänyt kuin vain joka toiselle orjataistelijalle. Mut-ta jokaiselle sodasta hengissä selviävälle orjalle ja tämän perheelle oli luvattu vapaus, joten harva heistä uskalsi tai halusi kapinoida, sillä pie-nimmästäkin rikkeestä ainoa mahdollinen rangaistus orjalle oli kuolema. Nopea ja varma kuolema kohtaisi myös jokaista orjaa taistelussa, mikäli nämä yrittäisivät perääntyä etulinjasta, sillä heidän takanaan marssiva pääjoukko surmaisi armotta jokaisen karkuun kääntyvän. Käytännössä orjasoturit jäisivät taistelun alkaessa puristuksiin kahden armottoman armeijan väliin. Tämä joukko oli Gerroshille ja hänen armeijalleen enemmänkin pelkkä kilpi tai muurinmurtaja, jolla hän väsyttäisi vastus-tajan valmiiksi viimeistä iskua varten.
Viimein viimeinenkin rivistön yksikkö nosti lippunsa ilmaan, il-moitukseksi siitä, että kaikki oli valmista. Gerrosh katsahti vielä viimei-sen kerran ympärilleen ennen kuin laski kypäränsä visiirin kasvoilleen ja nousi nopealla jalan heilautuksella hänelle tuodun ratsun selkään. Ger-rosh kiersi vahvat sormensa miekkansa kahvalle ja nosti sen korkealle ilmaan merkiksi hyökkäyksen alkamisesta. Torvet soivat ja rummut pärisivät, kun monituhatpäiset rivistöt lähtivät marssimaan tahdissa koh-ti vihollista. Välimatkan huvetessa valtava, verenpunaisella taustalla komeilevaa Silmää esittävä banderolli nostettiin Gerroshin käskystä joukkojen yläpuolelle. Hiekka pöllysi sakeana, roihuavien soihtujen tanssivista liekeistä lähtevien tulen varjojen osuessa valkoiseksi maala-tun Silmän ääriviivoihin, saaden sen loistamaan kuin ahnaan ja määrä-tietoisen saalistajan. Gerrosh saattoi jo tuntea herransa Ferucilin läsnä-olon, yläpuolellaan säteilevän Silmän katseessa. Viimeisen harmaan päivänvalon kajastuksen aikaan hyökkääjien askelet kiihtyivät juoksuk-si.

”Ei enää pitkästi, olemme pian perillä. Jaksa vielä hetki,” Johannes su-patti vieressään hoipertelevalle Kendorianille, jonka kalpeat kasvot kuulsivat jo sinisinä. Iltaa seurannut yö oli musta kuin Myrskyn turkki, mutta Johanneksen mieli oli kirkas. Hänellä ei ollut mitään pelättävää. Heidän sekalainen seurueensa ja heitä ympäröivä susilauma olivat jo Edenin mahtavalla keskusaukiolla, ja katedraalin valkoisena hohtava julkisivu avartui heidän edessään kuulaana ja korkeana. Katedraalin ovet olivat raollaan, aivan kuin joku olisi juuri astunut niistä sisään. Pyhätön sisältä leijaili hiljalleen ulos punertavaa, pahaenteistä savua. Elise suo-risti selkäänsä Myrskyn selässä.
”Tiedäthän sinä Johannes tehtäväsi ja suuremman tarkoituksesi? Tunnethan kohtalosi? Minä kyllä luotan sinun arvostelukykyysi, mikäli olet seurannut polullasi sydäntäsi.” Elise kysyi niin ikään selkä suorana marssivalta Johannekselta. Johanneksen katse oli nyt nauliintunut tai-vaalle. Sillä nyt hän näki ne koko ajan. Pedot maailmanlaidalta. Mustat lohikäärmeet.
”Luulen tietäväni. Mutta kerro toki epäilyksesi. Kiitos äiti muuten kaikesta, en ole ikinä tainnut kiittää sinua kunnolla kaikesta mitä olet tehnyt eteeni.” Johannes vastasi merkitsevästi, katse taivaissa, välittä-mättä nyrpeännäköisen Anuukin läsnäolosta. Johannes tunsi rinnassaan hopeisen korunsa kylmän kosketuksen ja tieto Sofian jälleennäkemisestä tulvahti hänen sisällään, tuoden mukanaan loppumattoman voiman tun-teen.
”Ole hyvä vain.” Elise sanoi lämpimästi ja jatkoi; ”En epäile koh-taloamme häivääkään, äläkä sinäkään, se on kaikkein tärkeintä. Se on ainoa keino, jolloin kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Sillä Valanvannoneiden juoni on ollut viekkaampi ja mutkikkaampi, kuin kukaan on osannut arvata. Eivätkä he ole ainoita, jotka ovat juonineet esiripun takaa alistaakseen maailman itsensä alaisuuteen. Mutta kerro minulle Johannes, mitä rituaalirinki kertoi sinulle?” Hän lopetti, luoden halveksivan ja merkitsevän katseen jokseenkin alistuneen näköiseen Anuukiin.
”Että Valanvannoneet ovat valinneet minut herättämään heidän herransa maan päälle.” Johannes aloitti silmät tuikkien. ”Että minussa piilee sisälläni voima, jollaista Arkananmaissa ei ole ennen nähty. Va-lanvannoneet haluavat siis alistaa koko Arkananmaat avullani alaisuu-teensa orjiksi, mutta rituaaliringissä vieraillessani Morphadook poisti rinnastani Silmän, jonka Valanvaalija, Abel Nesgesis oli siihen Uhrisaa-rilla polttanut. En totisesti tiedä mikä minua odottaa tuolla sisällä, mutta sisälläni on syttynyt elämää suurempi voima ja jotenkin tiedän, että minun on vietävä tämä loppuun. Se on kohtaloni. Maailmanpyhimys Pandhordin nimittäin luovutti jotakin itsestään minulle ja luulen, että se voima ohjastaa minua kyllä. Sydämeni rinnalla. En vain osaa pukea sitä sanoiksi, vaan enemmänkin vain tunnen sen sisälläni.” Johannes kertasi viimeaikojen tapahtumiaan ja tunsi Anuukin polttavan katseen niskas-saan.
”Hän luovutti sinulle voimansa ja vastuunsa maailmasta. Saman teki Bobhamet minulle. Olemme nyt tasavertaisia arvoisan haltiakunin-kaamme kanssa. Mikä sinulle on tässä maailmassa kaikkein tärkeintä Johannes?” Elise kysyi, seisauttaen kulkueen. Sudet kävivät istumaan heidän ympärillään, tarkkaillen terävillä katseillaan ympäristöään. Anuuk pysyi yhä vaiti.
”Toimia oikein.” Johannes sanoi ykskantaan. ”Niin kuin olet mi-nulle aina sanonut, minun on seurattava sydäntäni.”
”Minä luotan sinuun. Mutta muista, että totuuden hetkellä sinun on pyyhittävä mielestäsi kaikki muu, jotta todella kuulet sen.” Elise vastasi lujalla äänellä. Silloin Anuuk rykäisi.
”Sallinette minun liittyä keskusteluun.” Hän aloitti. ”Meitä on nyt tässä todellakin koolla kolme pyhää. Meillä kolmella on nyt, kiitos Pandhordinin ja Bobhametin, hallussamme suurin osa voimista, joiden varaan nykymaailma on rakennettu. Ja kuten ehkä olette uusina pyhi-myksinä huomanneet, olotilanne ovat muuttuneet. Näette maailman erilaisena, koette sen enemmänkin sisällänne tunteina ja ymmärryksenä, jota ei maanpäällisille kielille voi pukea. Aineellinen ja fyysinen eivät vaikuta teihin enää juurikaan. Sillä sisimmässänne näette sen illuusion verhon läpi. Jossakin syvällä vatsojenne pohjassa tunnette myös mitä teidän on tehtävä, minne teidän on mentävä, mutta ette vain kykene sanomaan miksi. Nyt näette varmasti myös maailmanlaitojen pedot, kaartelemassa jo nälkäisinä yllämme. Ellemme ole varovaisia, ne tulevat vielä saamaan aineellisen olomuodon ja ottamaan vallan kaikesta maan-päällisestä. Mielestäni meidän on yhdistettävä voimamme. En näe mi-tään muuta vaihtoehtoa. Jokin kauan sitten unohtunut on herännyt myös minunkin sisälläni, joka on ollut vihani sumentama. Vain yhdessä me pystymme lyömään sen mitä ikinä noiden ovien takana odottaakaan. Mitä sanotte maanpäälliset Pandhordin ja Bobhamet? Virtaahan suonis-sanne myös sama veri, joka on virrannut tässä maallisessa maailmassa jo siitä lähtien, kun me pyhimykset astuimme maan kamaralle. Vaikka se ei olekaan minun vertani, niin kuin Elise olet varmasti jo ymmärtä-nyt. Mutta se on veri, joka on teille luovutettu, vastuineen ja voimineen. Teidät on tietoisesti katsottu olevan sen arvoisia. Meidän käsissämme on vastuu maailmasta. Tämän on oltava kohtalo. Näen sen nyt. Kiitos, että viimein näytitte sen minulle.” Anuuk lopetti polvistuen heidän eteensä.
”Mutta miksi luottaisimme sinuun?” Johannes kivahti. ”Vielä lai-vallasi ollessamme, pidit minua kahlehdittuna vankina ja yritit pakottaa minut murhaamaan Henok Nesgesiksen miekalla, jonka olit minulle aiemmin lahjoittanut? Mutta kiitos Pandhordinilta, äidiltäni ja rituaali-ringiltä saamani viisauden, se miekka lepää nyt Tuonen meren pohjassa. Sillä olemme kaikki yhtä! Tappamalla toisiamme, tuhoamme vain omaa sisimpäämme. Sieluni on siis yhä puhdas, en ole maanpäällisessä elä-mässäni yhdenkään viattoman ihmisen tai haltian henkeä tarkoituksella riistänyt. Matkani varrella olen käsittänyt, että vain puhdas sielu voi luoda puhtaita asioita. Siksi olen päättänyt herättää Valanvannoneiden herran, Ferucilin keskuuteemme ja rakentaa maailman uudelleen juma-laisella tiedolla. Tulen kaatamaan vallitsevat vallan, salaliittojen ja byro-kratian kahleet ja antamaan maailmalle rauhan. Tuhoan Silmän sekä näytän sielunsa mustanneille Valanvannoneille totuuden siitä mitä he palvovat. Herätän elämän kauneuden uudelleen heidän sisällään. Sillä näin minä sisälläni tunnen ja näin minä olen kohtaloni nähnyt, sen kai-ken sakean valheen sekä sekasorron tulvasta, millaisena minä maailman näen. Näin olen päättänyt toimia, enkä minä tarvitse siihen kenenkään apua. Antaudun Valanvannoneille ja annan heille mitä he haluavat, mut-ta Ferucilin noustessa perin heidän velkansa maailmalle korkojen kera, niin kuin hekin korkoa lainoistaan kiskovat ja täten maailmaa orjuutta-vat. Uskon vakaasti, että sydämeni on tarpeeksi puhdas ja mieleni kir-kas, tämän tehtävän suorittaakseni. Joten mihin minä sinua oikein tarvit-sen? Isoisä? Vai miksi minun kuuluisi sinua kutsua?”
”Kutsu minua Anuukiksi, vertaiseksesi.” Anuuk vastasi pää kuma-rassa. ”Sanasi ovat suuria ja innoittavia, ja ne herättävät sisälläni jota-kin, en vain vielä tiedä mitä. Myönnän toki, että tavoitteeni ovat olleet tähän saakka hyvin itsekkäät, mutta kuten tekin, uskon nyt, että maail-masta voidaan vielä tehdä rauhan ja rakkauden tyyssija. Kaiken tämän kauheuden keskellä, johon itse olen osasyyllinen, olen nähnyt valon. Olen muistanut jotakin kauan sitten unohtamaani. Tunnen, että tämä on myös minun kohtaloni.” Anuuk aloitti hieroen pitkäsormisia käsiään yhteen. ”Miekka, jonka sinulle Johannes Alfenoirissa lahjoitin, oli Ar-mon miekka. Miekka, jonka olen haltiasotien aikaan katkeruuteni pau-loissa pyhästä valtikastani itse takonut. Se oli sama miekka, jolla äitisi aikoinaan hiljensin. Ja siihen miekkaan olin juurruttanut armon siemenet kaikista armollisista maanpäällisistä ajatuksistani, sillä armoa en halun-nut enää tuntea, niin vihastunut ihmisiin olin. Miekan voimat oli mah-dollista vapauttaa takaisin maailmaan vain kahdella tavalla; murhaamal-la tai armahtamalla. Mikäli olisit käyttänyt sitä tappamiseen, niin kuin oletin, luulin nimittäin, että olisit vihannut sinulle petturillista Valanvan-noneiden lellipoikaa Henokia, olisit tärvellyt puhtaan sielusi ja täten todistanut minulle, että maailmalla ei ole enää toivoakaan irrottautua pahan ikeestä. Olisin saanut viimeisen oikeutuksen omalle suunnitelmal-leni hävittää maailmasta kaiken pahan alku ja juuri lopullisesti, ihmiset. Olisit samalla myös tehnyt minusta äärimmäisen voimallisen, sillä miekkaan säilömäni armon voima olisi vapautunut Henokin ruumiiseen ja muuttanut murhan myötä muotoaan. Sillä eräs tämän maailman omi-naisuuksista on, että voimaa ei koskaan katoa tai synny, se vain muuttaa tunteidemme ja toimiemme myötä muotoaan. Tuon voiman olin vihois-sani ajatellut siirtää takaisin itseeni Henokista puristetun elämänlankee-muksen kautta.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan osoitit todellista armoa armahta-malla vihamiehesi, mikä tarkoittaa, että miekan armollinen mahti on vapautunut ympäröivään maailmaamme, ilmaan, jota hengitämme, tuu-liin jotka tunnemme sekä lehtien havinaan jonka kuulemme. Toivo siis elää jälleen, nyt se on vain saatava kaiken kansan ulottuville. Siksi an-taudun nyt täysin teille. Armahda minut niin kuin armahdit Henokin ja olemme yhdessä tuova Arkananmaille valon.” Anuuk puhui hitaasti, siirrellen terävää katsettaan edestakaisin Johanneksesta tämän äitiin. Mitä tuon salaperäisen pyhimyksen mielessä oikein liikkui?
”Hyvä on. Yhdentekeväähän tuo minulle on, sillä pian kaikki Ar-kananmaiden valta luovutetaan minulle.” Johannes vastasi lopulta olki-aan kohauttaen. Hän tunsi jo sisällään, kuinka katedraali veti häntä puo-leensa.
”Minua sen sijaan vielä kiinnostaisi tietää, että miksi emme vain tappaisi sinua siihen paikkaan?” Elise pisti vihaisesti väliin Myrskyn selästä. ”Tähän mennessä olet vain valehdellut meille ja käyttänyt meitä pelinappuloinasi likaisessa pelissäsi. Tekeekö pyhimys ja huolehtiva isä sellaista? Minua ei voisi vähempää enää kiinnostaa sinun maanpäällinen kohtalosi.”
”Toistan vielä, te tarvitsette minua. Muistakaa, että Ferucil on pohjimmiltaan Valanvannoneiden luomus, se tulee olemaan vaikea ke-syttää muuhun tarkoitukseen kuin siihen mihin se on luotu. Maailman totaaliseen alistamiseen, heidän alaisuuteensa. Onko sinussa Johannes yksin tarpeeksi voimia siihen? Ja muistakaa mitä juuri kerroin, mitä tappaminen saa aikaan voimissanne. Minussa kuitenkin yhä piilee nel-jäsosa tämän maanpäällisen maailman koossa pitävistä voimista. Maan-päällinen ruumiini edustaa hallitsijana tarvittavaa viisautta ja itsetietoi-suutta, toisin sanoen tietoisuutta olemassaolosta. Ne voivat olla elämää-kin tärkeämpiä voimia kamppailussa Valanvannoneiden petoa vastaan, jolle on annettu valta hallita Arkananmaita sen herätessä Johanneksen kautta.”
”Mutta silti, miksi minä en vain tappaisi sinua, niin kuin sinäkin olet täällä maan päällä omien etujesi vuoksi tappanut, ja siirtäisi voi-miasi vaikkapa Kendorianiin, joka todennäköisesti olisi paljon luotetta-vampi Maailmanpyhimys kuin sinä?” Elise tivasi edelleen tulta ja tappu-raa äänessään. Sinertävä Kendorian ei tuskansa alta näyttänyt noteeraa-van nimeään mitenkään, vaan lyyhistyi Johanneksen kannattelemana toisen polvensa varaan.
”Siksi, koska tarvitsemme hänet seuraavaksi Morphadookiksi.” Anuuk vastasi lähes myhäillen. Hänen ilmeensä oli mairea ja lähes omahyväinen. Johannes ja Elise sen sijaan näyttivät kuin ruumiin näh-neiltä ja heidän molempien katseet nauliintuivat Anuukiin. ”Minä satun nimittäin sattumoisin tietämään, että maanpäällinen Morphadook, toisin kuin kenelläkään on kerrottu, elää ja voi hyvin. Kolmeksi kappaleeksi revityn pyhimyksen voimat ovat pikkuhiljaa siirtyneet elämänlankee-muksena eteenpäin uudelle kantajalle.” Anuuk piti hetken tauon puhees-saan, aivan kuin taikatemppua tekevä taikuri juuri ennen loppuhuipen-nustaan. ”Nimittäin Asgarheimin valtakunnan ylipapille ja Valanvanno-neiden johtajalle, Abel Nesgesikselle. Kaikki nämä vuodet hän on salai-sesti juonut julmasti silvotun Morphadookin verta, siirtäen tämän voimat itseensä. Ja kuten tiedätte Morphadook edustaa maan päällä muun mu-assa elämän valintoja. Varsin keskeisiä piirteitä uuden maailmanjärjes-tyksen luomisessa minun mielestäni. Miksi emme siis liittoutuisi ja loisi uutta maailmaa yhdessä? Maailmanpyhimykset ovat kuitenkin joka ta-pauksessa kiinteä osa tätä maailmaa, eikä meitä saa täältä pois kirveel-läkään. Meitä pyhimyksiä ei voi tappaa, niin vakaasti meihin uskotaan. Ainoa tapa, jolla meistä pääsee eroon, on että maanpäällisen ruumiillis-tumamme paino siirretään eteenpäin seuraavan sielun kannettavaksi. Mutta silloinkaan kantamamme tieto, viisaus, ominaisuudet tai voimat eivät sammu, vaan vain vaihtavat muotoaan kantajansa mukaan. Me olemme pohjimmiltamme yksi ja sama iankaikkinen luova voima, joten miksi ottaisitte riskin ja jättäisitte minut, itsetietoisuuden ja viisauden voiman käyttämättä, luodessanne uutta parempaa maailmaa. Sillä minä vannon teille, että tulen nousemaan teitä vastaan, mikäli nyt minut hyl-käätte. Te molemmat olette pohjimmiltanne minun suojelukseni ansio-stani tässä maailmassa eläneet, vaikka en missään nimessä ole kovin hyvä perheen pää ikinä ollutkaan. Muistakaa kuitenkin, että niillä, joilla on suurten voimien mukanaan tuoma suuri vastuu, maailmassa on aina suurempiakin asioita huolehdittavana kuin vain omat pienet murheem-me. Sillä vastuu maailmasta ja suuremmasta taakasta lankeaa aina niille, joilla on tieto ja ymmärrys sitä hallita. Onhan koko maailma kuitenkin pohjimmiltaan vain yksi suuri perhe, jonka tulee oppia elämään harmo-niassa, jotta se voisi olla terve. Ja kaiken mitä olen pitkän elämäni aika-na tehnyt, olen tehnyt vain yksi päämäärä mielessäni. Tehdä tästä maa-ilmasta parempi paikka elää, vaikka se saattaakin aikaisemmista virheel-lisistä valinnoistani johtuen olla vaikeaa nähdä.
Te ette voi tietää mitä tuon katedraalin sisällä on meitä vastassa ja tiedätte, että tarvitsette uuteen maailmaanne kuitenkin jokaisen Maail-manpyhimyksen tuen, jotta siitä olisi mahdollista rakentaa rakastava ja harmonien kokonaisuus. Joten osoittakaa todellista viisautta ja armeliai-suutta, ja tarttukaa tarjoukseeni. Tehkäämme tästä kohtalon meille tuo-masta, pian jäätyvästä ja Johanneksen rakastamasta pojasta Morphadook ja sulkekaamme kohtalon ympyrä. Sitten olemme valmiita kohtaamaan Valanvannoneiden pedon ja voittamaan sen puolellemme yhdessä, Jo-hanneksen johdattamana.” Anuuk lopetti ja laskeutui polvilleen, painaen päänsä nöyrästi kohti maata. Johannes ja Elise katsahtivat pöllämysty-neinä toisiaan, jäisen tuulen kantaessa heidän korviinsa kauempaa kau-pungista kuuluvia taistelun ääniä. Johannes katsahti jalkojensa juuressa kyyhöttävää, nyt jo holtittomasti tärisevää Kendoriania ja muisti kuinka oli itse tuntenut elämän virtaavan ruhjottuun kehoonsa Pandhordinilta saatujen voimien ansiosta.
”Hyvä on. Näin teemme, emme ehdi enää kinastelemaankaan, sillä aika on käymässä vähiin.” Johannes tuhahti ja nosti hädin tuskin hengittävän ja velton Kendorianin itseään vasten jaloilleen. Kendorian korahti, ja kuolaa valui hänen sinisten huuliensa välistä, mutta vaikutti, että hän jaksaisi vielä muutaman askelen Johanneksen tukemana. Johan-nes lähti sanaakaan sanomatta raahustamaan Kendoriania tukien kohti Katedraalin ovia ja Anuuk seurasi selkä kyyryssä perässä. Elise loi kas-vatti-isäänsä murhaavan katseen Myrskyn selästä, mutta tyytyi hänkin lopulta vain seuraamaan Johanneksen päättäväistä marssia. Elise oli ylpeä, kuinka jalomielinen mies Johanneksesta oli kasvanut, mutta tiesi ettei itse voisi olla yhtä armollinen. Riski olisi liian suuri. Ja vaikka hän pystyikin juuri ja juuri antamaan anteeksi isänään pitämälle Anuukille, veljestön olisi maksettava synneistään. Sudet nousivat jälleen jaloilleen Elisen perässä ja lähtivät yhtenä laumana silmät kiiluen jolkottamaan kohti Katedraalia, jonka sisuksista leijaili jo hiuksen ohutta ja punerta-vaa savua. Kohtalon hetki oli lyönyt.

”Sehän on rakas veljeni! riutuneena, mutta yhtä kaikki elossa! Ykseydel-le ja sen Silmälle kiitos!” Abel Nesgesis huudahti alttarilta, virottuaan ensijärkytyksestään. ”Oi tätä ilon- ja onnenpäivää! Mutta astelehan roh-keasti tänne eteen ja kerro toki tälle nöyrälle läsnä olevalle seurakunnal-le tarinasi. Olemme pelkkänä korvana.” Valanvaalija Nesgesis lopetti ivallinen hymy huulillaan, rinnassaan kasvavasta paniikista huolimatta. Tämä sattumus vaikutti jo aivan liikaa kohtalolta, sillä suurin osa Valan-vannoneista ei edes tiennyt, että veljestö oli itse Kainin, nähtävästi hy-vinkin epäonnistuneen murhan takana. Abelin ajatukset laukkasivat kuitenkin jo täyttä päätä, miten hän saattaisi kääntää tämänkin yllättävän käänteen vielä edukseen. Äkkiä Abel tunsi jälleen sisällään oudon puistatuksen ja hänen sydämensä hypähti muutaman lyönnin erityisen lujaan tahtiin, saaden rintaan viilletyn vanhan arven kirveltämään. Het-ken Abel oli tuntevinaan itsensä poissaolevaksi, kuin leijailevaksi aja-tuksettomaksi tuuleksi. Hänen silmissään välähti ja tunne katosi äkisti, niin nopeasti kuin oli tullutkin. Ehkä se oli merkki Silmältä, hän ajatteli. Ehkä kohtalo oli sittenkin hänen puolellaan ja kuljettanut Kainin hyvästä syystä ottamaan osaa viimeiseenkin näytökseen. Kohtalo todellakin, Abel tuumi sydän muljuen, huomatessaan Kainin sormessa jälleen tuik-kivan sormuksen.
”Tiedoksenne Valanvannoneet!” Kain Nesgesis huudahti lujalla äänellä, seisahtuen katedraalin keskilaivan puolimaille. ”Sillä miten olen tänne päätynyt, ei enää ole merkitystä, sillä itse Silmä on minut pelasta-nut! Olen nykyisin yksi teistä ja olen tullut saattamaan minulle kohtalon suoman pyhän tehtäväni päätökseen.” Punaisen huppumeren silmät oli-vat siirtyneet valtavista, nyt täysin seisahtuneista kivimiehistä, tähän keskellä katedraalia seisovaan resuiseen mieheen, jonka yhtä liekkiä loimuavat silmät tuijottivat herkeämättä heidän johtajaansa.
”Ja mikä mahtoikaan olla tehtäväsi tarkkaan ottaen?” Abel Nesge-sis kysyi, peittäen taidokkaasti äänestään viekkauden ja hätääntyneisyy-den häivähdykset. Kain vilkaisi nopeasti ympärilleen ja repäisi repalei-sen viittansa rinnan kohdalta auki. Kardinaali Vidaarin siihen kaivertama tulenpunainen Silmä sai paljastuessaan hienoiset suosionosoitukset pu-nakaapuiselta seurakunnalta. Abel Nesgesis odotti kuitenkin hiljaa pai-kallaan.
”Juuri äsken edesmennyt Valanvaalija Vidaar on vannomalla lu-vannut minulle osan valtakunnastanne, mikäli luovutan itseni kokonai-suudessaan Silmälle. Joten tässä minä olen! Ja jos saan luvan, minulla olisi vielä viimeinen lahja toimitettavana rakkaalle veljelleni, niin yhtei-sen äidin, kuin nyt myös pyhän veljestönkin kautta. Joten jos saan pyy-tää, tulisin sen mieluusti alttarille henkilökohtaisesti ojentamaan.” Kain sanoi, pitäen ilmeensä niin peruslukemilla kuin saattoi. Hänen kylmät ja hikiset sormensa puristuivat miekan kahvan ympärille yhä lujemmin.
Abel katsoi syvälle veljensä leiskuviin , yrittäen lukea niistä mitä tällä oikein oli mielessä. Hänen ei kuitenkaan ollut järkevää luottaa Kai-niin tippaakaan. Eihän hän toki ollut koskaan luottanutkaan, niin kuin ei ollut ikinä luottanut ahneeseen juoppoon, Horus Vidaariinkaan, joka oli aina ollut pohjimmiltaan vain heikko ja ahne. Abelin punakaapuinen seurakunta tuijotti kuitenkin haltioissaan rintakehä paljaana huojuvasti patsastelevaa Kainia, eikä Abelilla ollut enää varaa riskeerata mitään. Hän ei voisi menettää Valanvannoneiden luottamusta enää tässä vaihees-sa, mutta hän oli varma, että Kain oli tullut katedraaliin vain yksi asia mielessä. Abel muisti Kainin vaimon kuolonrääkäisyn vielä elävästi. Hikikarpalot hiipivät hiljalleen hänen ohimoilleen, hänen puntaroidessa vaihtoehtojaan, miten kääntää tämäkin kohtalon oikku edukseen. Abel hapuili kädellään rintataskussaan lepäävää taskumattia, mutta muisti sitten, että se oli jo tyhjä. Hän oli jo maanpäällinen Morphadook. Mutta missä viipyivät hänen loput voimansa? Toistaiseksi hän oli vain saanut yhteyden noihin järkälemäisiin patsaisiin, joiden sisään vanhan Morpha-dookin jäänteet oltiin muurattu. Mutta niistäkin vain kaksi oli saapunut hänen kutsustaan ja nyt hänestä tuntui, etteivät nuokaan paikoilleen jähmettyneet jättiläiset kuulleet hänen kutsuaan. Silmän kutsua. Ja entäs valittu? Oliko hänellä yhteyttä edes häneen? Onneksi Abelilla oli kui-tenkin vielä valittua varten yksi erityinen pullo elämänlankeemusta jäl-jellä, kunhan valittu nyt vain saapuisi! Rintaan viillettyä arpea alkoi taas polttamaan ja Abelin silmissä välkehti. Ajatus pätki pahasti ja hänet valtasi oudon kuvottava tunne. Mitä Silmä oikein yritti kertoa hänelle?
”No miten on? Tässä minä olen valmiina palvelemaan Silmää ja sen pyhää tarkoitusta koko ruumiini ja sieluni voimin.” Kain kysyi uu-delleen polvistuen maahan, pitäen katseensa tiukasti kohteessaan.
”Tule sitten. Pyhän Silmän palvelija ja Valanvannonut veljeni.” Abel kuiskasi suupielensä välistä ja siirsi vaivihkaa kättään viittansa alla tikarin kahvalle.
Mutta juuri kun Kain nousi vapisevin jaloin, katedraalin ovet rä-mähtivät sepposen selälleen ja sisään rynni kymmeniä harmaita petoja, joiden kellertävistä hampaista roikkuva kuola kiilsi sisään tunkevan tuulen lepattamien kynttilän liekkien valossa. Susien silmät kiiluivat hurjina, niiden loikkiessa yli penkkirivistöjen ja ulvonta sekä kuoleman-korahdukset kaikuivat aavemaisesti kivisistä seinistä, niiden saavuttaes-sa ensimmäiset punakaapuiset uhrinsa, joiden kurkkujen ympärille nii-den armottomat leuat puristuivat. Susia ryöppysi koko ajan lisää kated-raaliin, ja niiden loputon tulva sai aikaan yleisen paniikin ja tummanpu-naisena lainehtivan verisen lattian. Keskellä susilaumaa sisään astui neljä hahmoa, joista yksi ratsasti vahvalla mustalla orilla, ja jonka mus-tat hiukset liehuivat tuuheana ovista puhaltavassa jäisessä tuulessa.
”Sisin piiri, seuratkaa minua!” Abel Nesgesis rääkäisi alttarilta kauhistuneena, mutta samaan aikaan helpottuneena, että valittu oli vih-doin saapunut, eikä hänen tarvitsisi ainakaan vielä kohdata, selvästi itse kohtalon voimistamaa veljeään. Abel syöksähti alttarin aukosta sisään kiviseen portaikkoon punainen viitta hulmuten, perässään etupenkillä istuneet kolme sisimpään piiriin kuuluvaa, sinisillä vöillä merkittyä Va-lanvartijaa. He hävisivät punertavaa kaasua tupruttavaan aukkoon, mutta tulikatseinen Kain harppoi miekka ojossa heidän perässään. Juuri kun Kainin viitta katosi punaiseen savuun, kaksi valtavaa marmoripatsasta heräsivät jälleen eloon, oikoen jalkojaan niin että maa tärisi. Ne asettui-vat alttarin eteen vieretysten ja yllättäen tukkivatkin jokaisen portaik-koon pakoon yrittävän, katedraaliin jääneen Valanvannoneen tien. Niitä täytyi ohjata jokin suurempi voima. Verilöyly oli totaalinen, punakaa-puisen seurakunnan jakaessa ikuista osuuttaan Silmälle antamastaan valasta. Sudet repivät heidät armotta riekaleiksi, eikä yksikään katedraa-lin sisällä, verisellä lattialla liukasteleva Silmällä merkitty Valanvanno-nut kyennyt pakenemaan kohtaloaan. Kohtaloa, jonka heidän palvoman-sa Silmä oli tuon hurjapäisen ja tummatukkaisen naisen kautta heille lahjoittanut heidän palveluksistaan. Katedraalin takaseinän maalaus leiskui julmana kynttilöiden valossa, jonka värjäsi tulenpunaiseksi Sil-män edessä tapahtuva viimeinen pyhä uhraus.

Luku 14: Viimeinen tuomio

Edward Lojaali irvisti viiltävästä kivusta, joka säteili hänen kyljessään ammottavasta haavasta kaikkialle kehoon. Hän oli saanut ikävän osu-man rintapanssariinsa jo taistelun alkuvaiheilla ja murtunut pelti oli painautunut tuskallisesti hänen kylkiluidensa tienoille. Hänen miehensä olivat pelastaneet hänet viime tingassa varmalta kuolemalta ja raahan-neet kummun korkeimpaan kohtaan, valtavan Morphadookin patsaan juureen. Hengittäminen sattui kuin tuhat syntiä, mutta Edward ei antanut periksi. Hän piti silmänsä auki ja keskittyi kaikin voimin ympärillään riehuvaan taisteluun.
Midgarian viimeiset joukot olivat auttamattomasti saarroksissa ja Edward tiesi, että hänet pelastaneet soturit olivat todennäköisesti anta-neet hänelle vain hieman lisäaikaa, ennen kuin kalman kohtalokas koura korjaisi hänen maanpäällisen ruumiinsa omakseen. Mutta kunniastaan hän ei luopuisi. Edward oli päättänyt viedä mahdollisimman monta, heitä paraikaa teurastavaa Asgarheimilaista mukanaan ikuiseen hautaan. Ja niin olivat päättäneet hänen miehensäkin, niin armottomasti he taiste-livat, että Edward tunsi kylmänhikisen ihonsa nousevan kananlihalle silkasta ylpeydestä.
Armottomana koko päivän paahtanut väreilevä kuumuus oli jo muuttunut illan mukanaan tuomaksi viileydeksi ja heitä piirittävien As-garheimilaisten soihdut, ja kaatuneiden taistelijoiden veri värjäsivät taistelukentän kauttaaltaan punaiseksi, yhtä punaiseksi kuin hiekka, jonka pöllyssä tuhannet miehet taistelivat elämästään viimeistä kertaa. Päivänvalon viimeinenkin häivä sammuisi hetkenä minä hyvänsä ja pian saapuva musta pimeys tekisi lähes mahdottomaksi nähdä mitä taistelu-kentällä tapahtuisi. Vaikka Edward tiesi, että häviö tulisi, hänen olisi käytettävä viimeinen valttikorttinsa nyt, tappaakseen mahdollisimman monta noista Asgarheimista hyökänneistä ihmisten irvikuvista, vaikka-kin se myös tarkoittaisi oman puolustuslinjan jakamista, joka käytännös-sä johtaisi väistämättä siihen, että Midgarialaiset erotettaisiin lopulta toisistaan pieniksi saarekkeiksi, jotka sitten lyötäisiin lopulta viimeiseen mieheen vihollisen piirittäminä. Tuho olisi varmaa, mutta Edward aikoi lähteä tästä maailmasta tyylillä. Ehkä itse Valontuoja vielä palkitsisi hänet hänen suoraselkäisyydestään tuonpuoleisessa, vaikka tämä maan-päällinen sota oltiinkin hävitty noille vääräuskoisille raakalaisille.
”Nyt.” Edward henkäisi lähimmälle upseerilleen, nousten vaike-roiden miekkansa varassa jaloilleen. Upseeri nyökkäsi hiljaa kovalla katseella ja antoi merkin patsaan sivuilla odottaville miehille. Vaikka Edwardin miehet olivatkin olleet rättiväsyneitä pitkän pakomarssin jäl-keen, eikä aikaa ennen Asgarheimin hyökkäystä ollut ollut paljoa, Ed-ward oli käyttänyt ajan ja miestensä voimat niin viisaasti kuin oli vain suinkin kyennyt. He olivat Asgarheimin hyökkäystä odotellessaan kai-vaneet maan patsaan ympäriltä kuopalle niin, että sen kivijalustan pohja oli saavutettu. Kaivuu oltiin tehty kolmivuorotyönä, niin että yksi osasto lepäsi ja toinen seisoi näköesteenä kaivuutyön edessä, kolmannen kaiva-essa niin nopeaan kuin vain olivat suinkin pystyneet. Patsaan perustuk-sen alle he olivat kammenneet irti saamiaan hautakiviä, aseita sekä rik-kinäisiä suojuksia, mitä vain olivat käsiinsä saaneet niin, että olivat saa-neet patsaan kallistumaan. Valtava marmoriveistos olisikin jo kaatunut, elleivät he olisi sitoneet sitä kymmenillä paksuilla köysillä kiinni sitä ympäröiviin hautakiviin. Kun Edward antaisi upseerilleen toisen käskyn, tämä puhaltaisi torveensa, jolloin heidän koko rintamansa oli määrä jakautua patsaan edestä kahtia, päästäen vihollisen joukot tunkeutumaan patsaan eteen syntyneeseen kuolemankiilaan. Kun kiila olisi täysi, pat-saan vierellä odottaneet miehet, jotka nyt odottivat käskyä jo kirveet ojossa, katkaisisivat patsasta kannattelevat nyörit ja antaisivat paino-voiman tehdä loput.
Edward antoi käskyn. Hän tunsi kyyneltulvan vierivän valtoime-naan poskillaan, mutta pakotti kuitenkin itsensä pitämään silmänsä auki. Hänen viimeinen näkynsä tulisi olemaan kunniakas. Edward suoristi selkänsä hänen joukkojensa perääntyessä sivuille hänen edessään. Vihol-linen murtautui linjan läpi valtavalla paineella, korvia huumaavan kar-junnan saattelemina. Edward lujitti otettaan miekasta ja jännitti lihak-sensa. Hän seisoi hievahtamatta patsaan edessä, vihollisen puolella.
Morphadookia kannattelevat köydet katkaistiin ja kuului veret seisauttavaa narinaa, liikkeessä olevan, haalistuneen marmorin heijastel-lessa soihtujen roihujen varjoja ympärilleen. Etummaisina kiilaan tun-keutuneet viholliset seisahtuivat kauhistuneina paikoilleen, samoin kuin Edwardin sydänkin. Edward sulki viimein silmänsä ja hetken tuhannes-osan hän ajatteli kauan sitten kuollutta vaimoaan ja silloin parempaan paikkaan viemäänsä tytärtään. Tai niin Edward oli tuolloin luullut. Vuo-sia noiden tapahtumien jälkeen olivat puhjenneet haltiasodat ja karmea totuus haltioista oli paljastunut. Edward oli vielä nuorena luutnanttina nimittäin luullut, että haltiat olivat esimerkillistä ja rauhaa rakastavaa kansaa, eivätkä maailmanvaltaa tavoittelevia demoneita. Hän pyysi hil-jaa mielessään anteeksi tyttäreltään millaisen kohtalon oli tälle mahdol-lisesti antanut. Nyt Edward ei kuitenkaan voinut muuta, kuin tehdä rau-han itsensä kanssa ja toivoa, että haltiakuningas oli kaikesta huolimatta pitänyt lupauksensa hänen tytärtään koskien, sillä Edwardin hetki oli tullut.
Jokin raapaisi Edwardin päälakea ja hänen kypäränsä tempaantui hänen päästään. Edward puristi silmiään lujemmin yhteen, kuullessaan ja tuntiessaan maata vavahduttelevan tärähdyksen edessään. Maa ei kuitenkaan vavahtanut vain kertaalleen, vaan Edward kuuli sarjan lähes yhtä kovia tömähdyksiä edestään, kuin mitä ensimmäinen oli ollut. Tais-telun äänet muuttuivat niin ikään äkisti sekasortoisiksi ja paniikin täyt-tämiksi kauhun huudoiksi. Edward puhalsi hitaasti ilman keuhkoistaan ulos ja raotti silmiään. Aluksi hän ei ollut uskoa edessään avartuvaa näkyä; Valtava marmoripatsas oli herännyt henkiin ja se riehui nyt kes-kellä vihollismuodostelmaa, surmaten heidän joukkojaan raivokkailla huitaisuilla, joista jokainen kuljetti ainakin puolentusinaa Asgarheimi-laista soturia kerrallaan mananmaille. Edwardin tuo verenhimoinen pat-sas oli sen sijaan säästänyt, ilmeisesti loikkaamalla hänen ylitseen. Pa-niikki levisi Vihollisen joukossa nopeasti ja heidän muodostelmansa murtui. Edwardin harvalukuiseksi käyneessä kilpimuurissa seisovat Midgarialaiset sen sijaan pitivät asemansa pelokkaista, ja samaan aikaan ällistyneistä ilmeistään huolimatta.
Edward tuijotti silmät sameana edessään avautuvaa näkyä. Oliko tämä taivas? Ei tietenkään ollut. Yht’äkkiä Edward tiesi, hän tunsi sen vilunväristyksinä selkäytimessään asti. Autuuden valo oli kuullut hänen rukouksensa ja antanut elottomalle patsaalle tehtävän. Ei voinut olla kuin kyse itse Valontuojan järjestämästä kohtalosta. Ja Edward näytteli siinä pääosaa. Valontuoja oli näyttänyt mahtinsa ja saapunut hänen avukseen viimeisellä, ja samaan aikaan ainoalla merkityksellisellä het-kellä.

Johannes tuijotti kuin lumoutuneena veren ja ruumiinkappaleiden peit-tämää katedraalin ruudullista lattiaa. Kaiken hävityksen keskellä sudet leikittelivät turkit punertavina noilla epäonnisilla, harhaanjohdettujen sielujen repaleisilla ruumiinkappaleilla. Johannes tiesi, että näyn olisi pitänyt kuvottaa häntä, tai ainakin ennen se olisi saanut hänet haukko-maan henkeään pakokauhun vallassa, mutta nyt hän tunsi itsensä tyy-neksi ja tunteettomaksi. Itse hän olisi halunnut armahtaa nuo osin tietä-mättömyydestä rangaistut sielut, mutta äiti ja tämän sudet olivat päättä-neet toisin. Kohtalo oli päättänyt toisin, eikä Johannes voinut tuolle asialle enää mitään. Sen oli täytynyt olla suurempi tarkoitus, eikä sillä ollut enää väliä, se oli vain yksi taakse jäänyt tapahtuma muiden joukos-sa. Nyt Johannes tunsi paljon enemmän palavaa halua vain rynnätä ka-tedraalin poikki ja sujahtaa alttarin pielessä ammottavasta salaperäisestä aukosta sisään. Ainoa asia mikä häntä pidätteli aloillaan, oli hänen enti-sen elämänsä paras ystävä Kendorian. Kendorian oli valahtanut kated-raalin lämpöön päästyään täysin veltoksi ja romahtanut maahan. Nyt hänen kylmä kehonsa kouristeli voimakkaasti lattialla ja hengitys oli katkonaista ja rahisevaa. Kendorian kuolisi pian.
Johannes keinahteli äärimmilleen jännittyneiden jalkojensa varassa punniten tilannetta. Hän ei tiennyt mikä häntä odotti kahden jättimäisen Morphadookin patsaan vartioiman alttarin alla, mutta tiesi että sinne hänen oli mentävä. Nyt paikalleen jähmettyneet patsaat olivat olleet veret seisauttava näky, kun ne olivat yllättäen kääntyneet Valanvanno-neita vastaan ja sysänneet nämä armottomasti takaisin raivoavien susien kitoihin. Niiden välistä Johanneksen olisi silti kuljettava, hänellä ei yk-sinkertaisesti ollut vaihtoehtoja, niin väkevä tuo tunne oli. Johannes katsoi kysyvästi kovakatseista äitiään.
”Odota hetki,” Elise sanoi raudanlujasta olemuksestaan huolimatta silkin pehmeällä äänellä ja nousi Myrskyn selästä, pahasti kärsinyt tur-kisviitta hulmahtaen. Johannes ei voinut mitään likaiselle ajatukselleen, mikä hänen päähänsä tuosta näystä nousi, mutta jotenkin hän ei vain osannut enää pitää Eliseä äitinään tai oikeastaan ketään yhtään minään. Kaikki olivat kuitenkin pohjimmiltaan yhtä.
Elise vislasi nyökäten lähimmälle sudelle, joka paraikaa kalusi kuono veressä jotakin epämääräistä lähimmän ruumiin vatsasta. Susi hypähti välittömästi pois saaliinsa kimpusta ja riensi ketterästi puikke-lehtien muiden susien lomasta syvemmälle katedraaliin. Pian se palasi pää kenossa, kannatellen yhtä punakaapuista ruumista, joka näytti yhä hengittävän, vaikka tämän Valanvannoneen kasvot oltiinkin suurimmilta osin raadeltu eläimellisesti irti. Susi jolkotti ripeästi suoraan Elisen eteen ja pudotti ruumiin kuvottavasti retkahtaen maahan. Verinen kasa jäi retkottamaan luonnottomassa asennossa heidän eteensä, mutta oli sel-västi elossa, päätellen rinnan tasaisesta, hengittävästä liikkeestä. Elise ei aikaillut, vaan väänsi raskaasti hengittävän ruumiin päätä taakse, niin että sen paljas kurkku paljastui.
”O-odottakaa, minä olen haltia, odottakaa. Olen teidän puolellan-ne!” Ruumis korisi, aukoen repaleisen vääristynyttä suutaan. Johannes kuitenkin tunnisti äänen. Ääni oli sama kuin haltialla, joka oli Al-fenoirissa luovuttanut hänelle Anuukin lähettämän Armon miekan. Il-meisesti haltiatkaan eivät olleet aivan niin puhtoisia veijareita, kuin rituaalirinki oli hänelle alun perin kertonut.
”Tiedän Ary. Kiitän sinua kaikista palveluksistasi mitä olet eteeni tehnyt ja riskeistä, joita olet vakoojanani joutunut ottamaan, luulit teke-väsi hyvää. Mutta nyt on aikasi, suuremman tarkoituksen nimissä.” Anuuk kuiskasi kuuluvasti ja tempaisi sätkivän Kendorianin maasta, aivan kuin tietäen mitä Elise oli aikomaisillaan tehdä. Anuuk painoi Kendorianin hampaat vasten Elisen pitelemän punakaapuisen haltian kurkkua ja painoi ne yhteen. Veri tirskahti paineella Kendorianin suu-pielten välistä ja Aryksi kutsuttu haltia korahti kärsivästi viimeisen il-mavirran purkautuessa keuhkoista. Kendroianin keho sätki vielä hetken, kunnes Anuuk päästi siitä irti, ottaen askeleen taemmas. Yht’äkkiä Ken-dorianin silmät rävähtivät auki ja hän haukkoi kovaäänisesti happea kovien kouristelujen keskellä. Kouristukset olivat kuitenkin erilaisia, ne eivät olleet elottomia nytkähdyksiä, vaan vahvoja, elämää täynnä olevia. Terve väri levisi vähitellen siniselle iholle ja Kendorian kompuroi kuin uudestisyntyneenä jaloilleen. Johannes katsahti jälleen kysyvästi äitiin-sä.
”Elämänlankeemusta Johannes, sen vahvimmassa muodossa. Elämän voi ostaa vain kuolemalla, jotta maailma pysyy tasapainossa. Tässä tapauksessa se oli Aryn halua jatkaa elämäänsä, mutta nyt se vir-taa Kendorianissa.” Elise sanoi jäätävän rauhallisesti.
”Elämänlankeemus? Muistaakseni rituaalirinki Helvetiassa mainit-si minulle siitä. Mutta mitä se tarkalleen ottaen on?” Johannes kysyi ja riensi taputtamaan juuri kuin kuolleista noussutta ystäväänsä toverilli-sesti selkään. Kendorian näytti kuin aaveen nähneeltä.
”Sisimmässämme vellova halujemme sekä tunteidemme meri, elämämme koodi, joka virtaa suonissamme ja kaikessa elävässä. Se on mielemme syövereistä löytyvät salaisuudet ja osa sitä yhtä suurta koko-naisuutta, jota kutsumme elämäksi. Se on sielumme vuodatettuna tä-mänpuoleiseen maailmaan.” Elise kuiskasi tyynesti.
”Mutta miten se tarkalleen ottaen toimii? Voinko varastaa toisen ihmisen sielun vain juomalla hänen vertansa? Ja entä Kendorian, onko hän nyt varmasti kunnossa?” Johannes tarkensi kysymystään, vaikka tunsikin rinnassaan jo polttavaa halua jatkaa eteenpäin, kaikki muu tun-tui niin toissijaiselta.
”Minä olen elämäni kunnossa kuomaseni, vähän vain järkyttynyt ympärilläni näkyvästä näystä. Miten minä tänne päädyin ja minne mi-nun vaatteeni oikein ovat kadonneet? Ja miksi haltiakuningas on mat-kassamme? Emmekö juuri olleet hänen vankinaan, ja, ja,” Kendorian änkytti silmät pyöreinä, mutta yhtä kaikki elinvoimaisena.
”Riittää, sillä ei ole nyt väliä! Meillä ei ole aikaa tähän!” Anuuk huudahti ja koppasi päätään ympäriinsä ihmetyksen ja järkytyksen val-lassa pyörittävän Kendorianin käsikynkkäänsä. ”Meidän on jouduttava ja täytettävä kohtalomme.” Hän puuskahti, suunnaten ripein askelin kohti alttaria. Mennessään Anuuk läksytti Kendoriania, kuinka olisi ensiarvoisentärkeää, että alttarin alla tämä joisi Valanvaalija Nesgesiksen veren. Kendorian kompuroi pakotettuna perässä, inhoa ja hämmennystä täynnä olevat silmät katedraalin lattiaa haravoiden. Hän myös nyökytteli päätään minkä ehti, vaikka ei todennäköisesti ymmärtänyt puoliakaan mitä Anuuk hänelle sylki roiskuen selitti. Hengitys höyryten läähättävät sudet väistyivät hitaasti heidän tieltään.
”Ei Johannes, et voi varastaa toisen sielua vahingossa vain juo-malla hänen vertansa.” Elise sanoi lopulta Johannekselle, suunnaten hänkin askelensa kohti alttarin luona ammottavaa pahaenteistä auk-koa. ”Mutta toisaalta taas voit, mikäli todella tiedät, ja tarkoitat sitä mitä olet tekemässä, eikä uhri osaa tai kykene puolustamaan itseään tietoises-ti. Kuoleman hetkellä se on luonnollisesti kaikkein helpointa. Mutta elämänlankeemustaan pystyy luovuttamaan toiselle osapuolelle myös omasta tahdostaan, esimerkiksi tunteikkaana hetkenä vuodatetun oman veren muodossa. Se voi olla niin positiivista kuin negatiivistakin. Temp-pu onnistuu, kunhan vain tietää voimansa ja tarkoittaa todella sitä mitä on tekemässä. Ja tuo voima piilee kaikissa elävissä olennoissa. Muinai-nen viisaus ja tieto maailman oikeasta luonteesta ja historiasta on vain vuosien saatossa Valanvannoneiden taholta piilotettu. Ja tiedoksesi, myös minä olen juottanut sinuun omaa elämänlankeemustani. Lapsesta asti. Siksi ehkä muistutatkin niin paljon minua.” Elise selitti Johannek-selle silmää vinkaten. He kävelivät nyt kohti alttaria, askelten kopinan kaikuessa katedraalin seinistä. Se selittikin monet kummalisuudet Jo-hanneksen viimeaikaisen, varsin jännittäväksi muuttuneen elämän var-relta. Sudet ja Myrsky olivat rauhoittuneet heidän ympärillään ja repa-leisten ruumiiden etova haju tunkeutui väistämättä Johanneksen sie-raimiin, Anuukin ja Kendorianin saavuttaessa jo alttarin ja sen vierellä seisovat, lähes kattoon ylettyvät marmoripatsaat.
”Mutta miksi näiden kaikkien Valanvannoneiden täytyi tänään kuolla? Joukossa oli varmasti myös hyväntahtoisia, mukaan kiristettyjä tai huijattuja sieluja.” Johannes kysyi vielä äidiltään, vaikka vastaus ei enää edes juuri kiinnostanut häntä. Sillä hänen kohtalonsa olisi vasta edessä päin.
”Se oli yksin minun päätökseni, älä sinä siitä huoli. Ja minusta tuntuu, että nuo sudet olisivat tehneet niin joka tapauksessa. Minusta nimittäin tuntuu, että niitä ohjaa minun lisäkseni jokin paljon suurempi voima.” Elise virkkoi elämää rauhaisammalla äänellä ja Johannes nyök-käsi hiljaa ymmärtämisen merkiksi.
Kun myös Johannes ja Elise seisahtuivat alttarin juuressa avautu-vien portaiden eteen, marmoriset miehet liikahtivat. Ne käänsivät kau-niit, mutta elottomat vaaleat kasvonsa kohti heitä.
”Yksi vain, yksi vain saa tulla. Valittu.” Marmoriset miehet pu-huivat hyisellä, Abel Nesgesikselle kuuluvalla äänellä, joka tuntui kum-puavan jostakin maan uumenista. Patsaiden suut kuitenkin pysyivät sinetöityinä.
”Mutta minun on päästävä sisään, Jakoba on siellä!” Elise kiljaisi huudahtaen ja kulmiaan kohottaen, puhuen kuin itsekseen.
”Johannes Nimdoroso. Valittu, ei muita.” Abel Nesgesiksen ääni vastasi, mutta vaimeammin ja ontommin kuin aikaisemmin. Katedraalin seinät humisivat hetken hiljaisuudessa ja Johanneksesta tuntui, että pat-saiden taika oli murenemassa.
”Ja kuka näin määrää?” Elise huusi takaisin korkeuksiin, raivok-kaasti kuin uniltaan herätetty karhu.
”Suuren ja mahtavan ykseyden nöyrä pa-pa-palvelija ja ylipappi. A-Abel mhmm.” Ääni jatkoi vaimeana, mutta murentui kesken lauseen. Seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan harmaan susi-lauman läähätys. Sitten katedraalin seinistä, maan uumenista ja patsai-den sisältä kumpusi paljon voimakkaampi ääni; ”Minä olen Morpha-dook, tästä maailmasta erottamaton pyhimys ja yksi neljästä suuresta. Maailmanpyhimys ja ainoastaan suuremman totuuden palvelija.” Väke-vä ääni jyrähteli hämärän katedraalin rakenteissa.
”Ja tässä edessäsi seisovat loput kolme neljästä sekä yksi viaton sielu. Aistithan sinä hengelläsi meidät? Yhdessä me voimme rakentaa uuden ja paremman maailman. Käännä sinäkin takkisi nykyiselle kanta-jallesi ja liity meihin.” Elise jatkoi nyt päättäväinen ilme kasvoillaan.
”Totta kai minä aistin! Ja näen sekä kuulen. Olenhan itsekin koh-talon kautta teitä tänne ohjannut. Nykyisen maanpäällisen kantajani aika lähenee loppuaan, mutta se ei ole teidän asianne, se on korkeammassa kädessä.” Ääni kumisi nyt niin voimakkaasti, että se sai jopa katedraalin lattian vavahtelemaan.
”Mutta etkö sinä näe? Meillä on sinulle tässä jo uusi kantaja val-miina. Mitä sen on väliä, minkä ja kenen ruumiin kautta annat henkesi vaikuttaa? Yhdisty meihin ja olemme herättävä maailman viimein hen-kiin!” Anuuk huusi vuorostaan. ”Päästä meidät sisään ja olemme siirtävä sinut heikompaan ruumiiseen, ruumiiseen, jossa saat todella vaikuttaa. Sillä etkö sinä näe, että olet yhä vanki, olet yhä orja, vaikka alkuperäi-sen, silvotun kantajasi ruumiin neste onkin elämänlankeemuksena ul-komaailmaan annettu ja täten noista kivisistä haudoista vapautettu. Ny-kyinen kantajasi, Abel Nesgesis ei ikinä anna sinun nousta itsesi herrak-si, hän on aivan liian tietoinen maailmasta ja aivan liian ahne sekä itse-päinen. Ihminen pahimmasta päästä!” Anuuk raivosi ja patsaat polvis-tuivat kyykkyyn toisen polvensa varaan, niin että lattia murtui niiden maahan laskettujen polvien kohdalta. Ne kumartuivat kivisine kasvoi-neen aivan Anuukin eteen.
”Päästäkää meidät kaikki sisään ja vannomme, että olemme todel-la vapauttava sinut ja maailman. Sen jälkeen olemme herättävä Valan-vannoneiden pedon, jolle he ovat antaneet valtansa tästä maailmasta. Tuolla vallalla luomme maailman uudelleen sen vanhoille perustuksille ja tuomme takaisin siltä riistetyn harmonian ja järjestyksen. Näin sinua puhuttelevat kolme pyhää, joista on tuleva kokonainen, vasta kun nel-jäskin joukkoon liittyy, oi suuri Maailmanpyhimys Morphadook.” Anuuk kuiskasi lipevästi suhahdellen patsaiden tyhjille katseille.
”Tiedän aikeenne, ja ettekö näe, että olen jo päässyt yli maallisesta ruumiistani. Tahtoni on täysin omaani, eikä aineellinen olemus enää rajoita minua, vaikka toistaiseksi sitä vielä täällä ollessani hetken tarvit-sen. Varoitan myös teitä, kohtalolla ja sen tietoisuudella on teille vielä oppi annettavanaan. Mutta maailma totisesti kaipaa pelastusta. Siksipä kysynkin, millä valanne vannotte, millä sinettinne takaatte? Millä sa-nanne vakuutatte? Sillä tämänpuoleiseen päästäkseen jokaiselta pyhältä jotakin vaaditaan, maanpäällinen kiintymyksenkohde taakse jättämään.” Ääni jylisi katedraalissa.
”Maanpäällisen rakkauteni voimalla sekä minun ruumiillani ja sielullani,” Johannes huudahti ja repäisi kaulallaan riippuneen, Sofian antaman hopeisen medaljongin. Hänen sisässään kuohuva tunne oli jäl-leen herännyt ja pakotti hänet toimimaan. Johannes viilsi sydämen muo-toisen korun terävällä kulmalla oman kämmenensä sisäpintaan ja painoi medaljongin verisen nyrkkinsä sisään, niin että veri tihkui hänen yhteen puristettujen sormiensa välistä. ”Tässä, mikäli vala rikotaan, olkoon tämä medaljonki sidottu minun ruumiiseeni ja sieluuni. Se olkoon pant-tini, ja jos sanani syön, on se itse kohtalon ja kaiken maanpäällisen tie-toisuuden vapaassa käytössä.” Johannes sanoi kovalla, sisältään kum-puavan voiman vahvistamalla äänellä ja ojensi nyt elämänlankeemuk-sensa tahrimaa medaljonkia ylös kohti marmorisia miehiä. Patsaista lähempi ojensi valtavan kätensä ja Johannes pudotti rakkaan aarteensa siihen. Tuntui kuin hän olisi jälleen seissyt Sofian palaneen ruumiin vierellä. Rohkeista sanoista huolimatta ikävä viilsi Johanneksen sisuk-sia. Järkälemäinen patsas nousi jälleen täyteen mittaansa ja kohotti me-daljonkia pitelevää kättään kohti katedraalin kattoa. Medaljonki alkoi säihkymään voimakkaasti ja sen heijastama, lepattavista kynttilöiden liekeistä kajastava valo, valaisi hetkeksi koko katedraalin häikäisevän valkoisella välkehdinnällä. Jopa ulko-ovista sisään puskeva hyinen tuuli lakkasi.
”Pantti on väkevä ja hyväksytty sekä pyhä vala osaltasi vannottu. Valitse siis viisaasti, kun sen aika tulee. Valittu. Meiltä muilta maanpääl-lisiltä pyhimysten kantajilta kultakin jotakin vielä vaaditaan, mutta käy-käätte nyt sisään tuonpuoleisen porteista väkevimpään, suuren tietoisuu-den temppeliin. Kohtalo pitäköön huolen lopusta. Mutta muistakaa, niin on oleva ylhäällä, kuin on alhaallakin.” Vielä kyyryssä oleva patsas jyrähti ja astui syrjään alttarilta, ojentaen kätensä alaspäin kohti portaik-koa. Toinen seisoi jähmettyneenä, medaljonkia pitelevä käsi yhä ojen-nettuna korkeuksissa.
”En voi uskoa, kuinka paljon sinuun Johannes on kertynyt voimaa näiden kahdenkymmenenyhden elinvuotesi aikana! Sinussa todella on tunnetta!” Elise lähes naurahti vapautuneesti, vaikka hänen ilmeensä olikin vakava.
”Oli tunnetta.” Johannes vastasi harppoen jo punertavaan ja ime-län hajuiseen, portaikosta nousevaan savuun. ”Se kuoli minusta tuon medaljongin minulle antaneen ihmisen mukana.”

Gerrosh Saigon sylkäisi kuivalla suullaan katkerana maahan. Hän oli ollut niin lähellä, mutta nyt hyökkäys oli laantunut sekasortoiseksi pe-rääntymiseksi sysipimeässä Kallovikon yössä. Suurin osa soihduista oli tippunut maahan tai sammunut sekasortoisessa tilanteessa ja näkyvyys oli käytännössä mitätön. Aavikolla pöllyävä hiekka tuntui täyttävän jokaisen mahdollisen ruumiin onkalon, leijaillessaan inhottavasti kutis-ten raskaiden ja hikisten varusteiden alle. Valtava marmorinen jätti rie-hui yhä Asgarheimin armeijan seassa, saaden sen silmittömän pako-kauhun valtaan. Miehet olivat rynnineet karkuun taistelukentältä Ger-roshin käskyistä huolimatta, vaikka taistelu oli ollut jo viimeistä sinettiä vaille voitettu. Mikä saattoi olla voima tuon elävän kuolleen jätin raivon takana? Ja miksi niin ylivoimainen ja yliluonnollinen voima löi nyt par’aikaa murskaksi Asgarheimin armeijaa, joka oltiin valjastettu Valan-vannoneiden Silmän asialle? Eikö herra Feucil ollutkaan kaikkivoipa ja maailman perimmäinen herra?
Gerrosh riisui nahkaiset hansikkaansa ratsunsa selässä ja työnsi toisen kätensä rintapanssarinsa alle vasten paljasta rintaansa. Silmä py-syi vaiti. Sitä vastoin kuoleman huudot ja maata järisyttävät askeleet kuuluivat yhä lähempää. Gerrosh vilkaisi olkansa ylitse ja näki kuinka raivoisan patsaan käden heilautus, lennätti jälleen puolentusinaa karju-vaa miestä kaaressa ilmaan. Jätti pyrki ilmiselvästi vääjäämättä lähem-mäs häntä. Silmällä merkittyä.
Gerrosh tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Joko vihollisella oli ollut hallussaan käsittämättömän väkevää taikaa tai sitten itse Silmä oli kääntynyt häntä vastaan. Oliko hän käynyt turhaksi Silmälle? Oltiin-ko häntä nyt uhraamassa suuremman tarkoituksen eteen, niin kuin hän itse oli vuosien saatossa uhrannut alemman kastin kuolevaisia? Ei, sitä Gerrosh ei niellyt, hän oli palvellut Silmää kuuliaisesti, uhraten itsestään kaiken suuremmalle tarkoitukselle. Gerrosh käänsi ratsunsa ja jäi tuijot-tamaan marmorista jättiä sen kuolleisiin silmiin. Patsas rynni maa järis-ten lähemmäs, tempoen edestään kaiken elävän veriseksi murskaksi.
”Ympärilleni! Kaadamme tuon variksenpelättimen!” Gerrosh huu-si täyttä kurkkua ympärillään sekasortoisesti toisiinsa törmäileville soti-lailleen. Käskyllä ei ollut mitään vaikutusta, joten Gerrosh laskeutui ratsunsa selästä ja veti miekkansa esiin huotrasta. Hän surmasi lähim-män sotilaan kylmällä survaisulla, karjaisten;
”Te pelokkaat sittisontiaiset! Kääntykää ja taistelkaa! Minä käsken teitä!” Pakenevien sotilaiden massa kaatoi lopulta Gerroshin selälleen, ja kymmenet panssaroidut jalat talloivat hänen haarniskansa lommoille sekä useita luita murskaksi. Gerrosh rääkäisi tuskasta, huitoen silmät kiinni miekallaan kaikkea mihin vain ylsi. Maa järähteli voimakkaasti. Jätti oli jo aivan lähellä.
Sitten tuli hiljaista. Pakenevien sotilaiden äänet kaikkosivat ja Gerrosh aisti jonkin voimakkaan olemuksen läsnäolon. Hän avasi sil-mänsä ja keräsi voimansa, punnertaessaan itsensä miekkansa varassa pystyyn. Viiltävä kipu valtasi hänen kolhitun kehonsa, mutta hän ei vä-littänyt siitä.
”Silmän, ja pian nousevan herrani nimeen minä käsken sinua, mene pois, kuole!” Gerrosh henkäisi niin suoralla ryhdillä kuin vain suinkin pystyi. ”Minä palvelen Ferucilia. Herraa, jolle tullaan antamaan kaikki valta maan päällä. Tällä valtuutuksella minä sinua komennan!” Gerrosh sihisi tuskissaan ja yllättyi tuntiessaan, kuinka pieni kyynel irtosi hänen silmäkulmastaan. ”Säästä minut, minä pyydän.” Gerrosh änkytti, romahtaen polvilleen. Hän tärisi kauttaaltaan, kun tunteet, jotka hän oli lähes koko elämänsä tukahduttanut, vyöryivät kaikki hänen mie-leensä. Hänen todellisuuteensa. Se kaikki julmuus, johon hän oli syyl-listynyt.
”Olen liian heikko kohdatakseni kuoleman. Minä pelkään! Miten voin tämän kaiken hyvittää?” Gerroshin itkuinen huuto hukkui aavikon yössä suhisevaan tuuleen.
”Sinussa on pedon merkki. Merkki, jonka itse olet osaksesi hy-väksynyt.” Kuului kumea ääni Gerroshin yläpuolelta, kaikuen hänen kallonsa sisuksissa. Nyt arpi tuntui kuin leimahtavan tuleen Gerroshin panssarin alla. ”Ja sinut, kuten kaikki muutkin merkkiä kantavat on tarkoitettu uhrattavaksi täydellisesti herrallenne Ferucilille, jotta uusi maailma voi nousta. Niin elämäsi, kuin myös kuolemasi. Palvojiensa verellä hän on itsensä ravitseva. Sillä on olemassa myös voimia, jotka ylittävät minkään maanpäällisen ymmärryksen. Niin on tapahtuva yl-häällä, kuin on tapahtunut alhaalla.” Ääni sanoi väkevästi. Gerrosh käänsi vetisen katseensa ylös, mutta ennen kuin hän ehti erottaa kyyne-leiltään mitään, kaikki pimeni. Ikuisiksi ajoiksi.

Johanneksen askelten äänet kaikuivat matalasti kumahdellen kiveen hakatun portaikon röpelöisistä seinistä, hänen laskeutuessaan yhä sy-vemmälle punaisen savun verhoamaan tunneliin. Äiti, Anuuk ja Kendo-rian seurasivat äänistä päätellen aivan hänen kannoillaan. Imelä haju sieraimissa voimistui askel askeleelta ja hengittäminen kävi raskaam-maksi. Myös savu kävi sankemmaksi, eikä Johannes enää nähnyt eteen-sä, kuin vain sen verran, että erotti juuri ja juuri omat jalkansa laskeu-tumassa kivisiä portaita alaspäin. Viimein portaat loppuivat, mutta savun seasta oli mahdotonta erottaa oikeastaan mitään muuta, kuin että lattia Johanneksen jalkojen alla oli tasainen ja mustavalkoruudullinen, niin kuin katedraalissa, ja niin monessa muussakin paikassa, jossa Johannes oli viime aikoina vieraillut. Huolimatta sisällään huokuvasta Pandhordi-nin itsevarmuudesta, Johannes tunsi nyt käsiensä hikoavan ja sykkeensä nousevan.
”Tule lähemmäs valittu. Olen odottanut sinua.” Matala ääni kailot-ti jostakin savun seasta. Johannes oli tunnistavinaan äänen ylipappi Nesgesikselle kuuluvaksi, mutta ääni oli kuitenkin erilainen, kumea ja synkkä. Johannes nielaisi kuivalla kurkullaan kuuluvasti ja lähti vais-tonvaraisesti seuraamaan ääntä. Hän pakotti itsensä pyyhkimään pelon ja ajatukset mielestään, ja keskittyi ainoastaan ottamaan askeleen toisen-sa perään. Hän kuuli takaansa äitinsä ja Kendorianin äänet, mutta ei välittänyt. Hänen oli jatkettava. Tämä oli hänen taistelunsa, hänen koh-talonsa.
”Kiirehdi.” Ääni supisi, nyt jo hieman lähempää, savun sanketessa niin paksuksi, että Johannes ei nähnyt enää mitään muuta kuin punaista, joskin hän luuli vielä äsken nähneensä tummia hahmoja, kuin varjoja seisovan ympärillään, mutta nyt nekin hälvenivät imelän kaasun täyttä-essä Johanneksen näkökentän täydellisesti. Jostakin kantautui vaimeaa om- äännettä, joka tuntui vavahduttelevan savua Johanneksen korvissa. Kaikesta tästä huolimatta hän jatkoi eteenpäin. Johannes tiesi olevansa henkisesti voimakkaampi kuin Valanvaalija Nesgesis ja tämän viimeiset Valanvannoneet, sillä hänen sielunsa oli vielä puhdas. Johannes tiesi sen. Ferucil tulisi taipumaan hänen tahtoonsa.
”Seis,” ääni sanoi, nyt aivan Johanneksen selän takaa. Johannes seisahtui ja sulki silmänsä. Hän aisti tämän olevan se totuuden hetki, jota varten hän tähän maailmaan oli syntynyt. Kohtalon viimeinen saras-tus. Hänen viimeinen valintansa olisi lähellä.
Kaksi kylmää käsiparia tarttui Johannesta tiukasti hartioista ja kolmannet pakottivat hänen suunsa auki. Kitkerä neste, joka hänen kurkkuunsa kaadettiin, tuntui kylmältä hänen kuivassa suussaan, eikä se näennäisestä raikkaudestaan huolimatta sammuttanut hänen janoaan. Se toi mieleen Sofian ja Johannes tunnisti maun. Elämänlankeemusta.
Kun viimeinkin pisara oli tipahtanut hänen aukinaisten leukojensa väliin, hänet sysättiin kovalla voimalla eteenpäin. Johannes tunsi putoa-vansa. Kirkas valkoinen valo välkehti hänen silmissään ja maailma pyö-ri päässä. Sitten tuli hiljaista. Johannes löysi itsensä makaavan jälleen siitä valoisasta käytävästä, jonka päässä häntä tuijotti kovakatseinen, aina ja kaikkea valvova Silmä.

Elisen iho nousi kauttaaltaan kananlihalle. Imelä tuoksu ja sankka savu saivat hänet voimaan huonosti, eikä hän enää nähnyt Johannesta edes-sään. Johannes oli kulkenut ripein askelin, kuin huumattuna eteenpäin, välittämättä Elisen huudoista. Ja nyt Johannes oli kadonnut. Jäljellä oli vain sakea punainen savu, jonka läpitunkemattomuus oli omiaan nostat-tamaan epätoivon ja pelon tunteita hänen sisällään. Kendorian ja Anuuk olivat sentään yhä hänen vierellään. Sitten savun keskeltä kajahti sor-mien napsahdus.
Punainen imelä savu alkoi hiljalleen hälvenemään ja Elise alkoi hahmottamaan ympäristöään. Huone oli pyöreä ja sen kivisillä seinillä leiskui kymmeniä koristeellisia soihtuja, joiden lepattava valo paljasti mitä eriskummallisimman näyn. Punainen savu näytti vetäytyvän huo-neen keskellä ammottavaan pyöreään aukkoon, joka sijaitsi täsmälleen keskellä, lattiaan maalattua Silmää, jota taas ympäröi suuren, yhdeksän sakaraisen tähden ääriviivat. Pyöreän huoneen seinustoilla seisoi ainakin kymmeniä, mustiin kaapuihin puettuja miehiä ja heidän katseensa olivat tyhjät kuin kuolleilla. He seisoivat aivan liikahtamatta, kuin huumattui-na. Elise oli tunnistavinaan muutamia kasvoja heidän joukostaan. Saar-naajia Jakoban kastetilaisuudesta. Kolme, vielä elossa olevaa, ylipapin sanojen mukaan sisimmän piirin punakaapuista Valanvannonutta, jotka olivat seuranneet Abel Nesgesistä portaikkoon, olivat nyt sidottuina ja polvilleen pakotettuina, kukin sijoitettuna tähden joka kolmannen saka-ran päähän. Heitä aloillaan piti kutakin kaksi tyhjäkatseista mustakaa-puista miestä. Kaksi Saarnaajaa.
”Mikä heitä oikein riivaa?” Kendorian kuiskasi hämmästyneenä Elisen takaa. Elise ei ehtinyt vastata, kun heitä jo tervehti ivallinen ja kalsea ääni jostakin mustakaapuisten seasta.
”Myöhästyitte, olemme enää viimeistä sinettiä vaille valmiita.” Puhuja oli Abel Nesgesis. Huoneen päätyyn osoittavan tähden sakaran kohdalla olevat zombimaiset saarnaajat väistyivät sivuun, ja Valanvaalija Nesgesis näytti kuin lipuvan paikoilleen, jääden seisomaan sakaran kär-kipisteen kohdalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella ja äänensä kuin kalman kutsu. Sivuun väistyneiden mustakaapuisten saar-naajien takaa ilmestyi myös sidottu ja suukapulalla tukahdutettu Kain Nesgesis, joka sätki kyljellään kuin vimmattu, kylmällä, ruudullisella lattialla. Soihtujen tuikkeessa saattoi erottaa kirkkaat kyyneleet, jotka helmeilivät pulleina pisaroina hänen poskillaan. Hänen miekkansa oli asetettu aivan hänen kasvojensa viereen, kuin sen tarkoitus olisi ollut vain ärsyttää häntä entisestään.
”Kuinka niin? Eikö Jakoba olekaan täällä? Missä hän on? Mitä olet tehnyt hänelle?” Elise henkäisi, karmaisevan tunteen riipaistessa hänen selkäpiitään. Abel Nesgesis nauroi kolkosti vastaukseksi.
”Herra Valanvaalija, oletan että tuo kaipaamanne sinetti seisoo vasta tässä vierellämme, niin kuin hän hädän hetkellä sattui minulle lipsauttamaan. Olemme toki valmiita neuvottelemaan ehdoista, joilla luovutamme hänet sinulle.” Anuuk pisti väliin lähes ivallisella äänellä. Kuulosti aivan kuin hän olisi yht’äkkiä nauttinut tilanteesta.
”Hah,” Abel Nesgesis naurahti tyhjästi. ”Tehän olette nyt vallan erehtyneet kumpainenkin.” Hän hyräili naama vastenmielisessä irves-sä. ”Poikasi Jakoba on hmm, niin sanotusti jo siirtynyt eteenpäin. Eikä viimeinen sinetti todellakaan ole tuo tyhjäpäinen poika, jota olette ihail-tavasti kiikuttaneet mukananne. Nimittäin valitun viimeisenä sinettinä Jakoba, on jo täyttämässä hänelle kohtalon määräämää tehtäväänsä.” Nesgesis lopetti ja vilkaisi aavemaiset silmät ilkikurisesti viiruina edes-sään höyryävää, lattiassa ammottavaa Silmää.
”Mi-mitä?” Elise änkytti kauhusta kankeana. Luolan seinämillä olevat soihdut lehahtivat hetkellisesti kirkkaammiksi, kun tunnemyrsky kasvoi Elisen sisällä. ”Missä minun poikani ovat? Sinä sairas sekopää!” Sanat kaikuivat hurjina kammiossa, saaden katon rappaukset halkeile-maan. Anuuk kurtisti kulmiaan uhkaavasti ja Kendorian näytti samaan aikaan sekä pöllämystyneeltä, että perin pohjin säikähtäneeltä, rohkeasta luonteestaan huolimatta.
”Niin molemmat poikasi ovat jo eteenpäin menneitä. He ovat mo-lemmat kulkeneet tuonpuoleisen viimeisen portin läpi, jonka näette edessänne. Portin, joka johtaa meidät uuteen aikaan.” Abel Nesgesis sihisi suupieliensä välistä silmät laajeten. Hullunkiilto paistoi hänen katseessaan. ”Tuosta portista on meidän kaikkien vielä kuljettava, kun-nes olemme vain ensin selvittäneet kohtalomme tässä maailmassa.”
”Sinä niljakas käärme!” Elise huudahti ja syöksähti raivon vallassa eteenpäin. Samassa Nesgesis napsautti sormiaan ja kuin taikaiskusta, mustakaapuiset saarnaajat lähtivät valkoiset kädet ojennettuina lipumaan paikoiltaan eteenpäin, kiristäen rinkiään. Elise seisahtui, vain vaivoin itsensä hilliten ja Nesgesis napsautti taas sormiaan. Mustakaapuiset py-sähtyivät.
”Näettekö vallan joka minussa on? Kaikki on hallinnassani. Huo-maatteko, kuinka olen luonut itselleni armeijan ja seuraajat, joihin voin luottaa? Kukaan ei aavistanut mitään, eristäessäni heidät muusta yhteis-kunnasta, paljastamatta kenellekään, edes kuninkaalle tai Valanvanno-neille missä ja miten heidät koulutettiin? Kuka olisikaan arvannut, kuin-ka juotin heille elämänlankeemuksena erityistä seosta, jossa oli ripaus minua, jotta saisin heihin yhteyden sekä ripaus eläinperäistä verta, jotta he olisivat tarpeen tullen kontrolloitavissa? Hah, kaikki ne Uhrisaarten uhraukset, joihin rahtasimme vuosien saatossa tuhansia viattomia eläi-miä, muka pyhimyksille uhrattaviksi.” Abel Nesgesiksen irvistys vain leveni entisestään, hänen naurahtaessa itsekseen ja hänen äänensä äityi yhä ontommaksi. Irvistys alkoi kuitenkin näyttämään enemmänkin pa-hoinvoivalta. Tuskaiselta. ”Ja kuten sanoin, sinun poikasi todella oli valitsemani viimeinen sinetti tälle maailmalle, Elise. Siitä päivästä läh-tien, kun teidät ensimmäisen kerran sain käsiini kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Ettekö te todella näe, kuinka kaikki on suunniteltu ja nähty jo etukäteen. Maailma tulee taipumaan yksin minun tahtooni, kaikki on ollut alusta asti minun pikkurillini ympärillä! Kuka minulle enää mitään mahtaisi? Ihmisten kaitsijalle, Ferucilin herralle, Valontuojalle ja yksey-den Silmälle? Minä olen ne kaikki. Valanvannoneet keksivät ne kaikki. Ja minä olen ylin, ja pian myös ainoa Valanvannonut maan päällä! Fe-rucil, Valontuoja, ykseys. Niihin maailma uskoo, ja ne kaikki tarkoitta-vat samaa. Minuutta. Ja sen minä aion itselleni kaapata. Kaiken.” Abel piti puheessaan yskänsekaisen tauon ja haukkoi silmät palloiksi pullistu-neina henkeään. Hän kuitenkin jatkoi puhettaan sekavasti huojuen; ”Va-littu tulee hylkäämään syyttömän veljensä, viimeisen sinetin ja nouse-maan maanpäälle alaisenani, Valanvannoneiden alulle panemana ajatuk-sena, minun alaisuudessani olevan veljestön luomuksena, minun muok-kaamanani herrana! Ferucilina! Ja minä tulen olemaan kaiken yläpuo-lella, minä tulen olemaan kuin Jumala! Sillä Silmällä on tarjottavana valitulle jotakin paljon mieltä vangitsevampaa. Niin kutsuttua Rakkaut-ta!” Abel Nesgesis köhisi, lyyhistyen toisen polvensa varaan. Hetken näytti, että hän olisi antanut ylen. Hän kakoi voimakkaasti ja tärisi kaut-taaltaan. Hänen silmänsä olivat vetiset ja kasvojen lihakset pingottuneet äärimmilleen. Sitten puhui Morphadook;
”Anuuk, sinähän et ole vielä kertaakaan siirtynyt eteenpäin? Kai-kilta vaaditaan jotakin.” Ääni jylisi kauttaaltaan tärisevän Abelin suusta, mutta ei ollut hänen omansa. Se oli vahva ja kumea, juuri niin kuin marmorisilla patsaillakin.
”En ymmärrä mistä puhut Morphadook, enkä välttämättä välitä-kään tietää. Olemme tulleet neuvottelemaan kanssasi ehdoista, jolla tämä kaikki maailman kauhu ja kurjuus voidaan viimein lopettaa. Olemme tulleet tarjoamaan sinulle liittoa. Neljän Maailmanpyhimyksen liittoa, yhdessä me voimme tämän ratkaista ja luoda maailman, joka on elämisen arvoinen. Yksi ei näe samaa kuin neljä.” Anuuk vastasi ham-paitaan kiristellen.
”Hah!” Abel yskäisi, tällä kertaa omalla äänellään. Hän suoristi hitaasti selkänsä ja alkoi puhua, mutta hänen sanansa kuuluivat äänestä päätellen jälleen Morphadookille; ”Mutta täällähän me olemme, kaikki neljä pyhää, aivan kuten suunnittelinkin. Tämä on todellinen kohtalo, olemme kaikki neljä täällä, tavoittelemassa omaa etuamme. Omaa nä-kemystämme hyvästä, emme pakotettuina toistemme ehtoihin, emmekä kenenkään muunkaan. Itse kohtalo, vai sanoisinko jopa, että Silmä on tuonut meidät kaikki yhteen. Ei siksi, että olisimme itse niin sopineet, vaan siksi että niin on tarkoitettu. Tuli, vesi ja maa sekä ilma. Kaikki neljä elementtiä viimeisellä portilla, valmiina herättämään viidennen, perimmäisen tarkoituksen ja kaikkitietoisuuden, niin kuin myös Fe-rucilin, Valontuojan ja ykseyden.”
”Mitä sinä oikein luulet ajavasi takaa? Oletko sinä Abel Nesgesis? Et voi mitenkään onnistua viemään suunnitelmaasi loppuun. Minä en kanssasi viimeiselle valtaistuimelle istu. En vaikka mikä olisi.” Anuuk huudahti tuimasti ja loikkasi Elisen vierelle, temmaten paikalleen kan-gistuneen Kendorianin käsikynkässä mukaansa. Siinä he seisoivat kaikki kolme, uhmakkaina, katseet nauliintuneina järkensä menettäneeseen Valanvaalijaan. Tämä näytti kuitenkin saavan itsensä jälleen ruotuun ja hänen katseensa terävöityi hivenen.
”Minä kerron teille, odottakaa.” Abel Nesgesis sanoi viimein hi-taasti, nyt omalla äänellään ja napsautti sormiaan. Mustakaapuinen rinki otti jälleen muutaman nopean askeleen, aivan kuin varoittaakseen kol-mikkoa enää etenemästä. ”Katsokaa kehojanne ja tutkikaa mieliänne, mitä löydätte? Vaikka kehostanne riistettäisiin sen jokainen raaja, sen iho tai mikä tahansa toisarvoisempi osa, te tunnette silti elävänne. Saa-mamme kehon vammat eivät rajoita henkisiä kykyjämme, vaikkakin saattavatkin vaikuttaa ajatuksiemme kulun suuntaan. Näin ollen me emme ole meidän kehomme, me olemme jotakin muuta. Etsikäämme vastausta perimmäiseen kysymykseemme; Mitä me olemme, jostakin muualta. Mielistämme. Matkatessamme mieltemme syvyyksiin löy-dämme mitä ihmeellisimpiä ideoita, kuvitelmia, pelkoja ja tietoja, niin tärkeistä kuin myös tyhjänpäiväisistä asioista. Mutta mitä syvemmälle mieliimme matkustamme, ja mitä enemmän suljemme ulkopuolisen maailman pois, sitä tyhjempää ja mustempaa löydämme. Löydämme samaan aikaan kaiken sekä emme mitään. Perimmäisen totuuden sekä äärettömän tyhjyyden. Kieltäessämme ajatuksemme, kiellämme myös itsemme. Sulkiessamme pois ulkopuolisen, tuhoamme myös sisäpuolen. Sama pätee myös toisinpäin.
Tämä päätelmä ajaa meidät lopulta yhteen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen. Mitään ei ole oikeasti olemassa, vain ajatuksemme ja kuva maailmasta, jonka olemme ajatuksillamme luoneet. Ja sama pätee myös toisin päin, maailma on luonut ajatuksemme. Nämä kaksi, maail-ma ja mieli, ovat peilikuvia toisistaan, alati riippuvaisia toistensa ole-massaolosta. Suuri materiaalinen elämän illuusio, joka tapahtuu vain syvällä ajatuksissamme. Me olemme ajatuksia, emme ruumiitamme, emme mieliämme, jotka ilman ympäröivää maailmaa olisivat täynnä vain loputonta tyhjyyttä, vaan me olemme ajatuksia. Ideoita. Halua olla olemassa ja toteuttaa itseään. Me olemme elämä ja elämä tottelee sitä, joka sitä eniten janoaa.” Abel Nesgesis selosti hyytävän hypnoottisella äänellä, joka kuitenkin kammion kaiussa muuttui vääjäämättä yhä on-tommaksi ja ontommaksi. Hänen silmänsä alkoivat jälleen laajeta aave-maisesti. ”Te ette ole tulleet tänne siksi, että haluaisitte pelastaa tämän turmeltuneen maailman. Syvällä sisimmässänne te olette tulleet tänne siksi, että haluatte tehdä siitä omanlaisenne, taivuttaa sen teille ja näke-myksillenne suotuisaksi. Luulette, että juuri teidän näkemyksenne on oikea ja muiden väärä. Me löydämme aina ympäröivästä maailmasta epäkohtia ja asioita, joista emme pidä. Yritämme kontrolloida elä-miämme ja samassa huomaamattamme myös toisten. Miksi emme vain antautuisi siis itsellemme ja myöntäisi, että olemme kaikki itsekkäitä, omaa etuamme ja muiden hyväksyntää hakevia ajatuksia, jotka ilmentä-vät itseään muun maailman muovaamina henkilöinä, itse edes näkemättä sitä? Antautuisi elämälle, sille perimmäiselle totuudelle, että olemme kaikki vain yksi itsekäs sielu, joka on pirstaloitunut kuvitteellisiksi yksi-löiksi oppimaan elämästä ja etsimään sitä kaikkein suurinta elämän iloa. Pyyteetöntä rakkautta.” Abel Nesgesis lopetti kuin huojuen tuulessa. Mutta viimeiset sanat eivät olleet enää hänen omiaan. Ne olivat jälleen kumeita, ne olivat vahvoja. Ne olivat Morphadookin puhetta.
Elise sihisi raivosta, mutta ei oikein enää tiennyt mitä tehdä. Pyy-teetöntä rakkautta? Valanvaalija Nesgesiksen lausumat sanat olivat osu-neet syvälle, vaikka niissä ei ensiajatuksella tuntunutkaan olevan järjen hiventäkään. Periaatteessahan tuo paha, vanha mies oli kuitenkin oike-assa. Oliko hän, Elise, pohjimmiltaan itse myös paha ja itsekäs? Ainoa häntä tähän asti eteenpäin ajava voima oli ollut pelastaa hänen omat poikansa. Hän oli halunnut viedä heidät jonnekin turvaan, aloittaa itse uusi elämä paremmassa paikassa. Ei hän ollut välittänyt aivopestyjen ihmisten tai edes muiden haltioidenkaan kohtaloista. Ja jostakin kum-man kohtalon oikusta, hän nyt kantoi sisällään Maailmanpyhimys Bob-hametin perintöä, joka yht’äkkiä tuntui ahdistavalta, kuin kylmiltä kah-leilta, jotka sitoivat hänet tähän maailmaan. Bobhametin antamat voimat olivat mahtavat, mutta samaan aikaan Elise oli koko ajan tuntenut sisäl-lään outoa palavaa poltetta jatkaa vain eteenpäin. Oliko tuo tunne ollut kohtalon valhetta, jotta hän loppuen lopuksi löytäisi itsensä tästä synkäs-tä huoneesta, uhraamasta maailmaa jollekin suuremmalle, tuntematto-malle tarkoitukselle?
”Minä näytän teille, kuinka valheellinen aineellinen maailmamme todella onkaan ja mitä me todella olemme.” Abel Nesgesis jatkoi heikol-la äänellä, kuin kuiskauksella. Hän seisoi nyt täysin jähmettyneenä, kuin transsissa. Edes hänen suunsa ei liikkunut hänen puhuessaan. ”En itse-kään ymmärtänyt asiaa täysin, ennen kuin vasta tänä iltana, kun sain juotua viimeisenkin pisaran Morphadookia itseeni, ja kun kohtalo toi-mitti eteeni kuolleeksi luulemani veljeni. Morphadook otti minusta vii-mein täydellisen vallan. Silloin minä muistin. Perimmäisen tarkoituksen. Löysin totuuden ja itseni, näin viimein oikean valon sisälläni. Olin vain alus, jossa vaikutti suurempi tietoisuus. Kohtalo. Katsokaa.” Hän lopet-ti, nyt täysin Morphadookille kuuluvalla kumealla ja ontolla äänellä. Hänen silmänsä seisoivat tyhjinä hänen päässään sepposen selällään. Hän käännähti heihin selin kuin hypnotisoituneena ja kaivoi vyöltään pienen tikarin. Varmoin askelin Valanvaalija asteli sidotun veljensä vie-relle ja katkoi tätä pitelevät nyörit yksitellen. Kun viimeinenkin nyöri katkesi, hän harppasi askelen taemmas, antaen Kainille tilaa nousta. Kainin silmät leiskuivat soihtujen valossa kuin roihut, ja Elise saattoi erottaa hänen kasvojensa jokaisen uurteen, tunteikkaan irvistyksen levi-tessä Kainin kasvoille. Hetken Elise luuli, että Kain pökertyisi pian, niin kovin tämä kauttaaltaan tärisi, mutta vapina loppui pian. Kain tuijotti polttavalla katseellaan suoraan veljeään silmiin, poimiessaan viereltään miekkansa, joka hänelle siihen oli kuin tarkoituksella jätetty. Hitaasti Kain nousi täyteen pituuteensa, kohottaen aseensa korkealle ilmaan, mutta hänen veljensä ei hievahtanutkaan, seisoi vain tyhjäkatseisena ja kädet levitettyinä. Oli aivan hiljaista.
Kain sivalsi väkevästi huitaisten veljeään kaulaan. Verisuihku ryöpsähti kovalla paineella avonaisesta kurkusta ilmoille, Valanvaalijan puolittain irronneen pään retkahtaessa tämän hartialle. Abel Nesgesis kaatui kuin hidastettuna selälleen viitta hulmuten, ja kumea tömähdys kaikui hiljaisen kammion kivisistä seinistä. Abel Nesgesiksen veri levisi nopeasti ruudullisella lattialla ja yhä miekkaansa iskuvalmiudessa pite-levä Kain tuijotti sitä haltioissaan. Mutta äkkiä Kainin kasvot valtasivat kauhun ja hämmästyksen eleet. Hän haukkoi henkeään hädissään silmät pyöreinä, laajenneina. Jotakin pyrki ulos Valanvaalija Nesgesiksen ruu-miista, sen avonaisesta kaulasta. Jotakin muutakin kuin vain syvänpu-nainen veri. Soihdut roihahtivat ja mustakaapuiset kohahtivat, kun sala-man kaltainen välähdys leimahti Kainin, ja hänen tappamansa veljen välissä. Kain paiskautui kovalla voimalla vasten kammion takaseinää ja soihdut sammuivat tyystin. Jälleen tuli täysin hiljaista. Ja sysipimeää.

Kendorian ei ollut uskoa silmiään eikä korviaan, tai oikeastaan enää mitään, mitä oli viime päivien aikana kokenut. Vasta hetki sitten hän oli astellut sotaan ylpeänä, edustamaan maataan ja kansaansa. Hän oli luul-lut, että elämässä oli ollut kyse vain kunniasta ja maallisesta rikkaudes-ta. Häntä ei ollut kiinnostanut uskonhöpinät tai mikään muukaan yli-luonnollinen. Hän ei ollut niin ikään uskonut täysin ystävänsä Johannek-sen höpinöitä Uhrisaarten hämmästyttävistä tapahtumista ja ihmetellyt syvästi, kun oli nähnyt tämän viimeksi silmät päässä seisten tuijottele-massa tyhjyyteen, kun heidät oli haltialaivalla sidottu samaan mastoon. Hän oli vain yksinkertaisesti luullut, että sodan kauhut olivat sekoitta-neet Johanneksen pään. Ja viimeinen sinetti, mitä se olikaan tarkoitta-nut? Kendorian oli vain huudahtanut sanat ilmoille hädissään, kun ei ollut muutakaan keksinyt. Hän oli luullut termin tarkoittavan viestinvie-jää tai muuta vastaavaa, eikä hänellä rehellisesti sanottuna ollut ollut harmaintakaan aavistusta mitä se oli tarkoittanut. Ilmeisesti jotakin ih-misen ymmärryksen ylittävää suurta asiaa. Ja kruununa kaiken tämän ihmeellisyyden päälle, hänen oma henkensä oltiin pelastettu toisen ihmi-sen verellä. Ja kuitenkin kaiken takana oli vain ’pyyteetön rakkaus’?
Kendorian ei saanut ajatuksiaan millään kasaan, eikä ruumistaan toimimaan, hän vain hengitteli imelän hajuista ilmaa säkkipimeässä huoneessa, jähmettyneenä paikoilleen. Nyt sammuneet soihdut alkoivat jälleen kajastamaan heikkoa valoa ja hiljalleen ne syttyivät taas valaise-maan punertavaa kammiota, paljastaen mustakaapuisen ringin sekä kes-kellä lattiaa makaavan ylipapin ruumiin. Jokin liikkui paikassa, jonne kuningas Kain oli hetki sitten lennähtänyt, mutta Kendorian ei nähnyt mitä, sillä mustakaapuiset ja aavemaisesti tyhjyyttä tuijottelevat saarnaa-jat peittivät hänen näkyvyytensä. Sitten kammiossa kajahti taas ontto ja väkevä ääni;
”Näettekö nyt?” Se kysyi, ja hetken Kendorian luuli, että puhuja oli ylipappi Nesgesis, mutta kun mustakaapuiset astuivat syrjään hän ei voinut muuta kuin haukkoa henkeään. Kain Nesgesis astahti saarnaajien välistä heidän eteensä valkoisessa kaavussa, joka hohkasi ympärilleen haaleaa valoa. ”Minä en ole Abel Nesgesis, enkä minä ole Kain Nesge-sis. Minä en ole fyysinen ruumiini, minä olen ajatukseni. Minä olen Morphadook, minä olen maailma ja maailma on minä.” Kainin suu sa-noi, mutta hänen kasvonsa eivät olleet enää entisensä, vaan ne näyttivät paljon nuoremman ja kauniimman miehen kasvoilta. Pyhiltä.
”Se on siis totta.” Kendorian kuuli Anuuukin kuiskaavan vieres-tään, äänellä, joka oli kuin tuulen suhinaa. ”Siitä on vain niin kauan aikaa, että olin jo unohtanut. Ajasta, jolloin astuimme tähän maail-maan.” Anuuk jatkoi tyhjällä katseella. ”Tämäkö oli syy, miksi marmo-riset vartijasi päästivät meidät tänne niin helpolla? Näyttääksesi voimasi, todistaaksesi vanhat legendat tosiksi vaiko vain siksi, että saattaisit näyt-tää meille voimasi ennen loppuamme?”
”Tämäkin. Ja nimenomaan saada sinut muistamaan.” Abelista Kainiin siirtynyt Morphadook vastasi kumealla äänellä. ”Mutta pahoin pelkään, että olet jälleen käsittänyt jotakin väärin pyhimys Anuuk. Minä niin luulin, että sinä jo ymmärrät. Muistatko kun kauan sitten varoitit Abelia leikistä, johon hän ryhtyi? Mutta sitten vihasi sumensi tietoisuu-tesi, jopa niin pahasti, että yritit samaa kuin tuo perimmäinen vihamie-hesi, Abel Nesgesis. Hankkiutua eroon kaikista muista pyhimyksistä, paitsi itsestäsi, tehdäksesi voimillasi maailmasta sinun mielestäsi pa-remman paikan.
Minun pohjimmainen tarkoitukseni on nyt sama, kuin sinunkin tarkoituksesi oli vielä ennen vihaasi. Tehdä uudesta maailmasta pyyteet-tömästi parempi, minä en vain halua olla ainoa pyhimys. Kaikkia tarvi-taan, sillä mikään ei voi olla olevaa ilman vastakohtia, niin kuin sinäkin sisimmässäsi jo viimein jollakin tapaa tänne tullessasi tajusit. Meistä pyhimyksistä, maailmanpilareista ei vain pääse eroon. Se on tämän aja-tuksen perimmäinen laki. Unohdit sen, antaessasi aineellisen maailman sumentaa viisautesi.
Mutta kuten sanottua minä tiesin, että kun aika on kypsä, kohtalo, joka on jo valmiiksi taivaisiin kirjoitettu, olisi tuova meidät Maailman-pyhimykset, jotka olemme ihmisten mielistä tähän maailmaan astuneet, yhteen. Kaikki neljä. Ja niin kuin näet, niin on tapahtunut. Ja yhdessä me olemme astumassa nyt tuonpuoleisen portista takaisin korkeuksiin, ja niin kuin itse ehdotit, yhdessä me totisesti olemme herättävä maail-man uudelleen henkiin. Ja nyt sinäkin viimein muistat ja tiedät. Älä takerru fyysiseen kehoosi liiaksi, älä elä elämääsi sen kautta, se on vain palvelijasi. Muuten se sumentaa totuuden. Se on se ainoa perimmäinen totuus, joka erottaa meidät pyhät kuolevaisista. Tieto, että olemme ikui-sia olentoja, valon lapsia, ajatuksen virtoja.” Morphadook piti hetken tauon ja käänsi nyt katseensa leiskuvasilmäiseen Eliseen, joka näytti siltä kuin aikoisi hyökätä jonkun, kun vain olisi tiennyt enää kohteensa, kimppuun hetkenä minä hyvänsä. ”Ja niin kuin sinäkin Elise olet huo-mannut saadessasi viimein maistaa pyhyyttä, ajatuksesi ovat muuttuneet kirkkaammiksi, olet alkanut onnistumaan lähes mahdottomiltakin tuntu-vista tehtävistä melkein kuin itsestään, vain ajattelemalla päämäärääsi. Ja nyt nuo ajatukset ja pyrkimyksesi päämäärääsi, ovat tuoneet sinutkin tänne tuonpuoleisen porteista keskimmäiseen, tähtiin kirjoitetun kohta-lon ohjaamina. Ymmärrätkö jo? Sinä et ole ruumiisi, sinussa elää tieto jostakin paljon pyhemmästä. Älä elä ruumiisi ja sen päähän pinttynei-den, ulkomaailmasta imettyjen muiden ihmisten tai haltioiden sanojen ja ajatuksien kautta, vaan oman sisimpäsi kautta, sillä sisimmässään kuka vain voi olla pyhä. Kaikki ovat, jos sen vain joskus tajuaisivat. Kun vanha Bobhamet siirsi maanpäällisen henkensä sinuun Elise, se ei tar-koittanut loppuen lopuksi mitään muuta, kuin että hän siirsi oman kohta-lonsa sinuun, sillä sinä todella olet sisimmästäsi puhdas ja korkeuksiin kirjoitetun kohtalon arvoinen. Katsos ajatuksesi, joita olet siitä hetkestä lähtien kantanut, kun sinusta tuli niin kutsuttu Maailmanpyhimys, eivät oikeastaan ole olleet sen vanhan, tähän aineelliseen maailmaan takertu-neen Elisen. Ne ovat olleet ajatuksia, jotka ovat olleet peräisin tietoi-suudesta, kohtalosta ja ne ovat valmistelleet ja ohjanneet sinua vain kohti valoa. Siksi vartijat tunnelin suulla puhuivat niin kovaan ääneen, että poikasi Jakoba muka olisi Syntivuorilla, sillä se olin minä, Abel Nesgesiksen kautta toimien, joka heihin tuon tarkoituksellisen valheen istutti. Ja tuon valheen laitoin liikkeelle siksi, että Bobhametin kohtalos-ta tulisi sinun sielusi kohtalo. Minä näin sen jo kaukaa. Ja Abel Nesgesis oli juuri oikea kantaja minulle, järjestelläkseni asiat tätä hetkeä varten valmiiksi.
Mutta ennen kuin uusi maailma voisi kukoistaa, oli meidän jokai-sen kuljettava oma polkumme, oma kipujemme tie, jotta tietäisimme mitä on kärsimys, mitä on ponnistella jonkin paremman eteen ja menet-tää sitten kaikki. Olemme kulkeneet nuo mutkikkaat polkumme tässä illusionäärisessä maailmassa, unohtaneina todellisen alkuperämme vain oppiaksemme jälleen elämään. Ja nyt me jälleen tiedämme mihin maa-ilma ajautuu, niin helposti luiskahtaa, mikäli kiinnymme sen materialis-tiseen olemukseen liiaksi. Tulemme ahneiksi, unohdamme, että olemme kaikki yhtä.” Morphadook piti jälleen hetken tauon ja käänsi nyt sinisinä tuikkivat silmänsä kohti Kendoriania, josta tuntui, että tuo jäinen katse näki suoraan hänen sisimpäänsä. ”Ja samoin minä Morphadook, siirsin juuri äsken silmienne edessä tuon samaisen pyhän kohtalon ruumiiseen ja sieluun, joka sen ansaitsee.” Morphadook henkäisi ja näytti Kendori-anille vasemman käden nimetöntään, jossa kimalteli Kainin kovia koke-nut vihkisormus. ”Sieluun, joka on rehellinen ja puhdas sekä kyke-neväinen rakastamaan. Valitettavasti minun on kuitenkin luovuttava tästä. Katsos, myös luopumisen taito on omanlaistaan rakkautta, aivan yhtä väkevää.” Hän vielä henkäisi ja nykäisi sormuksen sormestaan. Se tipahti kilahtaen lattialle ja vieri kuin magnetisoituna suoraan Silmän ympäröimään aukkoon. Silmän savu sankkeni hetkeksi, mutta muuten ei kuulunut muuta kuin vaimea sihahdus.
”Mutta kuten sanoin,” Morphadook jatkoi. ”Keskuudessamme on vielä eräs pyhä kohtalo, jonka ansaitsee toinen. Siksi halusin, että sinä Anuuk tajuat. Olet ollut jo aivan liian pitkään alkuperäisessä ruumiissa-si, olet takertunut siihen ja sen asemaan, ja sen saamaan valtaan liiaksi. Olet kiintynyt siihen, siitä on tullut liian tärkeä sinulle. On aika päästää irti, siirtyä eteenpäin. Antaa maailma sielulle, joka on pyyteetön ja luo-pua tästä materiaalisesta illuusiosta, sillä eihän voi olla mitään muuta mahdollisuutta, kuin että itse tähtiin kirjoitettu kohtalo on tuonut tänään eteemme vielä yhden puhtaan sielun. Muista, jokaisen pyhän on luovut-tava jostakin. Se on luojamme tahto.” Morphadook lopetti, ja Kendorian tunsi ihonsa nousevan kauttaaltaan kananlihalle. Hänen näkökenttänsä sumeni uhkaavasti, huimauksen levitessä päästä varpaisiin. ”Sillä Anuuk, sinunkin ruumiisi on Silmällä merkitty ja täten tuhottavaksi tuomittu, sillä se on omaa etuaan tavoitellessa täyttänyt tehtävänsä suu-remman eteen, ja nyt sen on aika saada sen ikuinen osuutensa.” Kendo-rian kuuli tyhjyyttäkin ontomman äänen kailottavan jostakin tajuntansa rajamailta. Hänen näkökenttänsä sen sijaan oli täyttynyt täysin noista syvänsinistä silmistä, ja ne vyöryivät hänen ylitseen kuin meren myrs-kyisät aallot.
Kendorianin silmien edessä räpsähteli näkyjä hänen elämästään. Ensin hän oli leikkimässä keppimiekoilla Johanneksen kanssa lähimet-sän siimeksessä, sitten näky siirtyi heidän ensimmäisiin harjoituksiinsa Asgarheimin armeijassa. Muodossa seistessään, he nauroivat Johannek-sen kanssa salaa jollekin, mutta jäivät luutnantille kiinni ja löysivät seu-raavaksi itsensä luomasta lantaa komppanian käymälöissä. Muistot oli-vat Kendorianille rakkaita, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt isäänsä, mutta jollakin oudolla tavalla Johannes oli paikannut tuota ammottavaa tyh-jyyttä hänen sisällään, hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän oli. Syr-jittynä ja köyhänä, hädin tuskin orjuuden välttäneenä maalaispoikana.
Kuitenkin viimeinen välähdys riipaisi Kendoriania syvältä. Hän suuteli siinä siroa ja kikattavaa vaaleahiuksista tyttöä. Sofiaa. Kaunis Sofia, tyttö, joka oli vienyt häneltä poikuuden ja tyttö, jonka hän olisi halunnut viedä vihille. Mutta huomattuaan, kuinka Johanneksen katse oli harhaillut Sofian suuntaan saarnaajien kastepäivänä, oli Kendorian päättänyt, että Johannes saisi Sofian. Olisihan Johannes pystynyt tar-joamaan tälle varmuudella paremman elämän rikkaasta perheestä tule-vana, ja ystävyys Johanneksen kanssa oli ollut kuitenkin Kendorianille kaikki kaikessa koko hänen elämänsä ajan. Hän oli luullut luopuneensa Sofiasta jo silloin, mutta nyt Sofia oli kuollut. Kuollut. Se sattui.
”Juuri niin! Anna sen kasvaa sisälläsi, tunne sielusi voima!” Ken-dorian kuuli jälleen jostakin unettavan pitkän matkan päästä. Maailma pyöri hillitöntä vauhtia hänen silmissään, eikä hänellä enää ollut juuri mitään tietoa siitä missä oli.
”Johannes. Sofia. Isä.” Kendorian sopersi. ”Oletteko kaikki jo kuolleet?” Kendorian sopersi pimeyteen. Samassa hän tunsi läpitunke-van lämmön sisällään ja pehmeän tunteen, kuin aamukasteen hipaisun huulillaan. Pimeys täyttyi nyt kirkkaasta valosta ja tunne hänen huulil-laan levisi suuhun, ja sitä kautta hänen kuivaan kurkkuunsa raikkaana ja tervetulleena. Tunne lämmitti hänen kehoaan läpitunkevasti ja hän tunsi, kuinka puhdasta voimaa virtasi hänen suoniinsa. Yht’äkkiä Kendorianin ajatukset olivat kirkkaat ja selkeät. Hän avasi silmänsä, vain huomatak-seen, että ne olivat olleet itseasiassa auki koko ajan. Vanhan Anuukin ruumis makasi velttona ja tyhjäkatseisena hänen sylissään kaula auki revittynä, ja raadeltuna kuin villipedon jäljiltä. Lämmin veri maistui rautaiselta Kendorianin suussa ja hänen kätensä tuntuivat kuivilta, kun niihin tarttunut veri kuivui niihin kiinni, soihtujen hohkaamassa paksus-sa lämmössä. Mutta itse maailma tuntui aukenevan Kendorianin mieles-sä. Ymmärrys levisi hiljalleen hänen sydämeensä.
”Minulle riittää!” Elise huudahti. Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta näytti yhtä kaikki voimalliselta. ”En tiedä kuka tässä on oikeassa, enkä totisesti ymmärrä enää mistään mitään, mutta minun poikani ovat tuolla jossakin, ja nyt minun on riennettävä. Olkoonkin, että se tekee minusta pahan ihmisen, mutta äidinvaistoni tai olkootkin mitkä hyvänsä kohtalot, vetävät minua! Minä en enää välitä, kunhan saan nähdä heidät edes kerran.” Elise lopetti kasvot kalvakoina ja kyynelisenä. Hän kään-nähti rivakasti kannoillaan kohti aukkoa ja hypähti tuonpuoleisen portis-ta sisään, ennen kuin kukaan ehti reagoida siihen mitenkään.
”Mene vain tyttökulta, niin on luonto, ja tässä tapauksessa myös kohtalo tarkoittanut.” Morphadook kuiskasi. ”Me seuraamme pian pe-rässä.”
”M-me?” Kendorian kysyi hämillään, huomattuaan, että oli jäänyt kaksin Kainin ruumiissa vaikuttavan Morphadookin kanssa tuohon hyy-tävään kammioon, jossa mustakaapuiset saarnaajat tuijottelivat heidän ympärillään tyhjyyteen silmät selälleen kääntyneenä. Puhumattakaan kahdesta ruumiista, joista toista Kendorian kannatteli kuin murhamies uhriaan sylissään. Sitten Kendorian muisti, että kammiossa oli vielä kolme muutakin.
Kolme punakaapuista Valanvannonutta kyyhötti edelleen saarnaa-jien vartioimina ja kahlittuina kyyryssä tähden sakaroiden päissä, ja Kendorian oli kuulevinaan yhden heistä nyyhkivän. Nyyhkintä oli ki-makkaa kuin pikkulinnunlaulu, ja jos tilanne ei muuten olisi ollut niin kuvottava, olisi se ollut Kendorianin mielestä jopa huvittavaa.
”Vain me kaksi voimme jatkaa eteenpäin, mutta ennen sitä viimei-setkin Silmällä merkityt on uhrattava uudelle, valoisalle maailmanjärjes-tykselle. Rituaali on vietävä loppuun, jotta uusi maailma olisi valoisa. Tämä maanpäällinen ja saastunut Silmä on tuhottava.” Morphadook sanoi, kääntäen terävän katseensa äkisti Kendorianiin. Ilma tuntui värei-levän aavemaisesti heidän välillään, kun katseet kohtasivat. Kendorian tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, kun Morphadookin katse jo siirtyi kolmeen, hiljaa uikuttavaan punakaapuiseen ja heitä piteleviin saarnaa-jiin.
”Maailmanpankkiiri Herodes Barabbas olette palvelleet Silmää hyvin ja keinoja kaihtamatta,” kaunis kasvoinen Morphadook aloitti hyytävästi. ”Olette totisesti antaneet koko sielunne Silmälle, tehden siitä synkkääkin synkemmän. Olette ajaneet kansan köyhyyteen koronkis-konnalla ja rikkaita suosimalla. Olette luoneet maailmaan järjestyksen, jossa varallisuus virtaa ylös, köyhimmän kansanosan maksaessa eliitin pröystäilyn hiellään ja verellään. Kilpailu vähäisistä varoista, joita olette liikkeelle kansan keskuuteen velaksi laskeneet, on repinyt heidät eril-leen, tehnyt heistä vihaisia, pelokkaita. Ja nyt he vuodattavat toistensa verta, syyttäen toisia valtioita ja heidän päämiehiään kärsimyksistään, näkemättä kuinka heidät ollaan uhrattu kuin lampaat suuremman tarkoi-tuksen, eliitin vallan eteen. Mutta mitä olisikaan kokonaisvaltainen ve-riuhraus ykseydelle, Valontuojalle, tai herrallenne Ferucilille, jos itse Silmällä merkitty ja sielunsa myynyt, kulissien takaa uhrauksen toi-meenpannut Valanvannonut veli, ei saisi ikuista osuuttaan Silmältä, jolle on valansa vannonut? Sielusi aika on päättynyt, velka on koitunut mak-settavaksi. Veli Herodes Barabbas, täten tuomitsen sinut ikuiseen kuo-lemaan, sillä sisimpäsi on ahneudestasi loppuun palanut. Olkoon tämä ensimmäinen opetus meille pyhille, uuden maailmanjärjestyksen luojil-le, ahneuden ja itsekeskeisyyden me jätämme maailmamme ulkopuolel-le. Ne ajavat kaiken elävän lopulta turmioon. Hyvästi veli Herodes, Silmä on palveluksesi todistanut ja opiksi ottanut. Kiitos uhrauksestan-ne.” Morphadook lopetti ja naksautti sormiaan, ennen kuin turhaan rim-puiluun äitynyt lihava punakaapuinen, Herodes Barabbas ehti saada sanaa suustaan. Soihdut roihahtivat ja mustahihaisen käden pitelemä veitsi välkähti. Herodes Barabbas kuoli hiljaa koristen, epätoivoinen ja pelokas ilme kasvoillaan. Morphadook kääntyi jo seuraavaa uhriaan kohti ja toitotti;
”Veli Tuk Pilatus! Sinunkin tuomion hetkesi on viimein koittanut. Esimerkillisesti olet sinäkin Silmää palvellut, sen vuoksi jopa viattomia sieluja murhannut. Olet edesauttanut massojen ajamista turmeltuneeseen elämäntapaan, olet kannustanut heitä sotkemaan ajatuksensa, tarjoamil-lasi juomilla sekä tarjonnut heille helppoa ja nopeaa tyydytystä. Olet tarjonnut heille addiktioita, ja addiktoitunutta ihmistä on helppo hallita. Olet tehnyt uhrattavasta kansasta lauhkeita kuin lampaat, vaikka taver-nasi tiloissa he ovat ylistäneet harhaluulojaan voimakkuudestaan. Olet turmellut heidän mielensä, tehnyt heistä eläimiä. Viinasta turtuneina ja irstailuun koukuttuneena, kukaan ei ole voinut nousta teitä vastaan. Kii-tos siitä, mutta jälleen, mitä olisikaan viimeinen uhraus ilman sinua, irstauden perikuvaa? Olkoon tämäkin opiksi seuraavalle maailmalle, pitäkäämme mielemme puhtaina ja vaalikaamme sielumme hyvinvoin-tia, hurskastelun ja irstailun sijaan. Katoa maailmasta, veli Tuk Pilatus. Silmä kiittää sinua palveluksistasi ja on antava sinulle tänään ikuisen osuutesi.” Tikari välkähti jälleen ja seuraava punakaapuinen valahti velt-tona lattialle.
”Ja sinä veli Moses Akhneaton!” Morphadook jyrähti viimeiselle punakaapuiselle, jonka kimakka uikutus tuntui täyttävän nyt koko huo-neen. ”Uskollisesti olet Sodommiasta käsin salaisuuksianne varjellut! Tehtävä ei olisi ollut mahdollinen, ilman sinunlaistasi uskollista Silmän palvelijaa, vaikka teitkin kaiken vain kullan- ja vallan kiilto silmissäsi. Pidit synkimmät salaisuudet tiukasti omana tietonasi ja ansiostasi suuret massat vaelsivat yhdentekevät elämänsä lähes tiedottomassa transsissa. Sillä ilman salaisuuden pitäjiä ja totuuden muokkaajia ei kansaa, todel-lista työkarjaa hallittaisi, niin kuin Silmä on täällä maanpäällä sitä hal-linnut. Kiitos siis sinullekin palveluksistasi veli Moses! On tullut aikasi nauttia ikuisesta osuudestasi.” Uikutus loppui kuin seinään, kun Morphadook napsautti sormiaan ja tikarin terä välkähti kolmannen ker-ran. Valkomusta- ruudullinen lattia oli jälleen täyttynyt kirkkaanpunai-sesta verestä, ja näytti kuin huoneen punertava valo olisi moninkertais-tunut, soihtujen lieskojen heijastellessa tummanpunaisista ja laajoista lätäköistä.
Kendoriania puistatti. Kuinka harhaanjohdettu hänen aiempi elä-mänsä olikaan ollut! Hänen selkäpiitään karmi, kun hän mietti kauheuk-sia, joita oli viimehetkinä joutunut todistamaan, mutta jollakin alitajui-sella tavalla hän ymmärsi. Nämä ajatukset olivat varmasti peräisin Anuukin hengestä, mutta silti ne täyttivät Kendorianin mielen, eikä hän kyennyt sulkemaan niitä poiskaan. Vanhan oli kuoltava uuden tieltä. Ja tuon kuoleman oli oltava totaalinen.
”Ja viimeisenä, mutta ei totisesti vähäisimpänä,” Morphadook sanoi vielä yllättäen, lähes säälivällä äänellä. ”Valanvaalija Abel Nesge-sis. Herjaavalla suullasi sinä maailman korvat täytit ja valheellisilla lupauksilla alistit orjaksesi. Käytit kansan kuolemanpelkoa hyväksesi säälimättä, ja ajoit kumppanisi Horus Vidaarin kanssa ihmisten kansat sotaan toisiaan vastaan uskon nimissä. Hierarkiaan ja salailuun perustu-villa uskonnoillanne käänsitte ihmiset toisiaan vastaan, estitte heitä pu-haltamasta yhteen hiileen. Loitte puheillanne ja temppeleillänne kansan mieliin illuusion hyvästä tahdostanne, mutta kulissien takana teitte to-dellisen työnne. Ajoitte kansat erilleen ja johdatitte harhaan, oman etun-ne ja valta-asemanne vuoksi. Siitä syystä sinä Abel Nesgesis nyt makaat siinä, kaikkesi Silmällesi antaneena ja ikuisen osuutesi lunastaneena. Jopa minutkin, Maailmanpyhimyksen sinä yritit tietoisesti ja loputonta ahneuttasi, sitä todellista demonia, tyydyttääksesi alistaa tahtoosi. Varas-taa voimani kavalasti vastoin pyhää tahtoani. Mutta et huomannut, kuinka sinua mielesi sisällä ohjailin kohti omaa turmiotasi, et nähnyt todellista kohtaloa, vaan yritit sen eduksesi väkisin taivuttaa. Olit kou-kussa, ja minä käytin sinuun näitä samoja, omia taktiikoitasi pääsi sisäl-lä. Sillä niin kuin sanottu, addiktia on helppo hallita, varsinkin valtaa ja kultaa hamuavaa sielua. Se koitui lopulta kohtaloksesi. Luulit olevasi tilanteen herra, vaikka olit vain pelkkä suuremman kohtalon välikappa-le, kaiken pahuuden yhteen kokoaja. Silmä kiittää sinua, mutta me py-hät säälimme sinua ja kaikkia teitä muitakin mieltemme saastuttajia. Uusi maailma ei totisesti tarvitse kaltaisianne.” Morphadook lopetti ja kumartui sulkemaan Abel Nesgesiksen avonaisiksi palloiksi jääneet, tyhjyyteen tuijottavat silmät.
”Oliko tämä viimein tässä? Totta puhuen tämä näky saa minut voimaan pahoin, vaikka olenkin taistelukentillä nähnyt paljon pahem-paakin.” Kendorian sai viimein sanotuksi kuvotukseltaan. Kuitenkin kaiken sen kauheuden ja hämmennyksen keskellä hänen sisällään oli herännyt uusi vastustamaton halu. Hänen oli astuttava tuosta portista. Se veti häntä puoleensa kuin ilotalo hänen vanhassa elämässään.
Kendorian ei voinut vastustaa kiusaustaan, vaikka jossakin mie-lensä sopukoissa tiesikin, että tämä itsemurhalta tuntuva mielihalu ei voinut olla peräisin hänestä itsestään. Se oli jotakin selittämätöntä, koh-taloa. Hän antoi hänen jalkojensa kuljettaa itsensä aivan Silmällä ympä-röidyn aukon reunalle ja haistoi sieraimissaan sen luotaantyöntävän imelästä, makeaksi ja miellyttäväksi muuttuneen tuoksun. Kendoriania puistatti ja hän seisahtui vetääkseen viimeisen kerran henkeä turvallisel-ta tuntuvassa maailmassa, jossa hän oli kasvanut. Sitä seuraisi us-konhyppy. Hyppy tuntemattomaan.
Juuri kun Kendorian oli saanut keuhkonsa täyteen ilmaa, hän kuuli Morphadookin napsauttavan jälleen sormiaan takanaan. Vaimean nap-sahduksen ääni tuntui moninkertaistuvan kammion seinistä kaikuessaan, ja se jäi aavemaisesti soimaan Kendorianin päähän. Napsahduksen kaiku tuntui itseasiassa vain voimistuvan hänen korvissaan ja hiljalleen se muuttui kuin kaukaisiksi rääkäisyiksi, petojen ääniksi. Pelon ääniksi. Soihtujen lieskat löivät jälleen korkeiksi patsaiksi, valaisten koko kam-mion, ja jostakin kammion yläpuolelta kuului nyt myös kovia räsähdyk-siä, ja maa tärisi hänen jalkojensa alla. Katosta varisi hiekan ja kiven muruja, rappausten vavistessa tömähdysten tahdissa. Kendorian katsahti sydän pamppaillen ympärilleen, tasapainoillen sumuisen aukon reunalla.
”Kiirehdi! Meidän on mentävä, tämä maailma on mennyttä!” Morphadook huudahti, rynnätessään hänkin kohti aukkoa. Mustakaapui-set saarnaajat tuntuivat heränneen transsistaan ja lähtivät nekin harppo-maan yhtä jalkaa kohti Kendorianin varpaiden alla savuavaa porttia tuonpuoleiseen. Maa järisi yhä voimakkaammin.
Kendorianille ei jäänyt vaihtoehtoja. Hän sulki silmänsä ja otti askelen eteenpäin ja tunsi kuinka maa katosi hänen jalkojensa alta. Het-ken Kendorian tunsi tuulen humisevan korvissaan ja hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa putosi holtittomasti kieppuen läpi savun ja usvan. Sit-ten tuli hiljaista. Kokonaisvoimainen lämpö levisi Kendorianin kehoon, hänen pudotessaan pehmeästi jollekin kovalle ja tasaiselle alustalle. Vaapunta lakkasi ja jopa suljettujen silmäluomien alta hän näki pelkkää valkoista, täydellistä valoa.

Luku 15: Valontuoja

Johannes tuijotti lumoutuneena edessään avoimena ammottavaa, leisku-vaa Silmää. Sen kutsu oli voimakkaampi kuin kertaakaan aikaisemmin ja Johanneksen sydän pamppaili lujaa hänen seistessä hievahtamattoma-na, tarkalleen keskellä valoisaa käytävää, johon oli jälleen tupsahtanut. Se tuntui Johanneksesta äärettömän pitkältä, vaikka etäisyyttä sen päillä tuskin oli montakaan kymmentä jalkaa. Käytävä oli hiirenhiljainen.
Silmä roihusi Johanneksen edessä yhä voimakkaammin ja tuntui kuin se olisi tullut vääjäämättä häntä lähemmäs, vaikka hän ei itse ollut liikahtanutkaan. Silmä näytti laajenevan ja täytti nyt koko Johanneksen näkökentän, se tuntui olevan hänen ainoa todellisuutensa, hänen kohta-lonsa. Mutta sitten Johannes kuuli takaansa vaimean sanan, kuin kuis-kauksen;
”Veli.”
Johannes tunnisti välittömästi, kenelle ääni kuului. Silmä supistui hivenen, vaikkakin se tuntui loimuavan yhä hanakammin. Vaivoin Jo-hannes irrotti katseensa Silmästä ja käännähti kannoillaan. Jakoba ma-kasi alastomana ja pahasti ruhjeilla käytävän päässä, aivan tuon vaati-mattoman ja pienen tammioven edessä. Raskain askelin Johannes kam-pesi itsensä liikkeelle ja lähti astelemaan loputtomalta tuntuvaa käytävää pitkin kohti vaimeasti voihkivaa Jakobaa. Hän oli enää muutaman aske-leen päässä, kun Silmä puhui hänen takanaan;
”Johannes, olet kulkenut pitkän matkan ja minä ikävöin sinua, tarvitsen sinua. Sinä lupasit minulle, muistatko?” Ääni oli pehmeän itkuinen ja hento. Sofia.
Johannes jähmettyi Jakoban viereen. Pulleat kyyneleet alkoivat vääjäämättä valumaan hänen poskilleen. Tämäkö oli hänen kohtalonsa?
”Tiedän, mutta voinko minä pelastaa enää veljeäni?” Johannes kuiskasi kuin transsissa. Hän tiesi tehneensä jo päätöksensä.
”Sinun on valittava, tiedät että se on kohtalosi. Tiedät myös mikä on ainoa keino pelastaa veljesi.” Sofia kuiskasi Johanneksen takaa. Jo-hannes tunsi tämän lämpimän hengityksen niskassaan. Se tuntui vastus-tamattomalle, liian vastustamattomalle. Käyttäen kaiken mielenvoiman-sa Johannes kuitenkin vastusti kiusausta kääntyä ja vapisevin jaloin hän kumartui veljensä ylle.
”Voinko auttaa sinua rakas veljeni? Jakoba mitä sinulle on tehty?” Johannes kuiskasi silmät sumeina.
”Tämä,” Jakoba sai ähkäistyä ja käänsi ruoskitun rintamuksensa kohti Johannesta. Silmän muotoinen syvä arpi hohti tulipunaisena hänen rinnassaan. Johannes ei hievahtanutkaan tuskallisen tunteen ottaessa hänessä vallan. Luopumisen tuska.
”Tarvitset minun ruumiini elääksesi,” Johannes sanoi ääni väris-ten. ”Mutta pelkään että olen liian heikko luopuakseni siitä.” Kyyneleet alkoivat valumaan vuolaina hänen silmistään, vierien pitkin poskia ja tippuen raskaina pisaroina lattialle heidän väliinsä.
”Ei, minun pelini on pelattu jo.” Jakoba vaikeroi veren täyteisellä suullaan. ”Minut johdettiin harhaan Johannes ja kuin lapsellinen untu-vikko minä uskoin. Minä todella uskoin, että tein hyvää. Mene siis ja pelasta itsesi, minut on jo merkitty Silmälle uhrattavaksi.”
”Ei,” Johannes kuiskasi hampaidensa välistä, muistaen unen, jon-ka oli kauan sitten nähnyt. Unen katedraalista ja lohikäärmeestä. Sa-nat ’Valitse viisaasti’ kaikuivat hänen päässään. Pieni vaatimaton tam-miovi Jakoban takana aukesi naristen raolleen. Pienestä raosta tulviva valo oli jopa kirkkaampaa kuin käytävällä. Se kutsui häntä myös luok-seen, mutta Johannes romahti polvilleen veljensä viereen. Sitten puhui jälleen Sofia;
”Veljesi puhuu järkeä Johannes. Hän on luvannut itsensä Silmälle, sinun on luovuttava hänestä. Meidän piti olla ikuisesti yhdessä, muistat-ko? Tämä on kohtalosi, minun kanssani. Sinussa on voima pelastaa maailma, ei kenessäkään muussa. Sinä tiedät sen sisimmässäsi. Päästä irti Johannes, et tarvitse muuta, minä rakastan sinua.” Johannes tunsi lämpimän kosketuksen niskassaan, se oli kaikkivoipainen ja voimaan-nuttava, niin puoleensavetävä ja viaton. ”Tarvitsemme toisiamme, minä haluan vain sinut ja tiedän, että sinä vain minut. Vain näin voimme olla ikuisesti yhdessä.”
Huumaava, verta kuumottava tunne levisi Johanneksen sisällä ja hänen vartalonsa värisi ihon noustessa kauttaaltaan kananlihalle. Pian hänen kurkkuunsa nousi suuri pala, ja hän joutui painumaan kaksin ker-roin sen voimasta. Tunnepuuskien sekamelska tuntui kuin karmai-sevimmalta fyysiseltä kivulta ja Johannes purskahti hallitsemattomaan itkuun. Kyyneltulva tirskui kuin sade hänen tiukasti yhteen puristettujen silmäluomiensa välistä, ropisten Jakoban paljaalle rintamukselle. Osues-saan paljaalle iholle ne sihahtelivat ja höyrystyivät kuin keitettyinä ohueksi savuverhoksi heidän ylleen. Sofian kädet kiertyivät yhä tiu-kemmin Johanneksen ympärille ja hän pakotti itsensä nousemaan. Tuli-kuumat suudelmat polttelivat hänen niskaansa ja Johannes tunsi kiihot-tuvansa. Johannes avasi silmänsä ja kääntyi sydän pakahtumaisillaan ympäri. Hän levitti kätensä syleilläkseen rakastaan, mutta ei nähnytkään Sofiaa. sen sijaan loimuava, aina valvova Silmä leimusi aivan hänen edessään, tuntuen korventavalle nuotiolle, jonka lieskat nuolivat hänen kasvojaan. Sen hehku oli tulipunainen ja sen laajennut keskus oli musta kuin yö. Silmän lieskat leimahtivat vielä kerran äärimmilleen, nielaisten Johanneksen mustaan kitaansa. Johannes tunsi jälleen putoavansa.

Jakoba karjaisi tuskissaan. Silmän välähdys korvensi syvältä viiltäen, mutta Jakoban tuska oli enemmänkin henkinen. Silmä sulkeutui viimein ja katosi niin massiivisen välähdyksen saattelemana, että Jakoba uskoi sokeutuvansa. Hetkeen Jakoba ei nähnyt muuta kuin valkoista, ja huo-masi toivovansa, että se olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa. Niin ei kuitenkaan ollut.
Jakoba siristeli silmiään vaivalloisesti kirkkaassa valossa, tuskalli-sen kivun tykyttäessä hänen vartalossaan. Hän oli hahmottavinaan edes-sään hoikan ja kauniin naisen ääriviivat. Tämän hiukset olivat tuuheat ja pitkät, ja hän oli aivan Jakoban edessä.
”Andelia,” Jakoba kuiskasi. ”Olenko minä sittenkin kuollut? Olet-ko tullut hakemaan minua?” Hän tunsi vaimean toivon- ja ilonkipinän syttyvän sisällään. Kuitenkin niin voimallisen, että se tuntui syrjäyttävän fyysisen, muuten katkeamattoman kivun.
”Ei,” nainen vastasi, ”minä en ole Andelia. Mutta haluan olla si-nä.”
Jakoba huokaisi pettyneenä ja samassa naisen ääriviivat haihtuivat kuin tanssahtelevaksi pilveksi, joka kimmelsi hätkähdyttävän hopeisena vaaleassa valossa. Jakoban silmät rävähtivät sepposen selälleen ja hänen suunsa aukeni haukotuksen omaisesti vastustamattomasti ammolleen. Kimmeltävä pilvi syöksähti äkisti häntä kohti, tunkeutuen hänen sisäl-leen ja täyttäen hänen keuhkonsa viileän raikkaalla, voimaannuttavalla tunteella. Tunne levisi hiljalleen hänen koko ruumiiseensa, muuttuen pikkuhiljaa lämmittäväksi, kokonaisvaltaiseksi autuuden tunteeksi. Aja-tukset Jakoban päässä selkiytyivät ja väistyivät kuin myrskynjälkeiset mustat pilvet uudestisyntyneen valon tieltä. Hänen näkökenttänsä terä-vöityi jälleen ja käytävä alkoi taas hahmottumaan hänen edessään. Elä-mä virtasi lujaa Jakoban suonissa ja hän tunsi ruumiinsa elävöityvän. Myös rintaa jo aivan liian pitkään kiristänyt arpi Silmästä joutui väisty-mään tuon aallon tieltä. Se savusi ja välkehti, mutta ei kyennyt taistele-maan vastaan tuota pyhää voimaa, joka ajoi sen ulos Jakoban ruumiista. Hän nousi vahvoin liikkein jaloilleen ja laski kätensä rinnalleen, tuntien kuinka arpi, ja sen mukana ollut paino oli viimein poissa. Käytävän päässä kytevä Silmä sen sijaan vielä tuijotti suoraan Jakobaa, mutta sillä ei ollut enää voimaa häneen. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Pyhä.
Sitten taas kirkastui. Käytävän keskellä välähti jälleen ja Jakoba käänsi katseensa vaistomaisesti pois. Hän haukkoi henkeään hetken, suojaten kasvojaan kyynärvarrellaan, mutta huomasi pian, että se oli turhaa. Valo ei tuntunut häikäisevältä, ja kaiken kukkuraksi välähdyksen hälvettyä käytävällä oli jälleen hänelle entuudestaan hyvin tutut kasvot. Hänen äitinsä. Jakoba hätkähti itsekseen, muistaessaan että oli ainakin vielä hetki sitten ollut täysin ilkosillaan. Hän oli jo suojaamassa suku-kalleuksiaan käsillään huomatessaan, että hänen ylleen oli ilmestynyt kuin tyhjästä vitivalkoinen kaapu. Samanlainen kuin hänen äidillään näytti olevan yllä.
Jakoba katseli, kun hänen äitinsä käännähteli hämillään ympäriin-sä, aivan kuin etsien jotakin. Käytävän toisessa päässä Silmä tuijotti häntäkin sen korventavalla katseella, mutta Elise ei näyttänyt välittävän siitä tippaakaan. Lopulta hän näytti tokenevan pahimmasta, kirkkauden aikaansaamasta väliaikaisesta sokaistumisesta ja hänen katseensa tarken-tui viimein Jakobaan.
”Jakoba! Rakas poikani olet elossa!” Elise riemuitsi silminnähden helpottuneena, lähtiessään harppomaan kohti Jakobaa. ”Ja miten näytät-kään hyvävointiselta! Mitä sinä- mitä?” Äiti ei tuntunut saavan lauset-taan millään loppuun häkellykseltään.
”Niin totisesti näytänkin!” Jakoba vastasi silmät ymmyrkäisinä, tarkastellessaan siinä samalla itseään tarkemmin. ”Mutta en vielä hetki sitten, minulle tehtiin karmeita asioita. Enkä edes tiedä kuinka kauan olen täällä virunut.”
”Onneksi olet kuitenkin hengissä! Minä jo luulin, että sinä-” Elisen lause jäi kesken, hänen sulkiessaan Jakoban tiukkaan halauk-seen. ”Mutta tiedätkö sinä, missä Johannes on?”
”Luulen että hän on,” Jakoba empi. ”Luulen, että hän on täyttänyt kohtalonsa.”
Elise purskahti holtittomaan itkuun Jakoban käsivarsilla, ja Jakoba ta-putti häntä vaistomaisesti lohduttavasti selkään.
”Ei! Tiesin sen, minä tiesin! Luulin, että lankeemukseni olisi hänet Silmältä pelastanut!” Elise tihrusti, Morphadookin sanojen kaikuessa hänen mielessään; Jokaisen pyhän on luovuttava jostakin.
”Älä pelkää äiti, hän seurasi sydäntään, minä tiedän sen. Niin oli tarkoitettu. Hän täytti kohtalonsa tämän maailman todellisena viimeise-nä sinettinä.” Jakoba kuuli itsensä sanovan, mutta vielä oudommalta Jakobasta tuntuivat seuraavat sanat, jotka hänen suustaan pääsivät; ”Ja nyt minä olen Pandhordin.”
Elise nosti kyyneleisen katseensa ja katsoi esikoispoikaansa syväl-le silmiin vastatessaan; ”Jotenkin minä tiesin. Minä olen Bobhamet.”
Käytävällä välkehti jälleen kirkkaasti, mutta nyt välähdyksiä tuli kuin sarjatulena, ja ne täyttivät koko tilan kirkkaimmalla valolla mitä kuvitella saattaa. Jakoban ja Elisen ei kuitenkaan enää tarvinnut suojata silmiään. Taistelu oli viimein ohi.
Kymmenien, ellei satojen välkähdysten loputtua, niiden valoinen usva hälveni hiljalleen ja sen seasta astui esiin kauniskasvoinen Kain Nesgesis sekä suorin selin asteleva Gendorian Gedwin. Heidän takanaan käytävä täyttyi Jakoban saarnaajatovereista, mutta toisin kuin Jakoban, Elisen, Gendorianin ja Kainin valkoiset kaavut, heidän kaapunsa olivat sysimustia ja heidän katseensa olivat tyhjät. Jakoba ja Elise irtaantuivat viimein halauksestaan ja jäivät katselemaan lumoutuneena, kun Gendo-rian ja Kain astelivat heitä lähemmäs. Kävellessään Kain napsautti vai-measti sormiaan. Napsaus kaikui hiljaa käytävän valkoisista seinistä, ja mustiin pukeutuneet saarnaajat säpsähtivät kaikki lähes samanaikaisesti. Heidän sumeat silmänsä syttyivät kuin liekkeihin ja heidän ruumiinsa jännittyivät. Jakoba ehti jo hetken elätellä toivoa, vaikka syvällä sisim-mässään tiesikin kenelle hänen saarnaajatoverinsa kuuluivat. Heidät oli, vaikkakin harhaanjohdettuina, mutta kuitenkin omasta vapaasta tahdos-taan merkitty. Ja Silmä tahtoi omansa. Kuolevan maailman olisi makset-tava synneistään, jotta uusi voisi nousta. Oi kuinka suureksi ja ahneeksi Silmä olikaan kasvanut!
Saarnaajat kääntyivät yksitellen nöyrinä kohti Silmää, heidän vii-meistä määränpäätään. Viattomina kohti kohtaloa, joka heille oltiin mui-den ahneudella sinetöity. Tyhjät katseet maassa he astelivat loimuavan Silmän eteen, joka imaisi heidät sisäänsä. Silmän lieskat roihahtivat kattoon asti sen niellessä ravintoaan, uhreja, jotka sille oltiin maailman synneistä maksuksi suotu. Jokaisella suupalalla se kuitenkin pieneni ja lopulta, kun viimeinenkin Silmän merkillä merkitty saarnaaja oli astunut pimeään kohtaloonsa, se sammui. Savuten se sulki raskaat luomensa ja luhistui mustana tuhkana lattialle. Aina ja kaikkea valvoneen Silmän nälkä oli viimein sammunut.
Pieni tamminen ovi avautui nyt naristen kokonaan Jakoban ja Eli-sen takana. Vaistomaisesti he kääntyivät sanaakaan sanomatta kohti läpinäkymätöntä valkeutta ja astuivat yhtä jalkaa sisään. Morphadook ja Anuuk seurasivat seesteisessä hiljaisuudessa heidän perässään.

Johannes kieppui lujaa alaspäin loputtomassa pimeydessä. Hän ei tunte-nut enää ruumistaan eikä hahmottanut tilaa ympärillään. Yksi ainoa ajatus oli täyttänyt hänen mustaksi muuttuneen tietoisuutensa: Sofia.
Johannes ei kyennyt ruumiittomana edes huutamaan rakkaansa nimeä, eikä tyhjässä loputtomuudessa kyennyt muuhun kuin tuskaisaan kadotuksen tunteeseen. Mitään ei ollut enää olemassa, vain hän ja hänen palava, itsekäs mielikuva menetetystä rakkaudesta. Viha ja kaipuu yltyi-vät hänen sisällään. Johannes tunsi tunteidensa liekkien kasvavan, täyt-tävän tuon tyhjän tietoisuuden. Hän keskittyi siihen, tarraten siihen kai-kella mielenvoimallaan. Pimeys kieppui hänen ympärillään yhä hur-jemmin, mutta sen päässä välkähti pienen pieni hopeinen piste.
Johannes käänsi keskittymisensä tuohon häviävän pieneen väläh-dykseen ja tunsi muutoin tyhjässä kaikkeudessaan vaimean kumahduk-sen. Kuin sydämen lyönnin. Elämän ensimmäisen tahdin. Hopeinen piste hänen edessään laajeni ja lähestyi. Johannes tunsi itsensä rimpuile-van sitä kohti, hän tunsi, kuinka hänen ruumiinsa alkoi ottamaan fyysis-tä muotoa ja tempoi nyt kaikin voimin eteenpäin. Viimein hän saavutti tuon hopeisena kajastavan välkkeen ja erotti tarkalleen mikä se oli. Se oli medaljonki, se oli sydän. Se oli Sofia.
Johannes kurkotti käsillään kohti aarrettaan. Mutta katsoessaan ojennettuja käsiään hän tajusi, etteivät ne olleet enää ihmisen. Ei, ne olivat suuret ja vahvat, ja niiden kynnet kimaltelivat terävinä medaljon-gin hopeisessa hohteessa ja niiden lihaksikasta ulkokuorta peittivät pak-sut suomut, jotka näyttivät kuin läpitunkemattomalta panssarilta. Hetkel-linen ihmetys maksoi kuitenkin Johannekselle hänen aarteensa. Medal-jonki ampaisi hänen väkevien sormiensa lomasta ylös kohti taivaita, vieden viimeisenkin valonlähteen mennessään. Medaljonki erkani Jo-hanneksesta nopeasti ja pieneni mennessään jälleen pienen pieneksi pisteeksi, sen vauhdin kiihtyessä yhä hurjemmaksi.
Johannes ei jäänyt paikalleen miettimään, vaan ponkaisi kaikin voimin takaisin kohti rakasta aarrettaan äärettömässä pimeydessä. Men-neessään hän tunsi omankin vauhtinsa kiihtyvän ja hänen selässään kip-risteli poltteleva tunne. Johannes tunsi selkänsä repeävän ja hänen tietoi-suutensa omasta ruumiistaan laajeni, kun kaksi valtavaa siipeä kasvoivat kuin tyhjästä hänen selkäänsä. Niiden voima oli omaa luokkaansa ja niiden väkevät työnnöt kiihdyttivät Johanneksen syöksyä ylöspäin yhä vauhdikkaammaksi. Hopeinen aarre ei kuitenkaan hidastanut menoaan, vaan jatkoi yhä määrätietoisemmin matkaansa ylös. Lopulta se kuitenkin pysähtyi tyystin, kuin härnätäkseen ja Johannes kurkotti jälleen raajo-jaan sulkeakseen rakkaansa ikuiseen syleilyynsä, mutta juuri kun hän oli saavuttamaisillaan aarteensa, hän tunsi törmäävänsä.
Maa murtui rahisten Johanneksen ruumiin valtavasta voimasta. Se murentui hänen hartioilleen ja lohkeili hänen valtavan voimansa ympä-rillä, kun hän työntyi siitä läpi. Ja yhä hän näki vain hopeisen kiiltävän aarteensa edessään, mutta ei kyennyt saamaan siitä otetta, vaikka se oli aivan hänen päänsä yläpuolella. Nyt se lepäsi liikkumattomana marmo-risella kämmenellä, joka kuului valtavalle patsaalle, joka seisoi uljaana ja liikkumattomana verellä tahratun katedraalin alttarikorokkeella. Jo-hannes ojensi jälleen suomuiset kätensä kohti rakastaan, toivoen, että se viimein tippuisi hänen syleilyynsä.
”Näin saamme olla yhdessä ikuisesti, rakkaani.” Johannes kuuli Sofian kuiskaavan, mutta samassa medaljonki ampaisikin halki kated-raalin ja lennähti ulos sen avonaisista ovista. Mennessään se valaisi synkän katedraalin hopeisella valollaan, kuin toivon kipinällä.
Johannes karjaisi. Hän ärjyi kaipuutaan joka puolelle ympärilleen, sytyttäen katedraalin tuleen raastavalla henkäyksellään. Liekit roihahti-vat katedraalin kattoon asti, niellen sen sisällä lepäävän karmean näyn. Kun katedraali luhistui Johanneksen ympärillä, hän levitti jälleen siipen-sä ja syöksyi sen katon läpi rakkautensa perään pimeään. Sofian vii-meisten sanojen suoma toivo loimusi hänen sisällään.
Noustessaan korkeuksiin Johannes näki myös maailman palavan allaan. Se paloi iloisesti, lyöden kipinöitä ja liekkejä korkealle ilmaan. Kaiken tuon kuoleman ja hävityksen keskellä rellestivät maailmanlaito-jen pedot. Ne syöksähtelivät aiheuttamiensa liekkien yllä ja metsästivät viimeisiä eloonjääneitä ravinnokseen. Ne riehuivat ja rääkyivät mielensä mukaan, niellen tai polttaen kaiken tielleen osuvan. Mikään ei kyennyt niitä estämään.
Johannes karjaisi jälleen, syösten sieraimistaan valtavan liekin. Sen valossa hän tähyili hurjana ympärilleen. Suoraan alapuolellaan hän näki, kuinka sudet pakenivat luhistuvan katedraalin sylkemiä liekkejä yhtenä hurjana laumana. Susilauman kärjessä juoksi suuri ja vahva ori, kuin Myrsky, mutta se oli valkoinen kuin hienoin silkkilakana ja sen paksu harja liehui näyttävästi tuulessa. Johannes katsoi silmänräpäyksel-tä tuntuvan hetken eläinten pakoa, kun ne juoksivat vapaina ulos roi-huavasta kaupungista. Maailmanlaitojen pedot, nuo julmat lohikäärmeet eivät näyttäneet välittävän niistä, vaan antoivat niiden hajaantua Edeniä ympäröiviin metsiin. Susien ulvonta sekoittui hiljalleen puiden oksien havinaan ja liekkien rätinään, kuin humisevaksi myrskytuuleksi. Tuon vaimean huminan keskeltä Johannes oli erottavinaan Myrskyn pärskäh-dykset ja sen kavioiden voimakkaan kopseen, kuin ukkosen jylinän.
Johannes käänsi katseensa jälleen taivaalle, etsien epätoivoisesti hopeanhohtoista rakastaan. Hän kääntyili ja karjui ympäriinsä vimma-tusti, sytyttäen ilmankin palamaan ympärillään, kunnes löysi jälleen etsimänsä. Sofia kimmelsi hopeanhohtoisena ja pienenä pisteenä jo kau-kana horisontissa. Johanneksen sisällä leimuava toivo ja kaipuu rak-kaansa luo valtasi hänet kauttaaltaan. Hän veti keuhkonsa täyteen kuu-maa, tulista ilmaa ympärillään ja karjaisi nyt pitkä suomuinen kaula suorana kovempaa kuin kertaakaan aikaisemmin. Karjaisu oli niin voi-makas, että se ajoi jopa pimeyden karkuun hänen luotaan, ja liekit hänen ympärillään roihahtivat valtavaksi paloksi, joka valaisi hänen alapuolel-laan olevan maan kauttaaltaan. Jopa maailmanlaitojen pedot säikähtivät herransa karjaisua, lopettaen tuhotyönsä ja levittäytyen vahvojen sii-piensä varassa korkealle ilmaan. Niin paljon ne pelästyivät herransa äänettömän tulista karjuntaa, että ampaisivat karkuun sen säteilemää kirkasta valoa, kohti yhä kauemmas karkaavaa pimeyttä. Pedot nousivat yhä korkeammalle ja kauemmas Johanneksesta, kohti mustaa horisont-tia, jonne ne lopulta levittäytyivät kauniin Sofian ympärille, niin kauas Johanneksesta kuin vain suinkin pääsivät. Aikojen saatossa, kun ne lo-pulta saavuttaisivat taivaankannen, ne jäisivät kiertämään loputonta kehää, pyrkiessään pysymään pimeässä, mahdollisimman kaukana her-rastaan. Pelon nielijästä. Valontuojasta.
Harmaan päivänvalon usva repeytyi ja riekaloitui hattaraisiksi pilviksi Johanneksen ampaistessa jälleen matkaan kohti rakastaan, va-laisten alapuolellaan avartuvaa maankamaraa mennessään. Mutta Sofia oli juuttunut kiinni pimeyteen, ja maailmanlaidoilta tulleet pedot työnsi-vät mennessään tuota mustaa yönverhoa vääjäämättä poispäin Johannek-sesta, pedosta, jota ne itse pelkäsivät, sillä Valontuojan valo hävitti ar-motta alleen muista pedoista jälkeen jääneet.
Johannes jatkoi kuitenkin matkaansa, hän ei pystyisi enää luovut-tamaan, hän oli ollut jo niin lähellä ja toivo, jonka Sofia oli hänessä herättänyt, antoi hänelle voimia jatkaa. Maa vaihtui hiljalleen mereksi Johanneksen alla, mutta hän vain jatkoi kulkuaan, unohtaen hiljalleen alkuperänsä ja menneisyytensä, sillä vain yksi, kaikkein tärkein asia oli täyttänyt hänen mielensä. Johannes ei edes huomannut, että pyyhkäisi mennessään koko Alfenoirin valtakunnan ja kaikki siihen kuuluvat saa-ret, Helvetiaa myöten meren syvyyksiin. Niin läheltä hän sitä nimittäin kaarsi, kurkottaessaan kohti pimeää horisonttia, jonka keskeltä saattoi erottaa Sofian hennon, mutta vakaan hopeisen hohteen.

Edward Lojaali huokaisi helpotuksesta, kun Laurentiuksen muurilla seisseet vartijat tervehtivät heitä juhlallisesti pilvisen yön pimeydessä, kunniaa tehden. Midgarian armeijan rippeet olivat sillä hetkellä kovin surullinen näky, mutta yhtä kaikki voittoisa. Edwardista tuntui, että hä-nen kehonsa olisi kuollut jo aikaa sitten, mutta taistelun jumalallinen väliintulo oli sekä pelastanut koko Midgarian valtakunnan, että antanut hänelle voimia jatkaa hengittämistä. Hän ei voinut silti vieläkään uskoa, että oli juuri uskollisine miehineen pelastanut rakkaan valtakuntansa varmalta tuholta.
Edward ei ollut suostunut matkaamaan pääkaupunkiin muiden haavoittuneiden tavoin kulkueen perällä kulkevissa vankkureissa, vaan oli urhoollisesti keikkunut ratsunsa selässä monen tunnin marssin, rat-sastaen joukkojensa kärjessä. Joukkojen, joita tosin oli jäljellä vain muutamia satoja, ainoastaan kourallinen siitä monikymmentuhatpäisestä joukosta, joka alun perin sotaan oli lähtenyt. Mutta sillä ei ollut enää väliä. Midgarian uusi aika koittaisi, ja Edward tulisi aloittamaan kaiken alusta. Hän kruunauttaisi itsensä, valtakunnan pelastajan kuninkaaksi, ja aloittaisi maan jälleenrakennustyön. Hän uudistaisi Midgarian uuteen uljaaseen uskoon ja aloittaisi kunniakkaan, Lojaalin suvun tarinan. Hä-nestä tultaisiin tekemään lauluja ja kirjoittamaan kirjoja, hän tulisi ole-maan tulevaisuuden kansoille kuin elävä legenda.
Portit avautuivat naristen ja Edward röyhisti rintaansa niin paljon kuin kivuiltansa vain suinkin pystyi, valmistautuessaan antamaan käs-kyn siirtyä kaupunkiin. Silloin ne tulivat.
Korvia viiltävät rääkäisyt kaikuivat ilmassa ja tuuli yltyi humise-vaksi ujellukseksi. Liekit roihahtivat valaisten ympäristön kauttaaltaan, niiden aiheuttamien lohikäärmeiden näyttäessä ilmaantuvan kuin tyhjäs-tä joka puolelle heidän ympärilleen. Niitä riitti silmänkantamattomiin. Noita petoja täytyi olla satoja, ellei tuhansia, Edward ajatteli kauhuis-saan ja kykenemättä uskomaan silmiään. Hänen unelmansa murenivat hetkessä hänen silmiensä edessä. Kuoleman ja kauhun huudot täyttivät yön. Edward tarttui vapisevin käsin jälleen miekkaansa, mutta ei ehtinyt edes vetämään sitä huotrastaan, kun kova siiven läimäisy pudotti hänet satulasta. Jokin rusahti kivuliaasti hänen selässään. Maailma paloi tus-kasta rääkyen Edwardin ympärillä, eikä hän pystynyt enää liikkumaan.
”Oi Valontuoja missä olet? Onko tämä todella minun kohtaloni? Mikä tämän kaiken tarkoitus on?” Edward tiuskaisi kauhun keskelle, purskaisten verta suustaan. ”Kunnialle, kotimaalleni, kuninkaalleni ja sinulle olen elämäni pyhittänyt, tämäkö on viimeinen tahtosi? Pelasta minut vielä, nosta takaisin kunniaan, niin varjelen valtaasi ja vartioin maailmaasi. Tee minusta luutnanttisi, valtasi käsi sekä paratiisiasi val-vova soturi. Verelläni tämän valan sinulle vannon.” Edward yski, kamp-paillen rauhoittavaa mielihaluaan vastaan sulkea silmänsä.
Edward ei tiennyt kuinka kauan oli siinä tulen ja kuoleman keskel-lä Laurentiuksen porteilla maannut, mutta näki raskaiden silmäluomien-sa välistä, kuinka aamu alkoi jälleen sarastaa harmaassa horisontissa. Mutta tällä kertaa se oli jotenkin erilaista. Valon voimistuessa petojen äänet vaimenivat, niiden noustessa jälleen ilmaan, jättäen jälkeensä vain tuhkaksi repimänsä maan. Ne jäivät kaartelemaan vielä hetkeksi Edwar-din ylle, mutta sitten tapahtui jotakin, mitä Midgariassa oltiin odotettu aikojen alusta lähtien. Harmaa usva väistyi kirkkaan, horisontista nou-sevan kultaisen valon tieltä. Taivas suorastaan repeytyi ja kaunis sininen väri täytti taivaan Valontuojan kohotessa yhä korkeammalle, ajaen maa-ilmanlaidoilta saapuneet pedot viimein tiehensä. Nuo jumalaiset säteet lämmittivät hennosti Edwardin ruhjoutuneita kasvoja ja viimein hän sulki silmänsä.
Kun elämän viimeinenkin henkäys lopulta karkasi Edwardin lop-puun palvelleesta ruumiista, hän vielä tunsi kuinka kohosi korkealle ilmaan, tuulen havisuttaessa hänen mieltään rauhoittavasti ja hänen rik-koutuneen ruumiinsa jäädessä kauas taakse. Se kaivautui syvälle maan uumeniin, juurrutti itsensä kiinni siihen. Mutta hänen tietoisuutensa vauhti vain kiihtyi ja viisautensa kasvoi, sinisen taivaankannen lähesty-essä. Veri, jolla Edward oli valansa vannonut, hehkui hedelmällisenä hänen mielessään. Maa jäi vauhdilla kauas hänen taakseen, kunnes hän näki allaan puun, joka hänen ruumiistaan oli itänyt. Hänen rukouksensa oltiin kuultu. Tuon jykevän elämänpuun oksilta hän näki kauas, kauem-maksi kuin yksikään kuolevainen ennen häntä. Hän näki sieltä myös tarkoituksellisen menneisyytensä sekä tyttärensä. Ja hänen tyttärensä oli pyhä. Täydellisessä rauhassa Edward sulki silmänsä viimeisen kerran.

Aika oli jälleen tullut, veri synneistä vuodatettu, maa poltettu uudeksi. Olinhan kaiken alku, niin kuin olin kaiken loppu. Ovi pylvässalin päässä avautui vaimeasti naristen. Neljä uutta, nyt näkevää ja pyhää astuivat määrätietoisin askelin sisään, valaisten saliani entisestäänkin loistollaan. Katsoin sivusilmälläni, kuinka neljä vanhaa nousivat viimein valtaistui-miltaan, tehden tilaa uuden maailman järjestykselle. He kulkivat nöyri-nä, mutta iloisina ja viisaina läpi ruutujen, levittäytyen valkoisissa kaa-vuissaan salia ympäröivien pylväiden varjoihin, sulautuen muiden edesmenneiden pyhien joukkoon. Vanha väistyi uuden tieltä.
Neljä uutta, arvollisiksi katsomaani ja kohtalon kautta valtaistui-milleen ohjaamaani pyhää nousivat nyt istuinkorokkeelle ja asettuivat paikoilleen, kaksi molemmille puolilleni. He eivät olleet täydellisiä, eivätkä kaikista maailman viisauksista vielä tietäväisiä, mutta näin, että niin oli hyvä, sillä ilman pahaa ei ole hyvää. Tärkeämpää on voimalli-nen ja puhdas mieli. Sillä niin on oleva myös alhaalla, kuin on ylhäällä.
Hiljaisena katsoin, kuinka he ottivat paikkansa uuden maailman pilareina vastaan rauhallisina ja kauniina. Puhdas ja kirkkaimmista kirk-kain valkoinen valo täytti kammioni sekä ajatukseni. Käänsin katseeni ylös kohti holvikaaren kannattelemaa salini kattoa ja sen läpi näin uu-desti, tuhkasta syntyneen maailman. Kohtalon kautta olin sen uudeksi kuvakseni luonut. Ja sitä kiertämään olin asettanut kaksi rakkauden va-loa. Sen päivää hallitsi aurinko, ja sen yötä hallitsi kuu.
Viidestä Istuimesta keskimmäinen, ja sen yläpuolella avautuva ikkunani tuonpuoleiseen sijaitsee korkeimmalla kohdalla yötaivasta, tismalleen maailman keskipisteen yläpuolelta. Se on valtaistuimeni, josta näen kaiken, ja josta saastumaton Silmäni luomustani valvoo. Ja tätä korkeuksissa loistavan valtaistuimeni hohtoa kiertävät nyt aikaa osoittamassa vanhat maailmanlaitojen pedot, joiden tulinen kirkkaus kätkee tuikkeeseensa menneiden aikojen salaisuudet sekä maailman sielujen sisimmän elämänlankeemuksen. Maanpäällisten sielujen kohta-lon. Kutsun niitä tähdiksi ja näen, että niin on hyvä. Olkoot ne uuden maailman kaitsijoita ja suunnannäyttäjiä. Tunnen myös itseni jälleen eheäksi, kokonaiseksi ja yhdeksi. Kaikkivaltiaaksi. Viimein on tullut jälleen aika puhua pyhilleni, uuden maailman Maailmanluojille;
”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaisek-semme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä ja maata sekä kaikkia pikkueläimiä joita maan päällä liikkuu.”

-Sillä niin on oleva alhaalla, kuin on ylhäällä-


-Loppu-


Loppusanoiksi:

Silmän perintö

Olen johdonmukainen, pyrkivä, aikaansaava sekä tehokas. Minulla on tavoitteita, enkä anna minkään viedä huomiotani niiden saavuttamisek-si. Haluan olla kunnioitettu, ihailtu ja suuri. Arvoni määräytyy yhteis-kunnallisen asemani ja varallisuuteni mukaan. Olen tämän maailman kahlitseva liima, kunnianhimo on nimeni.

Huumaannun vallan tunteesta ja tuotteista, jotka ovat yhteisön yleisen käsityksen mukaan arvokkaita. Myyn kalliilla ja ostan halvalla, hukutan itseni materiaan. Kavallan, varastan, valehtelen, tuhoan vastustajani viekkaudella ja petoksella. Olen kehityksen ajava voima, ahneus on nimeni.

Ahneus on herrani ja kunnianhimo käskyläiseni. Elän vääryydestä ja hyödyn alistamisesta. Esiripun takaa ohjaan nukkejeni, joita kuninkaiksi kutsutaan, sanoja ja käskyjä. Olen itseni oikeuttama velkoja, valuutan luoja, vaurauden riistäjä, koronkiskuri. Olen luotonantaja, rahoittaja ja pankki. Olen kulta, olen raha.

Olen mustaa ja valkoista, harvoin harmaata. Luon käsityksiä ja ajatuk-sia, kerron miten asiat ovat. Pystyn lietsomaan vihaa sekä levittämään iloa. Olen sananvapaus, mutta kuitenkin rahoittajan, ahneuden sekä kunnianhimon orja. Olen vakuuttava, kuitenkin kykenevä valehteluun, että totuuden muokkaamiseen. Minua käytetään vallan välineenä, olen uutinen.

Minuun uskotaan. Olen yliluonnollinen ja tarkoitukseni on hyvä, mutta usein tuhoisa. Väärissä käsissä saan aikaan sortoa ja vihaa, mutta an-nan elämälle tarkoituksen, sekä lohdun kuoleman hetkellä. Kerron oike-an ja väärän, opetan ja käsken, vaadin ja annan, palkitsen ja rankaisen. Moni on minut hylännyt, mutta moni on vuokseni vielä valmis tarttu-maan miekkaan. Olen uskonto.

Olen kaikkien edellä mainittujen summa. Olen kuolema, viha, pelko ja julmuus. Jaan oikeuden miekalla ja kylvän siemeneni katkeruudella. Tuhoan perheet ja kansakunnat, synnytän verta ja kyyneleitä. Työllistän haudankaivajat, olen sota.

Olen ihminen. Minä tunnen, rakastan, välitän, huolehdin ja annan omastani, mutta harvoin oikeasti ajattelen, tai minuuttani ja ympäröivää maailmaani kyseenalaistan. Siksi olen johdateltavissa. Olen itseni orja.