Bern seisoi muiden valomaagien kanssa Valon temppelin suuressa pyöreässä huoneessa ja keskittyi silmät kiinni aistimaan huoneen keskellä olevan Valokaivon pohjalla olevien maagisten kristallien voimaa. Hän tunsi lämmön leviävän lempeästi kehoonsa. Sitten Mestari Farrenin johdolla Valokaivon ympärille ympyrän muotoon kerääntyneet valomaagit alkoivat laulaa monimutkaista loitsua. Laulettuaan loitsun loppuun valomaagit avasivat silmänsä juuri, kun Valokaivosta purkautui keltainen paksu valonsäde, joka kurottui katossa olevan aukon kautta taivaalle. Valonsäteestä erkaantui ilmassa leijailevia valopalloja, jotka lipuivat kohti valomaageja ja imeytyivät heidän rintakehiinsä. Uusi entistä voimakkaampi lämmöntunne täytti Bernin kehon, kun valopallo asettui häneen.
Bern käveli pitkin Tornan, Elysian valtakunnan pääkaupungin katuja, nauttien auringonpaisteesta ja valorituaalin tuottamasta, yhä hänen kehossaan viipyilevästä lämmöstä. Kadut olivat Bernille hyvin tuttuja, sillä hän oli asunut kaksikymmentäviisi vuotta kestäneestä elämästään yli viisitoista vuotta Tornassa. Bern saapui kotitalonsa ovelle, avasi sen ja astui sisään. Hänen äitinsä vaivasi leipätaikinaa keittiökulmauksessa. He tervehtivät iloisesti. Bernin isää ja veljeä ei näkynyt, sillä he olivat kaupungin ulkopuolisella pellolla niittämässä viljaa. Toisinaan Bern mietti, oliko hänen veljensä hieman kateellinen hänelle, kun hän sai opiskella valomagiaa, eikä hänen tarvinnut siksi tehdä raskasta ruumiillista työtä.
Bern astui huoneeseensa, riisui yltään valkoisen valomaagin kaavun ja ripusti sen tuolinkarmille. Sitten hän asettui pitkäkseen sängylleen ja lepäsi hetken. Kun hän oli levännyt, hän tarttui paksuun kirjaan nimeltä Valomagiaa edistyneille ja ryhtyi lukemaan. Hän opiskeli valomagiaa jo neljättä vuotta ja oli kehittynyt kohtalaisen taitavaksi. Hän tunsi monia loitsuja kuten erilaisia parantamisloitsuja eri tauteihin ja vammoihin, sekä hyökkäysmagiaa kuten polttavien valopallojen sinkoamista.
Tornan keskellä sijaitsevan Elysian kuninkaanpalatsin sisäpihalla prinsessa Aya miekkaili opettajansa ritari Sorenin kanssa. Oli perinteiden mukaista, että kuningasperheen jäsenille opetettiin taistelutaitoja sukupuolesta riippumatta. Kaksikon miekat olivat oikeita, mutta niiden terät olivat tylsät, niin että haavoja ei syntyisi edes vahingossa. Miekat kalahtelivat toisiaan vasten. Aya teki hämäyslyönnin ja sivalsi sitten kohti Sorenin kylkeä, mutta tämä ehti torjua iskun. He vaihtoivat uusia lyöntejä, kunnes Soren sai osuman Ayan olkapäähän. He lopettivat miekkailun ja molemmat puuskuttivat hengästyneinä.
”Eiköhän tämä riitä tältä päivältä”, Soren sanoi.
Aya nyökkäsi.
Elysian ja naapurimaa Nekrosian rajan lähellä oli pellolla joukko maanviljelijöitä leikkaamassa viljaa. Yllättäen terävien kallioiden lomasta rajan takaa ilmestyi iso joukko sotilaita, joista osa ratsasti hevosella. Joillakin oli keihäät, joillakin miekat, osalla taas jousipyssyt. Kun sotilaat tulivat lähemmäksi, maanviljelijät huusivat kauhuissaan ja pakenivat. He olivat kuulleet kyllä tarinoita, mutta mikään ei ollut valmistanut heitä kohtaamaan Nekrosian sotilaita. Ne eivät nimittäin olleet eläviä lainkaan vaan epäkuolleita, mustan magian herättämiä kalmoja. Myös ratsut olivat epäkuolleita.
Ratsastajat kannustivat mätänevät hevosensa laukkaan ja sivaltelivat miekallaan pakoon juoksevia maanviljelijöitä. Ei mennyt kauakaan kun kuolleiden armeija saapui ensimmäiseen kylään. Seurasi täysi paniikki. Ihmiset pakenivat kauhuissaan. Jotkut eivät ehtineet pakoon ja heidät tapettiin säälittä.
Elysian kuningas ja kuningatar istuivat neuvotteluhuoneessa sotapääliköiden ja neuvonantajien kanssa. Korppi oli hetki sitten tuonut viestin, joka oli kertonut huonon uutisen.
”Se mitä olemme kauan jo pelänneet, on tapahtunut. Nekrosian hallitsija Kalmakuningas on lähettänyt armeijansa Elysiaan”, korkein neuvonantaja aloitti kokouksen.
”Määrätkää armeija liikkeelle ja Nekrosian vastaiselle rajalle”, kuningas käski
”Täytyy muistaa, että epäkuolleita sotureita on hyvin vaikea tappaa. Tehokkain tapa voittaa olisi surmata itse Kalmakuningas, sillä epäkuolleet ovat sidoksissa hänen elinvoimaansa. Kuitenkaan tavalliset aseet eivät voita Kalmakuningasta, vaan tarvitaan voimakasta magiaa”, Mestari Farren tiesi kertoa.
”Mistä sellaisen magian tähän hätään saisi”, kuningas tiedusteli.
”Legendan mukaan on olemassa hyvin voimakas valomagiaa sisältävä esine nimeltä Valon amuletti. Kerrotaan, että sen voima voi tuhota minkä tahansa pimeyden olennon”, Mestari Farren kertoi.
”Ja missä tämä amuletti on nyt?”, korkein neuvonantaja kysyi.
”Legenda kertoo, että se on piilotettu Usvajärven keskellä olevalle saarelle”, Mestari Farren vastasi.
”Nyt tarvitaan vain retkikunta, joka noutaa sen amuletin”, kuningas totesi.
”Amuletin käyttämiseen vaaditaan, joku joka hallitsee valomagiaa. Ehdotan erästä oppilastani Berniä yhdeksi retkikunnan jäseneksi. Hän on yksi parhaista oppilaistani”, Mestari Farren sanoi.
Kuningasperhe istui suuren tammipuisen ruokapöydän ääressä. Kuninkaan, kuningattaren ja prinsessa Ayan lisäksi perheeseen kuuluivat Ayan isoveli prinssi Trom ja pikkuveli prinssi Rob. Puheeksi tuli Kalmakuninkaan hyökkäys ja suunnitelma noutaa Valon amuletti.
”Minä haluan mukaan tähän tehtävään”, Aya sanoi.
”Ei käy! Et saa vaarantaa henkeäsi sillä tavalla!”, kuningas ärähti.
”Olen taitava taistelemaan, kyllä minä selviäisin. Sitä paitsi kyllähän entisaikojen hallitsijat ratsastivat taisteluun joukkojensa etunenässä. Onko meistä tullut nyhveröitä jos emme ota riskejä vaan piileskelemme täällä palatsin suojissa”, Aya vastasi.
Kuningas ja prinsessa väittelivät vielä jonkin aikaa, kunnes kuningas lopulta suostui.
Aamuaurinko värjäsi taivaanrannan punaiseksi, kun Valon amuletin etsijät lähtivät matkaan. Matkalaisia oli kolme. Valomaagi Bern, prinsessa Aya ja ritari Soren. Määränpää oli pohjoisessa sijaitseva mystinen Usvajärvi. Kolmikko ratsasti pitkin leveää mukulakivin päällystettyä tietä, joka oli pääväylä pohjoisesta pääkaupunkiin. Vastaantulijoita oli melko paljon, sillä parin päivän päästä Tornassa järjestettäisiin jokavuotiset suuret markkinat. Vastaan tuli kaikenlaisia kauppiaita hevosrattaineen ja kiertävä sirkus narreineen ja tulennielijöineen.
Hevosten kulkiessa verkkaista käyntiä, matkalaiset keskustelivat ja Bern oppi tuntemaan matkakumppaninsa. Hän oppi, että prinsessa Aya oli kahdestakymmenestä ikävuodestaan jo kymmenen harjoitellut miekkailua ja muita taistelutaitoja kuten jousiammuntaa. Koko sen ajan nyt neljänkymmenen ikäinen ritari Soren oli ollut hänen opettajansa. Bern kertoi perheestään ja opiskeluistaan valomagian parissa.
”Mitä kaikkea valomaagi sitten pystyy tekemään?”, Aya kysyi.
”Pääosin valomaagin taidot koostuvat parantamisesta, suojaloitsuista ja hyökkäysmagiasta”, Bern selitti.
Hän kertoi tarkemmin kyseisestä aiheesta ja Aya kuunteli kärsivällisesti vaikka ei ihan ymmärtänytkään kaikkea.
Ilta alkoi jo hämärtää, kun matkalaiset saapuivat tienristeykseen. He kääntyivät oikealle, jonne osoittavassa kyltissä luki Lera. Lera oli pohjoisen suurin kaupunki ja matkan varrella mentäessä kohti Usvajärveä. Koitti yö ja seikkailijat leiriytyivät metsän siimekseen vähän matkan päähän tiestä. He keräsivät oksia polttopuiksi ja sytyttivät nuotion. Hevoset kävivät jo makuulle, mutta kolmikko istui vielä hetken nuotion ääressä jutellen.
”Minä olen syntynyt palatsissa, kuten varmaan saatoit jo arvata ja tiedän että Sorenkin on syntyjään Tornalainen, mutta entä sinä?”, Aya kysyi Berniltä.
”Olen alun perin kotoisin eräästä pienestä kylästä melko läheltä Tornaa. Perheeni muutti Tornaan sen jälkeen kun Mestari Farren oli vieraillut kylässämme ja huomannut, että minulla oli maagisia kykyjä”, Bern vastasi.
Kolmikko jutteli vielä hetken aikaa ja kävi sitten nukkumaan.
Aamuaurinko herätti matkalaiset hehkullaan, joka siivilöityi puiden välistä. He söivät kevyen aamupalan: vähän kuivattua lihaa, leipää ja omenaa. Sen jälkeen he siirtyivät metsästä tielle, hyppäsivät hevostensa selkään ja jatkoivat matkaa. Tiellä ei näkynyt muita kulkijoita. Mukulakivet olivat jo jonkin aikaa sitten muuttuneet hiekkatieksi. Yllättäen kuului karjaisu ja joukko ryöväreitä hyökkäsi metsän suojista. Aseinaan heillä oli puunuijia ja veitsiä. Aya ja Soren vetivät esiin miekkansa. Hevoset korskahtivat hermostuneina.
Ryövärit kävivät hyökkäykseen. He yrittivät sohia veitsillään ja nuijillaan kolmikkoa, mutta hevosen selässä olijoihin oli vaikea osua. Soren survaisi miekkansa erään ryövärin rintaan ja tämä kaatui koristen. Aya sivalsi haavan toisen ryövärin olkapäähän saaden tämän pudottamaan veitsensä ja kaatumaan valittaen maahan. Bern lausui loitsun ja sinkosi kirkkaan keltaisen valopallon, joka osui yhtä ryöväriä vatsaa. Tämän vaatteet syttyivät palamaan ja mies kaatui kiljuen maahan kieriskelemään. Muut ryövärit järkyttyivät nähdessään tämän.
”Noita! Pakoon!”, huusi yksi.
Loput ryövärit vetäytyivät kauhistuneina takaisin metsään. Hiljaisuus laskeutui. Palamaan syttynyt ryöväri makasi elottomana ja Ayan haavoittama ryöväri valitti hiljaa pidellen olkapäätään. Kolmikko jatkoi matkaa hänestä välittämättä.
”Taikuudestasi oli huomattavasti hyötyä”, Soren kehui Berniä.
Kolmikon matka sujui pitkään melko vaivattomasti. Välillä he pysähtyivät juttelemaan vastaantulijoiden kanssa. Idästä kantautui huonoja uutisia. Kalmakuninkaan epäkuolleet joukot etenivät ja tuhosivat tieltään yhä uusia kyliä ja kaupunkeja.
Noin viikon matkaamisen jälkeen kolmikko saapui Leraan. He ratsastivat leveää mukulakivikatua, jonka varrella oli molemmin puolin pieniä vieri viereen rakennettuja puu- ja kivitaloja. Kaupungin keskellä kohosi Leran linna, jossa linnanherra Petrus asui. Linna oli melko vaikuttava muureineen ja torneineen vaikka ei vetänytkään vertoja Tornan kuninkaanpalatsille. Matkalaiset kiersivät linnan ja saapuivat suurelle aukealle, kaupungin keskustorille. Oli iltapäivä ja torilla kävi kuhina. Aukion laidalta he löysivät majatalon, johon kuului hevostalli. Kolmikko sopi, että he ensin kirjautuisivat majataloon ja jättäisivät hevosensa talliin ja viettäisivät sitten illan torilla. He jättivät hevosensa tallipojan haltuun ja Soren antoi tälle kolme kuparikolikkoa vaivanpalkaksi. Sitten matkalaiset astuivat majataloon.
”Hyvää iltaa”, tervehti puisen tiskin takana seisova majatalon isäntä.
Kolmikko vastasi tervehdykseen.
”Tarvitsemme huoneen yhdeksi yöksi”, Soren sanoi.
”Tätä tietä”, majatalon isäntä sanoi ja lähti johdattamaan kolmikkoa rakennuksen yläkertaan
He saapuivat käytävään, jonka varrella oli useita ovia. Majatalon isäntä poimi avainnipun vyöltään ja avasi yhden oven. Sen takaa paljastui mukavan oloinen huone, jossa oli sopivasti kolme sänkyä. Toverukset jättivät varusteensa huoneeseen ja siirtyivät takaisin alakertaan, missä Soren maksoi huoneen ja sai majatalon isännältä oman kappaleensa huoneen avaimesta. Sitten he suuntasivat ulos ja takaisin torille.
Kolmikko puikkelehti ihmisvilinässä ja pysähteli eri kojujen ääreen katselemaan, mitä oli myytävänä. Kojuista kaupiteltiin kaikenlaista aina mausteista ja hedelmistä koruihin, miekkoihin ja tikareihin. Ensimmäisenä toverukset päättivät täydentää muonavaransa. He ostivat pari omenaa, juustoa, leipää ja kuivalihaa. Ruokaostosten jälkeen he kiertelivät vielä katselemassa ympärilleen.
”Kiinnostaisiko neitiä laadukas koru”, sanoi eräs vanha mummeli, joka myi hopeakoruja.
Aya pysähtyi mietteliäänä hänen luokseen. Tottakai hän prinsessana omisti monen monituista paljon arvokkaampaa korua, mutta jokin mummelin sympaattisessa olemuksessa sai hänet harkitsemaan ostoa. Lopulta hän päätyi ostamaan kaulakorun jossa roikkui hopeinen siipensä levittävä lintu.
Bern löysi kauppiaan, joka myi erilaisia kristalleja. Tämä kertoi, että niillä oli erilaisia maagisia vaikutuksia. Bern tiesi, ettei suurimmalla osalla kristalleista ollut mitään maagisia ominaisuuksia. Hän kuitenkin katseli kristalleja keskittyneesti. Sitten hänen katseensa kiinnittyi pieneen lämpimän keltaiseen kristallin palaan. Se oli valokristallia. Samaa ainetta, jota oli Tornan valomaagien temppelin Valokaivon pohjalla. Iloisena löydöstään Bern osti kristallin. Valokristalli vahvistaisi hänen maagisia voimiaan.
Kolmikko kokoontui takaisin yhteen ja Bern ja Aya esittelivät löytöjään. Heillä alkoi olla nälkä ja kuin tilauksesta he huomasivat yhden kojun jossa tulen yllä roikkui vartaassa kokonainen porsas. Tuoksu nosti veden kielelle. Kolmikko meni kojun luokse ja myyjä leikkasi heille isolla veitsellä kullekin palan lihaa ja tökkäsi ne puisiin vartaisiin. Matkalaiset maksoivat lihan ja kävellessään kohti majataloa kävivät ahnaasti ruokansa kimppuun. Päivien kuivalihan jälkeen lämmin tuore liha maistui taivaalliselta.
Matkalaiset lukittautuivat huoneeseensa ja rojahtivat pehmeille sängyille. Ne tuntuivat ihanilta kovalla maalla nukkumisen jälkeen. Kaikki kolme nukkuivat sikeästi koko yön kertaakaan heräämättä. He heräsivät aamulla virkeinä ja valmiina jatkamaan matkaansa kohti Usvajärveä, johon ei ollut enää kovinkaan pitkä matka. Kolmikko kokosi tavaransa ja poistui majatalosta. He hakivat hevosensa ja matka sai jatkua. Hevoset kulkivat rauhallista käyntiä, kunnes Lera jäi taakse ja mukulakivet vaihtuivat taas hiekkatiehen. Pitkään maisema koostui pelloista ja niityistä. Lopulta tie sukelsi metsän läpi. Metsän toisella puolella sankareita odotti mystinen Usvajärvi.
Bern, Aya ja Soren saapuivat Usvajärven rantaan. Se oli nimensä mukainen, järven päällä leijaili sakea sumu. Järven keskellä nökötti pieni saari, Valon amuletin kätköpaikka.
”Emme ole tulleet ajatelleeksi aiemmin, mutta miten pääsemme järven yli. Näyttää melko pitkältä matkalta uida, enkä minä ole ainakaan kovinkaan hyvä uimari”, Soren rikkoi hiljaisuuden.
Muut myönsivät, että siinä oli pulma. He katselivat ympärilleen. Sitten Bern hihkaisi. Rantakivikossa lojui pieni soutuvene, kuin heitä varten jätetty. Kolmikko sitoi hevosensa kitukasvuiseen puuhun ja työnsi veneen vesille. Soren souti voimiensa takaa. Saari lähestyi. Sitten Aya älähti ja osoitti vettä. Jokin suuri lähestyi heitä veden halki. Sitten veden pinta rikkoutui pärskähtäen ja valtava krokotiilimainen olento syöksähti venettä kohti. Hirviö iski itsensä veneeseen ja halkaisi sen kahtia. Puun säpäleitä sinkoili ja kolmikko joutui veden varaan. He lähtivät uimaan henkensä edestä kohti saarta, joka oli onneksi jo hyvin lähellä. Hirviö oli kuitenkin nopeampi. Sen leuat puristuivat Sorenin jalan ympärille ja hänet kiskaistiin veden alle. Mies onnistui kuitenkin iskemään miekallaan hirviön silmään. Hän sai jalkansa vapaaksi, mutta se oli todella pahasti ruhjoutunut ja vuoti paljon verta. Aya ja Bern olivat huomanneet hänen ahdinkonsa ja tulivat apuun. He kannattelivat häntä pinnalla ja uivat saareen. Nopeasti he nousivat pitkin rantaa taluttaen Sorenia välissään. Nyt silmäpuoli hirviö oli tointunut sen verran, että kävi uuteen hyökkäykseen. Se oli kuitenkin maalla paljon hitaampi, kuin vedessä. Kolmikko syöksyi rantahiekalta puiden siimekseen. Hirviö ei seurannut.
Aya ja Bern asettivat Sorenin makuuasentoon ja Bern alkoi tutkia tämän jalkaa. Se oli hyvin huonossa kunnossa. Luita oli murtunut ja hirviön hampaiden jättämät haavat olivat suuria. Bern kaivoi esiin Leran torilta ostamansa valokristallin. Hän alkoi lausua loitsua, piteli toisella kädellä valokristallia ja hänen toinen kätensä oli Sorenin jalan yllä.
Soren irvisteli ja ähki kivusta. Tuska säteili koko säären mitalta. Häntä huimasi, mikä johtui mitä ilmeisimmin verenhukasta. Hän katseli, kuinka loitsua lausuvan Bernin kämmen alkoi hohtaa keltaista valoa. Myös valokristalli alkoi hehkua. Soren alkoi tuntea kihelmöivää pistelyä ja lämpöä jalassaan. Sitten hänen murtuneet luunsa alkoivat korjaantua ja verta vuotavat haavat kasvaa umpeen. Hänen jalkansa parani hänen silmiensä edessä ja viiltävä kipukin katosi.
”Kiitos”, Soren ähkäisi.
”Ole hyvä vain. Olipa onni, että löysin tämän valokristallin. Ilman sitä, näin vakavan vamman parantaminen olisi ollut huomattavasti vaikeampaa”, Bern sanoi.
Soren nousi varovasti seisomaan. Jalka tuntui aivan normaalilta.
”Noniin, mennään etsimään se amuletti”, hän hihkaisi.
Kolmikko lähti kulkemaan puiden seassa. Kesti vain hetken, kun he tulivat suuren marmorista tehdyn temppelin eteen. Temppelin julkisivua koristivat taidokkaita kuvioita täyteen kaiverretut pylväät. Sen sisäänkäynti oli suljettu jämerällä marmoriovella. Soren kokeili työntää ovea. Se ei hievahtanutkaan. Bernin huomio kiinnittyi oveen kaiverrettuun kirjoitukseen.
”Tämä on muinaisten valomaagien kieltä. Onneksi jouduin opettelemaan sitä osana opintojani”, Hän sanoi.
Bern luki ääneen oveen kirjoitetun vieraskielisen tekstin. Kun hän oli sen tehnyt, alkoivat kirjaimet hohtaa ja ovi avautui itsestään. Kolmikko astui sisään. Temppeli oli karu ja avara. Seinillä oli joitakin koristeellisia kuvioita, mutta huoneen ainoa esine oli sen keskellä oleva matala kivinen jalusta. Bern, Aya ja Soren kiirehtivät jalustan luo. Sen päällä lepäsi Valon amuletti. Esine oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty noin nyrkin levyinen kultainen kiekko jonka keskellä oli suuri topaasi. Bern hipaisi sormellaan keltaista jalokiveä. Topaasit olivat ainoa vielä valokristallejakin väkevämpi valomaaginen materiaali.
Bern nosti varovasti Valon amuletin jalustalta ja pujotti sen kaulaansa. Hän saattoi tuntea esineestä säteilevän lämmön. Sitten hän, Aya ja Soren poistuivat temppelistä. He saapuivat järven rantaan.
”Meillä on pienoinen ongelma. Miten pääsemme takaisin vastarannalle ilman venettä. Emme jaksa uida, emmekä varmasti pääse uimalla pakoon sitä hirviötä”, Soren puki sanoiksi sen mitä itse kukin ajatteli.
Aya poimi kiven rannalta ja heitti sen veteen. Se molskahti veteen ja hetken päästä vesihirviön valtava pää nousi vedestä. Otus tuijotti heitä terveellä keltaisella silmällään. Se odotti. Bern painoi kätensä Valon amuletin topaasille. Jotain yllättävää tapahtui. Bern saattoi tuntea elävien olentojen tietoisuudet. Hän tunsi toveriensa mielet ja hän tunsi myös vesihirviön mielen. Hän tajusi jotain yllättävää. Olento ei ollut mikään sattumanvarainen eläin joka asui Usvajärvessä. Sen nimenomainen tehtävä oli vartioida Valon amulettia. Sen täytyi olla vuosisatoja vanha. Nyt amuletti oli hänellä ja kun hän sen voiman avulla kurotti hirviön mieleen, se tunnisti hänet amuletin haltijaksi. Olennon vihamieliset tuntemukset laantuivat. Hitaasti se liukui veden halki rantaan ja jäi odottamaan.
”Mitä se tekee?” Aya kuiskasi.
”Luulen että se tarjoaa meille kyydin vastarannalle”, Bern sanoi.
Hän kertoi kokemastaan yhteydestä hirviön mieleen, jonka Valon amuletti oli mahdollistanut. Sitten kolmikko lähestyi varovasti petoa. Se odotti liikkumatta ja antoi heidän kiivetä selkäänsä. Sitten se käveli verkkaisesti veteen ja lähti liukumaan tyynen järven pinnan halki. Peto liikkui sulavasti ja nopeasti vedessä. Paljon nopeammin kuin matkalaiset olivat veneellä edenneet. Eipä aikaakaan kun he jo saapuivat rantaan. Kolmikko nousi vesipedon selästä ja sitten se jo katosikin Usvajärven syvyyksiin. Puuhun kiinnitetyt hevoset hirnahtivat iloisesti nähdessään omistajiensa palanneen. Bern, Aya ja Soren irrottivat hevosensa ja nousivat ratsaille. Pian koittaisi matkan vaarallisin osuus. Heidän olisi kohdattava itse Kalmakuningas.
Bern, Aya ja Soren matkasivat itään, kohti Elysian ja Necrosian rajaa. Riski törmätä epäkuolleisiin sotilaisiin kasvoi huomattavasti. Bern tunsi lämmön joka säteili hänen paitansa alle piilottamastaan Valon amuletista. Hän toivoi, että osaisi käyttää sitä, sitten kun tarve olisi suurin, kun he kohtaisivat Kalmakuninkaan. Kolmikko saapui mäen harjalle, josta aukesi näkymä laajalle. Sieltä he näkivät joukkueen epäkuolleita sotilaita marssimassa etelään.
”Ne suuntaavat kai kohti Tornaa”, Aya pohti huolestuneena.
Muut nyökkäsivät vakavina.
Kun epäkuolleet sotilaat olivat edenneet tarpeeksi kauas, matkalaiset laskeutuivat mäenrinnettä alas. He jatkoivat matkaa kunnes saapuivat epäkuolleiden tuhoamaan kylään. Useimmat talot oli poltettu tai muuten tuhottu ja kaduilla makasi kuolleita. Kaikki eloonjääneet olivat jo paenneet kylästä. Bern katseli hävitystä ja hänen sydämensä täyttyi surusta. Samalla hänen vihansa Kalmakuningasta kohtaan kasvoi. Se hirvitys oli pohjattoman julma ja ahne ja tuhosi tieltään kaiken mikä oli hyvää ja kaunista.
Tuhottu kylä jäi taakse ja parin päivän ratsastuksen jälkeen kolmikko saapui Nekrosian rajalle. He ihmettelivät näkyä, joka avautui heidän edessään. Oli kuin koko Nekrosian maa olisi ollut jollain lailla kirottu. Maaperä oli kuivaa ja harmaata ja puut käppyräisiä, kitukasvuisia ja lehdettömiä. Missään ei näkynyt eikä kuulunut elonmerkkejä. Ei linnunlaulua tai mitään muutakaan. Aya, Bern ja Soren ratsastivat halki kuolleen maan aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. He pysähtyivät hetkeksi tutkimaan karttaansa. Päästäkseen Kalmakuninkaan linnaan, heidän oli suunnattava kaakkoon. Karttaan oli merkitty suuri vuori, Kuolonvuori nimeltään, joka oli puolimatkassa heidän tämänhetkisen sijaintinsa ja Kalmakuninkaan linnan välillä.
Matkalaiset etenivät ja vihdoin Kuolonvuori tuli näkyviin horisontissa. Kun he lähestyivät sitä, he huomasivat että vuorenrinnettä peittivät terävät ylöspäin sojottavat kivenlohkareet kuin jättimäisen hirviön hampaat. Karmivaa, Bern ajatteli. He ohittivat Kuolonvuoren ja etenivät Nekrosian kuolleessa ja harmaassa maastossa. Lopulta Kuolonvuori jäi taakse ja he saivat näköyhteyden Kalmakuninkaan linnaan. He lähestyivät ja linnan yksityiskohdat alkoivat erottua. Se oli vielä karmivampi kuin Kuolonvuori. Linna oli rakennettu pikimustasta kivestä ja sen muodot olivat osin teräväreunaisia, osin vääristyneitä kuin jokin nestemäinen olisi jähmettynyt. Kierteiset ja teräväkärkiset tornit kohosivat korkeuksiin. Linnan portti oli suljettu ja sitä vartioi neljä epäkuollutta sotilasta. Muurien päällä vaelsi lisää epäkuolleita. Kolmikko oli näkösuojassa ison kivenlohkareen takana
”Kuinka oikein pääsemme sisään?”, Soren ihmetteli.
”Minulla on yksi idea. Voin luoda illuusion. Ne vaativat yleensä paljon voimia, mutta Valon amuletin avulla sen pitäisi onnistua”, Bern vastasi.
Bern keskittyi ja lausui pitkän loitsun. Valon amuletti hehkui lämpöä ja keltaista valoa. Illuusio alkoi vaikuttaa. Bern, Aya ja Soren alkoivat näyttää epäkuolleilta.
”Hyi kauhistus!” Aya älähti katsellessaan käsiään, jotka näyttivät mätääntyneiltä.
Hetken ajan kolmikko tuijotti toistensa kasvoja, jotka illuusiotaika sai näyttämään karmeilta kuolleen ruumiin kasvoilta. Sitten he jättivät hevosensa kiven juurelle ja lähtivät raahustamaan kohti linnan porttia. He kohtasivat vartijat portilla ja murahdellen esittivät halunsa päästä sisälle linnaan. Vartijat myöntyivät ja avasivat portin. Bern, Aya ja Soren olivat päässeet sisään.
Linnassa oli paljon käytäviä ja huoneita, mutta Bern, Aya ja Soren löysivät lopulta tiensä valtaistuinsaliin. Itse Kalmakuningas istui kultaisella valtaistuimella. Hahmo oli kauttaaltaan pukeutunut kiiltävään pikimustaan haarniskaan. Päässä olevan kypärän kapeasta silmäaukosta näkyi aavistus jäänsinistä valoa hehkuvista silmistä ja kypärässä oli ylöspäin sojottavia piikkejä kuin jossain irvokkaassa kruunussa.
”Tervetuloa. Olen odottanut teitä. Olen nähnyt ennenäkyjä kolmesta sankarista, jotka uskaltautuisivat kohtaamaan minut”, Kalmakuningas sanoi matalalla veret seisauttavan hyytävällä äänellä.
Bern, Aya ja Soren vilkaisivat toisiaan. Illuusiosta ei enää tässä vaiheessa ollut selvästikään mitään hyötyä, joten Bern purki lumouksen. Kalmakuningas nousi valtaistuimeltaan ja poimi sitä vasten nojanneen suuren miekan, joka oli samaa kiiltävän mustaa metallia kuin olennon haarniskakin. Kalmakuningas ojensi tyhjän kätensä kohti kolmikkoa ja tämän kämmen alkoi hehkua sinistä valoa. Bern tunsi kuinka valtava kauhu yllättäen iski häneen kuin näkymätön moukari. Hänen kehonsa jäykistyi, eikä hän pystynyt liikkumaan. Hänen vierellään Aya ja Soren seisoivat paikallaan kuin patsaat tuijottaen eteensä kauhusta laajentunein silmin. Bern ei ollut arvannut, että Kalmakuninkaan taikuus olisi näin vahvaa. Hän yritti keskittää ajatuksensa Valon amulettiin, mutta se oli vaikeaa Kalmakuninkaan taian aiheuttaman kauhuntunteen takia. Hän yritti rauhoittaa mielensä ajattelemalla hyviä muistoja. Mieleen tulvi muistikuvia perheestä ja ystävistä. Niiden voimalla hänen mielensä sai viimein otteen Valon amuletista ja hän tunsi sen lämmön rintaansa vasten. Amuletti alkoi hohtaa ja Bern tunsi kuinka Kalmakuninkaan taika murtui ja hän pystyi taas liikkumaan. Myös Aya ja Soren vapautuivat taian otteesta. Saman tien he ryntäsivät miekat ojossa kohti Kalmakuningasta ja aloittivat taistelun.
Kalmakuningas oli kömpelön näköisestä haarniskastaan huolimatta hyvin nopea. Hän torjui ja väisti sulavasti sekä Sorenin että Ayan miekkojen iskut. Toveriensa taistellessa Bern yritti kuumeisesti valjastaa Valon amuletin voimaa loitsuun joka tuhoaisi vihollisen. Yllättäen Aya onnistui sivaltamaan miekallaan Kalmakuninkaan päähän. Kypärään tuli lommo ja se lensi lattialle paljastaen Kalmakuninkaan kasvot. Ne olivat harmaat ja kuivettuneet ja pelkkää luuta ja nahkaa. Jäänsiniset silmät hehkuivat valoa syvällä kuopissaan. Kalmakuningas päästi sihisevän äänen kuin käärme ja sivalsi miekallaan Ayaa. Syvä haava aukeni tytön olkapäähän ja tämä pudotti miekkansa ja valahti polvilleen. Bern tuijotti kauhusta kankeana kun Kalmakuningas kohotti miekkansa tappoiskua varten. Miekka heilahti, mutta isku pysähtyi Sorenin miekkaan.
Bern tiesi etteivät hänen toveriensa miekat pystyisi lopullisesti tuhoamaan Kalmakuningasta. Toki he pystyisivät hajottamaan tämän ruumiin, mutta pimeä taikuus, joka vihollisessa vaikutti korjaisi tämän ja herättäisi uudelleen henkiin. Miekalla tapetuksi tuleminen olisi Kalmakuninkaalle vain hidaste. Soren ja Kalmakuningas olivat miekat vastakkain ja kumpikin yritti työntää vastustajan aseen pois tieltä. Kalmakuningas yllättäen irrotti toisen kätensä miekan kahvasta ja iski loitsulla Sorenia. Sininen valo välähti ja Soren sinkoutui ilmassa huoneen poikki. Kalmakuningas käänsi katseensa Berniin.
”Valon amuletti ei sinua pelasta. Tapan sinut ja sitten tapan säälittävät ystäväsi”, Kalmakuningas sanoi ja lähestyi Berniä.
Bern tajusi miksi Kalmakuningas oli joutunut taistelemaan hänen ystäviään vastaan vaikka tiesi ettei voisi tuhoutua lopullisesti miekkojen iskuista. Silvotuksi tuleminen olisi hidastanut tätä ja antanut Bernille rutkasti aikaa saada Valon amuletti toimimaan.
Bern yritti keskittyä kun Kalmakuningas jo uhkaavasti lähestyi. Nyt oli pakko onnistua. Bern kurotti koko olemuksellaan Valon amuletin voimaan ja lausui loitsun. Samassa amuletin keskellä olevasta topaasista iski kirkas keltainen valonsäde joka osui Kalmakuninkaan otsaan. Tämän pää syttyi palamaan roihuten. Kuului vain kaamea koriseva huuto, joka katkesi lyhyeen. Tuli levisi Kalmakuninkaan ruumiiseen ja pian tästä oli jäljellä vain haarniska ja tuhkaa. Bern tuijotti hetken maahan lyyhistynyttä savuavaa haarniskaa. Valtava huojennus levisi häneen aaltona. He olivat voittaneet. Kului hetki ennen kun hän tajusi mennä auttamaan ystäviään. Soren oli lyönyt päänsä ja oli tajuton, mutta muuten kunnossa. Aya valitti hiljaa ja piteli haavaansa. Bern kiiruhti hänen luokseen ja paransi hänen haavansa valomagialla.
Mestari Farren seisoi Tornan kaupunginmuurin harjalla ja katsoi huolestuneena lähestyvää valtavaa epäkuolleiden armeijaa. Tornan soturit ja valomaagit olivat valmiina vääjäämättömään yhteenottoon. Jousiampujat jännittivät jousille palavat nuolensa. Juuri kun epäkuolleiden armeija oli ehtimässä kaupungin porteille, sen soturit yllättäen ja yhtä aikaa lyyhistyivät maahan. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen Tornan soturit puhkesivat raikuviin hurraa-huutoihin. Mestari Farren ymmärsi mitä oli tapahtunut. Bern tovereineen oli onnistunut tuhoamaan Kalmakuninkaan ja koska epäkuolleiden elinvoima oli kiinni tämän taikuudessa, oli tämän tuhoaminen riistänyt niiltä kyseisen elinvoiman. Ne olivat palanneet takaisin tavallisiksi ruumiiksi.
Kun Bern, Aya ja Soren vihdoin palasivat Tornaan matkaltaan, heidät otettiin vastaan sankareina. Järjestettiin suuret juhlat ja riemu oli ylimmillään. Vihollinen oli voitettu iäksi.
