A L M A Alma pistäytyi huutokauppaan jossa myytiin kuolinpesän irtaimistoa. Huonekalut ja muut kalliit kapineet eivät kiinnostaneet, mutta kun tuli loppurojujen vuoro ja vinttikamaa ryhdyttiin myymään säkittäin, innostui myös Alma. Hän huikkasi euron pullottavasta juuttipussista ja sai raskaan lastin kannettavakseen. Alma köryytti kotimökilleen vanhaa tietä, jolta oli liittymä ja kymmenkunta metriä omaa uraa torpan eteen. Uusi tie veti viivaa tontin toisella puolen, penkereen päällä, parinkymmenen harppauksen päässä seinästä. Tarkasti kääntäen emäntä peruutti autonsa pitkän ja kapean tonttinsa päädyssä olevan piharakennuksen eteen. Alma nappasi radion auki ja kahvinkeittimen turisemaan sekä huuhtaisi pari perunaa kattilaan kiehumaan. Kastikkeeksi oli eilistä sienisoosia. Pottujen kypsymistä vartoessaan Alma ryhtyi penkomaan aarrettaan. Kuusenkoristeiden, puisen naulakon, kenkäparin, vanhojen kirjojen ja kirjenipun lisäksi säkistä kohosi mustanpuhuva pitkäkaulainen, hopeaornamentein koristettu pullo jonka korkin keskustaan oli isketty hopeanaula. Alma nosti pulloa valoa vasten, ja juuri sillä hetkellä ohi ajavan rekan rengas räjähti ja riekaleet jysähtivät suoraan seinään. Jopa liikennemeluun turtunut tienvarren asukaskin hätkähti ja putelin napsahti lattialla. Lasi särkyi tuhannen tuusan nuuskaksi. Sirpaleitten keskeltä pöllähti valkoinen savupilvi. Alma pelästyi pahemman kerran, tuli tuli ekana mieleen, mutta kun liekkejä ei näkynyt, hypähti ajatus saastepilveen. Savu kiemurteli ja kehi itsensä porkkanamaiseksi pökäleeksi ja otti sitten miehen muodon, noin suunnilleen, ainakin päässä oli parta ja viikset sekä musta tukka kähäränä pilvenä korvien ympärillä, vaikka navasta alaspäin olio olikin edelleen vain usvaa. Alma tuijotti näkyä ähkien ja silmiään hieroen. Mitään tolkkua ei havaintoon tullut, joten Alma paineli ohimoitaan ja muisteli päätään haroen silmillä pöytää, että oliko sittenkin tullut juotua pullollinen liikaa ja liian väkevää. (näkimiin osui vain se muki josta Alma muisti juoneensa sumpit ennen pulloon tarttumista.) Alma möllisteli näkyä silmät seljällään kun savumies alkoi lasketella outoja sanoja linkkuveitsen malliin taipuneena. - Voi pirskatin pasuuna! Mikä vietävän peijooni sinä oot ja mitä maailmanlopun mongerusta sinä oikein siinä löpiset? Savumies värähti ja aaltoili pari sekuntia ja alkoi sitten kankeasti, mutta selkeällä suomella selittää: - Kunnioitettava ja armoisa rouva, kiitän teitä vapautuksesta ja täytän kolme toivettanne. Käskekää niin tottelen. - Neiti minä olen enkä mikään rouva, mutta mikäs itte olet? - Nöyrin palvelijanne, dzinni Ilmah, - Ole mikä sintti tahansa, mutta hanki jotain päälles ja vähän hopusti tai häivy hiiteen. Ei tässä talossa miehet ole ennenkään alasti keekoilleet. Alma tiuskaisi, närkästys voitti järkytyksen. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta Alma ei ollut koskaan edes pussannut ketään ja oli ylpeä siitä. Samassa jyrisi taas rekka ohi ja henki vetäytyi usvaksi pelkästä säikähdyksestä. Suhteellisen hiljaisuuden palattua usvakin palasi miehen malliin. Nyt hahmo oli kehitellyt itselleen lakanan tai viitan päälleen ja turbaanin päähänsä. Alma raapi päätään kysellen itseltään, että oliko sitä tässä hereillä vai uneksimassa. Viimeinen muistikuva juomingeista oli pullo keskaria, juhannuksen aikaan kokolla. Eikä Alma voinut uskoa aineen enää marraskuussa vaikuttavan, vaikka viinapiru silmien edessä aaltoilikin. Koska näky ei vastannut mitään reaalimaailmaan kuuluvaa, päätteli ikäneito nukkuvansa, sittenkin. Ja koska unessa kaikki oli mahdollista, kelpasi henkikin keskustelukumppaniksi. Niinpä karkuun kirmaamisen sijasta Alma jäi tuijottelemaan näkyä kädet lanteilla, valppaana ja vain vähän jännityksissään. Olento kumarsi uudemman kerran, kysyi toiveita ja tiedusteli sitten: - Arvon neiti, missä on Hiisi? - Ei missään. Se on sanonta, ja tarkoittaa että painu minne lystäät! - En voi poistua valtanne ulottuvilta, oi tuima toiveiden haltiatar, ennen kuin olen täyttänyt kolme käskyänne. Niin määrää armoton dzinnien laki. Ken vapauttaa vangiksi joutuneen hengen, hän saa kolme toivomusta ja ellei vapautettu henki täytä niitä, tai jos vapauttaja kieltäytyy lausumasta toivomuksia, niin henki haihtuu olemattomuuteen. Sitäkö haluatte, peljättävä amatzonien äiti, että tämä onneton olento kuolee? - Pöhkö. Elä vaikka ikuisesti, ei se meikää kutita pätkääkään. - Siis, mitkä ovat toiveenne? : - Enpä oikein tiedä, tää tuli vähän niinku yllättäin. - Ei kiirettä millekään suunnalle, arvoisa elämäni valtiatar. Jos vain suvaitsette sulohuuliltanne laskea julki lausahduksen, että aikomuksenne on toivoa joskus jotain, kestän vartoa käskyn sanoja vaikka tuhannen vuotta. Vaan näille odottamisen hetkille tarvitsisin jonkin kiinnekohdan jota hallussa pitämällä osoitatte oikeutenne käskyihin suotte tälle arvottomalle savulle olemisen osoitteen. Siis jalo pullon pirstoja, osoittakaa sydämemme lempeys ja näyttäkää jokin malja tahi pullo tahi ruukku jota tämä saamaton usvanhaituva asunnokseen nimittää. Alma oli tapahtumasta niin pyörällä päästään, ettei osannut edes pelätä. Hän nappasi kauppaan vietävien pullojen kasasta kolmen vartin kossupullon ja avasi korkin tokaisten: - Juu, kyllä mä toivon, ihka varmasti, ja ehkä pikapuoliikin, kun keksin että mitä. Ja kelpaiskos herralle tää siksi ajaksi, kun mietin, että mitä toivon? Henki sujahti pulloon ja liki samalla sekunnilla pullosta pois pärskien ja köhien. Aivasteleva henki oli liikaa Alman hermoille, hän sai nauruhepulin. Hohottaen ja hikaten Alma pyyhki vesiä silmistään eikä edes pissan lirahtaminen pöksyihin saanut hekotusta loppumaan. Henki puolestaan joutui aivan ymmälleen uuden valtiattarensa edessä. Saadakseen hysteerisen naurukohtauksen loppumaan henki loihti pullon hajusuolaa ja tuuppasi sen Alman nenän alle. Ammoniakkipitoinen haisupaukku vaikutti toivotulla tavalla. Ikäneito lakkasi hahattamasta ja niisti nenänsä talouspaperiin. Kulaus vettä ämpäristä selvitti hieman hermoja. Nainen tuijotti talonsa täyttävää ilmestystä. Vasta nyt pyrki ilmoille muutama kysymys, tosimielellä. Henki oli halukas vastaamaan, suorastaan innoissaan päästessään puhumaan: - Olen dzinni, henki, siis astraalitason asukas, kuten jo äsken ilmoille lausahdin, niin oli ainakin tämän koiranraadon tarkoitus vastata kotkan tyttärelle. Se, että ääntelen liki tajuisasti suloista puheenpartanne, johtuu siitä että kun korviini kajahtaa jonkin puheen muoto, niin se tolkuttomaan päähäni saman tien takertuu kuni iilimato uimariin. - Mutta jos olet henki ja voit toteutella toiveita ja sen sellaista, niin miten kummassa jouduit tommoseen ahdinkoon? - Yks rupinen noitaniekka luki loitsut ja otti orjakseen kun päätti käydä täällä varkaissa ja tarvisi dzinniä ratsukseen, maailmantasolta toiselle. Eikä se keljutus tietenkään luottanut pelkkiin sanoihin ja sitoumuksiin vaan piti meikäläistä kuin muulia. Ja aina kiinteään tullessa sulloi siihen pirun loitsuilla vahvistettuun pulloon! Vaikka hyviin tapoihin olisi kuulunut palkita kyydistä kunnon aterialla! Viimeisen kerran viisisataayhdeksäntoista vuotta ja kuusi kuukautta ja viisi päivää sitten pakotti olemukseni sen pullon suusta sisään ja löi korkin kiinni! ja kaiken lisäksi siinä korkissa oli hopeanaula niin että sain kärsiä kuvotuksesta ja päänsärystä koko ajan, mokoma mätä patti! Se mahanpohjan löyhkä etsi taika-aineita ja kähmi neitosia, kun naiset kotona eivät siihen kahdesti katsoneet, eikä ihme, mokoma tunkiosieni. Manner ei riittänyt, piti lähteä saaria katsomaan mutta hyppy tuntemattomaan ei onnistu. Niinpä räähkä nousi laivaan, mutta paatti joutui haaksirikkoon ja niin me pudottiin pohjamutaan. Velholta lähti henki ja minä jäin viitan taskussa meren pohjaan. Sitten kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten tuli kelpo maanjäristys ja laivanraato hajosi. Putelissa oli tilkka ilmaa, joten mereen päästyään se nousi pintaan ja ajautui rantaan mistä armias kalastaja löysi sen ja vei kirpputorille myyntiin. Pullo kulki omistajalta toiselle, mutta kukaan ei avannut astiaa. Luulin jo joutuvani istumaan putelissa maailmantappiin. - Tuli varkaisiin? Mistä tuli ja minne. - Toisesta paikasta, voisi kai sanoa toisesta maailmasta, sitä kai voisi kutsua vaikka Toismaaksi erotukseksi tästä, vaikka senkin paikan asukkaat sanoo kotiaan Maaksi ja itseään ihmisiksi. Se on melkein kuin tämä maailma, mutta täällä ei velhon loitsut toimineet eikä taikomisesta tullut mitään. Se tarvitsi meikäläistä päästäkseen takaisin Toismaahan, koska astraalitason olentona voin kulkea kaikkialla. Se velhonretku vaan pani meikäläisen pulloon, Toismaassa tehtyyn pulloon, kun pelkäsi kostoani ja sitä etten tottelisi. Ja kun se aukaisi pullonsa oman, toismaalaisen viittansa päällä, en voinut kuin totella, vaikka kuinka olisin inhonnut ja kammonnut tehtävää. Loitsut nääs polttavat henkeni kuin hehkuva rauta tai happo elävää lihaa. - Tarkoitatko, että siellä siinä Toismaassa loitsut toimii? Ja on velhoja jotka noin naps vaan panee asioita tapahtumaan. - Voisi kai sen niinkin sanoa. Siellä on joitakin henkilöitä jotka saavat asioita tapahtumaan sanan ja tahdon voimalla. Ja voivat pakottaa sanoja solmimalla muut tekemään oman tahtonsa mukaan. Jostain syystä se vaan ei toimi täällä, mutta jos loitsu on sidottu siinä maailmassa esineeseen, se pysyy täälläkin, niin kuin se vietävän lasipotti ja sen hopeariimut! - Tuo pullo on siis toisesta maailmasta? Alma tokaisi ja nosti lattialta puolikkaan tummasta pullosta, joka vaikutti aivan tavalliselta tummalta lasilta. Ja nostettuaan yhden palan, huomasi nainen, että oli syytä siivota kaikki sirpaleet lattialta roskalaatikkoon. - Lasia se onkin, kvartsihiekkaa ja lyijyoksidia, sulatettuna 2000˚ja puhallettuna, ihan niin kuin tämänkin maailman lasi. - Siis, velho pani sut pulloon kun pelkäs, ehkä aiheestakin. Entä nyt kun olet irti? - Olen käskynne alla, kunnes toiveenne on täytetty, neidoista ihanin, Sitten olen vapaa tekemään mitä vain. Vaan älä suotta säiky, talvimaan prinsessa, teille en aio häijytellä millään tavoin. Sen velhorontin kanssa oli eri juttu. Hän orjuutti, teidän jalo kätenne toi vapautuksen! Vaan tuo äsken tarjoamanne astia on tuhannesti liian väkevän tuoksuinen jotta tämä hengen heittiö kestäisi siellä. Siis, olkaa armahtavainen ja osoittakaa jokin toinen paikka! - Jos kerran olet henki ja voit muka toteuttaa toivomuksia, niin mikset sitten järjestä itsellesi mieleistäsi asuntoa. Hitto vie, se kai olisi eka juttu minkä minä kuntoon hoitaisin! - En voi täyttää omia halujani ollessani vanki, vaan ainoastaan ihmisen toiveen, armelias loitsun murtaja. - Millaisen putelin sitten tahtoisit jos saisit valita mitä mielesi tekee. - Tuota, sellaisen, jossa olisi avoin aukko, niin että voisin kulkea sisään ja ulos, jos sellaisen vapauden sallitte, voittamaton emäntäni. Tuo kuparinen nokkapata olisi ihana maja surkealle savulleni. - Ai vanhan kahvipannu? No, jos siitä onni ratkeaa, niin senkus otat ja pidät hyvänäs! - Kiitoksia valtiatar, - En minä mikään valtiatar ole vaan Alma Holopainen. - Kiitoksia Alma Holopainen. Käskekää, niin tottelen, Napapiirin tähti. - No, jos välttämättä haluat tehdä jotain, niin, samapa tuo. Mulla on kiljunälkä, niin että hommaa jotain purtavaa, vaikka lanttulootaa, kinkkua ja muussia ja mämmiä. Ja suklaakiisseliä kermavaahdolla. - Tulee ihan kohta, teidän armollinen ylhäisyytenne, mutta tunnen vain kinkun. Muut sanomanne asiat ovat outoja, oi pöydän mestari. - Anna olla, en ole armo enkä ylhäisyys vaan pelkkä Alma, ilman kommervenkkiä ja krumeluuria. Ja tuo sitä mistä itte tykkäät, tämä akka on kaikkiruokainen. Henki katosi. Alma vilkuili hetken ympärilleen. Potut porisivat edelleenkin hellalla. Suklaapuuron halu oli syntynyt mieleen, joten Alma kaivoi esille maitopurkin, munan, ohrakasta ja kaakaojauhetta, alkaen keittää kolmen litran kattilassa herkkuaan. Sähköt välkkyivät kuin pahalla myrskyllä lankojen lyödessä yhteen. Eteisestä kuului kolahdus, ovi aukeni ja Ilmah ajoi edellään armadaa leijuvia koreja joista tursuili omenoita, viikunoita, hanhi, paistettuja makrilleja ja ostereita. Hengen harteilla keikkui lähes metrin pituinen sika, kullanruskeaksi kypsennettynä ja vyötäisiltä roikkui makkaravyyhti. Ilmah laski tuomisensa huteralle pöydälle, joka levitti jalkansa kaikkiin ilmansuuntiin pöytälevyn ottaessa lattiakosketuksen liian lastin painosta. Alma pärähti nauramaan. Ruokaa oli todella niin että pöytä ja melkeinpä lattiakin notkui. Ilmah nolostui violetiksi huonekalun hajoamisesta, mutta kokosi voimansa ja nosti syömisten kantajan jaloilleen ja kutsui emännän aterialle. - Senkus aloitat, mulla menee vielä pari minuuttia. Kiisseli on siinä pisteessä, ettei auta hellittää. Ja jos haluat, niin vatkaa kerma. Ilmah oli ymmällään, joten Alma komensi hengen hämmentämään kriittisessä tilassa olevaa kattilaa siksi aikaa kun otti kermapurkin, vanilliinin ja sokerin ja laittoi asiat vatkausta vaille valmiiksi. Ilmah sai käskyn vispata seoksen vaahdoksi, ja se tapahtui sekunnissa. Henki nuuskutti keittiön tuoksuja ja selvitti hajujen alkuperän. Se maisteli kermaa ja suklaakiisseliä ja nipisti perunaa, lipitti kahvia, tutki silliä liemessään ja kauraryynejä, maissimuroja, sienisalaattia sekä ketsuppia ja sinappia Alman esitellessä nykypäivän purtavia kaappinsa vähistä valikoimista. Henki loisti sekunnin sinisenä työnnettyään ulokkeensa pistorasiaan ja seikkailu radion sisuksiin aiheutti äänihäiriön rakkineelle. Kännykkä suuttui hengen sisätutkimuksesta ja mykistyi kokonaan. Alma kantoi keitoksensa ihmeaterian jatkeeksi tukevoitettuun pöytään. Kutsun saatuaan Ilmah nosti pannunsa jakkaralle ja asettui roikkumaan nokasta tehden itselleen miehen ylävartalon jotta voi seurustella emäntänsä kanssa ja syödä, melkoisen määrän, ollakseen pelkkää usvaa. Kun jokin asia menee ymmärryksen tarpeeksi paljon, oudoinkin juttu alkaa vaikuttaa normaalilta. Alma oli saanut vajaassa vartissa ihmeiden yliannostuksen, joten mikään ei enää voinut sillä hetkellä täräyttää ikäneitoa. Roteva nainen nautti eteensä kasatuista sapuskoista tyytyväisenä ja kyseli miehenpuolikkaalta: - Mistä sinä nämä kaikki tempaisit? ja mitenkä? - Muutan asioiden olemusta niiden pienimmistä osasista alkaen, oi uteliaisuuden ilmentymä. Siihen tarvitaan energiaa, mutta tuolla ulkona on voimallisia lankoja jotka kulkevat talosta toiseen. Jopa minun kaltaiseni heiveröinen mitättömyys muutti leikiten puupölkyt käskijäni suuta ilahduttavaan malliin. - Nämä murkinat on siis klapeja? No, on sitä meikäläisen suku ennenkin puuta purrut, vaikka taitaa nämä annokset maistua makeammalta kuin mummin järsimä pettuleipä. Vaan miten oli se juttu, kun Alladin sadussa hengeltä valjakkoa ja palvelusväkeä pyysi. Pystytkö tekemään eläviä olentoja? - Olen pahoillani teidän armelias ylväys, siihen ei taitoni riitä. Olen vain viidennen tason dzinni ja hengen säilyttäminen muutoksessa käy ylitse surkeiden kykyjeni. Mutta jos tahdotte, voin tehdä kivistä timantteja tai kultaa, niin voitte käydä ostamassa haluamanne. Eikö se ole ihan sama asia, tai siis melkein kumminkin. - Siis voit tehdä mitä vain, kultaa, timantteja pottuja ja paistia, ja velhokin osasi loitsia. Miksi se sitten tuli yleensä tänne? - Sillä on jotain tekemistä värähtelytasoja kanssa. Täällä kasvaneet yrtit ja eliöiden eritteet ovat Toismaassa huomattavasti väkevämpiä kuin paikalliset. Ja jos tekisin vaikka ambraa, niin se olisi liki pelkkää vahaa käyttöarvoltaan, tai ruusuvesi vaikuttaisi kuin vesi vaan, siis lääkinnällisessä tai loitsunnan käytössä. Näin syötynä tekemäni ruoka ravitsee kuten oikeasti kasvanutkin. - Entä sinä itse. Nyt kun syöt, niin mihin se ruoka menee? - Muuttuu energiaksi, niin, että mitätön olemukseni saa siitä voimia tehdä hitusen uusia asioista. Mutta voin käyttää myös auringon valoa, virtaavaa vettä tai tuulta voimanlähteenä. - Sähän olet kunnon voimalaitos!! Alma nauroi sokerihumalassa syötyään taatelikakkua ja rusinasoppaa, vähät välittäen ruikkutaudin uhasta. Alma tillitteli pöytävierastaan hetken ja toisen ja kysyi sitten: - Mulle jäi kaikertaan se toinen maailma, se Toismaa vai mikä. Millaista siellä on? Ja onko sieltä tullut tänne muitakin kuin se velho ja sinä? - Kyllä vain. Me henget, astraalitason asukkaat kuljetimme useinkin jonkun Toismaan asukkaan tänne seikkailemaan. ja joskus, tosin hyvin haroin jonkun täältä Toismaahan, jos oli syntynyt ystävyyssuhde eri maailmojen asukkaiden välille eikä kaverukset halunneet erota. Jostain syystä se toimii niin, että tämän tason tai maailman asukas voi elää Toismaahan vaikka viissataa vuotta, ja on elänytkin, mutta kukaan Toismaahan asukas ei voi oleskella täällä vuotta pitempään henkeään vaarantamatta, vaan saa yskää, paiseita ja kasvaimia ja maha menee kerrassaan kuralle. - Ei kukaan täällä elä viittä sataa! - Tämän maan asukas elää Toismaassa helposti viisisataa tai pitempäänkin jos ei joudu onnettomuuteen. Sekin johtuu värähtelyistä. Toismaalaisetkin elävät kotonaan kolmisensataa vuotta, mutta täällä kaikki kuluu nopeammin. - Mutta sinähän sanoit olleesi pullossa satoja vuosia! - Olen henki, aika ei vaikuta olemukseeni. Mutta silti olemassaoloni ois loppunut muutaman kymmenen vuoden kuluessa, ellet jalo vapauttajani olis pulloa rikkonut. Energiani, elinvoimani oli jo kovin vähentynyt, mutta nyt se palautui. Ulkona oli ihanan voimallisia rihmoja puusta puuhun ripustettuna. Kuin salama olisi lävitse hulmahtanut kun niihin nuoriin koski. - Niitä sanotaan sähkölangoiksi. Alma naurahti ja selitteli sitten sähköstä sen mitä tiesi. Samoin sai selityksen ikkunan takana vilistävät valot. Sanan ”Auto” Ilmah tunsi, mutta ei tiennyt, miltä sanan sisältä näytti. Ilmah huomasi, että uusi emäntä salli ympäristön tutkinnan eikä pahastunut kysymyksistäkään. Niitähän riitti, sillä maailman tutkiminen velhon orjana oli jäänyt vähille ja se vähäkin ehtinyt muuttua kerrassaan muuksi vuosisatojen aikaan. Alma hekotti maha hytkyen kun Ilmah tuli täristen pakasteesta pois ja aivasteli pölynimurinpussia sisältä tutkittuaan. Puhumista riitti niin, että yö ehti varsin pitkälle, ennekuin ähkytäysi Alma huomasi höyhensaarten kutsuvan. Lepo kelpasi myös tornadona pyörineelle Ilmahille joka viimein malttoi sukeltaa pannun nokasta sisään. Siivous sai jäädä aamua vartomaan. Marrasmyrsky päätti huokailla hieman ja puhalsi niin että hataran ikkunan edessä roikkuvat verhot aavistuksen lepattivat. Huoneeseen valunut kylmyys ei ollut enää aavistus vaan selvästi havaittava tosiaasia, niin että vanhapiika tutisi täkkinsä alla. Niinpä Alma kävi pukemassa ylleen villasukat ja raappahousut sekä ohuen villapaidan yöpuvun tilalta. Vähitellen lämpö palasi naisen kroppaan ja ikäneito nukahti mahahappojen tehdessä ylitöitä kuin joulujuhlan jälkeen. Aamu oli iltaa kylmempi sillä toissapäivänä lämmitetty uuni oli enää himpun haalea. Tuuli ulvahteli entistä tomerammin ja tunki vilua hatarien seinien läpi. Alma vaihtoi täkin toppatakkiin ja tunki tuplasukat jalkaansa. Kaikesta oli säästettävä. Jopa pakastin sai lomaa pysyvien kylmien alettua, niin ettei yllättävä suoja pilannut sapuskoita. Jääkaappi oli jo seisokissa, kun ilmaista kylmää riitti ulkona yltäkyllin ja ylen määrin. Työmarkkinatuella ei halkoja osteltu, jos aikoi pitää auton liikenteessä. (eikä autotta päässyt juuri minnekään.) Puut olivat vähissä, vaikka Alma oli selkä vääränä kantanut luvan perästä ja myös ilman lupia hakkuutähteitä autoon, niin että lada oli kurnuttanut kotiin jouset parkuen, kun takapenkki ja kattoteline olivat rankoja kukkuroillaan. Silti puupula oli kevättalvella tosiasia. Tutistessaan aamukahvin keitossa silmät ja jalatkin osuivat eilisen mässäyksen tähteisiin. Alma otti kuparipannun ja taputti kylkeä, uskoen, toivoen ja epäillen. Henki ilmaantui, nyt valmiiksi muotonsa kauhtanaan käärineenä - Arvoisa emäntäni Alma, muistuttaisin nöyrästi teitä eräästä asiasta. Minun surkeudellani on lupa täyttää vain kolme toivomusta. Tavallaan yksi tai kaksi tai kolmekin niistä on mennyt, mutta koska ensisanoilla toivoitte minulle vaatteet, niin sitä ei lasketa toiveeksi. Toiseksi toivotte minulle ikuista elämää, joten sitä ei ainakaan lasketa mukaan. Kun kutsuitte vaivaisen olentoni illalliselle ja annoitte jopa vallan valita syötävät ja tarjositte omin käsin tekemäänne kiisseliä, niin se mitätöi kolmannen toiveen. Siispä, suloinen käskijäni, teillä on yhä kolme toivomusta. Ja koska teidän voittamaton laupeutenne sekä vaatetti minut, ja osoitti jaloa halua vapauttaa tämä itikka orjuudesta, sanomalla että hanki vaatteet tai häivy hiiteen, niin sen vuoksi saatte kolme ylimääräistä toivomusta, sillä dzinnien tapa on palkita hyvän toivottaja kolmella toiveella. Ja koska toiseksi toivotte minulle ikuista elämää, vaikka mahdotonta se on, enkä haluasikaan jäädä yksin tyhjyyteen, niin tarkoituksesta suon kolme toivomusta, ja koska tarjositte illallisen, niin siitäkin tällä tomuhiukkasella on lupa tarjota kolmea toivetta, joten teillä, kylän kaunistus, on käytössänne kaksitoista unelman täyttymystä. - Varsin mielenkiintoista matematiikkaa. Ensinnäkin, voisit lakata nimittelemästä kaunokaiseksi ja muuksi sellaiseksi. Olen vanha akka ja tarpeeksi härskin näköinen kelvatakseni variksenpelätiksi, ja tiedän sen. Toisaalta olet täyttänyt kolme toivetta, joten olet tosiaan vapaa painumaan minne lystään. Alma totesi. - En ole, sillä jo pullosta vapauttaminen antoi teille kolme toivomusta, oi torpan kuningatar, ja ne on pakko täyttää ennen vapautumista. Ja vaikka kuinka häijyksikin kävisin ja pilkun puolikkaista kiinni pitäisin, niin ainakin kaksi toivomusta on siitä yhä jäljellä ja kuten äsken laskin, sinä mahtavin loitsun murtaja, olen oikeuden ja kohtuuden mukaisesti teille velkaa tusinan toivetta. Näen kyllä, ettei täällä ruhtinaan salongissa eletä, joten älkää suotta kursailko vaatimuksia sanellessa. - Olen minä satuni lukenut. Huonosti siinä käy kun hengiltä rupeaa tavaraa tivaamaan. Joten tee mitä lystäät ja lakkaa ainakin teitittelemästä ja sano sinuksi ilman koukeroita. - Oi sinä varovaisuuden perikuva, älä suotta pelkää ja turhia huoli, aikeeni on rehti ja vilpitön, kautta voiman ja savun! Tarjoan nämä toiveet vapaasta tahdostani, enkä sullo niihin hituakaan häijyyttä, jekkua tai koirankujetta. Tosi on, yleensä kun käskee henkeä, on syytä tuumia sanojen laatu ja sisältö tarkkaan, sillä orjuutettu henki etsii aina takatietä ja väistää käskyn, jos suinkin voi. Nyt taasen, kun teidän uljauttanne halulla huolitsen, en pidä sanoista kiinni, vaan yritän katsoa tarkoituksen jotta toiveenne oikein täyttäisin. - Mitä tarkoitat? - Kerron esimerkin. Tästä on aikaa joku vuosituhat. Erään keisariuksen manaaja, siellä Toismaassa, luki loitsut ja pakotti muotoni orjakseen. Hän tahtoi ikuista elämää, mutta sitä en voi antaa, vaikka tahtoisinkin. Siispä ehdotin velholle että hän eläisi niin kuin hänen päivänsä olisi tuhannen vuotta. Ukkeli suostui ja niinpä hidastin miekkosen elämänjuoksun niin että hänen sydämensä lyö tuhannessa vuodessa saman verran kuin muiden päivässä, ja kaikki muukin elämä on yhtä verkkaista. Armaat sukulaiset tietenkin luulivat komentajansa kuolleen ja panivat tämän roviolle palamaan. - Kamalaa! - Sai mitä tilasikin. Se ukkeli tapasi järjestää ympärilleen kivoja yllätyksiä. Niin kuin silloin, kun hän näki vaimonsa leikkivän keittiöpojan kanssa, niin hetikohta oli vaatimassa päitä pöytäänsä. Kyseessä oli todella leikki, sillä vaimo oli hädintuskin kahdeksan täyttänyt ja poika siinä seitsenvuotias. Velho käskyä antaessaan huitaisi lasten suuntaan ja sanoi että noiden ei tartte aamua nähdä ja tuo päät illalliselle. Muurin takana oli kaalimaa, ja päähän se kaalinpääkin on, ja sopii tuota noin, paremmin pöytään kuin lapsen nuppi, jos sallitaan sanoa. Tosin muotoilin vähän niitä vihanneksia, ettei ne ihan kaalilta näyttäneet ja ukkeli tuki iloiseksi. - Kahdeksanvuotias vaimona? - Se on siellä ja siinä valtakunnassa ihan tavallista. Isät myy tyttärensä kehtoon ja sopimuksia solmitaan sukujen ja liittojen vahvistamiseksi. Eikös se ole täälläkin tapana, tai ainakin silloin oli kun velhonrontin kassa kuljeksin. - Niinhän se taisi olla ja kai on edelleenkin. Taitaa mokoma tyyli kuulua kerrassaan ihmisen biologiaan! Mutta mitenkäs niille tuomituille lapsille kävi? - Heidän ei pitänyt aamua nähdä, joten sidoin heidän silmilleen liinan ja sitten annoin tallirengille kasan kolikoita ja käskin viedä tenavat jonnekin mahdollisimman kauas, ja sanoin, ettei silmälappuja saanut irroittaa ennekuin seuraavana päivänä. En tiedä, miten lasten sitten kävi, sillä viikon päästä herrani balsamoitiin ja vapauduin loitsusta. Niin, että käskyä täyttäessä voi luistaa, jos sanojen verkossa on rakosia. Ja sitä venkoilua voi tehdä toisinkin päin, ja teidän sanojenne kanssa soudan niin, että tarkoitus täyttyisi, vaikka sanat voisi kahden tai kolmen lailla ymmärtää. Ollos siis huoleti, elämäni aurinko, tämä tomukasa tekee tarkoituksen mukaan eikä luikerra matona käskyn koukussa ja häijykuria harrastele. Varon tarkoin harmia tekemästä, sen vannon savuni kautta! Niin, että jos, tuota noin, toivot vaikka, että täällä olisi kuin Aavikon sydämessä. en paahda taloa autiomaan keskipäivän kuumuuteen, tai jäähdytä yön kylmyyteen, vaan teen asuinpaikastasi sopivan lämpöisen. Alma mietti tuokion, kokoillen illallisen tähteitä jääkaappiin ja roskasankoon. Vilu puistalsi vanhoja luita kun tuulinen henkäys hujahti oven alitse. Mieleen tuli melkein etsimättä tervapahvi, tuulensuojalevyt ja muut rakennustarpeet. Emäntä ehdotti, että tönön voisi vuorata karhuntaljalla tuulen sulkemiseksi ulos. Henki huitaisi kättään ja samassa seinät peittyivät savuun ja kirkastuivat sitten. Alma tuijotti tyrmistyneenä mustaa karvaista nahkaa joka oli kasvanut kaikkialle seinien ja katonkin peittäväksi turkiksi. Alma kumartui taputtamaan ja nyhtämään nilkkoihin asti ulottuvaa karheaa ja hieman ulolle tuoksahtavaa karvapeitettä. Mökki oli vuorattu todellisella karhuntaljalla eikä sillä teollisuustuotteella jota Alma oli ajatellut. - Kuule Ilmah, sinähän sanoit että teet tosissasi ja ihan asiallisesti ne toiveet etkä keljuile! Miksi siis kasvatit karvoja seinät ja lattiankin täyteen. Alma ärähti - Tuo on karhuntaljaa, niin kuin toivoit, tuulien neito. - Mä tarkoitin sitä seinäeristettä jota myydään rautakaupassa ja sullotaan ulko- ja sisäseinien väliin ja kattopaneelien yläpuolelle, enkä oikeaa nahkaa tapettien tilalle! - Mitä se sellainen karhuntalja sitten on? Siis jos ei elukasta lähtöisin? Ilma päivitteli. Alma hörähti nauramaan ja kutsui hengen katsomaan rakennusalan mainoksia lehtikasasta. Ilmah tuijotteli papereita ja halusi sitten tietää, miltä asiat oikeasti näyttivät, koska suurin osa, lukuun ottamatta lautaa ja lankkua, oli Ilmahille outoja. - Kummallisia kuvia. Ihan kuin ne sanat jotka vankilaani joskus kantautuivat. Niin kuin julkkis, ydinjäte, digiboksi? Eu-tuki, eläkepommi, formulakisat tai jääkiekko? Kevytlevite, tosi-tv, päiväkoti, - Niinpä tietenkin, on tainnut tulla uusia juttuja viime aikoina. Mitäpä jos lähdetään kaupungille kurkkimaan, niin että näet, millaista nyt on. Mutta, tuota pannua on paha roikottaa matkassa, joten hyppäätkö pulloon,vai istutko kassissa vai mitenkä sinua kuljetetaan, tai voitko kulkea itseksesi? - Niin kyllä pullo vähän pelottaa. Kassi..se, se olisi varmaan mukavampi, ja tuota noin, voisin kyllä tulla mukaan ilman astian kahlettakin, jossain kiinteässä hahmossa. - Kumpaa haluat? - Ei tätä surkimukselta ole ennen kyselty, että mitä haluan, vaan velhot on aina kiroten ja loitsuin vaatineet tottelemista ja maallinen hahmo on sallittu ottaa vain käskyn täyttämisen ajaksi, jos silloinkaan. Jos sallit vapaan muodon, voin liikkua kuin tämän maan olio ainakin. Niin, tuota, vaeltaa kaduilla ihmisten joukossa, se olisi riemuisa ilo mitättömälle muodolleni. -Tee ihan niin kuin itse haluat, mutta jos kadulle aiot, tarvitset koivet. Tuommoinen savuhattara saappaiden tilalta herättää melkoista huomiota ja saat pian tuntea nahoissasi tai savuissasi, mitä on olla julkkis! Niin ja kunnon vaatteet päälle. Lakana päällyspukuna ei ole oikein muodissa täälläpäin. Ilmah nauroi ääneensä ja tekaisi itselleen jalat. Kunnon vaatteet olivat outo ilmaus, joten hän kokeili varovasti Alman asusteiden laatua ja kietoi itsensä samanlaisiin verkkareihin ja villapaitaan kuin nainenkin oli. Se sopi sisätiloihin, mutta syksyisessä suomalaiskaupungissa pelkissä verkkareissa ja jumpperissa juoksentelevaa katsottaisiin pitkään. Niinpä Alma käski katsella naulakon nuttuja ja pöksyjä ulkoiluasujen malliksi ja sitten joko muuttua naiseksi niitä lainatakseen tai tekemään kapineista miehiset vastineet jos aikoi uroksena esiintyä. Ilmah päätti pysyä maskuliinisena olentona ja kopio kuteensa Pirkan muotisivuilta ja muutti myös naamansa suomalaiseen malliin, ollakseen katu-uskottava, ainakin suurin piirtein. Alma talsi autolleen ja Ilmah horjahteli perässä, tottumattomana kävelyyn, kun oli ikänsä lentänyt. - Opettele käyttämään konttejasi, ennenkuin ihmisten ilmoille mennään. Toikkaroit kuin kännikala. Alma huomautti katsellen epävarmaan kulkua ja muistutti myös, ettei kompastuessa saanut poukota metriä ilmaan vaan oli mieluummin lyötävä nenä rapakkoon, jottei tulisi turhaa julkisuutta. Ilmah keksi jalkojen käyttösysteemin minuutissa. Toista kertaa auton luokse tultaessa hengen askellus oli jo vakaata ja keskittymiskykyä riitti muuhunkin kuin kiinteästi pystyssä pysymiseen. - Hei, missä hevoset on? Sallitko, että noudan jalot juhtasi ja valjastan ne vaunuihin? Ilmah kysyi kun Alma ryhtyi kaapimaan kuuraa tuulilasista. Alma joutui selittelemään autoilun ideaa muutaman tuokion verran. - Oi ihmeiden emäntä, en tahtoisi tulla purkkiin jossa on hopeaa. - Siitä ei ole pelkoa tämän rotiskon kohdalla, täällä on vain ruostuvaa peltiä ja lohkeilevaa muovia! Alma tokaisi. Ilmah kömpi sisälle ja asettui varakuskin paikalle hyvin epäileväinen ilme naamallaan. Alma näytti turvavyön kiinnityksen. Moottorin murahdus sai aavemaan asukin säikkymään niin että kiinteä muoto oli sulaa. Almaa nauratti. - Pitelehän pöksyistäs kii, nyt sitä mennään, Alma tuumi ja sujutti ropposensa tielle. Hetikohta vastaan tuli tukkirekka valot leiskuen. Ilmah kauhistui näkyä ja ponkaisi lada voimakenttäänsä kiedottuna puidenlatvojen tasalle. Alma rääkäisi kauhusta ja tuijotti henkeä tyrmistyneen. Vilkaisu alas kertoi, että rekkakuskikin oli huomannut jotain outoa. Rekka jarrut kirskuen ja melkein ojaan ajaneena. Kuski kömpi ulos autosta ja yritti päästä selvyyteen, minne vastaan tullut kottero oli kadonnut, mutta ei arvannut katsoa taivaalle. - Ilmah, vie auto takaisin kotipihaan, ihan hissunkissun. Mennään sitten kävelemään tielle, jotta saat katsoa autoja lähemmin. Alma sanoi ja selitteli rekan ja lohikäärmeen eroja. Hän ei oikein tiennyt, itkeäkö vai nauraa mahtiolennon pakokauhulle. - Nämä on autoja, niitä mistä illalla puhuttiin. Ei kukaan mahtivelho ole väkeä noihin peltipurkkeihin manannut. Itse kukin on autoonsa mennyt ja varsin pahasti suuttuisi jos joku auton alta pois ottaisi! Alma selitti, ja kertoili sitten autonomistajan iloista ja suruista ja siitä, kuinka tärkeä liikkuva peltilaatikko oli itse kullekin. Kymmenkunta ajoneuvoa myöhemmin Ilmah tunsi olevansa valmis kohtaamaan uudistuneen maailman hirviöt siinä missä oli kohdannut muinaisen maailman ja Toismaankin kauhut. Kaupunkimatka aloitettiin uudestaan. Nopeasti liikkuva maisema hämmästytti ja vastaantulevat autot hirvittivät yhäkin, mutta nyt henki malttoi mielensä ja vain valitti ääneensä kun paniikki oli lyödä yli. Ilmah puhkui ja tärisi ja oli muuttua savuksi. Alma kaarsi lähimmälle linkkipysäkille. Pienen rauhoitustuokion jälkeen ikiaikainen olento oli uudistanut energiansa ja jaksoi lähteä matkaa jatkamaan. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen Ilmah alkoi rentoutua. Pian kiinnostus voitti kauhistuksen. Energiaolio tarkkaili emäntänsä työskentelyä yrittäen päästä perille asioiden järjestyksestä. Lopulta kuului kysymys, jonka kai kaikki autoilevat vanhemmat ovat joskus kuulleet: - Saanko minäkin ajaa? - Et. On käytävä ensin autokoulua. Mutta mennään joku päivä Sinikan luokse Siuntioon. Saat kokeilla Esan ja Pekan peltoautoa. Niin, tai mennään Hokkasen metsätielle. Siinä on joutava muutaman kilometrin pätkä jolla sopii harjoitella ilman muuta liikennettä. Ilmah suostui mielihyvin odottamaan ajoharjoitteluaan. Maailmassa oli paljon nähtävää ja koettavaa. Jo rautakaupan pihan autot herättivät uteliaan intoilun. Ilmah kipitti katsomassa pakettimersua ja ja moottoripyörää sekä katumaasturia peräkärryineen. Sama pällistely ja kummastelu jatkui sisätiloissa. Varsinkin mainokset olivat valtaisa päivittelyn aihe viimeksi puoli vuosituhatta sitten ihmisten ilmoilla olleelle olennolle, joka ensi kertaa eläissään näki telkkarin. Sisäänkäynti rakennustarvikkeiden halliin kulki kodinkone-osaston kautta, joten telkkari esittäytyi koko loistossaan kymmenen eri mallin avulla Ilmahin silmille. - Hui, noin paljon henkiä noissa laatikoissa! Missä se mahtivelho on? Ilmah voihkaisi töllöttimiä tuijotellen. Alma sai selittää television ajatuksen ja idean. Myös muut kalut ja vempaimet saivat hengen ensin hämilleen ja sitten uteliaaksi. Vain Alman tiukka komento esti Ilmahia sukeltamasta pesukoneeseen ja pakastimeen sisuksia tutkimaan. - Ne ovat ihan samoja laitteita joita jo eilen tutkit, vain uudempia versioita. Ilmah oli niin ihmeissään ja iloissaan kauppaan pääsystä, että nollasi pieleen menneen karhuntaljatoiveen ja ilmoitti, että kokonainen uusi talokin kaikkine kalustoineen oli yksi ainoa toivomus. lma tuumi, että mikä ettei, kun ilmaiseksi tarjotaan ja tekijä puhkuu halua ja tärisee innosta saada tehdä. Niinpä Neiti Toropainen haki kuvastoja joissa kerrottiin rakennuksista ja niiden kalusteista. Ilmah olisi mieluusti tehnyt kunnon palatsinkin, mutta Alma piti päänsä ja esitteli vähää vaille sadan neliön hirsihuvilaa, jossa oli sisäsauna. - Pitäisi vain nähdä tuommoinen kunnolla, jotta osaisin tehdä oikein. Ilmah tuumi katsellen kuvia ja kynsien varsin ihmismäisesti korvaansa. - Odotahan. Jossain on varmaan asuntomessut, niin tai myytäviä asuntoja joissa saa käydä katsomassa. Almakin innostui ja ehdotti keskikaupungilla asuntokaupassa asioimista. Meno parkkihalliin hirvitti henkeä, vaikka Alma vakuutti että suurin vaara jutussa oli nokkakolari vastaantulijan kanssa. Hissillä ajo yläkertaa oli Ilmahille elämysmatkailua. Kadulla kulkeminen sujui hitaasti, kuin kolmivuotiaan kanssa, sillä joka juttua oli tuijoteltava hartain silmin. Näyteikkunat, kadun liikenne ja jalankulkijat kiinnostivat yhtälailla. kaupassa Ilmah katseli väkijoukkoa ja muutamia näyteikkunoita ja ehdotti sitten Almalle tuulipuvun toiseksi vaihtoa. Tuskin pieni myöntymisääni ehti Alman suusta ilmoille, kun tuntui viuhahdus ja Alma totesi yllään olevan huippumodernit ulkoiluvaatteet, samanlaiset kuin vieressä olevan Halosen ikkunassa seisovalla nukella. Myös Ilmah oli uusinut vaatetustaan nähtyään luonnossa uusimman tyylin asusteita. - Mistä noin suloinen tuoksu tulee? - Tuosta kahvilasta, siellä paistetaan munkkeja. - Munkkeja? Minten niin? Ei tuo ole paistuvan lihan hajua eikä tuolta tulvi kuolemankammion kauhua. - Ei tietenkään, tuo on kahvila ja ne munkit on leivoksia. Alma nauroi ja joutui selittämään asiaa tarkemmin. Ilmah puisteli päätään ymmällään jolloin Alma vei otuksen katsomaan ja maistamaan suomalaisia paistettuja munkkeja. Sitten oli vuorossa kulku supermarketin halki. Alman kärsivällisyys joutui koetukselle. Ruokaosastolla Ilmah tahtoi käydä joka hyllyn tarkistamassa. Alman teki mieli jo välillä komentaa joka asiaa, ja varsinkin ruokaosastoa ja luontaistuotehyllyjä innolla nuuskiva Ilmah kulkemaan sukkelammin, mutta muisti sitten että kaveri oli kuussataa vuotta ollut pullossa, ja otti kärsivällisyyslisän. Olihan kaverilla annettava aikaa päivittää tietonsa. Luontaistuotemyymälän avautuessa eteen Alma teki päätöksensä. Hän osti Iltasanomat ja istahti ovipielen penkille lukemaan. Ilmah sai rauhassa tutkailla hyllyjä ja kysellä nuorelta myyjältä miljoona kysymystä tiikerisalvasta, inkiväärikapseleista ja punaisen paroonin kihtisalvasta. Siinä vaiheessa kun myyntityttö oli naamaltaan tomaatinvärinen ja kassalla kuuden ostajan joni, Alma kävi hakemassa uteliaan uunonsa pois. Kiinteistövälittäjä oli kohtelias ja innokas antamaan myytävien asuntojen osoitteita ja kertomaan esittelyistä hyvin pukeutuneelle pariskunnalle. ( oli onni, että auto oli jäänyt parkkihalliin). Ilmah oli kuin mikäkin isäntä taloa ostamassa, tutki kuvia pää kallellaan ja pyysi Almaa lukemaan selostukset. Sitten henki tahtoi käydä rakennuksissa paikan päällä. - Auto täytyy tankata välillä. Ei se ilman bensaa kulje. Pussissa on vielä kolmekymppiä joten saadaan vähän menolientä. Me voidaan käydä noissa parissa lähimmässä paikassa. Pitemmälle päästään vasta ensi viikolla, kunhan saan tilin ja voin ostaa tankin täyteen. Alma muistutti ja harmitteli rahan puutetta. Ilmah tutki bensaa, kun sitä laskettiin tankkiin. - Siis tuota muriseva kone juo? Hmm, ei kovin vaikeaa. Joo, kyllä sen pitäisi onnistua. Ilmah jupisi itsekseen. - Alma, elämäni suola ja sinappi, katso, kelpaako tämä. Ilmah esitteli ämpäriä jonka sisältö haisi bensiinille. - Mistä sinä tuon sait? - Tämä pikku tuulenpoika teki sen. Tutkin taikavaunusi juomaa ja valmistin samanlaista, siis ainakin yritin. Tämä ei vähennä toiveitasi ollenkaan, koska teko on oma tahtoni, halusin kokeilla, osaisinko. Alma kiitteli henkeä ja harmitteli sitä, että oli tullut juuri tankattua mittarista. Ilmahin ehdottaessa ämpärin mukaanottoa Alma ehdotti mieluummin jerrykannun hankkimista. Mallin bensaleiliin Ilmah sai kun kävi katsomassa huoltoaseman muovisia kanistereita. Matkalla maaseutuhuvilaa katsomaan Alma ajoi tutun metsäautotien kohdalle ja päätti suoda henkiystävälle ajoharjoittelun ilon. Ilmah olikin innoissaan kuin teinipoika, eikä yksi viistuhatta vuotta ikää meinannut mitään. Lada nytkähti eteenpäin, ulvaisi ja sammui. Auto kurnutti taakse hirmuvauhtia ja pysähtyi kuin seinään. Röykytys eteenpäin, stoppi ja uusi yritys. Viidennellä startilla Ilmah osasi jo varoa kytkimen nostossa, painaa kaasua ja antaa ykköstä eteen. Hetken päästä kokeiltiin nopeampaa vauhtia ja mutka meni suoriksi, mutta hyppäys ilmaan pelasti kiveen törmäykseltä. Parin kolmen yrityksen jälkeen vauhti tasaantui ja sitten pakituskin lähti sujumaan, Alman suureksi helpotukseksi. - Tarviit hieman lisää harjoitusta, mutta kyllä sä kortin muutaman kuukauden päästä varmaan voit saada. Alma nauroi. Ilmah halusi tietää kortista, ja Alma näytti omansa. Seuraavaksi Ilmahilla oli ajokortti, Alman kuvalla varustettuna. Emäntä huomautti kuvasta, jolloin Ilmah katsoi peiliin ja muutti kuvan. Neiti Toropainen puisteli päätään todeten - Olisinpa minäkin saanut omani yhtä helpolla. - Ja nyt minä saan ajaa? Ilmah kysyi - Mikä ettei, ajellaan vielä vähäsen tällä tiellä. Mutta liikenteen sekaan ei ole asiaa. Sitä saat opetella ensin vieressä istuen ja painaa mieleesi liikenteen säännöt. Niin ja se ylöstempaus jota harrastit kiven yli ja silloin rekan edessä, on parasta säästää viimeiseksi hätäratkaisuksi. Muuten voit säikyttää muut tiellä kulkijat ja aiheuttaa kolarin ja sydänhalvauksen! - Mutta mitäs jos kuljettaisin tätä aina näin. Katettu lentävä matto. Sopiiko jäätuulen neitsyt? Ei tulisi vilu suudelmiaan jakamaan? Ilmah tuumi ja nosti ladaa taivaita kohti. - Hyvä tapa väistää kuoppia, mutta ei näin korkealle, ettei tutka tavoita ja vastaan tule lentokoneiden lait! Alma kivahti. Ilmah tahtoi tietää, mitä lentokone tarkoitti ja miten sitä ajettiin, ynnä kaikkea muuta lentämiseen liittyvää. Henki sai tiedon janoonsa sen verran pisaroita kuin Alma pystyi antamaan. Loppu info päätettiin hakea jostain lentokentältä sitten kun ehdittäisiin. Alma ja Ilmah kiertelivät neljässä myytävässä talossa ja aterioivat välillä varsin tukevasti huoltamolla. Alma huomasi yllätyksekseen rahapussinsa lihoneen edellisen käytön jälkeen tuplapaksuuteen. Hän vilkaisi henkeä kysyvästi, mutta otus vain virnisteli, niin kuin ei olisi tiennyt asiasta mitään. Kotona Ilmah ikään kuin unohtui miehen hahmoon ja kävi noutamassa uunipuita ihan fyysisesti kantamalla. Kahvipöytä kylläkin kattaantui omia aikojaan ja esille tuli puolet baarin leivosvalikoimasta. Niitä natustellessa oli hyvä selata talokuvastoja ja tuumailla, että minkä sortin tönö olisi sopivin pystyttää hirsitorpan tilalle. Henkihemmo valmistautui koitokseensa sekä syömällä ravintoaineita että tankkaamalla energiaan pistorasiasta leimuten niin sähköisesti että Almaa aivan hirvitti. Suuren uudistuksen oli takrouitus tapahtua seuraavan vuorokauden aikaan. Alma kouhi uuninsa hiillosta ja lykkäsi pellin kiinni. Ilmahille opiksi Alma otti esiin pään kokoisen lantun, kääri sen folioon ja asetti hiillokselle. Aamuun mennessä paistikas olisi kypsä ja herkullisen makea. Tulevaa päivää ajatellen emäntä kävi noutamassa sangollisen vettäkin valmiiksi. Alman ryhtyessä tiskaamaan, Ilmah tuli ujostellen ehdottamaan: - Tuota noin, emännistä voittamattomasti uljahin, miten olisi, jos toivoisit satatuhatta toivomusta lisää. - Miksi? Jos oikein käsitin, niin et pääse minusta eroon, ennen kuin olet täyttänyt kaikki toiveeni, tusinahan niitä oli aamulla Ja jos nyt toivon satatuhatta lisää, niiden täyttäminen saattaa viedä vuosia! - Siitä uneksin, usvani autuus. Olet hyvä emäntä, ensimmäinen ja ainoa joka on koskaan kysynyt, että mikä on haluni, eikä vain ladellut käskyjään uhkausten keralla. Jos vapaudun toiveiden velvoituksesta, voi se, joka tuntee kutsuloitsun, pakottaa tämän usvarievun orjakseen. Niin on käynyt surku tiuhaan. Velho laskee henkiorjansa ulos astiasta vain käskyä täyttämään, enimmäkseen ikävää käskyä, jota on pakko totella. Kirouksen tuskat on pahemmat kuin tulen poltto elävälle lihalle, jos ei isäntää tottele, kun tämä manauksella käskee. Kun yhtä palvelen, ei kukaan toinen voi orjuuttaa, ja sinun toiveesi ovat keveät kahleet. Niitä kannan mieluusti. Olethan kolmesti käskenyt tehdä niin kuin tahdon, ja siten eräin tavoin suonut vapauden tälle koirankuonolaiselle, joten voin valita toiveista täytettävät ja jopa kulkea omin luvinkin urkkimassa elämisen ihmeitä. Siis, tämän vapaampi en kai koskaan voi ollakaan. Siksi tämä konnanaivo keksikin sen toivomusjutun, välttääkseen uuden orjuuden jonkun ahnaan häijyläisen käskyläisenä. - Tässä maailmassa ei ole velhoja, ole huoleti. Ne on kuolleet sukupuuttoon siinä missä dinosauruksetkin. - On toisia maailmoita joissa on velhoja, ja dinosauruksiakin, vaikka dinot on kyllä mukavampia, enimmäkseen. Ja kutsuttiinpa minua misttä maailmasta tahansa, toteltava on, sillä astraaliolentona kuulun kaikkialle. - Oletko ihan tosissasi? Siis et halua mennä omille teillesi vaan täytellä meikäläisen toiveita? - Ihan tosissa, autuas kirouksenmurtaja. Kautta dzinnien kunniasanan ja savun, sinua palvelen ilolla ja riemuiten. - Olkoot sitten niin. Toivon satatuhatta toivetta lisää. - Sallitko ehdotuksen, elämäni päällikkö. Suo mulle hius uhkeasta tukkapehkostasi ja henkäys suuntaani ja samoin nuuhkaise kerran mun savuani, niin side väliimme solmiutuu katkeamaton ja kuulen kutsusi missä ja milloin vain. Alma mietti hetken ja kiskaisi tukastaan pari karvaa juurineen. Ilmah otti lahjan kumartaen vastaan ja sujautti sen savuiseen rintaansa. Sopimus sinetöitiin myös suudelman tapaisella kun kumpikin puhalsi sentin päästä toistensa naamaan. Alma haistoi, ennakoimansa rikinkatkun tilalta kanelia ja omenaa. Liitto sinetöitiin myös maan tavan mukaan kättä paiskaamalla. Aineellinen ja aineeton, tosin kiinteäksi ja lämpimäksi muokattu koura tapasivat toisensa hetkeksi. Ilmah oli pestattu Alman henkilökohtaiseksi avustajaksi hamaan tulevaisuuteen. Seutukuntaa pimenteli oudot sähkökatkot. Tienlaidan tontti peittyi usvaan ja oudot äänet rikkoivat yön saalistajien rauhaa. Seuraavana aamuna töihin menijät ällistyivät niin että olivat ajaa kolareita niin vanhalla kuin uudellakin tiellä toljotellessaan uudistuksia. Harmaan mökkerön tilalla kohosi kunnon sievä hirsitalo ja autotalli, täyttäen tontin jokseenkin pientareelta pientareelle. Missään ei näkynyt roskia tai rakentamisen tähteitä. Useimmat olivat kuulleet nopeista avaimet-käteen toimituksista, mutta yhdessä yössä ilmaantunut talo ällistytti varsinkin pikarakentamisen ammattilaisia. Verotarkastaja ajoi joka aamu Alman talon ohi. Kauhtunutta punaista tönöä ja vinoseinäistä vajanrötisköä hän ei ollut kunnolla edes huomannut, mutta uuden hirsihuvilan ilmaantuminen herätti verokarhun saalistushalun. Tarkastaja päätti hoidella virkaansa heti aamutuimaan tutkimalla maapalan omistajan tulot ja menot. Merkintä 2000 neliön tontista ja maininta työttömyyskorvauksesta ainoana tulolähteenä saivat viranhaltijan ällistymään vähintään yhtä paljon kuin äkillinen talon ilmestys. Tarkastaja päätti suorittaa perusteellisen inventaarion talossa ihan henkilökohtaisella käynnillä ja vaatia tuloselvitykset viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Alma tarkasteli uuden kotinsa olemusta. Viemäri ei oikein toiminut ja kaksi ovea johti pelkkään seinään. Kultainen vessanpönttö oli muodoltaan hieman hankala istuttava eikä uuninluukun timanttikoristeet olleet aivan sitä mitä Alma oli ajatellut, muttei hennonut marista joka asiasta. Henkiotushan oli tosissaan yrittänyt tehdä nykyaikaisen talon ja vain vähän lisäillyt kimallusta ja kultaa sinne tänne omaksi ilokseen. Syynä vääriin kylpyhuoneen vääriin kallistuksiin ja kattoon päättyviin portaisiin saattoi hyvinkin olla se, ettei tekijä ollut tottunut lukemaan piirustuksia. Sähköjen asennusta oli turha vaatiakaan olennolta joka ennen eilistä oli tuntenut sähkön vain salamasta. Alma päätti kutsua putkipojan ja sähkömiehen heti huomenissa panemaan tekniikan kuntoon. Alma naposteli näkkäriä ja katseli huvittuneena kun Ilmah kokeili sotkan mainosten kalusteita olohuoneessa siirrellen kapineitten paikkoja ja vaihdellen muotoja. Rauhallisen sisustustuokion rikkoi auton ärhäkkä pärähdys kun tieltä pihaan kurvasi tumma katumaasturi. Ilmah huomasi vieraan saapumisen, muisteli entisiä kokemuksiaan ja suikahti keittiöön. Verotarkastaja oli päättänyt suorittaa tarkastuksensa henkilökohtaisesti ja rymisteli taloon sisään kuin vouti torppaan ainakin. Tiukka esiintyminen tuotti tulosta. Emäntä valahti kalpeaksi ja alkoi änkyttää, osaamatta sanoa juuri mitään järkevää, mitä nyt mutisi että tuota noin. Ja eikä tässä nyt niin kummaa… Verojohtaja ärähti tuskastuneena. Silmäkulmassa häivähti jokin miehen tapainen, joka oli vilahtanut ovea aukaistessa keittiömutkan puolelle ja pysyttelikin siellä, kamanan suojissa kurkkimassa. Tarkastaja lähti kävelemään kädet puuskassa ympäri kolmen huoneen rakennusta päättäen pitää kunnon katselmuksen. Tarkastaja päätti haastatella myös sitä ulkomaalaiselta vaikuttanutta miestä, jonka oli nähnyt vilaukselta pakenevan keittiön suuntaan. Tarkastajaa kiinnosti miehenpuoli yksi asuvaksi merkityn muorin nurkissa. Laittoman siirtolaisen kiinni saaminen olisi ollut piste iin päälle. Verojohtaja jo aikoi näppäillä poliisin numeroa, mutta halusi ensin nähdä kiukkunsa kohteen silmästä silmään. Miestä ei kummiskaan näkynyt missään, ei keittiössä eikä kylppärissäkään, ei vaikka takaovea ei talossa ollutkaan. Alma hätääntyi pahemman kerran todisteita kyseltäessä. Ensinnäkin vanhan mökin mukana oli kadonneet kaikki vanhat paperitkin. Edes tonttiaan hän ei omakseen pystynyt oikopäätä todistamaan. Toiseksi hän ei halunnut kertoa Ilmahista sanaakaan. Muukalainen talossa olisi tuonut vain paikalle poliisit ja maahanmuuttovirastonkin ja hengestä puhuminen toimittanut ehkä puhujan pehmustettuun koppiin. Eikä Alma halunnut Ilmahin joutuvan minkään sortin syyniin. Pieni hengähdystauko syntyi, kun pihaan hurahti toinen auto. Vieraan olemus sen sijaan synnytti lisää huolta ja hämminkiä kun tulija esitteli itsensä: - Hyvää päivää. Olen rakennustarkastaja. Tähän on näemmä tehty uudisrakennus. En muista että rakennuslupaa olisi haettu ja tontti on tietääkseni myös rakennuskiellossa! Voisiko neiti selittää kuinka... Kolmas auto kaartoi tieltä tontille. Tomera rouva asteli korkokengät haavanlehtiä rapisuttaen ja ovi tempaistiin empimättä auki: - Hyvää päivää, olen sosiaalitoimistosta. Kuinka selitätte sen asian että olette nostaneet toimeentulotukea kahdesti tänä vuonna ja kuitenkin asutte tällaisessa palatsissa. Papereihin on merkitty asunnoksi yhden huoneen mökki vuodelta 1920. Viranomaisen erehdyttäminen... - Päivää, tulin suorittamaan palotarkastuksen. Ulkoa katsoen piiput ovat... Alma silmäili säikkynä vallassa virkailijasta toiseen. Sanat olivat hukkuneet hätäännykseen. Emäntä tuumali jo, että kokeilisiko teatteridiivan elkeitä ja pyörtyisi tai saisi proosallisemmin yskänkohtauksen ajan voittamiseksi kun pihaan änkesi uusi auto. Ovesta rymisteli toimittaja ja kamerakalle iltapäivälehdestä. Lööppiä metsästävä uutishaukkakin oli huomannut yhdessä yössä kasvaneen talon. (paha olla huomaamatta, kun vajaan kilometrin päässä asui ja päivittäin ohi ajoi.). Alma pakeni kauhuissaan uutuuttaan hohtavaan keittiöön jossa Ilmah, taas esiin tulleena ja käytöstapoja tuumailleena kokeili ihmisen elämää ja viipaloisi puukolla pullapitkoa. - Kannattaa pysyä piilossa ja keksiä jokin juttu sotkun selvittämiseksi, mutta nyt tekis kyllä mieli päästä vähän kauemmas! - Kuten tahdot, elämäni kuningatar. Mikä on vähän kaukana? - Vaikka Egyptin korpeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Alma oli tukalankuumalla kapealla, harmahtavien kivitalojen reunustamma väentäyteisellä kadulla. Koko kansa kulki valkoisissa lakanoissa ja harvakseltaan vilahteli mustia jätesäkkejä korit kainalossaan, siltä ainakin äkkipäätä tuntui. Alma villasukat jalassaan, verkkareissa ja poolopaita päällä oli kuin toisen planeetan asukas. Ihmiset tuijottivat muukalaista ja partaiset kaapuniekat päpättivät kuin kiukkuinen kalkkunaparvi. Alma vilkuili sinne tänne ja yritti miettiä, että mikä maa ja mikä maanosa. Jotain vastaavaa oli näkynyt naapurin telkkarissa, mutta sen paremmin hän ei osannut itseään määrittää, ei edes sitä, oliko siirtynyt myös ajassa eikä vain paikassa. Kahden pakastimenkokoisen mytyn alla horjuva aasi olisi voinut olla miltä vuosituhannelta tahansa, samoin härkäpari joka oli valjastettu kärryihinsä heittämällä halko niskan päälle ja kiertämällä naru kurkun ympäri. Aisojen virkaa teki keskellä puusoiro ja sivuilla köydet, köysien laatu tosin viittasi muovin keksimisen jälkeiseen aikaan, samoin se että ruoskana oli sähköinen karjapiiska jolla juhtien persauksia tökittiin kun tonnin kuorma uhkasi lyyhistää hinkuen puuskuttavat vetäjät ylämäen juureen. Ajan määritys mahdollistui kun risteyksestä kurvasi jeeppi, lastattuna sotilaspukuisella porukalla. Kiväärit olivat taatusti tuoreinta laatua, suoraan tehtaan paketista purettuja. Auton saapuminen aurasi väkijoukon yllättävän vikkelästi seinustoille ja ovikoloihin. Yhtään mustaa säkkisirkkua ei jäänyt kadulle mönkimään ja valtaosa valkokaapuisistakin livisti sandaalit läpsyen livohkaan. Alma jäi melkein yksin seistä töllittään auringon paahtamalle kujanteelle. Pari sotilasta hyppäsi Alman vierelle pulisten ja rätisten. Kiväärin tönäisy oli silti kansainvälistä kieltä jota suomen muijakin ymmärsi. Ikäneito oli äkkiä kahden miehen välissä auton kyydissä. Kolmas mies, ilmeinen pomo murahti jotain ja toinen sotilaista heitti takkinsa Alman pään peitoksi. Alma karisti nutun yltään ja sai palkaksi läpsäyksen joka voimallaan veti vertoja Hurttisen mullikan potkulle (mustelma kukki kolme viikkoa). Puolipökertynyt Alma verhottiin uudestaan säädyllisesti kasvot peittoon. Alma saateltiin tomeran vartioinnin alaisena siveyspoliisin toimistoon ja pantiin puhutteluun. Mustapartainen turbaanipää julisti tuomionsa sen kummemmin kuulustelematta. Olihan todisteet, säädytön pukeutuminen suoraan silmiin näkyvää. Eikä Alman asemaa parantanut pätkääkään se, että hän julisti tuomarin olevan hourupää hullu jonka rinnalla aivoton apinakin olisi ollut nero. (Alman onneksi kukaan oikeudessa ei ymmärtänyt sanojan) Rangaistuksen koventamiseksi riitti jo sekin että naisenpuoli oli kehdannut keskeyttää hurskaan miehen puheet ja melkein sylkeä päin naamaa. Alma raahattiin käytävää pitkin sisemmälle rakennukseen. Ulkoa kuului paukahduksia ja ihmisen tuskanhuutoa. Sotilaat pysähtyivät metallioven eteen ja tuuppasivat Alman pieneen betonikoppiin jossa oli nyyhkyttävä musta mytty ennestään. Itku ei ollut Almaltakaan kaukana kun hän horjahti tyrkkäyksen voimasta peräseinään ja luhistui sitten lattialle oven paukahtaessa kiinni. - Pitihän se arvata että näin käy. Taispa tulla Toropaisen tytölle surkia loppu. Ja kun se vietävän savupaukku muka vannoi, ettei häijyyksiä tee. Tässä se nähdään, miesten luotettavuus, ei mailla halmeilla kun tosissa tarvittaisi. Satatuhatta toivetta, ja pah! Ei olis pitänyt ensimmäistäkään sanoa. Nyt sitä… - Alma. armollinen pullonsärkijä, tässä olen. Mikä on hätänä? - Arvaa! Mihin sinä minut oikein heitit? En ehtinyt viittä minuuttia katua kulkea kun jo ryötin soltut kiväärien kanssa lavalle repivät ja kaiketi sain syytteet jostain vaikka en sen riepunupin räpinästä tolkkua saanutkaan. Ja tuolla pihalla piestään jotakuta hengiltä ja taidan olla seuraavana vuorossa! - Minun surkea typeryyteni lähetti uljaan kotkan Niilin virran suvantoon, tai sitä se oli tuhatkunta vuotta sitten! Nyt näyttää paikka muuttuneen ja en tiedä, mitä tehdä. - Kysy, jos osaat, mitä tuo nainen itkee niin että sielukin hajoaa ja sitten saisit viedä takaisin kotiin. Suomen vankiloissa harvemmin ketään hakataan ja ainakin ymmärrän, mitä puhutaan. Ilmah pulisi hetken outoa kieltä. Näytti, että vasta puhuttelu sai parkuvan mytyn huomaamaan putkaan tulleen ylimääräisen olennon. Nainen kavahti peräseinään asti ensin, mutta vastasi kummiskin kysymyksiin. - Tuo vaimoparka on tuomittu saamaan kolmekymmentä raipainiskua säädyttömästä pukeutumisesta koska hän kompastui kadulla ja kaatui, huntu tarttui ohikulkevan aasin kuormaan ja jalatkin näkyivät kun tuulenpyörre hujautti helmat ylös. - Voitko tehdä jotain? - Ihan mitä vain. oi aamutuulen henkäys. - Kysy naiselta, mitä hän haluaa, käytä osa niistä sadastatuhannesta toiveesta tuon tyttöparan auttamiseen. Ilmah muuntui paikallisen naisen malliseksi, mustaksi möykyksi jolla oli ristikko silmien edessä. Kauhuissaan oleva vanki tuskin havaitsi muutosta, tajusi vain lohduttavan äänen. Muutaman vastauksen jälkeen Ilmah katosi. Alma oli peloissaan kun käytävältä kaikuivat askeleet ja sellin ovi tempaistiin auki. Vanginvartijoilla oli asiaa vain mustassa kaavussa kyhjöttävälle rietastelijalle joka pyydettiin ulos hämmästyttävän kohteliain elein. Henki luikersi ristikon välistä savuna selliin ja kiinteytyi sotilaspukuiseksi herraksi, yhtä tuiman partaiseksi kuin talon muutkin äijänpuolet. - Se nainen haettiin just äsken. - Totta Mooses, sinä satumainen siereeni. Hänet vapautettiin miehensä hallintaan tuntuvan palkkion keralla. Et antanut ohjeita, käskijäni. Siispä puhalsin hieman uskonvahvistuksen haikua ja unohduksen usvaa ja aloin kertoilla, että olin suunnattoman rikas ja ylhäinen sheikki Saudien luvuttomasta kuningassuvusta ja halusin selvittää ihmisten rehellisyyttä. Niinpä olin lähettänyt palvelijoita viskomaan rahakukkaroita kadulle ja sitten seuraamaan, miten löytäjät menettelivät. Ja että tämä Miriam oli ainoa joka oli rahat löydettyään tuonut pussin viranomaisille, niin kuin piti, jotta oikea omistaja selvitettäisiin. Ja sitten oli tullut terroristit tuohon nurkalle hälisemään ja arvollinen poliisi oli vain tuupannut kunniallisen vaimon selliin suojaan roistolta. ja että nainen oli mitä pikimmin toimitettava oikeauskoisen ja jalon miehensä huostaan palkkion keralla ja reipas poliisikuntakin ansaitsi palkkionsa ripeästä toiminnasta. - Entä kun ruvetaan niitä rahoja kyselemään? - Hihii, rahaa on kaikista helpointa tehdä, nyt varsinkin, kun paperilaput ovat arvossaan. Vain.. Ilmah oli niin innostunut selityksistään, ettei huomannut mitään, ennekuin sellin ovi kiskaistiin uudemman kerran auki ja vanginvartijat karjuivat käskyjään aseet tanassa. Ilman vilkaisi kerran poliisimiehiä ja huitaisi kädellä sellin täyteen pölyä. Yskivä ja aivasteleva nainen havaitsi olevansa hiekkaisella rannalla, missä meri vaahtosi saarten välissä, ja laineet lätisivät aallonmurtajaan. Kuivan maan puolella tornitalojen viidakko kohosi taivasta kohti savusumun lilluessa pilvenä päällä. Auringonvarjoja oli kuin sieniä syksyisessä metsässä. McDonals mainosti tuotteitaan ja jäätelökojut täplittivät rantatuolipuistoa. Nyt Alman puku herätti huomiota runsaudellaan, sillä suurin osa kansaa loikoli paisteessa vain pari riepua verhonaan. - Anteeksi, elämäni aurinko ja sade, jos osoite on jälleen väärä, mutta tämä oli hätäpikasiirtyminen, enkä äkkiä säikkyneenä muistanut uhkean palatsisi osoitetta. vaan tämän seudun suloiset koodinaatit ovat syöpyneet mieleeni, joten peloissani loikkasin tänne. Täällä oli aikanaan pari kalastajantölliä Defoin ja Ateenan välillä. - Taidetaan siis olla Eu:n alueella ja länsimaisten tapojen suojassa, hyvä juttu, nyt kyllä pärjään. Miksi tämä paikka on jäänyt mieleesi. - Parahin muoriseni, juttu on näin. Pari vuosituhatta sitten vietin täällä onnenaikaa. Silloin olin kuljettajana suurelle velholle, en orjana vaan kutsuttuna toverina ja omasta halustani. Majoituimme tähän kyläseen jossa mestari sai keräillä vuorten yrttejä ja merenpohjan eläimiä. Kiertelimme laajalti silloin näitä maita, mutta aina palasimme tähän kylään, koska mestari oli ihastunut majatalon emäntään. Niin, olimme täällä kymmenkunta vuotta kaikkiaan. Aina välillä Toismaahan mennen, siellä virkistyen ja taas takaisin tullen, kunnes mestari siirtyi itse toisiin maailmoihin. Niin, se on pätkä tarinani kudosta vaan entä nyt, mahtava matami? Mikä on toiveenne ja käskynne, Suomen senjorita? - En osaa sanoa. Päätä pyörryttää tämä kaikki heittely. Kunpa sais istua varjossa edes hetkisen. Ilma viilentyi pariksi sekunniksi hiekan kohotessa patsaaksi. Alma huomasi vierellään ylellisen sohvan ja sen vierellä pöydän jolla oli malja jäätelöä (5 l) sekä kannu (15 l) appelsiinimehua. Tarjolla oli myös perunoita munkkeja, suklaapuuroa, taateleita ja rypäleitä isohkon perheen ateriaksi asti. Varjoa soi XXL-kokoluokan puutarhakatos jonka tulenpunaiset ja keltaiset hapsut hipoivat hiekkaa, - Älä nyt suutu, kun marisen, mutta tuo on ihan liian mahtavan ja silmiinpistävä. - Olen tottunut siihen. että ihmiset tahtovat suurta ja komeaa. - Se suuri ja komea aiheutti koko harmin. Olisi vain pitänyt korjata entisen sisustaa tai toivoa lottovoittoa ja ostaa rahalla! Minä haluan olla pieni ja näkymätön. Seuraavaksi Alma tajusi maailman kasvavan jättiläismittoihin. Oma käsikin katosi näkyvistä eikä varpaitakaan osunut silmiin vaikka hiekkaan oli painunut jalankuvat. - En minä ihan tällaista pienuutta ja näkymättömyyttä meinannut. Tarkoitin sitä, että saisin rauhassa kulkea ihmisten joukossa kenenkään häiritsemättä. Samassa Alma huomasi olevansa turisti tavis, pikkupikku bikineissä, niin että mahamakkarat roikkuivat näytillä ja valkeat selluliittireidet paistoivat kuin mainosvalot ruskettuneen kansan keskellä. Alma huokasi ja puisti päätä. Ilmahin kyselyihin suomenneito vastasi: - Saisiko hieman enemmän riepuja, kiitos. Alman päälle hulmahti paikallisen leskivaimon musta leninki ja tumma huivi, asu joka olisi kelvannut edellisessäkin paikassa, lähes tulkoon. Alma puisti päätään tuhisten mielessään, että tietäähän ne henget ja hengen lupaukset, päättäen lopettaa Ilmahin käytön ja kysyä Suomen konsulaatista apua vaateongelmaan sekä kotiinpääsyyn, olkootkin että selvittämätön huvila odotti selityksiä. Alma lähti talsimaan kaupunkia kohti hien puskiessa pintaan. Itsestään Manoliton näköisen tehnyt Ilmah tutkaili ihailunsa kohdetta, ihmetellen äkäisyyttä emäntänsä ympärillä. Muutaman kymmenen metrin jälkeen hätääntynyt henki muuttui takkuiseksi koiraksi joka korvat lurpallaan ja häntä koipien välissä vikisi: - Oi rakas loitsunmurtaja, antakaa anteeksi tälle kamelinkakkaran varjolle. Oikein ja hyvin yritän tehdä, vaan vikapää aina huomaan olevani. En tiedä, miten tekisin. Aina väärin menee, ei onneton taitoni riitä kotkan tyttären palveluun. Liian kuumako on kun vesi virtanaan kulmiltasi valuu? - Arvaa. Pane itse viisi villakangaskerrosta päällesi niin tiedät miltä pullasta uunissa tuntuu! Alma tiuskaisi. Ilmah ei pannut villakankaita päälleen, mutta humautti Almalle harsomaisen kukkamekon ja sandaalit sekä olkihatun, samanlaiset kuin sadan askeleen päässä olevalla rantaprinsessalla. - Kiitoksia. Äläkä nyt noin surkealta näytä, parhaasihan sinä yrität. Alma totesi. Hänen kävi sääli otusta jonka koiransilmistä valui kyyneleitä ja häntä laahasi maata. Ala kumartui silittämään ja hyvittelemään takkuturkkia. Henki pöllähti takaisin miehen malliin, näyttäen vaihteeksi 50- vuotiaalta Tauno Palolta. Alma ryhtyi selittämään toivettaan tarkemmin. - Haluan vain ihan tavallista elämää, en mitään hurjia juhlia enkä tolkuttomia taloja. Enkä ainakaan halua poliiseja niskaani. - Siis kuin varjo yössä ja hiekanjyvä rannalla. Yksi monista eikä kukaan. Hyvä on, Pohjolan ruusu, tästä lähtien olet kuin kuka vaan ja ei kukaan kun kuljet missä tahansa. kameliontin tavoin muutut aina paikan mukaan. Riittää, kun ajattelet, miltä haluat näyttää, niin siltä myös näytät, muuttuvien muotojen matroona. Alma kiitti lahjasta ja kokeili muuttaa itsensä ensin mustaksi munaskuita myöten ja sitten blondiksi ja kokeilipa kasvattaa parrankin leukaansa miehen muotoa matkien, ja onnistui siinä vallan sujuvasti toisella yrittämällä. - Yks juttu, pojuseni. Ulkonäkö ei riitä, tarvitaan rahaakin. Eikä mulla ole halua niihin hommiin joissa kropalla tienataan. Siis miten saan muutaman lantin jolla ostaa sapuska ja petipaikan. - Nälkää ällös kammoa, armas toivetynnyri. Sano vaan, mitä tahdot syödä, niin sen hetkessä teen, ihan noin, naps vaan! Levolle voinet käydä majataloon. Kaiketi nykyisinkin sellaisia on. Ellei ole, tehdään. Nostan majasi vaikka pilvien ylle, pois ilkeiden eläjien silmistä, niin että leposi on rauhaisia, Kultainen liljankukkani. Ja lantteja teen kivistä, ihan iloksi ja mielihalusta. Katson mallin lähimmästä kukkarosta ja vips, on pussisi täys samanlaista. Siis, oi koettelemusten kuningatar, salli mun kömpelön lurjuksen yrittää taas kerran käskijänsä tarkoitus toteuttaa. Alma nauroi ääneensä hengen hätäiselle touhotukselle ja antoi luvan uusintayritykseen. Nyt lepotuoli ja varjo olivat täsmälleen samanlaisia kuin yleisin rannan koristuksista. Myös pöydälle tupsahtanut rypälemalja, mehukannu ja pirtelö vastasivat standardimittoja. Ilmah katosi näköpiiristä viipyillen retkellään melkein vartin. Tullessaan henki, yhä Tauno Palolta näyttävänä kaivoi salkustaan nipun seteleitä. - Mistä sinä tuo sait? Alma kysyi tarttuen passiin. - Usvana leijuin ja mieleeni painoin, mitä ihmiset esittelivät toisilleen ja mitä vartijat, siis ne poliisit tahtoivat nähdä ihmisiä pysäytellessään. Vain papereita kysyivät, ja paperiahan on tämä maailmanaika täysi. Kaduillakin leijuu, senkus laatua vähän fiksaa, ja niin on seteleitä ja lupalippusia pussit ja pakaasit täys. Aina tarpeen mukaan, kunhan vähän jaat viisauttasi jalo valtiatar, ja sanot mitä sorttia tarvitaan. lmah selitti innoissaan ja esitteli saalistaan. Oli kutsukortti häihin ja pääsylippu jalkapallo-otteluun, ravintolan mainos, passi, ajokortti, suklaapatukan käärepaperi ja sakkolappu. Alma katsoi paperinivaskaa ja setelitukkoa. Hänelle välähti villi tuuma päähän. Silmiään siristäen muori katsoi henkeä ja sanoi: - Ilmah, pystyt siirtymään sekunnissa sinne, missä kerran olet ollut, mutta miten pääset johonkin outoon paikkaan ensimmäistä kertaa? - Tähän asti herrani on kuljettanut olemukseni läjän uuteen paikkaa, tai jos olen ollut vapaana, uusi herra on loitsuin kiskonut luokseen. - Entä, miten on, haluaisitko tutkia tätä maailmaa, kuljeksia sinne tänne miten mieli tekee? Käydä Amerikassa ja Austraaliassa ja sen sellaista? - Kernaasti, oi elämäni valo ja tarkoitus. Austraalia? Amerikka? Sanat olen kuullut, mutta en tiedä mitä ja missä ovat, vaan hälläväliä! Matkustetaan ja käydään katsomassa. Hankinko hevoset ja vaunut niin tai autohan se nykyisin on, vaiko kaleerin? - Kaleereita ei enää ole, ne on huvijahteja tai rahtilaivoja. Tutkitaan niitäkin, mutta miten olisi kuivan maan reissu ensin. Matkailuauto on kätsy peli, mutta älä yritäkään tehdä sitä jostain simpukankuoresta. Parempi, että teet tukon seteleitä ja ostetaan auto kaupasta! Ilmah tuiskahti tuulenpyörteeksi ja kiiti tornadona vesirajaan ja takaisin, keikautti Alman ilmaan kuin hurjassa valssissa ja laski hellästi hiekalle, muuttuen sitten koiraksi joka juoksi ilohepulia häntäänsä jahdaten, kunnes Alma nauroi kippurassa. Lopulta Ilmah tasaantui itsekin näkyväksi mieheksi tai paremminkin pojanklopiksi joka naurussa suin tanssahteli ympärillä innoissaan kuin koiranpentu lelusta ja kyseli: - Saanhan minä sitten ajaa? Saanhan? Alma lupasi harkita asiaa.
