Capellan kuninkaan kirous, osa 1 Uusi

Capellan kuninkaan kirous



Osa 1

(Harmi ettei tähän saa liitettyä karttaa, siitä saattaisi olla hyötyä tarinan seuraamisessa...)









Kauan sitten, aikojen alussa, sai maailmankaikkeus alkunsa suuressa alkuräjähdyksessä. Tuolloin syntyivät kaikki neljä ulottuvuutta, tila ja aika, kaikki aine ja energia, ja olemassaolo ylipäätään. Ja pian tyhjään maailmankaikkeuteen muodostui myös elämää sitä ihmettelemään. Maailman synnyn yhteydessä tai pian sen jälkeen muodostuivat jumalina tunnettujen olentojen tietoisuudet epästabiilin avaruuden kvanttiheilahtelujen myötä olemassaoloaan kummastelemaan. Maailman vanhetessa ja materian stabilisoituessa näille olennoille muodostui ruumiit, joihin niiden henget jäivät asumaan.

Vanhimmat ja voimakkaimmat näistä jumalista olivat nimeltään Osseus ja Zark. He olivat kaksosia, toistensa peilikuvia, voimiltaan täysin tasavertaisia. He asettuivat asumaan galaksiin, joka myöhemmin nimettäisiin Linnunradaksi, jonne myös monet vähäisemmät jumalat heitä seurasivat. Ja alusta asti he taistelivat galaksin herruudesta. Osseus tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa, antaa jokaisen elää vapaana, oman tahtonsa mukaisesti, ja auttaa kaikkia elämänmuotoja kukoistamaan. Mutta Zark puolestaan tahtoi hallita itse kaikkea elämää, niin pientä kuin suurta, hän tahtoi olla galaksin ja koko maailmankaikkeuden valtias.

Pikkuhiljaa alkoi maailmaan evoluution myötä kehittyä myös muuta elämää. Osa näistä uudemmista elämänmuodoista oli jumalien aikaansaannosta, osa taas täysin omin ehdoin syntynyttä. Ja aikojen edetessä jatkoivat Osseus ja Zark ikuista taisteluaan. Välillä oli Osseus voitolla, jolloin galaksissa vallitsi rauha ja vapaus, ja uusia elämänmuotoja puhkesi kukoistamaan; välillä taas Zarkin pahuus kahmi valtaa, jolloin pimeät ajat vallitsivat kaikkialla. Mutta koskaan ei kumpikaan voisi lopullisesti päästä voitolle, aina koittaisi aika, jolloin veljeksistä toinen palaisi, ja näin valo ja pimeys vaihtuivat jatkuvasti toisikseen, eikä kumpikaan koskaan kokonaan katoaisi.
















Luku 1: Valo pimeydessä



Oli aika, jolloin pimeys hallitsi galaksia. Osseus oli kadonnut jäljettömiin, ja Zarkin valta kasvoi kasvamistaan. Tukikohtaansa valtaan noussut pimeyden jumala piti Gornazarissa, Capellan tähtijärjestelmässä, järjestelmän punaista kääpiötähtiparia kiertävän jättiläisplaneetan kuulla, minne järjestelmän kirkkaiden päätähtien valo lankesi heikkona ja etäisenä. Gornazar oli pieni kuu, mutta sen pinta oli täynnä linnoituksia, joita Zarkin itseään palvelemaan kasvattamat hirveät olennot taukoamatta vartioivat. Ja lähellä kuun pohjoista napaa kohosi Zarkin linna, hirvittävä Tulitorni, koko galaksin mahtavin linnoitus, jonka sisuksista liekit leimahtelivat niin suurina, että niiden kajo erottui toisinaan jopa kuun toiselle puolelle. Linnoitusta vartioivat tuhannet ja taas tuhannet Zarkin sotilaat, ja joka puolella orjat raatoivat pimeyden jumalan säälimättömän kouran murskaavan otteen alaisina. Gornazarista käsin Zarkin voimat levittäytyivät koko galaksiin, halliten pelolla ja väkivallalla, sodalla ja sorrolla.

Mutta näin eivät asiat tulisi olemaan ikuisesti. Syntyipä Tulitornissa kerran muuan poikalapsi, ihmisten sukua, joka sai nimekseen Altarak. Hän syntyi Zarkin orjuuteen, eikä tiennyt mitään mistään muustakaan. Hänen vanhempansa kuolivat kumpikin ennen kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan (tämä oli hyvin yleistä Zarkin orjien keskuudessa), ja niin hän sai kasvaa julmien orjapiiskurien huomassa. Mutta Altarak ei ollut kuten muut.

Alusta asti hän tahtoi vastustaa asemaansa. Vaikkei Altarak muiden orjien tapaan ollut koskaan nähnyt vapautta, ymmärsi hän silti, että asiat voisivat olla toisinkin. Niinpä hän kieltäytyi tottelemasta saamiaan käskyjä, kieltäytyi tottelemasta galaksin mahtavimman olennon määräyksiä, kieltäytyi hyväksymästä Zarkia herrakseen ja jumalakseen.

Tämä oli Zarkille jotain uutta. Pahainen ihmislapsi kieltäytyi tottelemasta saamiaan määräyksiä. Hänet olisi toki ollut helppo vain määrätä tapettavaksi siihen paikkaan, mutta periaatteesta Zark tahtoi hallita kaikkia, hän ei suostunut siihen ajatukseen, että oli yksikin jumalia vähäisempi olento, jota hän ei saanut tahtonsa alle, ja niinpä hän määräsi Altarakin tuotavaksi valtaistuimensa eteen.

Niin Altarak raahattiin Tulitornin valtaistuinsaliin, missä hän joutui kasvotusten pimeyden jumalan kanssa. Ensimmäistä kertaa sai hän nähdä omin silmin Tulitornin kuninkaan, jota kaikki kuun orjat sokeasti palvelivat, vaikka vain harvat olivat tämän itse tavanneet. Zark muistutti hieman suurta vanhaa miestä, jolla oli mustat hiukset ja parta, yllään verenpunainen, korea viitta, kädessään kaksikärkinen valtikka, sekä päässään kultainen kruunu – mutta ihmiseksi häntä ei luullut kukaan, joka oli edes vilaukselta nähnyt hänen säälimättömät, verenpunaiset silmänsä. Ja Zarkin katseen alla valtasi pelko nuoren Altarakin sydämen, mutta silti hän vastasi katseeseen, tuijottaen jumalaa räpäyttämättä takaisin suoraan tämän kammottaviin silmiin.

”Sinä siis olet rohjennut asettua minun tahtoani vastaan?” Zarkin sanat kaikuivat ukkosen tavoin kivisessä salissa. ”Sinä, mitätön pojankloppi, vähäinen orja vähäisen ihmislajin keskuudessa, uskot pystyväsi uhmaamaan minua, pimeyden jumalaa, kaikista olevista olennoista mahtavinta, maailman luojaa ja hallitsijaa? No, puhu, vai onko rohkeutesi viimein pettänyt?”

Hetkeen Altarak ei saanut sanaa suustaan jumalan painostavan katseen alla, mutta viimein hänen onnistui puhua: ”Rohkeuteni ei minua ole pettänyt. Ole sinä millainen jumala tahansa, minä en sinun sanaasi tottele. Suuruutesi voi olla suuren suuri, mutta hulluutesi on sitäkin suurempi, jos uskot voivasi hallita koko galaksia nyt ja aina. Vielä jonain päivänä saat huomata, ettei voimasi riitä puoliksikaan niin pitkälle, kuin olisit toivonut, kun galaksi nousee sinua vastaan; ja silloin sinut syöstään valtaistuimeltasi ja heitetään syvimpään onkaloon mitä tästä galaksista löytyy!”

”Tarkoitatko, että Osseus palaisi ja kukistaisi minut?” Zark ivasi. ”Voin taata sinulle, että näin ei tule käymään.”

”Ei siihen toista jumalaa tarvita. Jumala tahi et, sinunkin aikasi on päätettävissä, ja saatpa nähdä, ettei se aika välttämättä ole kaukanakaan!”

”Nyt saa riittää!” Zark ärjäisi. ”Sinä olet mitätön ihmisolento, sinä osoitat minulle ansaitsemaani kunnioitusta! Ja minähän alistan sinut tahtoni alle, etkä sinä mahda sille asialle mitään! Vai luuletko kestäväsi Zarkin, maailman kuninkaan tahdon edessä? Saatpa vielä nähdä, miten turhaa kaikki uhosi loppujen lopuksi on ollut!”

Niin Zark vei Altarakin Tulitornin kidutuskammioon, missä häntä rääkättiin monenmoisilla pirullisilla menetelmillä. Niin hänen ruumiinsa kuin mielensäkin sai kokea sellaista tuskaa, jota hän ei olisi osannut kuvitella voivan olla olemassakaan. Mutta kauheimmatkaan Zarkin kidutuksista eivät pystyneet lannistamaan Altarakin raudanlujaa tahtoa, ja aina kun Zark lopetti kiduttamisen, kysyäkseen oliko tämä valmis alistumaan, nauroi Altarak kivuistaan huolimatta hänelle päin naamaa.

”Näinkö on se päivä koittanut, jolloin ihminen voittaa jumalan?” hän ivasi. ”Kun viimein luovutat ja tapat minut, niin silloin tiedän ainakin voittaneeni. Sitä minä odotan, sitä hetkeä jolloin Zark, suuri jumalten joukossa, mutta vähämielisempi kuin surkeinkaan ihminen, nöyrtyy minun edessäni! Silloin otan kuoleman vastaan nauraen!”

Moneen kertaan sai Zark turhautua, ja hänen vihansa oli kauheaa katseltavaa. Surkea ihmislapsi piti jumalkuningasta pilkkanaan!

Kun jumala oli käyttänyt kaikki keinot, joita hänellä hihassaan oli, heitti hän turhautuneena Altarakin alimpaan ja synkimpään tyrmään, mitä hänen tornistaan löytyi. Pystymättä heittämään Altarakia mielestään, vetäytyi Zark omiin, synkkiin ajatuksiinsa, kehitellen mielessään yhä hirveämpiä kidutustapoja, joilla hän toivoi saavansa pojan sisun murtumaan.



Vuodet vierivät, ja Zarkin tyrmässä Altarak varttui. Hänestä oli tullut Zarkille pakkomielle, jota hän ei millään saanut ajatuksistaan. Tasaisin väliajoin Altarak raahattiin taas kidutettavaksi ja nöyryytettäväksi, jolloin hän sai kokea aina vain uusia, entistä kauheampia kidutuksia, joiden kehittämiseen Zark oli kuluttanut suurimman osan ajastaan; mutta yhä Altarak vastusti jumalaa, ja nauroi tämän kauheille kasvoille. Sillä kipua tai kuolemaa hän ei pelännyt; eikä Zark pystynyt kuvittelemaan muita keinoja ihmisen alistamiseen.

Mutta kovimpaan koetukseensa Altarak joutui kuudentoista ikäisenä. Kymmenen vuotta oli Zark uhrannut häneen, ja hänen ajatustensa pysyessä Gornazarissa, oli hänen otteensa muusta galaksista päässyt heikkenemään. Tämä huolestutti suuresti monia hänen vasallejaan, jotka eläviä planeettoja hänen alaisinaan hallitsivat. Niinpä Gornazariin saapui muuan nainen, nimeltään Siderius, jonka oli lähettänyt Modronin keisari Mertius, Zarkin ihmisvasalleista suurin. Sideriuksella oli maine pirullisen ovelana ja moraalittomana naisena, joka osasi ottaa petoksella sen, mitä ei voimalla saanut. Niinpä Mertius oli lähettänyt hänet hoitamaan Zarkin pakkomielle Altarakin suhteen, sillä Modronin ote oli heikentynyt planeetan lähiavaruudessa. Kun Zarkin ajatukset olivat toisaalla, oli uhkana että kapinalliset uskaltautuisivat nousemaan Modronin keisaria vastaan.

Niinpä Siderius paneutui Altarakin tapaukseen. Hänelle, toisin kuin Zarkille, ihmismieli oli muutakin kuin käyttökelpoinen orja, joten hän osasi nähdä asian Altarakin silmin. Ja hän ymmärsi, ettei tämä pelännyt kipua tai kuolemaa, joten hän ehdotti toisenlaista ratkaisua, käyttäen hyväkseen nuorten miesten pahinta heikkoutta.

Mukaan juoneensa Siderius sai Gornazarin laivaston kapteenin tyttären, nuoren ihmistytön, nimeltään Elda. Tämä oli häikäisevän kaunis, hänen kultaiset hiuksensa hohtivat majakan tavoin Gornazarin pimeydessä. Elda oli silti kunnioitettu ja pelätty Zarkin sotilaiden keskuudessa, hän kulki isänsä jalanjäljissä, palvellen Zarkia uskollisesti, tähdäten itsekin tämän avaruuslaivaston upseeriksi.

Mutta Altarak ei ollut Eldan maineesta tietoinen. Niinpä hän meni lankaan, kun Zarkin sotilaat paiskasivat Eldan samaan selliin hänen kanssaan. Elda sepitti hänelle tarinan, jonka mukaan hänkin oli Altarakin esimerkistä innostuneena yrittänyt uhmata Zarkia, mutta ei ollut kestänyt hetkeäkään tämän edessä, vaan oli murtunut tyystin, minkä jälkeen hänet paiskattiin tyrmään. Niinpä Altarak tunsi heti suurta kiintymystä tyttöä kohtaan, eikä kestänyt aikaakaan, kun hän jo oli korviaan myöten rakastunut tähän – juuri kuten Siderius oli suunnitellutkin.

Ensimmäistä kertaa elämässään Altarak sai kokea muuta kuin kipua ja pelkoa. Hetken ajan hänen elämänsä oli lähestulkoon miellyttävää, kun hän sai jakaa sen Eldan kanssa. Ja samaan aikaan myös Elda huomasi yllätyksekseen tuntevansa itsekin jonkinlaista vetoa nuorta poikaa kohtaan, jopa ihailevansa tämän päättävyyttä suuresti. Päivänsä he viettivät puhuen siitä, mitä kaikkea he voisivatkaan tehdä, jos joskus vapautuisivat Zarkin orjuudesta, jopa pohtien, miten Gornazarista voisi päästä pakoon, ja miten orjat saisi nousemaan kapinaan jumalaansa vastaan. Yönsä he nukkuivat yhdessä kivisen sellinsä ohuella olkipatjalla.

Mutta sitten, eräänä päivänä Siderius ja Zark laukaisivat ansansa. Elda ja Altarak haettiin taas Zarkin valtaistuimen eteen, ja nyt, sen sijaan että olisi uhannut suoraan Altarakia, uhkasi Zark Eldan henkeä, ellei poika suostuisi häntä palvelemaan. Kuten Siderius oli suunnitellut, oli tämä Altarakille paljon pahempi uhkaus kuin mikään kidutus jota Zark hänelle oli tarjonnut. Eikä Altarak enää pystynyt hillitsemään vihaansa, vaan silti hän ei halunnut antaa periksi.

”Edes tässä ja nyt en aio murtua”, hän kiljui, ”mutta minä varoitan sinua, Zark; jos tapat tytön, sinä tulet katumaan! Minua et murra, mutta jos vahingoitat häntä, niin minä murran sinut henkilökohtaisesti maanrakoon, olitpa kuinka suuri jumala tahansa!”

”Sinä et ole siinä asemassa, että voisit uhata minua”, Zark sanoi, nauttien toisaalta siitä, että oli murtanut edes Altarakin itsehillinnän, mutta silti yhä turhautuneempana siitä, ettei tämä suostunut alistumaan. ”Tämä on viimeinen varoitus; alistu, tai tyttö kuolee!”

”Väittävät, etteivät jumalat voi kuolla – sehän nähdään, sanon minä! Sinä olet kuollut, Zark, jos häneen kosket!”

”Etkö usko minua?” Zark ärisi. ”Etkö usko, että tapan hänet?” Hänen sotilaansa hakkasivat Altarakin maahan, mutta yhä tämä kieltäytyi alistumasta. Elda katsahti äkkiä peloissaan jumalaan, sillä kauhea aavistus oli alkanut hiipiä hänen mieleensä. Ja silloin Zark kohotti miekkansa, ja leikkasi Eldan kurkun poikki. Hirveä oli Eldan kirkaisu, kun hän tajusi tulleensa petetyksi – sillä Zark ja Siderius olivat luvanneet, ettei hänelle kävisi kuinkaan, kunhan hän vain esittäisi osansa hyvin. Ja lisäksi Eldan tunteet Altarakia kohtaan eivät enää viimeisimpinä aikoina olleet teeskenneltyjä – tosi rakkaus oli leimahtanut molemmin puolin heidän välilleen. Niinpä hänen epätoivonsa oli aitoa, sellaista, josta Altarakin ei käynyt erehtyminen. Ja hirveä oli hänen vihansa, kun hänen elämänsä valo – jonka alkuperäisestä petoksesta hän yhä oli autuaan tietämätön – riistettiin häneltä. Hän rimpuili irti vartijoidensa otteesta, nappasi miekan yhdeltä heistä, ja ryntäsi silmää nopeammin Sideriuksen kimppuun. Miekka heilahti, ja Siderius makasi kuolleena Zarkin jalkojen juuressa. Kolme muuta ehti saada hänen miekastaan surmansa, ennen kuin muut sotilaat saivat taas painettua hänet maahan, ja asettivat kahleet hänen raajojensa ympärille.

”Tätä sinä tulet katumaan!” Altarak kiljui raivoissaan. ”Olipa mahtisi millainen tahansa, saamme vielä nähdä, voivatko jumalat kuolla! Seitsemästi kiroan sinut, Zark Mustasydän, sinut ja kaikki kaltaisesi!”

Kepeä ei ollut Zarkinkaan mieli. Hän ei tuntenut ihmisten ajatustenkulkua erityisen hyvin, ja arveli tehneensä virheen tappaessaan Eldan. Yhä Altarak jatkoi hänen vastustamistaan, nyt voimakkaammin kuin vielä koskaan.

”Sinä et sitten voi myöntää hävinneesi!” Altarak kirkui. ”Tapa minut nyt, sillä muuten tuhosi tulee olemaan täydellinen!”

”Sitä en sinulle suo”, Zark ärisi. ”Sinä tulet vielä taipumaan minun tahtoni alle, siltä ei kukaan kuolevainen voi välttyä! Ja sitä ennen sinä tulet kärsimään kuten tähänkin asti – sitten, kun olet lopulta murtunut, taipunut väistämättömään kohtaloosi ja anot minulta armoa, kun minä olen puristanut sinusta ulos viimeisenkin tuskanhuudon jonka pystyt mitättömiltä huuliltasi päästämään, sitten saatan tappaa sinut. Ja vainotkoon sinua ikuisesti rakkaasi kohtalo, tytön, jonka tuomitsit kuolemaan, turhaan, koska ennen surkeaa loppuasi sinä tulet taipumaan – tai en ole jumala ensinnäkään!”



Mutta Altarak piti yhä pintansa, vaikka Eldan muisto painoi häntä taukoamatta. Hänen kauhistuneet kasvonsa kuoleman edessä kummittelivat joka yö Altarakin unissa – unissa, joissa hän ennen oli päässyt pakoon kipua, jota hän taukoamatta koki hereillä ollessaan.

Mutta huhut orjasta, joka oli jo yli vuosikymmenen vastustanut Zarkia, alkoivat nyt toden teolla levitä ympäri Gornazaria, kantautuen vähäistenkin työläisten ja orjien korviin, vaikka Zark olikin pyrkinyt pitämään tapahtumat salassa. Ja niin alkoi Altarakin esimerkki vihdoin kantaa hedelmää. Sillä nyt alkoivat kapinan siemenet itää Zarkilta salassa, halki koko kuun puhuivat hänen orjansa Altarakista, ja pohtivat, voisiko tämä todella pitää pintansa jumalaa vastaan. Ja heidän sydämiinsä syttyi toivo, toivo siitä, että asiat voisivat olla toisinkin. Ehkä he vielä jonain päivänä vapautuisivat Zarkin orjuudesta, jonain päivänä he lähtisivät Zarkin kaivoksista ja asepajoista vapaina miehinä ja naisina, pääsisivät pois Gornazarin tulista, saisivat nähdä vihreitä planeettoja, joita vanhojen tarinoiden mukaan kiersi Capellan päätähteä. Ja pian toivo alkoi myös levitä muualle galaksiin, jota Zarkin säälimätön koura yhä piti otteessaan, vaikkei jumala itse ollut viime vuosina juuri uhrannut ajatuksiaan muulle kuin Altarakille.

Vaikka Altarakin viha ei laantunut, olivat Zarkin kidutukset silti murskaavia. Ainaisessa kärsimyksessään, Eldan kohtalon kummittelemana, oli Altarakin uhma jo lähestulkoon päässyt hiipumaan. Hän ei enää juurikaan pyrkinyt vastustamaan kiduttajiaan – hänen voimansa eivät ehkä olisikaan siihen riittäneet. Mielensä perukoilla hän oli jo alkanut pelätä viimein murtuvansa.

Mutta sitten, alle vuosi Eldan kuoleman jälkeen, kun Zarkin palvelijat olivat viemässä Altarakia kidutuskammiosta takaisin tämän selliin, saivat orjat viimein tilaisuutensa. Tarpeeksi rohkeutta kerättyään oli suuri joukko Zarkin sortamia miehiä ja naisia kerääntynyt yhteen, ja he yllättivät Zarkin palvelijat ja kävivät heidän kimppuunsa. Zarkin soturit olivat uljaita taistelijoita, mutta orjia oli kymmenen yhtä vastaan, ja niinpä sotilaat hakattiin maahan, heiltä riistettiin heidän aseensa, ja Altarak vapautettiin kahleista.

”Tämä on suuri kunnia, nuori herra”, sanoi orjajoukon johtaja, vanha mies nimeltään Jodan. ”Saada viimein tavata teidät, Altarak, pimeän vihollinen. Olette näyttäneet meille, että syvimmästäkin pimeydestä voi löytää valon, jos sitä vain osaa etsiä. Nyt se valo palaa sisällämme. Olette näyttäneet meille, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin Zarkin palveleminen; hänen, jonka pelkkää nimeä me niin pelkäämme, vaikka harvat meistä ovat häntä nähneetkään. Teidän ansiostanne on halki koko Gornazarin levinnyt sana kapinasta; ja halki koko galaksin, ainakin joidenkin tarinoiden mukaan. Oletteko te valmiit johtamaan meidät siihen?”

Hämmästynyt oli Altarak nähdessään tämän. Vaikka hänellä oli jatkuvasti ollut kapina ja Zarkin alas syökseminen mielessään, ei hän ollut osannut kuvitellakaan että koko kuu oli alkanut valmistautumaan. Ja silloin syttyi jo hiipumassa ollut viha hänen sisällään vahvempana kuin koskaan; aika oli tullut, aika kostaa Zarkille, syöstä jumala alas, kuten hän oli vannonut; tai tuhoutua sitä yrittäessään.

Niinpä orjajoukko aseistautui sotilaiden aseilla. He nousivat ylös Tulitornin synkistä käytävistä, Gornazarin karulle pinnalle, ja aina kun he kohtasivat muita orjia, liittyivät nämä heidän joukkoonsa. Sotureita kohdatessaan he kävivät taisteluun näitä vastaan, elleivät he antautuneet suosiolla ja luovuttaneet kaikkia aseitaan.



Hirveä oli Zarkin viha, kun tämä kuuli Altarakin paenneen. Välittömästi hän lähetti armeijansa tämän perään; mutta Altarakin johtama joukko oli jo kadonnut Zarkin palvelijoiden tietoisuudesta.

Mutta turvassa he eivät toki olleet. Kaikkialla heidän ympärillään kuhisi Zarkin joukkoja.

Jodan, joka tunsi Gornazarin hyvin, vei Altarakin Helvetinnotkon asepajaan, missä lukuisat orjat valmistivat aseita Zarkin palvelijoille – sieltä he aikoivat saada lisää taistelijoita ja aseita. Mutta pajan porteilla he kohtasivat hirveän otuksen; vihreän, liskomaisen, tulta syöksevän olennon, Zarkin lohikäärmeen.

Lohikäärme kävi heidän kimppuunsa, ja tappoi monta kymmentä miestä, ennen kuin Altarak surmasi sen. Ja niin ryntäsivät orjat sisään asepajaan, jota puolustavat Zarkin soturit kukistettiin, ja pajassa raatavat orjat liittyivät heidän riveihinsä; nyt, kun heillä oli yksi Gornazarin suurimmista asevarastoista hallussaan, olivat kaikki hampaisiin asti aseissa.

Altarakin joukot hyökkäsivät yhä uusiin Zarkin tukikohtiin, ja saivat aina vain lisää vahvistuksia riveihinsä. Ja aina he ehtivät pakoon ennen kuin Zarkin armeijan pääjoukko ehti heitä pysäyttämään. Pian oli koko kuu nousemassa kapinaan. Ja Tulitornissa Zark tunsi nyt vihan ja raivon lisäksi myös pelkoa; hän ei ollut onnistunut alistamaan Altarakia, ja nyt tämä oli sanojensa mukaan nousemassa häntä vastaan; voisiko tämä tosiaan syöstä pimeyden jumalan vallasta, kuten hän oli uhonnut? Katkerana Zark katui nyt sitä, ettei ollut tappanut poikaa, vaan oli ylpeydessään jatkanut peliään tämän kanssa.



Kapinallisten hyökätessä Gornazarin avaruuslaivaston päätukikohtaan, lähetti Zark hädissään kaikki armeijansa suurimmat osastot tukikohtaa turvaamaan. Tukikohdan menettäminen voisi nimittäin olla kohtalokasta; Zarkin liittolaisia ympäri galaksin oli jo matkalla hänen avukseen, muun muassa Modronin keisari oli lähettänyt Gantin, parhaan sotalordinsa, jumalansa tueksi; mutta ilman laivaston päätukikohtaa olisi suurien joukkojen tuominen kuun pinnalle hankalaa.

Nyt kävi kuitenkin niin, että hyökkäys avaruuslaivaston tukikohtaan oli pelkkää hämäystä. Valehyökkäyksen oli suunnitellut kapteeni Elmer, upseeri Zarkin laivastossa, joka nyt oli vaihtanut puolta ja kääntynyt Zarkia vastaan. Hän oli Eldan isä, ja katkerana tyttärensä kuolemasta, nähtyään orjajoukon nousun ja ymärrettyään, että hänen tyttärensä murha ajoi myös Altarakin vihaa, oli hän liittynyt kapinaan, ja osannut kertoa Altarakille strategisesti tärkeän kohteen, minne hyökkääminen kiinnittäisi Zarkin huomion. Samaan aikaan kun pieni orjajoukko taisteli Zarkin massiivista puolustusta vastaan, johti Altarak pääjoukkonsa Tulitorniin, Zarkin linnaan. Vaikka tornin puolustusta oli kevennetty, oli se edelleen rautainen, mahtavampi kuin mikään muu linnoitus koko galaksissa. Mutta Altarakin nostattamalla kapinalla oli juuret syvällä; orjien lisäksi monissa Zarkia matalammissa asemissa palvelevissa työläisissä ja sotureissa oli syttynyt vapauden kipinä; niinpä he Elmerin tavoin hylkäsivät petollisen jumalan ja liittyivät kapinaan, nähden Altarakin todella edustavan jotain uutta ja hyvää.

Niin saapui Altarak jälleen kerran Zarkin torniin. Kapinallisilla oli ylivoima (niin paljon oli Zarkilla ollut orjia kuussaan), mutta Tulitornin puolustus oli vahva, ja Zarkin puolustajat, jotka taistelutaidoiltaan olivat ylivertaisia orjajoukkoon nähden, puolustivat suurella vimmalla jumalaansa kirottuja pettureita vastaan. Mutta veristen taisteluiden raivotessa ympäri tornia raivasi Altarak yksin tiensä valtaistuinsaliin, missä hän taas kerran kohtasi pimeyden jumalan.

”Näin tapaamme taas, Zark Mustasydän!” Altarak huusi. ”Enkö minä varoittanut sinua? Enkö minä sanonut, että sinun tulisi tappaa minut, tai muuten minä vielä ajaisin sinut vallasta? Ja nyt sinun on todella syytä toivoa, ettei jumala voi kuolla; koska jos voi, ovat päiväsi luetut!”

”Surkean lopun saat sinä kapinoinesi”, vastasi Zark. ”Rautainen kourani puristaa hengen sinusta ja orjalaumastasi! Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella neuvoasi jo aiemmin; mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!”

Niin kävi kaksikko taistoon. Altarakin sädeaseesta ei ollut vastusta Zarkille, joka taisteli hirvittävällä mustalla miekallaan, jota lohikäärmeen hampaat koristivat, ja oli jo melkein lävistänyt Altarakin ennen kuin taistelu oli päässyt vauhtiinkaan. Mutta niin helpolla ei Altarakia nitistetty. Suunnattoman vihan vallassa hän veti esiin oman miekkansa, ja siinä mittelivät voimiaan ihminen ja jumala, taistellen galaksin kohtalosta. Zark, joka oli alusta asti niskan päällä, nauroi julmasti, vuodattaessaan synkkää, jumalallista voimaansa Altarakin tahtoa musertamaan.

”Ei käy ihmisen jumalaa uhmaaman!” hän ilkkui – ja iski miekallaan niin mahtavan iskun, että Altarakin miekka halkesi kahtia sen alla, ja poika itse kaatui maahan. Zark kohotti jälleen aseensa.

Mutta mahtava oli Altarakin viha. Silmät leimuten hän hypähti pois Zarkin iskun alta, ja veti esiin aseistaan viimeisimmän, Zarkin asevarastosta otetun pienen tikarin, joka oli Nargonin, jumalten suuren sepän valmistama, kuten oli Zarkin miekkakin. Ja Altarak loikkasi Zarkin kimppuun, tikari ojossa. Zark huitaisi hänet kädellään syrjään, mutta vaikka isku salpasi Altarakin hengityksen, onnistui hän heittämään tikarin voimalla jumalaa kohti. Kauhean huudon saattelemana salaperäinen terä upposi Zarkin leimuavien silmien väliin.

Zark kaatui maahan, ja samalla vapisi koko Tulitorni. Tuskissaan hän kiskoi verisen tikarin ulos päänsä sisältä, pudottaen oman miekkansa lattialle. Ja siinä samassa oli Altarak syöksynyt aseen kimppuun. Silmittömän raivonsa vallassa hän nosti jumalan miekan käteensä, tuntien voiman sisällään. Zarkin sotilaita oli ryntäämässä hänen kimppuunsa, puolustamaan jumalaansa, mutta he kaatuivat kaikki mustan miekan iskujen edessä. Hetkessä oli Altarak surmannut jokaisen Zarkin sotilaan, ja hän asteli yhä maassa makaavan, kasvojaan pitelevän jumalan eteen.

”Voi, kunpa voisin laittaa sinut kärsimään samoin, kuin minä sain kärsiä sinun toimestasi”, Altarak sanoi, ääni vihaa tihkuen. ”Mutta minä olen armollinen – saat osaksesi nopean kuoleman – elleivät jumalat sitten todella ole kuolemattomia. Nythän me sen näemme.”

Ja niin hän kohotti Zarkin oman miekan pimeyden jumalan ylle. Raivoissaan ja peloissaan Zark nosti katseensa. Vaikka jumalan katseessa oli pelkoa, olisi Altarakia heikompi mieli lamaantunut tyystin tuon vihan edessä; mutta tämä viha oli molemminpuolista, eikä Altarakin varmasti yhtään vähäisempää. Mutta Zark oli yhä jumala, heikentyneessäkin tilassaan, ja niin, ennen kuin Altarak oli iskenyt, heitti Zark saliin pimeyden, joka söi kaikki valot. Ja savun hälvetessä oli jumala poissa.



Zarkin paosta kerrotaan lukuisia tarinoita, mutta kukaan, edes Altarak itse, ei tiedä miten jumala sen teki. Ainoa mitä Altarak sai selville, oli että samoihin aikoihin nähtiin Tulitornista laskeutuvan pimeääkin pimeämpi pilvi, jonka sisään ei kukaan nähnyt. Ja myöhemmin oli Zarkin henkilökohtainen alus kadonnut Gornazarin laivaston tukikohdasta, vaikkei kukaan, orja tai Zarkin palvelija, ollut nähnyt sen lähtevän. Mutta se oli selvää, että pimeyden jumala oli paennut maailmasta, Altarak oli onnistunut peittoamaan tämän, vaikkei hän Zarkia ollutkaan hengiltä saanut. Enää ei yksikään kuolevainen nähnyt Zarkia galaksissa.

Gornazarin jumalan ja kuninkaan paettua ottivat kapinaan nousseet orjat selvän voiton Zarkin hylkäämistä sotilaista. Modronin ja muiden Zarkin liittolaisten laskeutuminen estettiin, ja kuultuaan herransa paosta, pakenivat nämäkin laivastot paikalta, vetäytyivät takaisin omiin galaksinsa osiin. Suuri osa Gornazarin sotureista antautui, ja ne jotka eivät, saivat lähes kaikki surmansa. Muu galaksi seurasi nopeasti esimerkkiä, nousten kapinaan Zarkin alaisia sortajiaan vastaan, ja niin oli pimeyden jumalan valta viimein murtunut.















Luku 2: Perra



Neradan tähtijärjestelmän kolmas planeetta oli nimeltään Perra. Se oli ainoa asuttu planeetta monen parsekin säteellä, lukuun ottamatta pientä kääpiötähteä kiertävän planeetan kuuta, josta oli löydetty alkeellista mikrobitoimintaa. Perran planeetta koostui suurimmaksi osaksi valtamerestä, mutta sieltä löytyi Ulkomeren keskeltä myös kaksi suurta mannerta, Kolar ja Namor, sekä niiden välinen Marengotin sisämeri.

Kolarin itälaidalla sijaitsi Razekin maa. Maan ainoa suuri kaupunki oli rannikolla sijaitseva pääkaupunki Adumir. Illan hämärtyessä, Neradan laskiessa, saapui nuori nainen havornilla, viisijalkaisella ratsulla ratsastaen kaupungin portille. Eläin muistutti jossain määrin etelämpänä käytettyä hevosta, mutta oli karvaisempi ja hitaampi, joskin hankalassa maastossa ketterämpi.

Kaupungin portilla Laviel hyppäsi alas ratsunsa kyydistä. Hän oli kotoisin Belavian pääkaupungista, Bevillasta, iältään kaksikymmentäyksi Perran vuotta, pian täysi-ikäinen. Hänen pitkät hiuksensa kimmelsivät kultaisina laskevan Neradan valossa.

Laviel tervehti iloisena mummoaan Idiusta, vanhaa, kiharatukkaista naista, joka käveli häntä vastaan.

”Laviel! Hauska nähdä, pitkästä aikaa! Miten matkasi sujui?”

”Oikein hyvin. Autiomaassa taisi olla jonkinmoinen hiekkamyrsky, se ylsi Cumoran soliin asti, mutta muuten kaikki sujui sutjakasti. Miten olet jaksellut?”

”Hyvinhän minä”, Idius sanoi napatessaan Lavielin syleilyynsä. ”Entä mitä vanhemmillesi kuuluu?”

”Hyvää heillekin. Isä teki juuri suuret kaupat jonkun thalgorolaisen ruhtinaan kanssa.”

”Sehän on mukavaa. Tule, tule, taloni ei ole kaukana täältä. Minulla on illallinen valmiina, saat kertoa pöydän ääressä kaiken mitä teille on tapahtunut. Meillä on naapuruston kanssa yhteinen talli, olen varma, että ratsusi viihtyy siellä.”



Yhdessä he talsivat iltaisen kaupungin halki Idiuksen talolle. Adumir oli paljon Bevillaa pienempi kaupunki, talojen väliin jäi enemmän tilaa, ja ihmisillä oli paremmin tilaa kulkea. Belaviassa kaikki oli aina, tai ainakin kaiken täytyi näyttää olevan, niin isoa.

Idiuksen talo oli mukava pieni mökki, jonka vieressä oli talli, minne he veivät havornin.

”No niin, Emaki, nyt saat levätä rauhassa”, Laviel sanoi ratsulleen sitoessaan sen kiinni. ”Täällä saat syödä kylliksesi; ja katso, sinulle on seuraakin.” Kaksi muuta havornia sekä neljä hevosta katselivat kiinnostuneina Emakin suuntaan. ”Tulen aamulla katsomaan, että sinulla on kaikki kunnossa.”

Laviel siirtyi mummonsa kanssa sisään, missä illallinen jo odotti.

”No, onko Belaviassa tapahtunut mitään uutta?” Idius kysyi katsellen hymyssä suin, miten Laviel ahmi hänen valmistamiaan herkkuja. ”Kuulemma teillä on uusi kuningas. Mitä mieltä olet hänestä?”

”No, ei hän ihan täysi ääliö ole, mutta ei kyllä paljon puutu. Varmasti hän osaa hoitaa suhteita Gorothaliin, mutta hän on erittäin ikävystyttävä, ja aivan sekaisin vallasta. Äiti sanoi, ettei ihmettelisi, vaikka hän vielä pyrkisi valtaamaan Cerekin tai Cumoran. En kyllä käsitä, miten Kordan saattaa olla niin suuressa suosiossa.”

”No, tuskin hän nyt sentään sotaan lähtee. Niin kauan, kun joku vielä muistaa Zarkin vallan ajat, en usko, että kukaan haluaa rikkoa Kolarin sisäistä rauhaa.”

”Namorissa kuulemma yhä soditaan.”

”Totta. Valdorin ja Halladin ikuinen sota. Edes Zarkin katoaminen ei saanut aikaan muuta kuin lyhyen välirauhan vapautumisen juhlien ajaksi.” Idius tuhahti. ”Se on kyllä käsittämätöntä, miten he voivat yhä jatkaa taisteluaan, vaikkei kukaan varmaan enää edes muista, mistä riita alun perin lähti käyntiin.”

Hän pudisteli hetken päätään.

”Mutta puhukaamme jostakin muusta. Ajattelit siis jäädä kahdeksi, kolmeksi viikoksi?”

”Niin”, Laviel sanoi. ”Viimeistään ensi kuun lopussa minun on oltava taas kotona. Haluan ehtiä mukaan sadonkorjuujuhlaan – isä sanoi hankkivansa sinne upeita uusia ilotulitteita Wierdengarista.”

Idius nyökkäsi.

”Kuulin muuten äidiltäsi, että olet alkanut haaveilla avaruusmatkasta.”

”Niin, totta”, Laviel totesi. ”Se olisi mahtavaa.”

”Avaruusmatkailu on kuulemma koko ajan yleistymässä. Thalgorosta kai pääsee jo lähes kuka vain käymään kaikilla kolmella kuulla – ja aina Pondraan asti, eikö totta?”

”Kyllä”, Laviel sanoi. Hänen mieleensä nousivat taas kerran haaveet Perran kuille matkustamisesta, tai miksei vaikka Neradaa ulompana kiertävälle Pondra-planeetalle asti. Ne olivat tyhjiä maailmoja, mutta silti varmasti täynnä nähtävää – eivätkä Belavian ihmismassat ja suuruudenhullun kuninkaan käskyt voineet seurata häntä sinne. ”Mutta mieluummin menisin ihan itse omalla aluksellani, kuin sellaiselle turistimatkalle – niin kuin sinä nuoruudessasi.”

”Voi, muistan kyllä, miten innokkaana kuuntelit lapsena joka sanan tarinastani”, Idius myhäili. ”Vaikka en käynytkään sen kauempana kuin Jakadossa. Mutta siinä saivat Zarkin lähettiläät ihmeteltävää.”

Kertomukset Idiuksen nuoruuden sankaritöistä olivat tehneet Lavieliin suuren vaikutuksen lapsena. Hän oli Razekin parhaiden lentäjien kanssa tuhonnut tukikohdan, jonka Zark oli perustanut Jakadoon, Perran lähimpään kuuhun. Mutta niissä kahakoissa, joissa Zarkin palvelijat oli ajettu pois Perralta, oli myös Idiuksen mies, Lavielin isoisä Romion, saanut surmansa. Lavielin äiti oli ollut silloin vasta pikkutyttö. Ja sen jälkeen oli Perra ollut pääosin eristettynä muusta galaksista, sillä vain Zarkin palvelijoilla oli ollut kyky matkata tähtien välillä; vain harvoin kantautui planeetalle uutisia muualta galaksista, kun ylivalonnopeudella matkaavia lähettiläitä saapui kertomaan Linnunradan tapahtumista.

”Olisi myös upeaa päästä galaksin muihin osiin”, Laviel jatkoi haaveilujaan. ”Näkemään muita tähtiä.”

”Se on ollut monien unelma. Mutta harvat ovat siihen pystyneet. Lähimmätkin naapuritähdet ovat nimittäin niin kaukana, että niihin pääseminen veisi nopeimmillakin aluksilla vuosisatoja. Vain jumalat pystyvät matkaamaan sellaisia matkoja; ja jotkut kuolevaiset, joille he ovat tämän lahjan antaneet.”

Laviel huokasi.

”Ehkä joku jumala vielä joskus olisi minullekin suotuisa.”



Päivät kuluivat mukavasti. Elämä Razekissa oli paljon rauhallisempaa kuin Belaviassa; Laviel nautti suuresti päästessään vähäksi aikaa pois kotimaansa hulinasta. Ei Belavia toki huono paikka ollut asua, mutta Kolarin suurvaltana oleminen toi maan asukkaille paineita pitää yllä voimakasta kuvaa naapurimaille; eikä uusi kuningas, Kordan, suurine suunnitelmineen, tuonut yhtään helpotusta tähän.

Usein Laviel teki lähes koko päivän mittaisia ratsastuksia havorninsa, Emakin kanssa, tutustuen Adumirin kaupungin ympäristöön, välillä itsekseen, välillä hevosella ratsastavan mummonsa seurassa. Laviel ei ollut käynyt täällä moneen vuoteen, eikä ollut koskaan käynyt kovin kaukana kaupungista, joten lähes kaikki seudut olivat hänelle uusia. Meren rannalla käyminen oli aina kiehtonut häntä, ja Laviel saattoi jäädä tunneiksi vain tuijottelemaan Ulkomeren loputtomalta tuntuvaa ulappaa. Öisin hän ihaili mielellään tähtitaivasta, joka näytti täällä hieman erilaiselta kuin kotona; suurin osa tähdistä oli samoja, mutta ne olivat ikään kuin siirtyneet hieman, ja taivaanrannassa oli tullut näkyviin täysin uusia valopisteitä.



Eräänä aamuna Idius tuli herättämään Lavielin varhain.

”Mitä nyt?” Laviel mutisi unisena.

”Ylös, äkkiä! Sinun täytyy kuulla tämä.”

Laviel nousi ja seurasi Idiusta keittiöön, missä istui pöydän ääressä vanha pariskunta, Idiuksen naapurit, kuuntelemassa radiota.

”Mitä on tapahtunut?” Laviel kysyi.

”Olemme joutuneet hyökkäyksen kohteeksi”, sanoi Harian, parrakas vanha mies.

”Mitä?” Laviel kauhistui. ”Kordanko on tosiaan lähtenyt sotaan? Miten hän jo nyt –”

Muut kolme katsoivat Lavielia hämmentyneinä.

”Kordanko? Ei toki”, Idius sanoi. ”Tämä on paljon pahempaa. Tämä hyökkäys tulee paljon kauempaa, se koskee koko planeettaa, ei vain meitä. Razekiin ei vielä ole hyökätty, ensi-isku kohdistui Belaviaan – luonnollisesti, koska Belavia on Kolarin valloista suurin. Kuuntele.”

”Belavian sotajoukot ovat yrittäneet puolustautua hyökkääjiä vastaan”, radiosta kerrottiin, ”mutta turhaan. Huhujen mukaan maan uusi kuningas Kordan linnoittautui palatsiinsa tappion käytyä selväksi, mutta mikään ei anna olettaa, että hän voisi piileskellä kauan. Ulkoa tulleet joukot ovat ottaneet suunnakseen Gorothalin, ja lukuisia avaruusaluksia on nähty kiertämässä muiden maiden yllä – myös Razekissa. Huhujen mukaan samanlainen hyökkäys olisi meneillään myös Namorissa. Numeroissa ja aseissa vihollinen on ylivoimainen – vaikka koko Perra pystyisi taistelemaan yhtenäisesti, emme siltikään mahtaisi mitään, uskon minä.”

Idius käänsi radion hiljaisemmaksi.

”Mistä hyökkäys tulee?” Laviel kysyi oitis.

”Kyseessä on Linnunradan suurin sotavoima sitten Zarkin katoamisen”, Idius sanoi. ”Capellan kuningas.”

Kylmät väreet nousivat Lavielin selkään. Hän ei tiennyt paljon Capellan kuninkaasta, mutta ne huhut, joita hän oli kuullut tuosta kaukaisen tähtivaltakunnan kuninkaasta, pelottivat häntä.

Yhtäkkiä kauhistuttava ajatus nousi hänen mieleensä.

”Äiti! Isä! Mitä jos heille on sattunut jotain?”

”Älä huoli heistä, kyllä he pärjäävät”, Idius sanoi rauhoittavaan sävyyn. ”He ovat järkeviä.”

Siinä samassa ulkoa kuuluva melu peitti kaikki muut äänet alleen. Kaikki säntäsivät ikkunan ääreen ja ehtivät nähdä valtavan, symmetrisesti rakennetun, kullanpunaisen avaruusaluksen lentävän matalalta yli.

”Kohta ne tulevat tännekin”, Idius sanoi heti, kun melu oli vaimentunut.

”Me olemme tuhoon tuomittuja”, naapurin rouva, Nidella, kuiskasi.

”Eipäs nyt liioitella”, Idius sanoi tiukkaan sävyyn. ”Jos taistelemme ylpeinä valloittajia vastaan viimeiseen hengenvetoon, niin tuhomme on varma. Mutta ei se ole tarpeen. Järkevä osaa vetäytyä ylivoimaisen vihollisen edessä.”

”Yritätkö sanoa, että antaisimme heidän valloittaa meidänkin maamme tuosta noin, sitten kun he tänne tulevat, tekemättä ollenkaan vastarintaa?” Harian murahti.

”Mitä hyötyä vastarinnasta olisi?” Idius tokaisi. ”Jos he pistävät Belavian matalaksi yhdessä päivässä, mitä mahdollisuuksia luulet meillä olevan? Eikä tässä ole läheskään kaikki hyökkääjien vahvuudet, tarvittaessa he saavat loputtomiin vahvistuksia Capellasta.”

”Mitä he sitten haluavat täältä?” Laviel kysyi.

”Linnunradan vapauduttua Zarkin otteesta, on Capellan kuningas alkanut valloittaa itselleen yhä enemmän alueita”, Idius kertoi. ”Hän hallitsee täydellisesti Capellan lähiavaruutta tuhansien parsekien säteellä – ja laajentaa aina vain valtakuntaansa. Mutta voi olla, että hän hakee uuden vallattavan planeetan lisäksi jotain muutakin…”

”Mitä niin?”

Idius oli pitkän aikaa hiljaa, mietteliäs ilme kasvoillaan, ennen kuin vastasi: ”En tiedä tarkalleen… mutta jotain suuria suunnitelmia hänellä on. Hän ei ole pelkästään Zarkin kaltainen säälimätön valloittaja, vaan paljon muutakin… jokin tarkoitus hänen toimillaan on, sen tiedän, vaikken vielä tarkalleen tiedäkään mikä…”

”No, ainakaan teidän ei enää tarvitse pelätä Kordania”, Laviel sanoi synkkänä. ”Eivätköhän hänen suunnitelmansa loppuneet tähän.”



Koko päivän ajan he seurasivat tarkasti uutisia. Belavian sotajoukot yrittivät epätoivoisesti puolustautua, ja olivat kuulemma jopa alentuneet pyytämään apua Gorothalista – turhaan. Iltapäivällä saapui tieto, joka kertoi Belavian alistuneen; vaikka Kordanin kenraaleilleen antamat määräykset olivat olleet tiukat – taistelkaa hamaan loppuun asti – olivat nämä miestappioiden käydessä musertaviksi antautuneet. Kordania itseään ei vielä ollut löydetty, mutta kukaan ei uskonut tämän pystyvän piilottelemaan pitkään.

Belavian jälkeen päähyökkäys oli siirtynyt Gorothaliin, ja maan pääkaupungin – Thalgoron – suuri avaruusasema oli jo vihollisten hallinnassa, eikä heidänkään antautumisensa ollut enää kaukana. Valloittajat olivat laskeutuneet myös Cerekiin, missä kukaan ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, ja marssivat parhaillaan maan pääkaupungin halki kohti kuninkaan linnaa. Cumoran herttua oli jo lähettänyt Capellan joukoille viestin, ettei hän asettuisi näitä vastaan (eipä hänellä juuri minkäänlaista armeijaa olisi ollut käytössäänkään), joten oli sanomattakin selvää, että pahantahtoiset silmät tähysivät jo Razekin suuntaan.

Mutta ennen kuin valloittajat saapuivat Adumiriin, piippasi Idiuksen radiopuhelin.

”Laviel, tule tänne! Sinun vanhempasi ottavat yhteyttä!”

Ikkunan äärestä Laviel säntäsi salamana mummonsa luokse. Tämä lisäsi puhelun äänenvoimakkuutta.

”Laviel, oletko kunnossa?” kuului Lavielin äidin Enian ääni kaiuttimesta.

”Olen minä, mutta entä te?”

”Olemme, olemme”, sanoi Lavielin isä Arni. ”Ehdimme juuri paeta ennen taistelun alkua. Olemme nyt jossain päin Alismaata, matkalla etelään. Taistelu tuhosi ison osan Bevillaa – Kordan ei tietenkään suostunut antautumaan ajoissa. Joko Razekiin on hyökätty?”

”Ei vielä, mutta enää ei voi kestää kauan. Tiedustelualuksia täällä on kyllä näkynyt”, Idius sanoi.

”Hyvä, voitte siis vielä ehtiä”, Arni sanoi. ”Laviel, tahdon että sinä lähdet Adumirista. Capellan joukot keskittävät pääjoukkonsa Kolarin pohjoisosiin, Belavian ja Gorothalin lähistölle – täällä valvonta tulee olemaan paljon tiukempaa. Lähde autiomaan halki, sitä hyökkääjät tuskin valvovat – tapaamme Wierdengarissa, sen parempaa turvapaikkaa tuskin löytyy koko Perrasta, Kolarista ainakaan. Kunhan pääsemme Alismaasta rajan yli Gorothaliin, olen varma, että pääsemme sieltä Wierdengariin, ehkä viikossa. Ja Idius, pyydän että sinä lähtisit mukaan. Mitä sanot?”

”Lähdemme heti”, Idius sanoi heti.

”Hyvä”, Arni sanoi. ”Etsikää Wierdengardissa ihminen nimeltä Maurius. Hän on minun vanha kauppakumppanini, tapaamme hänen luonaan.”

”Turvallista matkaa”, Enia sanoi. ”Lähtekää niin pian kuin vain pääsette liikkeelle.”

”Samoin teille”, Laviel sanoi.

Heti kun yhteys oli suljettu, Nidella kysyi, josko hekin voisivat tulla mukaan.

Idius nyökkäsi.

”Kerätkää tavaranne”, hän sanoi. ”Kymmenen minuutin päästä meidän on oltava liikkeellä.”

Nidella ja Harian riensivät omaan kotiinsa pakkaamaan, ja Laviel kipaisi hakemaan omat tavaransa. Idius sen sijaan ei ottanut mukaansa muuta kuin säästönsä, sekä vähän ruokaa ja vettä ja muutaman ylimääräisen vaihtovaatteen – sekä kangaskääröön kätketyn vanhan miekkansa.



Kymmenen minuuttia myöhemmin nelikko tapasi naapuruston yhteisen tallin edessä, mistä Laviel talutti Emakin ulos, perässään Idius, jonka hevonen oli suuri, voimakasrakenteinen ratsu, sekä naapurin pariskunnan pienempi hevonen.

”No niin, lähdetään”, Idius sanoi. ”Pysytellään rannikon tuntumassa, kunnes pääsemme kauas Adumirin eteläpuolelle – jos meillä on onnea, ehdimme autiomaahan ennen kuin Capellan joukot ovat saaneet koko Razekin haltuunsa.”

Niin he lähtivät liikkeelle, ratsastaen Adumirin eteläporteista ulos ja Ulkomeren rantaa seuraten etelään. Taakseen vilkaistessaan Laviel näki taivaanrannassa siintävän ilmalaivan – he olivat lähteneet viime tingassa.

”Kuljemme tämän illan etelään”, Idius sanoi. ”Huomenna käännymme kohti autiomaata – toivottavasti pääsemme sinne ennen kuin koko Razek on Capellan joukkojen valvonnassa.”

Kaupunki jäi nopeasti taakse, mutta pohjoisessa taivaanrannassa näkyi vielä pitkän aikaa kirkas hehku – se ei voinut olla kokonaan lähtöisin kaupungin valoista. Illan pimetessä nelikko ratsasti eteenpäin rannikon tuntumassa, kuunnellen aaltojen loisketta rannan kivikoihin. Lavielin rauhallinen elämä oli hetkessä muuttunut täysin. Kuten oli koko planeetan.















Luku 3: Varimaan velhot



Seuraavana päivänä joukko otti suunnan kohti lounasta, jättäen merenrannan taakseen. Valloittajista ei näillä syrjäisillä seuduilla näkynyt kuin toisinaan muutama yksittäinen valvonta-alus jossain päin taivaanrantaa.

Kahden seuraavan päivän aikana he ratsastivat Razekin harvaan asuttujen seutujen läpi, vältellen mahdollista asutusta parhaan kykynsä mukaan. Tännekin olivat huhut valloittajista kiirineet; ne muutamat matkalaiset, joita he tapasivat, olivat joko hekin kaupungista paenneita pakolaisia, tai sitten maalaisia, jotka epävarman pelon vallitessa odottivat, mitä tuleman piti.

Kun nelikko lopulta saavutti Razekin länsirajan, leiriytyivät he siihen yöksi. He löysivät kitukasvuisia puunpätkiä, joiden avulla he saivat sytytettyä itselleen nuotion, sekä pienen puron, josta he täyttivät vesileilinsä autiomaan ylitystä varten.

”Olemmekohan me jo turvassa?” Harian pohti nuotion loimun ääressä, tähtien syttyessä taivaalle.

”Niin turvassa, kuin vain olla saatamme”, Idius vastasi. ”En tiedä, mitä Capellan kuningas suunnittelee, mutta en usko, että hän lähtee jahtaamaan yksittäisiä matkalaisia. Suuret hallitsijat ovat vaarassa, jos he yrittävät vastustaa hänen joukkojaan, mutta yksittäiset vaeltajat ja maanviljelijät tuskin kiinnostavat häntä.”

”Taidat olla oikeassa”, Nidella sanoi. ”Ainakaan vielä ei ketään ole saapunut syrjäisiä maalaiskyliä valtaamaan.”

Nuotioon tuijotellen Laviel pohti kaikkea tapahtunutta. Miten kokonaisen planeetan elämä saattoi muuttua parissa päivässä… Ja ennen kaikkea, miksi? Mitä valloittajat täältä hakivat? Idius oli sanonut, että Capellan kuningas oli paljon muutakin kuin Kordanin kaltainen valloittaja.

”Kuule, mummo”, Laviel aloitti. ”Sinä selvästi tiedät jotain näistä valloittajista. Keitä he oikein ovat? Kuka Capellan kuningas on? Mitä he täältä hakevat?”

Idius oli hetken hiljaa.

”Jos et tiedä varmasti, niin kerro ainakin se mitä arvaat”, Laviel pyysi.

”No”, Idius aloitti, ”kuten tiedätte, on Capellan kuningas koko galaksin mahtavin mies. Onneksi me elämme täällä Perralla, kaukana Capellasta… Capellan tähtijärjestelmä on toisella puolella Linnunrataa, tuhansien parsekien päässä. Jos eläisimme sen läheisyydessä, olisimme varmasti kuulleet hänestä paljon enemmän. Mutta joka tapauksessa, se, että koko galaksi tuntee hänet, tarkoittaa, että hän ei ole aivan kuka tahansa. Kuten tiedätte, oli koko galaksi vain muutamia kymmeniä vuosia sitten pimeyden jumalan, Zarkin hallinnassa. Mutta pian Zarkin kukistuttua alkoi Capellan kuningas rakentaa omaa valtakuntaansa. Nyt, kun suuret jumalat ovat poissa, siltä ainakin näyttää, on Capellan kuninkaasta tullut koko galaksin voimakkain hahmo. Hän on valloittanut itselleen lukuisia asuttuja planeettoja, lähes puolet Linnunradasta on nykyään hänen valtansa alla, näin olen kuullut kerrottavan – Zarkin valtakunnan jäänteitä hallitsevat vasallit yrittävät kuulemma yhä taistella häntä vastaan, mutta ovat vääjäämättä alakynnessä. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, että hän on saapunut tänne. Kuten sanoin, olemme kaukana Capellasta, emmekä galaktisella tasolla mitenkään merkittävässä asemassa… Perran lähellä ei ole yhtäkään toista asuttua järjestelmää. Olemme hyvin eristyksissä muusta maailmasta omalla pikku pallollamme. Sen takia en usko, että Capellan kuningas olisi tullut tänne asti vain saadakseen liitettyä uuden planeetan valtakuntaansa. Minä uskon, että hän hakee täältä jotain muutakin… mitä, sitä en osaa sanoa. Mutta olen varma, että hänellä on jotain muitakin suuria suunnitelmia, joista galaksin valloitus on vain osa. En osaa sanoa mitä hän suunnittelee, mutta jotain suurta, siitä olen varma…”

Idius hiljeni.

”Mitäköhän se voisi olla?” Laviel pohti.

”Pah, mokoma suuruudenhullu valloittaja”, Harian tuhahti. ”Aivan samanlainen hän on kuin Kordan, vain vähän isomman valtakunnan kuningas. Zarkin seuraaja, mielipuoli tyranni, joka luulee olevansa suurikin kuningas. Hän luulee voivansa valloittaa koko galaksin, mutta vielä hän saa nähdä, miten suuruudenhullujen isottelijoiden käy. Kuten Zark, ja nyt Kordankin, tulee Capellan kuningas joku päivä herätessään huomaamaan, että hänen aikansa on ohi. Näin käy kaikkien vähämielisten valloittajien.”

”Minä en olisi niinkään varma tuosta”, Idius sanoi verkkaisesti. ”En tiedä, miten hänestä tuli Capellan kuningas, mutta Kordaniin minä en häntä vertaisi. Se, että hän on pelkkä ihminen, ja pystyy hallitsemaan puolta galaksia jumalan tavoin, sanoo jo jotain.”

”Entä miten hän pystyy matkustamaan galaksin halki?” Laviel kysyi. ”Sinä sanoit, että ilman jumalia se vie ikuisuuksia.”

”Hänellä täytyy olla joku jumala puolellaan, se on ainoa selitys”, Idius sanoi. ”Sillä ihmiset ovat sidottuja luonnonlakeihin – valonnopeus on meille ylittämätön. Edes Capellan kuningas ei mahda sille tosiasialle mitään. Mutta se, että hänellä on jumalia alaisuudessaan, sanoo sekin jotain. Aikoinaan Zarkin avaruuslaivasto matkasi sekin hetkessä galaksin halki, kun Zark komensi omat jumalansa ihmisvasalliensa matkaa vauhdittamaan. En tiedä kuka jumala Capellan kuninkaalla on puolellaan, mutta selvää on, että Capellan kuningas hallitsee tätä jumalaa, ei päinvastoin. Se on ihmiseltä jo aikamoinen saavutus.”

Tämän enempää ei aiheesta puhuttu. Nuotion hiipuvan hiilloksen lämmössä Laviel käpertyi vilttinsä alle, kuunnellen autiomaan hiljaisuutta. Mutta hänen ajatuksensa pyörivät yhä ulkoavaruuden valloittajien ympärillä. Idiuksen arvaukset olivat vain luoneet uusia ovia, joiden taakse Laviel halusi kiihkeästi nähdä, mutta yksikään ei suostunut aukeamaan edes raolleen. Lopulta Laviel nukahti, mutta edes unessaan hän ei päässyt pakoon Capellan kuningasta.



”Siinä se nyt sitten on”, Idius totesi, kun he aamun sarastaessa jatkoivat ratsastustaan. ”Autiomaa. Kolarin suurin asumaton alue. En usko, että Capellan joukot lähtevät valvomaan sitä kovin tarkkaan. Meillä saattaa siis olla mahdollisuuksia päästä perille, sillä autiomaan toiselta laidalta ei ole kovin pitkä matka Wierdengariin. Ottakaahan kunnon huikat vettä, niin täytämme vesileilimme vielä äärimmilleen – tämä on luultavasti viimeinen puro jonka näemme päiväkausiin.”

He tekivät näin, minkä jälkeen nelikko nousi ratsaille ja suuntasi eteenpäin. Pian autiomaa oli nielaissut heidät, eikä missään näkynyt muuta kuin hiekkaa. Hyvin harvoin he näkivät jonkin oudon pienen otuksen pujahtavan koloonsa maan alle, tai katoavan dyynin taakse, mutta suurimmaksi osaksi seutu vaikutti elottomalta. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia kellanruskeita harang-kasveja.

Nerada porotti korkealla taivaalla, kuumentaen heitä ympäröivän, tumman hiekan ja kivikon läkähdyttävän kuumaksi. Laviel riisui kaikki paksut päällysvaatteensa ja viritti vaalean viltin varjostamaan itseään ja Emakia – silti kuumuus oli tuskastuttavaa. Havorni-parka joutui vielä kantamaan sekä Lavielia että hänen tavaroitaan. Pohjoisen Belavian viileisiin oloihin tottuneelle kaksikolle ratsastus ei ollut helppoa. Idius, Harian ja Nidella ratsuineen kestivät jokseenkin paremmin, vaikkei lämpötila heillekään mukavissa lukemissa liikkunut.

He ratsastivat koko päivän, ja leiriytyivät vasta myöhään illalla.

”Tätä vauhtia arvioisin, että matkamme kestää ehkä viisi tai kuusi päivää”, Idius sanoi, antaen ratsulleen juotavaa. ”Se on oikein hyvin – kunhan pystyisimme pysymään tässä vauhdissa. Ja vettä meidän on käytettävä säästeliäästi.” Hän silmäisi Hariania, joka oli juuri ottanut aimo kulauksen vesileilistään. ”Pukeutukaa lämpimästi yötä varten – vaikka autiomaan päivät ovat tuskaisen kuumia, saattavat yöt olla jäätävän kylmiä.”

Seuraavana päivänä ratsastus jatkui. Heidän vauhtinsa tosin hidastui hieman, koska Laviel ei yksinkertaisesti voinut antaa Emakin kantaa itseään koko matkaa läkähdyttävässä kuumuudessa. Myös Hariania ja Nidellaa kantava hevonen oli aika ajoin aivan uuvuksissa. Idiuksen voimakasrakenteisella hevosella sen sijaan ei ollut kovinkaan kummoisia ongelmia, ja se vilkuili välillä hieman ihmeissään tovereitaan, joille isäntiensä ja emäntiensä kantaminen tuotti ongelmia. (Tämä jakauma oli tosin siinä mielessä osuva, että Idius – vaikkakin ikäisekseen poikkeuksellisen hyvässä kunnossa – oli nelikosta selvästi vanhin.)



Kolmantena päivänä autiomaassa he olivat kaikesta huolimatta edelleen edenneet kohtuullisesti, ja silloin taivaalla onneksi liikkui hajanaisia pilviä, jotka silloin tällöin peittivät Neradan näkyvistä. Tuulikin yltyi mukavan virkistäväksi puhuriksi. Idiusta tämä kuitenkin tuntui huolestuttavan, vaikka muut ottivat virkistävät tuulenpuuskat vastaan iloisin mielin.

Pian Idiuksen huolen aihe kuitenkin selvisi muillekin. Tuuli alkoi yltyessään nostaa yhä enemmän hiekkaa ilmaan. Inhottava, kuiva pöly heikensi näkyvyyttä ja tunki joka paikkaan.

”Tätä pelkäsinkin!” Idius huusi pöllyävän hiekan yli. ”Pian olemme keskellä hiekkamyrskyä – autiomaan vaaroista pelätyintä! Meidän on löydettävä suojaa! Ja pysytään yhdessä, kautta Osseuksen! Jos joudumme erillemme, peittyvät jälkemme hetkessä, emmekä välttämättä enää löydä toisiamme!”

Myrskyn yhä yltyessä Lavielin oli vaikea pitää silmiään auki – heti tuhat pistävää hiekanjyvää tunki sisään. Hänen vaatteensakin olivat niitä täynnä. Epätoivoisina nelikko pyrki eteenpäin, kolmea ratsua taluttaen, suojaa etsien, mutta maasto oli avointa ja litteää kuin pannukakku, ainakin niin pitkälle kuin pöllyävän hiekan lomassa saattoi nähdä.

”Tuskinpa capellalaisille antautuminen näin pahaa olisi ollut”, Nidella voihki hiekkaa yskien.

Pitkään he ponnistelivat eteenpäin, hiekkaa silmissä, nenässä, suussa, kurkussa ja kaikkialla muualla, minne sen saattoi kuvitella tunkeutuvan. Suojaa ei löytynyt, myrskyn laantumisesta ei näkynyt merkkejä, ja heidän voimansa alkoivat jo olla uupumassa. Viimeisenä tuleva Nidella rukoili jo epätoivoisena Osseusta avukseen.

Silloin he kuitenkin kuulivat ääniä, joita tuuli kantoi mukanaan.

”Hoi, täällä!” Nidella huusi epätoivoisena. ”Auttakaa meitä!”

Äänet lähestyivät. Äkkiä uusi pelko valtasi Lavielin; äänten omistajille hiekkamyrsky ei selvästikään tuottanut mitään ongelmia. Kuka kumma saattoi olla välittämättä myrskystä? Eivät kai vain Capellan joukot?

Idius kaivoi ratsunsa selässä roikkuvasta nyytistä esiin kangaskäärön, jonka sisältä hän vetäisi vanhan miekkansa. Harian ja Nidella huudahtivat säikähdyksestä.

”Kuka siellä?” Idius huusi, miekka kädessään, katse kiinnitettynä tummiin hahmoihin, jotka alkoivat ilmestyä esiin hiekan seasta.

Hahmot pysähtyivät. Silmiään siristäen Laviel saattoi erottaa kolme, mutta luultavasti heitä oli enemmän.

”Aseellasi et tee mitään”, kuului matala ääni myrskyn keskeltä. ”Laske se alas, niin toteutamme toverisi pyynnön ja autamme teitä.”

”Teen sen heti kun tiedän, keiden kanssa olemme tekemisissä”, Idius vastasi. Nidella vinkaisi ja katsahti häntä anovasti. ”Planeettamme on täysmittaisen valloituksen kohteena. Vieraiden suhteen ei tällä hetkellä voi olla liian varovainen.”

Hetken hiljaisuus.

”Hyvä on, epäluuloisuutesi on ymmärrettävää. Tulemme Varimaasta, Kolarin kaakkoiskolkasta. Valloittajia emme rakasta, vaikka emme vielä olekaan paljon heistä kuulleet – Varimaa on hyvin eristetty, eivätkä ulkoavaruuden sotajoukot välttämättä tiedä olemassaolostamme ensinkään, näin toivomme. Minä olen Makarus, ja toverini ovat nimeltään Nekon, Jukon, Elenia ja Inare. Nyt, lasketko aseesi, vai jätämmekö teidät oman onnenne nojaan?”

Idius kääri miekkansa takaisin kankaiden kätköön.

Viisi hahmoa, kolme miestä ja kaksi naista, astui pöllyävän hiekan läpi heidän luokseen. Kaikki olivat pukeutuneet harmaanruskeisiin kaapuihin, ja heillä oli pitkät, puiset kävelysauvat mukanaan. Etummaisena tuleva Makarus oli vanha mies, jolla oli laihat kasvot ja syvällä tuikkivat silmät, sekä pitkät, harmaat hiukset ja parta. Hiekkamyrsky ei tuntunut tuottavan heille minkäänlaisia vaikeuksia, he kävelivät sen läpi rauhallisesti, selkä suorassa, silmiään siristämättä.

”Auttakaa meitä!” Nidella huudahti käheästi. ”Jos vedän vielä paljon hiekkaa henkeeni, en usko että keuhkoni kestävät sitä!”

Etummaisena tullut mies, Makarus, kohotti sauvaansa; sen päähän tuntui syttyvän hehkuva valo. Laviel henkäisi hämmästyksestä – mikä laukaisi voimakkaan yskimisreaktion; mutta enää hän ei vetänyt hiekkaa henkeensä. Vanhan miehen sauvasta levisi jonkinlainen suojaava kupla, jonka sisälle hiekka ei päässyt tunkeutumaan. Myrsky pauhasi yhä kaikkialla heidän ympärillään, mutta he olivat turvassa. Saatuaan yskänpuuskansa rauhoittumaan, pääsi Laviel palaamaan tämän aiheuttaneen ajatuksen pariin; vanha mies oli käyttänyt taikuutta. Heidän pelastajansa – luultavasti kaikki viisi – olivat velhoja.

”Nyt, kun olette hetkellisesti turvassa myrskyltä, on meidän vuoromme kysellä”, sanoi Makarus. ”Keitä te olette, ja miten olette eksyneet näin syvälle autiomaahan keskelle hiekkamyrskyä?”

Idius astui askeleen edemmäs.

”Minä olen Idius, ja tässä on tyttärentyttäreni Laviel, sekä Harian ja Nidella. Tulemme Razekista, Adumirin kaupungista, mistä lähdimme pakoon valloittajia, tavoitteenamme päästä Wierdengariin, missä kuulemamme mukaan saattaisimme pysyä heiltä piilossa. Lähtömme oli kiireinen ja matkamme joutuisa, joten toivoin, että ehtisimme ylittää autiomaan esteettä, mutta toiveeni ei näemmä toteutunut. Ja teitä me kiitämme koko sydämeltämme avustanne.”

”Siinä tapauksessa seuratkaa meitä”, Makarus sanoi. ”Meillä on leiri lähistöllä, siellä voitte odottaa myrskyn laantumista, kunnes teidän on turvallista jatkaa matkaanne.”

Niinpä nelikkö lähti ratsujaan taluttaen viiden velhon mukaan. Suojakupla, joka piti hiekan loitolla, seurasi mukana, pysytellen koko ajan tiiviisti heidän ympärillään.

Laviel käveli mummonsa kiinni ja nykäisi häntä rivakasti hihasta.

”He… hehän… he ovat velhoja”, Laviel kuiskasi innoissaan. ”Me näimme juuri taikuutta.”

”Näin on”, Idius vastasi. ”Varimaalaiset ovat tunnettuja taikuuden harjoittamisesta, joskin – ” Hän vilkaisi ympärilleen, mutta kun kukaan heidän pelastajistaan ei näyttänyt kuuntelevan heitä, jatkoi hän: ”He ovat erikoisia. Paljon en heistä tiedä, eikä kukaan muukaan. Vain sen, että he ovat erakkoja, eristäytyvät mielellään vuortensa taakse muusta maailmasta, ja kulkevat hyvin autiomaassa – kuten varmasti oletkin jo huomannut.”



Kävely Varimaan velhojen leirille ei kestänyt pitkään. Pian heidän edessään näkyi kymmenkunta telttaa, jotka myrskyn keskelle oli pystytetty. Nelikko ohjattiin sisään yhteen niistä.

Suojassa he saivat taas esittäytyä kahdelle naiselle, sekä kahdeksalle lapselle, jotka he teltassa tapasivat. Vaikka varimaalaiset olivat taitavia kulkemaan myrskyssä, eivät he mielellään päästäneet lapsiaan ulos hiekan armoille.

Varimaalaisten vieraina heille tarjoiltiin runsas ateria. Tarjolla oli monenlaisia tuoreita kasviksia, jollaisia Laviel ei ennen ollut nähnyt. Niitä oli katettu matalalle pöydälle, jonka ympärillä he istuivat polvillaan tyynyillä. Raikas vesi maistui kaikille, sillä he saivat huuhdottua autiomaan pölyn kurkustaan. Telttaan saapui lisää väkeä, jotka tahtoivat tavata myrskyssä eksyneet muukalaiset – osa leirin väestä kuitenkin pitäytyi maineensa mukaisina erakkoina, joita vieraiden tapaaminen ei liiemmin kiinnostanut – kuulemma läheskään kaikki eivät viihtyneet velhojen yhteisillä aterioilla ylipäätään.

Heidän viidestä pelastajastaan kaksi, siskokset Elenia ja Inare, jotka eivät olleet kovin paljon Lavielia vanhempia, söivät heidän kanssaan. Kerättyään jonkin aikaa rohkeuttaan Laviel uskaltautui esittämään heille kysymyksen, jota oli pohtinut heidän tapaamisestaan asti: ”Oletteko tekin velhoja?”

Siskokset vilkaisivat toisiaan. Elenia katsoi Lavielia suoraan silmiin vastatessaan: ”Olemmepa hyvinkin, joskaan emme läheskään niin taitavia kuin Makarus – hän on yksi koko maamme parhaista. Suurin osa meistä varimaalaisista on ainakin jossain määrin velhoja – taikuuden harjoittaminen kuuluu meidän ikiaikaisiin perinteisiimme, ja siitä olemme ylpeitä – vaikka emme pyrikään pitämään meteliä taidoistamme.”

Hän napsautti sormiaan, jolloin heikko, sininen hehku syttyi hänen kämmeneensä.

”Siinä ainakin olette onnistuneet”, Laviel sanoi katsellen taikaa vaikuttuneena. ”Olen kyllä joskus kuullut huhuja velhoista, jotka asuvat jossain kaukana vuorten takana – mutta ei minulla ollut aavistustakaan että Varimaa on heidän maansa. Itse asiassa en oikeastaan tiedä Varimaasta melkein mitään.”

”No, se kuuluu meidän luonteeseemme”, Elenia sanoi. ”Emme perinteisesti ole kovin vieraanvaraisia, ja muukalaisille emme yleensä kerro itsestämme paljoa.”

”Juuri tämän takia uskomme olevamme turvassa Capellan joukoilta”, Inare totesi johdattelevaan sävyyn. Laviel tulkitsi tämän vihjeeksi; vaikka he olivat pelastaneet pulaan joutuneet matkalaiset hiekkamyrskystä, eivät he halunneet jakaa salaisuuksiaan näiden kanssa. Elenia vilkaisi syrjäsilmällä sisartaan, kulmiaan kurtistaen. Hammasta purren Laviel päätti noudattaa pelastajiensa toivetta, ja jättää lisäkysymykset sikseen, vaikka taikuus häntä kovin kiehtoikin.

Lapset sen sijaan kyselivät heiltä kaikenlaista heidän maastaan; aikuisia tämä ei näyttänyt suuremmin kiinnostavan. Belaviasta kotoisin oleva Laviel sai osakseen joitain epämiellyttäviä katseita, kun hän oli kertonut kotimaastaan.

”Olemme hyvin harvoin tekemisissä muiden maiden kanssa”, Elenia selitti. ”Joskus harvoin joku vaeltaja Razekista ylittää vuoret, tai sitten kohtaamme teidän tavoin muukalaisia autiomaassa. Itse en ainakaan ole koskaan tavannut ketään belavialaista aikaisemmin, enkä usko että kukaan muukaan, mutta maineestanne mantereen suurvaltana olemme kyllä kuulleet. En tiedä miten perusteltua se on, mutta keskuudessamme Belaviaa pidetään suuruudenhulluna maana, joka mielellään hallitsisi meidänkin kansaamme – se on yksi syy siihen, että pysyttelemme mielellämme omissa oloissamme.”

Laviel hymyili vaivaantuneena. Viimeistään Kordanin päästyä valtaan, oli hänen itsensäkin myönnettävä, etteivät tämän kaltaiset huhut hänen kotimaastaan olleet aivan tuulesta temmattuja.



Hiekkamyrskyn pauhatessa ulkona kävivät matkalaiset nukkumaan. Laviel nukahti nopeasti, ja heräsi varhain. Aamun sarastaessa myrsky oli poissa – muistona siitä näkyivät tosin valtavat hiekkadyynit, jotka velhojen leirin ympärillä kohosivat korkealle telttojen yläpuolelle.

Laviel, Idius, Harian ja Nidella keräsivät tavaransa ja valmistautuivat jatkamaan matkaansa, saatuaan täyttää vesileilinsä. Elenia tuli hyvästelemään Lavielin, ja hymyili hänelle jopa vähäsen; hymyä Laviel ei ollut nähnyt kenenkään muun varimaalaisen suovan vierailleen. Idius jutteli vielä hetken Makaruksen kanssa, kertoen tälle kaiken, mitä tiesi Capellan valloittajista.

”Vaikka emme yleensä liiemmin välitä ulkomaailman tapahtumista, on meidänkin hyvä pysyä perillä joistain asioista”, vanha velho sanoi. ”Jos itse Capellan kuningas on saapunut planeetallemme, kuuluu se ehdottomasti näihin asioihin. Mutta tässä meidän tiemme eroavat. Vaikka en voikaan sanoa toivovani tapaavani teitä enää, toivotan teille silti hyvää matkaa. Toivottavasti olette turvassa Wierdengarissa.”

Niin Laviel nousi taas hyvin levänneen Emakin selkään, ja lähti mummonsa perässä jatkamaan matkaa, Harianin ja Nidellan hevonen kannoillaan.

Loppumatka autiomaan läpi sujui ongelmitta. Ilma oli edelleen läkähdyttävän kuumaa, ja varimaalaisilta saadun veden turvinkin heidän oli juotava säästeliäästi, mutta kolmen päivän kuluttua autiomaa alkoi hiljalleen vaihtua rehevämmäksi aroksi, josta he silloin tällöin löysivät pieniä, kirkasvetisiä puroja.

”Kylläpä tekee hyvää päästä ulos tuolta kuivuudesta”, Harian sanoi vilkaisten taakseen, missä autiomaa edelleen häämötti. ”En minä tätäkään miksikään kovin mukavaksi maastoksi kutsuisi, mutta täällä sentään kasvaa edes jotain.”

Seuraavat kaksi päivää he ratsastivat halki pääosin asumattomien arojen, ylittäen suuren, Wirin järveen laskevan joen. Seudun harvat pienet kylät tunnustivat vaihtelevasti uskollisuutta joko Gorothalin tai Nargorothin kuninkaille; kumpikaan valtakunta ei kuitenkaan osoittanut merkittävää kiinnostusta näihin syrjäisiin seutuihin. Lopulta heidän määränpäänsä alkoi häämöttää edessäpäin; valtavat puut, joita heidän edessään kasvoi, kertoivat heidän lähestyvän Wierdengarin metsää.

”No niin, viimeinkin alamme olla perillä”, Nidella sanoi. ”Wierdengarin metsään kätketty maa. Metsän asukkaat ovat kätkeytyneet hyvin ulkomaailmalta, vaikkeivät olekaan yhtä erakkoja kuin Varimaan velhot. Olen itsekin käynyt täällä muutamia kertoja, vuosia sitten. Seuraavaksi meidän pitäisi löytää se sinun isäsi kauppakumppani, Laviel.”

Valtavia, eteläisiä puita ihmetellen, joiden veroisia ei Belaviasta tai Razekista löytynyt, suuntasivat matkalaiset askeleensa vanhan metsän uumeniin.
















Luku 4: Wierdengar



Wierdengarin metsä oli hyvin vanha, ja tuntui lumoavan Lavielin ensi askeleista alkaen. Vaikka vanhojen puiden lehvästöt tuntuivat peittävän koko taivaan, pääsi Neradan valoa silti runsain mitoin alas metsän pohjalle, valaisten kauniita, kirkkaan violetteja kukkia, joita valtaosasta puista löytyi suurin määrin.

”Mikä tästä metsästä tekee niin erikoisen?” Harian kysyi heidän taivallettuaan jo muutaman tunnin metsän siimeksissä. ”Onhan tämä upea vanha metsä, mutta mikä saa sinut uskomaan että olemme täällä turvassa Capellan kuninkaalta?”

”Kuten Varimaa, myös Wierdengar on hyvin eristyksissä ulkomaailmalta. Sanokaahan, tähän asti näkemänne perusteella, uskoisitteko metsässä asuvan ketään?” Idius sanoi.

”Tiedän kyllä että täällä asuu väkeä, mutta tähän asti metsä on näyttänyt aivan koskemattomalta ja asumattomalta”, Laviel totesi.

”Aivan niin”, Idius sanoi. ”Täkäläiset ovat kätkeneet itsensä hyvin. Hehän eivät olekaan ihmisiä.”

”Se on siis totta?” Harian henkäisi. ”Että Wierdengarissa elää jotain outoja puoli-ihmisiä?”

”Ei heissä ole ihmistä puoliksikaan. He ovat narylaisia, ja he ovat asuneet täällä kauan ennen kuin ihmiset saapuivat Perralle kymmeniä tuhansia vuosia sitten.”

Illan tullen he pysähtyivät ja sytyttivät nuotion. Läheisestä lammesta Idius onnistui pyytämään molokeja, outoja, vesistöjen pohjamudassa eläviä otuksia, joita he nuotiolla paistoivat. Aluksi Laviel oli epäileväinen vieraan aterian suhteen, mutta maistettuaan oli hänenkin myönnettävä, ettei paistetuissa molokeissa ollut mitään vikaa.

He olivat istuskelleet nuotion äärellä puolitoista tuntia, yrittäen pohtia, miten lähtisivät etsimään Mauriusta, Arnin kauppakumppania, kun he yhtäkkiä saivat seuraa. Metsän siimeksestä ilmaantui heidän eteensä kolme hieman ihmistä lyhyempää otusta. He olivat pukeutuneet vihreisiin ja violetteihin vaatteisiin, heillä oli lähes vitivalkoiset hiukset ja heidän ihonsa oli keltavihreä, vaikka olemus oli muuten ihmismäinen. Kaikki kolme kantoivat miekkaa vyötäröllään, ja kahdella oli jouset selässä. He olivat narylaisia.

Idius nousi ylös ja kohotti kätensä tervehdykseen.

”Tervehdys, Wierdengarin narylaiset. Tulemme rauhassa, etsimme muuan miestä metsästänne. Nimeni on Idius, ja kanssani matkustavat tyttärentyttäreni Laviel, sekä Harian ja Nidella.”

”Tiedämme sen”, yksi narylaisista vastasi. ”Olemme tarkkailleet teitä jo hyvän tovin, ja tulleet siihen tulokseen, että voimme luottaa teihin. Te ette vaikuta olevan liitossa Capellan valloittajien kanssa. Minä olen Junar, tässä ovat Onar ja Langar.” Kaksi muuta narylaista nyökkäsivät. ”Ja kuinka sattuukaan, on mies, josta te puhutte, minulle tuttu. Monet pohjoisesta tulleet ihmiset ovat tulleet tänne sotaa lietsomaan, mutta Maurius ei kuulu heihin. Hän on kunniallinen ja arvostettu kauppias täälläpäin. Joten jos niin tahdotte, voimme johdattaa teidät hänen tykönsä. Olemme itse matkalla samaan suuntaan, ja jos jaksatte kulkea yöllä, olette aamuun mennessä perillä.”

”Kiitos, se sopii vallan mainiosti”, Idius sanoi ilahtuneena.

Niinpä he sammuttivat nuotion ja purkivat leirinsä, ja lähtivät ratsujaan taluttaen seuraamaan narylaisia syvemmälle metsän siimekseen. Narylaiset olivat tottuneita kulkemaan metsässään pimeässä, mutta sytyttivät kaksi soihtua valaisemaan vieraidensa kulkua. Soihtujen valossa vieraan metsän varjot tanssivat pelottavan näköisinä heidän ympärillään; Laviel toisti kuitenkin itselleen, ettei hänellä olisi mummonsa kanssa mitään pelättävää.

Heidän matkakumppaninsa olivat vähäpuheisia, mutta jonkin verran he kertoivat metsästään. Narylaiset olivat, pienestä lukumäärästään huolimatta, voimakas kansa, ja valloittajia vastaan he olivat valmiita taistelemaan, jos tarve vaatisi. Aikoinaan he olivat asuttaneet monia maita Wierdengarin ulkopuolella, niin Kolarissa kuin Namorissa, mutta ihmisten valtakuntien vahvistuessa he olivat mieluummin vetäytyneet metsänsä suojiin, missä saivat elää omassa rauhassaan, eikä heitä enää asunut sen ulkopuolella. Huhujen mukaan jossain päin Namorin mannerta eli myös kätkettynä toinen narylaiskansa, mutta yhteydenpito heihin oli jäänyt lähestulkoon kokonaan. Mitään suuria kaupunkeja ei Wierdengarista löytynyt, vaan asutus oli jakautunut pieniin kyliin, joita metsässä sijaitsi siellä täällä. Capellan valloituksen alettua oli metsän rajoja vartioitu tarkoin; narylaiset liikkuivat taitavasti puissa, joiden latvoista käsin he tarkkailivat metsän reunoja, koko ajan peläten kullanpunaisten Capellan kuninkaan tunnusta kantavien sotajoukkojen saapumista. Vielä ei ketään kuitenkaan ollut tullut, joten toivo wierdengarilasten keskuudessa eli; ehkä heidän maansa oli pysynyt salassa Capellan kuninkaalta.

Koko yön kestävä kävely oli raskas jo valmiiksi väsyneille matkalaisille, mutta lopulta, aamun sarastaessa, he saapuivat pienelle aukiolle metsän keskellä. Aukiolle oli rakennettu pieni kylä; muutama kymmentä matalaa puista taloa seisoi siellä piilossa muulta maailmalta. Muutamia narylaisia oli aikaisin liikkeellä; kyläläiset loivat uteliaita katseita ihmisiin, jotka kylää lähestyivät. Junar osoitti nelikolle Mauriuksen talon, minkä jälkeen he hyvästelivät oppaansa, jotka jatkoivat matkaansa syvemmälle Wierdengarin kätköihin.

”Se sujui mukavasti”, Nidella totesi heidän kävellessä kauppiaan talolle. ”Nyt jos vielä pääsisimme kunnon sänkyyn nukkumaan, voisi jopa sanoa, että kaikki on hyvin.”

Idius nyökkäsi lyhyesti kyläläisille, jotka heitä tarkkailivat, ja koputti sitten Mauriuksen oveen. Talo oli yksinkertaisen näköinen, mutta melko suurikokoinen. Kesti hetken, ennen kuin roteva, kevyeen silkkitakkiin pukeutunut mies tuli avaamaan. Hän kohotti yllättyneenä tuuheita kulmakarvojaan nähdessään ihmisiä ovellaan.

”Niin?”

”Oletko sinä Maurius?” Idius kysyi asiallisesti.

”Olen minä. Entä te? Mikä tuo neljä ihmistä näin aikaisin aamusta minun ovelleni?”

”Minä olen Idius, kotoisin Razekista, Adumirin kaupungista. Tässä on tyttärentyttäreni Laviel sekä naapurini Harian ja Nidella. Lavielin isä, vävypoikani Arni, on ilmeisesti sinun vanha kauppakumppanisi? Capellan valloituksen alkaessa hän otti meihin yhteyttä ja kehotti lähtemään Wierdengariin, missä meidän oli määrä tavata sinun luonasi. Onko häntä näkynyt?”

Hymy levisi Mauriuksen pyöreille kasvoille.

”Arni saapui vaimonsa kanssa kaksi päivää sitten. Teitä onkin odotettu. Tervetuloa Telnarin pikkukylään! Tulkaa sisään, käydään herättämässä heidät! Ratsunne voitte viedä aitaukseen talon taakse, siellä on niille tilaa.”

He veivät Emakin ja hevoset talon toiselle puolelle, missä pienen aitauksen keskellä seisoi hevonen sekä kaksi havornia syömässä ruohoa. Lämpö levisi Lavielin sisälle hänen tunnistaessa vanhempiensa havornit. Emakikin innostui ystäviensä näkemisestä. Tämän jälkeen wierdengarilainen kauppias johdatti heidät sisään taloonsa. He jättivät kantamuksensa eteiseen ja seurasivat Mauriusta talon päähuoneeseen, missä hän koputti lujaa erästä ovea.

”Herätkää! Teidän tyttärenne tuli perille!”

Huoneesta kuului uneliaita ääniä, mutta ei kestänyt kauankaan ennen kuin valkeaan yöpaitaan pukeutunut nainen juoksi ulos.

”Laviel! Kiitos Osseukselle, että olet kunnossa!”

Enia nappasi tyttärensä syleilyynsä.

”Hei, äiti”, Laviel sanoi. ”Kaikki on hyvin.”

Enian perässä saapui Lavielin isä Arni, joka oman vuoronsa tullen halasi tytärtään.

”Hyvä nähdä sinuakin, äiti”, Enia sanoi kääntyen Idiuksen puoleen. ”Kiitos, kun toit Lavielin turvallisesti perille.”

”Eipä kestä”, Idius sanoi hymyillen. ”Saimme matkaseuraa naapureistani, muistattehan Harianin ja Nidellan? Toivottavasti täällä on tilaa heillekin.”

”Toki, toki”, sanoi Maurius, joka oli seurannut hymyssä suin perheen jälleennäkemistä. Lavielin vanhemmat kättelivät vanhempaa pariskuntaa.

”Nyt, kun olemme päässeet turvaan, niin kertokaahan; mitä uutta kuuluu Capellan kuninkaan suhteen?” pyysi Idius. ”Olemme olleet jatkuvasti liikkeellä, autioilla seuduilla, emmekä ole kuulleet tilanteen kehittymisestä.”

Tunnelma vakavoitui jonkin verran. Arni puhui ensimmäisenä: ”Belavian ja Gorothalin kaaduttua ei kukaan ole yrittänyt kummoistakaan vastarintaa. Käytännössä koko Perra on jo Capellan kuninkaan hallussa. Vain muutamia hyvin kätkettyjä yhteisöjä on pystynyt pysyttelemään vapaana valloittajilta; Wierdengarin lisäksi Varimaa, ja käsittääkseni myös Gierdorin lainsuojattomat ovat yhä vapaita Capellan vallasta. Myös Namor on kokonaan Capellan kuninkaan käsissä, ellei sielläkin sitten ole jotain kätkettyjä valtakuntia, joita minä en tunne.”

”Entä miten Kordanin kävi?” Laviel kysyi. ”Kuulemma hän käski joukkojaan taistelemaan viimeiseen asti, murskaavista tappioista välittämättä. Joko hänet on löydetty?”

”On toki, ei hän kauan pystynyt piileskelemään”, Arni sanoi. ”Käsittääkseni hän on saanut pitää tittelinsä, mutta Capellan joukot pitävät hänet tiukan valvonnan alla. Kun kaikki avoin vastarinta saatiin kukistettua, lähtivät Capellan pääjoukot Nargorothiin – en tiedä mitä ne sieltä hakevat, mutta jostain syystä vuorten takainen maa tuntuu kiinnostavan Capellan kuningasta.”

”Se on huolestuttanut narylaisia jonkin verran”, Maurius sanoi. ”Että valloittajat ovat tuoneet pääjoukkonsa niin lähelle Wierdengaria. Kun päähyökkäys vielä keskittyi pohjoiseen, eivät monetkaan pelänneet capellalaisten löytävän tänne; mutta mitä lähempänä he ovat, sen todennäköisemmin he saavat vihiä narylaisten valtakunnasta.”

”Mikäköhän heitä Nargorothissa niin kiinnostaa?” Harian pohti.

”Sitä en osaa sanoa”, Arni vastasi. ”Nargoroth tunnetaan taidoistaan metallin työstämisessä, olen itsekin käynyt kauppaa monen sikäläisen sepän kanssa, ja heidän työnsä jälki on uskomatonta; olen kuullut, että jopa Belavian armeija on hankkinut ison osan varustuksistaan sieltä. Nargorothissa palvotaankin laajalti Nargonia, jumalten seppää, jopa enemmän kuin Osseusta itseään. En kuitenkaan usko, että Capellan kuningas on kiinnostunut heistä uusien rintapanssarien toivossa; hänellä on itsellään käytössään tuhat kertaa enemmän vähintään yhtä taitavia metallin takojia, kuin hän Nargorothista saattaisi löytää.”

”No, kaikki selviää aikanaan”, sanoi Enia, yrittäen keventää tunnelmaa. ”Nyt olemme kuitenkin kaikki taas yhdessä, ja vieläpä niin hyvässä turvassa, kuin vain suinkin mahdollista. Se on tärkeintä. Murehditaan Capellan kuningasta myöhemmin. Minun ainakin tekisi mieli aamiaista, vai mitä sanoo talon isäntä?”

”Sehän sopii”, Maurius myhäili, ja johdatti muut keittiöön.



Seuraavat päivät kuluivat varsin mukavasti. Wierdengar ei ollut huono paikka piileskelyyn, ja Maurius piti vieraistaan hyvää huolta, tarjoten heille kolme maukasta ateriaa päivässä. Vastapalvelukseksi he auttoivat tätä kotitöissä ja kaupanteossa; opittuaan tuntemaan seutua toimittivat Laviel ja Emaki narylaisten tekemiä tilauksia perille näiden koteihin, parhaimmillaan usean tunnin ratsastusmatkankin päähän.

Narylaiset, Wierdengarin metsän varsinaiset asukkaat, osoittautuivat hyvin erikoiseksi kansaksi. Laviel ei ennen ollut kuullut kuin huhuttavan heistä, eikä hän näin ollut tiennyt yhtään, mitä odottaa. Narylaiset olivat taitavia sotureita, ennen kaikkea jousien ja nuolien käytössä; he käyttivät usein ammuksina räjähtäviä nuolia, jonka tapaisia Laviel ei ennen ollut nähnyt. Aluksi hän oli kuvitellut että kyse oli taikuudesta – narylaiset olivat kuitenkin selittäneet, miten rikin ja hiilen sekä lannasta tai narylaisten omista jätöksistä saatavien suolojen avulla nuolen kärjet saatiin räjähtämään aivan luonnollisin keinoin. Tämän lisäksi narylaiset olivat käsittämättömän taitavia liikkumaan huomaamattomasti. Heidän vaatteensa sulautuivat hyvin metsän väreihin, ja he kiipesivät taitavasti puihin, mistä käsin he taukoamatta tarkkailivat metsänsä rajoja capellalaisten varalta.

Ehkä kaikkein erikoisin piirre narylaisissa oli kuitenkin se, että heillä oli kolme sukupuolta. Heitä ei voinut jaotella miehiin ja naisiin – itse he kutsuivat sukupuoliaan nimillä arys, eriyn, sekä nedyr. Lavielin käsityksen mukaan arys olivat lähimpänä miehiä ja eriyn naisia; nedyr taas olivat jotain siltä väliltä. Ulkoisesti heissä ei ollut kovin suuria eroja, vaikka narylaiset itse erottivatkin kaikki kolme sukupuolta helposti toisistaan. Perheisiin kuuluikin yleensä kolme kappaletta vanhempia, ja usein heillä oli paljon lapsia, erääseen kylän perheeseen kuului jopa yhdeksän lasta. Toisaalta suuri osa narylaisista eleli myös omillaan.



Kummallisiin otuksiin tutustumisen myötä aika kului nopeasti. Kolme viikkoa metsässä vierähti hetkessä. Mauriuksen lisäksi Laviel auttoi toisinaan myös kylän narylaisia; hänen apunsa kelpasi kylää ympäröivillä viljelmillä, sekä pienessä majatalossa, jossa tarjoiltiin monenlaisia erikoisia, narylaisten valmistamia juomia.

”Nyt meillä alkaisi kotona Belaviassa sadonkorjuujuhla”, Arni sanoi eräänä iltana. ”Valitettavasti emme pääse sitä viettämään, mutta mikään ei estä meitä juhlistamasta sadonkorjuuta täältä Wierdengarista käsin. Muistathan, Laviel, että kerroin tilanneeni meille ilotulituksia. Itse asiassa ilotulitukset oli tilattu juuri Mauriukselta, mutta Capellan hyökkäyksen takia niitä ei ikinä lähetetty matkaan – ne ovat siis yhä täällä! Joten mitä sanotte, eiköhän ammuta muutama? Meidän on tietysti oltava varovaisia, emme halua viestittää olemassaoloamme Capellan kuninkaalle. Narylaiset osaavat räjäyttää rakettinsa puiden latvojen alla, joten sen pitäisi olla turvallista.”

Niinpä kylälle katettiin suuri juhlaillallinen. Paikalla olivat Maurius ja tämän majoittamat pakolaiset, sekä kaksi muuta ihmismiestä, jotka Maurius oli kutsunut mukaan, jotka hänen tapaansa asuivat narylaisten keskuudessa Wierdengarissa, muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa naapurikylässä. Narylaisia oli mukana kolmisenkymmentä.

”Kyllä me täälläkin satoa näihin aikoihin korjaamme”, sanoi Finar, eriyn-puolinen narylainen, jolla oli suuri juuresviljelmä kylän laidalla. ”Yleensä meillä ei tosin ole tapana juhlistaa sitä sen suuremmin. Mutta mielellämme liitymme silti teidän juhlintaanne; hauskaa, että juhlia vielä voidaan järjestää, Capellan kuninkaan tulosta huolimatta!”

Ruoka oli hyvää ja juoma maittavaa. Tarjolla oli monenlaisia eksoottisia, kylän viljelmiltä kerättyjä tuoreita kasviksia, sekä paljon puroista pyydettyjä kolmeja ja hiillostettuja molokeja. Eivät juhlat perinteisiä belavialaisia sadonkorjuujuhlia voittaneet, mutta oikein hauskaa heillä kaikilla oli.

Illan pimettyä Maurius haki ilotulitteet, joita he narylaisten kanssa ampuivat. Laviel katseli haltioissaan miten ilotulitusraketit räjähtelivät värjäten korkeiden puiden latvukset kaikilla sateenkaaren väreillä. Isä ei ollut liioitellut kehuessaan Wierdengarin ilotulituksia.

Ilotulitusten jatkuessa Emaki kävi kuitenkin yhä hermostuneemmaksi, samoin Lavielin vanhempien havornit. Lopulta Laviel ja Enia joutuivat lähtemään niitä rauhoittelemaan.

”Hys, ei mitään hätää”, Enia puheli rauhallisesti, silittäen havorneja korvan takaa. Hän oli taitava käsittelemään kaikkia eläimiä, mutta ennen kaikkea hän tunsi havornit, joita hän työkseen hoitikin. Emakin Laviel oli aikoinaan saanut äidiltään syntymäpäivälahjaksi täyttäessään kymmenen. Siitä lähtien Emaki oli ollut Lavielin uskollinen toveri.

Kaikissa sateenkaaren väreissä räjähtelevät, äänekkäät ilotulitteet pelottivat yhä havorneja, mutta Enian ja Lavielin läsnäollessa ne pysyivät rauhallisina.



Kun ilotulitukset oli ammuttu, alkoi juhlaväki hiljalleen vetäytyä yöpuulle. Mauriuksen ihmisystävät lähtivät kotiinsa, toivottaen hyvät yöt kaikille.

”Katsokaa, miten kaunis tähtitaivas!” Nidella huudahti vilkaistuaan ylös. ”Harmi, että puut peittävät näkymää. En osaa sanoa varmasti, mutta minusta näyttää kuin tähdet olisivat erilaisia kuin kotona.”

”Olet oikeassa”, Idius sanoi. ”Tunnistatko Girionin, tuon kirkkaan punaisen tähden? Se näkyy tähän aikaan kotona Razekissa matalalla eteläisellä taivaalla, kun taas täällä se on lähes suoraan yläpuolellamme!”

”Tulkaa”, sanoi narylainen Finar. ”Jos tähtitaivas teitä kiinnostaa, niin voimme kiivetä ylös puuhun; olemme rakentaneet pienen lavan kylän suurimman puun latvaan, sieltä käsin tähtitaivas näyttäytyy meille koko komeudessaan.”

Narylaista seuraten he lähtivät – Laviel, Idius, Arni, Enia, Harian sekä Nidella – kapuamaan ylös puuhun. Vanhemmalle pariskunnalle ja Idiukselle kiipeäminen tuotti jonkin verran hankaluuksia, mutta narylaisen avulla hekin pääsivät ylös suuren puun latvaan. Siellä he seisoivat puisella lavalla, joka jättipuun latvusta peitti.

Heidän yllään levittäytyi tähtitaivas koko komeudessaan. Kirkas Girion, punainen silmä joka seurasi katseellaan lentävää pteron-liskoa; sinertävä Riniel, joka näkyi täällä aivan pohjoisessa taivaanrannassa; tietäjien tähtien jono, neljä tähteä, jotka kaarena ympäröivät kirkasta Alibaria, jonka jotkut tarinat väittivät joskus toimineen itsensä Osseuksen kotipaikkana. Jakado, Perran lähin kuu, loisteli kirkkaana läntisellä taivaalla, ja idässä oli nousemassa Nudro, pienempi ja kaukaisempi kuu. Nudron yläpuolella erottui kirkas valopiste, jonka Laviel tiesi olevan todellisuudessa planeetta eikä tähti; kyseessä oli Pondra, Neradaa kiertävä asumaton ulkoplaneetta. Linnunradan mahtava vyö halkoi taivasta heidän yläpuolellaan.

Eteläisellä taivaalla näkyi myös jotain minkä kaltaista Laviel ei ollut eläissään nähnyt. Kirkas sumu loisti punaisen ja vihreän eri väreissä, erottuen helposti paljain silmin; hän oli nähnyt kuvia tämän kaltaisista kaasusumuista, mutta koskaan ei hän itse ollut sellaista nähnyt. Hän oli kuvitellut että niiden näkemiseen tarvittaisiin valtavia kaukoputkia, joihin kenelläkään tavallisella kansalaisella ei ollut varaa.

”Tuo tunnetaan Helliainin sumuna”, Finar kertoi. ”Se ei taidakaan näkyä teille pohjoiseen?” Matkalaiset pudistelivat vaikuttuneina päitään.

”Sumun sisällä syntyy jatkuvasti uusia tähtiä”, Idius selitti. ”Erään nuoren tähden ympärillä sijaitsee asuttu planeetta nimeltä Heliel – tietääkseni se on meitä lähin asuttu planeetta Linnunradassa – tosin kymmenien parsekien päässä sekin.”

”Lähimmät naapurimme, mutta silti niin käsittämättömän kaukana”, Arni huokaisi. ”Täysin tavoittamattomissa meille ihmisille – ja narylaisille.”

”Onhan Capellan kuningaskin ihminen”, Laviel huomautti. ”Ja helposti hänkin tänne pääsi.”

”Hän on ihminen”, Arni myönsi, ”tai ainakin oli joskus – vaikka vaikea se onkin uskoa. Ihan kuka tahansa hän ei silti ole, eikä hänestä enää voi puhua tavallisena ihmisenä.”

”Mikäköhän noista lukuisista tähdistä on hänen valtakuntansa keskus?” Nidella pohti. ”Capella?”

”Capella on toisella puolella Linnunrataa”, Idius sanoi. ”Aivan liian kaukana, jotta voisimme nähdä sen täältä käsin. Tuolla näet Linnunradan keskusalueet, Capella sijaitsee jossain kaukana niiden takana.”

”Varmasti tähdissä matkaaminen olisi hienoa”, Nidella huokasi, ”mutta kyllä minä tyydyn silti ihan vain haaveilemaan niistä. Tuolla on varmasti monta hienoa maailmaa, mutta niin on tämäkin. Perrallakin löytyy paljon sellaista, mitä en ennen osannut kuvitellakaan, sen olen matkamme aikana oppinut.”

”Eikä ulkoavaruuskaan ole vain täynnä loistoa ja ihmetystä”, Harian lisäsi. ”Sieltä löytyy myös sotaa ja julmuuksia. Jos Capellan kuningas kerran hallitsee puolta galaksia, ja käy yhä sotaa Zarkin vanhoja kenraaleja vastaan, ei Perra varmaankaan ole planeettana yhtään huonoimmasta päästä – ainakaan ennen valloittajien tuloa…”

”Olet oikeassa”, Finar sanoi. ”Toivokaamme, ettei Capellan kuningas kokonaan turmele kaunista planeettaamme.”

“Kiitos, että toit meidät tänne, Finar”, sanoi Enia. “Liian harvoin tulee katsottua öisin ylös ja ihmeteltyä tähtitaivasta.”

Pitkään he seisovat vielä katselemassa kaunista näkyä, hiljaisuuden vallitessa. Tähdenlento halkoi taivasta, jättäen hohtavan vanan jälkeensä. Myöhään yöllä Laviel viimein kömpi Mauriuksen taloon vanhempiensa huoneen lattialle levitetylle olkipatjalle ja nukahti, ihmetellen yhä unissaan avaruuden ihmeitä.













Luku 5: Capellalaiset saapuvat



Elämä Wierdengarissa sujui mukavaan rauhallisesti. Narylaiset korjasivat satoa kylän lähistöllä sijaitsevilta viljelmiltä, missä Laviel oli usein apuna. Kerran muuan Mauriuksen kauppakumppani saapui tapaamaan kauppiasta, tuoden samalla uutisia ulkomaailmasta. Capellan kuningas piti kaikkia Perran ihmisvaltakuntia tiukasti otteessaan; vaikka ihmisiä ei kohdeltu mitenkään erityisen julmasti, oli valvonta tiukkaa, eikä vastarintaa suvaittu. Capellan kuningas itse oli kuulemma myös nähty taas pohjoisessa; jotkut toivoivat että hän suuntasi jo kohti Thalgoron avaruussatamaa, mistä hän lähtisi laivastoineen takaisin kohti Capellaa. Laviel oli lähes huomaamattaan jo alkanut odottaa, että pahin olisi ohi, jolloin he rauhan palautuessa voisivat lähteä takaisin kotiin.

Mutta nämä toiveet olivat aivan liian optimistisia, kuten hän pian sai huomata.



Muutama viikko sadonkorjuujuhlien jälkeen nimittäin Capellan joukot tunkeutuivat Wierdengarin metsään. Idius herätti muut varhain eräänä aamuna, joka toi Lavielin mieleen aivan liian hyvin sen aamun Adumirissa, kuukausia sitten, jolloin Capellan kuningas oli saapunut.

”Ne ovat täällä!” Idius sanoi, ja kaikki tajusivat heti keitä hän tarkoitti. Ulkoa kuului hätääntyneitä huutoja, metallisia kalahduksia ja sähköisiä pamauksia. ”Narylaiset kävivät taisteluun valloittajia vastaan; mutta kauan he eivät kestä, pian kylä on heidän hallussaan, ja silloin meidän on nieltävä ylpeytemme ja antauduttava.”

Taistelun äänet tulivat yhä lähemmäs, ja kantautuivat pian jo keskeltä kylää. Ne eivät kuitenkaan kestäneet kauan.

Samassa Mauriuksen talon ulko-ovi murrettiin auki. Talon isäntä oli juuri ehtinyt pukeutua ja juossut ulos päähuoneeseen, kun punaisiin varustuksiin pukeutuneet ihmismiehet marssivat häntä vastaan. Soturit näyttivät hetken ajan lievästi yllättyneiltä tavattuaan ihmisiä narylaisten kylässä, mutta kätkivät reaktionsa nopeasti.

”Kaikkien kyläläisten on kokoonnuttava ulos kymmenen minuutin sisällä”, ilmoitti plasmapistoolia kantava Capellan soturi. ”Koskee myös ihmisiä. Olkaa järkeviä ja totelkaa, niin meidän ei tarvitse käyttää väkivaltaa.”

”Uhkailetteko te meitä, mitä?” huudahti Harian, jolla oli yhä yllään pelkkä yöpuku. ”Älkää luulko, että me antautuisimme taistelutta!”

”Hiljaa!” Idius sähähti. Kääntyen capellalaisten puoleen hän sanoi: ”Ymmärrämme. Tulemme paikalle.”

Capellan kuninkaan soturit vilkaisivat vihaisena puhisevaa Hariania, ja marssivat sitten takaisin pihalle, missä taistelun äänet olivat vaimentuneet.

”He luulevat voivansa noin vain pompotella meitä!” Harian murisi capellalaisten lähdettyä. ”Ei tule onnistumaan, sanon minä! Piileskely ei onnistunut, nyt on aika taistella!”

”Haluatko päästä hengestäsi?” Idius kysyi kylmästi. ”Piileskely toimi jonkin aikaa, mutta taistelu loppuisi lyhyeen. Luuletko sinä pystyväsi haastamaan Capellan kuninkaan joukot? Näitkö, millaisia aseita he kantoivat? Tähtien takaista tekniikkaa, jonka Zark kuulemma kitki vuosisatoja sitten pois Perralta.”

Harian ei sanonut mitään.

”He siis sittenkin löysivät meidät”, Arni manasi. ”Arvelin, että Wierdengarissa olisimme turvassa – mutta Capellan kuningasta ei näemmä pääse pakoon. Idius taitaa olla oikeassa – emme voi muuta kuin totella heitä.”

Vastahakoisesti myös muut myönsivät tämän. Niinpä he pukeutuivat, Harian tuhisten yhä kiukkuisena, ja astelivat sitten pihalle, missä tilanne oli rauhoittunut. Muutamia narylaisia makasi kuolleena maassa; he olivat taistelleet urhoollisesti valloittajia vastaan, mutta nopeasti oli käynyt selväksi, ettei heistä ollut vastusta Capellan kuninkaan joukoille, joten he olivat tajunneet luovuttaa ajoissa. Heidän jousensa eivät pärjänneet capellalaisten plasma-aseille, ja miekan käyttäjinäkin Capellan miehet olivat aivan heidän tasoisiaan. Punaisiin pukeutuneet valloittajat kantoivat pääosin mukanaan plasma-aseita ja miekkoja, mutta heillä oli myös kranaatteja ja muita räjähteitä, joskaan niitä he eivät olleet paljon joutuneet käyttämään.

Idiuksen johdolla pakolaiset liittyivät kylän keskellä sijaitsevalle aukiolle kerättyihin narylaisiin, jotka kaikki oli riisuttu aseista. Hetken he odottelivat peloissaan mitä tuleman piti. Sitten paikalle saapui nuori, koreaan, punaiseen sotisopaan pukeutunut mies, joka kantoi mukanaan suurta miekkaa, ja jonka rinnassa komeili monenlaisia kunniamerkkejä. Koristeellinen otsapanta piti hänen vaaleat hiuksensa pois kasvoilta.

Nuori mies käveli itsevarmana vanhempien sotilaiden joukossa, ja jutteli hetken heidän kanssaan hiljaisella äänellä. Tämän jälkeen hän marssi kyläläisten eteen, missä hän nousi seisomaan suuren kiven päälle ja katseli narylaisten joukkoa, jonka seassa seisoi seitsemän ihmistä.

”Te taistelitte urheasti, mutta turhaan”, capellalainen sanoi. ”Hyvä että sentään tajusitte luovuttaa ajoissa, niin kovin moni teistä ei saanut surmaansa. Samaa ei valitettavasti voi sanoa kaikista Wierdengarin metsän narylaisista.” Hiljaista murinaa kuului kyläläisten joukosta. Valloittajien johtaja ei kuitenkaan välittänyt siitä. ”Monet sisarenne ja veljenne – ei, suokaa anteeksi, teidän sukupuolijakaumannehan on vielä minulle täysin tuntematon, mutta lupaan perehtyä siihen pikimmiten – monet tovereistanne metsän reunoilla taistelivat viimeiseen asti pitääkseen meidät poissa valtakunnastanne. Valitettavasti. Pyrimme säästämään mahdollisimman monet heistä, mutta valitettavan monet saivat surmansa; kuten myös useat meidän joukoistamme. Onneksi kaikki eivät ole yhtä jääräpäisiä; mutta älkää pelätkö, me emme kanna kaunaa kaatuneista tovereistamme, ja jokainen antautunut armahdetaan; niin kauan kuin pysytte rauhallisina ettekä yritä tehdä vastarintaa, ei teidän tarvitse pelätä meitä.” Hetken hiljaisuus. ”Mutta nyt, kuten varmaan jo osasitte odottaakin, minä julistan tämän kylän, kuten koko Wierdengarin valtakunnan, kuuluvan Capellan kuninkaalle. Te olette kaikki tästä eteenpäin hänen alaisiaan; se ei tuo isoa muutosta, mutta odotan että vastineeksi tästä suostutte tarvittaessa tekemään yhteistyötä kanssamme. Minä olen kenraali Nedra, Capellan toisen tähtilaivaston kuudennen rykmentin komentaja, ja nyt myös Capellan kuninkaan alaisuudessa Wierdengarin metsäisen valtakunnan ylin johtaja, ja te tottelette minua, kunnes olette osoittaneet tarpeeksi uskollisuutta saadaksenne täyden itsehallinnon. Jos teillä on minulle asiaa, saatte tulla keskustelemaan kanssani, mutta odotan sen tapahtuvan sivistyneesti; viivyn kylässänne ainakin muutaman päivän, ja tutustun mielelläni narylaisten kulttuuriin ja biologiaan.”

Näin sanoen Capellan kenraali lähti, suunnaten kohti leiriä, jota capellalaiset parhaillaan pystyttelivät kylän ulkopuolelle.

Kenraalin lähdettyä kyläläiset pääsivät palaamaan koteihinsa, mutta kylä jäi Capellan joukkojen tiukkaan valvontaan. Vähin elkein pakolaiset palasivat Mauriuksen taloon.

”No, mitä sanotte tuosta?” Arni kysyi heti kun Maurius oli sulkenut oven perässään. He istuutuivat kaikki keittiön pöydän ääreen, mistä näkyi ikkunasta ulos tyhjentyneeseen kylään.

”Se pojan nulikka luulee olevansa suurikin kenraali”, Harian puhisi. ”Suuret on hänellä puheet, vaikka ei ole varmaan paljon Lavielia vanhempi!”

”Iästään huolimatta hän on kuitenkin Capellan kuninkaan kenraali”, Idius sanoi. ”Siihen asemaan ei kuka tahansa pääse. Kokemattomuudestaan huolimatta hänen täytyy olla erittäin pätevä.”

”Nytkö sinä jo puolustat valloittajaa?” Harian murahti.

”En puolusta häntä, varoitan vain, ettei häntä tule aliarvioida ikänsä takia”, Idius tokaisi. ”Kuten ei Lavieliakaan.”

”Joka tapauksessa, hän ei vaikuttanut niin julmalta kuin olisin kuvitellut”, Enia sanoi. ”Siis suureksi valloittajaksi. Esimerkiksi Kordanin suusta en ikinä ole kuullut mitään niin ihmismäistä, vaikkei hänen valtansa olekaan mitään verrattuna Capellan johtajiin.”

”Se ei silti oikeuta heitä viemään vapauttamme”, Maurius sanoi, asetellen pöytään leipää ja vihanneksia.

”Ei tietenkään; halusin vain huomauttaa, ettei tämä ole läheskään niin pahaa, kuin vaikka Zarkin vallan kerrotaan aikoinaan olleen”, Enia sanoi, kurottaessaan itselleen aamiaista.

”Realiteetti kuitenkin on se, että toistaiseksi emme voi tehdä muuta kuin alistua”, Idius totesi. Harianin avatessa suunsa hän jatkoi kiireesti: ”Huomatkaa; toistaiseksi. En sano, että meidän tulisi mukisematta alistua ikuisiksi ajoiksi Capellan kuninkaan valtaan, mutta vastarinnasta ei näillä näkymin ole mitään hyötyä. Minä en ainakaan ole vielä valmis kuolemaan vapautemme puolesta. Aikanaan saatamme keksiä keinon taistella siitä, ja sitten kun tämä keino löytyy, olen ehdottomasti sen puolella. Ei Capellan kuningas aio kovin pitkäksi aikaa jäädä Perralle; kun hän on lähtenyt laivastoineen, voimme alkaa miettiä, miten vastustamme hänen valtaansa. Tällä hetkellä avoin vastarinta ei johda mihinkään; paljon tärkeämpää on se, että pidämme silmämme auki. Vähäpitoiseltakin vaikuttava seikka voi vielä jossain välissä osoittautua merkittäväksi. Muistakaa tämä.”



Loppupäivä eteni ikävässä tunnelmassa. Wierdengar, narylaisten salattu valtakunta, oli sekin lopulta jäänyt Capellan kuninkaan vallan alle; siltä ei enää kukaan Perralla säästynyt. Capellan joukot, jotka valvoivat kylää tarkoin, majoittautuivat suureen leiriin, jonka he olivat saaneet pystytettyä kylän ulkopuolelle. Täältä käsin he valvoivat kyläläisten jokaista liikettä.

Illalla capellalaista kenraalia saapui tapaamaan muita metsän eri osiin hajaantuneen armeijan komentajia, jotka raportoivat omasta osuudestaan narylaisten kylien valloittamisessa. Lähes kaikki Wierdengarin asukkaat olivat jo alistuneet, vain muutamassa harvassa tukikohdassa enää yritettiin epätoivoisesti taistella valloittajia vastaan – ja nämäkin viimeiset vastarinnan rippeet olivat jo hiipumassa.

Seuraavien päivien aikana Lavielille kävi selväksi, että Capellan soturien joukossa, jotka kaikki olivat ihmisiä, ei kunnioitettu narylaisia nimeksikään. Kylän ihmisasukkaita, lajitovereitaan, capellalaiset kohtelivat kohtalaisen hyvin, jättäen heidät suurimmaksi osaksi rauhaan, mutta narylaiset joutuivat kestämään monenlaisia nöyryytyksiä.

Juuri tällainen tilanne oli meneillään kolme päivää capellalaisten saapumisen jälkeen, kun viiden Capellan soturin joukko oli vapaa-ajallaan kerääntynyt kylän pienen majatalon terassille kokeilemaan wierdengarilaisia juomia. Laviel oli auttamassa majatalon pitäjän apulaista, narylaista nedyriä nimeltään Medir, säilömään kuivattua viljaa varastoon, mistä hän näki kaiken mitä terassilla tapahtui.

Kun Capellan miehille tuotiin juotavaa, eivät nämä ensin suostuneet maksamaan siitä.

”Capellan kuninkaan palvelijat eivät maksa palvelusta omassa valtakunnassaan”, he sanoivat. ”Talo tarjoaa ensimmäisen kierroksen, eikö vain?”

Tähän juomia tuonut narylainen, juureksia viljelevä Finar, joka toisinaan myös työskenteli majatalossa, ei osannut kuin nyökätä peloissaan. Laviel muisti miten juuri Finar oli aiemmin vienyt heidät puun latvaan katselemaan tähtiä.

”Eikä meillä ole teidän typeriä vanhanaikaisia kultakolikoitanne. Teidän täällä viimeisessäkin takapajulassa on syytä siirtyä käyttämään Capellan krediittejä.”

Finar nyökkäsi taas epävarmana ja kääntyi lähteäkseen.

”Hoi, älä nyt lähde ennen kuin olet palvellut asiakkaasi!” muuan capellalainen huusi. ”Minä tahdon jäitä juomaani, täällä metsän keskellä on kuuma!”

”Valitettavasti meillä ei ole jäitä”, Finar sanoi nopeasti.

”Vai ei jäitä? Tämä paikka tarvitsee selvästi muutosta, jo on aikakin että päivitämme tämänkin metsän ajan tasolle!”

”Mitä litkua tämä oikein on?” eräs capellalaisista tuhahti maistettuaan juomaansa ja syljettyään sen saman tien pois. ”Halvinta mitä talosta löytyy, vai? Vaadin saada laatujuomaa heti paikalla, tuo minulle jotain parempaa!”

”Hyvä on, herra”, narylainen mutisi alistuneena.

Liekö narylaisten juoma vaikuttanut ihmismiesten päähän ikävällä tavalla, Laviel tuumi, sillä heidän röyhkeytensä vain kasvoi.

”Sinä siinä”, huusi vanha partasuu, ”minun kengänpohjaani on tarttunut sontaa teidän maaperästänne. Pyyhipäs se pois! Koska me olemme teidän vieraitanne, on teidän huolehdittava meidän tarpeistamme!”

”Mutta… täällä on muitakin asiakkaita”, Finar yritti.

”Me olemme tämän paikan pomoja”, capellalainen murahti. ”Sinä tottelet meitä, eli käyhän hommiin! Muut asiakkaat voivat odottaa.” Hän ojensi jalkansa suoraksi, eikä tarjoilija voinut muuta kuin alistuneena alkaa pyyhkiä tämän kengänpohjia.

”Ei ole muuten huonon näköinen”, nuorempi soturi sanoi, katsellen narylaista tarkoin. ”Siitä on jo kauan kun lähdimme A’caposta, en ole nähnyt tyttöystävääni aikoihin. Tässä tilanteessa tämäkin luonnonoikku voisi käydä naisesta, vaikka näillä kummajaisilla onkin joku friikimpi sukupuolijakauma.” Finar vilkaisi häntä loukkaantuneena ja peloissaan. ”Tules vähän tänne”, capellalainen sanoi, kahmaisten narylaista kiinni vyötäröltä.

”Lopettakaa jo, päästäkää hänet menemään!”

Laviel ei enää voinut vain seurata tilannetta sivusta. Hän marssi capellalaisten viereen ja käytti käskevintä mahdollista äänensävyä, jonka arveli omaksuneensa mummoltaan.

”Päästäkää hänet!” Laviel toisti.

Capellan miesten katsoessa hämmentyneenä Lavielia narylais-tarjoilija livahti sisään majataloon.

”Ja kukahan sinäkin luulet olevasi?” vanha partasuu kysyi. ”Paikallinen ihminen, piileskelemässä narylaisten metsässä. Me olemme Capellan kuninkaan palvelijoita, ja me olemme sinunkin valtiaitasi!”

”Luulette olevanne suuriakin valloittajia, mutta katsokaa nyt itseänne! Kiusaamassa ja hyväksikäyttämässä itseänne heikompia, olette säälittäviä!”

”Minun kengänpohjiini jäi vielä vähäsen likaa jäljelle”, partasuu totesi. ”Ja koska autoit tuota säälittävää narylaista välttämään tehtävän loppuun hoitamisen, saat sinä itse tämän kunnian.”

”Ei!” Laviel huusi. ”Saat itse pyyhkiä saastaiset kenkäsi omilla pikku kätösilläsi, jos tahdot ne puhtaaksi. Kukaan täällä ei alistu teidän oikkuihinne, idiootit!”

Capellan miehet nousivat seisomaan.

”Nyt neiti ylitti rajan! Me olemme Capellan sotureita, ja meitä on kohdeltava kunnioittavasti.”

”Teihin on turha tuhlata enemmän kunniaa kuin pohjamutaan hautautuneeseen molokiin!” Laviel huudahti.

”Vai niin! Jospa menisit itse pohjamutiin niitä etsimään”, vanha partasuu sanoi, otti askeleen Lavielia kohti ja kaatoi hänet maahan. ”Ja pyyhi samalla ne minun kenkäni!”

Laviel tunsi raivon kihisevän sisällään. Hän ponkaisi takaisin pystyyn, ja löi partasuuta kasvoille niin kovaa kuin jaksoi. Tämä kaatui huudahtaen maahan.

”Tuota saat katua!” hän ärisi irvistäen. Miehen noustessa takaisin pystyyn kävivät hänen toverinsa Lavieliin käsiksi. Laviel yritti tapella vastaan, mutta ei mahtanut mitään itseään isommille miehille.

”Paljon paremman näköinen muuten tämä, kuin se narylainen”, nuorempi capellalainen sanoi. ”Kyllä ihmisnaiset sentään on parhaita! Täytyyhän näin pitkällä matkalla jotain viihdykettäkin olla!”

”Ottakaa likaiset kätenne irti minusta!” Laviel kirkui, capellalaisten tunkiessa käsiään hänen paitansa alle.

”Neiti on kuule ansainnut tämän aivan itse!” yksi sotureista ilkkui.

”Tässä tytössä on sisua!” nuori capellalainen sanoi. ”Ja muotoja!”

”Mitä täällä tapahtuu?”

Capellalaiset jähmettyivät paikoilleen, ja käänsivät katseensa nuoreen, punaiseen sotisopaan pukeutuneeseen mieheen, joka katsoi heitä epäuskoisena. Hänen rinnassaan komeili lukuisia kunniamerkkejä. Laviel tunnisti hänet capellalaisten kenraaliksi, joka kyläläisille aiemmin oli puhunut.

”Kenraali Nedra”, vanhin sotureista sanoi, ryhdistäytyen kenraalinsa edessä. ”Tämä nuori nainen vastusti meidän suoria käskyjämme, ja loukkasi meitä.”

”Ja te kävitte häneen käsiksi. Uskokaa tai älkää, mutta kuulin kyllä. Äänenne kantoivat pitkälle. Päästäkää hänet!”

Capellalaiset tottelivat välittömästi kenraaliaan ja päästivät irti Lavielista.

”Hävetkää, jokainen teistä!” nuori kenraali ärähti. ”Te olette Capellan sotureita, maailmankaikkeuden mahtavimman miehen palvelijoita. Käyttäytykää sen mukaan! Te painutte nyt takaisin leiriimme, missä saatte jäädä vahtimaan sairastupaa loppuajaksi, jonka täällä vietämme. Jos vielä näen teidät täällä kylässä, saatte karkotuksen Capellan tähtijärjestelmästä, ja jäätte tänne Perralle kun laivastomme lähtee takaisin.”

”Mutta…”

”Nyt heti!”

Jupisten soturit lähtivät.

Capellalainen kenraali kääntyi Lavielin puoleen.

”Pyydän anteeksi sotilaideni käytöstä”, hän sanoi. ”Heillä on pitkä ja raskas matka takanaan, ja koti-ikävä varmaan painaa monia. Mikä ei tietenkään oikeuta heidän tekojaan.”

”Ja sinäkö olet sitten heitä parempi, vai?” Laviel tuhahti. ”Sinähän se heidät tänne toit.”

Kenraali hymähti.

”Minä olen kenraali Nedra, Capellan toisen tähtilaivaston kuudennen rykmentin päällikkö. Saanko kysyä neidin nimeä?”

”Laviel.”

”Ymmärrän hyvin suuttumuksesi, Laviel. Ja se, mitä mieheni äsken tekivät, on anteeksiantamatonta. Tahdon korvata sen sinulle. Tule, tarjoan lounaan, jos se vain sinulle sopii. Tahdon osoittaa, että emme me suinkaan mitään raakalaisia ole, vaikka jotkut miehistäni näköjään menevät aika lähelle. Mutta enää heistä ei pitäisi olla teille vaivaa. No, mitä sanot?”

Capellan kenraalin ehdotus yllätti Lavielin täysin. Mitä peliä tämä oikein oli? Epäröiden hän kuitenkin suostui kenraalin tarjoukseen.

”Loistavaa. Tuletko?” kenraali sanoi, eikä Laviel osannut kuin seurata tämän perässä.

He kävelivät ulos kylästä ja suuntasivat capellalaisten läheiseen leiriin, minne oli metsän keskelle pystytetty satoja telttoja. Laviel ei vieläkään ollut oikein varma, miksi hän oli suostunut kenraalin tarjoukseen. Tämähän juuri oli johtanut Capellan hyökkäystä, ja alistanut koko Wierdengarin itsensä alaisuuteen – vaikka Nedra itse käyttäytyikin paljon sivistyneemmin kuin monet hänen miehistään. Mutta olihan Lavielin itselleen myönnettävä, että kenraali oli erittäin karismaattinen ja komea nuori mies.

Capellalaisten leirissä monet sotilaat silmäilivät Lavielia epäluuloisesti. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, ja kun kenraali käski kokkia tuomaan aterian kahdelle omaan telttaansa, totteli tämä mukisematta.

Kenraalin perässä Laviel astui sisään leirin suurimpaan telttaan, missä Nedra viittasi hänet istumaan pienen pöydän ääreen, kenraalia vastapäätä.

”No, mikä juoni tässä on?” Laviel tokaisi. ”Mitä sinä minulta tahdot?”

”En mitään muuta, kuin hyvittää miesteni teot”, kenraali vastasi, silmäillen Lavielia uteliaana. ”Vannon sen, Capellan kuninkaan nimeen.”

Laviel katsoi nuorta kenraalia epäluuloisena, eikä sanonut mitään.

”En halua, että saat väärää kuvaa meistä muutaman idiootin takia”, kenraali jatkoi. ”Sillä eivät kaikki mieheni suinkaan ole samanlaisia. Suurin osa heistä kyllä osaa käyttäytyä. Emme me mitään raakalaisia ole. Haluan, että ymmärrät sen.”

”Ette siis ole raakalaisia, mutta muuten vain kierrätte ympäri galaksia valtaamassa planeetan toisensa perään?” Laviel tuhahti. Hän oli yhä tuohduksissaan tapahtuneen jäljiltä, eikä osannut hillitä kieltään, vaikka tiedostikin etäisesti, ettei Capellan kenraalille kenties kannattaisi puhua epäkunnioittavaan sävyyn. ”Minusta se kuulostaa aika raakalaismaiselta.”

”Se palvelee kaikki suurempaa tarkoitusta. Capellan kuningas saattaa vielä vaikuttaa teistä pelkältä julmalta valloittajalta, mutta todellisuudessa hän on niin paljon enemmän. Toivon, että jonain päivänä vielä ymmärrätte.”

Laviel pysytteli taas hiljaa. Silloin heidän ruokansa tuotiin; kaksi annosta jotain vieraita kasviksia. Nedra kiitti palvelijaansa, joka kumarsi ja poistui, jättäen heidät taas kahden.

”Ole hyvä vain”, Nedra sanoi. ”Toivottavasti tämä korvaa edes jossain määrin kokemasi. Vaikka toisaalta, ihan hyvinhän sinä näytit pärjäävän ilman välintuloanikin. Jos heitä ei olisi ollut niin monta yhtä vastaan, rohkenen epäillä, että olisit hoitanut tilanteen aivan itsekin.”

Lavielin oli myönnettävä, että ruoka maistui taivaalliselta. Hän yritti kuitenkin olla näyttämättä liian tyytyväiseltä.

”Saanko kysyä, mitä sinä ja toverisi Wierdengarissa teette?” Nedra kysyi. ”Minun on myönnettävä, että yllätyin löytäessäni näinkin suuren ihmisjoukon narylaisten keskeltä. Tapasin minä aikaisemminkin muutamia ihmisiä täällä metsässä, mutta en koskaan näin suurta joukkoa. Olenko oikeassa, jos arvaan, että pakenitte ja piilouduitte tänne, siinä toivossa, että me emme löytäisi tietämme metsän siimekseen?”

Laviel nyökkäsi yllättyneenä.

”Myönnetään, kauan meiltä kestikin tajuta, että metsän siimeksessä piilee kokonainen valtakunta. Mutta lopulta kukaan ei pysty pakenemaan Capellan kuningasta. Mistä päin sinä sitten olet kotoisin?”

”Belaviasta. Minä, isä ja äiti. Ja meidän havornimme. Mummoni tulee Razekista, samoin hänen naapurinsa. Olin Razekissa käymässä hänen luonaan kun te saavuitte. Isä tunsi Mauriuksen, wierdengarilaisen kauppiaan, ja sovimme tapaavamme hänen luonaan. Vaikka tuskinpa sinä siitä välität.”

”Päinvastoin, välitän suurestikin. Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen on erittäin kiehtovaa. Saavuttuamme planeetallenne olen käyttänyt paljon aikaa maantieteenne ja historianne opettelemiseen. Ja me olemme kuitenkin samaa lajia, ihmisiä kummatkin, joten ymmärrämme toisiamme, vaikka kotimme ovatkin valovuosien päässä toisistaan. Se on minusta kiehtovaa. Ja mitä kaikkea muuta täältä löytyykään! Otetaanpa vaikka nämä narylaiset, joihin olen viime aikoina tutustunut; heidän biologiansa on minulle jotain aivan uutta. En ole ikinä kuullut mistään vastaavasta; kolme sukupuolta! Maailmassa riittää aina vain uusia ihmeitä. Osaatko sinä muuten kertoa heistä jotain lisää?”

”Minäkin kuulin heidän sukupuolijakaumastaan vasta tänne tultuani. Kotona olen kuullut epämääräisiä huhuja, joiden mukaan täällä eläisi outoja otuksia, jotka ovat kuin muinaismuisto Perran entisistä ajoista. Jotkut kertovat, että ennen kuin ihmiset tulivat tänne, asuttivat narylaiset koko planeettaa; mutta ihmisten tullessa he vetäytyivät mieluummin syrjään ja kätkeytyivät metsänsä siimeksiin.”

”Kiehtovaa!” Nedra huudahti. Laviel ei voinut sille mitään; hänen kiukkunsa oli hälvennyt, ja vaikka hän tiesi Nedran olevan julma valloittaja ja suuruudenhullun kuninkaan kopea kenraali, tuntui hänestä nyt todella luontevalta olla tämän seurassa. Nuoren miehen innostus uusien, ihmeellisten olentojen suhteen oli jotain niin vilpitöntä. Eikä hänen olemuksestaan olisi tällä hetkellä mitenkään pystynyt arvaamaan, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Itse asiassa hän vaikutti Lavielista enemmänkin söpöltä pojalta, jonka kanssa oli päätynyt treffeille, kuin suurelta sotajohtajalta.

”Mutta sanot olevasi kotoisin Belaviasta”, Nedra jatkoi. ”Pohjoisemmissa valtakunnissa, kotimaassasi ja Gorothalissa, meitä yritettiinkin vastustaa viimeiseen asti. Kuninkaanne ei valitettavasti tajunnut omien voimiensa rajoja, ja se suretti minua suuresti. Maanne koki suuria menetyksiä, kun ette osanneet antautua ajoissa. Siitä olen pahoillani.”

”Kordan ei ole hyvä kuningas”, Laviel mutisi. ”Jos teidän tulossanne on jotain hyvää, niin ainakin hän sai oppia, ettei koko maailma tanssi hänen oikkujensa mukaan. Teidän kuninkaanne ei tosin taida olla vielä oppinut tätä.”

Nedra naurahti huvittuneena.

”Sinä et ole tavannut Capellan kuningasta, etkä tiedä mihin hän pystyy. Hän ei ole kuka tahansa. Säännöt, jotka pätevät tavallisiin hallitsijoihin, eivät välttämättä enää päde häneen.”

”Kaikki puhuvat hänestä kuin hän olisi joku jumala”, Laviel tokaisi. ”Ihminenhän hänkin vain on. Mikä hänestä tekee niin erityisen?”

Nedra katsoi Lavielia pitkään. Lopulta hän sanoi: ”Tiedätkö sinä, miten hänestä tuli Capellan kuningas?” Laviel pudisti päätään. ”Sinä pidät häntä pelkkänä julmana valloittajana, joka alistaa galaksia oman valtansa alle. Se on tietysti tavallaan totta – mutta todellisuudessa hän on niin paljon muutakin. Hän ei ollut kuningas syntyjään – alun perin hän oli pelkkä orja. Tiedät, että siitä ei ole kovinkaan kauan, kun koko galaksia hallitsi Capellan kuningasta monin verroin julmempi valloittaja; itse pimeyden jumala Zark. Capellan kuningas syntyi Zarkin orjaksi Gornazarin tulisessa kuussa, joka kiertää jättiläisplaneettaa Capellan himmeän naapurin, punaisen kääpiötähtiparin ympärillä. Mutta Capellan kuningas – tuolloin vasta pieni lapsi – nousi uhmaamaan pimeyden jumalaa koko tämän mahdin edessä. Zark olisi voinut vain surmata hänet, mutta jumalan ylpeydelle oli liikaa ajatus siitä, että pieni ihmislapsi ei alistuisi hänen tahtonsa alle. Lukuisin tavoin Zark yritti alistaa häntä, mutta Capellan kuningas piti pintansa Zarkin kidutusten edessä; ja lopulta hän johti Zarkin orjat kapinaan, joka ajoi pimeyden jumalan pakoon maailmasta. Ja niin me vapauduimme Zarkin pimeän kouran otteesta, joka oli kovempi kuin Capellan kuninkaan milloinkaan.”

Laviel tuijotti Nedraa ihmeissään. Oliko Capellan kuningas ajanut Zarkin pakoon maailmasta? Olihan Laviel kuullut kerrottavan tähtien takaisesta suuresta kapinasta, joka Zarkin vallan kukisti, mutta ei hän ollut ikinä osannut yhdistää Capellan kuningasta tähän. Capellan kuningas oli siis vapauttanut koko galaksin – vain alistaakseen sen oman valtansa alle.

”Capellan kuningas tosiaan on pelkkä ihminen – mutta ei kuka tahansa”, Nedra sanoi. ”Älä kuitenkaan ikinä kutsu häntä jumalaksi. Ja pidä mielessäsi myös tämä; eivät jumalatkaan todellisuudessa niin jumalallisia ole, kuin ihmisten on tapana kuvitella. Ajattele vaikka Zarkia; jos ihminen voi nousta jumalaa vastaan, mikä silloin erottaa heidät toisistaan?”

Laviel ei edelleenkään sanonut mitään. Hän ei yhtään tiennyt mitä ajatella Nedran kertomuksesta.

”Huomaan, että kertomani yllätti sinut. Mitä sinä nyt ajattelet Capellan kuninkaasta, saanko kysyä?”

Laviel ei vastannut kysymykseen, vaan esitti omansa: ”Entä miksi hän sitten haluaa valloittaa meidän planeettamme, jos hän kerran on niin paljon muutakin, kuin vain suuri valloittaja?”

”Capellan kuningas ajoi Zarkin galaksista, mutta lopullista voittoa hän ei ole vielä saanut”, Nedra vastasi. ”Minä en kuitenkaan voi vastata kysymykseesi, sillä sain Capellan kuninkaalta itseltään käskyn olla paljastamatta tulomme todellista syytä paikallisille, elleivät he ole osoittautuneet erittäin luotettaviksi. Olen pahoillani, mutta koska me olemme vasta tavanneet, et sinä ainakaan vielä täytä vaadittuja kriteerejä, Laviel. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että tulollamme on muitakin syitä kuin vain uuden planeetan valloittaminen.”

Laviel pysytteli pitkän aikaa hiljaa, osaamatta sanoa mitään. Nedran kertomus pakotti hänet ajattelemaan asioita täysin uusiksi, eikä hän vielä tiennyt yhtään, miten siihen tulisi suhtautua.

”Ymmärrän, että asiassa on paljon sulateltavaa”, Nedra sanoi. ”Ota aikasi. Huomaan, että olet syönyt ateriasi. Maistuiko ruoka?”

Laviel nyökkäsi ujosti. Hänen päähänsä iskostui äkkiä ymmärrys, että nuori mies joka häntä vastapäätä istui, oli korkea-arvoinen kenraali armeijassa, jota johti mies, joka oli kukistanut itsensä pimeyden jumalan, maailmankaikkeuden olennoista mahtavimman. Ja silti Nedra oli tahtonut hyvittää miestensä teot Lavielille, vaikkei tämä itse ollut mitään muuta kuin tavallinen belavialainen tyttö, joka ei ikinä ollut nähnyt edes kotiplaneettansa toista mannerta, ja kotimantereestakin vain pienen osan. Useinhan Laviel oli haaveillut matkustavansa tähtiin, mutta todellisuudessa hän ei ikinä ollut käynyt kauempana kotoa, kuin mitä hän tälläkin hetkellä oli.

”Millaista se on?” Laviel kysyi äkkiä. ”Tähtien halki matkustaminen? Sellaisten matkojen taittaminenhan vie ikuisuuden, eihän ihmisen eliniän edes pitäisi riittää siihen. Ja silti kuulemme kerrottavan tarinoita galaksin kauimmaisista nurkista, kaukaisista tähtivaltakunnista, jumalten sodista ja muusta.”

”Se on upeaa”, Nedra vastasi. Hänen kasvoilleen kohosi vilpittömän innostunut, haaveileva ilme, kuin pikkupojalla. ”Nuorena poikana, kun näin miten Capellan kuningas valtakuntaansa rakensi, haaveilin aina liittyväni hänen joukkoihinsa, ja lähteväni suuriin seikkailuihin. Ja unelmani kävi toteen. A’capo on hieno planeetta, missä elin toki onnellisena – se on Capellan järjestelmän pääplaneetta – mutta upeita planeettoja on muitakin, otetaan nyt esimerkiksi Perra. Capellan tähtilaivastossa olen saanut nähdä monenlaista, olen tavannut lukuisia ihmeellisiä olentoja, nähnyt avaruuden ihmeet; hohtavat kaasusumut ja vaaralliset mustat aukot, joiden läheltä mikään olemassa oleva ei enää pääse pakoon. Näiden muutaman vuoden aikana, jotka olen Capellan laivastossa palvellut, olen nähnyt enemmän kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan, vaikka sentään käytin koko lapsuuteni näiden asioiden kuvittelemiseen. Ja silti olen nähnyt vasta murto-osan kaikesta, mitä galaksissamme on nähtävänä.”

”Mutta miten te pystytte matkustamaan niin nopeasti? Valonnopeuttahan ei ihminen pysty ylittämään. Mummoni Idius arvelee, että Capellan kuninkaalla on joukoissaan joku jumala, jota hän hallitsee, joka vauhdittaa teidän laivastonne kiitämään hetkessä galaksin halki.”

”Mummosi on fiksu nainen. Juuri niin asia on. Valonnopeus tosiaan on ylittämätön – kaikille paitsi jumalille. Capellan kuninkaan laivastossa on mukana jumala, joka nopeuttaa kulkuamme, jolloin valonnopeus ei pidättele meitä. Graeth on jumalan nimi.” Nedra kurtisti kulmiaan ja piti lyhyen tauon ennen kuin jatkoi: ”Graeth oli aikoinaan Zarkin liittolainen, yksi Gornazarin suurimmista sortajista. Mutta Zarkin paettua Capellan kuningas orjuutti orjuuttajan, ja nyt Graeth on hänen hallinnassaan, missä jumala joutuu antamaan meille kyvyn matkata halki galaksin. Näin ovat kaikista mahtavimmatkin olennot sortuneet Capellan kuninkaan edessä.”

”Mitä, onko Zarkin jumalia vielä galaksissa?” Laviel hämmästeli. ”Ja tekö käytätte – orjavoimaa, vaikkakin jumalaista sellaista – matkatessanne halki galaksin?”

”On heitä vielä muutamia. Eivät kaikki jumalat suinkaan paenneet Zarkin mukana, vaikka he ovatkin pitäneet matalaa profiilia tämän kukistumisen jälkeen. Suurimmat jumalat ovat poissa, mutta vähäisempiä jumalia on yhä jäljellä. Ja minä en kävisi syyttämään Capellan kuningasta jumalan taivuttamisesta omaan tahtoonsa – sillä mitä muuta jumalat ovat hänelle ikinä tehneet? Tai kenellekään meistä, sen puoleen?”

”Mutta silti. Ja onhan jumalia muitakin kuin Zarkin liittolaiset. En tiedä heistä paljon, mutta Osseuksen lisäksi puhutaan Evingothista, Nemasta, Histanista, Nargonista, ja monista muista. Jotkut jopa rukoilevat heille, ja he taistelevat jatkuvasti Zarkin pimeyttä vastaan.”

”Missä oli Osseus niinä pimeinä aikoina, jolloin Zarkin koura puristi galaksia? Tuliko hän ajamaan pahan veljensä tiehensä, pelastamaan galaksin pimeyden vallasta? Ei. Jos Capellan kuningas ei olisi sitä tehnyt, hallitsisi Zark yhä pelolla kaikkea ja kaikkia. Jumalille rukoileminen – kenelle tahansa heistä – on yhtä tyhjän kanssa, koska eivät he kuule; ja vaikka kuulisivat, ei heiltä tule apua. Jos Zark, jumalista mahtavin, sortui yhden ihmislapsen edessä, miten luulet heikompien jumalten pystyvän minkäänlaisiin ihmetekoihin?”

Laviel oli taas hiljaa, pohtien kaikkea kuulemaansa. Kun hiljaisuus oli taas jatkunut hyvän aikaa, nousi Nedra seisomaan ja sanoi: ”Luulen, että minun on siirryttävä omien askareitteni pariin. Minulla on kokonainen metsäinen valtakunta valvottavanani. Mutta oli erittäin miellyttävää tutustua sinuun, Laviel. Palaahan nyt takaisin ystäviesi luo. Suosittelen sinua kuitenkin pohtimaan näitä asioita, jotka sinulle olen kertonut. Toivottavasti näet meissä nyt muutakin kuin säälimättömän valloittajan.”

Laviel nyökkäsi epävarmana, nousi ylös ja lähti kohti teltan oviaukkoa. Ennen kuin poistui, hän kääntyi ja katsoi Nedraa tarkasti. Nedra hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti. Hiljaisella äänellä Laviel sanoi: ”Kiitos lounaasta.”

”Eipä kestä”, Nedra sanoi, nostaen otsapantaansa ylemmäs, jotteivät hiukset valuisi hänen kasvoilleen. ”Ja pahoitteluni vielä miesteni käytöksestä. Toivottavasti he ovat ottaneet opikseen.”

Laviel nyökkäsi, ja kipaisi sitten tiehensä. Taakseen katsomatta hän asteli capellalaisten leirin halki takaisin kohti narylaisten kylää, pyöritellen vinhasti kaikkea kuulemaansa pienessä päässään. Hänen oli myönnettävä, että juttutuokio capellalaisen kenraalin kanssa oli ollut erittäin antoisa. Tämän kanssa puhuminen oli ollut oikein mukavaa, ja hän oli saanut kuulla paljon mielenkiintoista. Jos Nedra ei olisi juuri ollut mukana valloittamassa koko planeettaa vieraan valtakunnan tyrannille, olisi Laviel voinut sanoa pitäneensä tästä kovasti.













Luku 6: Kenraali Nedra



”Mitä? Väitätkö sinä, että Capellan kuningas olisi kukistanut Zarkin?”

Harian tuijotti Lavielia suu auki ja silmät pyöreinä.

”Niin Nedra minulle kertoi.”

”Ei hänen sanaansa voi luottaa!” Harian murahti. ”Se on varmasti vain surkea vale, jolla hän yrittää saada meidät puolelleen – hyväksymään heidän valtansa.”

”Mitä mieltä sinä olet, Idius?” Arni kysyi.

Idius oli hyvän tovin hiljaa, pohtien Lavielin kertomusta, ennen kuin vastasi: ”Minä kyllä uskon hänen sanaansa. Tarinat Zarkin häviöstä, joita olemme tänne Perralle kuulleet, ovat kaikki olleet hyvin epämääräisiä. Gornazarin orjien kerrotaan nousseen kapinaan, mutta ilman muuta heillä on täytynyt olla vahva johtaja – olen ennenkin kuullut epämääräisiä kertomuksia nuoresta ihmispojasta, joka nousi Zarkia uhmaamaan – ja vaikka näiden kertomusten luotettavuutta en voi ylistää, on tämä mahdollisuus ennenkin käynyt mielessäni. Ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kuka muu siihen olisi pystynyt, jos ei Capellan kuningas?”

”Mitä sitten, pitäisikö meidän juhlia häntä sankarinamme vai?” Harian tuhahti. ”Hän joka vapautti meidät Zarkin vallasta, tervetuloa alistamaan meidät omaasi!”

”Ainakin tiedämme nyt kenen kanssa olemme tekemisissä”, Maurius pohti. ”Tarkoitan, nämä eivät tosiaankaan ole mitään pikkuvalloittajia. Jos Capellan kuningas voitti itsensä pimeyden jumalan, ei hän todellakaan ole ihan kuka tahansa.”

”Ei, sitä hän ei ole”, Idius sanoi. ”Meidän on suhtauduttava heihin entistä varovaisemmin. Mutta pidetään edelleen silmämme auki…”



Seuraavien päivien ajan heidän kaikkien päässä pyöri jos jonkinlaisia ajatuksia; mutta kaikki olivat hyvin vaitonaisia, eivätkä he puhuneet asiasta paljon. He tarkkailivat jatkuvasti capellalaisten tekemisiä, mutta välttelivät parhaan kykynsä mukaan varsinaisia kohtaamisia heidän kanssaan.

Muutaman päivän kuluttua Laviel kuitenkin törmäsi sattumalta taas kylällä Nedraan, joka näytti olleen puhumassa narylaisten kanssa.

”Kas, Laviel”, Capellan kenraali tervehti kohteliaasti. ”Toivon, ettet ole joutunut enää vastaavanlaisiin tilanteisiin miesteni kanssa? Korvasiko tarjoamani lounas edes osan kokemastasi vääryydestä?”

”Kyllä, kyllä korvasi”, Laviel sanoi yllättyneenä kenraalin tuttavallisuudesta. ”En ole enää joutunut ongelmiin heidän kanssaan.”

”Se on hyvä kuulla”, Nedra sanoi. ”Haluan että tiedät, että kyseisiä öykkäreitä kyllä rangaistiin. Enää he eivät käy viattomien siviilien kimppuun. Ja tein miehilleni selväksi, että jos joku muu saa päähänsä tehdä jotain vastaavaa, joutuu hän vastaamaan teoistaan minulle. Takaan sinulle vielä kerran, että vastaavanlainen ei tule toistumaan.”

”Kiitos”, Laviel sanoi.

Nedra katseli hetken ympärilleen, seuraten narylaisten puuhia.

”Kiehtovia otuksia nämä narylaiset. Palasin juuri parin päivän kierrokselta, kävin katsastamassa metsän muita kyliä. Se otti kyllä narylaisten ylpeyden päälle, mutta lopultakin he ovat kaikki hyväksyneet realiteetit ja antautuneet minun joukoilleni.”

”Ylpeiletkö sinä saavutuksellasi?” Laviel kysyi pistävään sävyyn. ”Mahtavaa, olet taas valloittanut vieraan maan – jonka kaikki asukkaat ovat nyt orjiasi.”

”Minä en ole tullut tänne orjuuttamaan”, Nedra totesi. ”Kyllä, oletan että te olette jatkossa uskollisia Capellan kuninkaalle, mutta vapaata tahtoanne en ole viemässä mihinkään. Ja kyllä, minä olen ylpeä saavutuksestani. En siitä, että olen alistanut Wierdengarin asukkaat oman valtani alle, vaan siitä, että olen auttanut Capellan kuningasta ottamaan jälleen uuden askeleen eteenpäin.”

”Aivan niin, tämä kaikkihan on vain osa hänen suurempaa suunnitelmaansa”, Laviel tokaisi. ”Arvostan kyllä sitä, ettet salli miestesi pahoinpidellä minua, mutta en voi arvostaa sitä, että tulet valloittamaan koko meidän maailmamme ja sanomaan, kenelle meidän pitäisi olla uskollisia.”

”Ymmärrän sen, ja olen pahoillani puolestanne. Mutta minä tottelen Capellan kuninkaan käskyjä – ja ehkä tekin jonain päivänä tulette tekemään sen omasta valinnastanne.”

”Capellan kuningas saattoi joskus olla koko galaksin pelastanut sankari, mutta minulle hän ei edelleenkään ole muuta kuin julma valloittaja.”

”Sanohan, Laviel, olenko minä mielestäsi julma ihminen?”

Kenraalin suora kysymys sai Lavielin hämmentymään hetkeksi.

”No”, hän sanoi vältellen, ”en nyt sanoisi että julma. Sen perusteella mitä olen tähän asti nähnyt, sanoisin että sinä olet oikein mukava ja lempeä, jopa oikeudenmukainen, vaikka seuraatkin turhan sokeasti omaa kuningastasi.”

Nedra naurahti.

”Lempeä valloittaja… pidän tuosta.”

”Lempeäkin valloittaja on valloittaja”, Laviel sanoi. ”Ja suoraan sanoen minä ihmettelen kovasti, miksi sinä olet valinnut tulla sotilaaksi.”

”Lempeydellä pääsee taistelussa usein paljon pitemmälle kuin julmuudella”, Nedra sanoi. ”Capellan kuningaskin tietää tämän. Miten minä muuten voisin olla näin korkeassa asemassa, missä en vastaa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen? Mutta nyt minun on jälleen toivotettava sinulle hyvää päivänjatkoa, ja jatkettava omien tehtävieni suorittamista. Toivottavasti tapaamme taas pian, Laviel.”

Nedra jatkoi matkaansa kohti leiriä. Laviel katseli hetken hänen peräänsä. Kunpa hän ei olisi juuri valloittanut yhtä Perran viimeisistä vapaista maista itselleen…



Ilokseen Laviel kuitenkin huomasi, että Nedra oli pysynyt sanojensa takana. Hänen miehensä kohtelivat narylaisia nykyään paljon kunnioittavammin – ketään ei ilmeisestikään kiinnostanut tulla jätetyksi Perralle, kun laivasto joskus lähtisi takaisin Capellaa päin.

Laviel sai myös huomata ajattelevansa Nedraa yhä enemmän. Nuori kenraali oli niin ystävällinen, mukava ja sivistynyt – ja, kyllä, myös komea. Useaan otteeseen Laviel huomasi toivovansa, ettei heidän tarvitsisi olla vihollisia. Aina kun hän törmäsi tähän, tervehti Nedra häntä kohteliaasti.

Nämä ajatukset hän tosin piti visusti itsellään. Harian puhui myös Nedrasta jatkuvasti – mutta paljon yksikäsitteisemmin ja ristiriidattomammin. Hän haukkui jatkuvasti metsässä valtaa pitävää kenraalia, nimittäen tätä ylimieliseksi valloittajaksi, koppavaksi murrosikäiseksi pojanklopiksi, sekä moniksi ilkeämmiksikin asioiksi. Capellalaisten läsnä ollessa hänkin kuitenkin onnistui vaivoin pitämään suunsa kiinni.



Lopulta, muutamaa viikkoa myöhemmin, Laviel päätti viimein, että hänen oli saatava tietää eräitä asioita. Nedrasta, mutta ennen kaikkea itsestään. Niinpä hän eräänä iltana lähti kohti kylän viereistä leiriä, sanoen isälleen lähtevänsä metsään kävelylle.

Leirissä hän huomasi muutaman ikävän tutun sotilaan häipyen vähin äänin takavasemmalle nähdessään hänet. Katkeraa mielihyvää tuntien Laviel virnisti. Hänen entiset pahoinpitelijänsä todella pelkäsivät häntä. Nedra ei ollut lupaillut turhia.

Laviel koputti Nedran teltan eteen ripustettua kolkutinta, toivoen kenraalin olevan paikalla.

”Sisään”, kuului ääni teltan sisältä.

”Laviel”, Nedra sanoi vilpittömän ilahtuneena tytön astuessa sisään. ”Mikä yllätys! Mikä sinut tänne tuo?”

”Olen tehnyt kuten sinä ehdotit”, Laviel sanoi. ”Olen… ajatellut asioita. Onko sinulla aikaa? Tahtoisin keskustella kanssasi.”

”Tottahan toki. Viimeistelen juuri raporttia Capellan kuninkaalle, mutta sillä ei ole kiire. Tilanne metsässä on tällä hetkellä vakaa, juuri nyt minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä. Joten aikani riittää hyvin kanssasi keskustelemiseen. Mitä sinulla on mielelläsi?”

”Ennen kuin menen asiaan, minun on kysyttävä… olisitko valmis syventymään keskusteluun jokaisen alistamasi valtakunnan asukkaan kanssa, jos he jonottaisivat kaikki päästäksesi minun laillani puheillesi?”

Nedra hymyili.

”Mielenkiintoinen kysymys. Mietitäänpä. Haluaisin kyllä, mutta tietenkin minulla on muitakin kiireitä, joten käytännössä se ei tulisi onnistumaan. Sen takia luultavasti vihaisin itseäni, kun en pystyisi olemaan ansaitsemanne lempeä valloittaja… Mutta valitettavasti tämänkaltaiset tilanteet ovat erittäin harvinaisia. Vakuutteluistani huolimatta harva uskoo sinun laillasi, ettei minua tarvitse pelätä. No, ihan ymmärrettäväähän se on. Mutta Laviel, istu toki alas.”

Laviel istui Nedran työpöydän eteen, kenraalia vastapäätä.

”No niin, Laviel… minkä takia halusit tavata minut?”

Lavielilla kesti hetken ennen kuin hän osasi ilmaista itsensä sanoin: ”Sinä olet mukava mies, Nedra. Minä tavallaan pidän sinusta. Ja selvästi sinä ajattelet minusta jokseenkin samankaltaisesti. Mutta kuitenkin me olemme vihollisia. Eikö totta?”

”Kai tilanteen voisi näin ilmaista”, Nedra totesi verkkaisesti. ”Paperilla emme tosin ole vihollisia, vaan te olette meidän alaisiamme. Mutta tiedostan toki, että ainakin toistaiseksi te ette ole valmiita olemaan meidän puolellamme, niin sanotusti.”

”Emme tosiaankaan”, Laviel sanoi. ”Mutta vaikka olemme eri mieltä, ja vaikka minä inhoan sitä mitä te teette, ei se estä meitä keskustelemasta asioista, vai kuinka?”

”Ei. Kuuntelen mielelläni mitä sinulla on sydämelläsi.”

Väänneltyään taas hetken sanoja kielensä päällä, Laviel jatkoi: ”No sanotaan nyt vaikka näin: sinä vaikutat erittäin mukavalta ja viehättävältä, hyväsydämiseltä mieheltä, mutta kuitenkin se mitä olet tekemässä, on minun näkökulmastani kaikkea muuta. Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sinä minua kehotit. Kuten itsekin sanoit, en minä ole valmis hyväksymään teidän valloitustanne. Ja vaikka olen asiaa pohtinut, en minä vieläkään ymmärrä, miten kaltaisesi oikeamielinen henkilö voi uskoa olevansa hyvällä asialla tappaessaan ja alistaessaan muita planeettoja. Minä todella haluaisin… haluaisin yrittää ymmärtää sen.”

Nedra hymyili jälleen.

”Tiedostat jo varmasti tämän, mutta huomauttaisin silti uudelleen, että tappamisen ja alistamisen yritän pitää minimissään. Mutta tästä saadaan varmasti aikaan mielenkiintoinen keskustelu.”

”Silti sinä olet tappanut ja alistanut, sitä et voi kiistää.”

”En kiistäkään. Ja suren jokaista henkeä jonka tänne tulomme on vienyt – mutta minä uskon vilpittömästi, että tämä kaikki palvelee suurempaa tarkoitusta, jonka perimmäinen pyrkimys on hyvä.”

”Ja tämä oikeuttaa sinut valtaamaan koko Wierdengarin? Lukuisten viattomien hengen hinnalla?”

”Älä kuvittele hetkeäkään, etten olisi punninnut tätä asiaa harkitusti, Laviel. Miten monta kertaa olenkaan mielessäni kysynyt itseltäni tuon saman kysymyksen! En vain täällä, vaan myös Telekillä, aiemmin valtaamallamme planeetalla, missä ensimmäistä kertaa johdin Capellan joukkoja kenraalina. Kyllä, hinta on kova, ja minä teen paljon vääryyttä – mutta koska tämä ei palvele pelkästään minua itseäni, tai pelkästään Capellan kuningastakaan, katson minä tekeväni oikein. Perimmiltään tekomme nimittäin palvelevat myös valtaamiemme planeettojen asukkaita – tai ainakin ne ovat askelia tätä kohti.”

”Väitätkö sinä siis, että meidän kaikkien elämämme tulee olemaan parempaa Capellan kuninkaan alaisina, kun emme saa yksin päättää omista asioistamme?”

”Ei, niin minä en ole väittänyt”, Nedra sanoi vikkelään. ”Totta kyllä, minä uskon, että Capellan kuninkaan valtakunnassa kaikkien on hyvä elää, mutta sen takia en lähtisi väkivalloin pakottamaan ketään liittymään hänen alaisekseen. Jos kyse olisi pelkästään siitä, saattaisin lähettää teille kutsukirjeen, esittää kaikki mahdolliset argumentit joiden takia Capellan alaisena olisi hyvä elää; mutta kielteinen vastaus olisi täysin hyväksyttävä. Tässä on takana paljon muutakin.”

”Aivan, Capellan kuninkaan suurempi suunnitelma, josta et suostu puhumaan”, Laviel tuhahti pystymättä pitämään ivaa kokonaan pois äänestään, siitä huolimatta että oli itselleen luvannut tätä yrittää.

”Valitettavasti käskyt ovat käskyjä”, Nedra totesi. ”Tästä pääsemmekin asian moraalisen pohdiskelun ytimeen. Miksi minä olen valmis tekemään tällaisia, sanotaanko, moraalisesti epämääräisen ensivaikutelman aiheuttavia tekoja? Vastaus on perimmiltään yksinkertainen. Minä tiedän Capellan kuninkaan tavoitteet. Tiedän mihin hän pyrkii, kuka hän on, ja mitä keinoja hän on valmis käyttämään. Hänen toimensa aiheuttavat paljon surua joillekin, mutta hänen lopullinen päämääränsä saattaa tuoda moninkertaisen ilon koko galaksiin. Olenko minä sitä mieltä että hän on hyvä mies? Olenko valmis antamaan elämäni hänen palvelukseensa? Olen punninnut eri vaihtoehtoja, ja tullut siihen tulokseen, että tämän jalon pyrkimyksen toteutuessaan tuoma ilo korvaa kaiken sen surun jota matkan varrella väistämättä koituu. Minä olen valmis laittamaan kaiken uskoni Capellan kuninkaaseen, koska uskon hänen päämääräänsä, ja uskon, että hänen on mahdollista se saavuttaa. Näinpä ollen minä teen mitä hän käskee. Hän käski minun valloittaa Wierdengarin metsä, ja näin ollen minä olen täällä.”

”Ja sinä olisit valmis tekemään, mitä hän ikinä käskeekin? Jos hän käskee sinut valloittamaan omituisten otusten metsän, sinä teet sen. Jos hän käskisi sinut polttamaan kaikki metsän kylät, sinä tekisit sen. Jos hän käskisi sinut pahoinpitelemään narylaisia – tai minua – sinä tekisit sen, koska se kaikki palvelisi hänen suurempaa tarkoitustaan.”

Nedra oli hyvän tovin hiljaa, katsellen Lavielia tarkasti.

”Jos se todella palvelisi hänen tarkoitustaan, kyllä”, hän sanoi viimein. ”Mitä se ei tietenkään todellisuudessa tekisi. Jos hän sen sijaan käskisi minut polttamaan ja pahoinpitelemään vain omaksi ilokseen… silloin minä kyllä alkaisin epäröidä. Jos hän yhä ajaisi takaa kyseistä tarkoitustaan, minä luultavasti tottelisin häntä jonkin aikaa, vaikkeivät hirmutekoni edistäisi hänen tarkoitustaan – kuten sanoin, olen valmis laittamaan kaiken uskoni häneen – mutta jossain välissä minulla tulisi raja vastaan. Tässä hypoteettisessa tilanteessa minä oletettavasti sanoisin, että kiitos, olen saanut tarpeekseni. Siinä tapauksessa minä hylkäisin hänen palveluksensa. Tämänkö sinä tahdoit kuulla?”

Laviel nyökkäsi hitaasti, katsoen Nedraa suoraan silmiin, pohtien tämän sanoja.

”Kaikesta uskollisuudestani huolimatta, en minä täysin sokeasti seuraa kuningastani. Kuvittelemamme tilanne on kuitenkin tietysti täysin hypoteettinen. Älä pelkää, Laviel, ei Capellan kuningas ole julma. Ei hän polttele muiden koteja huvin vuoksi.”

”Eipä kai sitten”, Laviel sanoi hiljaa. Nedran rehellinen itsetutkiskelu oli vedonnut häneen lujasti. Nyt hän oli viimeistäänkin täysin vakuuttunut kenraalin rehellisyydestä. Kunpa he voisivatkin olla ystäviä…

”Auttoiko tämä sinua ymmärtämään minun syitäni sille, että teen mitä teen?” Nedra kysyi.

”Ymmärtämään kyllä… mutta en voi vieläkään hyväksyä niitä.”

”Ymmärrän sen. Keskustellaanpa seuraavaksi samasta asiasta sinun näkökulmastasi. Vaikka et vielä voi hyväksyä meitä, pystyisitkö nyt kuulemasi avulla mitenkään kuvittelemaan itsesi joskus omasta vapaasta tahdostasi Capellan alaisuudessa?”

Laviel pohti asiaa hetken tosissaan, mutta vastaus pysyi yhä yhtä muuttumattomana kuin ennenkin.

”En. Me olemme Capellan kuninkaan alaisia vain siksi että meidät siihen pakotetaan. Oma vapaa tahtomme on tästä kaukana, enkä näe että asia olisi muuttumassa yhtään mihinkään.”

Nedra huokaisi.

”Ymmärrän. En ole yllättynyt, mutta myönnän kuitenkin elätelleeni pientä toivoa sisälläni. No, tässä tapauksessa minun on valitettavasti todettava, että pakkokeinot jatkuvat yhä. Pidämme ne niin lempeinä kuin mahdollista, mutta Capellan kuninkaan alaisia te olette yhtä kaikki, mitä sitä turhaan kaunistelemaan sitä asiaa.”

Laviel nyökkäsi suu mutrussa.

”Miten kauan te aiotte viipyä Perralla?” hän kysyi.

”En tiedä tarkalleen. Capellan kuninkaalla on tärkeitä asioita toimitettavanaan. Kunhan hän on valmis, voimme me alkaa miettiä lähtöä. Ehkäpä muutamien kuukausien päästä.”

”Ja keitä tänne silloin jää? Varmistelemaan meidän uskollisuuttamme?”

Nedran naama levisi iloiseen virneeseen.

”Älä vain sano, että tässä on perimmäinen syy tänne tuloosi”, hän nauroi. ”Yrität ystävystyä kanssani ja urkkia minulta tietoja, joiden avulla voitte alkaa suunnitella kapinaa, kun me olemme lähteneet!”

”Myönnetään, oli minulla tuokin mielessäni, kun tänne tulin”, Laviel sanoi hivenen nolostuneena, mutta ei lainkaan yllättyneenä. ”Se ei kuitenkaan ollut missään nimessä tärkein syy.”

”Luonnollisesti. Äläkä huoli, en paljasta sinulle mitään, mitä Capellan kuningas ei minun sallisi kertoa. Myönnän hyvillä mielin, että me tulemme jättämään tänne jonkin verran joukkoja, varmistamaan että Capellan kuninkaan käskyjä noudatetaan täälläkin, ja pitämään yhteyttä Capellaan. Tarkempaa tietoa en voisikaan antaa, koska minulla ei ole sitä itsellänikään.” Nedra piti lyhyen tauon ja katsahti Lavielia suoraan silmiin. ”Jos sen sijaan tahdot tietää, olenko minä jäämässä Perralle, on vastaus: ei. Minä olen Capellan tähtilaivaston kenraali, ja kun olemme valmiita lähtemään, odottavat minua uudet seikkailut.”

Tämän kuullessaan Laviel tunsi vastahakoisesti sydämessään jonkinlaisen piston. Jos jonkun capellalaisen täytyi jäädä heitä valvomaan, olisi hän ilman muuta toivonut Nedraa tuohon tehtävään.

”Näytät pettyneeltä”, Nedra sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Laviel katsoi Nedraa tarkoin vastatessaan: ”Kyllä, myönnän sen. Sinä olet lempeä valloittaja, mutta kuka tänne sitten jääkin komentoon sinun lähdettyäsi, onko hän?”

”Toivokaamme näin”, Nedra totesi. ”En voi väittää, että kaikki Capellan kuninkaan komentajat uhraisivat yhtä paljon ajatuksia valloittamiensa kansojen hyvinvoinnille kuin minä, mutta eivät hekään lähtökohtaisesti julmia ole.”

Jonkin aikaa Laviel katsoi Nedraa suoraan silmiin. Sekavat ajatukset pyörivät hänen päässään. Sitten hän sanoi, tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä: ”Entä jos en halua sinun lähtevän? Tarkoitan, entä jos sinä merkitset minulle jotain?”

Taas seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana he katsoivat toisiaan silmiin, kummankaan räpäyttämättä. Nedran vihreät silmät tuikkivat. Lopulta Capellan komentaja sanoi: ”Kyllä sinäkin merkitset minulle jotain, Laviel. Tunne on ilmeisen molemminpuolinen.”

Laviel tunsi sydämensä iskujen kiihtyvän. Nedra katseli häntä tyynen rauhallisena, hymyillen epämääräisesti. Äkkiä Laviel tarttui Capellan komentajaa niskasta, vetäisi hänet pöydän yli lähemmäs itseään, ja suuteli häntä huulille. Nedra vastasi suudelmaan, mutta irrottautui hetken kuluttua hellästi hänen otteestaan.

”Miten tässä näin kävi?” Laviel kysyi hiljaa. ”Tarkoitan… olemmeko me oikeasti rakastuneet toisiimme? Harian ei ikinä ymmärtäisi.”

”Siltä tämä vähän näyttää”, Nedra totesi. ”Olen yrittänyt pitää tunteeni piilossa – etenkin itseltäni – mutta enää en taida voida kiistää sitä.”

”Voiko tämä onnistua? En minä tahdo olla yhdessä valloittajan kanssa, joka on pakottamassa meitä oman kuninkaansa alaisiksi. Mutta toisaalta… sinun kanssasi minä tahdon olla.”

”Onhan tässä ongelmansa. En minä tiedä, miten ne voisi ratkaista – jos mitenkään. Ja kuten sanoin, minun täytyy todennäköisesti lähteä taas pian takaisin kohti Capellaa.”

Pitkän aikaa Laviel taas vain tuijotti Nedraa, joka hymyili vaisusti. Tämän kultaista otsapantaa, ja vaaleita hiuksia, jotka se piti poissa vihreiltä silmiltä.

”Mitä sinun miehesi ajattelisivat meistä?” Laviel kysyi.

Nedra näytti mietteliäältä.

”Rehellisesti sanoen, en usko että kovin moni ymmärtäisi. Mutta he ovat minun komennusvaltani alla, joten ei heidän tarvitsekaan. Entä sinun ystäväsi?”

”En tiedä”, Laviel sanoi. ”Äiti kyllä varmaan ymmärtäisi. Hän on aina sanonut, että jokaisen on tehtävä omat valintansa elämässään, riippumatta siitä, mitä muut niistä ajattelevat. Mummo varmaan myös – hän tavallaan kunnioittaa sinua, vaikka inhoaakin teidän invaasiotanne.”

”Kuten sinäkin”, Nedra totesi. Laviel nyökkäsi. ”Ja minun on myös sanottava, että tämä sinun mummosi, Idius, vaikuttaa erittäin viisaalta naiselta, joka on puolestaan ansainnut minun kunnioitukseni. Haluatko kertoa minulle enemmän perheestäsi ja ystävistänne?”

Ajatus, ettei viholliselle pitäisi paljastaa tarkkoja tietoja, käväisi Lavielin mielessä, mutta Nedralle avautuminen tuntui käyvän hyvin luonnollisesti.

”Minä ja vanhempani olemme siis kotoisin Bevillasta, Belavian pääkaupungista. Isäni, Arni, on menestynyt kauppias. Maurius, jonka luona me täällä Wierdengarissa asumme, on hänen vanha kauppakumppaninsa. Usein lapsena isä oli pitkillä kauppamatkoilla, mutta aina kun hän palasi kotiin, oli hänellä minulle jotain tuotavaa. Onneksi äitini, Enia, pysyi yleensä kotona. Hän on havornien hoitaja. Juuri häneltä minä sain Emakin, joka on ollut kanssani siitä lähtien. Mutta suoraan sanoen minä en koskaan oikein viihtynyt Belaviassa. Siellä kaiken täytyy aina olla niin suurta. Ja ystävieni keskuudessa minä olin aina se outo tyttö, joka ei ole ylpeä oman maansa suuruudesta. Siksi olen aina ollut innoissani päästessäni käymään mummon luona Razekissa – olin siellä kun te saavuitte, mistä päätimme tavata vanhempani täällä Wierdengarissa.”

Nedra nyökkäsi.

”Entä sinä?” Laviel kysyi. ”Mistä sinä olet tullut, ja mikä sai sinut liittymään Capellan kuninkaan joukkoihin?”

”Minä olen kotoisin Navanasta. Se on pieni kaupunki korkean vuoren laella A’capolla. Vanhempani olivat molemmat maanviljelijöitä Zarkin vallan aikana; tai orjia. A’capolla tuotettiin paljon ruokaa Gornazarin armeijoita varten. Kuulemma he itse näkivät nälkää, sillä kaikki heidän satonsa vietiin Zarkin kuuhun, eikä heille itselleen jäänyt kuin rippeitä. Mutta Zarkin paettua ja Capellan vapauduttua he saattoivat maanviljelyn ohella opiskella. Äiti oppi paljon tähtitiedettä, ja isä puolestaan historiaa. Kun minä sitten synnyin, kertoivat he minulle tarinoita galaksin kaukaisista osista, missä eli mitä ihmeellisimpiä olentoja – vaikkeivät he näitä itse tietenkään koskaan olleet päässeet näkemään. Mutta Zarkin vallasta huolimatta tarinoita oli kiertänyt meidänkin planeetallamme. Ja minä päätin, että jonain päivänä pääsen niitä näkemään. Ja samaan aikaan Capellan kuningas teki nousuaan. Hän värväsi väkeä laivastoonsa, joka pystyi matkaamaan noihin kaukaisiin paikkoihin, ja minä tiesin aina haluavani mukaan. Vuorelle tähtitaivas näkyi upeana, ja minä paloin halusta päästä näkemään maailmankaikkeuden ihmeitä. Mutta sinne näkyi myös Capellan ulompi tähtipari, Punaiset kaksoset, kuten me niitä kutsumme; ja jo pienellä kaukoputkella saattoi nähdä Gornazarin kuun, missä Zarkin tukikohta oli sijainnut. Sen paikan muisto ei ole hävinnyt meidän kansamme keskuudesta. Mutta joitain vuosia sitten minä muutin Navanasta Caperoniin, A’capon pääkaupunkiin, missä kävin laivaston upseerin koulutuksen. Vuosikurssini parhaiden joukossa pääsin ensi kertaa tapaamaan Capellan kuninkaan. Et usko, miten suuren vaikutuksen se minuun teki. Hän on enemmän kuin pelkkä mies, Laviel. Hän on kuninkaiden kuningas. Hän tahtoi jutella minun kanssani kahdestaan, ja minä kerroin hänelle unelmistani; ja hän kertoi omistaan. Hänen visionsa valtasi minut, ja siitä hetkestä eteenpäin olen palvellut häntä. Pääsin hänen laivastoonsa kapteeniksi, eikä siitä kestänyt kauankaan kunnes minut ylennettiin nykyiseen asemaani.”

Laviel huokasi. Hetki hetkeltä hän tunsi yhä enemmän vetoa Nedraa kohtaan. Heissä oli niin paljon samaa, vaikka Nedran asema ja teot olivat yhä häntä vastaan. Vaikka toisaalta, kyllä tähtilaivaston kenraali kuulosti viehättävältä Lavielin korvissa. Olihan hän itsekin usein haaveillut avaruusmatkailusta. Tähtien välistä katsottuna Perralla niin suuri ja mahtava Belaviakin varmasti tuntuisi mitättömän pieneltä. Mutta sitä ei käynyt unohtaminen, että Nedra oli tullut pakottamaan heidät kaikki vannomaan uskollisuutta itselleen.

”Ehkä me voisimme hetkeksi unohtaa olevamme eri puolilla”, Nedra ehdotti. ”Unohdetaan kenraalin ja alistetun alkuperäisasukkaan asemat, ja ollaan vain me kaksi; Laviel ja Nedra.”

”Kunpa voisimmekin”, Laviel huokaisi. Hän tarttui Nedraa kädestä. Pitkän aikaa he taas tuijottelivat toisiaan.

”Minun pitäisi varmaan alkaa lähteä”, Laviel kuiskasi viimein. ”Varmasti sinulla on paljon muitakin kiireitä, meidän kahleiden kiristämistä ynnä muuta.” Nedra liikahti epävarmana, mutta Laviel sanoi: ”Nähdään taas pian, kenraali”, ja pyyhälsi tiehensä, kyyneliä pidätellen. Nedra katsoi pitkään hänen peräänsä, tuntien monenlaisten tunteiden sekamelskaa sisällään, ennen kuin hän huokaisten pakottautui jatkamaan Capellan kuninkaalle menevän raporttinsa kirjoittamista.



Seuraavien päivien aikana Laviel ja Nedra tapasivat säännöllisesti, aluksi Nedran teltassa, mutta pian he siirtyivät näkemään toisiaan metsän siimeksessä, koska kumpikaan ei ainakaan vielä halunnut kerätä huomiota heidän tapaamisillaan. Ja koko ajan tunne Lavielin sydämessä kävi vahvemmaksi; hän oli todella rakastunut vihollisen kenraaliin, joka oli pakottanut koko maan oman käskyvaltansa alle. Hän ei pystynyt käsittämään, miten näin oli päässyt käymään, mutta enää sitä ei käynyt kiistäminen; ja selvästi Nedra tunsi samoin. Molemmat tunsivat olonsa luonteviksi toistensa seurassa. Metsäretkillään Laviel kertoi Nedralle enemmän Kolarin asukkaista ja historiasta – mutta hän jätti mainitsematta Varimaan velhot, jotka Idiuksen arvion mukaan olisivat pystyneet yhä pysymään piilossa Capellan kuninkaalta.

Nedra puolestaan kertoi Lavielille seikkailuistaan Capellan laivastossa.

”Näethän Linnunradan vyön, ja tuolla sen keskustan?” Nedra kysyi kun he tallustelivat öisen tähtitaivaan alla kylää ympäröivien viljelysmaiden takana. ”Galaksin keskellä sijaitsee valtava supermassiivinen musta aukko, jonka ympäri koko muu galaksi kiertää. Miljoonien tähtien massa, puristuneena pieneen pisteeseen mustan tyhjyyden keskellä. Ja minä olen nähnyt sen. Ohitimme sen matkallamme tänne – Capella nimittäin sijaitsee kaukana Linnunradan toisella puolella. Mustaa aukkoa kiertää pölymäinen kiekko, kaasua joka on putoamassa aukkoon – kaasua, joka on putoamassa ehdottomaan tuhoonsa, sillä mustasta aukosta ei ole paluuta. Ja siellä, kaasun keskellä näkyy alue, jossa ei ole mitään; niin mustaa mustuutta, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aukko, josta valo ei pääse ulos. Silloin sydäntäni kylmäsi; mutta nyt olen iloinen, että voin kertoa siitä sinulle.”

”Kuulostaa ihmeelliseltä”, Laviel sanoi, tuijotellen Linnunradan hohtavaa vyötä. Hän yritti kuvitella, miten valtavaa rakennelmaa hän katsoikaan; mutta sitä ei voinut ihmismieli käsittää.

“Jos koko Perra olisi tämä pieni hiekanjyvänen”, Nedra sanoi, pidellen kädessään hädin tuskin erottuvaa hiekanmurua, “olisi Nerada jossain noiden lähimpien puiden etäisyydellä. Ihan vain muutamat lähimmät naapuritähtenne mahtuisivat tässä mallissa koko planeetalle, ja Linnunrata täyttäisi koko Neradan tähtijärjestelmän. Joten on hyvin ymmärrettävää, että näiden etäisyyksien käsittäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Avaruuden etäisyydet ovat niin paljon suurempia, kuin mikään mihin kukaan on vain omalla kotiplaneetallaan tottunut, että sen käsittäminen on lähes mahdotonta. Niin se on minullekin, vaikka olenkin laivastomme kanssa kulkenut koko matkan Linnunradan halki.”

Taas kerran, tuijottaessaan tähtiin, Lavielin valtasi halu päästä joskus matkustamaan niihin. Hän huomasi jopa pohtivansa, mahtaisikohan Nedra haluta ottaa hänet mukaansa.



Muutamaa päivää myöhemmin Laviel oli lähtenyt itsekseen lyhyelle ratsastukselle Emakin kanssa. Metsän keskellä ratsastaminen ei ollut helppoa, mutta tiheissä juurakoissa havorni osasi tehokkaasti käyttää viidettä jalkaansa hyväkseen.

Kun he illalla palasivat narylaisten kylään, kuuli Laviel kylän laitamilta, capellalaisten leirin suunnasta, kovaa hälinää. Hän hyppäsi alas Emakin selästä ja talutti tätä lähemmäs.

Kun he saapuivat leirin laidalle, missä suuri, pääosin capellalaisista koostuva väkijoukko, joukossaan myös narylaisia, oli kerääntynyt yhteen, sitoi Laviel nopeasti Emakin kiinni puuhun, ja yritti tunkea väkijoukkoon nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Viimein hän pystyi kurkkimaan muutaman lyhyen narylaisen yli ja näki joukon keskellä viisi henkilöä, joiden ympärille väki oli kerääntynyt.

Nerada teki jo laskuaan, joten metsän keskellä alkoi olla hämärää, mutta Laviel erotti Nedran seisomassa punaisessa sotisovassaan, ja hänen edessään oli raivostunut Harian polvillaan maassa, ja kaksi capellan soturia pitelemässä häntä aloillaan. Harianin kasvot vuosivat verta. Nedran oikealla puolella seisovalla capellalaisella oli kädessään tikari. Tapa, jolla hän sitä heristeli, nostatti kylmän väristyksen Lavielin selässä.

”Sinä alhainen pelkuri!” huusi tikaria pitelevä capellalainen. ”Mitä luulit saavuttavasi? Kuolema on ainoa tuomio, joka sopii kaltaisillesi saastaisille hiiviskelijöille!”

”Siinähän tapatte”, Harian murisi. ”Mutta me emme ikinä tule alistumaan Capellan vallan alle! Taistelemme teitä ja teidän kirottua kuningastanne vastaan loppuun asti, oli teidän voimanne miten suuri tahansa!”

”Houkka!” capellalainen sanoi, läimäyttäen Hariania kasvoille. ”Capellan kuningasta vastaan ei kenenkään käy taisteleminen! Loukkauksesi vahvistakoon tuomiosi!”

Harian sulki irvistäen silmänsä. Mitä hän olikaan mennyt tekemään?















Luku 7: Jumalia vastaan



”Ei”, kuului Nedran ääni. Katseet kääntyivät häneen.

”Kenraali Nedra, tämä mies yritti juuri salamurhata teidät!” Nedran vieressä seisova soturi huusi. Kauhistus valtasi Lavielin mielen. ”Näittehän te sen itsekin! Minulla on tässä todiste kädessäni!” hän heristeli tikaria kädessään. ”Jos minulta kysytään, niin olemme olleet liian lempeitä, antaneet heille liikaa vapauksia – näin he sen maksavat takaisin! Luulevat pystyvänsä kapinoimaan, voittamaan maansa takaisin, murhaamalla meidän johtajiamme. Eikö hän muka ole ansainnut itselleen kuolemaa teollaan?”

”Minä sanoin ei, ja pysyn kannassani”, Nedra totesi. ”Uuden vallan hyväksyminen vie aikaa, ja on ymmärrettävästi vaikeaa. Perran planeetta on nykyään osa Capellan kuninkaan valtakuntaa, mutta emme me heitä tai heidän maitaan omista; eikä Wierdengar edes ole tämän miehen kotimaa. Minä tiedän, että sinä, Harian, olet tullut tänne Razekin maasta. Mutta minä en ole tullut tänne tappamaan. Minä tunnen armoa, toisin kuin sinä saatat kuvitella. Unohdettakoon tämä tapaus, älköönkä siitä enää puhuttako. Saat pitää henkesi ja vapautesi.”

”Mutta kenraali, mikä estää häntä yrittämästä samaa uudestaan, jos hänet nyt vapautamme?”

”Sama seikka, jonka takia minä hänet säästin”, Nedra sanoi. ”Hänen omatuntonsa. Vapauttakaa hänet.”

Epäröiden hänen miehensä tottelivat, ja irrottivat otteensa Harianista, joka livahti vähin äänin takaisin kylään. Kovaan ääneen puliseva väkijoukko alkoi hajaantua. Laviel yritti tavoittaa Nedran katsetta, mutta tämä katosi nopeasti väkimassan seassa kohti omaa telttaansa. Monenlaiset tunteet kuohuivat Lavielissa; hän ei taaskaan tiennyt ollenkaan mitä ajatella tilanteesta. Illan pimetessä hän ei osannut kuin palata Mauriuksen talolle. Hariania ei siellä näkynyt; ilmeisesti hän oli sulkeutunut huoneeseensa.



Seuraavana aamuna, Lavielin istuessa vanhempiensa ja mummonsa, sekä Mauriuksen, Harianin ja Nidellan kanssa aamiaista syömässä, koputettiin oveen. Maurius meni avaamaan, ja henkäisi kovaan ääneen kun Nedra seisoi oven takana.

”Voinko tulla sisään?” Nedra kysyi, eikä Maurius osannut kuin nyökätä. ”Hyvä, olettekin kaikki paikalla”, Nedra sanoi astellessaan keittiöön. Harian vilkaisi häntä osin pelokkaana, osin uhmakkaana. ”Tiedätte varmasti kuka minä olen. Kenraali Nedra, Capellan kuninkaan nimissä Wierdengarin hallitsija.”

”Mitä sinä meistä tahdot?” Idius kysyi varuillaan.

”Älkää pelätkö, tulen rauhassa, ja yksin”, Nedra kiirehti sanomaan. Hän vilkaisi Hariania, joka mulkoili häntä tuuheiden kulmakarvojensa alta. ”Pidän myös kiinni eilisestä lupauksestani. Meidän ikävä välikohtauksemme on annettu anteeksi ja unohdettu. Mutta en tullut tänne puhumaan siitä.” Nedra huokasi syvään, katsoen Lavielia silmiin. Laviel tuijotti häntä takaisin, peläten miten hänen asiaansa suhtauduttaisiin – jos Nedra aikoi kertoa sen, mitä Laviel epäili. ”Ensimmäinen asiani koskee Lavielia”, Nedra jatkoi. Arni ja Enia siirtyivät vaistomaisesti lähemmäs tytärtään. ”Minun on tunnustettava, että me olemme… rakastuneita. Minä ja Laviel. En tiedä, miten niin kävi, mutta toivon että te ymmärrätte… ja hyväksytte asian.”

Aamiaisseurue henkäisi kovaan ääneen. Kaikki kääntyivät tuijottamaan Lavielia.

”Onko tämä totta, Laviel?” Arni kysyi tiukkaan sävyyn. Laviel painoi päänsä ja nyökkäsi.

”Kyllä”, hän kuiskasi. ”Minä ja Nedra rakastamme toisiamme.”

”Mieletöntä!” Harian huudahti. ”Vihollisemme, joka pitää meitä orjapiiskansa alla!” Nedra loi häneen jäätävän katseen, jolloin Harian hiljeni, ja painoi hänkin katseensa maahan.

”Kuinka kauan?” Enia kysyi. ”Mikset ole kertonut meille, Laviel?”

”Jo useita viikkoja”, Laviel sanoi. ”Enkä minä itsekään ollut siitä varma… en ole vieläkään. Ja pelkäsin, että te ette voisi hyväksyä sitä.”

”Laviel, totta kai me hyväksymme valintasi, oli se mikä tahansa”, Enia sanoi hiljaa. ”Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Mutta miksi hän? Sillä eikö hän ole julma valloittaja, joka on juuri alistanut meidät valtansa alle?” Epäluuloiset katseet kääntyivät Nedraan, joka hymyili epävarmana.

”Nedra on ihana ja lempeä ihminen, kun häneen tutustuu”, Laviel sanoi. ”Kyllä, hän on valloittaja – mutta julma hän ei ole. Meillä on ristiriitamme – Nedra uskoo olevansa oikealla asialla, eikä näe aiheuttamaansa vääryyttä, ja minä vihaan häntä siitä. Minä vihaan sotaa, jonka hän mukanaan toi. Ja luulin, että se estäisi minua rakastamasta häntä – mutta olin väärässä. Tunteet, joita minulla häntä kohtaan on, ovat vahvempia kuin kaikki se viha, mitä tunnen hänen armeijaansa kohti.”

Harian katsahti Lavielia epävarmana. Hiljaisuus vallitsi hetken aikaa.

Nedra näytti odottavan, josko joku muu haluaisi puhua, mutta rikkoi lopulta itse hiljaisuuden: ”Laviel sanoo, etten minä näe aiheuttamaani vääryyttä. Mutta minä näen. Tämä on toinen asia mistä tahdon keskustella.” Katseet tiivistyivät jälleen kenraaliin. Laviel pohti mistä nyt mahtoi olla kyse. ”Me olemme Lavielin kanssa käyneet useita pitkiä keskusteluja eri moraalisista näkökulmista. Siitä, onko hyvän tarkoituksen takia oikein tuhota ja vallata. Eiliseen asti minä uskoin vilpittömästi, että jos tarkoitus on tarpeeksi ylväs, voi se oikeuttaa lukuisten kansojen alistamisen. Mutta eilen minä näin, mihin se saattaa johtaa. Tarkoitan nyt tietysti sinun epätoivoista murhayritystäsi, Harian.” Harian murahti hämmentyneenä. ”Minä uskon, että Capellan kuninkaan valtakuntaan liittyminen on teidänkin etu. Mutta ymmärrän, että en silti voi pakottaa teitä siihen; oma henkilökohtainen valinnanvapaus on asia, jota meidän kaikkien tulisi arvostaa. Ja sanomattakin lienee selvää, etten minä toivo alaisteni suunnittelevan toistuvasti minun salamurhaamistani.”

”Mihin sinä tähtäät?” Idius kysyi.

”Pohdin tätä asiaa koko eilisen illan. Lavielin ja Harianin esittämien syiden johdosta olen valmis vetämään joukkoni pois Wierdengaista, ja palauttamaan metsän sen alkuperäisille asukkaille – jos te puolestanne kuuntelette argumentit, joita minulla on esittää sen puolesta, minkä takia teidän kannattaisi valita Capellan kuninkaan palveleminen omasta vapaasta tahdostanne. Tai tietysti tämä asia pitäisi esittää narylaisille, sillä hehän Wierdengarin todelliset asukkaat ovat, mutta ihmisinä me kuitenkin ymmärrämme toisiamme paremmin, joten siksi tahdon ensin keskustella asiasta teidän kanssanne.”

Kaikki seitsemän tuijottivat Nedraa silmät pyöreinä.

”Vannotko, ettei tähän ole koiria haudattuna?” Arni tivasi. ”Äskeiseen lupaukseesi, tai sen puoleen siihen mitä sinun ja tyttäreni välillä on?”

”Vannon, Capellan kuninkaan nimeen”, Nedra sanoi oitis.

”Hyvä on, kaipa tuo kuulostaa kohtuulliselta”, Idius totesi verkkaisesti.

”Kiitos”, Nedra sanoi, kävellen huojentuneen näköisenä viimeisen vapaan tuolin luokse, Mauriuksen viereen. ”Voinko istua?” Maurius nyökkäsi epävarmana. ”No niin”, Nedra jatkoi, istuen alas. ”En pyydä teitä tekemään toiveideni mukaan, mutta pyydän että te kuuntelette tarkkaan, mitä sanottavaa minulla on, ja harkitsette asioita avoimin mielin. Käsittääkseni Laviel on kertonut teille sen, mitä minä kerroin hänelle Capellan kuninkaan taustoista?”

”Siitä, miten hän kukisti Zarkin?” Idius sanoi. ”Kyllä.”

”Silloinen keskustelumme kuitenkin päättyi umpikujaan, kun minä väitin että tarkoitus, jota Capellan kuningas ajaa takaa, on tarpeeksi ylväs oikeuttaakseen kaikki hänen aikaansaamansa vääryydet. Laviel luonnollisesti tahtoi tietää, mikä tämä korkea tarkoitus on. Mutta koska Capellan kuningas itse on kieltänyt minua puhumasta siitä muille, kuin kaikista luotetuimmille henkilöille, en minä silloin voinut sitä paljastaa. Mutta nyt minusta tuntuu, että on tullut aika kertoa teille Capellan kuninkaan lopullinen tavoite.”

Kuului äänekkäitä hengähdyksiä. Vaikka Nedraa lukuun ottamatta he kaikki inhosivat Capellan kuningasta, löysivät he silti jostain syvältä sydämensä sopukoista myös pienen palan ihailua häntä kohtaan – olivathan hänen saavutuksensa henkeäsalpaavia; ihminen, joka oli noussut lähes jumalalliseen asemaan.

”Capellan kuningas ajoi Zarkin pakoon maailmasta”, Nedra sanoi. ”Mutta lopullista voittoa hän ei ole vielä saanut. Jotkut ihailevat häntä; toiset vihaavat häntä; mutta harva pystyy uskomaan hänen koskaan kokonaan onnistuvan. Capellan kuninkaan lopullinen tavoite nimittäin on nostaa ihmiset, ja muut olennot, kaikkia jumalia vastaan; niin Zarkia, Osseusta, Amania, ja jokaista muutakin. Hänen kaunansa Zarkia kohtaan on henkilökohtainen, mutta samaa maata ovat kaikki jumalat; jos heitä voi jumaliksi kutsua. Heitä palvotaan ja ylistetään, mutta mikä erottaa jumalan ja ihmisen toisistaan, jos ihminen voi nousta jumalaa vastaan, paitsi ehkä jumalten kohtuuttoman pitkä elinikä? Liian pitkään olemme me lyhytikäiset palvoneet jumalia, ylistäneet heitä, lukemattomia turhia rukouksia olemme heille lausuneet. Ja minkä tähden? Jotta he voisivat jatkaa meidän alistamistamme? Capellan kuningas on alistanut lukuisia kansoja, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, miten niin kutsutut jumalat ovat käyttäneet hyväkseen meidän sisäistä tarvettamme löytää maailmasta jotain suurempia tarkoituksia, ja siten alistaneet meidät palvomaan itseään. Jotkut palvovat Zarkin veristä valtaa, toiset taas Osseuksen huomattavasti lempeämpää maailmanvaltiutta. Mutta se mikä erottaa Capellan kuninkaan jumalista on totuus. Jumalten palvominen perustuu valheisiin, perättömiin uskomuksiin siitä, että jumalat vastaisivat meidän rukouksiimme; että he olisivat jollakin tapaa yliluonnollisia olentoja, jotain suurempaa kuin meidän oma elämämme. Mutta aivan luonnollisia olentoja hekin ovat, joilla vain on vähän enemmän kykyjä kuin meillä ihmisillä. Capellan kuningas on osoittanut, että jumalatkin vuotavat verta, ja ettei heidän voimansa ole loputon. Hän tahtoo osoittaa koko galaksille, miten turhaa jumalten palvominen on. Hän tahtoo nostaa ihmiset jumalten yläpuolelle, kostaa jumalten vuosimiljardien saatossa kaikille muille eläville olennoille tekemät vääryydet. Tämä on hänen lopullinen pyrkimyksensä, joka edesauttaa kaikkien ihmisten, narylaisten, ja muiden kuolevaisten olentojen asiaa.”

Nedran hiljentyessä kaikki muut tuijottivat taas häntä. Laviel huomasi joutuneensa taas kerran tilanteeseen, missä hän ei tiennyt yhtään mitä ajatella. Mutta ainakin hän oli saanut kuulla totuuden. Se, että Nedra suostui hänen takiaan rikkomaan Capellan kuninkaan käskyä, osoitti ainakin jo jotain – sillä hän oli rikkonut suoraa käskyä, eihän heitä kaikkia missään nimessä voinut nimittää Capellan kuninkaan kannalta ehdottoman luotettaviksi, kuten Nedra oli asian ilmaissut. Mutta miten Capellan kuningas saattoi edes kuvitella pystyvänsä käymään kaikkia jumalia vastaan?

Harian oli ensimmäinen joka puhui.

”Hullun puhetta… Capellan kuningas on paljon asioita, mutta näin hulluna minä en häntä pitänyt.”

”Ymmärrän, että ensi kuulemalta hänen suunnitelmansa saattavat vaikuttaa siltä”, Nedra sanoi. ”Mutta ajatelkaa asiaa. Ajatelkaa, mitä hän on jo saavuttanut. Ja se, että hän on yhä hengissä, ja pitää valtaa suurimmassa osassa galaksia, osoittaa, etteivät jumalat voi olla varmoja hänen häviöstään. Sillä hän on heittänyt haasteensa kaikille jumalille, he tietävät hänen tarkoituksensa. Mutta eivät ole tulleet häntä pysäyttämään.”

”Olen tietysti iloinen, että hän ajoi Zarkin tiehensä”, Nidella sanoi. ”Mutta sitä en pysty ymmärtämään, että miksi hän vihaa muitakin jumalia? Mitä hänellä muka voisi olla Osseusta vastaan? Sillä eikö Osseus ole kaiken hyvän jumala siinä missä Zark on pahan? Eikö Osseus ole se, ketä meidän on kiittäminen kaikesta siitä hyvästä, mitä maailmassa on?”

”Tuossa olet väärässä”, Nedra totesi. ”Etkä ole ainoa. Tuo on yleinen harhaluulo, jota jumalat itse mielellään pitävät yllä. Minähän sanoin, etteivät he oikeasti ole mitään jumalia, he ovat tavallisia elollisia olentoja siinä missä mekin. Meitä on monenlaista lajia tässä maailmankaikkeudessa; ihmisiä, narylaisia, jumalia… ja lukuisia muita. Mutta aivan luonnollista meidän kaikkien olemassaolomme on, vaikka jumalten voima onkin enemmän hengellistä kuin meidän, ja he pystyvät rikkomaan eräitä niin kutsuttuja luonnon lakeja, jotka meidän ymmärryksemme mukaan ovat ehdottomia. Sanohan… Nidellako sinun nimesi oli?” Nidella nyökkäsi ujosti. ”Oletko sinä usein rukoillut Osseukselle?”

Nidella vilkaisi ensin Hariania, sitten Idiusta, ja katsoi sitten epävarmana Nedraa vastatessaan: ”Toisinaan. Silloin kun hätä on suuri, on minulla tapana rukoilla häneltä apua.”

”Vastaapa sitten rehellisesti tähän kysymykseen; onko rukouksiisi ikinä vastattu? Onko Osseus ikinä lähettänyt sinulle minkäänlaista apua?”

”Minä… en minä tiedä. On minusta mukava ajatella niin. Ja ainakin me selvisimme hiekkamyrskystä, johon autiomaassa jouduimme. Muistatteko, Harian, Idius ja Laviel? Rukoilin apua Osseukselta, ja pian sen jälkeen Varimaan velhot pelastivat meidät.”

”Varimaan velhot?” Nedra kohotti kulmiaan. ”Keitä he ovat?”

Idius katsahti tiukasti Nidellaan, joka hätkähti näyttävästi tajutessaan puhuneensa sivu suunsa. Jos Nedra ei tiennyt Varimaasta, olivat varimaalaiset luultavasti säilyneet edelleen Capellan kuninkaalta salassa – luultavasti ainoina koko Kolarissa, ehkä koko Perralla.

”Eivät ketään tärkeitä”, Idius tivahti. ”Jatketaan.”

”Hyvä on”, Nedra sanoi. ”Unohdetaan heidät. Keitä he sitten ovatkaan, he sattuivat paikalle sattumalta. Osseuksella ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Monet tällä planeetalla ovat varmasti lausuneet lukemattomia rukouksia Osseukselle, jotta hän estäisi meidän valloituksemme – turhaan. Jos Osseuksella olisi voima vastata hänelle osoitettuihin rukouksiin, olisi se ilmeisesti kuitenkin Capellan kuningasta heikompi voima. Ainoa hyöty, mitä jumalille rukoilemisesta seuraa, on oman itseluottamuksen kasvu. Monet kenties saavat itsevarmuutta siitä, että uskovat jonkun itseään suuremman voiman olevan tukenaan. Kenties se auttaa heitä löytämään itse ratkaisun ongelmiinsa. Mutta tällöin saavutus on heidän omansa, ei jumalten. He pettävät itseään, sillä kaikki se voima, mitä jumalille rukoileminen tuo, löytyy heistä itsestään. Mutta jumalat eivät sitä tietenkään meille kerro. Ja mitä tulee Osseuksen niin sanottuun hyvyyteen; Capellan kuninkaalla ei ainakaan ole mitään syytä uskoa siihen. Missä oli Osseus Zarkin pitäessä koko galaksia vallassaan? Osseus ei ole vastannut rukouksiin silloin eikä nyt. Mutta silti häntä palvotaan. Te ette varmaan tiedä siitä, mutta kaukana täältä, lähellä Linnunradan keskustaa, sijaitsee planeetta nimeltä Osmar. Planeetta tunnetaan Osseuksen soturien kotina. He ovat Osseusta palvova ryhmä, joka on taistellut kauan Zarkin pimeyttä vastaan. Mutta se ei riitä heille. Osseuksen nimissä he tahtovat alistaa paitsi Zarkin palvelijat, myös kaikki muut Osseuksen vallan alle. He ovat käyneet monta sotaa Osseuksen puolesta, kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tahdo tunnustaa Osseuksen ylivaltiutta. Totta, se ylivaltius on paljon Zarkin valtiutta lempeämpää, mutta valheisiin perustuvaa tyranniaa yhtä kaikki. Vaikka Capellan kuningas myös alistaa muita oman valtansa alle, tahtoo hän pohjimmiltaan vapauttaa meidät kaikki jumalten palvomisen tuomista kahleista. Sillä niitä on galaksissa monia. Zarkin ja Osseuksen lisäksi lukuisilla muilla jumalilla on omat kulttinsa. Mutta meidän on tullut aika muovata galaksi uusiksi. Jumalten aika on ohi, ja meidän on aika päättää itse, millaisen galaksin me tahdomme. Tämä on Capellan kuninkaan todellinen valtakunta. Valtakunta, missä me hallitsemme itse itseämme, emmekä alistu palvomaan jumalia.”

”Olenkin usein miettinyt, mikä Capellan kuninkaan perimmäinen motiivi on”, Idius sanoi hitaasti, arvioiva katse kiinnittyneenä Nedraan. ”Olin varma, että hänen toimillaan on jokin muukin tarkoitus kuin galaksin valloittaminen. Tiedät kyllä, mitä minä olen mieltä teidän valloituksestanne, mutta arvostan silti suuresti sitä, että kerrot tämän.”

”Ah, Laviel onkin kertonut paljon sinusta, Idius”, Nedra sanoi. ”Olet kuulemma ilmiömäisen teräväpäinen, ja huomaan kyllä miksi.”

”Saanko silti esittää sinullekin kysymyksen?” Idius sanoi. ”Nyt, kun tiedämme Capellan kuninkaan perimmäisen tarkoituksen, niin miten tänne Perralle tuleminen edistää sitä? Ja miksei hän puhu avoimesti tavoitteestaan? Jos siis suostut vastaamaan tähän?”

Nedra naurahti.

”Onhan tämä kenties hiukan arkaluontaista tietoa tuotavaksi avointa vihamielisyyttä osoittavaan seuraan. Mutta uskoisin, että teillä on kuitenkin sen verran tahdikkuutta, että voin vastata kysymykseeni ilman että te menette heti paljastamaan kaikkea kertomaani koko planeetalle. Mikä ei sekään tietenkään olisi Capellan kuninkaalle mikään suuri este.

Syy siihen, ettei Capellan kuningas vielä puhu tavoitteestaan avoimesti, on se, että käymme yhä sotaa Zarkin valtakunnan jäänteitä vastaan. Se, että he eivät tunne kaikkia meidän tarkoituksiamme, antaa monia taktisia etuja. Sillä vihollisemme eivät ainakaan kaikki niitä tunne, eikä Zark ole pystynyt heille niitä kertomaan. Myös ne jumalat, jotka eivät ole Zarkin liittolaisia, saattavat olla varomattomampia, jos Capellan kuninkaan tavoitteet eivät vielä ole kaikkien tiedossa.

Ja Perralle me tulimme tosiaan muunkin tarkoituksen perässä, kuin vain lisätäksemme uuden planeetan Capellan valtakuntaan. Suurin osa jumalista on paennut galaksista, mutta jotkut ovat yhä jäljellä, piileskelemässä Capellan kuninkaan kouralta. Ja heitä hän jahtaa jatkuvasti. Hän uskoo, että täällä Perralla saattaa olla joku jumala piilossa, kenties useampiakin. Tai ainakin tietoa siitä, missä heitä piileskelee. Se on syy, joka meidät tänne toi.”

Taas kerran muut tuijottivat Nedraa hiljaisuuden vallassa. Tieto siitä, että joku jumala saattaisi majailla Perralla, ihmetytti heitä kovin.

”Siksikö Capellan kuningas on kiinnostunut Nargorothista?” Idius kysyi äkkiä. ”Sillä eikö se ole totta, että hän on itse mennyt sinne? Nargorothin asukkaat tunnetusti palvovat Nargonia, jumalten seppää. Ja Capellan kuningas epäilee, että Nargon saattaisi itsekin löytyä sieltä, tai ainakin tieto hänen olinpaikastaan?”

”Täsmälleen”, Nedra sanoi.

”Entä onko hän löytänyt?” Arni kysyi.

”En tiedä”, Nedra vastasi. ”Ja tuo on jo sellainen tieto, että vaikka tietäisin, en ainakaan vielä paljastaisi sitä teille.”

”Hyvä on, ymmärrän”, Idius mutisi.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus, jonka Nedra lopulta rikkoi: ”No, mitä sanotte? Minä olin teille rehellinen. Vastasin kysymyksiinne, ja kerroin teille Capellan kuninkaan todelliset tavoitteet. Nyt on teidän vuoronne vastata minun kysymykseeni. Nyt, kun tiedätte totuuden, olisitteko te valmiita palvelemaan Capellan kuningasta omasta vapaasta tahdostanne?” Hänen katseensa kääntyili kaikkien heidän välillä, mutta pysähtyi sitten Lavieliin. ”Ymmärrän toki, että kertomani antoi teille paljon pureskeltavaa, ja ymmärrän, jos haluatte aikaa miettiä asiaa. Mutta oli vastaus mikä hyvänsä, minä pidän lupaukseni, ja vapautan Wierdengarin, jos te ja narylaiset niin tahdotte.”

Muut vilkuilivat toisiaan. Idius oli ensimmäinen joka puhui.

”Kiitos tästä, kenraali. Arvostan suuresti sitä, että kerroit tämän meille. Tämä nosti myös arvostustani Capellan kuningasta kohtaan. Kaikesta en ole samaa mieltä hänen kanssaan, mutta ihailen kuitenkin hänen päämääräänsä siltä osin, kun hän sen tekee kaikkien maailmankaikkeuden vähäisten asukkaiden takia. Ja ovathan hänen saavutuksensa ällistyttäviä. Mutta tästä huolimatta, en ole valmis hyväksymään häntä herrakseni. Me olemme eläneet Perralla vapaina, ja niin kauan kuin minulla itselläni on mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, valitsen yhä tuon saman tien. En tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani, mutta arvaisin muidenkin olevan samankaltaisilla linjoilla?”

Muut nyökyttelivät hyväksyvästi. Nedra katsahti Lavieliin.

”Olen samaa mieltä”, Laviel sanoi.

”Salli minun vielä sanoa se, että ihailen sekä sinua, että kuningastasi suuresti”, Idius lisäsi. ”Itselläni ei ole mitään henkilökohtaista kaunaa jumalia vastaan, vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että heidän palvomisensa on loppujen lopuksi turhaa. Minä olen kokenut Zarkin vallan ajat, muistan kyllä millaista elämä hänen tyranniansa alaisuudessa oli. Ja uskon, että Capellan kuningas on hyvällä asialla, jos hän tahtoo innostaa ihmisiä ajattelemaan itse sen sijaan että laittavat uskonsa jumaliin. Hänen menetelmänsä eivät kuitenkaan ole yhtä hyvät kuin hänen päämääränsä. Kuten sanoin, en ole valmis hyväksymään sitä, että hän kävelee tänne ja käskee koko planeettaa liittymään hänen valtakuntaansa; siinä mielessä hän ei loppujen lopuksi eroa Zarkista muuten, kuin että hän on ihminen eikä jumala.”

Nedra huokasi.

”Hyvä on, ymmärrän näkökantanne. Teen kuten lupasin. Vapautan Wierdengarin lähipäivinä, elleivät sitten narylaiset tahdo liittyä valtakuntaamme. En tiedä, mitä Capellan kuningas päättää kanssanne tehdä, mutta jos joku valtaa metsän, niin se en ole minä. Yritän ylipuhua hänet jättämään teidät rauhaan; hän antaa kyllä mielipiteelleni painoa, joten voi olla että onnistun. Jos jostain kumman syystä tulisitte toisiin ajatuksiin, niin teillä ei pitäisi olla vaikeuksia löytää hänen lähettiläitään.” Nedra nousi ylös. ”No, teillä lienee paljon puhuttavaa. Kiitos kun kuuntelitte asiaani. Minä lähden tästä valmistelemaan armeijani lähtöä. Laviel, toivon, että tulisit tapaamaan minua vielä tänään. Tiedät mistä minut löytää. Jos vanhempasi siis hyväksyvät tämän. Kenties tahdotte keskustella asiasta ilman minun läsnäoloani. Kiitän teitä ajastanne.”

Nedra asteli ulos Mauriuksen talosta, ja suuntasi takaisin kohti leiriään, jättäen muun seurueen hämmentyneeseen hiljaisuuteen. Kaikki tuijottivat Lavielia. Harian oli sanomassa jotain, mutta Nidella puristi häntä kädestä, ja Harian pysyi hiljaa.

Laviel tuijotti ikkunasta ulos, missä narylaiset liikuskelivat asioillaan. Hiljaisella äänellä hän sanoi: ”Olenko minä pettänyt teidät?”

”Et tietenkään, Laviel”, Enia vastasi heti. ”Olemme me tietenkin yllättyneitä. Mutta ei Nedra ole paha mies. Valloittajaksi hän on erittäin jalo. Ja jos hän todella suostuu vapauttamaan Wierdengarin sinun vuoksesi, osoittaa se, että hän todella välittää. Ja hän osoitti Harianillekin armoa.” Enia vilkaisi Hariania ankarasti.

”Tekoni oli typerä”, Harian mutisi. ”Nyt minä häpeän sitä. En pidä siitä Nedrasta, mutta hän osoitti kyllä olevansa minua jalompi mies.”

”Mutta entä jos hän joutuu lähtemään?” Laviel kysyi. ”Saanko minä mennä hänen mukaansa?”

”Jos sinä todella tahdot, emme me sinua kiellä”, Arni sanoi varuillaan. ”Mutta sinun on syytä punnita päätöksiäsi tarkoin, Laviel, miettiä, mitä sinä todella eniten tahdot.”

Vakavana Laviel nyökkäsi.



Illalla Laviel meni taas kerran tapaamaan Nedraa kenraalin teltalle. Capellalaisten leirissä oli selvästi tapahtumassa jotain; telttoja oltiin purkamassa, varusteita pakkaamassa – Nedra näytti todella pitäytyvän sanassaan.

”Laviel, mukavaa, että pääsit tulemaan”, Nedra tervehti häntä.

”Te siis todella olette lähdössä?” Laviel sanoi.

”Kyllä – minä lupasin sen teille, ja aion pysyä lupauksessani. Olen keskustellut muutamien narylaistenkin kanssa, ja, kuten arvata saattaa, he olivat vielä teitäkin enemmän Capellan kuningasta vastaan.”

”Minä – tavallaan toivon, ettette sittenkään lähtisi. Mitä luulet, Nedra, voisinko minä tulla mukaasi?”

Nedra katsoi Lavielia pitkän aikaa suoraan silmiin. Vilpittömyys, joka kenraalin silmistä paistoi, oli jälleen kerran jotain, mikä lämmitti Lavielin sydäntä todella syvälle.

”En tiedä”, Nedra sanoi lopulta. ”Haluaisitko sinä todella jättää kaikki läheisesi?”

”Minä… ehkä. En tiedä. Mutta en missään nimessä haluaisi joutua eroon sinusta, nyt kun he ainakin jollain tasolla hyväksyvät sinut.” Laviel syöksähti Nedran luokse, halasi tätä lujaa, kietoi kätensä Capellan kenraalin ympärille. ”Minne sinä menet?” Laviel kysyi hiljaa, kyyneleen vierähtäessä silmään.

”Siirrän kaikki Wierdengarin joukkoni Nargorothiin, vuorten taakse. Kolarin eteläisiin osiin saapunut pääjoukkomme on yhä siellä, laivaston kanssa, samoin Capellan kuningas itse. Minun on selitettävä asiani hänelle.”

”Entä miten hän – tai sinun miehesi täällä – suhtautuvat päätökseesi?”

”Minä toivon – ja uskon – että hän ymmärtää. Kyllä monet miehistäni olivat erittäin epäluuloisia päätökseni suhteen – mutta he ovat minun määräysvaltani alla, ja minä lupasin ottaa täyden vastuun päätöksestäni. Joten kyllä he tottelevat minua.”

”Tavallaan minä tahtoisin tulla mukaasi”, Laviel sanoi. ”Mutta toisaalta taas… en minä halua teidän armeijaanne liittyä. Voisitko sinä kuvitella jääväsi tänne?”

”Ei, Laviel, en minä usko, että voin. Ainakaan vielä. Tavallaan teidän rauhallinen elämänne kyllä kiehtoo minua. Mutta minä uskon edelleen Capellan kuninkaaseen, ja tahdon palvella häntä. Minä tulen kyllä tapaamaan sinua ennen kuin lähdemme Perralta, jos vain voin, mutta en minä voi noin vain hylätä omaa kansaani, tai Capellan kuningasta. Hän luottaa minuun, en minä tahdo hänenkään luottamustaan pettää.”

”Oih, en minä voi jättää sinua!” Laviel huudahti. ”Kaikki se, mitä sinä kerroit seikkailuistasi halki galaksin, siitä minä olen unelmoinut koko ikäni! Minä niin tahtoisin nähdä, mitä kaikkea oman planeettamme ulkopuolelta löytyy! Mutta silti…”

”Me olemme silti sotalaivasto”, Nedra muistutti. ”Ja pidä mielessäsi avaruuden etäisyydet – ilman jumalten voimia sellaiset matkat veisivät useita ihmisikiä. Jos lähtisit kanssamme pois Perralta, et pääsisi takaisin, ellei joku jumala suostuisi sinua auttamaan – tai Capellan kuningas pakottaisi jumalan siihen.”

”Oih, niin”, Laviel huokasi. ”Mutta sinusta eroon joutuminen tuntuu melkein yhtä hirvittävältä ajatukselta kuin Perran jättäminen.”

”Laviel, minä lupaan sinulle, että sitten kun me lähdemme Perralta, niin minä yritän tulla takaisin – sinua tapaamaan. Ilman armeijaa.”

”Mutta milloin? Ethän sinäkään siihen itse pysty, vaan sinäkin tarvitset jumalan avuksesi!”

”Capellan kuninkaan alistamat jumalat ovat tehneet eräitä – avaimia – joiden avulla ihmiset pystyvät kiihdyttämään omat aluksensa kulkemaan jumalallista nopeutta. Nämä ovat harvinaisia, jumalallekaan sellaisen tekeminen ei ole helppoa, ja vain korkea-arvoisimmilla Capellan kuninkaan palvelijoilla on pääsy tällaisiin. Mutta minä yritän saada itselleni sellaisen, niin sen avulla pystyn palaamaan luoksesi, vaikkei Capellan kuningas olisikaan lähettämässä koko laivastoaan takaisin tänne. Aikaa se kyllä voi viedä – kuten sanoin, niitä ei ole paljon.”

”Voi Nedra!” Laviel huudahti, ja suuteli taas tätä. Nedra vastasi intohimoisesti suudelmaan. ”Vastahan me tutustuimme, ja nyt joudumme jo eroamaan. Mutta kiitos – kiitos kun vapautat meidät. Sinä olet hieno mies.”

Laviel viipyi Nedran luona myöhään yöhön asti. Muutamaan otteeseen Nedran oveen koputettiin – Nedran miehet olisivat tulleet kysymään ohjeita lähtönsä alla, mutta Nedra oli ohjeistanut apulaisensa huolehtimaan heistä, eikä päästänyt ketään sisään.

Kirkkaan tähtitaivaan alla Laviel käveli capellalaisten leirin halki takaisin kohti narylaisten kylää. Capellalaiset eivät nukkuneet, vaan käyttivät yönkin lähtönsä valmisteluun. Nedra oli luvannut tulla takaisin niin pian kuin mahdollista, mutta silti Lavielin sydän oli surun murtama, kun hän joutuisi eroon Nedrasta – viimeistään suostumalla vapauttamaan heidät Capellan ylivallasta, oli Nedra Lavielin mielestä osoittanut olevansa hyvä mies, joka ansaitsi hänen rakkautensa – ja Laviel todella toivoi, ettei joutuisi eroon hänestä ikuisiksi ajoiksi. Nyt hän vasta käsitti, miten julma paikka maailmankaikkeus oli, ja miten vaarallista oli jumalten avulla matkustaminen – mistä hän niin monesti oli haaveillut. Jos vieraalla planeetalla tuli törmänneeksi johonkin sellaiseen, mitä ei halunnut menettää, oli hyvin todennäköistä joutua valitsemaan kahden välillä. Nedrasta tilanne varmasti tuntui samalta; hän oli kaukana kotoa, ja jos hän jäisi Perralle, joutuisi hän jättämään Capellan kenties ikuisiksi ajoiksi. Laviel tunsi pienen piston sydämessään, ikään kuin tämä kaikki olisi jumalten syytä; ja hetken ajan hän ymmärsi Capellan kuninkaan vihan näitä kohtaan. Oli kuin jumalat olisivat antaneet ihmisille pienen maistiaisen maailmankaikkeuden ihmeistä, avanneet ikkunan muihin maailmoihin lyhyeksi ajaksi, vain voidakseen sitten sulkea sen ikuisiksi ajoiksi. Vaikka epäreiluahan Lavielin tietysti olisi heitä syyttää…

Mauriuksen talossa kaikki muut olivat jo nukkumassa. Ajatellen yhä Nedraa Laviel kävi hänkin nukkumaan, kuunnellen öisen metsän hiljaisia ääniä – ääniä, jotka varmasti olisivat kiehtoneet Nedraa, joka oli niin kiinnostunut kaikesta uudesta, mitä hän seikkailuillaan löysi. Nukahdettuaan Laviel nukkui levottomasti ja näki unta torvien soitosta. Vai oliko se unta?



Aamulla Laviel heräsi myöhään – Nerada oli jo lipunut puolen taivaan halki.

”Heräsithän sinä”, Arni sanoi nähdessään tyttärensä pinkovan ulos. ”Me muut söimme aamiaisen jo aikoja sitten, muttemme tohtineet herättää sinua; eilinen varmasti antoi paljon sulateltavaa. Maurius jätti keittiöön kuitenkin ruokaa.”

Laviel ei vastannut isälleen, vaan juoksi puolipukeissa ulos talosta, suunnaten kylästä kohti capellalaisten leiriä. Se oli tyhjä. Nedra oli lähtenyt.

Maa oli täynnä myllerrettyjä jalanjälkiä. Laviel heittäytyi pettyneenä polvilleen. Wierdengar oli vapautettu Capellan kuninkaan vallasta – mutta hänen Nedransa oli poissa. Milloin hän pääsisi tulemaan takaisin? Katkerat kyynelet vierivät Lavielin silmiin.

Sieltä, missä Nedran suuri teltta oli sijainnut, Laviel löysi puuhun kiinnitetyn kirjeen, johon oli kirjoitettu hänen nimensä. Kirjeen alla roikkui pieni nyytti. Laviel otti kirjeen ja avasi sen.



Laviel,

Me lähdimme aamutuimaan marssimaan ulos metsästä. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen siitä, että sait minut näkemään asioita vapaudesta ja orjuudesta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Capellan kuninkaan pyrkimykset ovat jaloja, mutta häntä seuratessani olen tullut ummistaneeksi silmäni eräille anteeksiantamattomille seikoille, jotka sinä autoit minua näkemään. Kadun katkerasti sitä, että alistin teidät – tai kenet tahansa ylipäätään – valtani alle. Sellaista sortoa ei oikeuta mikään jalo pyrkimys. Tahdon edelleen palvella Capellan kuninkaan visiota, mutta minun on keskusteltava hänen kanssaan, selvitettävä eräitä asioita hänen käyttämistään menetelmistä. Minä palaan vielä hyvästelemään sinut, ennen kuin laivastomme lähtee – ja sittenkin, kuten sanoin, pyrin pääsemään takaisin Perralle mahdollisimman pian. En kestäisi ikuisuuksia erossa sinusta. Jos minun olisi tehtävä valinta sinun ja Capellan kuninkaan välillä, en todellakaan osaa sanoa kumman valitsisin. Toivon, että sinä voit antaa minun tekoni anteeksi, ja toivon, että pääsen tapaamaan sinut taas mahdollisimman pian. Pidä oheisesta pussista löytyvä radioviestin itselläsi. Se toimii Capellan laivaston käyttämillä taajuuksilla, joten sillä saan sinuun yhteyden.

Rakkaudella,

Nedra



”Voi Nedra”, Laviel kuiskasi tyhjälle metsälle. ”Tule pian takaisin.”

Laviel avasi kirjeen mukana tulleen pussin, jonka sisältä löytyi capellalainen radioviestin – se oli pienempi ja elegantimpi kuin Perralla käytetyt vastaavat.

Kyyneleet silmissä ja odotus sydämessä Laviel asteli takaisin Mauriuksen taloon aamiaiselle, halki capellalaisten lähtöä juhlivien narylaisten. Sisällä kukaan ei sanonut mitään, mutta äiti laittoi kätensä Lavielin olalle, ja Laviel tiesi, että hän ymmärsi.














Luku 8: Matkalaisia Axtorngahissa



Wierdengarissa elämä jatkui pian taas entisellä mallillaan. Narylaisten ylpeys tosin oli kokenut suuren kolauksen, kun he olivat joutuneet nöyrtymään Capellan joukkojen edessä, eikä sitä unohdettu helpolla. Hyvin narylaiset tiedostivat myös sen, että heidät oli vapautettu Nedran päätöksestä, mikä ei välttämättä tarkoittanut sitä, että Capellan kuningas jättäisi heidät ikuisesti rauhaan. Narylaisten keskuudessa oli paljon kiistelyä siitä, pitäisikö heidän ryhmittyä uudelleen metsänsä rajoille, valmiina puolustamaan sitä uutta invaasiota vastaan, vai olivatko Capellan joukot jo osoittaneet olevansa niin ylivertaisia, ettei niitä kannattanut yrittää vastustaa, jos ne päättäisivät uudestaan tunkeutua Wierdengariin. Eräänä päivänä metsän yli lensikin useita capellalaisten aluksia, jolloin narylaiset jo kerääntyivät yhteen, valmistautuen uuteen taisteluun; mutta alukset hävisivät nopeasti kauas pohjoiseen.

Mauriuksen vieraat jatkoivat yhä kauppiaan avustamista, toimittamalla silloin tällöin kuljetuksia muihin narylaisten kyliin. He olivat myös keskustelleet kotiin paluusta; mutta koska näytti taas siltä, että Wierdengar oli tällä hetkellä Kolarin ainoa vapaa valtakunta – kenties Varimaan ohella – pysyivät he toistaiseksi mielellään täällä. Laviel ei ainakaan suostuisi lähtemään ennen kuin Nedra tulisi hyvästelemään hänet – tai ottaisi edes yheyttä jättämäänsä radioviestimeen. Kun Nedran yhteydenottoa ei kuulunut, oli Laviel jo alkanut pelätä laitteen olevan rikki, eikä hän osannut itse soittaa sillä Nedralle.

Muutaman viikon kuluttua radioviestin piippasi, ensimmäistä kertaa. Laviel nappasi sen mukaansa, ja juoksi ulos, kylää ympäröivien juuresviljelmien reunalle, missä hän voisi puhua rauhassa.

Laviel painoi laitteen isointa nappia, jonka hän arveli hyväksyvän yhteydenottopyynnön.

”Laviel, oletko siellä?” kuului Nedran ääni.

”Nedra! Vihdoinkin. Minä täällä, mukava kuulla ääntäsi. Missä sinä olet?”

”Laviel, minulla on sinulle huonoja uutisia.” Laviel pidätti hengitystään kuunnellessaan, miten Nedra jatkoi: ”Minä olen Pamrossa, Nargorothin pääkaupungissa. Tapasin Capellan kuninkaan, ja kerroin hänelle syistäni, miksi päätin lähteä Wierdengarista – myös sinusta – ja hän hyväksyi ratkaisuni, vaikka vaikuttikin olevan minuun vähän pettynyt. Hän sanoi, että narylaiset saavat pitää vapautensa, eikä hän lähetä ketään valtaamaan Wierdengaria takaisin, että hän tarvitsee enemmän minua kuin metsäänne. Mutta – me olemme lähdössä. Hän päätti, että lähdemme jo huomenna Perralta.” Laviel henkäisi, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Nedra jatkoi: ”Pyysin lupaa saada jäädä tänne, mutta hän ei myöntänyt sitä. Hän sanoi tarvitsevansa minua Helielillä, minne menemme täältä. Ehkä se on myös rangaistukseni siitä, että uhmasin hänen käskyjään vapauttamalla teidät. Enkä minä ole valmis jättämään hänen laivastoaankaan, joten minun on lähdettävä. Ja koska lähtömme tulee näin nopeasti, ei minulla edes ole aikaa tulla hyvästelemään sinua. Olen pahoillani, Laviel.”

Murheellisen kuuloisena Nedra hiljeni. Kesti hetken, ennen kuin Laviel pystyi sanomaan mitään.

”Sinäkö... et ehdi edes tulla hyvästelemään minua... Voi Nedra...”

”Olen pahoillani”, Nedra sanoi toistamiseen. ”Ja myös kiitollinen siitä, mitä sait minut ymmärtämään. Capellan kuningas ymmärsi kyllä näkemykseni, ja vakuutti, että olemme armollisia kaikkia muita paitsi Zarkin palvelijoita kohtaan.” Nedra hiljeni taas hetkeksi, ja sanoi sitten: ”Minä ymmärrän, jos et enää halua nähdä minua tämän jälkeen. Mutta jos sinä vain haluat, niin minä yritän kyllä tulla takaisin.”

”Kyllä minä haluan”, Laviel sanoi heti. Ajatus, ettei hän enää ikinä näkisi Nedraa, tuntui kestämättömältä.

”Kiitos, Laviel”, Nedra sanoi huojentuneena. ”En tiedä, miten kauan siihen menee, mutta minä lupaan tulla takaisin. Vielä joskus. Aikaa siihen kyllä voi mennä.”

Laviel nyökkäsi, mutta tajusi sitten, ettei Nedra sitä voinut nähdä, joten hän sanoi: ”Ymmärrän.”

”Lähdettyämme en pysty enää ottamaan sinuun yheyttä. Vain jumalten tekemät lähettimet voivat viestiä ylivalonnopeudella tähtien välillä. Joten jos lähdet Wierdengarista, jätä narylaisille sana siitä, minne menet. Varmuuden vuoksi, jotta löydän sinut, jos vaikka tämä viestimesi hukkuu tai hajoaa.”

”Teen sen”, Laviel sani, yrittäen pitää ääntään vakaana. Häntä painoi murhe siitä, että Nedra, hänen ensimmäinen oikea rakkautensa, oli lähdössä valovuosien päähän – mutta samalla heräsi myös kiinnostus. ”Nedra, sanoitko sinä, että te lähdette Helieliin?”

”Niin juuri, se on teitä lähimpänä sijaitseva asuttu planeetta.”

”Tiedän, sehän sijaitsee upean kaasusumun sisällä. Sen täytyy olla hieno paikka.”

”Niin varmasti”, Nedra sanoi, ja nyt hänenkin ääneensä hiipi pienoinen innostus. ”Itse asiassa muistan, että Perralle tullessamme toivoinkin, että pääsisin käymään myös siellä.”

Hetken aikaa he olivat kumpikin hiljaa. Sitten Nedra sanoi: ”No, minun täytyy varmaan lopettaa. Meillä on melkoinen kiire lähtövalmisteluiden kanssa. Laviel, olen iloinen, että ymmärrät, ja haluat vielä nähdä minut. Kiitos kaikesta.”

”Nedra – yritä tulla takaisin”, Laviel henkäisi, ääni särkyen. ”Minä... Nedra, minä taidan rakastaa sinua!”

”Niin minäkin sinua”, Nedra sanoi. ”Minä tulen takaisin, kun voin. Lupaan sen.”

Kyyneleet vierähtivät Lavielin silmistä, kun he päättivät puhelun. Itkua pidätellen Laviel jäi tuijottelemaan narylaisten kylää. Oli ollut jo tarpeeksi kauheaa kun Nedra oli poissa Wierdengarin valtakunnasta – nyt hän oli poissa koko planeetalta! Ja miten kauan kestäisi, ennen kuin hän pääsisi takaisin? Parsekien päästä Nedra ei pääsisi omin avuin Perralle, vaan olisi riippuvainen Capellan kuninkaan jumalista. Eikä Laviel voinut uskoa, että Nedran henkilökohtaiset tunteet kuitenkaan kovin paljon painaisivat Capellan kuninkaan vaakakupissa. Hän oli luvannut tulla takaisin, mutta mitä jos se ei onnistuisikaan?

”Onko jokin vinossa? Näytät surulliselta?”

Laviel kohotti katseensa ja näki tutun narylaisen seisovan edessään, vihreisiin pukeutuneena, puutarhalapio kädessään. Laviel oli pelastanut Finarin päällekäyviltä capellalaissotureilta, aikoja sitten he olivat katselleet tähtitaivasta puun latvasta – ennen capellalaisten tuloa, ennen Nedraa…

”Eikö tämän pitäisi olla ilon aikaa?” Finar tiedusteli uteliaana. ”Capellalaiset ovat lähteneet. Me olemme saaneet vapautemme takaisin. Vai luuletko, että he ovat heti palaamassa?”

”Ei, he eivät ole palaamassa”, Laviel sanoi. ”He ovat lähdössä koko planeetalta. Eikä Wierdengar enää kiinnosta Capellan kuningasta.”

”Mikä sitten on pielessä?” Finar kysyi. Sitten hän kohotti kulmiaan. ”Ei kai tämä vain liity häneen… heidän kenraaliinsa? Näin teidät yhdessä muutamia kertoja.”

Laviel nyökkäsi.

”Nedran piti tulla vielä takaisin. Ilman armeijaa. Hyvästelemään minut. Mutta nyt hän on poissa. Hän lupasi yrittää tulla takaisin heti kun pystyy, mutta ei hän tiedä milloin se onnistuu. Ehkä ei koskaan.”

”Ikävää”, Finar sanoi. ”En pitänyt heistä, ei kukaan pitänyt heistä, he käyttäytyivät hyvin tökerösti meitä narylaisia kohtaan. Mutta minusta heidän kenraalinsa vaikutti hyvältä mieheltä. Hän nuhteli monta kertaa sotilaitaan, kun he kohtelivat meitä epäkunnioittavasti. Muistan kyllä, kun sinä pelastit minut niiden miesten kourista, minkä jälkeen he kävivät sinuun käsiksi; ja hän käski heidän lopettaa. Vaikka hän valloittikin meidän maamme – mutta hän teki sen niin lempeästi kuin pystyi. Ja kerran hän kysyi minulta, jos minä haluaisin kertoa hänelle meidän historiastamme ja kulttuuristamme. Erityisesti häntä kiinnosti meidän kolme eri sukupuoltamme. Olin kuvitellut, etteivät Capellan valloittajat välitä sellaisesta, mutta hän välitti.”

”Hän välitti”, Laviel toisti hiljaa. ”Mutta nyt minä en saa nähdä häntä – ellei sitten joku jumala ihmeen kaupalla suostu auttamaan minua pääsemään Helieliin.”

”Sinäkö tahtoisit tavata jumalan?” Finar kysyi äkkiä.

”Minä – mitä?”

”Tahtoisitko sinä tavata jumalan? Jotta voisit pyytää apua, päästäksesi takaisin sen kenraalin luo?”

”Tiedätkö sinä jotain jumalista? Onko heitä tosiaan Perralla?”

”Muistan, kuinka Nedra kysyi minulta samaa. Hän halusi kuulla meistä narylaisista, mutta kysyi myös, oliko meidän kansallamme jotain tarinoita jumalista planeetallamme. Mutta hänelle minä en kertonut.”

”Kertonut mitä?”

”Vaikka me narylaiset elämme nykyään metsämme kätköissä, kerrotaan meidän joukossamme vielä tarinoita vanhoista ajoista. Ajoista, jolloin me vielä asuimme koko planeetalla. Ja ne, jotka tuntevat noita tarinoita, tietävät, että muuan jumala tosiaan on jo pitkään asunut Perralla. Asuu ehkä vieläkin, sillä jumalten mittapuulla kuluneet vuodet ovat pelkkä silmänräpäys.”

”Mitä?” Laviel innostui. Voisiko hän sittenkin päästä Nedran luo? ”Missä hän asuu? Ja kuka hän on?”

Mutta samalla Lavielin sydäntä kylmäsi. Capellan kuningas oli tullut Perralle etsiäkseen täältä jumalia. Ja juuri siksi hän oli kiinnostunut Nargorothin maasta. Oliko hän löytänyt narylaisten tunteman jumalan? Siksikö hän oli nyt valmis lähtemään Perralta?

”Tarkoitatko Nargonia?”

”Nargonia, jumalten seppää? Ei, en tarkoita häntä”, Finar sanoi. ”Nargorothissa häntä kai palvotaan, mutta jos Nargon asuu Perralla, niin siitä en ole koskaan kuullut. Minä puhun Amanista, tasapainon jumalasta. Vanhojen tarujen mukaan hänellä olisi laakso Namorin länsirannikolla, missä hän asuu, syrjässä maailman tapahtumista.”

”Ja sinäkö luulet, että hän saattaisi pystyä auttamaan minua, jos minä löytäisin hänet?” Laviel kysyi, yrittäen olla innostumatta asiasta liikaa. Jos hänen toiveensa kaikesta huolimatta osoittautuisivat tyhjiksi...

”En tiedä. Kerrotaan, että jumalilla on voima matkata tähtien halki. Mutta en minä tiedä, miten helposti he niitä muille jakelevat, jos ollenkaan. Ja muista, että kyse on pelkästään ikivanhoista taruista, en minä ole ikinä tavannut yhtäkään jumalaa, eikä ole kukaan narylainen ikiaikoihin.”

”Se on silti paras mahdollisuus mitä minulla on”, Laviel mutisi, nostaen katseensa taivaalle. Ajatellessaan Nedraa hän tajusi yhä paremmin, ettei kestäisi sitä, jos tämä ei pääsisi tulemaan takaisin. ”Jos Nedra joutuu lähtemään takaisin Capellaan, voi kestää ties miten kauan kunnes hän pääsee palaamaan tänne, jos ikinä. Jos minä haluan yrittää tätä, on minun tehtävä se heti, niin kauan kuin he vielä viipyvät Helielillä. Ja sitä paitsi, avaruudestahan minä aina olen haaveillut. Kuten myös Perralla matkustelemisesta.”

”Kuule Laviel”, narylainen sanoi äkisti. ”Aiotko sinä todella lähteä etsimään Amania?” Katse korkeuksissa Laviel nyökkäsi. ”Saanko minä tulla mukaan?”

”Lähtisitkö sinä todella mukaani?” Laviel hämmästeli. Hän ei uskonut, että kukaan hänen ihmistovereistaan olisi kovin innokas lähtemään – täällä he olivat yhä turvassa Capellan joukoilta, eivätkä suuremmat seikkailut varmaankaan kiinnostaisi heitä. Idius kenties voisi olla halukas lähteä tutkimaan kaukaisia maita, mutta hän oli toisaalta jo vanha, ja nuoruudessaan hän olikin ehtinyt seikkailla enemmän kuin tarpeeksi. ”Miksi sinä haluaisit jättää kotisi, ainoan paikan, missä olemme taas vapaita Capellan kuninkaan vallasta?”

”Toki minä pidän Wierdengarista”, Finar sanoi. ”Mutta en ole koskaan käynyt kaukana metsän ulkopuolella. Harva narylainen on. Me kerromme kyllä muinaisia taruja koko Perralta, ja tunnemme tähtitaivaan jota mielellämme katselemme; mutta me rakastamme metsäämme niin, että harva meistä haluaa tosiasiassa sitä jättää. Minä olen kuitenkin aina sydämessäni halunnut nähdä muita maita. Ja autan sinua mielelläni; en ole unohtanut, miten sinä käskit ilkeiden capellalaisten jättää minut rauhaan.”

”Hyvä on, hauskaa jos saan seuraa”, Laviel sanoi ilahtuneena. ”Milloin olet valmis lähtemään?”

”Heti huomenna”, Finar sanoi. ”Kerään meille mukaan vihanneksia matkallemme.” Finarin viljelmä, jonka laidalla he seisoivat, oli tuottanut tänä vuonna hyvin satoa.

”Mahtavaa. Minä tulen luoksesi heti aamulla, jos sopii”, Laviel sanoi. ”Ensin minun on mentävä selittämään asia vanhemmilleni.”

Niin he erosivat ja Laviel suuntasi askeleensa takaisin Mauriuksen luokse.



Kun Laviel sitten esitti asiansa, sai hän kuulla aavistamiansa epäilyksiä.

”Uskotko sinä todella, että saattaisit löytää jonkun jumalan, joka auttaisi sinua matkustamaan tähtiin?” Enia kysyi epäileväisenä.

”Laviel, ymmärräthän sinä, miten epätodennäköiseltä tuo kuulostaa?” Arni tiedusteli.

”Tietysti minä ymmärrän, mutta minun on pakko yrittää”, Laviel sanoi. ”Muuten en ehkä ikinä saa nähdä Nedraa! Tämä on epätoivoista, mutta se on silti paras mahdollisuus mitä minulla on.”

”Olisitko sinä sitten valmis jättämään kotiplaneettasi?” Arni kysyi, nyt todella huolestuneen kuuloisena. ”Jättämään Perran? Jättämään meidät?”

”Vaikka sinä jotenkin pääsisit Nedran perään, olisi takaisin pääseminen vaikeaa, jos ei suorastaan mahdotonta”, Enia sanoi, ottaen nyt miestään kädestä kiinni. Äiti kuitenkin hymyili surullisena.

”Minä tiedän sen… Yritän kyllä päästä takaisin, mutta kyllä minä olisin siihen valmis… Ainahan minä olen haaveillut avaruudesta.”

”Mutta sinä jättäisit meidät?” Arni toisti murheellisena.

”Toivon todella, että pääsisin tulemaan takaisin… mutta minä rakastan Nedraa!”

”Arni… kun vähän muistelen taaksepäin, minusta tuntuu, että mekin olisimme nuorina olleet valmiita siihen”, Enia sanoi hiljaa. ”Muistathan vielä, miltä ensirakkautemme tuntui?”

Arni katsoi vuoroin vaimoaan ja vuoroin tytärtään, haikean näköisenä, mutta nyökkäsi viimein.

”Antakaa hänen yrittää”, Idius sanoi, hymyillen Enialle. ”Jos Perralla on jumalia, ovat he kätkeytyneet hyvin. Ja jos Capellan kuningas ei löytänyt heitä, on vaikea nähdä miten Laviel löytäisi. Vaikka mistä sen tietää? Narylaiset kyllä tietävät Perran historiasta enemmän kuin me. Laviel on jo tarpeeksi vanha etsiäkseen itse omia rajojaan. Jos Capellan kuningas jotain on osoittanut, niin sen, että niitä on ihmisenkin mahdollista venyttää.”

Arni katsoi vuoron perään kaikkia kolmea naista, ja sanoi: ”Hyvä on sitten. Onnea matkaan, Laviel! Pidä huoli itsestäsi, ja tule myös takaisin!”

”Minä lupaan”, Laviel kuiskasi, ja syöksyi halaamaan vanhempiaan.

”Jumalten voimat tuovat monia ongelmia”, Idius mutisi. ”Tässä jumalat ovat julmimmillaan, vilauttaessaan vieraita maailmoja ihmisille, ja viedessään ne sitten heiltä ikuisiksi ajoiksi.”



Seuraavana aamuna Laviel sitten hyvästeli perheensä ja ystävänsä Mauriuksen talolla. Hän oli pakannut mukaansa vain kaikista välttämättömimmän – vaikka eipä hänelle juuri sen enempää ollut tullut Adumiristakaan mukaan. Mauriukselta hän oli kuitenkin saanut mukaansa hyvän kartan koko Perrasta. Neradan noustessa hän talutti Emakin Finarin viljelmän laidalle, missä he tapasivat. Narylaisella oli selässään suuri kassillinen ruokaa matkan varrelle.

”Olemmeko valmiita lähtemään?” Finar kysyi iloisena, valkeat hiukset reunustaen pyöreitä kasvoja.

”Olemme, haluan vain vielä luoda viimeisen silmäyksen kyläänne”, Laviel sanoi. Kylän laidalla hän näki Mauriuksen talon, josta oli jo tullut jonkinlainen koti hänelle. Keskellä kylää, missä muutamat narylaiset jo olivat liikkeellä, näkyi aukio jossa hän oli ensimmäisen kerran nähnyt Nedran, kun Capellan kenraali oli tullut esittäytymään kyläläisille.

Huokaisten Laviel nyökkäsi, ja he lähtivät matkaan. Emaki käveli tottelevaisesti hänen perässään. Metsän epätasaisessa maastossa liikuttaessa havornin viides jalka oli hyödyksi. Ensin he kävelivät capellalaisten tyhjän leirin läpi, jonka takaa he löysivät polun jota pitkin Finar lähti heitä johdattamaan. Narylainenkin kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan kotikyläänsä, heilautti kättään hyvästiksi, ja sitten he laskeutuivat alas läheiseen jokilaaksoon, ja kylä katosi näkyvistä.

”Jännittääkö sinua?” Finar kysyi hetken kuluttua. ”Minua ainakin jännittää. Olen kyllä matkustellut paljon Wierdengarin sisällä, mutta metsän ulkopuolella en ole käynyt kuin kaksi kertaa.”

”Jännittää minuakin”, Laviel sanoi. ”Jos onnistumme, niin sittenhän me pääsemme avaruuteenkin – haluatko sinä tulla mukaan sinnekin, jos onnistumme löytämään jumalan, joka suostuisi auttamaan meitä?”

Finar pohti vastaustaan hetken.

”En usko”, hän sanoi lopulta. ”Vaikka me tunnemme tähtitaivaan, ja rakastamme sitä, en minä halua jättää Perraa. Ja takaisin päästäksemme olisimme riippuvaisia siitä, että jumalat yhä suostuvat tulemaan avuksemme.”

”Hyvä on. Kiitos kuitenkin kovasti siitä, että lähdit nyt mukaani.”

Finar hymyili. Narylainen käveli violetin vihreissä vaatteissaan Emakin viereen.

”Minä pidän sinun ratsustasi. Emakiko sen nimi oli?”

Laviel nyökkäsi. Emaki tuhisi tyytyväisenä, kun molemmat soivat sille huomionsa. Laviel rapsutti ratsuaan niskasta.

”Meillä ei ole havorneja Wierdengarissa”, Finar sanoi, taputtaen hänkin Emakia kylkeen. ”Eikä täällä etelässä muuallakaan kovin monilla, kaikki käyttävät hevosia ratsuina. Mutta me kerromme yhä tarinoita Perran muinaisista ajoista, jolloin narylaisetkin käyttivät havorneja metsän ulkopuolella. Sillä havornit ja narylaiset kuuluvat molemmat Perran alkuperäisiin olentoihin; sekä ihmiset että hevoset, kuten varmaan tiedät, ovat kauan sitten tulleet tänne muualta.”

Laviel nyökkäsi taas. Hänen oli vaikea ajatella ihmisten olevan jonkinlaisia uudisasukkaita, sillä heidänkin kansansa oli ollut Perralla jo pitkään, ja hekin kertoivat lukuisia tarinoita muinaisista ajoista, jolloin kaikki ihmisten valtakunnat olivat jo olleet olemassa. Tarinoita muista tähdistä ei sen sijaan tunnettu, ne olivat lähes kaikki unohtuneet aikoja sitten.

”Kotona Belaviassa havorneja on paljon. Pohjoisissa metsissä ja niityillä niitä elää villeinäkin. Minun äitini hoitaa niitä työkseen, joten minä olen pienestä asti oppinut elämään niiden kanssa.”

Päivän edetessä he kulkivat lounasta kohti vievää polkua eteenpäin läpi tiheän metsän. Laviel pohti, mahtoiko Nedra jo ollut lähtenyt. Joko Capellan kuninkaan laivasto oli jättänyt heidän planeettansa taakseen? Puolen päivän aikoihin, Neradan kohotessa korkealle taivaalle luoden valoaan metsän siimeksiin, he saapuivat toiseen, hieman pienempään kylään, missä narylaiset tervehtivät Finaria tuttavallisesti. Tyhjässä metsässä Laviel näki vain muutamia narylaisia, vaikka Finar kertoi heitä olevan enemmänkin; mitä lähemmäs metsän reunaa tultiin, sen tarkemmin narylaiset pitivät vartiota. Useamman kerran Finar näki puiden oksilla vahtia pitävän narylaisen kauan ennen Lavielia, joka havaitsi tämän vasta narylaisten tervehtiessä toisiaan.

Illan laskeutuessa he olivat jo saapuneet lähelle metsän etelälaitaa. Kuivista oksista he tekivät itselleen nuotion. Laviel sitoi Emakin kiinni suureen puuhun. Tulen roihussa he katselivat metsän varjoja. Emaki tuhisi taas tyytyväisenä asettuessaan makuulle.

”Uskotko sinä oikeasti siihen, että pääset hänen peräänsä?” Finari kysyi.

”En tiedä”, Laviel sanoi. ”Toivon kovasti niin, mutta ei minulla ole siitä mitään takeita. Kovin epävarmaahan tämä on – eihän minulla ole avaruusalustakaan, saati sitten rahaa sellaiseen! Enkä minä tiedä, miten se tapahtuu, kun jumalat auttavat meitä ylivalonnopeuteen. Kaikki mitä me seuraamme on kuitenkin vain vanha tarina. Mutta silti minun on yritettävä tätä. En saa muuten rauhaa, jos tiedän jättäväni ainoan mahdollisuuteni kenties enää ikinä yrittää nähdä Nedraa.”

”Minä ymmärrän kyllä, miksi se on sinulle niin tärkeää”, Finar sanoi vaisuna, tuleen tuijotellen. ”Sinähän todella rakastit häntä – eikä sellaisen menettäminen ole kivaa.” Finar oli hetken aikaa hiljaa, ja kun Laviel katsoi kumppaniaan, näki hän nuotion valossa kyyneleen tipahtavan narylaisen poskelle. ”Meillä narylaisilla rakastuminen on vähän monimutkaisempaa kuin teillä ihmisillä. Meitä on kolme sukupuolta, ja lisääntyminenkin vaatii yhden jokaista. Kuvittelisin, että teidän on paljon helpompaa löytää yksi itsellenne sopiva kumppani, kuin meidän, joiden täytyy löytää kaksi, joiden molempien kanssa pystymme elämään yhdessä, jos haluamme perustaa perheen. Siksi monet narylaiset elävät yksin koko elämänsä, ja ne, jotka lopulta saavat oman perheen, saavat yleensä paljon lapsia, enemmän kuin te. En tunne narylaisia jotka olisivat saaneet vain yhden lapsen, ilman sisaruksia, niin kuin sinä. Ehkä ihmiset ovat juuri siksi menestyneet meitä paremmin. Minullakin oli kaksi rakastettua… Arwyn ja Ranar. Tapasimme joitain vuosia sitten, ja perustimme yhdessä viljelmämme. Mutta Arwyn kuoli vuosi sitten harvinaiseen sairauteen. Kun yksi kolmikosta kuolee, on kahden muun yhdessä jatkaminen vaikeaa… jotkut pystyvät siihen… minä ja Ranar emme pystyneet. Kolmikossa jokaisella on paikkansa, eikä kaksi voi täyttää niitä kaikkia. Surimme hänen menetystään kovasti, mutta lopulta Ranar päätti lähteä. Emme kestäneet elämää kahdestaan, lopulta olimme kumpikin toisillemme vain muistutus Arwynin kuolemasta. Ranar asuu nykyään jossain metsän länsiaidalla, en ole enää tavannut häntä sen jälkeen. Mutta jos saisin tilaisuuden yrittää saada heidät molemmat takaisin, niin kyllä minäkin olisin valmis lähtemään vaikka miten kauas sen vuoksi.”

Laviel katsoi matkakumppaniaan pitkään. Vaikka narylaisten ilmeiden lukeminen oli vaikeampaa kuin ihmisten, paistoivat Finarin kipeät muistot voimakkaina kärsiviltä kasvoilta. Nuotion valaistessa narylaisen kasvoja, ei Laviel voinut olla miettimättä, miten vähän hän heitä ymmärsi, Perran alkuperäisiä asukkaita. Hän oli ystävystynyt Finarin ja muutamien muiden kanssa, mutta tunsiko hän heitä todella? Ymmärsikö hän heitä, tai pystyisikö hän edes koskaan täysin ymmärtämään? Silti Finar oli halunnut auttaa häntä, koska hän ymmärsi Lavielin kokeman menetyksen, ja toisaalta Lavielin halun nähdä maailmaa.

”Olen pahoillani puolestasi”, Laviel sanoi, siirtyen lähemmäs narylaista, ja otti tätä kädestä. ”Minun on vaikea kuvitella kolmen hengen suhdetta, mutta uskon kyllä, että se on monella tavoin paljon mutkikkaampaa kuin meidän ihmisten tilanne.”

Finar nyökkäsi, tuijotellen yhä tuleen. Hiljaisuuden vallitessa he istuivat pitkän aikaa nuotion ääressä, Wierdengarin pimeydessä, ihminen ja narylainen, pidellen toisiaan kädestä. Ymmärsivät he sitten todella toisiaan tai eivät, jakoivat he kuitenkin tämän kokemuksen; Laviel suri Finarin menetystä, ja Finar toivoi, että Laviel onnistuisi estämään omansa.



Aamulla he nousivat aikaisin jatkamaan matkaansa, ja puolen päivän aikaan he saavuttivat metsän etelälaidalla länteen päin vievän polun, jota Finar kertoi narylaisten käyttävän partioidessaan metsän reunoilla. He olivat hyvin lähellä metsän etelälaitaa, ja välillä he näkivät puiden lomasta etelässä häämöttävät vuoret; niiden takana levittäytyi Nargorothin maa, joka oli tunnettu taitavista sepistään; Lavielin isä oli useasti käynyt kauppaa nargorothilaisten kanssa, ja joskus näyttänyt Lavielillekin siinä maassa valmistettuja upeita metalliesineitä. Ja Capellan kuningas oli ollut kiinnostunut Nargorothista, koska epäili jumalten seppää palvovan kansan kenties tietävän jotain Nargonin olinpaikasta…

Suurta polkua pitkin kävellessä matkanteko nopeutui, ja illan tultua he alkoivat jo lähestyä metsän lounaiskolkkaa. Täällä he päättivät lähteä ulos metsästä, ja jatkaa matkaansa Finarille tuntemattomilla seuduilla. Astellessaan ulos metsän siimeksestä, näkivät he edessään laskevan Neradan viimeisen valon valaisemat vuorenrinteet, Nargorothin muurin.

Seuraavana päivänä he jatkoivat länteen päin Wierdengarin ja Nargorothin väliin jäävää aukkoa pitkin, ratsastaen vuorotellen Emakilla, kunnes vuoret heidän vasemmalla puolellaan hiljalleen alkoivat tasoittua pikkuisiksi kukkuloiksi. Nyt he olivat saapumassa Axtorngahin hajanaisesti asutettuun maahan. Käyttämättömän näköinen tie vei heitä eteenpäin. Nyt Laviel näki edessään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ihmisten taloja, ottamatta lukuun Mauriuksen taloa Wierdengarissa.

”Meidän pitäisi varmaan hankkia jostain ruokaa”, Laviel sanoi, katsellessaan eteenpäin, missä näkyi siellä täällä peltojen ympäröimiä maalaistaloja. He olivat pysähtyneet muutaman kerran keräämään Lavielin mielestä kitkeriä, mutta Finarin mielestä oikein maukkaita sarn-kasveja, ja muutamista mutalätäköistä he olivat pyydystäneet molokeja paistettavaksi. ”Pärjäämme vielä jonkin aikaa omilla eväillämme, mutta tuskin loppuun asti.”

”Niin varmaan”, Finar sanoi. ”Emmeköhän me saa täältä jostain ostettuakin ruokaa. Toivottavasti Wierdengarin kolikot kelpaavat täällä.”

”Uskoisin niin”, Laviel sanoi. ”Isä on käynyt kauppaa ympäri Kolaria, ja hänen mukaansa melkein kaikkialla hyväksytään muidenkin maiden rahoja. Ja minulla on Belavian taalereita mukanani, niiden ainakin pitäisi kelvata.”



Illan myötä he pääsivät yhä pitemmälle Axtorngahiin; takana metsä oli kadonnut näkyvistä, ja vuoretkin pienenivät kovaa vauhtia. Neradan laskettua tie toi heidät pieneen kylään, mistä he löysivät mukavan pikku majatalon, mistä he ottivat itselleen huoneen yöksi. Majatalosta he saivat myös ostettua täydennystä varusteisiinsa. Pihalta löytyi mukava talli, minne he saattoivat jättää Emakin yöksi.

”Nähdään aamulla, hyvin sinä täällä viihdyt”, Laviel sanoi taputtaen Emakia, joka näytti hitusen levottomalta, sillä se oli ainoa havorni hevosten joukossa.

Kapakan puolella Laviel ja Finar saivat itselleen maittavan illallisen. Lavielin oli myönnettävä, että vaikka hän olikin viihtynyt Wierdengarissa, oli silti mukavaa nähdä ympärillään ihmisiä. Laviel huomasi muutaman Capellan väreihin pukeutuneen sotilaan baaritiskillä. Finarkin vilkaisi heitä kohti, ja värähti; ikävä välikohtaus ei ollut kokonaan hävinnyt kummankaan mielestä. Vaikka Capellan kuningas oli hyväksynyt Nedran päätöksen vetäytyä Wierdengarista, oli koko muu Perra ilmeisesti yhä hänen hallinnassaan. Kylään saapuessaan he olivat ohittaneet pienen ryhmän tämän sotureita, ja keskellä kylää liehui korkean tangon päässä Capellan kuninkaan kullanpunainen lippu.

”Laviel?”

Laviel kääntyi ja näki viereisessä pöydässä nuoren naisen, joka katsoi häntä epävarmana. Nainen näytti jotenkin etäisesti tutulta. Hän oli pukeutunut erikoiseen, harmaanruskeaan kaapuun, täysin erilaisiin vaatteisiin kuin kukaan muu kapakassa.

”Etkös sinä olekin Laviel?”

”Olen minä – olemmeko tavanneet?”

”Minä olen Elenia, muistatko?”

Silloin Laviel tunnisti naisen yhdeksi niistä Varimaan velhoista, jotka olivat pelastaneet heidät hiekkamyrskystä autiomaassa; ja joka oli kiinnostuneena kuunnellut mitä Laviel kertoi omasta maastaan.

”Elenia, nyt minä muistan! Tehän pelastitte meidät myrskystä – kiitos siitä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että te –” Laviel vilkuili ympärilleen, varmistaakseen ettei kukaan kuunnellut heitä, ja madalsi ääntään jatkaessaan: ”te varimaalaiset ette lähde näin kauas omasta maastanne.”

”Harvinaista se onkin”, Elenia totesi. ”Tässä on ystäväni Jalaren.” Hän nyökkäsi hieman vanhemman miehen puoleen, joka kohotti katseensa olutlasistaan ja nyökkäsi. ”Haittaako jos liitymme seuraan?”

”Ei ollenkaan”, Laviel sanoi, vilkaisten Finaria, joka nyökkäsi. ”Tässä taas on Finar, minun matkatoverini.”

”Kappas vain”, parrakas Jalaren sanoi siirtyessään heidän viereensä. ”Narylainen. Teikäläisiä ei usein näekään.”

”Narylainen?” Elenia kysyi ihmeissään, tarkkaillen ujona Finaria. ”Sinä olet siis Wierdengarista? Te siis onnistuitte pääsemään sinne, Laviel?”

”Niin onnistuimme. Olimme siellä pitkään turvassa – mutta emme tarpeeksi.”

”Me toivoimme, etteivät valloittajat löytäisi meitä narylaisia”, Finar sanoi. ”Ja pitkään pysyimmekin piilossa. Mutta lopulta meidätkin löydettiin.”

”Entä miten te tänne olette päätyneet?” Elenia kysyi.

Laviel vilkuili taas ympärilleen.

”En mielelläni puhuisi siitä… ainakaan täällä, missä joku muu saattaa kuulla.”

Elenia nyökkäsi.

”Hyvä on. Minne päin olette matkalla?”

”Namoriin, ainakin nyt aluksi.”

”Sepäs sattui, niin olemme mekin! Mehän voimme sitten kulkea yhtä matkaa, ainakin jonkin aikaa, jos se vain teille sopii?”

”Kyllä kai”, Laviel sanoi. Varimaan velhon tapaaminen Axtorngahissa oli jotain, mitä hän ei missään nimessä ollut osannut odottaa; ja Elenian seurallisuus yllätti häntä sitäkin enemmän. Varimaalaisten erakkomainen luonne ei ainakaan tällä hetkellä näkynyt missään.

”Minä ja Jalaren tapasimme myös autiomaassa vähän aikaa sitten”, Elenia sanoi. Hän madalsi taas ääntään. ”Varimaa on toistaiseksi yhä pysynyt piilossa Capellan kuninkaalta – sanovat, että hän olisi jo lähtenyt planeetaltamme, joten ehkä me pysymmekin vapaina, ehkä jopa ainoana valtakuntana koko Perralla. Mutta minä olen oikeastaan jo pitkään halunnut nähdä muutakin maailmaa – siskoni Inare ei millään ymmärtänyt, miksi halusin lähteä, etenkään nyt, Capellan kuninkaan tultua. Mutta kun tapasin Jalarenin, muistin, mitä kaikkea sinä olit meille kertonut. Ja niinpä päätin lähteä Jalarenin mukaan.”

”Mistä sinä sitten olet tulossa?” Laviel kysyi vanhemmalta mieheltä.

”Olen kotoisin Belaviasta, vaikka olenkin matkustellut melkein koko elämäni ympäri Perraa”, Jalaren sanoi. ”Olemme myös esittäneet Elenian belavialaisena, varmuuden vuoksi.”

”Kas vain, sieltä minäkin olen kotoisin. Minäkin olen tosin ollut jo pitkän aikaa matkalla. Tiedätkö mitä Belaviassa on viime aikoina tapahtunut?”

”Kun Capellan joukot päihittivät Belavian, yritti Kordan piiloutua, mutta hänet löydettiin nopeasti. Hän on yhä nimellisesti Belavian kuningas, mutta niin hänen sotajoukkonsa kuin hänen ylpeytensäkin on murskana, ja nykyään hän on capellalaisten sätkynukke. Hänen tiukka hallintonsa kuitenkin taisi miellyttää capellalaisia – en tiedä kuka Kordania valvoo, Capellan kuningas itsehän lähti nopeasti etelään – mutta ainakin kaikkien Bevillan asukkaiden on täytynyt kirjata kaikki tietonsa ja omaisuutensa ylös. Siinä vaiheessa minä keräsin tavarani ja lähdin. Onneksi pääsin livahtamaan capellalaisten valvonnasta läpi – muita maita ei selvästi valvota yhtään niin tarkkaan, kuin Belaviaa ja Gorothalia; eihän muualla juuri vastarintaakaan tehty, kun Capellan kuningas tänne aikoinaan saapui. En tiedä millainen tilanne kotona nyt on, kun Capellan kuningas itse on lähtenyt.”

”Entä tiedätkö, mitä muilla seuduilla on tapahtunut?”

”Uskoakseni Varimaa on tosiaan ainoa capellalaisilta piilossa säilynyt yhteisö. Wierdengarin lisäksi Gierdorin lainsuojattomat pysyivät pitkään piilossa, mutta heidätkin on kaivettu esiin ja pakotettu vannomaan uskollisuuttaan Capellan kuninkaalle. Ja Wierdengarista capellaiset kai lähtivät jo ennen kuin häipyivät koko planeetalta.” Jalaren vilkaisi Finaria ja Lavielia, joka nyökkäsivät. ”Axtorngah sen sijaan on sen verran harvaan asuttu maa, että täällä valvonta ei ole kovin tiukkaa, vaikka capellalaiset partioivat ympäriinsä täälläkin. He kulkevat paljon Nargorothin ja Gorothalin väliä, ilmeisesti Nargoroth on joutunut maksamaan kovaa veroa Capellan kuninkaalle; uskoisin, että hän on kiinnostunut heidän sepäntaidoistaan, ja he joutuvat lähettämään varusteita Gorothalin avaruussatamaan, mistä niitä pystytään kuljettamaan eteenpäin Capellan kuninkaan muihin valtakuntiin.”

”Entä tiedätkö, mitä Wirin järven rannan asukkaille on käynyt?” Finar kysyi. ”Tapasin kerran heitä, kun kävin metsän ulkopuolella. He olivat mukavia.”

”Gorothalin eteläpuoliset maat ovat harvaan asuttuja, järven rannoilla on vain joitain pieniä kalastajakyliä, jotka eivät varsinaisesti kuulu mihinkään ihmisten valtakunnista. He ovat varmaankin selvinneet vähällä. Luulen, että capellalaiset ovat käyneet nämäkin maat läpi, mutta tuskin heitä kiinnostaa olla enemmän tekemisissä seudun asukkaiden kanssa; nimellisesti hekin ovat Capellan alamaisia, mutta suurta vaikutusta sillä ei varmaan heidän elämäänsä ole.” Jalaren vaikeni hetkeksi, ja jatkoi sitten taas hiljaisella äänellä: ”Käsittämätöntä, miten Capellan kuningas on hetkessä vallannut koko planeettamme, liittänyt meidät osaksi omaa valtakuntaansa. Ja sitten hän vain lähtee pois. Minä en suostu palvelemaan häntä vapaasta tahdostani, niin kauan kuin vain pystyn pysymään hänen joukkojensa ulottumattomissa, mutta onhan hänen saavutuksiaan silti pakko jollain tavalla ihailla – miten ihminen voi hallita koko maailmaa jumalan tavoin?”

”Ehkä Osseus vielä palaa, laittamaan asiat kuntoon”, Elenia sanoi toiveikkaasti. ”Meidän kansamme on aina uskonut, että Zarkin pimeyden ja Osseuksen valon väliin tarvitaan jonkinlainen välimuoto – sillä kuka osaisi arvostaa Osseuksen hyvyyttä, jos ei olisi koskaan nähnyt Zarkin pahuutta? Ehkä juuri tämä on Capellan kuninkaan tehtävä?”

Elenian sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.

”Huomaan, että olemme kaikki syöneet”, Jalaren sanoi. ”Me ajattelimme jatkaa matkaamme aikaisin aamulla, oletteko te samaa mieltä? Joten pitäisikö meidän käydä jo yöpuulle?”

Jalarenin ehdotuksen mukaisesti nelikko hajaantui, ja Laviel ja Finar siirtyivät omaan huoneeseensa, missä nukahtivat kumpikin nopeasti. Oli mukava nukkua taas oikeassa sängyssä, Lavielin ohuen retkipatjan sijaan.



Aamulla he olivat aikaisin liikkeellä ja jatkoivat matkaansa kohti länttä. Jalarenilla oli hevonen, ja Lavielilla Emaki, mutta koska Elenia ja Finar liikkuivat jalkaisin, taluttivat he ratsujaan pitkiä pätkiä. Pian he saapuivat Axtorngahin läpi kulkevalle päätielle, joka vei kohti Kolarin lounaista niemimaata, mistä niemimaa hajautui sokkeloiseksi saaristoksi, missä Kolar ja Namor, Perran kaksi mannerta, olivat kaikista lähimpänä toisiaan. Silloin tällöin kuljettiin asutettujen alueiden läpi, mutta enimmäkseen heidän ympärillä oli tyhjiä niittyjä ja metsiä.

”Uskallatteko te nyt kertoa, mikä on matkanne syy?” Elenia kysyi. ”Täällä kukaan ei varmasti kuule meitä.”

”Hyvä on”, Laviel sanoi. ”Me lähdimme etsimään Aman-jumalaa. Narylaisten legendojen mukaan hän nimittäin elää piilossa jossain päin Namoria.”

”Aman, tasapainon jumala?” Jalaren ihmetteli. ”Hänkö piileskelisi Perralla?”

”Niin narylaiset tarinat kertovat”, Laviel sanoi. ”Tiedätkö sinä jotain Amanista?”

”Tarinoiden mukaan Aman on yksi suurimmista jumalista, heti Zarkin ja Osseuksen jälkeen”, Jalaren kertoi. ”Hän on pysytellyt puolueettomana veljiensä riidoissa, ylläpitäen tasapainoa heidän välillään. Kaipa häntä voisi kutsua jonkinlaiseksi lenkiksi heidän välillään, Osseuksen ja Zarkin välimuodoksi. Vähän niin kuin Capellan kuningas. Ja jos hän on piileskellyt Perralla kaikki nämä ajat, kenenkään tietämättä, niin minä olen kyllä ihmeissäni.”

”Kyse on tosiaan pelkästä vanhasta tarinasta”, Finar sanoi. ”Mutta niin minun kansani keskuudessa yhä kerrotaan. Kauan sitten, ennen kuin ihmiset olivat tulleet Perralle, asutimme me narylaiset laajoja maita myös Namorissa, ja tunsimme planeettamme salaisuudet. Mutta siitä on aikaa, tuhansia vuosia tai pitempäänkin, näin kerrotaan. Ei kukaan meistä tiedä, onko Aman jäänyt Namoriin, jos hän siellä kerran asuikin.”

”Miksi te häntä etsitte?” Elenia kysyi.

Laviel punastui hieman vastatessaan.

”Minun on pakko yrittää löytää jumala – koska se on ainoa mahdollisuuteni päästä avaruuteen! Minä… minä tavallaan rakastuin erääseen capellalaiseen kenraaliin… ja nyt hän on poissa.”

”Mitä?” Jalaren huudahti. ”Oletko sinä –”

”Hän ei ole kuin muut”, Laviel sanoi vikkelästi. ”Monet capellalaiset ovat julmia. Mutta Nedra on eri maata. Hän valtasi Wierdengarin Capellan kuninkaalle, mutta teki sen niin lempeästi kuin vain mahdollista. Silti hän oli valloittaja… mutta jotenkin me ihastuimme toisiimme, en edes tiedä miten se tapahtui. Mutta hän vapautti Wierdengarin. Ja sitten hän joutui lähtemään…”

Laviel hiljeni. Edessä hän näki tienristeyksen, missä etelästä tulevaa tietä heitä lähestyi resuisiin vaatteisiin pukeutunut, suurta selkäreppua kantava kulkuri.

He saapuivat risteykseen samaan aikaan. Tienviitat kertoivat, että kulkuri saapui Axtorngahin eteläisille rannikkoseuduille vievää tietä, jota pitkin pääsi eteenpäin aina Axtorngahin itäiseen rajanaapuriin Nargorothiin asti. Pohjoiseen päin tie jatkui Gastamoon, Axtorngahin pääkaupunkiin, ja sieltä eteenpäin kohti Gierdorin hämäräperäisiä maita.

”Hyvää päivää”, kulkuri tervehti heitä. Vaikka hänen olemuksensa oli resuinen, oli hänessä silti jonkinlaista vaikeasti kuvailtavaa arvokkuutta. Hänen kullankeltaiset, hartioille ylettävät hiuksensa olivat takkuiset, mutta säihkyivät silti kullan lailla Neradan valossa. Hänen kasvoissaan erottui jälkiä joistain vanhoista arvista, mutta ne olivat silti komean näköiset. Hänen ikäänsä oli vakea arvioida, mutta hän oli selvästi Lavielia ja Eleniaa vanhempi, kenties Jalarenin tavoin keski-ikää lähentelevä tai sen saavuttanut. ”Mihinkäs vie teidän matkalaisten matka?”

”Kuljemme tietä eteenpäin, kohti Estergan kaupunkia, ja sieltä eteenpäin Namorin maille”, Jalaren vastasi. ”Entä itse?”

”No kas, samaan suuntaan olen itsekin menossa”, kulkuri vastasi. ”Sopiiko liittyä seuraan? Olen nimittäin uusi näillä mailla, enkä tunne seutuja kovin hyvin. Ja yhdessä on usein mukavampi matkata.”

”Kaipa se sopii”, Jalaren sanoi, vilkuillen epävarmana Lavielia; kukaan ei kuitenkaan esittänyt vastalauseita, joten niin he jatkoivat yhdessä eteenpäin.

”Milläs nimellä matkalaiset tunnetaan?” kulkuri kysyi hetken kävelyn jälkeen, kiinnittäen katseensa Finariin. ”Sinähän et taida ihminen ollakaan. Olenko oikeassa, jos arvaan, että olet Wierdengarin metsän asukas?”

Finar nyökkäsi.

”Nimeni on Finar, ja me kuljemme nimellä narylaiset.”

”Aivan, aivan, teikäläisiä en ole ennen tavannutkaan. Kiehtovaa.”

”Minä olen Jalaren. Tässä ovat Elenia, sekä Laviel.”

Kulkurin katse pysähtyi Lavieliin; hän katseli tyttöä tarkkaan hyvän tovin.

”Entä sinä?” Jalaren kysyi.

Kulkuri käänsi katseensa Lavielista, ja sanoi: ”Nimeni on Altarak.” Muut nyökkäsivät kulkurille. ”Mistä päin Perraa te muut olette kotoisin, jos saan kysyä?”

Jalaren vilkaisi Eleniaa, ja sanoi: ”Me kolme muuta olemme kaikki alun perin Belaviasta, vaikka olemmekin matkustelleet pitkään, jo capellalaisten tulosta asti. Entä itse?”

”Gorothalissa olen suurimman osan elämästäni viettänyt”, Altarak sanoi lyhyesti.

Näin he jatkoivat yhdessä taivaltaan koko päivän. Altarak kyseli heiltä jonkin verran; missä kaikkialla he olivat matkustelleet ja miten he olivat tänne päätyneet. Jalaren, joka tunsi hyvin eteläisen Kolarin maantietoa ja historiaa, sai myös kertoa paljon näistä. Altarak itse kertoi kuuluneensa monta vuotta Thalgoron armeijaan, mutta lähteneensä sieltä joitain vuosia sitten, minkä jälkeen hän oli kierrellyt pohjoisia maita, ja viimein päätynyt etelään, Nargorothiin. Kaiken kaikkiaan Altarak vaikutti oikein mukavalta mieheltä – vaikka hänessä olikin jotain outoa, jotain erikoista, mutta Laviel ei millään pystynyt keksimään, mitä tämä voisi olla. Kenties se johtui hänen taustastaan Gorothalin suuressa sotavoimassa – joskin Lavielista tuntui vahvasti, että hänessä täytyi olla jotain muutakin.



Illalla he pystyttivät leirin suojaisalle niitylle. Jalarenilla oli mukanaan teltta, johon mahtui juuri ja juuri neljä henkeä nukkumaan. Altarak vakuutteli pärjäävänsä hyvin taivasalla.

”Erikoinen kaveri”, Jalaren kuiskasi muille sisällä teltassa. ”Mutta ihan hyvältä mieheltä hän vaikuttaa.”

Laviel nyökkäsi.

Ahtaassakin teltassa nukkuminen oli mukavampaa kuin ulkona taivasalla. Finarin vieressä maatessaan Laviel pohti Wierdengariin jäänyttä perhettään, sitten hän pohti Nedraa, ja mietti, oliko tässä mitään järkeä. Oliko hänellä oikeasti mitään toivoa löytää jumalaa, ja saada tältä apua avaruuteen pääsemisessä? Todennäköisesti ei. Mutta oli hänen silti yritettävä – muuten hän ei saisi ikinä rauhaa. Jos se ei onnistuisi, sitten hän vain palaisi Wierdengariin ja jäisi Perralle odottamaan, toivoen, että Nedra joskus pääsisi palaamaan.

Mihinköhän seikkailuihin Nedra oli joutunut Capellan kuninkaan laivastossa? Laviel hypisteli Nedran jättämää viestintä taskussaan. Hän oli sanonut lähtevänsä Helieliin. Laviel muisti, miten Finar oli kauan sitten Wierdengarissa esitellyt heille tähtitaivasta, ja näyttänyt sumun, jonka sisällä Heliel sijaitsi. Idius oli myös tiennyt kertoa planeetasta – heidän lähimmät naapurinsa, mutta silti niin kaukana. Idiuskin oli kokenut monenlaista elämänsä aikana. Laviel muisteli kaikkia niitä tarinoita, joita hänen mummonsa oli kertonut siitä, kun hän nuoruudessaan oli ollut tuhomassa Zarkin palvelijoiden tukikohtaa Jakadossa. Miten he olivat häätäneet Zarkin kätyrit Perralta – miten Idiuksen mies Romion oli saanut surmansa. Mutta Idiuskaan ei ollut käynyt Perran kuita kauempana – matka muihin tähtijärjestelmiin oli huikean paljon isompi, kuten Nedra oli hänelle havainnollistanut. Jos Perra olisi hiekanjyvä, olisi matkaa Neradaan kymmenkunta metriä, ja seuraava tähti mahtuisi hädin tuskin Perralle.

Ulkoa kuului tuhinaa. Emaki oli ilmeisesti löytänyt jotain hyvää iltapalaa itselleen. Havorniaan kuunnellen, ja avaruuden ihmeitä pohtien Laviel viimein nukahti.

”Hyvää huomenta”, toivotti Altarak, kun nelikko aamulla kömpi ulos teltasta. ”Ehdin jo tehdä aamiaista, toivottavasti teille maistuu.”

Kulkuri ojensi heille nuotiolla tikun nokassa paistamiaan outoja leipiä.

”Tek-leipiä. Gorothalin armeijan salainen ase, voisi kai sanoa. Jauhoon lisätään vain tilkka vettä, muovataan taikina leiväksi tikun nokkaan, ja paistetaan hetken ajan tulella. Terveellistä ja maittavaa. Onneksi sain mukaani hyvän varaston tek-jauhoja, kun lähdin – minulla on sitä yhä jonkin verran jäljellä.”

He ottivat heille tarjotut leivät vastaan. Mainiota matkamuonaa, Lavielin oli myönnettävä. Näistä leivistä hän ei ollut kuullutkaan – kaipa gorothalilaiset olivat halunneet pitää salaisen aseensa salaisena; etenkin Belavialta.

”Montakohan päivää meillä vielä kestää Namoriin, mitä luulette?” Altarak pohti sammutellessaan nuotiota.

”Hyvällä vauhdilla pääsemme ylihuomenna Estergaan”, Jalaren sanoi. ”Sieltä meidän on etsittävä venekyyti mantereita erottavan salmen sokkeloisten vesien läpi.”

Aamiaisen jälkeen he purkivat leirin ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Taival taittui ripeästi tietä pitkin. Muutaman kerran he näkivät capellalaisten partioita, jotka he kaikki pyrkivät kiertämään kaukaa. Altarak tuntui olevan tämän suhteen vähintään yhtä tarkka kuin kaikki muutkin.



Jalarenin ennuste osui oikeaan. Kahden päivän päästä he näkivät illalla edessään suurehkon satamakaupungin, jonka takana siinsi sininen meri, täynnä pieniä saaria. He olivat saapuneet Kolarin reunalle, Esten salmelle, joka erotti mantereiden väliin jäävän Marengotin sisämeren suunnattomasta Ulkomerestä. Täällä matka Kolarin ja Namorin välillä oli pienimmillään, missä Axtorngahin länteen työntyvä niemimaa hajosi sokkeloiseksi saaristoksi, joka kurottautui kohti Namorin kaakkoisrantaa, Numathin valtakunnan maita.

Esterga oli tunnettu kauppakaupunki, jonka kautta valtaosa mantereelta toiselle kulkevasta kauppatavarasta kulki. Vielä illallakin kaupungin torilla kävi kuhina. Laviel näki monia eksoottisia ruokia ja varusteita, joita ei ollut ennen nähnyt. Torilla myytiin myös upeita metallihaarniskoja, joiden täytyi olla Nargorothista peräisin, sekä ilotulitteita, jotka näyttivät kovasti samalta kuin ne, joita he olivat Wierdengarissa ampuneet, joita hänen isänsä oli aikonut hankkia sadonkorjuujuhliin kotiin Belaviaan. Kaupungilla näkyi myös jonkin verran Capellan sotureita.

He ottivat huoneen majatalosta yöksi. Laviel, Elenia ja Finar menivät väsyneinä heti nukkumaan, mutta Jalaren ja Altarak jäivät kapakan puolelle juttelemaan paikallisten kanssa.

Seuraavana aamuna he suuntasivat satamaan, ja alkoivat etsiä itselleen kyytiä salmen yli.

”Sata kultarahaa?” Jalaren tivasi seilorilta, jonka he onnistuivat löytämään hyvän tovin etsittyään. ”Kuulostaa kalliilta, mutta kai meidän on siihen suostuttava. Paljonko teiltä löytyy?”

He kaivelivat taskujaan. Laviel ojensi Jalarenille muutamia kolikoita.

”Sallikaa minunkin maksaa osuuteni”, Altarak sanoi, ojentaen kasan kolikoita hänkin.

Niinpä he kapusivat lautturin kyytiin, suurelle, alkeellisella perämoottorilla liikkuvalle lautalle, joka lähti heti liikkeelle, suunnaten kohti edessä näkyvää saaristoista salmea. Emaki tuhahteli hermostuneena, kun he irtautuivat rannasta.

”Ei hätää, me olemme täysin turvassa tällä lautalla, se ei uppoa”, Laviel sanoi taputellen havorniaan, joka asettui makaamaan lautan puiselle pohjalle.

”Näillä vesillä täytyy tietää, minne menee”, lautturi sanoi. ”Jos nimittäin haluaa päästä perille. Salmi on melkoista sokkeloa. Ja pienten saarten läheisyydessä merireitit ovat petollisia; varomaton purjehtija saattaa osua salakavalalle karille, jos ei tunne oikeita reittejä.”

Merituuli puhalsi napakkana, heiluttaen Lavielin kultaisia hiuksia. Merta hän ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun oli lähtenyt capellalaisia pakoon Razekista. Hänen kotikaupunkinsa Bevilla oli kaukana rannikosta, mutta joka kesä hänen isänsä oli vienyt hänet meren rannalle joko Mareniin, joka sijaitsi lähellä Gorothalin rajaa, tai pohjoisempana sijaitsevaan Beleniin, josta he olivat tehneet kaksi kertaa pitkän merimatkan Oronin saarelle Marengotin sisämeren pohjoisilla rajoilla, jossa kohosi valtava vuori, koko Perran korkein, mistä näki kauas, kauas Ulkomerelle. Ulkomeren näkeminen oli aina myös kiehtonut häntä mummon luona Adumirissa käydessä.

”Esten salmi. Erikoinen nimi”, Elenia sanoi. ”Mistä nimi tulee?”

”Vanhasta tarinasta”, lautturi vastasi. ”Tokkopa siinä mitään perää oikeasti on. Myytin mukaan vanhoina aikoina, kauan, kauan sitten, Kolarissa asui vielä lohikäärmeitä. Mutta sitten ne päättivät kaikki lähteä Namoriin – siellähän niitä kuulemma kerrotaan yhä elävän, jossain päin villejä maita. Mutta tarinan mukaan yksi lohikäärmeistä, joka oli nimeltään Este, ei ikinä oppinut lentämään. Ja niinpä se joutui jäämään Kolariin, sen tovereiden lentäessä salmen yli. Ja tarina kertoo, että tämä saaristo syntyi, kun Este, joka halusi nähdä taas ystävänsä, yritti rakentaa siltaa salmen yli, päästäkseen heidän luokseen. Mutta ilmeisesti työ jäi vähän kesken, sillä Axtorngahin niemimaa hajoaa saaristoksi, joka kurottuu pitkälle Namoria kohti, mutta Namorin puolella rannat ovat avoimia. Viimeisiltäkin saarilta on vielä aimo matka Esmathin kaupunkiin, minne minä teidät vien.”

”Lohikäärme?” Elenia ihmetteli. ”Olen joskus kuullut kerrottavan niistä. Mitä olentoja ne ovat?”

”Hirveitä, lentäviä, tulta syökseviä liskoja”, lautturi sanoi. ”En minäkään paljon sen enempää niistä tiedä.”

”Minä olen kuullut kerrottavan niistä”, Altarak totesi. ”Ne ovat hirviömäisiä olentoja, Dagregon luomuksia. Niitä löytyy ympäri galaksia, niin kerrotaan, ja kaikkialla missä ne asuvat, saavat ne aikaan tuhoa ja hävitystä. Onneksi niitä ei ole paljon täällä Perralla.”

”Kuka on Dagrego?” Laviel kysyi.

”Lohikäärmejumala, kaaoksen airut, yksi Zarkin lähimmistä liittolaisista”, Altarak sanoi synkkänä. ”Jotkut lohikäärmeet elävät villeinä, kaukana jumalastaan. Mutta jotkut ovat Dagregon ja Zarkin armeijoiden palveluksessa.” Sinertävien pilvien peittämää taivasta katsellen hän lisäsi: ”Thalgorossa kuulee kaikenlaista muun galaksin tapahtumista, silloin tällöin siellä tapaa jumalten voimilla halki galaksin kulkeneita matkalaisia, jotka tietävät kertoa yhtä ja toista.”

Merimatka jatkui, ja hiljalleen he ohittivat saaren jos toisen. Joillain suuremmilla saarilla näkyi alkeellisia rakennuksia, mutta suurin osa näytti asumattomilta. Yksittäisiä veneitä, suurimmaksi osaksi kalastajia tai mannerten välillä kulkevia kauppiaita, oli liikkeellä heidän lisäkseen.

Pitkän matkan jälkeen saaristo alkoi kadota, ja avomeri avautui heidän edessään. Tuuli ja aallot kasvoivat, lyöden suolaista merivettä Lavielin kasvoille. Pian edessä alkoi siintää maata; ja lopulta he rantautuivat satamaan, jota ympäröi hyvin samanlainen kaupunki kuin Esterga.

”Esmath”, lautturi sanoi. ”Perillä ollaan.”

He kiittivät häntä kyydistä ja nousivat maihin. Hivenen turvaton, mutta jännittynyt olo valtasi Lavielin, kun lautturi seilasi tiehensä, jättäen heidät yksin tuiki tuntemattomalle mantereelle. He olivat saapuneet Namoriin, Numathin valtakuntaan, Esmathin satamakaupunkiin. Jossain täällä, Namorin mantereella, Aman-jumala vanhojen tarinoiden mukaan asusteli. Mutta Namor oli suuri manner, tietysti Laviel ymmärsi sen, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mistä hänen kannattaisi etsinnät aloittaa.













Luku 9: Tietäjän puheilla



”Tässä vaiheessa voinen ehkä kysyä”, Altarak aloitti, kun he Jalarenin johtaessa joukkoa kävelivät satamasta kaupungin keskustaa kohti, ”mikä teidät on tänne Namoriin tuonut? Hassua, ettei koko asia ole vielä tullut puheeksi.”

”Minä ja Jalaren olemme vain matkustelemassa, yritämme pysytellä poissa capellalaisten ulottuvilta, ja Jalaren on näyttänyt minulle maailmaa”, Elenia sanoi. ”Mutta Finar ja Laviel tulivat tänne paljon painavammasta syystä, etsiäkseen Aman-jumalaa, joka vanhojen tarinoiden mukaan asuisi jossain täällä.”

Altarak katsahti Eleniaa kiinnostuneena. Laviel yritti pitää kasvonsa peruslukemilla; hän ei halunnut paljastaa matkansa syitä Altarakille, eikä voinut tämän nähden näyttää Elenialle ärtymystään siitä, että tämä oli mennyt puhumaan sivu suunsa.

”Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta. En tiennytkään mitään tällaisista tarinoista. Onko se narylaisilta peräisin?”

Finar nyökkäsi epävarmana; narylainen selvästi tajusi, ettei Laviel olisi toivonut aiheesta puhuttavan avoimesti.

”Teillä on vaikea tehtävä edessänne. Miksi te häntä etsitte?” Altarak kysyi Lavielilta.

”Se on melkoisen henkilökohtainen asia”, Laviel sanoi eleettömästi.

”Hyvä on, ymmärrän. En utele tämän enempää”, Altarak sanoi nopeasti. ”Itsekin olen vain matkustelemassa ympäriinsä. Olen pitkään matkustellut ympäri Kolaria, ja nyt päätin lähteä katsomaan toista mannerta. Väittävät, että capellalaisten valvonta on heikompaa täällä – eihän Namorissa samanlaisia suurvaltoja oikein olekaan, sellaisia kuin Belavia ja Gorothal.” Altatak katseli Lavielia arvioiden. ”Onko teillä mitään aavistusta siitä, mistä teidän etsintänne kannattaisi aloittaa?”

”Eipä oikeastaan”, Laviel myönsi.

”Tarinoiden mukaan hän asuu laaksossa Namorin länsirannikolla, mutta sen tarkempaa tietoa asiasta ei ole meidän taruissamme säilynyt”, Finar kertoi.

”Voisimme ehkä kysellä ihmisiltä, josko kukaan täällä tuntisi Perran vanhoja aikoja”, Jalaren ehdotti. ”Ehkä tieto hänen olinpaikastaan olisi vielä säilynyt. Ja voisimme varmaan joka tapauksessa käydä syömässä.”

He etsivät Esmathista mukavan majatalon, mistä he tilasivat itselleen ruokaa. Syötyään he jäivät jututtamaan majatalon muita asiakkaita, kyselemään, josko he tiesivät ketään, joka tuntisi mantereen vanhat tarut.

Juteltuaan koko illan majatalon väen kanssa, kuuli Laviel vanhalta, parrakkaalta mieheltä vanhasta tietäjästä, joka asui keskellä Synkkää metsää. Hänen kerrottiin tuntevan kaikki vanhat tarinat, ja tietävän, mitkä niistä sisälsivät totuutta. Mutta hänen luokseen löytäminen oli vaikeaa; Synkkää metsää ympäröi petollinen suo, ja metsään olivat monet kulkijat eksyneet, ilman että heistä enää sen koommin kuultiin. Mutta tämä oli Lavielin ainoa johtolanka, joten nukkumaan käydessään hän päätti seurata sitä.

”Tuletteko te mukaani?” Laviel kysyi. ”Synkkä metsä on vaarallinen paikka, kuulemma. Ja matka saattaa olla täysin turha.”

”Minä ainakin tulen”, Finar sanoi heti. ”Olen kulkenut kanssasi pitkän matkan, en minä voi jättää sinua heti uudelle mantereelle saavuttuamme.”

”Samoin minä”, Jalaren sanoi. Myöskin Elenia nyökkäsi. Laviel käänsi katseensa Altarakiin.

”En ollut suunnitellut tämänkaltaista matkaa”, Altarak pohti, ”mutta toisaalta, en minä juuri muutakaan ole suunnitellut. Ja tämä tietäjä alkoi kiinnostaa minua. Minulla saattaisi olla itsellänikin hänelle jokunen kysymys, jos onnistumme hänet löytämään. Minäkin pysyn kanssanne, jos se vain teille sopii.”

”Hyvä on. Lähdetään sitten heti huomenna”, Laviel sanoi.

Nukkumaan käydessään hän oli iloinen siitä, että oli nopeasti saanut jonkun suunnan matkalleen, nyt kun oli päässyt Namoriin. Oli myös mukavaa, että hänellä yhä oli matkaseuraa. Se, että hänen henkilökohtaiset syynsä matkalle olivat paljastuneet kaikille, ei enää tuntunut häiritsevän häntä.



Seuraavana aamuna, aamiaisen jälkeen, lähti seurue Esmathin kaupungista rannikkoa pitkin luoteeseen. Marengotin sisämeri välkkyi jatkuvasti heidän oikealla puolellaan, kimallellen Neradan valossa.

Tie, jota he etenivät, vei kohti Valdorin maata, joka oli Numathin rajanaapuri pohjoisessa. Valdor oli jatkuvassa sodassa oman pohjoisnaapurinsa, Halladin, kanssa – syystä, jota ainakaan kukaan Kolarissa ei tiennyt. Namorin keskiosien valtakunnat olivat sotineet toisiaan vastaan niin kauan kuin kukaan muisti, mutta Laviel ei ainakaan tiennyt, että sota olisi ikinä edennyt juuri mihinkään. Numathiin Valdor ei ollut koskaan sotaa tuonut, täällä rauha oli vallinnut aina siihen asti, kun capellalaiset saapuivat. Liekö Capellan kuningas sitten vaikuttanut miten Valdorin ja Halladin sotaan; kenties maat olisivat yhteisen vihollisen myötä edes hetkeksi pystyneet tekemään yhteistyötä? Tai kenties Capellan kuningas oli pakottanut ne sopimaan rauhasta? Tai sitten sota vain jatkui, aivan kuin capellalaisia ei koskaan olisi tullutkaan. Altarak arveli tämän olevan vaihtoehdoista lähimpänä totuutta. Jotkut asiat eivät vain koskaan muuttuisi.

Numath oli harvakseltaan asuttu maa, joka muistutti monessa mielessä Axtorngahia. Tie kulki silloin tällöin pienten kylien läpi, ja siellä täällä näkyi isoja maalaistaloja. Muuten maasto oli rehevien metsien peitossa.

Muutaman päivän käveltyään he saapuivat pieneen tienristeykseen. Siitä he kääntyivät pois Valdoriin vievältä tieltä, ja lähtivät kulkemaan pohjoiseen, kohti Synkkää metsä, minne vievä tie muutaman kylän ohitettuaan muuttui pelkäksi poluksi.

”Synkkä metsä ei taida olla kovin suosittu paikka”, Jalaren totesi katsellessaan ympärilleen. ”Edessäpäin ei näy enää minkäänlaista asutusta. Taidamme lähestyä suota.”

Edessä näkyi kosteaksi käyvän maan yllä leijuvaa usvaa, joka peitti näkymän. Pian polku vei heidät sumun keskelle, eivätkä he enää nähneet ympärilleen sen pitemmälle, kuin että polkua reunustavat puut kävivät pienemmiksi ja maa yhä kosteammaksi. Pian he olivat keskellä märkää rämeikköä.

”Pysytelkää polulla”, Jalaren neuvoi. ”Jos lähdemme suolle harhailemaan, saatamme eksyä sinne nopeammin kuin arvaammekaan.”

Kaikista märimmissä notkelmissa polulle oli joskus aikoja sitten tuotu kulkemista helpottavia pitkospuita, mutta nämä olivat jo pääosin lahonneita. Onneksi polku oli sentään merkitty kohtalaisen selvästi, eikä sen seuraaminen ollut liian vaikeaa, vaikka eteneminen olikin hidasta. Emakin viidennestä jalasta oli taas monin paikoin hyötyä hankalassa maastossa.

“Olen kerran käynyt Gierdorissa”, Jalaren kertoi. “Lainsuojattomien varkaiden maata ympäröi hyvin samanlainen suo; varmaankin sen takia Gorothalista tai Axtorngahista ei koskaan ole hyökätty heidän kimppuunsa. No, eiväthän he suuri riesa ole koskaan kenellekään olleet, varmasti Gorothalissa murehditaan paljon enemmän Belaviaa kuin muutamaa lainsuojatonta.” Jalaren vilkaisi Altarakia, joka nyökkäsi mietteliäänä. “Vaikka Capellan kuningas taisi laittaa gierdorilaisetkin ojennukseen.”

Tarvottuaan koko päivän suolla alkoi maasto viimein Neradan laskiessa kuivua. Samalla puut kasvoivat yhä lähempänä toisiaan, ja kävivät taas suuremmiksi, kun he lähestyivät Synkkää metsää.

”Laitetaanko leiri tähän, ja jatketaan metsän siimeksiin vasta huomenna?” Jalaren ehdotti.

Finar olisi mielellään jatkanut metsän sisään, mutta muut olivat Jalarenin kannalla, joten he leiriytyivät yöksi pienelle niitylle, jota ympäröivät suuret puut. Kaikki istuivat maahan väsyneinä suolla tarpomiseen. Edessä näkyi Synkän metsän tiiviitä oksakyhermiä, ja takana metsää ympäröivä suo, jonka yllä yhä leijui aavemaista usvaa.

”Tällaista en ole ikinä ennen nähnyt”, Elenia sanoi ihmetellen. ”Maa on niin märkää suolla. Autiomaassa pisarakin vettä on harvinaisuus. Ja samoin tuo metsä. Puuthan ovat valtavia! Ja aivan vieri vieressä. Eihän siellä näe kättään pitemmälle, miten pystymme suunnistamaan?”

”Etkö ole ennen käynyt metsässä?” Finar ihmetteli.

”En oikeastaan. Aavikolla ei kasva puita ollenkaan. Osaan varoa hiekkamyrskyjä, jotka peittävät kaiken alleen – mutta nekin loppuvat aikanaan, jolloin näkyvyys jälleen palaa. Metsässä emme voi odottaa että puut vain häviäisivät.”

”Minä ainakin osaan suunnistaa metsissä. Olenhan sentään narylainen”, Finar sanoi, häivä ylpeyttä äänessään. ”Vaikka siellä ei näe yhtä kauas, niin jokainen puu on kuitenkin erilainen, ja näyttää oman suuntansa.”

”Onneksi olet mukanamme”, Laviel sanoi. ”Belaviassa on paljon metsiä, joissa olen liikkunut jonkin verran. Mutta ei minulla silti narylaisten taitoja ole. Jos Synkkä metsä on nimensä veroinen, lienee wierdengarilainen siellä ystävä paikallaan.”



Kun matka seuraavana päivänä jatkui, sukelsi polku metsän siimeksiin. Wierdengarissa valtavien puiden latvukset olivat tiheitä, mutta päästivät silti valoa lävitseen; Synkän metsän puut olivat pienempiä, eivätkä yhtä ikivanhoja, mutta niiden lehvästöt olivat tiheämpiä. He etenivät hitaasti, varoen visusti eksyvänsä polulta, jota alkoi olla hämärässä vaikea seurata.

Silloin heitä vastaan käveli polkua pitkin vanha nainen.

”Hyvää päivää”, Jalaren tervehti kohteliaasti. Nainen pysähtyi, ja katsoi heihin. Hänellä oli tummat vaatteet, syvälle painuneet silmät ja niin koukkuinen nenä, että ylösalaisin käännettynä sitä olisi voinut käyttää vaatenaulakkona. ”Kuulimme, että täällä metsän siimeksissä eläisi eräänlainen vanha tietäjä. Olemme tulleet etsimään häntä. Sattuisitteko sattumoisin tietämään, miten löydämme hänen luokseen?”

Nainen tuijotti heitä hetken aikaa, mikä nostatti kylmät väreet Lavielin selkään. Sitten hän sanoi narisevalla äänellä: ”Seuratkaa polkua. Polun haarautuessa kääntykää oikealle. Jos pysytte polulla, päädytte te hänen talolleen. Jos eksytte, ette enää löydä ulos, ja henkenne liittyvät metsään kadonneitten sielujen harhailevaan joukkoon.”

Enempää sanomatta nainen ohitti heidät, ja jatkoi matkaansa, kadoten nopeasti puiden siimekseen.

”Sehän kuulosti lohdulliselta”, Laviel totesi. ”No, ainakin saimme ohjeet tietäjän luo. Jatketaan.”

Hämärässä metsässä he jatkoivat taivaltaan. Synkän metsän lähekkäin kasvavat puut suodattivat Neradan valon tehokkaasti, eikä metsän pohjalle näkynyt juurikaan taivasta. Kun he saapuivat polun risteykseen, valitsivat he oikealle vievän haaran, joka oli selvästi kahdesta haarasta pienempi.

Polku kävi nopeasti yhä epäselvemmäksi, ja heidän oli yhä vaikeampi seurata sitä. Eleniaa ahdistivat jatkuvasti polun yli kulkevat puiden oksat, jotka raapivat heidän kasvojaan.

Useamman kerran he jo pelkäsivät kadottaneensa polun, kunnes Finar aina oli se, joka hoksasi polun heidän edestään. Yhtäkään eläintä tai vastaantulijaa ei enää näkynyt missään, ja hiljaisuus kävi painostavaksi.

”Olikohan se nainen tosissaan?” Elenia pohti hiukan peloissaan. ”Siitä, miten meidän henkemme liittyisivät metsään kadonneitten sielujen harhailevaan joukkoon, jos eksyisimme polulta.”

”Enpä ihmettelisi, vaikka olisikin ollut tosissaan”, Jalaren tuumi. Hänkin vaikutti hermostuneelta, ja vilkuili vähän väliä ympärilleen metsän synkissä varjoissa. ”Jos joutuisin omilleni ilman polkua, minä ainakin eksyisin heti. Onneksi meillä on narylainen joukossamme.”

Finar kulki Lavielin kanssa joukon etummaisena. Narylaiselle metsässä liikkuminen ei tuottanut ongelmia – vaikka metsän synkkyys hermostutti häntäkin vähäsen. Laviel ei juuri ajatellut asiaa, vaan keskittyi pelkästään pysymään polulla. Metsän keskellä asuisi hänen ainoa johtolankansa Aman-jumalan löytämiseen. Tätä tietä hänen oli kuljettava, jos hän tahtoisi saada pienimmänkin mahdollisuuden tavata Nedra. Oli hänen mielessään tosin myös käväissyt, miten ironista se olisi, jos Nedra pääsisikin kaikesta huolimatta palaamaan Perralle – vain kuullakseen Lavielin kadonneen Synkkään metsään. Mutta hän sysäsi ajatuksen syrjään ja jatkoi matkaansa.

Kuljettuaan koko päivän, uskoivat he yhä olevansa polulla – ja silloin he näkivät edessään valoa. Umpeen kasvanut polku näytti johtavan pienelle mökille metsän keskellä. Ja mökin ikkunasta paistoi valo.

Laviel arveli Neradan jo laskeneen, vaikka siitä ei voinut olla täysin varma. He olivat jo kulkeneet jonkin matkaa pimeässä, mutta saattoihan se olla, että matalalla olevasta Neradasta ei pääsisi juuri lainkaan valoa metsän pohjalle. Joka tapauksessa he olisivat pian joutuneet leiriytymään, joten määränpään löytyminen tuli sopivaan aikaan – jos kyseessä nyt todella oli heidän etsimänsä tietäjän mökki.

Mökki oli rakennettu suuren puun juurelle, ja näyttikin melkein kuin puun maanpäällisten juurien jatkeelta. Laviel ei itse asiassa ollut varma, oliko mökki rakennettu elävän puun sisään, vai vain siihen kiinni. Finar katseli mökkiä hymyillen; myös jotkut narylaiset olivat rakentaneet kotejaan näin lähelle puita, metsien todellisia asukkaita.

Laviel koputti oveen.

Sisältä kuului outoa mutinaa, mutta pian ovi aukesi. Sen takana seisoi lyhyt vanha mies, joka nojasi ryhmyiseen, puiseen sauvaan. Hänellä oli pitkä, valkoinen parta, joka peitti suuren osan kasvoista. Silmätkin hukkuivat tuuheiden kulmakarvojen alle.

Mies tuhisi ja puhisi, mutta sanoi sitten heikolla, narisevalla äänellä: ”Matkalaisia. Viisi kappaletta. Harvinaista. Mikä tuo teidät vanhan tietäjä Fnaorin luokse?”

”Sinä siis olet Synkän metsän siimeksessä elävä tietäjä, jonka kerrotaan tuntevan Perran vanhat myytit ja tarut?” Laviel kysyi toiveikkaana.

”Kuulostaa minulta”, tietäjä vastasi tiiraten ylöspäin kohti Lavielin kasvoja. ”Te kyselette minua, mikä tarkoittaa että te etsitte minua. Tahdotte tietää Perran vanhoista myyteistä ja taruista. Niistä minä tiedän, tiedän kyllä.”

”Loistavaa!” Laviel hihkaisi. ”Minä olen Laviel – minä tulin tänne sinua etsimään. Ystäväni ovat nimeltään Finar, Jalaren, Elenia ja Altarak.”

”Ilta tekee tuloaan”, tietäjä sanoi. ”Tahdotteko käydä peremmälle, kenties jäädä yöksikin? Niin voitte kysellä rauhassa. Maailmassa ei ole monia, jotka muistaisivat sitä, minkä minä muistan. Eikä myöskään ole monia, joita kiinnostaisi se, mitä vanha Fnaor muistaa, siltä minusta ainakin tuntuu. Tai ehkä he kaikki vain eksyvät metsään eivätkä koskaan löydä tänne asti – mistäs sen tietää. Minä jaan joka tapauksessa mielelläni tietojani nuoremmille – muuten liian paljon unohtuisi ikiajoiksi, kun minun aikani koittaa.”

”Kiitos, jäämme mielellämme yöksi, jos se sinulle sopii”, Jalaren vastasi. ”Metsässä yöpyminen on – hiukan pelottavaa, suoraan sanoen.”

”Käykäähän sitten sisään, ennen kuin verenimijät lähtevät liikkeelle”, Fnaor sanoi ilman enempiä selityksiä, astuen syrjään oven suusta, päästäen viisikon sisään. Laviel sitoi Emakin kiinni kuistille. Jalaren teki samoin omalle hevoselleen.

Tietäjän maja oli pieni, mutta he mahtuivat juuri kaikki istumaan pöydän ääreen. Laviel huomasi, että pöydälle oli valmiiksi katettu kuusi kuppia, joihin Fnaor nyt kaatoi höyryävää juotavaa.

”Varjomarjateetä”, vanhus sanoi ojentaessaan jokaiselle höyryävän kupin. ”Juokaa, se tekee hyvää terveydelle.”

Laviel tarttui kuppiin ja maistoi kuumaa juomaa. Se oli voimakasta, mutta virkistävää.

”No niin, nuori neiti. Sinä tahdoit kysyä jotain vanhalta Fnaorilta? Miten voin olla avuksi? Tiedän kaiken tästä metsästä, sen puista ja kasveista, nykyisistä ja entisistä asukkaista”, tietäjän katse käväisi Finarissa, ”valoista ja varjoista, elävistä ja kuolleista. Tiedän myös paljon muista maista, sillä minä olen vanha, ja olen vaellellut paljon, nähnyt maailmaa, vaikka viime aikoina kotini onkin ollut Synkän metsän siimeksissä. Tietoni ulottuvat aikoihin, jolloin pohjoisissa valtakunnissa ei vielä riehunut sotaa – mutta älkää kysykö, mistä heidän sotansa johtuu, sillä sitä minä en tiedä! Sitä ei kukaan tiedä, tuskin jumalat itsekään. Mutta Namorin maista minä tiedän yhtä ja toista. Tiedän ajoista, jolloin suuri pimeys hallitsi koko maailmaa, ja tiedän myös sen, mitä minua vanhemmat ja viisaammat ovat kertoneet ajoista kauan tätä ennen. Tiedän, että oli aika, jolloin me ihmiset emme olleet saapuneet Perralle, ja narylaiset, metsien todelliset asukkaat, asuttivat näitäkin maita. Minä tiedän yhtä ja toista. Kysy siis, Laviel Bevillalainen!”

Laviel vilkuili ulos ikkunasta, missä metsä kävi koko ajan pimeämmäksi. Hänen toverinsa kuuntelivat kaikki keskittyneinä. Laviel joi kulauksen teetä ja sanoi sitten: ”Minua kiinnostaa ennen kaikkea eräs vanha myytti, jonka kuulin narylaiselta ystävältäni Finarilta. Hän kertoi heidän keskuudessaan kerrottavista taruista, joiden mukaan muinaisina aikoina eräs suuri jumala asui Perralla, Namorin mantereella.”

”Siitä on kauan, eikä kukaan meistä sitä muista”, Finar sanoi, ”mutta näin kertovat he, jotka tuntevat narylaisten muinaiset tarut.”

”Ahaa, te puhutte varmaankin Amanista, tasapainon jumalasta”, Fnaor vastasi partaansa puhuen.

”Niin, tiedätkö sinä jotain hänestä?” Laviel innostui. ”Asuuko hän todella yhä Perralla?”

”Eiköhän. Minä olen tavannut hänet.” Kaikkien katseet iskostuivat tietäjään. Altarak kurtisti kulmiaan. ”Siitä on jo vuosia, mutta mitäpä vuodet kuolemattomille jumalille merkitsevät? Aman asuu Namorin läntisellä rannikolla, villeillä mailla, salaisessa laaksossa minne on vaikea löytää, keskellä vuoria joilla ei asu ketään. Häneltä minäkin olen monia tietojani saanut. Minä en tiedä onko kukaan muu elävä ihminen löytänyt tietään hänen luo. Aman on voimakas jumala, eikä hän palvele Osseuksen valoa eikä Zarkin pimeyttä, mutta hän pysyttelee itse syrjässä, jottei horjuttaisi voimillaan omaa tasapainoaan.”

”Kerrotko meille, miten hänen luokseen löytää?” Laviel pyysi toiveikkaana. Hän ei ollut uskoa tätä; hänellä olisi ehkä sittenkin mahdollisuus päästä Nedran luokse.

”Yhdellä ehdolla”, Fnaor sanoi. ”Te ette saa puhua tästä kenellekään muulle, jos hän ei sitä erikseen kysy. Sillä Aman tahtoo pysyä piilossa. Hän voi ehkä ottaa vastaan satunnaisia vierailijoita silloin tällöin, mutta kaikkien ei silti sovi tietää hänen olinpaikkaansa.”

”Sovittu”, Laviel sanoi heti. Muut nyökyttelivät.

”Hyvä on, katsokaahan”, Fnaor sanoi, ja kaivoi esiin Namorin kartan. Synkästä metsästä pohjoiseen sijaitsi Valdorin valtakunta, jonka länsirajoilla kohosi korkea vuorijono. Vuorista länteen levittäytyivät villit maat, minne ihmisten asutukset eivät ikinä olleet levinneet. Rohkeat namorilaiset tutkimusmatkailijat olivat tehneet kovan työn kartoittaessaan kaikki nuo salaperäiset maat. Ja Namorin länsirannikolla sijaitseville vuorille Fnaor piirsi punaisen ympyrän, vuoriston sydämeen, kauas kaikesta. ”Näillä main hänen laaksonsa sijaitsee. En tiedä ilahtuuko hän, jos te löydätte hänet; minä ilahtuisin, koska kovin monta ihmistä hän ei varmasti ole minun jälkeeni tavannut, jos ketään; mutta mistäpä minä tietäisin miten jumala asiaan suhtautuu. Aman on minun ymmärrykseni ulkopuolella, vaikka tietäjä olenkin.”

”Kiitos tavattoman paljon”, Laviel sanoi. Hän kaivoi esiin oman karttansa, jonka oli saanut Mauriukselta, ja merkitsi tietäjän osoittaman laakson sijainnin siihen. ”Et voi uskoa, miten paljon tämä minua auttoi.”

”Olen iloinen siitä”, Fnaor sanoi hymyillen. ”Paras tie on luultavasti Valdorin valtakunnan kautta, vaikka silloin jouduttekin ylittämään korkeat vuoret. Jos kiertäisitte vuorten eteläpuolelta, joutuisitte kulkemaan pitkät matkat villeillä mailla, missä ei ole teitä. Lisäksi joutuisitte kulkemaan läheltä lohikäärmeiden maita Numathin länsirajoilla. Vieläkö tahdotte tietää muuta, vai joko käymme maaten?”

Kun muut pysyivät hiljaa, kohotti Altark kätensä ja sanoi: ”En voi kuin ihmetellä, mistä olet saanut kaiken tietosi. Jos sallit, kysyisin, oletko lukuisilla matkoillasi kuullut kenestäkään muusta jumalasta planeetallamme? Sillä nyt, kun olen kuullut Amanista puhuttavan, heräsi minussa mielenkiinto; ikiajat me olemme palvoneet monia jumalia, suurimpana tietysti Osseusta itseään, mutta koskaan en ollut uskonut, että joskus todella tavallinen ihminen voisi tavata jonkun heistä. Onko heitä täällä jossain muitakin?”

”Jos on, niin sitä en minä ainakaan tiedä”, Fnaor vastasi. ”Kysymyksesi on viisas; sillä ihmiset ja jumalat ovat lähempänä toisiaan kuin me luulemme. Ihminen voi tavata jumalan, jos hänen luokseen löytää, ja jos ei ihan ymmärtää heitä, niin ainakin osia heistä. Aman tosin on vaikea tapaus, sillä häntä eivät muut jumalatkaan ymmärrä. Mutta tämän enempää en minä valitettavasti osaa tähän sanoa.”

Altarak nyökkäsi.

”Hyvä on, kiitos. Kunhan olin utelias.”

”No, jos kysymyksenne olivat siinä, ehdottaisin että käymme nukkumaan”, Fnaor sanoi, tihrustaen Atarakia tuuheiden kulmakarvojensa alta. ”Ilta on pitkällä, ja te näytätte väsyneiltä. Olettehan joutuneet kävelemään pitkän matkan päästäksenne tänne.”

Vanha tietäjä nousi ja näytti heille olkipetin, johon he kaikki mahtuivat makaamaan. Laviel kävi vielä varmistamassa että Emakilla oli kaikki hyvin, ja kävi sitten maaten yhdessä ystäviensä kanssa. Fnaorin itsensä poistuttua pieneen makuukamariin, tuli talossa aavemaisen hiljaista. Ulkona kuului etäinen tuulen humina, ja aina silloin tällöin jonkun yöeläimen ääntelyä. Kenties Fnaorin mainitsemat verenimijät olivat lähteneet liikkeelle. Pian he kaikki kuitenkin nukkuivat levollista unta.



Aamulla Fnaor tarjosi heille aamiaista, minkä jälkeen he lähtivät paluumatkalle. Lavielilla oli nyt oman karttansa lisäksi mukanaan myös tarkempi kartta, johon Fnaor oli merkinnyt Amanin laakson sijainnin.

Matka takaisin ei ollut yhtä karmiva kuin tietäjän mökin etsintä oli ollut, mutta synkkä metsä yhä oli. Vieläkin he pelkäsivät eksyvänsä polulta, jolloin heidän henkensä liittyisivät metsään kadonneitten sielujen harhailevaan joukkoon. Erityisesti Elenia vaikutti yhä olevan aivan eksyksissä, hän pysytteli jatkuvasti Jalarenin lähellä ja vilkuili usein pelokkaana puiden lomaan.

He kulkivat koko päivän epäselvää polkua metsän läpi, kunnes he illalla saavuttivat taas hämärän, usvan peittämän suon, joka metsää ympäröi. He leiriytyivät suon reunalle yöksi.

”Selvisimmehän me ulos”, Finar sanoi kepeästi. ”Enpä ole koskaan uskonut, että olisin joskus ilahtunut siitä, että metsä loppuu.”

Seuraavana päivänä he palasivat takaisin suon yli, ja olivat pian taas Numathin läpi Valdoria kohti kulkevalla päätiellä. Tässä kohtaa he pysähtyivät. Elenia kääntyi vakavana katsomaan Lavielia, ja sanoi: ”Minusta oli todella hauska matkustaa kanssasi, Laviel. Mutta nyt minä lähden. Minä inhosin tuota metsää; ja siellä tajusin, miten kova ikävä minulla jo on kotiin. Jos olisimme eksyneet tuonne, en enää ikinä saisi nähdä siskoani. Minun on palattava hänen luokseen.” Elenia katsoi Lavielia ja yritti hymyillä, mutta oli sitten melkein purskahtaa itkuun. ”Olen pahoillani. Halusin nähdä maailmaa – mutta olen tainnut jo nähdä tarpeeksi. Minä olen varimaalainen, en mikään suuri seikkailija. Toivon kuitenkin, että sinä löydät Amanin ja onnistut yrityksessäsi.”

Laviel katsahti Eleniaa surullisena, mutta ei lopulta kovin yllättyneenä. Hän oli alkanut epäillä, että varimaalaista tyttöä painoi koti-ikävä, kun tämä vaikutti olleen koko matkan metsän läpi niin alakuloinen. Laviel oli vain itse ollut niin määrätietoinen kulkiessaan kohti omaa tavoitettaan, ettei hän ollut tajunnut ajatella asiaa sen enempää; nyt se harmitti häntä, sillä Elenia oli ollut hänelle aina niin ystävällinen.

”Ymmärrän. Kiitos seurasta, ja hyvää kotimatkaa”, Laviel sanoi hivenen surullisena.

”Kiitos sinulle, sisko”, Elenia niiskutti. ”Sinä herätit minussa innon nähdä maailmaa – vaikka lopulta sainkin siitä tarpeekseni.”

Elenia heittäytyi halaamaan Lavielia.

”Minä lähden Elenian mukaan”, Jalaren sanoi Elenian päästettyä irti Lavielista. ”Metsässä lupasin saattaa hänet kotiin, ja hänen kansansa luota saan itsekin turvapaikan, missä voimme pysytellä piilossa capellalaisilta. Toivotan sinulle mitä suurimmin onnea etsintöihisi, Laviel! Ja hyvää jatkoa myös teille, Finar ja Altarak!”

Jalaren puristi Lavielin kättä, sitten Finarin, ja lopuksi Altarakin.

”Entä te?” Laviel kysyi sitten, katsoen Finaria ja Altarakia. ”Jatkatteko te kanssani?”

”Minä ainakin jatkan”, Finar sanoi heti. ”Tahdon itsekin tavata jumalan, josta meidän vanhat tarumme kertovat. Vaikka sen jälkeen palaan kyllä varmaan Wierdengariin.”

”Minä jatkan kanssasi vielä vähän matkaa”, Altarak sanoi. ”Tietäjän tapaaminen oli kiehtovaa. Mutta en tule pitkälle, vaikka jumalan tapaaminen voisikin olla mielenkiintoista. Nyt tahdon nimittäin tutustua Valdorin maahan.”

”Hyvä on”, Laviel nyökkäsi. ”Hyvästi sitten, Elenia ja Jalaren, ja kiitos avustanne!”

Niin joukko hajaantui; Elenia ja Jalaren lähtivät takaisin kohti Esmathia, kun taas Laviel, Finar ja Altarak jatkoivat Emakin kanssa eteenpäin Valdoriin vievää tietä.

”Tulipa muuten mieleeni”, Altarak sanoi hyvän kävelymatkan jälkeen, ”että olivatko Jalaren ja Elenia molemmat todella belavialaisia, kuten he muistaakseni esittäytyivät? Vai mikä oli se kansa, jonka Jalaren lähtiessään mainitsi, Elenian kansa?”

”Ai niin”, Finar sanoi. ”Elenia ei tainnutkaan selittää sinulle. Hän oli todellisuudessa Varimaan velhojen kansaa, Kolarin autiomaan takaa kotoisin. He esittivät hänet belavialaisena kaikille vieraille, jotta tieto varimaalaisista ei vain vahingossa olisi päätynyt capellalaisille. Varimaa nimittäin on luultavasti ainoa valtakunta, josta Capellan kuningas ei vielä tiedä.”

”Ah, vai niin, ymmärrän”, Altarak sanoi mietteliäänä.

Yhdessä he jatkoivat taivaltaan eteenpäin, ohittaen silloin tällöin eri kokoisia kyliä tai capellalaisten leirejä. Muutaman päivän kuluttua he saapuivat Valdorin rajalle, missä capellalaisten partio seisoi vartiossa.

”He tarkastavat kaikki rajan ylittäjät”, Laviel sanoi, kun he pysähtyivät hyvän matkan päähän tarkastelemaan tilannetta.

”Finar saattaa kiinnostaa heitä”, Altarak sanoi. ”Sillä täällä he eivät ainakaan ole ennen nähneet narylaisia. Mutta minusta tuntuu, että he vahtivat vain tietä. Raja ei ole kokonaisuudessaan hyvin valvottu; jos kierrämme kauempaa, saatamme päästä metsikön suojissa livahtamaan heidän ohitseen.”

Altarakin suunnitelma toimi hyvin. Capellalaiset eivät valvoneet kuin virallista rajanylityspaikkaa. Kenties heidän tehokkuutensa oli päässyt lipsumaan Capellan kuninkaan lähdettyä. Vaikka toisaalta, Numathin ja Valdorin rajaa ei ollut koskaan valvottu kovin tarkasti; Valdor keskitti rajavalvontansa tehokkaasti pohjoisrajalleen, missä maa oli jatkuvassa sodassa Halladin kanssa, eikä Numathin satunnaisista vierailijoista ollut koskaan koitunut heille harmia.

Heidän matkansa jatkui taas pian tietä pitkin pohjoiseen, syvemmälle Valdoriin. Valdor oli suuri maa, paljon tiheämmin asuttu kuin eteläisempi Numath; ja täällä capellalaisiakin näkyi enemmän. Halladin ohella Valdor olikin Namorin voimakkain valtakunta, vaikka maiden ikuinen sota veikin suuren osan kummankin maan voimavaroista. Maan eteläosissa pohjoisrajoilla käytävät kahinat eivät kuitenkaan juuri näkyneet.

”Mihin matkasi kulkee täältä?” Altarak kysyi Lavielilta.

”Vähän matkaa pohjoiseen, ja sitten suuntaamme länteen. Ferin sola vaikuttaisi parhaalta paikalta ylittää vuoret”, Laviel osoitti paikkaa kartalta. ”Ne ovat korkeat, eikä kulkukelpoisia solia taida olla monta. Täytynee varmaan kysyä joltain paikalliselta, ovatko hekin samaa mieltä. Mutta onneksi meillä on Emaki mukana, se kulkee hyvin vaikeassa maastossa.”

Altarak nyökkäsi.

”Pian tiemme sitten eroavat. Olette olleet mukavaa matkaseuraa.”

”Kiitos sinullekin”, Laviel sanoi.



Illalla he pysähtyivät pieneen majataloon, missä he nukkuivat sen yön. Majatalon isäntä oli samaa mieltä Lavielin kanssa, että Ferin sola olisi paras paikka ylittää vuoret; joskaan hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi kukaan haluaisi lähteä villejä maita tutkimaan. Häneltä he ostivat myös täydennystä ruokavarastoonsa, joka oli jo kulunut lähes tyhjäksi. Seuraavana aamuna Laviel ja Finar hyvästelivät Altarakin, ja jatkoivat matkaa kahdestaan Emakin kanssa. Altarak sanoi tutustuvansa Valdorin maahan paremmin; Gorothalin armeijan entisenä upseerina hän tahtoi tutustua toisen mantereen valtakuntiin.

”Sitten olemme taas vain me kaksi ja Emaki”, Finar sanoi, kun heidän matkansa jatkui sivuun Valdorin läpi kulkevalta päätieltä kohti kaukana lännessä kohoavia vuoria.

”Niin, näinhän sen alun perin piti olla”, Laviel sanoi. ”No, mukavahan se oli olla enemmänkin seuraa.”

Finarin kanssa he suunnistivat Ferin solaa kohti, ja onnistuivatkin muutaman päivän päästä löytämään sen. Pieni polku vei ylös vuorille, nousten kohti korkeuksissa kohoavaa solaa. Sitä he lähtivät seuraamaan. Maasto kävi kivikkoiseksi ja kasvit kitukasvuisiksi. Pitkän kiipeämisen jälkeen he lopulta pääsivät solan huipulle, molemmat rättiväsyneinä. Emaki oli ainoa, jolta kapuaminen ei ollut vienyt kaikkia voimia; Laviel ei kuitenkaan ollut raaskinut ratsastaa havornilla, koska ei jyrkän nousun kapuaminen sillekään helppoa ollut.

Solan huipulta he katselivat alas. Takanapäin levittäytyi Valdorin valtakunta, ja kaukana horisontissa siinsi Marengotin sisämeri. Pohjoiseen katsoessaan he näkivät sotilasleirejä, joita etelässä ei juurikaan ollut; Laviel ei ollut varma olivatko nämä capellalaisten vai valdorilaisten leirejä, mutta luultavammin Valdorin, sillä hän ei erottanut Capellan punaisia värejä. Capellan kuninkaan hyökkäys ei siis ollut kokonaan pysäyttänyt Valdorin ja Halladin sotaa. Leirien lisäksi kaupunkeja ja kyliä näkyi tiuhaan, kovin suuria asumattomia alueita Valdorissa ei ollut; Finar olisi kaivannut enemmän metsiä.

Edessäpäin sen sijaan siinsivät villit maat, missä harvoin kävi ihmisiä. Suoraan lännessä näkyi yksinäinen tulivuori, ja sen eteläpuolella suuri järvi. Järvestä etelään levittäytyivät lohikäärmeiden maat, kaukana kaakossa sijaitsevan Lohikäärmelaakson ympärillä. Tänne asti olivat Kolarin lohikäärmeet lentäneet, jättäen lentokyvyttömän Esten yksin – ainakin vanhan tarinan mukaan. Lavielia alkoi äkkiä harmittaa, että he olivat kiertäneet Valdorin kautta, sillä hän olisi kovasti tahtonut nähdä lohikäärmeen – vaikka ne olivatkin arvaamattomia ja vaarallisia, Dagregon luomia kaaoksen olentoja, jotka olivat karanneet niiden jumalankin hallinnasta.

Kaukana luoteessa sen sijaan häämötti lisää korkeita vuoria. Niiden keskeltä Amanin laakson pitäisi löytyä, ja sinne heidän matkansa tulisi jatkumaan.

”Olemme kohdanneet paljon tuntemattomia maita, Finar”, Laviel sanoi, katsoen narylaista silmiin. ”Ja Emaki. Olemme tulleet Namorin mantereelle, ja löytäneet tiemme salaperäisen Synkän metsän läpi. Mutta nyt jätämme asutut ja tunnetut maat taaksemme, ja kuljemme villien maiden läpi. Sieltä me löydämme Amanin. Lähdetäänkö matkaan, taas uuteen seikkailuun?”

”Lähdetään”, Finar sanoi. ”Siellä ei ainakaan pitäisi olla capellalaisia.”

Emaki tuhisi hyväksyvästi.

Niin kolmikko jatkoi matkaansa kohti villejä maita, joista Laviel ei vielä Belaviassa ollut kuullut mitään muuta kuin miten ne nimensä mukaan olivat tavattoman villejä ja vaarallisia. Hän oli hyvillään, että Finar yhä kulki hänen kanssaan. Elenia oli lähtiessään nimittänyt Lavielia siskokseen; Laviel piti sitä kunnianosoituksena, sillä hän tiesi, miten tärkeä Elenian oma sisko hänelle oli. Mutta Finar oli pysynyt Lavielin rinnalla Wierdengarista asti, ja vaikka he olivat eri lajia, oli Finarista tullut Lavielille läheisempi kuin yhdestäkään ystävästä, joka hänellä oli Belaviassa ollut.














Luku 10: Villit maat



Laskeuduttuaan alas vuorilta oli oikean suunnan pitäminen paljon vaikeampaa, kun ei enää nähnytkään määränpäätään, eikä villeillä mailla kulkenut teitä jotka veisivät perille. Maastokin oli pääosin kivistä ja vaikeakulkuista. Onneksi Finar osasi suunnistaa Neradan tai tähtien sijainnin perusteella todella hyvin.

Näin heidän matkansa taittui, ja päivä päivältä he tulivat lähemmäksi määränpäätään. Muutaman päivän patikoinnin jälkeen he alkoivat aina silloin tällöin, korkeiden mäkien ja kumpareiden päältä, nähdä taas vuoria edessään; noiden vuorten kätkössä sijaitsisi laakso, jossa Aman ainakin Fnaorin mukaan piileskeli.

Etelämpänä näkyi silloin tällöin myös suuri tulivuori; se vaikutti Lavielista pelottavalta. Majatalossa Valdorissa he olivat kuulleet kerrottavan, että toisinaan, ehkä kerran vuosikymmenessä, tulivuori heitti ilmoille suuret määrät savua, joka peitti läntisen taivaan. Ja vanhemman polven väki tiesi kertoa suuresta purkauksesta, joka heidän nuoruudessaan oli vavisuttanut villejä maita; tuolloin maanjäristykset olivat tuntuneet laajalti koko Valdorissa, ja uskaliaat seikkailijat olivat matkustaneet tulivuoren läheisyyteen nähdäkseen laavan virtaavan sen sisuksista; mutta kaikki eivät olleet palanneet. Villit maat eivät koskaan sen jälkeen olleet palanneet yhtä villeiksi. Monenlaiset pelottavat hirviöt olivat paenneet purkausta, ja jotkut olivat tunkeutuneet vuorten yli Valdoriin; ainoastaan Lohikäärmelaakson lohikäärmeet olivat suurin joukoin lentäneet tulivuorelle – lohikäärmeiden sanottiinkin nauttivan sen kaltaisesta hävityksestä.

Kukaan ei tiennyt oliko asia sattumaa vai ei, mutta purkaus oli tapahtunut hyvin pian sen jälkeen kun Zarkin hirmuhallitsijat oli ajettu Perralta. Jotkut väittivät, että tulivuoren purkaus oli ollut Zarkin viimeinen kosto siitä, että hänet oli ajettu pois galaksista.

”Pian joudumme ylittämään suuren joen”, Laviel sanoi, tutkaillen karttaa. ”Tänne ei ole ainakaan merkitty yhtään siltaa, voi olla että joudumme etsimään hyvän tovin sopivaa ylityspaikkaa.”

Seuraavana päivänä he saapuivatkin joen rantaan. Joki oli leveä, paljon vettä virtasi alas vuorilta. Sen iltapäivän he käyttivät vaeltaen joen vartta yläjuoksua päin, ylityspaikkaa etsien, kunnes lopulta onnistuivat löytämään kahlaamon. Emaki arasteli joen ylitystä, mutta lopulta he pääsivät toiselle puolelle, jalat kovasti kastuneina. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että he ajattelivat leiriytyä yöksi joen rannalle.

Silloin Emaki kuitenkin alkoi ääntelehtiä hermostuneena, ja polki maata kaikilla viidellä jalallaan. Laviel vilkaisi joen törmälle, minne Emaki katsoi, ja kirkaisi. Jokin suuri, limainen, jalaton otus lähestyi heitä. Se liukui hitaasti eteenpäin rantakivikossa, pienet silmät kiinnittyneenä heihin, ja sen suussa ammotti pieniä, teräviä hampaita.

”Mikä kumma tuo on?” Finar kysyi kauhistuneena.

”En tiedä. Mutta ystävälliseltä se ei näytä”, Laviel sanoi, otuksen raahautuessa hitaasti lähemmäs. Etäisyyttä oli kuitenkin yhä useita kymmeniä metrejä. ”Ehkä meidän kannattaa jatkaa vähän pitemmälle, ennen kuin leiriydymme.”

”Jatketaan”, Finar sanoi. ”Ties vaikka tuo ölliäinen ahmaisisi meidän suuhumme meidän nukkuessamme.”

Jalaton otus näytti pettyneeltä, kun he lähtivät ripeästi jatkamaan matkaansa, eikä hitaasti liikkuva mönkijä pysynyt heidän perässään.

”Kyllähän meitä varoitettiin, että villit maat ovat villejä ja täällä saattaa tavata kaikenlaisia outoja olentoja, ja vaarallisiakin”, Laviel sanoi kun he tunsivat taas olonsa turvalliseksi. ”Kävellään kuitenkin vielä vähän matkaa edemmäs – ties vaikka tuo otus jäljittäisi meitä, en halua että se löytää meitä yön aikana.”

”Ehkä meidän kannattaisi pitää vahtivuoroja yöllä”, Finar ehdotti. ”Ties mitä muita hirviöitä täällä vaanii.”

”Hyvä ajatus”, Laviel tuumasi.

He jatkoivat vielä tunnin, jalat yhä märkinä, suunnistaen pelkän Nudron, Perran pienemmän kuun himmeässä valossa. Viimein he pysähtyivät, avoimelle kankaalle, mistä oli hyvä näkyvyys. He etsivät muutamia suuria oksan pätkiä, joilla voisivat tarpeen tullen puolustaa itseään, ja tekivät sitten nuotion, minkä ääressä he kuivattelivat märkiä vaatteitaan tähtitaivasta katsellen. Lähellä eteläistä horisonttia näkyi Helliainin kaasusumu, jonka kätköihin Nedra oli matkustanut. Laviel asettui maahan makaamaan, nosti jalkansa kuivumaan liekkien loimuun, ja yritti kuvitella Nedran tuohon kaukaiseen tähtisumuun. Yön edetessä kaasusumu alkoi laskea, jolloin Laviel kävi nukkumaan, Finarin jäädessä vartioon. Aamuyöstä Finar herätti Lavielin, joka valvoi lopun yötä, mutta mitään limaisia, jalattomia, terävähampaisia tappisilmiä, tai muitakaan olentoja ei näkynyt, muutamia soidinlentoa lenteleviä siipihapukoita lukuunottamatta. Niitä Laviel oli joskus nähnyt kotona Belaviassakin, mutta ei koskaan näin läheltä.

Siipihapukoita seuratessaan Laviel oli välillä näkevinään heikkoa valoa joenrannan suunnalta, mistä he olivat tulleet. Aamu alkoi kuitenkin sarastaa, ennen kuin hän osasi sanoa varmasti, oliko hän todella nähnyt jotain vai vain kuvitellut.



Neradan noustua Laviel herätti Finarin ja Emakin, ja he jatkoivat matkaansa. Sekä Laviel että Finar tekivät pitkistä oksista itselleen sauvat, joiden kanssa he kävelivät; kävellessä niistä oli melkeinpä enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta jos joku vaarallinen otus kävisi heidän kimppuunsa, olisi heillä edes jotain kättä pitempää mukana. Finarilla oli myös narylaisten tikari, mutta sitä hän ei haluaisi käyttää kuin äärimmäisessä hädässä.

Vuoret näkyivät nyt jo paljon isompina heidän edessään, ja samaan aikaan Valdorin rajavuoret idässä olivat katoamassa näkyvistä. Jännitys Lavielin sisällä tuntui yhä suurempana; pian hän saattaisi todella löytää jumalan, Amanin, joka ehkä voisi auttaa häntä pääsemään Nedran luokse… vaikka tietysti olisi mahdollista, että vaikka hän löytäisikin jumalan, ei tämä suostuisi tai pystyisi häntä auttamaan, Laviel tajusi äkkiä. Mutta hän päätti olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa, ainakin toistaiseksi.

Vielä muutaman päivän kävelyn jälkeen maa alkoi nousta jyrkästi. Pian he huomasivat jo nousseensa korkealle vuoristoon. Laviel kaivoi taas kartan esiin.

”Amanin laakso on syvällä vuoriston sisällä”, hän sanoi pohdiskellen. ”Luulen että tuo korkea vuori edessämme on tämä”, hän napautti nimetöntä vuorenhuippua kartalla. ”Kiivetään sen rinteille, ja ehkä näemme sieltä tarpeeksi pitkälle, että pystymme päättelemään mistä löydämme oikean laakson.”

”Tehdään niin”, Finar sanoi. ”Metsässä osaan kyllä suunnistaa, mutta tämä on ihan erilaista – täällä näkee liian paljon yhtä aikaa, minä menen heti sekaisin, kun joka suunnassa näkyy niin tavattoman pitkälle.”

Muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen näkymä vuoriston sydämeen alkoi avautua heidän edessään. He jatkoivat vielä vähän matkaa kohti läheistä huippua, jotta näkisivät kunnolla lähimpien vuorten taakse. Kylmä viima puhalsi heidän ympärillään, ja kun Laviel taas kaivoi kartan esiin, oli tuuli melkein viedä sen mukanaan.

”No niin”, Laviel sanoi, asetettuaan kartan turvallisesti raskaiden kivien alle, mielestään oikein päin. ”Laakson pitäisi sijaita melkein suoraan lännessä – eli tuossa suunnassa.” Finar katsoi Lavielin osoittamaan suuntaan, arvioi Neradan perusteella, missä päin länsi sijaitsi, ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Jos jatkamme suoraan länteen, ei meillä ole hirveän korkeita vuoria edessämme”, Laviel jatkoi, katsellen pitkää laaksoa, joka aukeni heidän edessään. ”Siitä pääsemme varmaan kulkemaan kohtalaisen helposti. Ja tuolla – kaukana, kaukana edessämme – näkyy tosi korkeita vuoria. Amanin laakson pitäisi sijaita jossain niiden takana.”

Finar tutkaili hetken karttaa ja maastoa heidän edessään, ja sanoi: ”Taidat olla oikeassa. Lähdetäänkö sitten matkaan – täällä ylhäällä tulee kylmä.”

He laskeutuivat takaisin alemmas, missä tuuli ei pureutunut niin jäätävänä heidän kasvoihinsa, ja lähtivät kävelemään kivikkoista ylänköä länttä kohti. Laskeutuessaan he kadottivat näköyhteyden määränpäähänsä, kun lähempänä kohoavat, matalammat vuorenhuiput nousivat eteen, mutta pitämällä suunnan länteen he uskoivat pääsevänsä perille.

Päivän aikana he taittoivat hyvän matkan, mutta illalla alkoi sataa, jolloin he leiriytyivät löytämäänsä luolaan. Sadetta pitäessään Laviel tuli ajatelleeksi, että nyt, talven lähestyessä, hänen kahdeskymmenestoinen syntymäpäivänsä oli aivan näinä päivinä – lähdettyään Wierdengarista hän oli menettänyt käsityksensä kalenterista, eikä osannut enää sanoa mikä päivä nyt tarkalleen oli. Eikä sillä tuntunut villeillä meilla olevan niin väliä.

Finarille hän kuitenkin sanoi: ”Tajusin vasta, että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä. En ole enää ihan varma mikä päivä nyt on, mutta saatan ehkä jo olla tullut täysi-ikäiseksi. Belaviassa meillä olisi ollut isot juhlat sen takia. Hassua, miten sellainenkin asia tuntuu menettävän merkityksensä. Harmi, etteivät isä ja äiti saaneet järjestää minulle juhlia.”

”No, onneksi olkoon!” Finar hymähti. ”Me narylaiset emme ajattele, että olisi joku tietty ajanhetki, jolloin olemme tulleet aikuisiksi, mutta tiedän kyllä käsitteen.”

”Kiitos. En ole osannut ajatella sitä, mutta nyt kun olemme tässä, niin en tiedä ketään muuta, jonka haluaisin olevan kanssani tätä juhlistamassa niin paljon kuin sinun, jos äitiä, isää tai mummoa ei lasketa. Täällä me olemme pitämässä sadetta luolassa keskellä villejä maita. No, jos löydämme Amanin, on tämä oikeasti paras syntymäpäiväni ikinä. Seikkailuistahan minä olen koko pikku ikäni haaveillut.”

Hymyillen Finar otti Lavielia kädestä kiinni. Silloin he kuitenkin kuulivat karmeina kaikuvia huutoja kaukaisuudesta; molemmat sävähtivät pystyyn ja kipaisivat luolan suulle vilkuilemaan ulos; sade ropisi luolaa reunustavaan kallioon, mutta missään ei näkynyt yhtäkään elävää olentoa. Villit maat eivät kuitenkaan olleet tyhjiä.

”Se kuulosti joltain vaaralliselta pedolta”, Laviel henkäisi. ”Ehkä se oli saalistamassa.”

”Kuka tietää, mitä olentoja täällä liikkuu?” Finar pohti. ”Sellainen jalaton limaotus se ei ainakaan ollut.”

”Ehkä se oli lohikäärme?” Laviel ehdotti.

”Oli mikä oli, ainakin se oli kaukana. Nukutaan tämä yö täällä, ja pidetään taas vartiovuoroja. Jos sade on aamulla loppunut, niin jatketaan matkaa heti herättyämme.”



Sade todella loppui yön aikana, ja aamulla matka jatkui. Päivän aikana he näkivät joitain lentäviä liskoja, jotka muistuttivat Belaviastakin löytyviä pteroneja, mutta olivat paljon suurempia – hetken Laviel kuvitteli, että ne todella olivat lohikäärmeitä, mutta katsottuaan niitä uudestaan, kävi selväksi, etteivät ne ihan niin suuria sentään olleet. Ne päästelivät toisinaan huutoja, joiden perusteella he arvelivat heidän edellisenä yönä kuulemansa äänen olevan lentävästä liskosta peräisin. Ne olivat onneksi kaikki kaukana; he eivät olleet varmoja, olisivatko ne ihmisille tai narylaisille vaarallisia.

Päiväntasaajan lähettyvillä vuodenajalla ei ollut niin väliä, ja Laviel huomasi aivan unohtaneensa, että kotona Belaviassa talvi teki jo tuloaan, ja maassa oli kenties luntakin. Hän ei tiennyt, pystyikö vuoden kulumista jotenkin lukemaan villien maiden luonnosta.

Seuraavana päivänä he löysivät itsensä seisomasta tavattoman korkeiden vuorten edessä.

”Jotenkin meidän olisi päästävä tuonne ylös”, Laviel totesi katsellessaan jyrkkää seinämää edessään. ”Jostain noiden takaa, ehkä vähän pohjoisempaa, laakson pitäisi löytyä. Mutta sinne ei taida kulkea mitään kovin helppokulkuisen näköisiä solia. Vaikka kartta on kyllä aika epätarkka näiltä alueilta.”

”Sitten saamme kai kiivetä”, Finar sanoi.

Yhteistuumin he lähtivät etsimään mahdollisimman helppokulkuisia reittejä ylös. Kiipeäminen oli työlästä ja aikaavievää, ja he viettivät yönsä pienessä notkelmassa jonka löysivät vuoren rinteiltä.

Näköala Neradan noustessa oli huimaava. Vuoristo häämötti kaikkialla heidän ympärillään; täällä kohosivat Perran korkeimmat mantereella sijaitsevat vuoret, ainoastaan Oronin saaren vuori Marengotin sisämeren pohjoisosissa oli villien maiden vuoria korkeampi. Horisontissa erottui vuoriston takaisia metsiä, jotka levittäytyivät ympäri villien maiden pohjoisosia.

Jatkettuaan aikansa kiipeämistä, palattuaan useita kertoja takaisin etsiäkseen kulkukelpoisia reittejä, alkoivat he lopulta päästä ylös solaan. Siellä he saivat vielä kulkea hyvän matkaa, ujeltavan tuulen kanssa taistellen, ylös ja alas korkeita harjanteita, läpi ikijäätiköiden, joita ei alemmilta mailta löytynyt, kunnes he viimein näkivät syvän laakson avautuvan edessään.

”Tuo se kai nyt on”, Laviel kuiskasi innoissaan. Hän ei ollut uskoa tätä; he olivat kulkeneet koko matkan Wierdengarista Namoriin, villien maiden halki, ja nyt heidän edessään siinsi laakso, jossa Aman-jumalan kerrottiin asuvan. Jos Aman nyt todella yhä oli Perralla…

Laakso oli suuri, sitä ympäröivät vuoriston korkeimmat huiput, ja paikalle oli toden totta ollut tavattoman vaikea löytää. Mutta innoissaan määränpäänsä saavuttamisesta Laviel, Finar ja Emaki lähtivät laskeutumaan pientä polkua alas laaksoon; näin korkealla Laviel ei ollut nähnyt yhtään niin suuria eläimiä, jotka voisivat tehdä tämän kaltaisia polkuja, eivätkä ihmiset käyneet täällä juuri koskaan. Joku polun oli kuitenkin tänne tehnyt.

”Miltä jumalan pitäisi näyttää?” Laviel kuiskasi, tiiraillessaan toiveikkaana ympäri laaksoa.

”En tiedä”, Finar vastasi. ”Sitä meidän tarinamme eivät kerro.”

Alhaalla laakson pohjalla oli lämpimämpää. Joka puolella kohosivat jyrkät vuorenrinteet korkeuksiin, ja loivat varjonsa alas laakson pohjalle; vaikka ilta ei vielä ollut kovin pitkällä, ei Nerada silti ollut läheskään tarpeeksi korkealla taivaalla jotta sen säteet olisivat päässeet alas laaksoon. Koillisen puoleiset rinteet loistelivat kultaisina tähden kirkkaassa valossa. Pienet vesiputoukset syöksyivät alas rinteitä pitkin, laskien pieneen järveen laakson keskellä, ja alhaalla laaksossa kasvoi paljon kasveja, joita ylängöllä ei ollut näkynyt lainkaan. Ilma oli tyyni, tuuli ei päässyt alas laaksoon. Laviel talutti Emakin järven rannalle, missä tämä työnsi päänsä vesirajaan ja alkoi juoda vettä, jota oli ylängöltä ollut vaikea löytää.

Ja silloin he näkivät järven vastarannalla, jyrkän kallionkielekkeen alla suuren, kivestä veistetyn istuimen, jolla istui suurikokoinen hahmo. Rehevät, köynnösmäiset kasvit reunustivat kalliota hahmon ympärillä, ja olivat ilmeisesti kätkeneet sen näkyvistä heidän tulosuunnastaan katsottuna. Sydämen hakatessa villinä kurkussa Laviel lähti kiertämään järveä hahmoa kohti. Jalat tuntuivat puutuneen, eikä Laviel tuntenut niiden liikettä; jotenkin ne silti veivät häntä lähemmäs. Finar ja Emaki seurasivat perässä.

Hahmo oli kooltaan huomattavasti ihmistä tai narylaista suurempi. Ulkomuodoltaan se oli pääosin ihmismäinen, mutta oli mahdoton sanoa, oliko se mies vai nainen; vaiko sittenkin arys, eriyn, tai nedyr. Se oli pukeutunut harmaaseen viittaan, ja sen ihokin oli harmahtava, jotenkin hämärän peitossa, mistä Lavielille tuli se tunne, ettei hän nähnyt sen todellista olemusta, vaan pelkästään jonkinlaisen verhon hahmon ympärillä. Ehkä se oli kaikki mitä kuolevaiset pystyivät siitä erottamaan. Hahmo istui hievahtamatta paikallaan, kuin valtaistuimella, silmät kiinni, niin kuin se olisi syvässä unessa. Heidän lähestyessään se kuitenkin avasi silmänsä, joiden syvyyksissä tuntui tuikkivan jokin ikivanha valo, jollaista Laviel ei ollut koskaan nähnyt.

Laviel pysähtyi noin kymmenen metrin päähän hahmosta ja kumarsi. Finar tuijotti kivisellä tuolilla istuvaa olentoa silmät pyöreinä. Emaki mutusteli hiljakseen maasta riipimiään kasvien lehtiä. Kovaan ääneen Laviel sanoi: ”Oletko sinä Aman, tasapainon jumala?”

”Minä olen Aman”, jumala vastasi syvällä äänellä. Hänen puhuessaan hahmon suu hädin tuskin liikkui; auenneita silmäluomia lukuunottamatta hahmo ei ollut liikahtanut ollenkaan, jumala oli kuin veistetty kiinni kiviseen istuimeensa. ”Siitä onkin pitkä aika, kun joku viimeksi on löytänyt tiensä minun laaksooni. Narylaisia en ole nähnyt ikiaikoihin, enkä havornejakaan. Keitä te olette?”

”Minä olen Laviel. Tässä on ystäväni Finar, sekä ratsuni Emaki. Tulin tänne esittämään mitä nöyrimmän pyynnön, sillä kukaan muu kuin jumala ei pysty minua auttamaan.”

”Vai niin”, Aman sanoi. ”Jatka.”

”Jos on jotain, mihin jumala voisi tarvita ihmisen apua, autan sinua mielelläni. Teen mitä tahansa vastapalvelukseksi. Sillä se mitä minä toivon, sitä toivon koko sydämestäni, ja sille olen valmis uhraamaan kaikkeni. Minun on päästävä avaruuteen, Helielin planeetalle, minne on matkaa useita valovuosia, joiden kulkeminen ihmisten laitteilla veisi monta ihmisikää. Minulle on kerrottu, että jumalat pystyvät kulkemaan tällaisia matkoja valoa nopeammin, ja niin minä tulin etsimään sitä ainoaa jumalaa, joka legendojen mukaan yhä asuu Perralla, pyytääkseni apua. Pystytkö auttamaan minua?”

”Et ole ensimmäinen ihminen, joka toivoo että pystyisi matkustamaan omin voimin tähtiin”, Aman sanoi. ”Etkä viimeinen. Mutta maailmankaikkeudella on lakinsa. Valonnopeus on raja, jota ihminen ei pysty ylittämään. Niin se on. On aina ollut. Ja tulee aina olemaan.”

”Mutta eikö ole totta, että jumalat pystyvät siihen?” Laviel sanoi epävarmana. ”Sinä voisit auttaa minua.”

”Se on totta. Minä pystyisin toteuttamaan toiveesi. Mutta en tee sitä.”

”Miksi?” Laviel parahti epätoivoisena. ”Jos voin mitenkään tehdä mitään vastapalvelukseksi…”

”Ymmärsin tarjouksesi. On monia asioita, joita ihmiset voivat jumalille tehdä. Zarkia palvelivat lukemattomat ihmiset, toteuttaen hänen käskyjään. Samoin Osseusta, vaikka heidän käskynsä eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Mutta minä en ole sellainen jumala.” Aman huokaisi; äänen syvä kaiku humisi halki koko laakson, ja Laviel näki hänen sormiensa liikahtavan; ensimmäinen liike mitä jumalasta saattoi erottaa. ”Monet jumalat puuttuvat mielellään galaksin asioihin. Zark kaiken aikaa, ja Osseuskin tahtoo jatkuvasti hallita asioiden kulkua, vaikka hän tekeekin sen muiden eikä itsensä takia. Evingoth kylvää kasvejaan ympäri galaksia, Golm muokkaa kiviä ja kallioita mieleisikseen, Widon laittaa planeetat kestämään myrskytuuliaan ja Dagergo levittää lohikäärmeitään ja kylvää kaaosta ja hävitystä minkä ehtii. Histanin avulla te ihmiset olette levittäytyneet niin laajalti ympäri galaksia. Joten häntä voit syyttää siitä, että olet joutunut tuohon tilanteeseen. Minun sanotaan olevan linkki Osseuksen ja Zarkin, hyvän ja pahan välillä, ylläpitävän heidän välistä tasapainoa. Mutta en minä oikeastaan ole sitäkään. Jos tahtoisin puuttua muiden asioihin, en minä asuisi näin syrjäisessä paikassa, minne ihmisten on vaikea löytää. Siksi minulla ei myöskään ole mitään mitä tahtoisin ihmiseltä pyytää.”

Pettyneenä Laviel yritti järjestellä ajatuksia päässään. Saatuaan vähän kasattua niitä, hän sanoi: ”Sinä et halua puuttua asioihin. Mutta onko se puuttumista, jos minä pyydän sitä itse? Sinä et ole laittanut tätä ajatusta minun päähäni.”

”Se riittää. Äläkä yritä vedota siihen, että se olisi hyvä teko, josta sinä ilahtuisit ja joka ei haittaisi ketään. Se saattaisi tehota Osseukseen, mutta ei minuun. Minä en ole hyvän puolella, enkä myöskään pahan. En valon enkä pimeyden.”

”Mutta minä en tahdo päästä muihin tähtiin vain itseni vuoksi”, Laviel yritti. ”Minun rakastettuni nimittäin – Nedra – hän joutui lähtemään Capellan kuninkaan mukana.”

”Se ei muuta tilannetta minun näkökulmastani”, Aman sanoi. ”Vaikka tapahtuisi kaksin verroin hyvää, ei sillä ole minulle merkitystä. Minä en ole Osseus. Minä en ole jumala, joka toteuttaisi ihmisten, tai muiden olentojen, toiveita tai tarpeita. Minä en osallistu Osseuksen ja Zarkin väliseen taisteluun. Minun henkeni tuo elinvoimaa galaksiin, jota monet elävät olennot hyödyntävät. Mutta miten, se on heidän oma asiansa. Minä en tuomitse sen käyttäjiä, enkä edistä heidän asioitaan. En vetoa siihen, että sinun auttamisesi olisi epäreilua kaikkia niitä kohtaan, joita en auta, sillä se on merkityksetöntä. Minä olen vain tarkkailija. Vaikka olen jo pitkään asunut Perralla, ja olen seurannut planeettanne tapahtumia tuhansien vuosien ajan, niin silti ajatukseni ovat usein muualla galaksissa, ja jopa sen ulkopuolella. Vaikka minäkin aikoinani asetuin sisarusteni kanssa Linnunrataan, olen yksi harvoista jumalista jotka enää koskaan käyvät sen ulkopuolella, muissa galakseissa, joista suurin osa on elottomia, mutta silti niin kauniita. Minä en keskity elävien olentojen hallitsemiseen, vaan käytän aikani ymmärtääkseni niin elävää kuin elotonta maailmaa, niin hyvää kuin pahaakin, valoa ja pimeyttä. Ymmärtääkseni, miten elämä on kehittynyt täällä Perralla, miten se on kehittynyt muualla maailmankaikkeudessa. Mistä se kaikki on tullut. Mistä me jumalat olemme tulleet. Harva jumalakaan on itse asiassa koskaan tullut ajatelleeksi olemisen syvintä olemusta. Monet ovat jopa alkaneet uskoa Zarkin valheisiin, joiden mukaan me olisimme luoneet maailmankaikkeuden. Omien voimiensa sokaisemina he ovat unohtaneet, mitä kaikkea on ollut olemassa ennen meitä, ja mitä kaikkea me emme pysty hallitsemaan. He ovat unohtaneet sen kylmän, välinpitämättömän äärettömyyden, joka ympärillämme avautui kun me ensi kerran avasimme silmämme ja yritimme ymmärtää maailmaa ympärillämme, joka silloin oli vielä kovin erilainen kuin nyt. On niin paljon mitä he eivät ymmärrä; on myös paljon mitä minä en ymmärrä. Vaikka minä yksin olen katsonut tarpeeksi syvälle ajassa ja ajattomuudessa, yksin minä olen nähnyt viimeisen totuuden maailmojen verkoston tuolla puolen. Te ette millään voi ymmärtää mistä minä puhun, jos ette ole sitä itse nähneet; kaukana kaikkeuksien verkon takana, olemisen tuolla puolen, pyörivät Ajan ja Ajattomuuden rattaat, jotka antavat elinvoiman niin meidän maailmallemme kuin lukuisille muille maailmoille. Minä yksin olen löytänyt tieni Ajattomaan Tyhjyyteen, ja tavannut herra Iättömyyden, joka rattaita pyörittää, nyt ja aina, väsymättä, tauotta, antaen elinvoiman lukemattomalle määrälle universumeja, jotka syntyvät ja tuhoutuvat omien luonnonlakiensa mukaisesti rattaiden ikuisen liikkeen voimalla. Mutta kuten sanottu, te ette voi ymmärtää mistä minä puhun; edes Osseus ei kaikessa viisaudessaan pysty katsomaan niin kauas. Neuvoisin teitä pohdiskelemaan mitä minä äsken kerroin, jos uskoisin siitä olevan teille jotain hyötyä. Muuta neuvoa en voi antaa.”

Laviel tuijotti ihmeissään jumalaa. Hän ei ollut ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä tämä oli sanonut. Mutta pystyikö ihminen edes ymmärtämään jumalaa?

”Minun on siis turha yrittää taivutella sinua?” Laviel kysyi pettyneenä.

”Niin”, Aman vastasi. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet minkäänlaisia tunteita. Laviel kirosi hiljaa mielessään. Hän oli jo alkanut uskoa pääsevänsä Nedran luokse. Mutta miten ihmeessä hän oli kuvitellut, että jumala tuosta vain toteuttaisi pyynnön, jonka nuori tyttö tuli hänelle esittämään? Olihan Lavielin myönnettävä, että yhden ihmisen ongelmat olivat varmasti hyvin mitättömiä sellaisen olennon silmissä, joka saattoi puhua maailmankaikkeuden alusta ja muita maailmoja pyörittävästä elinvoimasta. Mutta Nedraa hän ei ehkä saisi enää koskaan nähdä…

”Etkä voi kertoa kenestäkään muusta jumalasta, joka pystyisi minua auttamaan?” Laviel kysyi epätoivoisesti.

”En. Sen minä tiedän, että tällä hetkellä olen ainoa jumala tällä planeetalla.”

”No… kiitos ajastasi”, Laviel sanoi lannistuneena.

Aman nyökkäsi eleettömästi, ja sulki sitten silmänsä, jatkaen tavattoman syviä mietiskelyjään, eikä Laviel edes yrittänyt kuvitella mitä jumala pohdiskeli päivästä toiseen, vuosituhannesta seuraavaan.

”Harmi, ettei hänestä ollut apua”, Finar sanoi, kun he kävelivät takaisin ylängölle vievää polkua. ”Olisin toivonut, että olisit pääsyt taas näkemään Nedran. Mutta ajattele, Laviel, me olemme sentään tavanneet jumalan! Jumalan, jonka sanotaan olevan melkein yhtä suuri kuin Osseus ja Zark! Me olemme puhuneet hänen kanssaan, ja hän on kertonut meille ihmeellisiä asioita maailmasta. Ei sillä, että minä niitä olisin ymmärtänyt…”

”No, onhan sekin jotain”, Laviel huokaisi. Sitten hän tuli ajatelleeksi, mitä Nedra oli kertonut Capellan kuninkaasta ja jumalista. Jos Aman oli yksi suurimmista jumalista, ja hän vain istui kaiket päivät mietiskelemässä kivisellä tuolillaan, ehkä ei sittenkään ollut niin käsittämätöntä, että Capellan kuningas saattoi nousta jumalia vastaan…



He viettivät yönsä Amanin laakson reunalla, ja nousivat vasta seuraavana päivänä takaisin ylängölle. Siellä he lähtivät suunnistamaan takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleet, jatkaakseen matkaansa villien maiden halki takaisin Valdoriin. Jatkuvasti syvä pettymys nakersi Lavielin mieltä. Ehkä, jos hän odottaisi Wierdengarissa, Nedra pääsisi vielä joskus palaamaan hänen luokseen. Miten pitkään siinä sitten menisi, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tai jos hän palaisi äidin ja isän kanssa takaisin Belaviaan, ehkä Nedra löytäisi hänet sieltä.

He olivat kulkeneet ylänköä takaisin itään muutaman tunnin, kun he äkkiä näkivät edessään, loivan rinteen alapuolella, ihmismäisen olennon. Päästyään hivenen lähemmäs, erottivat he harmaanruskeisiin pukeutuneen, vaaleatukkaisen miehen istumassa suurella kivellä. Mies katsoi heihin, näytti melkein odottavan heitä. Maassa hänen vierellään makasi kiveen nojaten suuri rinkka.

Ja kun he saapuivat hänen luokseen, tajusi Laviel hämmästyksekseen, että hän tunsi hänet. Mies oli Altarak, heidän vanha matkatoverinsa.

”Tervehdys”, Altarak sanoi hymyillen.

”Mitä sinä täällä teet?” Laviel kysyi ihmeissään.

”Odotin teitä. Kysyisin josko te löysitte Amanin, mutta tiedän jo, että löysitte. Minä tarkkailin teitä hyvän matkan päästä.”

Hän taputti suuria kiikareita, jotka makasivat rinkan päällä.

”Sinä… seurasit meitä?” Laviel huudahti yhä hämmentyneempänä, nyt myös aika lailla suutuksissaan.

”Kuka sinä oikein olet?” Finar kysyi. ”Et tainnut kertoa meille kaikkea, kun matkustit kanssamme.”

”Pitää paikkansa, myönnän sen”, Altarak totesi. ”Mutta kerrohan, Laviel… suostuiko Aman sinun pyyntöösi? Auttaako hän sinua pääsemään rakastettusi luokse?”

Laviel tuijotti Altarakia häkeltyneenä. Hän muisteli nopeasti, oliko tullut puhuneeksi tämän kanssa syystä, jonka takia hän Amania etsi – mutta ei hän ollut, siitä hän oli pitänyt tarkoin huolen, koska ei halunnut puhua niin henkilökohtaisista asioista ventovieraiden kanssa. Elenia oli epähuomiossa paljastanut, että hän etsi jumalaa, mutta Nedrasta kulkurin ei pitäisi tietää mitään.

”Mistä sinä tiesit?” Laviel kuiskasi. ”Kertoiko joku sinulle?” hänen katseensa käväisi äkäisesti Finarissa.

”Kertoipa hyvinkin”, Altarak sanoi, ”mutta ei kukaan meidän matkatovereistamme. Ei, he eivät paljastaneet todellisia tarkoitusperiäsi, jotka tahdoit ymmärrettävästi pitää salassa. Nedra itse kertoi minulle mitä teidän välillänne tapahtui, ja näiden tietojen perusteella minä itse arvasin, mitä sinä jumalalta tahdoit.”

”Nedra… MITÄ?” Laviel ei ollut uskoa korviaan. Kuka tämä mies oikein oli? ”Sinä tunnet Nedran?”

”Tunnenpa hyvinkin”, Altarak sanoi hymyillen.

”Sinä olet huijannut meitä alusta asti!” Laviel sanoi nyt jo melkein huutaen. ”Sinä et taida olla Gorothalista, niin kuin väitit, vai kuinka? Oikeasti sinä olet capellalainen, etkö olekin? Siksi sinä tulit kanssamme ja seurasit meitä, kun kuulit että etsimme Amania!”

”Pitää paikkansa; huomaan, että sinäkin osaat sitoa johtolankoja yhteen. Minä olen Capellan kuningas.”

Laviel tuijotti kultatukkaista miestä suu ammollaan, kunnes jalat pettivät hänen allaan, ja hän tunsi kaatuvansa kivikkoiseen maahan.














Luku 11: Capellan kuningas



Kivikossa maatessaan Laviel ei osannut muodostaa yhtään selkeää ajatusta päässään. Emaki tuli hänen vierelleen ja katsoi huolestuneen näköisenä emäntäänsä.

Emakiin nojaten Laviel kampesi itsensä takaisin ylös. Mies, joka väitti olevansa Capellan kuningas, istui yhä kiven päällä ja katseli heitä.

”Sinä… Capellan kuningas…” Finar henkäisi kauhuissaan. Hän ei ollut meinannut pyörtyä, mutta näytti kertakaikkisen järkyttyneeltä. Altarak nyökkäsi. ”Sinäkö siis olet tuonut kaikki nämä valloittajat tänne?”

”Pitää paikkansa”, Capellan kuningas sanoi. ”Minä hallitsen koko planeettaanne. Samoin kuin lukemattomia muita planeettoja.”

”Sinä olet huijannut meitä alusta asti”, Laviel sanoi. ”Mistä tiedämme, että puhut nyt totta?” Hän ei tosissaan epäillyt Altarakin sanoja, mutta väite oli kuitenkin sellainen, jota hän ei halunnut uskoa ilman jonkinlaisia todisteita.

Capellan kuningas otti rinkastaan esiin pienen radiolähettimen, vähän samankaltaisen kuin se, jonka Nedra oli jättänyt Lavielille. Hän painoi nappia lähettimen kyljessä.

”Aktivoin juuri lähettimen, joka lähettää sijaintimme joukoilleni Valdorissa, sekä koodatun viestin, joka käskee heitä lähettämään aluksen minua hakemaan. Kahdenkymmenen minuutin sisällä Capellan tähtilaivaston alus on täällä.” Laviel nyökkäsi. Hän ei epäillyt, etteikö näin tulisi tapahtumaan.

Hiljalleen Altarakin paljastaman tiedon koko merkitys alkoi selkeytyä Lavielin päässä. Hän oli kasvokkain miehen kanssa, joka oli häätänyt pimeyden jumalan maailmasta! Miehen, joka hallitsi puolta galaksia. Miehen, joka oli valloittanut heidän planeettansa, pakottanut kaikki Perran valtakunnat osaksi omaa valtakuntaansa… Hän katsoi juuri maailmankaikkeuden mahtavinta miestä silmiin. Ja tietämättään hän oli jo kulkenut pitkän matkaa tämän kanssa, kukaan heistä ei ollut aavistanut…

Ja silti mies oli yhä pukeutunut kuluneisiin matkavaatteisiin.

”Mutta jos sinä olet Capellan kuningas, niin miten sinä olet vielä täällä?” Finar kysyi, kauhu yhä äänessään. ”Minä luulin että sinä lähdit pois.”

”Niin luulivat kaikki muutkin. Omat joukkoni mukaan lukien. Odotellessamme alukseni saapumista, on meillä hyvin aikaa keskustella. Ehkäpä Laviel pystyy päättelemään vastauksen kysymykseesi?”

”Sinä tahdoit etsiä jumalia”, Laviel sanoi hiljaa. ”Tekeydyit tavalliseksi kulkuriksi, jotta kuulisit asioita, joita capellalaiset eivät kuule.”

”Aivan niin”, Capellan kuningas sanoi hymyillen.

”Ja me johdatimme sinut suoraan Amanin luokse!”

”Niin teitte.”

”Mitä sinä aiot tehdä hänelle? Finar, meidän on palattava varoittamaan häntä, tai hän tuhoaa hänet!” Laviel nytkäytti kauhistuneena ja vihaisena päätään Capellan kuningasta kohti.

”Varoittaisitko sinä häntä? Vaikka hän juuri kieltäytyi auttamasta sinua?” Capellan kuningas kysyi kylmästi. Laviel ei kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, ennen kuin hän jatkoi: ”Mutta älkää siitä huoliko, en minä tässä vaiheessa aio tehdä Amanille mitään. Toistaiseksi minulle riittää tieto siitä, missä hän on. Ja se, että hän ei tiedä minun tietävän; Capellalla olen kehittänyt teknologian, jonka avulla pystyn kätkemään itseni jumalien vaistoilta. Lienee siis selvää, että te ette voi mennä häntä varoittamaan.” Nyt Capellan kuningas puhui käskevällä äänellä, josta kävi selväksi, että hän oli tottunut jakamaan käskyjä, ja tiesi, että niitä toteltiin. ”Uskon, että te ette lähde taistelemaan minua vastaan tässä asiassa. Sitä paitsi minä tarjoan teille kyytiä kotiin. Finar, vien mielelläni sinut takaisin kotimetsääsi, jos tahdot palata sinne. Ja Laviel – jos tahdot palata Finarin kanssa, vien sinutkin sinne. Mutta jos tahdot, voin tarjota sinulle sen, minkä Aman sinulta kielsi. Voin viedä sinut Helieliin, Nedran luokse. Kiitokseksi siitä, että autoitte minua löytämään suurimman jumalan, joka Linnunradassa yhä piileskelee.”

Laviel tuijotti taas Capellan kuningasta. Sen lisäksi, että tämä oli haastanut jumalat ja hallitsi maailmaa heidän laillaan, hän oli myös matkustanut tähtien halki heidän laillaan. Ja Lavielin sydämestä kohosi taas toivonpilkahdus.

Se oli täynnä ristiriitoja. Hän halusi vihata miestä joka yhä istui tyynenä kiven päällä heidän edessään, vihata häntä kaiken sen takia, mitä hän oli heidän planeetalleen tehnyt. Hänen takiaan Laviel oli joutunut lähtemään Razekista, hän oli orjuuttanut lähestulkoon koko planeetan. Capellan kuningas ei ollut hyvä mies. Mutta toisaalta, Aman ei ollut auttanut Lavielia… ja Amanille hän oli sanonut olevansa valmis uhraamaan kaikkensa, jotta pääsisi Nedran luokse. Ja nyt mies hänen edessään tarjosi hänelle sitä… toisiko se lisää kärsimystä kenellekään, jos Laviel nyt hyväksyisi tämän tarjouksen?

Lopulta päätös oli selvä.

”Hyvä on, minä tulen mukaasi”, Laviel sanoi katkerana. Hän näki Nedran kasvot mielessään, odottavan häntä keskellä pimeyttä. Amanin löytäminen oli ollut hurja saavutus, mutta lopulta hukkareissu; ei kai Lavielia voinut siitä syyttää, jos hän nyt tarttui tähän viimeiseen oljenkorteensa?

Pieni ääni hänen päässään kysyi, saattoiko hän luottaa Capellan kuninkaaseen. Mutta toisaalta, ainakin Nedra oli sanonut että hän oli pohjimmiltaan kunniallinen mies… ja Nedraan Laviel luotti huomattavasti enemmän.

”Loistavaa!” Capellan kuningas hihkaisi. ”Sinun ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä minun kanssani, mutta oletan, että osoitat minulle jonkinlaista kiitollisuutta, kun tarjoan sinulle tätä, mitä sinä kaikista eniten haluat – mitä kukaan muu ei olisi pystynyt tarjoamaan.”

Silloin hän kääntyi katsomaan kohti itäistä taivaanrantaa. Sinne oli ilmaantunut kullanpunainen alus, joka lähestyi kovaa vauhtia, vaikka olikin vielä kaukana.

”Kyytimme on saapumassa”, Capellan kuningas sanoi. ”Ensin käymme Vilnadrissa, Valdorin pääkaupungissa. Minun on haettava sieltä eräitä asioita. Matkamme sieltä Wierdengariin kestänee joitain tunteja. Voit hyvästellä ystäväsi siellä, samalla kun Finar jää pois. Sitten meidän on vielä käytävä Nargorothissa, minne jätin henkilökohtainen alukseni. Sieltä, Laviel, lähdemme kohti Helieliä.”

Maailman mahtavimman miehen seurassa he odottelivat avaruusaluksen saapumista. Finar pysytteli hieman syrjässä, eikä katsonut suoraan Capellan kuninkaaseen. Lavielkin pysytteli hiljaa. Kummankaan mieleen ei tullut, että he olisivat asettuneet vastustamaan Capellan kuningasta, tai kieltäytyneet tottelemasta häntä, ja lähteneet varoittamaan Amania. Sellainen ei tullut kysymykseen, kun mies heidän vieressään oli käytännössä galaksin valtias.

Muutaman minuutin kuluttua suuri, kullanpunainen alus laskeutui heidän eteensä. Punaisiin pukeutununeet mies ja nainen astuivat siitä ulos.

”Saimme signaalin”, nainen sanoi. ”Keitä te olette, ja mitä… hetkinen – Capellan kuningas!”

Tunnistaessaan kuninkaansa molemmat painuivat säikähtäneinä toisen polvensa varaan ja tekivät hänelle kunniaa. Harmaisiin matkavaatteisiin pukeutunut Capellan kuningas asteli heidän ohitseen sisään alukseen, ja sanoi: ”He tulevat mukaamme. Suunta kohti Vilnadria.”

Epävarmana Laviel talutti Emakin sisään Capellan tähtilaivaan. Finar seurasi heidän perässään.

”Laviel, Finar, istukaa”, Capellan kuningas kehotti, kun he saapuivat matkustajatilaan, missä oli muutamia pöytiä ja niiden ympärillä paljon penkkejä. ”Toivottavasti ratsusi viihtyy lennolla.” Laviel ja Finar istuivat vierekkäin häntä vastapäätä. Emaki asettui hivenen hermostuneena makuulle lattialle Lavielin viereen. Laviel taputti havornia päälaelle.

”Herra, miten ihmeessä te olitte joutuneet keskelle villejä maita?” toinen capellalaisista kysyi. ”Luulin, että olitte lähteneet Helieliin.”

”Se on asia, jonka pidän omana tietonani”, Capellan kuningas vastasi. ”Riittää, että viette meidät Vilnadriin. Lentäkää matalalla.”

”Selvä on, herra”, toinen hänen alaisistaan sanoi, ja he siirtyivät ohjaamoon. Alus lähti liikkeelle. Ikkunoista Laviel näki, miten he nousivat vuorten ylle, ja lähtivät kovaa vauhtia kohti itää.”

”Jos teillä on minulle kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni”, Capellan kuningas sanoi, katsoen Lavielia.

Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sitten Laviel kuitenkin rohkaisi mielensä ja kysyi: ”Onko mikään siitä mitä sinä kerroit meille totta? Siis silloin, kun olit vain Altarak.”

”Jouduin luonnollisesti keksimään itselleni uskottavan taustan”, Capellan kuningas sanoi. ”Mutta Altarak on oikea nimeni; vaikka harvoin kuulen sitä enää käytettävän.”

”Onko se totta?” Laviel kuiskasi. ”Se mitä Nedra kertoi… Että sinä todella kukistit Zarkin omin käsin?”

Capellan kuningas nyökkäsi.

”Sain toki apua, en minä tietenkään olisi yksin pystynyt taistelemaan koko Zarkin armeijaa vastaan. Olin silloin vasta pieni poika, nuorempi kuin sinä olet nyt. Mutta Zarkin kohtasin yksin.”

”Ja nyt sinä tahdot tuhota kaikki jumalat?”

”Kaunani Zarkia kohtaan on henkilökohtaista”, Capellan kuningas sanoi, kuulostaen nyt hivenen katkeralta. Hänen katseensa käväisi Lavielissa, ja jokin tuikki syvällä hänen silmissään. ”Mutta tahdon osoittaa, että jumalatkin voivat murtua. Voivat vuotaa verta. Tahdon, että kaikki ymmärtävät, miten turhaa kaikki se palvominen, jota me jumaliin tuhlaamme, loppupeleissä on. Kaiken sen ajan voisimme käyttää yrittäen itse saavuttaa tavoitteitamme. Vai auttoiko Aman sinua mitenkään, Laviel?”

Laviel ei osannut kuin pudistaa päätään.

”Aman on kenties yliarvostetuin kaikista maailman voimista”, Capellan kuningas sanoi. ”Voimakas hän on, ilman muuta – mutta koskaan hän ei ole käyttänyt voimiaan mihinkään. Ja silti häntä palvotaan, vaikka harva ihminen on ikinä häntä nähnytkään. Se on tosin sanottava Amanin eduksi, että hän tuskin on ikinä kaivannut palvontaa – vikaa on siis meissä ihmisissäkin. Siinä mielessä hän ei ole niin kuin Zark ja Osseus – kyllä vain, Osseuskin halajaa palvontaa, aivan kuten Zark – vaikkei ehkä yhtä laajasti. Eikä hän vaadi uhreja.” Julma hymy kohosi nyt Capellan kuninkaan kasvoille. ”Mutta voimistaan huolimatta, ei edes Aman pysty vastustamaan minua. Eikä lopulta edes itse Zark.”



Kymmenen minuuttia myöhemmin alus laskeutui Vilnadriin, Valdorin pääkaupunkiin, capellalaisten käskykeskuksen eteen.

”Tulkaa mukaani”, Capellan kuningas sanoi kävellessään ulos. ”Etsimme itsellemme toisen aluksen Kolariin palataksemme, sillä tämä ei sovellu niin pitkälle matkalle.”

Capellalaisten käskykeskus sijaitsi Valdorin kuninkaan, Marnaldin, linnan edessä. Vilnadrissa elämä oli pääosin jatkunut ennallaan, vaikka kuningas olikin nykyään capellalaisten valvonnassa, ja siellä täällä näkyi kaupungilla punaisiin pukeutuneita sotureita. Capellan kuningasta seuraten Laviel ja Finar kävelivät sisään käskykeskukseen, vilkuillen hermostuneina ympärilleen, Laviel Emakia taluttaen.

”Käskynhaltijani täällä kertoi tämän maan oudosta sodasta pohjoista rajanaapuria vastaan”, Capellan kuningas sanoi pohdiskelevaan sävyyn, heidän kävellessään sisään nopeasti rakennettuun, matalaan rakennukseen, joka kuhisi capellalaisia. ”En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi puuttua tähän asiaan, sillä minun joukoilleni molemmat valtakunnat antautuivat nopeasti. Kunhan he ovat viime kädessä uskollisia minulle, saavat he minun puolestani jatkaa sotaansa, jos kerran näkevät siinä jotain järkeä.”

He kävelivät tarkoin vartioidun oven eteen, joka oli vankempi kuin mikään muu ovi rakennuksessa. Oven edessä seisoi neljä vartijaa, joilla oli suuret sädeaseet käsissään ja hohtavat miekat vöillään. Heidän ilmeissään näkyi pieni hämmästys, kun he tunnistivat kuninkaansa, mutta he eivät sanoneet sanaakaan eivätkä tehneet elettäkään väistyäkseen tieltä.

”Jätin kaikkiin suuriin kaupunkeihin henkilökohtaisia varastojani”, Capellan kuningas sanoi, katsoen taas Lavielia. ”Ne on turvattu hyvin, sisään pääsee vain salasanalla, edes kukaan minun näköiseni ei pääsisi sisään ilman sitä. Olkaa hyvät ja astukaa hieman syrjään, sillä henkilökohtaisen salasanani ei tule päätyä teidän tietoonne.”

Laviel ja Finar astuivat hieman syrjään ja peittivät korvansa, eivätkä kuulleet, kun Capellan kuningas lausui salasanansa vartijoille: ”Elda.”

”Odottakaa tässä”, Capellan kuningas huikkasi marssiessaan sisään, oven sulkeutuessa perässään. Vartijat katsahtivat nopeasti toisiaan, ja loivat hieman ihmetteleviä katseita Lavieliin, Finariin ja Emakiin, mutta eivät sanoneet mitään.

Hetken kuluttua Capellan kuningas palasi – ja nyt Laviel ja Finar eivät enää epäilleet, kenen kanssa olivat tekemisissä. Kulkuri Altarak oli kadonnut, ja ulos asteli Linnunradan galaksin valtias, Capellan tähtivaltakunnan kuningas. Hänen harmaanruskeat ryysynsä olivat vaihtuneet koristeelliseen, mustaan tunikaan, selässä roikkui kirkkaan punainen viitta joka oli kiinnitetty kultaisella soljella, ja päässä hän kantoi kultaisena hohtavaa kranssia. Kultaiset hiukset hohtivat nyt entistäkin kirkkaampina, kun ne valuivat kultaisen kranssin alta hänen harteilleen.

”No niin, etsitäänpä sitten alus, jolla pääsemme Wierdengariin”, Capellan kuningas sanoi, ja lähti kävelemään takaisin ulos. Capellalaiset kaikkialla hänen ympärillään tervehtivät valtiastaan, joka oli yllättäen palannut planeetalle. Capellan kuningas pysäytti heistä yhden, jota käski valmistamaan alus Kolariin lentämistä varten.

Viisi minuuttia myöhemmin Laviel, Finar ja Emaki istuivat taas matkustaja-aluksessa, tällä kertaa hieman suuremmassa, joka lensi kohti itää. Pian maa oli kadonnut heidän altaan, kun Capellan kullanpunainen alus lensi Marengotin sisämeren yllä kohti Kolarin mannerta.

”Mitä sinä aiot nyt tehdä meidän planeetallemme?” Finar kysyi arasti, uskaltamatta vieläkään katsoa Capellan kuningasta silmiin. Jos olikin ollut pelottavaa kuulla yksinkertaisen kulkurin olevan todellisuudessa Capellan kuningas, oli kenties vielä pelottavampaa kun Capellan kuningas kaikessa mahdissaan istui vieressä.

”En minä enempää aio Perralle tehdä”, Capellan kuningas sanoi. ”Minähän hallitsen jo planeettaa. Mutta älkää kuvitelko kapinoivanne hallintoani vastaan. Takaan, että se ei tule onnistumaan. Olettaen, että kaikki pysyvät minulle uskollisina, saavat kaikki perralaiset pääosin jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Olen saanut täältä haluamani. Ne, jotka niin tahtovat, saattavat saada mahdollisuuden liittyä minun sotajoukkoihini; he pääsevät näkemään galaksia. Sinäkin saattaisit haluta harkita tätä vaihtoehtoa, Laviel; sinulla on sinnikkyyttä, enemmän kuin useimmilla. Saattaisit olla hyvä soturi, jos saisit harjoitusta. Kenties Nedralla olisi käyttöä apulaiskenraalille?”

Laviel pudisti kauhistuneena päätään. Vaikka Nedra olikin ollut niin ihastunut pestiinsä, ei Laviel aikonut kuvitellakaan itseään Capellan kuninkaan armeijassa. Ei, vaikka saisikin nähdä galaksia…



Kaksi tuntia myöhemmin meri oli jälleen vaihtunut mantereeksi heidän allaan. Marengotin sisämeri oli jäänyt taakse, ja he olivat jälleen Kolarin mantereella. Ja pian Wierdengarin salainen metsä siinsi heidän edessään.

Finar ohjeisti pilotit kotikyläänsä kohti. Laviel kauhistui äkkiä lähes yhtä paljon kuin silloin, kun Capellan kuningas oli paljastanut itsensä – mitä hänen vanhempansa ja mummonsa sanoisivat? Miten hän selittäisi heille, että Capellan kuningas tarjoaisi hänelle kyydin Helieliin?

Hetken kuluttua kullanpunainen alus sitten laskeutui pienelle aukiolle kylän keskellä, mihin se mahtui juuri ja juuri lähipuiden oksia hipoen. Samaisella aukiolla Laviel oli ensimmäisen kerran nähnyt kenraali Nedran, kun tämä oli julistautunut Wierdengarin hallitsijaksi. Ovi avautui, ja Finar käveli ulos, Laviel ja Emaki perässään. Capellan kuningas jäi seisomaan ovensuuhun.

Narylaiset olivat juosseet kauhuissaan piiloon nähdessään capellalaisten aluksen laskeutuvan. Nyt, kun he näkivät Finarin, tulivat he kuitenkin yllättyneinä esiin. Mauriuksen talon luota Laviel näki myös kolmen ihmishahmon saapuvan paikalle; hänen vanhempansa ja mummonsa.

Arni, Enia ja Idius pysähtyivät kaikki niille sijoilleen, tuijottaen aluksen oven suussa seisovaa miestä.

”Äiti! Isä! Mummo!” Laviel huusi juosten heidän luokseen. Enia ravisteli katseensa irti Capellan kuninkaasta, ja halasi tytärtään, samoin teki Arni hänen perässään.

”Laviel!” Enia huudahti, ääni täynnä epävarmuutta.

Idius sen sijaan piti katseensa Capellan kuninkaassa.

”Laviel…” hän sanoi, ”onko tuo…”

”Kyllä”, Laviel kuiskasi, tajuamatta oikein itsekään, miten hän saattoi sanoa sen niin vakaalla äänellä. ”Capellan kuningas.”

Capellan kuningas nyökkäsi lyhyesti, mutta ei sanonut mitään.

”Miten ihmeessä?” Idius sanoi silmät pyöreinä. Hän haukkoi henkeään, ja näytti siltä että halusi sanoa paljon muutakin, mutta sanoja hänen suustaan ei tullut.

”Minä… minä onnistuin”, Laviel sai sanotuksi. ”Tavallaan. Minä löysin Amanin.” Idius päästi taas häkeltyneen äännähdyksen. ”Mutta hän ei suostunut auttamaan. Capellan kuningas sen sijaan… no, hän seurasi meitä, minua ja Finaria, salaa, siksi hän jäi tänne joukkojensa lähtiessä, jotta voisi valepuvussa kuulla asioita joita ei muuten kuulisi, ja hän tietää nyt missä Aman asuu. Mutta nyt hän on lähdössä Helieliin, ja hän lupasi ottaa minut mukaansa – Nedran luokse.”

Isä, äiti ja mummo, kaikki kolme tuijottivat Lavielia pitkän aikaa osaamatta sanoa mitään.

”Minä tiedän että tämä kuulostaa hullulta, mutta niinhän avaruuteen lähteminen olisi ollut Amaninkin avulla”, Laviel sanoi. ”Ja vaikka hän onkin Capellan kuningas, eihän siitä mitään pahaa koidu, vaikka pääsisinkin hänen kanssaan Nedran luokse. Toivon, että ymmärrätte. Ja minä tulen kyllä vielä takaisin, joskus. Nyt meillä taitaa tosin olla melkoisen kiire lähteä.”

Laviel tunsi Capellan kuninkaan painostavan katseen, vaikka olikin selin tähän päin. Se ei tuntunut epäystävälliseltä, mutta tuntui kuitenkin sanovan, että pian olisi aika lähteä.

”Laviel”, Idius sanoi, kuulostaen yhä perin järkyttyneeltä, luoden silloin tällöin hermostuneita silmäyksiä Capellan kuninkaaseen. ”Sinä siis onnistuit löytämään Amanin, yhden suurimmista jumalista, ja saamaan henkilökohtaisen kyydin Capellan kuninkaalta, galaksin valtiaalta, joka on osoittanut olevansa kenen tahansa jumalan veroinen? En tiedä, mitä kaikkea minun pitäisi tästä ajatella. Mutta kaipa minun on oltava tavattoman ylpeä tyttärentyttärestäni, pienestä Lavielista, joka on pystynyt tuohon kaikkeen. Toivottavasti sinä löydät Nedran.”

”Kyllä me ymmärrämme, Laviel”, Arni sanoi, ravistellen ihmetyksen mielestään. ”Turvallista matkaa! Ja tule takaisin kun voit. En tiedä olemmeko me silloin täällä, vai kotona Belaviassa, vai missä, mutta me odotamme sinua.”

”Tietenkin”, Enia sanoi hiljaa. ”Mutta että Capellan kuningas!”

Hän halasi Lavielia vielä uudestaan, silmät täynnä ihmetyksen kyyneliä.

”En voi uskoa tätä… mutta kai se silti on niin. Onnea matkaan! Ja Laviel – olin melkein unohtaa, kun tämä tuli niin äkkiä; hyvää syntymäpäivää! Emme päässeet juhlimaan täysi-ikäisyyttäsi, mutta ehkäpä avaruusmatka on hienompi lahja kuin mikään, mitä kukaan meistä olisi voinut antaa!”

Laviel oli nyt itsekin puhjeta kyyneliin, pitäessään yhä äitiään kädestä kiinni. Mummokin otti häntä kiinni olkapäästä.

”Minä olen käynyt Jakadossa asti”, Idius sanoi, ”mutta sinä pistät sitten vielä paremmaksi. Enpä tiedä milloin viimeksi kukaan Perralta on käynyt muissa tähdissä.”

”Tulen takaisin kun voin!” Laviel huusi halattuaan vielä kaikkia, kääntyessään takaisin Capellan kuninkaan puoleen. ”Pitäkää huolta Emakista. Hei hei!"

”Laviel.” Finar juoksi vielä hänen luokseen. ”Kiitos kaikesta. Minä haluan vielä antaa sinulle jotain.” Finar ojensi Lavielille pienen veistoksen, joka selvästi esitti narylaista. ”Se ei ole kummoinen, mutta me nimitämme näitä sielunlahjoiksi. Meidän kansamme keskuudessa niillä on suuri merkitys. Minä olen tehnyt tämän itse, enkä anna näitä kuin elämäni kaikista tärkeimmille henkilöille, jos joudun heistä eroon. Sielunlahjan merkitys on, että se kuuluu edelleen minulle ja on sinulla vain lainassa, joten sinun on joskus tultava takaisin palauttamaan se minulle. Olet vasta toinen, jolle annan tällaisen, enkä ole kuullut narylaisten antavan sielunlahjoja koskaan ennen ihmisille. Ranar on ainoa, jolle olen antanut sielunlahjan ennen sinua... sain myös samanlaisen häneltä... vaikka emme ole sen jälkeen nähneet, tarkoittaa se, että joskus meidän on palattava palauttamaan toisillemme antamamme lahjat. Ja samoin sinun.”

Kyyneleet nousivat taas Lavielin silmiin, kun hän otti vastaan Finarin sielunlahjan, ja laittoi sen taskuunsa. Hän halasi narylaista ja sanoi: ”Kiitos. Tämä on suuri kunnia. Minä tulen vielä joskus takaisin palauttamaan lahjasi, lupaan sen."

Lopuksi Laviel hyvästeli Emakin, silittäen tämän kuonoa. Hiljaa hän mutisi: ”Kiitos sinullekin kaikesta. Äiti kyllä pitää sinusta huolen, kunnes minä tulen takaisin." Emaki tuhisi hämmentyneenä, eikä tainnut ymmärtää, miten kauas pois Laviel oli lähdössä.

Lavielin vanhempien ja mummon, sekä Finarin vilkuttaessa hän käveli takaisin sisään Capellan alukseen. Capellan kuningas silmäili vielä kylää, ja hetkeksi hänen ja Idiuksen katseet kohtasivat. Capellan kuningas soi lyhyen hymyn ja nyökkäyksen vanhalle naiselle, ja katosi sitten takaisin sisään alukseensa, oven sulkeutuessa hänen perässään. Yhä jatkuvan järkytyksen, kauhun, ja ylpeyden sekaisin tuntein Arni, Enia ja Idius katsoivat miten Capellan kuninkaan alus nousi takaisin ilmaan, ja katosi kohti etelää, Laviel kyydissään.



Wierdengarin metsän ylittäminen ei kestänyt kauan. Tämän jälkeen Capellan kuninkaan alus otti lisää korkeutta ja ylitti metsän eteläpuolella kohoavat vuoret, joiden takana levittäytyi Nargorothin valtakunta.

”Olemme pian perillä”, Capellan kuningas sanoi Lavielille, kun he näkivät eteläisen Ulkomeren siintävän vuorten takana. Laskeutukaa Pamron linnalle”, hän ohjeisti pilotteja, jotka suuntasivat kohti Nargorothin meren rannalla sijaitsevaa pääkaupunkia. ”Minulla on eräitä henkilökohtaisia tavaroita, jotka jätin kamariini linnaan, jotka haen ensin.”

Hetkeä myöhemmin alus oli laskeutunut. Ulos astellessaan Laviel katseli uteliaana ympärilleen; hän ei ollut koskaan käynyt Nargorothissa. Pääkaupungin linna oli suuri ja loistelias rakennus; jumalten seppää palvova kansa hallitsi aseiden takomisen lisäksi myös arkkitehtuurin. Linnan piha oli täynnä ahjoja, joiden äärellä sepät olivat jatkuvasti töissään.

”Harmi, etteivät tutkimukseni Nargorothissa vieneet minua yhtään lähemmäs Nargonia”, Capellan kuningas mutisi, kävellessään linnan porteista sisään, Laviel perässään. ”Mutta hukkareissu Nargorothiin tuleminen ei silti ollut; metallin työstäjinä tämä kansa vetää vertoja parhaillekin sepille, mitä minulla on käytettävissäni.”

Laviel mietti, uskaltaisiko hän ilmaista Capellan kuninkaalle mielipiteensä tämän toiminnasta. Lopulta hän keräsi rohkeutensa, ja sanoi kohtalaisen kylmällä äänellä: ”Joten sinä verotat heidän kansaansa, saadaksesi heidän taidot omaan käyttöösi.”

Capellan kuningas vilkaisi syrjäsilmällä Lavielia kävellessään portaita ylös. Hyvin lyhyesti hän totesi: ”Niin.”

He tulivat linnan ylempiin kerroksiin, missä sijaitsivat capellalaisten asuinsijat. Linnan varsinainen isäntä, Nargorothin kuningas Hegvorn, joutui tyytymään toissijaisiin asumuksiin.

Äimistyneet capellalaiset tekivät taas kunniaa nähdessään kuninkaansa. Kun he saapuivat Capellan kuninkaan henkilökohtaiselle huoneistolle, pyysi hän taas Lavielia peittämään korvansa lausuessaan vartijalle tunnussanan. Ilmeisesti Capellan kuningas oli asunut täällä sen verran pitkään, hänen huoneistonsa oli jo niin vakiintunut, ettei sen ylläpitäminen liiemmin ihmetyttänyt, vaikka hänen uskottiinkin lähteneen planeetalta.

Laviel jäi taas ulkopuolelle odottamaan, kun Capellan kuningas haki henkilökohtaiset esineensä huoneistostaan. Viiden minuutin kuluttua hän palasi. Laviel haukkoi henkeään.

Capellan kuninkaan vyöllä roikkui suurin miekka mitä Laviel oli eläissään nähnyt; miekan terä oli musta ja sen kahvasta pisti esiin valtavan kokoisia petomaisia hampaita; Laviel ei uskaltanut katsoa miekkaa kovin pitkään, mutta huomasi arvelevansa, että hampaat olivat peräisin lohikäärmeen kidasta.

Capellan kuningas huomasi Lavielin katseen.

”Tämä on itsensä pimeyden jumalan Zarkin miekka, jonka minä otin häneltä. Nargonin valmistama. Nargon ei ole Zarkin palveluksessa, mutta on silti aiheuttanut paljon pahaa maailmaan, sillä monia muitakin hänen valmistamiaan aseita on käytetty jumalten hirmuvallan levittämiseen. Mutta nyt tämä ase palvelee suurempaa tarkoitusta.”

Laviel värähti katsoessaan tuota ikivanhaa, käsittämättömän paljon verta vuodattanutta, jumalallista asetta, jota jumalia uhmaava mies nyt kantoi mukanaan.

”Ehdotan, että syömme vielä päivällistä, ennen kuin lähdemme avaruuteen”, Capellan kuningas sanoi. ”Ylivalonnopeudellakin matkamme Helieliin tulee kestämään useita päiviä.”

Laviel nyökkäsi arasti. Hän seurasi Capellan kuningasta muutamaa kerrosta alemmas linnan ruokasaliin. He söivät yhdessä linnan isännän, Nargorothin kuninkaan Hegvornin kanssa. Maan nimellinen kuningas näytti säikähtäneen kovasti Capellan kuninkaan paluuta. Vaikka hänen hienoista vaatteistaan ja hienostuneista elkeistään sai sen vaikutelman, että hän oli tottunut olemaan hierarkiassa ylimpänä (Lavielin mielestä hän muistutti jossain määrin Kordania, vaikkei ollut läheskään yhtä paha), tuntui Hegvorn kutistuvan Capellan kuninkaan rinnalla niin pieneksi kuin pystyi. Laviel ei yhtään tuntenut itseään kotoisaksi näiden kuninkaiden joukossa – mutta ruoka oli maittavaa, se hänen oli myönnettävä.

Aterian jälkeen Capellan kuningas ja Laviel lähtivät linnan pihalle, minne Capellan kuningas oli käskenyt oman aluksensa tuotavan. Alus oli yllättävän pieni, pienempi kuin alukset joilla he olivat lentäneet villeiltä mailta Valdorin ja Wierdengarin kautta Nargorothiin. Tässä oli ohjaamon lisäksi vain pieni matkustajatila. Ulkomuodoltaan se oli kuitenkin taidokkaasti tehty, sulavalinjainen, kullanpunainen alus.

”Sinun jälkeesi”, Capellan kuningas sanoi, avaten oven kauko-ohjaimella. Laviel astui sisään. Capellan kuningas viittasi hänet ohjaamoon, minne Laviel asettui yhdelle neljästä penkistä. Capellan kuningas itse asettui toiselle, kuljettajan paikalle. Ketään muuta ei tullut heidän mukaansa.

Ovi sulkeutui heidän takanaan. Capellan kuningas kirjoitti salaisen koodin aluksen ohjaustietokoneeseen, ja alus käynnistyi. He nousivat ilmaan, yhä korkeammalle. Nargorothin pääkaupunki kutistui heidän allaan, ja niin kutistuivat vuoretkin. Laviel tunsi kiihtyvyyden painavan kasvojaan, kun he kohosivat kohti Perran yläilmakehää. Pian koko Kolarin manner näkyi heidän allaan – Laviel erotti pohjoisilla seuduilla Belavian, oman kotimaansa, vaikkei se aivan samalta näyttänytkään ilmasta katsottuna, kuin hän karttojen perusteella olisi kuvitellut. Maa näytti valkealta vain aivan pohjoisranikolla, minkä Laviel arveli tarkoittavan, ettei muualle ollut vielä satanut lunta. Kolarin länsipuolella näkyi Marengotin sisämeri, jossa erottui joitain saarirykelmiä, ja sen takana Namorin manner. Ja noita kahta mannerta ympäröi suunnaton Ulkomeri – mutta edes mahtava Ulkomeri ei ollut niin suunnaton kuin tyhjä avaruus, minne he nyt olivat suuntaamassa.

Ja heidän edessään sininen taivas tummui, muuttui pian mustaksi. Tähdet syttyivät yksi toisensa perään. Avaruuden tyhjyys näkyi kaikkialla heidän ympärillään. Ja kun Laviel vilkaisi taakseen (ohjaamon ikkunoista näki lähestulkoon joka suuntaan), näki hän että Perra todella oli pallon muotoinen, ja kutistui kovaa vauhtia heidän allaan. Hän oli jättänyt kotiplaneettansa. Edessä näkyi Jakadon pieni kuu. Ja paljon kauempana Laviel näki Helliainin kaasusumun, jonka Finar aikoja sitten oli hänelle näyttänyt – sumun, jonka keskellä Heliel, Perraa lähin asutettu planeetta, sijaitsi.

Capellan kuningas kurotti ylös, pieneen salalokeroon, johon hän näppäili tunnusluvun, ja otti sitten sieltä esiin pienen, nelikulmaisen, litteän piirilevyn, joka oli täynnä pientä kaiverrusta. Himmeä, kellertävä hehku lähti levystä.

”Antimateriamoottorit tuovat meidät vaivattomasti Perran kiertoradalle”, Capellan kuningas sanoi. ”Mutta nekään eivät pysty kiihdyttämään meitä sellaisiin nopeuksiin, joilla pystyisimme kulkemaan tähtienvälisiä etäisyyksiä. Siihen tarvitaan tämä.” Hän työnsi sirun reikään aluksen ohjauspaneelissa. ”Tämä siru on Graethin tekemä. Graeth on jumala, jonka olen pakottanut alaisekseni. Hän on laivastoni mukana Helielissä, ja hänen voimansa ansiosta laivastomme kulkee galaksin halki. Näiden ylivalonnopeussirujen tekeminen on työlästä ja vaikeaa, mutta olen pakottanut Graethin tekemään niitä tämän kaltaisia matkoja varten, kun hän ei voi olla itse mukana. Graethin voiman avittamana pääsemme muutamassa päivässä kulkemaan lähes sadan parsekin matkan, mikä meillä on kuljettavanamme.” Capellan kuningas paineli eräitä nappeja. Sitten hän käänsi katseensa Lavieliin. ”Oletko valmis? Tervetuloa Linnunrataan, Laviel.”

Ja Capellan kuningas painoi suurta nappia, jonka jälkeen alus kiihdytti vauhtinsa yli valonnopeuden, rikkoen ihmisten tunteman fysiikan lait. Laviel oli aloittanut matkansa halki galaksin.