No niin, vihdoinkin Jaakon kohtalo selviää. Tällä kertaa vähän pidempi pätkä. Olisi kiva kuulla erityisesti mitä tunteita nämä käänteet herättävät, vai herättävätkö mitään ja missä määrin näiden perusteella pystyy arvaamaan tulevia tapahtumia, vai pystyykö niistä päättelemään mitään. (Arvailuja saa esittää!) Kielellisiin asioihin toki saa ja pitää edelleen puuttua!
Tosiaan tässä kohtaa pitää varoittaa sitten myös raakuuksista. Olisi kiva kuulla miten näiden osien väkivaltaisuus toimii, tavoitteenani on että se olisi mahdollisimman tylyä ja tuntuisi oikeasti pahalta.
*
17. Luku
Katsellessaan Siniä ja Jaakkoa Matti näki taas ne samat välttelevät katseet ja hänen sisintään vihlaisi. Mitä hänelle oikein oli jätetty kertomatta? Mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta?
Hän palasi taas muistoihinsa, niihin kaikkein tuskallisimpiin muistoihin, toivoen löytävänsä niistä vastauksen.
Ensilumi satoi sinä vuonna aikaisin ja yllättäen. Niin yllättäen, että kaikille tuli kiire aloittaa valmistelut, vaikka ensilumi sulikin nopeasti pois. Ruoka piti saada säilöön, puita hakata varastoon, että sai tuvan lämpimäksi ja niin edelleen. Kaikille tuli myös kiire laittaa karja teuraaksi, kuivata lihat ja säilöä sisäelimet. Juha oli kylän ainoa teurastaja, joten hänellä riitti työtä aamusta iltaan.
Peltotöiden väistämättä loppuessa, suurin osa kylän miehistä teki puunhakkuuhommia tai erilaisia pieniä keikkoja ruokapalkalla. Matti teki sitä mitä sattui olemaan tarjolla. Jaakko ontui edelleen ja käytti keppejä kävellessään, joten kukaan ei antanut hänelle töitä. Eikä hän varmaan olisi niitä töitä voinutkaan tehdä. Niinpä Juha pakotti hänet auttamaan teurastamolla.
Eräänä päivänä Mattikin vei heidän kolme lehmäänsä teuraaksi. Hän luovutti lehmät Juhalle mitään sanomatta ja antoi palkaksi suolaa ja jauhoja. Juha vain katsoi häneen tylysti ja nyökkäsi lyhyesti. Jaakkoa ei näkynyt.
Hän löysi Jaakon teurastamon takaa oksentamasta. Hänellä oli verinen esiliina päällään ja hänen kätensä ja kasvonsa olivat veressä. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän tuki itseään seinään. Matti meni hänen luokseen huolestuneena.
”Ookko sairas?”
”Ei musta oo tähän”, Jaakko sopersi itkuisesti, ”Hyi helvetti sitä hajuu. En pysty siihen. Se on kauheeta. Se on murhaa. Yhtä mielitappoo.”
Matti ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän oli aina kuvitellut, että lihan käsittely oli Jaakolle yhtä itsestään selvää kuin hänelle heinän niittäminen. Olihan hän lapsesta asti ollut metsällä ja nylkenyt pikkueläimiä. Mutta kaipa sillekin oli syynsä, että Jaakko vanhempana oli mennyt mieluummin peltotöihin. Hän laski kätensä Jaakon olkapäälle.
”Elähän ota murhetta, kyl se siitä”, Matti koitti lohdutella, ”Tiiän ettei tää oo varmasti sun mielitahtos, mutta kyl sinä totut siihen.”
Jaakko loi häneen niin avuttoman ja haavoittuvan katseen, että se hämmensi Mattia.
”Ne tietää, ekkö tajuu? Ne tietää olevansa kohta vainaita. Ne tajuu sen kaiken. Ja ne pelkää. Ei siihen voi tottuu. En haluu tottuu siihen. Millanen ihminen musta tulee jos totun tappamiseen?”
Jaakko vapisi silminnähden. Hän pyyhkäisi verta kasvoiltaan. Samalla kun hän ei enää tukenut itseään seinään, hän horjahti ja olisi kaatunut, ellei Matti olisi tarttunut häneen.
”Oohan ny ihan murheeton”, Matti sanoi hiljaa ja laski kätensä hänen olalleen. ”Kyllä sinulle jotain muutaki hommaa löytyy. Voin auttaa siinä.”
Jaakko nojasi seinään ja pudisteli päätään.
”Ei kukaan anna rammalle hommii”, Jaakko sanoi katkerasti, ”Kyllä sinä ny helvetti ihtekin tiiät sen. Eikä musta oo teurastajaks. En vaan pysty tähän.”
Kuin vahvistaakseen sanojaan, hän oksensi uudestaan. Tällä kertaa hän oksensi pelkkää vettä. Hetken hän kakoi kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
”Mitäs perkelettä sinä siellä kuppaat, luulekko että nää hommat ihtestään tulee tehdyks?!” Kuului Juhan ääni sisältä.
Jaakko oksensi hieman lisää ja yritti pysyä tasapainossa. Matti tuki häntä. Hetken päästä Juha tuli kynnykselle verinen esiliina päällään ja lihakirves kädessään. Nähdessään Jaakon oksentavan hän purskahti pilkalliseen nauruun.
Hän oli autuaasti unohtanut, että hänen oma ensireaktionsa oli ollut aivan sama, kun hänet oli ensimmäisiä kertoja viety teurastamolle. Itse asiassa ensimmäisten kahden viikon ajan hän ei ollut muuta tehnytkään kuin oksentanut ja itkenyt kädet verisinä ja kasvot ja keho haavoilla. Hän oli vihannut veren hajua, pelännyt kirveen käsittelyä ja tuntenut ahdistavan tunteen rinnassaan nähdessään kanojen tappelevan henkensä puolesta, tietäessään että ne pelkäsivät häntä.
Hänen isänsä oli suhtautunut asiaan kokemuksen tuomalla ymmärryksellä, kertonut että se kuului asiaan. Että kaikille kävi niin, hänellekin oli käynyt. Se kuului asiaan, ja se meni ohi – siihen tottui. Toiset tottuivat nopeammin ja toiset hitaammin, mutta ennen pitkää kaikki tottuivat.
”No voi hellanlettas sentään”, Juha pilkkasi, ”On siinä mulla kanssa yks perkeleen akka. Tarviikko apua tukan letittämisessä? Ostanko sulle mekon? Oisko valkonen sun väris, mitä luulet - niinko neitsyillä konsanaan?”
Jaakko purskahti itkuun kuullessaan ne sanat. Hän vajosi maahan aivan kuin kaikki voima olisi kadonnut hänen lihaksistaan, vapisi kauttaaltaan. Matin ensimmäinen reaktio tähän oli puhdas hämmennys, eikä hän osannut hetkeen tehdä tai sanoa mitään.
Ei sillä, etteikö Juha olisi käyttäytynyt kusipäisesti. Hän nyt ylipäätään tuntui olevan kykenemätön minkäänlaiseen myötätuntoon tai edes avaamaan suutaan ilman, että sanoi jotain ilkeää. Silti Matti ei voinut olla ihmettelemättä Jaakon voimakasta reaktiota. Olihan Jaakko koko ikänsä kuullut Juhalta paljon julmempiakin loukkauksia, jotka hän oli ottanut vastaan vain vihaisella irvistyksellä tai tylyllä olankohautuksella. Ei hän yleensä sentään noin herkkä ollut. Tosin kaipa hän oli muutenkin herkässä tilassa sillä hetkellä.
Jaakko sähisi vihaisesti, itkusta särähtelevällä äänellä jotain mistä Matti ei saanut selvää. Sävystä Matti kykeni kuitenkin päättelemään, että Jaakko manasi juuri Juhaa alimpaan helvettiin. Juha ei näyttänyt siitä paljon hätkähtävän, hymähti vain pilkallisesti.
Matti laski kätensä hänen olalleen ja katsoi vihaisesti Juhaa.
”Ole sinäki perkeleen rakin äpärä kerranki räksyttämättä! Voisit joskus kokeilla ihan isoveljenä olemista, oisko mittään?” Matti ärähti.
Juha näytti menevän hämilleen, mutta vain hetkeksi. Ivallinen hymy palasi pian hänen huulilleen.
”No ohhoh sentäs, ookkos uuden sanan oppinu? Sinähän siitä äpäryydestä kaiken tiiätki, huoranpenikka.”
”Jos et ton parempaa herjaa keksi, ni pidä se turpas kii, koiranvittu”, Matti sinkosi takaisin, ”Oliks sinul jotain oikeeta asiaaki vai tulikko vaan esitteleen rumaa naamaas?”
”Ei mulla sulle mittään asiaa oo, vaan pikkusiskolle. Meillä ois oikeita hommiakin tehtävänä. Siitä sinä et tietenkään tiiä mittään.”
Jaakko sai viimein kyyneleensä lakkaamaan. Hän yritti suoristautua mutta jalat eivät kantaneet häntä. Matti tarttui häneen päättäväisesti ja ojensi hänelle kepit maasta. Keppien varassa Jaakko onnistui nousemaan ylös, nielaisi palan kurkustaan ja pakottautui katsomaan veljeään.
”Ei musta kuule taija olla näihin hommiin… Enkö vois tehä jotain muuta?”
Juha tuhahti halveksivasti.
”Se ny on tiedossa kyllä. Ei susta oo kyllä paljo mihinkää muuhunkaan. Koitahan ny koota ittes, pikkusisko. Ja katokin, että putsaat ihtes kunnolla, ennen ko jatkat töitä.”
Juha katosi sisälle ja Jaakko tuijotti hänen peräänsä niin epätoivoisella ilmeellä, että Matti ei tiennyt mitä tehdä.
”Mitä voin enää tehä? Elämäni on ohi. Kunpa hän ois vainaa. Perkele, pitääkö tässä maanjuoksijaks ruveta?”
Matti halasi häntä lujasti ja lupasi auttaa parhaansa mukaan jonkun muun työn löytämisessä. Kaikki järjestyy kyllä, hän vakuutteli. Hän ei kuitenkaan silloin ihan ymmärtänyt mikä Jaakon oli saanut noin tolaltaan. Elukoitahan ne vain olivat.
Hän toivoi, että olisi vieläkin voinut ajatella asiaa niin.
Talvi eteni, eikä Matti yrityksistään huolimatta löytänyt Jaakolle muuta työtä. Jaakko tiesi oman tilanteensa liiankin hyvin, ei kukaan ottanut rampaa miestä töihin.
Seuraavan parin kuukauden aikana Matti todisti ainakin viikoittain samankaltaista kohtausta teurastamon takana ja joka kerta Jaakko tuntui itkevän entistä katkerammin. Hän oli ruvennut kuljettamaan viinapulloa mukanaan, ja ennen kuin hän pakotti itsensä menemään takaisin sisälle, hän otti pitkiä kulauksia pullosta. Hän hoki, ettei kyennyt siihen selvänä, silmät lasittuneina ja suurina.
Hän oli laihtunut lyhyessä ajassa järkyttävän paljon, niin paljon, että näytti jo nälkiintyneeltä ja silmien alla oli jatkuvasti mustat renkaat. Hänellä oli molemmissa käsissään hurjan näköisiä viiltohaavoja, joiden hän väitti tulleen työn ohessa.
Matti uskoikin sen - kunnes eräänä erityisen kylmänä talvipäivänä löysi hänet taas teurastamon takaa lähestulkoon paitahihasillaan samanlaisessa tilassa. Hänellä oli verinen lihaveitsi kädessään ja lumessa oli kasvava verilammikko. Hänellä oli vasemmassa ranteessaan ammottava haava, josta valui verta ohuina noroina. Koko vasen käsi ja paidan hiha oli punertunut verestä. Hänen katseensa oli pelottavan tyhjä. Jaakko ei katsonut häneen, ei tuntunut edes huomaavan häntä.
Matti ei ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, kun Jaakko viilsi toiseenkin ranteeseensa syvän haavan, ja haavasta purskahti verta lumelle.
”Hei, mitä helvettiä sinä teet?!” Matti huudahti järkyttyneenä, oli muutamalla askeleella Jaakon luona ja väänsi veitsen hänen kädestään. Se upposi lumeen. Jaakko katsoi häntä oudolla lasittuneella katseellaan ja tuijotti sitten verisiä käsiään kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa.
”Oot oikeassa. Ei pitäisi tuhlata. Veri on arvokasta. Se on arvokasta – ei varmaan tarvii tehä verivalaa”, hän hoki sekapäisenä.
Matti tuijotti häntä hetken avuttoman järkyttyneenä. Hän yritti samassa sekunnin murto-osassa arvioida haavojen vakavuuden ja ajatella järkevästi. Hän tajusi, että ne näyttivät pahoilta ja lumessa oli jo melkoinen verilammikko. Hänellä ei ollut mitään, millä sitoa haavat ja avun hakeminen kestäisi liian kauan – tämän hän tajusi seuraavassa sekunnin murto-osassa, vaikka aika tuntui loputtoman pitkältä.
Hän suorastaan repi Jaakon ylös varmaan tarpeettoman rajulla liikkeellä. Samanlaisella nopealla liikkeellä hän heitti turkin ja villapaidan päältään, riisui niiden alla olevan sarkapaidan ja alkoi repiä sitä siteiksi. Se tuntui kestävän loputtoman monta sydämenlyöntiä.
Hän ei edes tuntenut jäätävän kylmää viimaa. Hänen rintaansa puristi ja hän vapisi, mutta ei suinkaan kylmästä. Silti hän toimi kuin ohjattuna – hätäisesti, ajattelematta ja automaattisesti - kuin se olisi ollut hänelle jonkinlainen vaisto. Jaakko antoi hänen sitoa haavansa vastustelematta, katseli häntä vain huulet hieman raollaan, ilmeellä joka ei kuvastanut mitään muuta kuin lievää uteliaisuutta. Aivan kuin lapsi, joka todistaa jotain täysin käsittämätöntä, mutta lapsien tapaan hyväksyy sen olemassaolon kyseenalaistamatta.
Haavoja sitoessaan hän mietti olikohan Jaakkoon iskenyt Kalma. Hän oli kuullut juttuja, että jos oli liian kauan kuolleiden lähellä, niistä saattoi saada Kalman tartunnan ja tulla sekapäiseksi. Normaalioloissa hän olisi pitänyt selitystä järjettömänä, mutta nyt hän huomasi turvautuvansa siihen, kun ei muutakaan keksinyt. Sitä hän ei tosin tiennyt tuliko Kalma myös kuolleista eläimistä, mutta ei pitänyt sitä olennaisena. Jos Jaakolla tosiaan oli Kalma, tietäjä varmasti tietäisi mitä tehdä, hän ajatteli.
Koko tämän päättelyketjun hän kävi läpi alle minuutissa – saman verran aikaa hänellä suunnilleen meni ranteiden täydelliseen sitomiseen ja tarpeeksi kireiden solmujen tekemiseen. Kankaat punertuivat verestä, mutta sitä ei tihkunut paljonkaan läpi, joten hän arveli tyrehdyttäneensä ainakin pahimman verenvuodon.
Sidottuaan Jaakon ranteet hän tajusi yhtäkkiä miten paljon tärisi. Kaikki se iskeytyi hänen tajuntaansa yhtä aikaa. Jäätävä kylmyys. Se, että hän seisoi siinä ilman paitaa talvella ja saisi varmaan kuolemantaudin, eikä se välttämättä olisi paha asia, ja Jaakko tärisi vielä pahemmin, hänen huulensa olivat siniset - hänellä ei herra nähköön ollut edes palttoota, hän oli paljain jaloin vain polvihousut jalassaan ja hänen paitansa oli märkä verestä – kaikki se, sekavana ahdistavana möykkynä, yhtäaikaisina sirpaleisina ajatuksina - päällimmäisenä tunne, ettei hän voinut hengittää, hänen keuhkojaan poltti, niin kuin silloin, kun hän oli meinannut hukkua, eikä hän todellakaan tiennyt, mitä tehdä.
Kaikki järkeviltä tuntuvat ajatukset, joiden vallassa hän oli äsken toiminut, pyyhkiytyivät pois hänen mielestään kuin hän ei olisi koskaan mitään ajatellutkaan - jäljelle jäi vain hämmennys, tuska ja epätietoisuus.
Hän pakottautui poimimaan lumesta revenneen sarkapaitansa ja villapaitansa ja puki ne päälleen. Molemmat paidat olivat märkä, eivätkä ne paljon lämmittäneet. Hän nosti maasta turkkinsa ja kietoi sen Jaakon ympärille.
He katsoivat toisiaan ja toistensa ohi pitkään hiljaisuuden vallitessa - Matti ahdistuneena, kykenemättä puhumaan, Jaakko silmät suurina, tietävinä ja tuskaisina. Jostain käsittämättömästä syystä hän hymyili kuin lapsi joka ei ymmärrä, ettei hautajaisissa ole sopivaa hymyillä.
Sitten täysin varoittamatta kyyneleet tulvahtivat Matin silmiin.
”Ookko ihan mieletön? Mitä helvettiä sinä oikein yritit? En ymmärrä enää mittään. Mitä tää kaikki oikein tarkottaa?”
Puhetulva tuli hänen suustaan sekavana, vapisevana, itkunsekaisena soperruksena, sanat sekoittuivat toisiinsa eikä hän tajunnut itsekään niiden merkitystä.
Kyyneliä seurasi täydellinen hajoaminen – hän ei kyennyt lopettamaan, ei kyennyt katsomaan Jaakon lasittuneisiin silmiin, paidan riekaleilla sidottuihin verisiin ranteisiin ja päällä roikkuvaan turkkiin, jota hän ei vaivautunut edes pukemaan kunnolla päälleen.
Silloin hän tunsi ensimmäistä kertaa elämässään olevansa täysin yksin, eikä hän muistanut koskaan elämässään tunteneensa niin kouriintuntuvaa pelkoa – paniikkia - eikä hän yksinkertaisesti saanut hallitsematonta vapinaansa hillittyä, ei pystynyt lopettamaan nyyhkyttämistään, tunsi tukehtuvansa.
Nyt kun hän sitä tunnetta mietti, hän ei voinut olla nauramatta ironisesti. Mitäpä hän silloin vielä tiesi paniikista, yksinäisyydestä ja tuskasta? Ei niin mitään.
Mutta hän oli oppiva siitä vielä paljon.
18. Luku
Matti ei uskaltanut puhua edes äidilleen, vaikka tämä tapojensa vastaisesti manasikin hänen typeryyttään, kun hän tuli kotiin revityssä paidassa ja märässä villapaidassa.
Huomattuaan, ettei sillä ollut mitään vaikutusta, äiti istutti hänet pöydän ääreen ja kyseli välillä tiukempaan ja välillä lempeämpään sävyyn, mitä oikein oli tapahtunut. Matti ei yksinkertaisesti pystynyt puhumaan mitään, ja lopulta äiti luovutti turhautuneena.
Matti olisi halunnut puhua asiasta Sinin kanssa. Hänestä tuntui, että Sini olisi kyllin järkevä tietämään mitä heidän pitäisi tehdä. Sini kuitenkin tuntui kadonneen kokonaan ihmisten ilmoilta. Kerran Matti oli käynyt koputtelemassa hänen kotioveensa, mutta Sinin äiti oli sanonut, että Sini oli sairaana ja se oli tarttuvaa. Sinin äidin ilme oli antanut ymmärtää, ettei hän ollut tervetullut vieras, joten Matti ei uskaltanut käydä hänen luonaan toistamiseen.
Matti yritti muistella ajan kulumista ja mitä siinä välissä tapahtui, mutta ei muistanut mitään merkittävää. Aika vain kului, niin kuin aika aina kuluu.
Kuukausien kuluessa Jaakko tuntui lopultakin tottuvan työhönsä. Lasittunut, säikähtänyt katse kovettui ja arvet hänen ranteissaan paranivat pikkuhiljaa. Pelko hänen silmistään katosi jonnekin tietoisuuden takamaille. Hän alkoi saada taas painoa lisää ja lihakset kovettuivat työn ohessa. Hän alkoi ulkoiselta olemukseltaan muistuttaa yhä enemmän Juhaa arpisine kasvoineen, verisine esiliinoineen ja katkerine hymyineen.
Jouluun mennessä hän oli jo täysin rutinoitunut ja ajatteli sitä ainoastaan työnä, joka jonkun nyt vain oli tehtävä. Hän pystyi jo katkomaan lehmien kauloja kirveellä mitään sen kummempaa tuntematta ja inhoamatta itseään, ohittamaan niiden hätääntyneet ammunnat tylyllä olankohautuksella. Veren haju ei saanut häntä enää oksentamaan. Hän kykeni pilkkomaan lihan oikeaoppisesti mitään ajattelematta ja siirtelemään raskaita ruhon kappaleita väsymättä.
Pelon ja inhon tilalle tuli jotain pelottavampaa – rutiini. Hänestä oli tullut teurastaja ja hänestä oli tullut hyvä siinä. Matti ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla tyytyväinen vai huolestua vielä lisää.
Toisaalta, eipä hänellä ollut rehellisyyden nimissä paljon aikaa ajatella sitä. Hänenkin päivänsä täyttyivät lähinnä työstä. Päivän jälkeen hän oli usein niin poikki, ettei jaksanut ajatella enää mitään. Hän kaipasi sitä. Hän todella toivoi, että olisi voinut joskus palata takaisin sellaiseen tilaan.
”Kuuntelekko sinä ollenkaan?”
Matti hätkähti ja hänen äitinsä huokaisi turhautuneena.
”Sanoin että muista avata se takkis ennen ko häivyt ja jätä se niille. Voit ihan mielenkiinnosta tulla sit aamul kahtoon millasina riekaleina se on. Siitä tiiät et ihte oisit justiin samanlaisina riekaileina.”
Matti ei sanonut mitään, tuijotti vain Sinin ja Jaakon suuntaan. Hän ei pystynyt lukemaan heidän ilmeistään paljoakaan ja se hämmensi häntä. Äiti huokaisi turhautuneena.
”Vieläkö sinä tota plikkaa mietiskelet? Antasit vainaitten jo maata rauhassa. Hän oli mielusa likka, mut ei sen takkii kannata loppuikäänsä mielikarvastella. Se oli vaan murehuttava onnettomuus.”
”Hitot oli. Sini oli paras uimari, jonka tiesin. Hänelle tapahtu jotain metsumarian jälkeen. Sitä paitsi kuka mielipuoli muka menee talvella tarkoituksella uimaan?”
”Parhaakki uimarit voi hukkuu, jos ui liian pitkälle. Ei siin sen merkillisempää. Ja onkoha meitillä ollu puhetta tosta kiroilusta? Myö ollaan kirkossa, vähä kunnioitusta. Mitä tulee talvella uimiseen, oon sinun puheistas saanu vähän sen käsityksen ettei se olis suinkaan oudointa mitä se likka on tehny.”
”Tiiän et siinä on jotain muutaki. Se, mitä Jaakko teki, liitty jotenki Siniin. Hän ihte sano niin. Tai ei sanonu suoraan, mutta…”
Äiti katsoi häneen surullisesti.
”Mielipuoli se on, usko hyväl. Se on ollu pienestä asti kierohon kasvanu. Elä sitä sen enempiä mieti. Se on niillä veressä, usko ko sanon. Mitä muuta voi olettaa ko teurastaja yrittää kasvattaa yksin kaks poekaa? Oisit vaa pysyny erossa niistä molemmista.”
”Voisit opetella oleen hiljaa jos et asiasta mittään tiiä.”
”Elä puhu minulle tuohon sävyyn. Miten sinustaki on tullu noin myrryinen?”
Matti oli hetken hiljaa ja katseli edelleen Siniä ja Jaakkoa yrittäen epätoivoisesti löytää heidän kasvoistaan vihjeitä, muistaa lisää yksityiskohtia, mutta mitään ei tullut mieleen. Yhtäkkiä hän tajusi, että muutaman rivin päässä heidän takanaan seisoi myös Juha tummassa puvussa.
Hänen poskensa olivat edelleen kuivuneessa veressä ja hän tuijotti pappia tyhjillä silmäkuopillaan. Iho roikkui osittain irtonaisena hänen kasvoistaan. Huhut olivat siis totta, ainakin osa niistä. Niistä lopuista huhuista hän ei oikeastaan halunnut edes tietää.
”Eipä Juhakaan mikään miellyttävä persoona ollu”, Matti mutisi, vaikka häntä ällöttikin nähdä hänet tuollaisena.
”No mut ei se silti ois semmosta loppuu ansainnu. Ei kai kukaan ansaitte.”
”Eipä kai. Mutta onko se meitin päätettävissä kuka ansaittee ja mitä?”
”Kylläpäs sinä ny heittäydyit syvämietteiseks.”
”Tarkotan vaan sitä, että oon ihan varma etten tiiä asiasta koko totuutta.”
”Totuus on kuule aika laaja käsite, ja niitäki on niin monenlaisii. Jokasella omansa, ja voi olla viel yhellä ihmisellä useempii totuuksii. Koko totuuen ettiminen on järjetöntä puuhaa, ei sitä ihmismieli voi käsitellä vaik sen löytäski.”
”Ai ny sinä sit heittäydyt syvämietteiseks.”
”Enpäs, vaan järkeväks. Syvämietteisyydellä ei oo järjen kans mittään tekemistä, luoja minuu siltä varjelkoon. Se ei oo koskaan aiheuttanu kellekään muuta ko kärsimystä, sinä oot siitä malliesimerkki.”
”Ihan miten vaan.”
Noin kuukausi joulun jälkeen Juhan puolittain jäätynyt, alaston ruumis löytyi hylätystä ladosta. Hänet oli sidottu ja häntä oli kidutettu julmasti ennen kuolemaansa. Sen verran uskallettiin sanoa ääneen. Yksityiskohdat olivat niin järkyttäviä, ettei kukaan puhunut niistä ääneen.
Kuiskailtiin, että häneltä oli revitty osa hampaista irti ja kaivettu silmät päästä. Häneltä oli kuulemma leikattu sukuelimet irti ja työnnetty ne hänen kurkkuunsa. Peräaukkoa oli silvottu veitsellä ja suolet revitty ulos. Polvilumpiot oli kuulemma murskattu. Hän löytyi osittain nyljettynä. Kaiken kaikkiaan koko tekotapa oli niin raaka ja järkyttävä, että ihmiset olivat varmoja, että asialla oli ihmissusi.
Koko kylä tunsi murhan johdosta kollektiivista järkytystä. Juha tunnettiin kunnon poikana ja hyvänä työmiehenä. Kukaan ei ymmärtänyt kuka hänet olisi halunnut tappaa.
Kaikki kyläläiset tulivat hautajaisiin, Sinikin. Hän oli pukeutunut aivan liian isoon turkkiin ja hänellä oli päässään tumma huivi. Hän näytti hyvin kalpealta ja pahoinvoivalta kun arkkua laskettiin hautaan. Hän poistui nopeasti, ilman että Matti ehti vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan.
Jaakko katseli arkkua tavanomaisen synkän näköisenä. Hetken ajan Matista näytti siltä kuin Jaakko olisi yrittänyt kätkeä itsetyytyväistä hymyään. Hänen ilmeensä näytti jotenkin samalta kuin joskus lapsena, kun hän opetti Siniä ja Mattia nylkemään jäniksiä. Sama kätketty ylpeys siitä, että tiesi jotain mitä toiset eivät.
Kukaan muu kuin Matti ei huomannut, että kaikkien muiden poistuttua Jaakko sylkäisi hautakummulle.
”Piru sinut vieköön”, hän sähähti vihasta värisevällä äänellä.
19. Luku
Hautajaisten jälkeen kukaan ei muusta puhunutkaan kuin murhaajan henkilöllisyydestä. Kaikki pelkäsivät. Ovien ulkopuolelle ripustettiin yrttejä, joiden pitäisi suojella pahuudelta ja rukouksia luettiin. Kukaan ei uskaltanut liikkua ulkona hämärän aikaan. Tietäjiltä pyydettiin suojaloitsuja, ja penättiin murhaajan henkilöllisyyttä. Leiviskästä suolaa tai hyvästä sahdista tietäjät kertoivatkin varmasti murhaajan olevan ihmissusi. Henkilöllisyyttä he eivät pystyneet varmistamaan, mutta aina he tekivät suojaloitsun. Eräs kiertävä tietäjä lupasi jopa Jaakolle yösijaa ja kestitystä vastaan merkitä murhaajan niin, että hänen täytyi ulvoa kuin susi kunnes tunnustaisi. Jaakko ei suostunut.
Matti ei saanut mielestään Jaakon outoa, kätkettyä hymyä hautajaisissa. Hän ei edes halunnut ajatella mitä se saattoi tarkoittaa. Hänen levottomuuttaan ei ainakaan vähentänyt se, että hän sattui kuulemaan kummallisen keskustelun Sinin ja Jaakon välillä vähän tapahtuneen jälkeen.
”Jaakko, meijän pittää puhuu”, Sini sanoi hiljaa.
Hänellä oli taas liian iso turkkinsa. Hän näytti pahoinvoivalta. He menivät metsään järven rannalle. Matti seurasi ääneti. He olivat pitkään hiljaa, Sini ei tuntunut tietävän miten olisi sanonut asiansa. Sini oli hyvin kalpea ja vakava kun lopulta puhui.
”Jaakko, kerro ettet tehny sitä. Sano se.”
Jaakko kohautti olkiaan.
”En ymmärrä mitä tarkotat.”
”Tiiät tasan tarkkaan mitä haastan. Sie et tehny sitä, ethän?”
”Ehkä teinki. Onko sil välii?”
”Totta kai sil on, oot ainoo joka tietää. Teikkö sen vai et?”
Jaakko katsoi Siniä tyynesti.
”Hyvä on, tein. Ja tekisin sen koska tahansa uudestaanki.”
Jaakon ääni oli tyyni ja rauhallinen, mutta sanat kuulostivat pahaenteisiltä. Sinin äänessä taas kuului pelko, jollaista Matti ei ollut koskaan kuullut hänen äänessään.
”Miks? Ekkö tajuu mitä siitä voi seurata?”
”Ehkä halusin kerranki elämässäni tehä jotain oikein. En välitä seurauksista, ne oon valmis ottaan vastaan.”
Matin piti monta kertaa ottaa keskustelu puheeksi, mutta hän ei keksinyt miten olisi sen tehnyt. Eihän hän loppujen lopuksi tiennyt mistä he olivat puhuneet. Sitä paitsi, hän järkeili, ei se mitään todistanut. Se oli vain outo keskustelu, joka saattoi käsitellä mitä tahansa. Matti ei halunnut uskoa sen liittyvän mitenkään murhaan. Hän inhosi itseään, kun edes ajatteli sellaista. Ei Jaakko pystyisi sellaiseen, siitä hän oli varma. Hän oli tuntenut hänet liian kauan. Järjetön ajatuskin.
Silti hän ei voinut olla ajattelematta Jaakkoa 7-vuotiaana nylkemässä taitavasti käsien yhtään tärisemättä saaliiksi jääneitä jäniksiä. Hän muisti Jaakon raivoisat sanat vuosien takaa. Sano sen nimi, ni viillän siltä kurkun auki, ko se nukkuu.
Hän ajatteli, miten Jaakko oli tottunut toimimaan teurastamolla, miten hänestä oli tullut hyvä ammatissa, mitä hän oli aiemmin vihannut. Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä jäätävämpi olo hänelle tuli. Hän kuitenkin pakotti itsensä olemaan ajattelematta asiaa. Hän selvästikin ajatteli vain liikaa, siinä kaikki. Sehän oli aivan eri asia.
Olihan?
Muutaman päivän päästä Jaakko käveli nimismiehen luokse ja tunnusti rauhallisesti tappaneensa veljensä. Ensin häntä ei uskottu, mutta hän kertoi yksityiskohtaisesti mitä kaikkea oli hänelle tehnyt. Jokainen yksityiskohta täsmäsi, nekin jotka eivät olleet yleisessä tiedossa. Hän kertoi sen osoittamatta minkäänlaista katumusta, lähes huvittuneena.
Kun Matti kuuli asiasta äidiltään, hän nauroi tälle päin naamaa ja käski häntä olemaan säikyttelemättä. Vasta kun hän oli nähnyt miten vakavalta äiti näytti, hän alkoi uskoa. Sanat takoivat hänen kallossaan ja hän tunsi tukehtuvansa. Kädet vapisivat.
Hän lähti siltä seisomalta juoksemaan kylälle. Hän ei laittanut edes takkia päälleen, ja olisi unohtanut kengätkin, elleivät ne olisi olleet heti oven vieressä. Lunta satoi niin tiheään, että hänen oli vaikea nähdä eteensä. Kylmä tuuli vihmoi armottomasti ja iho alkoi muuttua punertavaksi, sitten vaaleaksi paleltumista. Matti tuskin huomasi hyytävää viimaa. Rintaa puristi, ja hengitys tuntui raskaalta. Hän ei kyennyt pysähtymään, vaikka jalat tuntuivat veteliltä. Hän ei halunnut uskoa sitä.
Kylän keskusaukiolle oli kokoontunut melkein kaikki säästä huolimatta. Talvivaatteissaan olevat uteliaat odottelivat kärsimättöminä. Monet katsoivat Mattia oudosti, mutta Matti tuskin tajusi sitä. Nimismies seisoi hätäisesti kyhätyllä korokkeella ja kuulutti, että murhaaja oli saatu kiinni ja kyläläisillä ei olisi enää mitään pelättävää. Murhaaja oli tunnustanut tekonsa. Murhaajaa pidettäisiin jonkin aikaa tyrmässä, kunnes tapahtumien tarkka kulku saataisi selville oikeudenkäynnissä. Teloituspäivä ilmoitettaisiin myöhemmin. Murhaajan nimen kuullessaan monet huusivat vihaisina.
Matti tunsi hajoavansa.
Hän ei muistanut miten pääsi kotiin asti. Hän ei ylipäätään muistanut seuraavista päivistä juuri mitään, vain painostavan tyhjyyden ja sen, että hän vapisi koko ajan kuin horkassa. Hän oli kuumeessa pitkän aikaa, ei osannut edes sanoa kuinka kauan. Päivän? Viikon? Kuukauden? Sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Hänestä tuntui, että hän halusi vain kuolla.
Kuume nousi niin korkeaksi, että hän näki pelottavia mustia piruja joka paikassa ja luuli, että hänet oli silvottu.
Toivuttuaan sen verran, että jaksoi nousta sängystä ylös, hän lähti kylälle äitinsä estelyistä huolimatta. Hänen oli puhuttava Jaakon kanssa.
Hänelle annettiin viisi minuuttia aikaa ja hänet ohjattiin pimeään kellarikerrokseen, jota valaisi vain yksi soihtu. Jaakko istui olkien peittämällä lattialla pienessä sellissä, mitään kalusteita sellissä ei ollut. Hän katsoi Mattia surullisesti.
”Näytät kauheelta. Ookko sairaana?”
”Vähän kuumeessa. Mitä välii sillä on? Minä oon meistä se, joka on kaltereiden tällä puolen – minun silmiin sinä näytät pahemmalta.”
Jaakko naurahti kuin hän olisi kertonut hyvänkin vitsin. Matti katsoi häntä pahasti.
”En nää tässä tilanteessa mitään naurun aihetta”, hän ärähti. Hänen äänensä värisi ja hänen päätään särki, ”Ekkö tajuu, että sinut teloitetaan? Miks tunnustit miestapon mitä et tehny? Kidutettiinko sinua?”
Jaakko katsoi Mattia syvälle silmiin ilmeellä joka oli pelottavan vakava.
”Minä tein sen. Kidutin häntä ensi, tein pahimmatki jutut mitä huhuttiin ja vielä enemmän. Ja tekisin sen uusiks jos hänet vois surmata kahesti.”
Hän sanoi kaiken hyvin rauhalliseen ja toteavaan sävyyn.
Matin teki mieli pyytää häntä toistamaan sanansa, hän halusi uskoa hourivansa kuumeessaan, hänen päässään jyskytti ja hänestä tuntui kuin jäinen tuuli olisi pyyhkäissyt hänen sisällään. Silti hän ei sanonut mitään, hän ei kyennyt. Hän tiesi, mitä oli kuullut, sanat jyskyttivät hänen päässään kuin ne olisi polttomerkitty hänen aivoihinsa, aiheuttivat fyysistä kipua rinnassa. Hän tunsi tarvetta kieltää kaiken ja olla kuuntelematta. Hänestä tuntui kuin joku olisi yrittänyt viiltää hänen kurkkunsa auki sisältäpäin, hän melkein maistoi veren kuparisen maun, kuvitteli tukehtuvansa vereen.
Häntä oksetti.
”Menisit vuoteeseen, et oikeesti näytä kauheen hyvältä. En minä täältä mihkään karkaa – paitsi tietty hirteen”, Jaakko sanoi ja kuulosti hieman enemmän itseltään niin sanoessaan. Jos mahdollista, se kylmäsi Mattia entistä enemmän.
Matti avasi suunsa, mutta tajusi, ettei kyennyt puhumaan. Muutaman hetken hän vain yritti muodostaa sanoja. Kun sanat lopulta tulivat suusta ulos, hänen äänensä oli karhea – kuin haudantakainen – ja hänen kurkkuaan kuristi. Hän tajusi, että jos vainajat voisivat puhua, tältä niiden ääni kuulostaisi.
”Ookko ihan mieletön? Mikä sai sinut tekemään niin? Tiiän, että Juha ei ollu mikään malli isoveli, mutta olihan hän kuitenki veljes…”
Jostain täysin käsittämättömästä syystä Jaakko hymyili rauhallista, seesteistä hymyä. Aivan kuin olisi tehnyt rauhan itsensä kanssa ja tehnyt jotain mitä olisi halunnut tehdä jo pitkään. Hänen äänessään oli niin rauhallinen ja kärsivällinen sävy, että se sai Matin päänsäryn pahenemaan.
”Mulla oli syyni, sen saat uskoo. Voit myös uskoo, ko sanon, että se sai, mitä ansaitsi. Kertosin sulle koko jutun, jos kyse olis vaan musta, mutta oon luvannu, etten puhu siitä. Tän salaisuuden vien mukanani hautaan – tai pikemminkin hirteen.”
Hän naurahti ironisesti viimeisten sanojen kohdalla.
”Elä perkele yritä nyt olla hauska”, Matti sähähti. Hänen äänensä värisi ja hänestä tuntui etteivät kyyneleet olleet kaukana.
”Et voi olla tosissas. Et voi tehä tätä minulle”, Matti hoki hiljaa, tunsi itsensä sekavaksi, päässä pyöri ja hän ei kyennyt muodostamaan järkeviä lauseita, ”Minulla on oikeus tietää. Ikään ko tässä ei ois tarpeeks sulateltavaa muuteski. Minä oon pitäny sinuu ystävänäni, myö ollaan lapsena leikitty yhessä, jaettu kaikki salaisuudet. Mitä oikein on tapahtumassa? Mitä sinulle oikein tapahtu?”
Matti painoi päänsä käsiinsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi yrittänyt niellä teräviä kiviä.
Jaakko kuunteli Mattia kärsivällisesti. Kun Matti vaikeni, Jaakko katsoi häntä kiinteästi.
”Ymmärrän tunteesi, mutta en voi kertoa”, Jaakko sanoi lujasti, ”Oon pahoillani.”
”Helvettiäkö sinä mitään ymmärrät! Ei se muuta perkele mitään vaikka oisit kuinka pahoillas! Sinut hirtetään silti!”
Matin teki mieli ravistella Jaakkoa hartioista, lyödä hänen tyyniä kasvojaan, mutta sen sijaan hän vain vajosi istumaan lattialle ja antoi kyynelten tulla.
Pitkään Jaakko vain katseli hänen itkuaan, sanomatta mitään, silmät tuskaa ja myötätuntoa täynnä. Lopulta, kun Matti oli hieman rauhoittunut, hän puhui jälleen.
”Et nyt ymmärrä. En minä oo pahoillani siitä mitä tein. Ainut mistä oon pahoillani on se, että se tuottaa sulle tuskaa. Tiedän tehneeni oikein, vaikka et sitä varmasti ymmärräkään. Sen voin kuiteski sanoo, et jos tietäsit, minkä minä oon tienny koko ajan, oisit tehnyt ihan samoin. Mutta mieluummin näin päin, en haluais nähä sinuu tässä asemassa.”
Hän sanoi sen ikään kuin asia olisi itsestään selvä.
”En usko, että pystysin surmaan ketään, vaikka ois mikä”, Matti sanoi hiljaa.
Silloin Jaakko nauroi avoimesti. Nauru ei kuulostanut hullulta, se oli vain avoimen huvittunut ja kuulosti niin tutulta, että Matin oli vaikea kestää sitä.
”Tunnetpa sinä huonosti ihtes”, hän sanoi naurunsa lomasta, ”Tai sitten et oo vaan nähny tarpeeks pahoja juttuja. Ihan hyvä niin.”
He olivat hetken hiljaa. Hiljaisuus oli sitä painostavaa ja synkkää laatua, joka oli tullut liiankin tutuksi heidän välillään. Matti ei kyennyt katsomaan Jaakkoon.
”Oliko se kaikki valetta?” Matti kysyi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”Sen tiedon sinä ainaski oot minulle velkaa. Kaikki mitä me koettiin yhessä…”
”Sinä oot paras ystävä joka mulla on koskaan ollu”, Jaakko sanoi vilpittömästi, ”Oot aina ollu ja tuut aina olemaan – vaikka vihaisit minuu loppuelämäsi. Ymmärrän sen.”
Matti katsoi Jaakkoa suoraan silmiin, ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun hän oli tunnustanut totuuden.
”En pysty vihaamaan sinuu. En vaikka miten yritän. Kuinka mieletöntä se on? Haluisin vaan ymmärtää tätä. Kuinka mielipuolen se minusta tekee?”
Jaakko katsoi häneen surullisesti.
”Et arvaakaan miten haluisin kertoo sulle. Mutta en voi. Se ei oo mikään vaihtoehto.”
Matti oli hetken hiljaa.
”Kyse on Sinistä, eikö ookin? Minä kuulin, kun te haastelitte… Ei tartte vastata, tiiän, että on. Et sinä muuten salaisi asiaa minulta.”
”Oot oikeassa, en salaiskaan. En haluais salata nyttenkään, mutta toivottavasti ymmärrät, etten voi muutakaan.”
”Myönnän, et sitä on vaikea ymmärtää.”
”Kerrokko Sinille puolestani, etten kadu sen enempää tekoani ko seurauksiakaan?”
”Luulekko, että sillä on hänelle merkitystä?” Matti sähähti tarpeettoman vihaisesti.
”En tiiä. Ehkä ei. Mutta hei, tee ihtelles palvelus ja mee lepäämään, riittää ko toinen meistä päätyy kalmoks. Tiiän ettet hyväksy tekoani, mut kiitos ko tulit kuiteski käymään”, Jaakko sanoi häiritsevän tyynellä äänellä, ”Oot aina ollu minulle ko veli. Ja pidä Sinistä huoli.”
”Ottaen huomioon, mitä teit oikeelle veljelles, tuo ei oo kovin mieltäylentävää. Ja Sini ei oo koskaan tarvinnu ketään pitämään hänestä huolta, se likka jos kuka pärjää omillaan.”
Jaakko naurahti.
”Jos mulla ois ollu sinun kaltaises veli, en ois ny tässä tilanteessa. Tarkotan vaan, että oon aina toivonu, et mulla ois sinun kaltaises veli. Ja tiiän kyllä varmaan paremmin ko kukaan miten kova likka Sini on, mutta usko ko sanon, et hän tarttee ny kipeesti ystävää vaikkei sitä sanoisikaan.”
”Ihan miten vaan. Ehkä oot oikeessa, minun on paras mennä vuoteeseen. En voi oikein hyvin.”
Kuuntelematta Jaakon vastausta Matti lähti kävelemään yläkertaan ja nimismiehen toimiston kautta ulos.
20. Luku
Jaakko sai tuomion noituudesta ja murhasta. Noituutta hän ei tosin tunnustanut. Kun häneltä asiasta kysyttiin, hän totesi vain että: ”Ei elukan tappamiseen noituutta tai sudenhahmoo tartte, veitsi ja kirves riittää.” Raivoissaan olevat entiset naapurit seurasivat oikeuden päätöstä ja hurrasivat, kun hänet tuomittiin ruoskittavaksi julkisesti ja sen jälkeen hirtettäväksi. Jaakko säilytti tyyneytensä koko oikeudenkäynnin ajan.
Julkisen ruoskinnan päätteeksi tuomioon lisättiin myös jumalanpilkka. Hänen haluttiin tunnustavan syntinsä, mutta hän sylki raamatun päälle ja julisti silmät palaen, ettei ollut tehnyt syntiä, eikä katunut ”pirun vertaa”. Että tekisi sen uudestaan koska tahansa, jos hänet voisi tappaa kahdesti.
Matti ei itsekään täysin ymmärtänyt, miksi meni paikanpäälle hirttäjäisiin, vaikka hänen äitinsä marmatti vastaan ja meni jopa oven eteen seisomaan.
”Et sinä sitä haluu nähä, usko ko sanon. Sitäpaitti et sinä oo kyllin terve lähteen yhtään mihkään. Mitä jos pyörryt sinne väkijoukkoon – sinuthan tallotaan kuoliaaks!”
Lopulta äiti ei kuitenkaan mahtanut hänelle mitään, joten hän puki palttoon päälleen ja tuli mukaan marmattaen koko matkan kylälle.
”Sen minä vaan sanon, ettei sinun päässä oo kyl yhtään järkee ko sinne haluut mennä. Se on yks hullunmylly, sano minun sanoneen. Sinä et tiiä millasta se on ja parempi ois ko et tietäskään. Ei kuolemasta pittäis kansanhuvii tehä, sen minä vaan sanon – alhasta semmonen, sen minä vaan sanon, vaikka laki tietysti on laki mutta kuiteski... Ja vielä tämmösessä hemmetin viimassa…”
Tuuli ei todellakaan ollut lainkaan laantunut, pikemminkin päinvastoin, lumi piiskasi heidän kasvojaan heidän kävellessään ja heidän täytyi pitää hatuistaan kiinni, etteivät ne olisi lentäneet tuulen mukana.
Nähdessään väentungoksen - tungos on ainoa sana millä sitä pystyi kuvaamaan, ja sekin oli vuosisadan vähättelyä – Matti tajusi mitä hänen äitinsä tarkoitti ja voi pahoin. Väkeä oli kuin muurahaisia, ja kaikki seisoivat tiiviisti olkapäät toisiaan vasten, ahtautuneina pienelle keskusaukiolle. Jopa lapset oli raahattu mukaan ja vanhemmat nostivat heitä olkapäilleen ja syliinsä, jotta he näkisivät paremmin.
Huhut teloituksesta olivat ilmeisesti kiertäneet naapurikyliin asti ja hän näki, että monet olivat tulleet kaukaa vain tätä katsomaan – rehellisesti sanoen Matti ei ollut koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä yhdessä paikassa, eikä sekään vielä oikeastaan kerro mitään. Kaikkien edessä seisoi mestauslava, jossa roikkui valmiina hirttoköysi - jonne kaikki tuijottivat huumaantuneina, odottaen.
Hän haistoi paistetun lihan ja hunajan – ja jonkun imelänmakean tuoksun. Hän tajusi, että kiertävät kaupustelijat myivät aikuisille tikunnokassa paistettua lihaa ja lämpimiä väkijuomia ja lapsille hunajakaramelleja ja kuumaa mehua. Tämä oli heille viihdettä! Häntä oksetti.
”Mitäs minä sanoin?” Äiti tokaisi nähtyään Matin järkyttyneen ilmeen, ”Voisit sinäki jukuripää joskus kuunnella äiteetäs. Lähetään pois täältä ny ko vielä päästään.”
Ja hän tarttui Mattia lujasti käsivarresta – mutta tuskin hän oli sen ehtinyt tehdä, kun väkijoukko työnsi heitä eteenpäin, eivätkä he päässeet mihinkään. Matti huomasi seisovansa aivan kiinni nuoren äidin selässä ja kuuli, miten hänen lapsensa imeskeli hunajasta tehtyä tikkunekkua, hänen selässään seisoi kiinni vanhahko pariskunta, heidän takanaan loputtomasti päitä ja ihmismassaa vierivieressä - ja hän todella pelkäsi pyörtyvänsä, eikä hän ollut vielä edes nähnyt Jaakkoa.
”Pysy minun lähelläni, jos myö täällä eksytään, ni ei löyetä toisiimme ennen tuomiopäivää”, hänen äitinsä mutisi ja piti Matin käsivarresta kiinni niin lujasti, että se sattui.
Mitä hän sen jälkeen sanoi, sitä Matti ei kuullut, sillä väkijoukko alkoi hurrata ja Matti tajusi taas työntyvänsä eteenpäin. Jaakko tuotiin mestauslavalle.
Hän ei kuullut metelin läpi mitään, hän tajusi vain yhtäkkiä että Jaakko nousi korokkeelle ja hänen kaulaansa laitettiin köysi. Hän halusi kääntää katseensa pois, mutta ei ehtinyt, eikä pystynyt – ei kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan Jaakon lasittuneisiin silmiin kun koroke potkaistiin hänen altaan.
Jaakko ei kuollut heti. Kuolinkamppailu kesti tuskallisen kauan ja koko sen ajan väkijoukko huusi ruokottomuuksia. Köysi oli tarkoituksella lyhyt eikä pudotus ollut pitkä. Hänen haluttiin tukehtuvan, ei saavan liian helppoa loppua. Hänen rikoksensa oli niin vakava ja ennenkuulumaton, että hänestä tehtiin esimerkki. Väkijoukko hurrasi kun se oli lopulta ohi ja Matti tunsi polviensa pettävän.
Hänen äitinsä tarttui häneen salamannopeasti ennen kuin hän ehti kaatua, läpsäisi häntä naamaan muutaman kerran, sanoi jotain mitä hän ei kuullut ja lähti sitten päättäväisesti raivaamaan tietään väkijoukon läpi tukien häntä, marmattaen jotain itsekseen ja töykkien kyynärpäillään tiellään olevia ihmisiä ärtyneesti manaillen.
Jaakon ruumis jätettiin pitkäksi aikaa hirsipuuhun varoitukseksi muille. Matti muisti miten oli katsellut ruumista melkein päivittäin, ennen kuin se vietiin pois, nähnyt tuttujen piirteiden muuttuvan muodottomaksi ja matojen syövän lihaa. Silloin hän oli yhtäkkiä tiennyt miltä tuntuu kuolla. Kirottu hölmö, hän oli kuiskinut itsekseen ja tuntenut vastustamatonta halua hakata ruumista.
Vain muutama viikko Jaakon tuomion jälkeen hän sai kuulla, että Sini oli hukkunut läheiseen lampeen. Se oli traaginen onnettomuus. Se tuntui järjettömältä. Sini, joka oli ollut heistä paras uimari. Ja miksi ihmeessä hän muka olisi mennyt uimaan keskellä kylmintä talvea? Vaikka toki lammen virtauksien vuoksi se ei jäätynytkään kunnolla, mutta ei se siitä vähemmän hullua tehnyt.
Edes huomatessaan Sinin äidin kyyneleiset kasvot, hän ei halunnut uskoa. Vasta kävellessään raskain askelin vajaan ja nähdessään ruumiin laudoilla hän tajusi koko kauhean totuuden.
Hän katsoi elottomia, valkoisia kasvoja, vettynyttä valkoista puuvillamekkoa ja päätä pitkin liimautuneita pitkiä hiuksia. Hän halusi huutaa. Hän ei ollut varma huusiko hän, eikä välittänytkään. Hänen kurkkuaan kuristi, mutta kyyneleitä ei tullut. Hän vajosi polvilleen, polvet yksinkertaisesti pettivät. Hän tunsi olonsa heikoksi ja turvattomaksi.
Hän ei osannut sanoa, kauanko oli siinä polvillaan. Jossain vaiheessa Sinin äiti tuli hänen luokseen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän tiesi, ettei sanoja ollut. Hän antoi Matin nojata itseään vasten ja he halasivat toisiaan lujasti. Loputtoman pitkän ajan kuluttua hän poistui vajasta. Hän muisti kulkeneensa kuin sumussa.
Kukaan ei oikein puhunut Sinin kuolemasta. Ikään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hautajaisiin tuli muutama ihminen, sitten se unohdettiin. Elämä jatkui monilla entiseen malliin.
Äiti tönäisi häntä.
”Kohta veisataan. Oohan valmiina juokseen. Avaa takkis napit, ja juokse ko sanon. Ja pysähyt vasta ristiinkynnetylle, muistakko? Ekkä liikahakaan ennen aamuu.”
Matti mutisi jotain vastaukseksi. Hänellä ei todellisuudessa ollut aikomustakaan vielä häipyä. Hän tiesi ettei hän voinut tehdä sitä, se ei ollut mikään vaihtoehto. Hän oli elänyt liian kauan epätietoisuudessa.
Silloin alettiin veisata virttä. Se kuulosti murheelliselta, mutta kauniilta ja Matti yhtyi hiljaiseen lauluun. Äiti tönäisi häntä uudestaan, tällä kertaa kovemmin.
”Sinun tarttee juosta.”
Matti tavoitti taas Jaakon katseen. Jaakko nyökkäsi hänelle huomaamattomasti ja raapi kaulaansa hirttoköyden alta. Mätänevää lihaa putoili silloin lattialle. Ilme oli hyvin tyyni. Matti nielaisi, kurkku tuntui kuivalta.
”Kuuntelekko sinä ollenkaan?”
”Ehkä en lähekkään. Alan viihtyy täällä.”
”Elä edes mieti sitä. Hei, minne oikeen luulet meneväs?”
Matti ei kuunnellut, vaan lähti kävelemään Siniä ja Jaakkoa kohti.
