Olen ollut tässä rannassa ennenkin. Minä olen istunut tämän pitkän pöydän ääressä tässä isolla terassilla ja tuntenut sormissani muovisen pöytäliinan. En muista milloin se tapahtui. Enkä tarkoita, että hetki olisi ollut samanlainen, vaan että se oli sama. Me odoteltiin silloinkin Raimoa, niin kuin nyt, ja kun hän lopulta tuli paikalle, joku rupesi väittämään, ettei paikalle tullut mies ollut Raimo.
"Raimo sanoi tulevansa tänne mökille nyt juhannuksena, ei siis ole pienintäkään epäilystä, etteikö hän olisi tulossa, vaikkakin hän on nyt", Ben katsoo puhelimestaan ajan, se on 17.05, "noin kaksi tuntia myöhässä sovitusta ajasta."
Ben ei silti vaikuta kovin kiireiseltä, ehkä se johtuu siitä, että hän on jäänyt hetki sitten leskeksi, kotona ei odota kukaan, eikä hänellä ole kiire huoneisiin, jossa kuulee vielä toisinaan kuolleen vaimonsa äänen. Minulla taas on pieni hämmennys siitä, miksi ylipäätään olen lähtenyt juhannuksena mökille, kun pari päivää sitten minusta tuli ensimmäisen kerran isä. Ja varmasti kotonakin olisi apuani tarvittu. Mutta periaatteessa Raimo on sen verran hauska mies, että ilta on varmasti palkitseva ja ikimuistettava.
Auriko paistaa, mökin pihassa on suuria vaahteroita, joiden oksien raosta kirkkaat säteet pääsevät loistamaan pistävästi silmään. Lämmin ja hento kesätuuli on lempeä, järvi on melkein tyyni. Rantaan uivat pienet aallot eivät pidä meteliä itsestään, vaan hiljokseen rantautuvat kuin salaperäiset muukalaiset ulkoavaruudesta. Tai jostain salaperäisestä paikasta, jota hallitsee mies, joka pelaa sunnuntaisin tennistä, mutta vihaa sitä. Hän ei kuitenkaan voi enää lopettaa harrastustaan. Pelaamista on jatkunut liian kauan. Ja sen myöntäminen itselle ja muille, ettei pidä koko pelistä on liian suuri askel yhdelle ihmiselle.
"Eikö Raimolle voi soittaa?" minä kysyn ja levitän käteni hämmennyksen merkiksi. Se on liioittelua, kyllä. Ja muutenkin vain harvoin painotan sanomisiani käsillä, mutta nyt olen dramaattisella ja herkällä tuulella. Ehkä se johtuu kotona olevasta vauvasta, jota Minttu ei halua nimetä Simeoniksi, mutta uskon että saan hänet vakuuttuneeksi, että Simeon on hyvä nimi. Se tulee niistä pikkuoravista.
Jens C. istuu pitkän pöydän toisessa päässä, hän näyttää tylsistyneeltä. Poika ei selaa edes puhelintaan, enkä muista sitä hänellä edes nähneeni. Tosin en tarkasti muista miten päädyin tämän pöydän ääreen, ja tähän seuraan, joten huomiotani Jens C:n kännykän käytöstä ei voi pitää varmana. Hän haisee savulta, poika kertoi hetki sitten sytyttäneensä koulunsa palamaan ihan huvin vuoksi ja nyt katuu, sillä tapauksesta nousi hirveä haloo. Hän kertoi, ettei uskonut tulen leviävän sillä tavalla kuin se levisi, voimakkaasti ja nopeasti. Jostain syystä tuntuu, että hän on kuitenkin ylpeä siitä mitä oli tullut tehtyä.
Jens C. ottaa päästään lippalakin ja pörröttää sotkuisia hiuksiaan. Pojan koko nimi on Jens Aatami Märkäkorpi, luulen, ja ikää ehkä kaksitoista vuotta.
Ben tulee lähelleni ja sanoo: "Hannes, ei me kehdata sille soittaa, Raimo voisi ajatella, ettei me saada juhlia käyntiin, jos se itse ei ole paikalla."
"Eihän me saadakaan", minä sanon, vaikka oikeasti minun pitäisi sanoa, ettei nimeni ole Hannes. Mutta ei ole ihme, että ihmiset toisinaan erehtyvät toisten nimistä, sillä elämässä on niin paljon muistettavaa.
"Mutta Raimon ei tarvitse sitä tietää, eihän?"
"Niin, no. Eipä kai."
"Sitä paitsi kuka sanoo, ettei me kolmistaan saada juhlatunnelmaa nousuun ilman Raimoakin. Avataan se skumppa, laitetaa humppa soimaan, ja grilli päälle, niin ruoka on valmista kun Raimo tulee tänne mökille. Onko tuolle pojalle pillimehua?", Ben sanoo ja kurottaa pöydällä olevan pulloon, joka on kylmentäjässä. Samalla hän osoittaa toisella kädellä Jens C:tä, että poika etsisi itselleen mehua tai jotain vastaavaa.
En usko, että Ben tuntee myöskään Jens C:tä kovin hyvin. Hän ei ole ikinä maininnut minulle nuoresta miehestä, ja nyt yhtäkkiä me olemme yhdessä juhannuksena samoissa juhlissa tämän hänen kanssa. Se ei tietenkään ole outoa, että kun porukalla kokoonnutaan, niin mukana saattaa olla joku entuudesta tuntematon. Mutta nyt kun meitä on täällä mökillä ainoastaan kolme, niin tuntuu hieman kiusalliselta, että mukana on vieras ihminen, joka on minua ja Beniä nuorempi, eikä varmaankaan edes viihdy meidän seurassa. Toisaalta, enhän minä tunne Beniäkään. En ole koskaan tavannut häntä aikaisemmin, ja sitä on vaikea selittää uskottavasti miten olen päätynyt tähän tilanteeseen.
Ben on minua paljon vanhempi, ehkä seitsemänkymmentävuotias mies. En ole varma onko hänen nimensä edes Ben, sillä hän ei esitellyt itseään kun saavuimme tälle vuokratulle mökille. Mutta olen hyvä olettamaan ihmisten nimiä. En halua leveillä sillä taidolla, sillä Suomessa ei katsota hyvällä, jos joku tekee numeroa itsestään. Sen takia Suomesta ei ikinä ketään kovin suurta merkkitapausta voi tulla, kun täällä arvostetaan liikaa jalat maassa olevaa tyyppia kuin sellaista, joka antaa osaamisensa näkyä. Tosin en ole varma mille tasolle nimien tietämys menee, jos yrittän menestyä maailmanlaajuisesti sillä.
"Kannattaako tässä mitään juoda ennen kuin Raimo on tullut?" minä kysyn.
"Miten niin?"
"Jos pitää ajaa vielä kotiin", minä sanon. Mökin pihassa ei ole yhtään autoa, ja minulla on oikeastaan olo, että sanon asioita kuin ulkoaopittuja vuorosanoja, enkä niitä, mitä oikeasti mietin.
"Ei kun vähän iloisempaa mieltä nyt, me yövytään täällä mökillä, niin kuin suunniteltiin. Maksamme mökin vuokran yhdessä, ihan niin kuin sovittiin", Ben sanoo. Hän ei kyseenalaistanut kuitenkaan sitä, ettei autoani ollut mökin parkkipaikalla, enkä näin ollen pääsisi sillä lähtemään. Jos olisin parkkeerannut sen vähän kauemmaksi, niin varmasti muistaisin sen. Enkä tiedä mistä suunnitelmasta hän puhuu, että ennalta olisi puhuttu, että yövymme mökillä.
"Raimo on hyvä grillaamaan", Jens C. sanoo pöydän päästä. Hän siis tuntee Raimon, mutta se ei tietenkään ole mikään ihme. Mutta ilmeisesti Jens C:n paikallaoloon saatiin selvyys, hän on tullut mökille, sillä otaksuu, että Raimo on myös täällä. Tai ainakin on saapumassa jossain vaiheessa, ja tuo mukanaan reipasta juhlamieltä, iloista tunnelmaa, sekä pienen määrän kaihoa keskikesän juhlaan. Raimo osaa erittäin hyvin tulkita Eino Leinon runoja, ja niitä on nautinto kuunnella yöttömässä yössä.
"Hei, me grillata vähintäänkin yhtä hyvin kuin Raimo", Ben sanoo.
Laitamme pallogrillin kuumaksi, se haisee kauan sytytysnesteelle, ja minusta tuntuu että koko homma on teeskentelyä, kun Raimo ei ole paikalla. Mutta Ben on siinä oikeassa, että kello alkaa olla jo sen verran paljon, että meidän täytyy saada jotain ruokaa, eikä me voida kovin kauaa enää odottaa, että saamme luvan kanssa alkaa viettämään juhannusta. Kuohuviiniä ei avata, juon limsaa, Jens C. juo pillimehua. Ben rohkaisee itsensä ja avaa yhden oluen, naukkailee siitä varovaisia kulauksia samalla, kun kääntelee grillissä makkaroita. Hetken minusta jo tuntuu, että juhannuksesta voi tulla ihan siedettävä, vaikka Raimo ei ole paikalla.
Ben asettelee kuumat makkarat ja pihvit tarjolle pöydälle, sekä hänen tekemänsä salaatin, jossa ei ole muuta kuin tomaattia. Jens C. nyrpistää nenäänsä grilliherkuille. Hän kaivaa laukustaan omat eväät, pojalla on mukana sipsiä ja karkkia.
"Raimo kyllä grillasi paremmin", Ben sanoo, ja katsoo tarjolla olevia pihvejä ja haarukassaan olevaa makkaraa pettyneenä, "miten nämä on näin palaneita?"
Pöydän ääreen istuu nainen. Hänellä on tummat ja pitkät hiukset, johon on kiinnitetty kukkasia. Hänellä on vaalea kesämekko päällään, ja hän tanssahteli kun lähestyi pöytää. En huomannut tarkemmin mistä hän tuli, kun keskityin syömään kuivaa pihviä tukehtumatta. Hän on ehkä naapuri, sillä lähellä olevan mökin pihassa on useita ihmisiä juhlatunnelmissa. Tämä nainen on mahdollisesti samasta porukasta. Hän on ehkä muutaman viinilasillisen jälkeen lähtenyt tutustumaan naapureihin. Se ei ole mitenkään outoa, ei edes Suomessa. Juhannuksena ihmiset ovat jonkin verran rennompia tai antavat sellaisen vaikutelman.
"Mitä täällä tapahtuu, tunnelma on kuin hautajaisissa?" nainen kysyy. Hän on iältään suunnilleen minun ikäinen, eli pian neljäkymmentä. Ajatteleekohan hän, että neljäkymmentä on uusi kolmekymmentä, sillä hän on aika nuorekas. Jos vertaa minuun, saatan näyttää kymmenen vuotta vanhemmalta kuin mitä olen.
"Raimo on pahasti myöhässä", Ben sanoo.
"Okei. Minä olen Monika, mutta minua sanotaan Dianaksi", nainen sanoo. "Saa ihan valita, kumpikin käy."
"Tunnetko sinä Raimon?" minä kysyn Monikalta, Diana on jotenkin hankala, ja siitä tulee prinsessa Diana mieleen, eikä tämä nainen muistuta häntä yhtään. Enkä tiedä, olisiko mitenkään sulavampaa suulle puhutella häntä Dianaksi, jos tämä nainen muistuttaisi kuuluisaa Prinsessaa.
"Täällä mökillä kyllä pidetään usein juhlia, isojakin, niissä tapahtuu vaikka mitä. Löytyy mielekästä ohjelmaa, melkein sirkus. Mutta en tunne ketään Raimoa", Monika sanoo. Minä tiesin, että tämän pöydän ääreen tulee tämä nainen jossain vaiheessa. En muistanut sitä, mutta kun hän istuu vastapäätäni, niin olen varma, että osasin odottaa häntä. En tiedä miksi se tuntuu niin merkitykselliseltä, vaikka oikeastaan hän ei puhu mitään sellaista mistä voisi päätellä, että hänen tapaaminen on tärkeää.
"Raimo pitää hauskoja juhlia", Ben sanoo.
"Saanko muuten kysyä miten te olette täällä vain kolmistaan?" Monika kysyy.
"Raimo kutsui meidät", minä sanon.
"Mutta silti. Aika outoa, eikö niin?", Monika sanoo.
"Niin." En täysin ymmärrä mitä Monika tarkoittaa.
"Teitä voisi varmasti olla enemmänkin. Ehkä kaikki eivät päässeet", Monika sanoo.
"Emme tiedä, emmekä ota kantaa", Ben sanoo. Mutta minä mietin, että miksi pöytä on niin pitkä, jos paikalle on kutsuttu vain kolme ihmistä. Ehkä Monika on oikeassa, useat ovat estyneet, onhan nyt juhannus. Mutta minusta silti tuntuu, että kun aikaisemmin olin tämän pöydän äärellä, niin täällä oli enemmän ihmisiä. Se tietenkin todistaa sen, että en ole ollut ihan tässä samassa tilanteessa aikaisemmin. Ehkä tämä on vain pahimmanluokan deja vu -kokemus. Niitä tulee silloin tällöin, ja saa elämän tuntumaan jollain tavalla omituisemmalta kuin mitä se on, mutta harvoin ne ovat pitkäkestoisia.
"Mutta toisaalta, kuka jättäisi väliin juhannusjuhlat", Monika sanoo, ihan kuin vaihtaisi puheenaiheen sen vuoksi kun sai meidät hieman hämmentyneiksi, ja samalla keventää pian kireäksi muuttuvaa tunnelmaa. Ilmassa on selvästi aistittavissa pieni ärtymys Raimon myöhästymisestä.
Monika poistuu kuin hänen kohtaus olisi näytelmässä ohi, ja yleisö jää odottamaan seuraavaa. Hän jätttää hieman levottoman tunnelman. Mutta hämmennys unohtuu, kun pihaan ajaa punainen auto. Ben nousee tuoliltaan ja suoristaa paitaansa. Auto on hieman vanhempaa mallia, mutta kiiltävä ja se usein auttaa vähän, vaikka auto ei muuten olisikaan kovin hyvässä kunnossa. Minäkin nousen seisomaan, ja haron vähän hiuksiani parempaan asentoon. Jens C. ei tee mitään.
"Nyt Raimo tulee. Yritetään olla hyvällä tuulella, eikä paljasteta että meitä harmitti hänen myöhästyminen", Ben sanoo.
"Olen samaa mieltä, ihan rennosti vain", minä sanon.
Pihaan astelee mies, joka ei ole Raimo. Hän kävelee nopeasti pöydän ääreen. Mutta olen ihan varma, että tämä mies ei ole Raimo. Ben on silti innoissaan, ja se tuntuu hieman oudolta. Mutta minä ihmettelen helposti asioita.
"Hyvää juhannusta Raimo", Ben sanoo.
"Tuo mies ei ole Raimo", minä kuiskaan Benille.
"Totta kai se on Raimo, etkö olekin?", Ben varmistaa mieheltä, vaikka näyttäisi olevan ihan varma, että tämä mies on Raimo. Minusta tuntuu hieman oudolta, että olemme odottaneet pitkänkin tovin tänne miestä juhlimaan meidän kanssamme, vaikka emme näköjään ole täysin varmoja edes miltä Raimo näyttää.
"Ethän sinä ole Raimo", minä sanon miehelle.
"Poika lähtee nyt minun mukaan", mies sanoo.
"Mitä?" minä kysyn.
"Ylös siitä!" mies komentaa Jens C:tä. Poika nousee ylös ja lähtee seuraamaan tätä miestä, jota Ben pitää Raimona, mutta minä en. Toisaalta paha mennä sanomaan, sillä en ole täydellä varmuudella koskaan tavannut Raimoa. Mutta Jens C. varmasti tunsi tämän miehen, tuskin hän olisi muuten lähtenyt miehen matkaan. Vai olisiko, jos hän tiesi tämän miehen Raimoksi, niin siinä tapauksessa olisi turvallistä lähteä hänen matkaan. Mutta mikä tekee Raimosta edes niin erityislaatuisen, että odotamme hänen saapumista monta tuntia?
"Ben, mitä täällä tapahtuu?" minä kysyn, sillä kaikki tämä tuntuu liian omituiselta ollakseen totta, enkä edes kuvittele, että Ben tietää asiasta yhtään sen paremmin kuin minä.
"Nimeni ei ole Ben, tiedä se. Ja tuo mies oli Raimo."
"Mitä?
"Etkö vieläkään tajua mitä täällä tapahtuu?" Ben kysyy minulta. Istun takaisin pöydän ääreen.
"Nämä ei taida olla juhannusjuhlat."
Oikeasti istun päiväsalissa, Simeoni on tullut katsomaan minua. Vielä hetkittäin osaan hävetä ruokalappua, jonka hän laittaa minulle, mutta toisinaan luulen sitä kravatiksi. Päiväsalissa haisee lääkkeet ja kuolema, hajut lähtevät minusta. Ei siis ihme, ettei Simeoni ota omaa poikaansa kovin usein mukaan tapaamaan minua. Mutta tänään hän on mukana, saan päänsärkyä pojan riehumisesta. Mutta toisaalta, saan päänsärkyä kaikesta.
"Miten voit tänään?" Simeoni kysyy.
"Voin."
"Kerro taas se tarina, kun sytytit sun koulun palamaan silloin lapsena", se poika sanoo minulle, enkä tiedä mistä hän puhuu. Mutta kirkasta lapsen ääntä on mukava kuunnella, sen minkä päänsäryltäni pystyn.
"Max, ei nyt", Simeoni komentaa poikaa.
"En minä sellaista muista", minä sanon. Tosin muistiini ei voi luottaa, en muistanut, että pojan nimi on Max. Se on typerä nimi, mutta poika on veitikka.
Keskustelemme hetken asioista, jotka unohdan aika nopeasti. Huomaan että Simeoni on ärtynyt, kun joutuu toistamaan samoja asioita useamman kerran, että ymmärrän ne edes hetkellisesti. Lopulta vetoan väsymykseen, pakko päästä lepäämään.
Mutta nyt on juhannus, vaikka pihalla sataa lunta.
