Olen kirjoittanut tämän koulussa, valinnaisella luovan kirjoittamisen kurssilla (olin siis 8. luokalla, nyt ysillä). Täytyy sanoa, että tykkäsin tosi paljon! :D
Tässä tehtävässä oli tarkoitus luoda edes osittain "oma" fantasiaolento/-hahmo, ja kirjoittaa siitä.
Olen hippasen verran epävarma kun julkaisen tämän, kun en ikinä ole mitään tekstejäni mihinkään laittanut.
Hankaluuksia tuottaa se, että tekstissä ajatellaan kursiivilla ja tietyissä repliikeissä oli sekä kursiivi että boldaus. (Nämä pätkät joissa olin käyttänyt molempia, ovat nyt eriteltyinä muutamalla rivinvaihdolla.) Jos mitenkään mahdollista, olisi ihanaa saada sivustolle mahdollisuus näihin. :)
DAQUIRI
Vihdoin se on totta. Dhalia sai poikasensa, vahvan ja terveen. Daquirivaltakuntani alkaa kasvaa. Dhalia ja Acorn ovat saaneet kumpikin siipensä, ja pian alan etsiä uusia kannattajia. Toisaalta, onhan ihmisilleen uskollisia daquireja vielä paljon, mutta se ei minua estä. Minun uusi valtakuntani ei näe tuhoa! Nousen muiden yläpuolelle voittamaton armeija takanani seisten, valmiina taisteluun, valmiina voittoon, valmiina mahtavan maailman alkuun.
Pikkukivet kutittavat jalkojen alla. Hyvällä tuurilla onnistun tällä kertaa. Tarkistan, ettei kukaan ole näkemässä, ja hiivin sisälle. Vesi herahtaa kielelle, kun näkee kymmenet leivät ja lihakimpaleet hyllyillä. En ole syönyt kunnolla vähään aikaan. Otan säkin selästäni ja heitän sinne nopeasti muutaman muhkean leivän. Siirryn lihahyllyn luo, ei ääntäkään. Nostan ylähyllyltä suurimman lihan ja pitelen sitä hetken käsissäni.
”Hei! Ulos sieltä!” kuulen karjaisun. Veri alkaa kohista päässäni. Lihakimpale painaa säkissä, mutta se on otettava. Ryntään takaovesta keräten lisää katseita. Varastaminen ei ole helppoa. Juoksen henkeni edestä tietämättä mihin mennä. Juoksen metsään, vaikka tiedänkin huhut, joita kylällä liikkuu sen verenhimoisista olennoista. Kaviot. Takaa-ajajilla on hevoset. Lapsuuden kauhut palaavat mieleeni ja kiristän tahtia, vaikka tunnen kuolevani väsymykseen. Edessäni kohoaa yllättäen valtava kallioseinämä. Kavioiden rummutus lähestyy armotta. Luola. Syöksyn sisälle hukkuen pimeyteen. Katosta tippuvien vesipisaroiden vaimea ääni peittyy ulkoa kuuluviin huutoihin. Painaudun seinää vasten toivoen, ettei kukaan nähnyt minua. Raskasta hengitystä. Käännyn nopeasti ja yritän nähdä pimeyteen. Jäänsininen silmäpari tuijottaa luolan perältä. Jähmetyn paikalleni, juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka takaa-ajajani astuvat luolaan.
Kaikki tapahtuu niin nopeasti. Edestäni syöksähtää jotain valtavan suurta, suoraan kohti sisään tulleita miehiä. He huutavat pelosta, perääntyvät. Kurkistan varovasti ulos luolasta. Kun näen olennon, vedän pääni heti takaisin. En usko nähneeni oikein. Kurkistan uudestaan, äärimmäisen varovasti nähdäkseni, kuinka miehet juoksevat karkuun sokeina pelosta. Otan askeleen, toisenkin, ja seison luolan suulla. Siinä se seisoo, suoraan edessäni. Sillä on valtava häntä, hevosen jalat, vahva kaula kuin joutsenella ja kaksi veitsenterävää sarvea otsassa. Olento kääntää katseensa minuun, ottaa askeleen ja karjahtaa korviavihlovasti. Se juoksee kohti. Peräännyn pari askelta, kompastun, ja kaadun selälleni. Peitän kasvoni käsilläni ja alan huutaa.
Ei kipua. Nostan käsiäni ja näen vain tyhjän metsän. Siinä, missä olento äsken seisoi, on vain paksua punaista nestettä. Miehet siis satuttivat sitä. Astun varovasti luolaan. Olento makaa edessäni huohottaen, haavoittuneena. Sen silmistä heijastuu valtava tuska. Tyhjennän ruokasäkkini kalliolle, leikkaan lihasta palan ja heitän sen varovasti eläimelle. Se pälyilee minua ensin epäluuloisesti, mutta ottaa ruuan vastaan. Kävelen hitain askelin olennon luo. Sen hännästä vuotaa verta lammikoksi kiviseen maahan, juuri siitä, mihin on isketty kiiltävä tikari. Sääli valtaa minut, ja annan olennolle jälleen lihaa. Se syö paloja ahnaasti, kuin se ei olisi saanut ruokaa pitkään aikaan. Olemme samassa tilanteessa, väsyneitä ja nälkäisiä. Laskeudun haavan kohdalle, vilkaisen olentoa, ja kiskaisen tikarin irti. Valtava karjaisu kaikuu luolan seinistä ja olento yrittää välttää kosketustani. Kiedon säkkini haavan päälle ja vilkaisen olentoa. Se tuijottaa minua. Päätän antaa sille rauhaa ja siirryn luolan ulkopuolelle.
Tutkin tunteitani. Minua ei pelota. Olen ennemminkin kiinnostunut olennosta. Mikä se on? Se muistuttaa tarinoiden pelottavia, tulta syökseviä lohikäärmeitä, mutta niillä ei ole sarvia tai tuollaisia jalkoja. Kurkistan luolaan. Olento on kietonut häntänsä ympärilleen, tuijottaen edelleen. Voisinko yöpyä luolassa? Kylään en ainakaan voisi mennä, se on selvä. Aurinko on jo laskenut. Otan nahkaviitan selästäni ja etsin luolan mukavimman kohdan. Kylmällä kivellä nukkuminen ei suuremmin houkuta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Vilkaisen vielä kerran lepäävää olentoa ja vaivun rauhattomaan uneen.
Dhalian poika, Erron, on vahvistunut hirmuisesti. Maailman vahvin daquiri isänä, odotukseni ovat korkealla. Olen selvittänyt elossa olevien daquirien olinpaikkoja, ja ensimmäisessä paikassa jo kävinkin. Pienen hopeakorulahjan saatuaan olento tuli empimättä joukkoihini, miten helppoa. Olen palkannut kylien taitavimpia seppiä valmistamaan hopeakahleita, joilla suostutella daquirit puolelleni. Mielenkiintoinen aine se on, ihmiset kun koristavat itseään siitä valmistetuilla koruilla, kun taas daquirit voivat menettää siitä henkensä.
Kostea kankaanpala lätkähtää kasvoilleni. Siirrän sen hitaasti syrjään ja avaan silmäni. Säkkini on revitty kymmeniin paloihin ympäri luolaa ja ulkoa leijailee voimakas veren haju. Nousen hätäisesti ja kompuroin luolan suulle. Eilen tapaamani olento nostaa päätään, murahtaa ja jatkaa syömistään. Tunnistan metsästetyn eläimen peuraksi. Käännän katseeni olennon valtavaan häntään, löytämättä merkkiäkään eilisestä ruhjeesta. Astelen kallioseinämän luo ja otan pienestä kolosta sinne kätkemäni leivän. Tietysti sen on jokin onnekas metsäneläin löytänyt, mutta minua se ei haittaa, olen tottunut jakamaan ruokani eläinten kanssa. Olento pälyilee minua ateriansa takaa. Annan katseeni tutkia sitä, sen voimaa, mahtia, arvokkuutta. Katson sitä silmiin, olento katsoo takaisin, ja yhtäkkiä sen silmiin leimahtaa sininen hehku. Hetkessä koko metsä ympärilläni hukkuu sinisiin liekkeihin. Yritän juosta, paeta, mutta se ei onnistu. Olento astelee arvokkaasti eteeni, tunnen itseni heikommaksi kuin koskaan. Sen sarvet alkavat hehkua niin kirkkaasti, että minun on pakko peittää silmäni. Korvani tuntuvat särkyvän hirmuiseen karjaisuun, kun tunnen maan palaavan jalkojeni alle.
Raotan varovasti silmiäni. Hetkeä aiemmin ilmiliekeissä roihunneet puut keinuvat ympärilläni lempeän tuulen tahtiin. Olento seisoo ylväästi edessäni. Välissämme maassa on hiiltynyt symboli, joka hehkuu hiljalleen.
”Sinua ei pelota. Sydämesi on puhdas”, kuulen rauhallisen, syvältä kumpuavan äänen. Käännähdän nopeasti nähdäkseni vain tyhjän metsän. Käännän katseeni hitaasti olentoon. ”Puhutko sinä?” saan suustani. ”Olen Adla, daquiri”, kuulen äänen päässäni. Kyse on siis telepatiasta. ”Kuuletko ajatukseni?” kysyn. ”Kyllä. Välillämme on nyt side.” Olen täysin ymmälläni. Side? Daquiri? ”Siteessä kuulemme toistemme ajatukset ja saamme toisistamme voimaa. Olemme vahvimmillamme yhdessä.” Alan hiljalleen ymmärtää. Olento kertoi siis olevansa daquiri, ja nimekseen se ilmoitti Adla. ”Jokaiselle daquirille on olemassa tehtävä, kaikille erilainen. Kolme vuotta täytettyämme meidän on matkattava Suuren veden rannalle, jolloin täysikuu kertoo meille valitsemansa tehtävän. Minun aikani on tullut. Meidän on lähdettävä pian.”
Aurinko korventaa pölyistä ihoani. Adla kulkee vierelläni etsien merkkejä riistasta. Olemme matkanneet vasta yhden päivän, ja silti kaikki vaikeudet tuntuvat tulleen jo selviksi. Nälkä raskauttaa askelia, jalkapohjat ovat rakkuloilla. Mitään ei ole puhuttu vähään aikaan. ”Adla… Kertoisitko hieman lisää rodustasi? Daquiriko se oli?” rikon hiljaisuuden. ”Shh, pysähdy.” Seisahdun niille sijoilleni, sydän tykyttäen ja henkeä pidätellen. ”Emme ole yksin, aistin sen.” Kylmät väreet juoksevat selkääni myöten. Vilkuilen ympärilleni, mutta turhaan. Kuulen taas Adlan rauhoittavan äänen: ”Ei hätää, se jätti meidät kahden. Halusit siis kuulla rodustani?” Päätän olla kyselemättä enempää, vaikka Adla vaikuttaa selvästi hermostuneelta. ”Daquirit ovat hyvin harvinainen rotu, meitä on maailmassa korkeintaan seitsemänkymmentä. Kuten ulkonäöstämmekin saattaa päätellä, polveudumme lohikäärmeistä ja yksisarvisista. Saan siivet vasta, kun olen täyttänyt tehtäväni, jonka nyt matkaamme kuulemaan.” Kuuntelen tarkkaavaisena ajatellen, mitä matkalla saattaisi tulla vastaan – salaperäisen metsässä vaanivan olennon lisäksi.
Tämä osoittautuikin paljon helpommaksi kuin luulin. Valtani alla palvelee jo kuusi daquiria. Sepät ovat tehneet loistavaa työtä, yksikään daquiri ei voi hopean mahdille mitään. Eilen Acorn tiedusteluretkeltä palattuaan kertoi erittäin vahvan näköisestä daquiri-naaraasta, joka matkasi Suuren veden suuntaan. Yksikään daquiri ei kulje ohitseni huomaamatta! Valitettavaa on, että kyseisellä daquirilla oli mukanaan nuori poika. Side tai ei, se daquiri minun on saatava!
En tiedä, kuinka kauan olemme vaeltaneet. Maasto on muuttunut kivikkoisemmaksi ja kuivemmaksi, mikä kertoo meidän lähestyvän paljon pelättyä tulivuorta, Kienaa. Puiden määrä alkaa harventua, ja kohta edessämme aukeaa suuri niitty, joka tulvii sateenkaaren väreissä loistavia kukkia. Adla pysähtyy ja katsoo minua ilkikurisesti: ”Oletko valmis?” Vilkaisen hämmentyneenä niittyä, sitten Adlaa ja taas niittyä: ”Mihin?” Adla naurahtaa. ”Joskushan se on tehtävä.” En ehdi tehdä mitään, kun olento vierelläni nappaa minut selkäänsä ja kiihdyttää villiin laukkaan. Kauhunsekaiset ilon ja vapauden tunteet taistelevat pääni sisällä, en edes huomaa nauravani. ”No, miltä tuntuu?” kuulen Adlan vapautuneen äänen. ”Mahtavalta! En voi uskoa tätä!” saan sanottua. Vaikka vauhti onkin huumaava, nostan käteni sivuille. Tunnen lentäväni. Huudan niin kovaa kuin pystyn, silkasta vapaudesta. Tämä on täydellisyyttä.
Kuulen vaimean, matalan huminan jostain korkealta, mutta jätän sen huomiotta. Mikään ei voi pilata tätä hetkeä. Yllemme hiipii tumma varjo, ja vilkaisen ylös. Suureksi hämmästyksekseni taivas on täysin pilvetön. ”Mitä nyt Daniel?” kuulen Adlan huolestuneen äänen. Hän hidastaa vauhtia ja pysähtyy lopulta. Laskeudun pehmeälle nurmelle. ”Huomaatko sinä täällä jotain outoa?” kysyn, ja Adlakin alkaa tähystää taivaalle. ”En mitään erityisempää. Mutta... odota! Mikä tuo on?” Katson Adlan osoittamaan suuntaan, ja näen valtavan daquirin – siivekkään yksilön – lentävän korkeuksissa joku selässään. ”Voi ei... Daniel, hyppää selkään!” Kiipeän liukkaita suomuja pitkin ja asetun tukevasti auringossa hohtavan olennon vietäväksi. ”Adla, mikä se on?” kysyn kauhunsekaisella äänellä. ”Ongelma. Tuo sama häijy olento väijyi silloin metsässä, muistatko? Meidän on päästävä pois täältä. Pidä kiinni!” Tarraudun Adlan kaulaan, kun tuuli alkaa soida korvissani. Kuulen lähestyvät siiveniskut turhankin selkeästi. Enää vähän matkaa, niin olemme turvassa. Metsässä voisimme eksyttää seuraajan helposti. Musta siivekäs kiitää ylitsemme, nyt niin matalalta, että voin tuntea sen synnyttämän ilmavirran.
Yhtäkkiä Adla jarruttaa niin, että maahan taaksemme jää urat jokaisesta kaviosta. Joudun pitämään kiinni kaikin voimin, etten lennä selästä. Tunnen, miten olento allani jännittyy kauttaaltaan. Nostan katseeni maasta. Edessäni seisoo puolet Adlaa suurempi daquiri, jonka mustat siivet levittyvät seinäksi eteemme. Se tuijottaa meitä punaisilla silmillään, joissa tuntuu olevan jotain erityistä, jotain tiettyä voimaa ja vaarallisuutta, mitä tähän hetkeen emme todellakaan olisi enää kaivanneet. Olennon selästä liukuu mustahiuksinen, verenpunaiseen pukeutunut nainen, joka saa minut tuntemaan itseni hyvin pieneksi, täysin voimattomaksi rääpäleeksi. Nainen näyttää kiinnostuneelta ja keskittyneeltä. ”Hän keskustelee daquirinsa kanssa. En uskonut, että tällainen päivä tulisi. Tuon daquirin nimi on Acorn. Se on maailman vahvin daquiri, käytännössä täysin voittamaton. Se on nopeampi, suurempi ja kestävämpi kuin yksikään muu daquiri maan päällä, ja sen sarvissa piilee sellaiset voimat, joista me tavalliset daquirit voimme vain haaveilla.”
Kuuntelen Adlaa samalla, kun mittailen valtavaa olentoa katseellani. Se vaikuttaa täysin voittamattomalta. Sen selässä ratsastanut nainen kävelee itsevarmasti, suorastaan röyhkeästi lähemmäs ja aloittaa keskustelun: ”No, miten on matka mennyt? Siis tähän asti, tämän pidemmälle se kun ei valitettavasti tule jatkumaan.” Tunnen, miten Adla alkaa hiljaa murista. ”Rauhoitu Adla. Tätä hän haluaa.” Tunnen vahvaa uhmaa, kun nainen alkaa tutkia minua läpitunkevalla katseellaan. ”Olet selvästi Kentan kylästä. Sääli, ettei sinulla ole enää paikkaa mihin palata.” Sydämeni jättää lyönnin väliin. Ei paikkaa mihin palata? ”Mitä olet tehnyt kylälleni? Puhu!” Nainen kääntää selkänsä huoleton hymy kasvoillaan. ”Pikku vahinko pääsi käymään.” Ponkaisen itseni Adlan selästä. ”Daniel, älä!” Marssin selin olevan naisen luo, riuhtaisen tätä olkapäästä ja pidän huolen siitä, ettei se varmasti tunnu mukavalta. Tunnen maan tärähtävän jalkojeni alla, kun Acorn ponnistaa taakseni painaen Adlan maahan.
”EI!” huudan ja käännähdän takaisin kohti naista. ”Käske otustasi päästämään Adla vapaaksi, tai...” Sanat katoavat. ”Tai mitä? Katsos, nuorukainen, kaikki ei ole sinun päätettävissäsi. Minulla on sinulle tarjous”, nainen ilmoittaa ja heittää maahan miekan. ”Nostat tuon maasta ja taistelet minua vastaan. Jos häviät, Adla lähtee minun mukaani ja vien sinut lähikylään. Jos taas voitat, saatte jatkaa matkaanne Suurelle vedelle.” Ahdistavat ajatukset juoksevat päässäni. En ole ikinä pitänyt käsissäni oikeaa miekkaa. Lapsena taistelin veljeni kanssa laidunkepeillä, joita oli jäänyt yli karjalaitumelta. ”Mitä jos jätän taistelun väliin?” kysyn niin itsevarmalla äänellä kuin pystyn kurkustani puristamaan. ”Silloin ette ole enää minun ongelmani. Teistä tulee Acornin ongelma ja Acornista teidän.” Näen jo silmissäni, kuinka valtava musta olento repii minut ja Adlan kappaleiksi. Käännyn katsomaan ystävääni, joka makaa tuskissaan valtavan painon alla. Siirrän katseeni hitaasti maassa makaavaan miekkaan ja yhtä hitaasti nostan sen maasta. Se tuntuu käteen kylmältä ja vieraalta. ”Hyvä.” Kuulen pistävän äänen juuri ennen kuin nainen vetää tupestaan paljon suuremman ja terävämmän miekan. Vedän syvään henkeä ja nostan miekan eteeni.
Tämä on turhankin helppoa. Nuoret. Niin heikkoja, niin arvattavissa, niin hallittavissa. Vaikka poika voittaisikin, nappaan daquirin heti, kun se saa siivet selkäänsä. Mutta kun poika häviää, pääsemme kaikki helpommalla. Poika vaikuttaa kuitenkin huolestuttavan itsevarmalta...
Alan kiertää naista hitain askelin. Miekka painaa käsissäni, mutta sille en voi nyt mitään. Minun on pakko voittaa tämä taistelu. Nainen pysyy paikallaan siitäkin huolimatta, että kierrän hänen selkänsä taakse. Tilaisuuteni on tullut. Syöksyn naisen selkää kohti, otan miekasta tukevamman otteen ja heilautan sitä voimieni takaa. Kuuluu voimakas kalahdus, kun nainen torjuu hyökkäykseni. Hän selvästikin odotti tätä, miten typerää. Yritän painaa miekkaa lähemmäs hänen kasvojaan, mutta turhaan. Nainen tuijottaa tiiviisti suoraan minua silmiin, hymähtää ja huitaisee miekkani pois. Horjahtelen taemmas ja löydän itseni aivan Acornin edestä. Se pukkaa minut ärjähtäen kumoon, suoraan nauravan naisen eteen. ”Eikö pojan tasapaino ole oikein kunnossa?” Käännyn nopeasti selälleni ja tunnen miekan terävän kärjen leukani alla.
Teen pikaisen päätöksen ja lähden kierimään sivulle. Nousen ylös, mutta ennen kuin ehdin muuta, näen kirkkaan välähdyksen ja veri tirskahtaa oikeasta olkapäästäni. ”Minun kanssani ei kannata leikkiä, tiedäkin se!” nainen huutaa raivoissaan. Sitten hän hätkähtää, laskee miekkaansa hieman alemmas ja pysähtyy siihen. ”Hän keskustelee Acornin kanssa...” kuulen hennon äänen. Adla on lopettanut vastaan taistelemisen ja makaa liikkumattomana puolet painavamman daquirin alla. ”Mitä? Missä?” nainen huutaa yhtäkkiä Acornille. Tunnen korvani vieressä nopean ilmavirran ja naisen kimeä rääkäisy rikkoo jännittyneen hiljaisuuden. ”Senkin viheliäinen rotta! Minä löydän sinut vielä!” hän kiljuu pidellen jalkaansa, jonka on lävistänyt taitavasti vuoltu nuoli. Acorn ponkaisee ilmaan ja puskee reunimmaiset puut kumoon karjaisten raivokkaasti metsään. Sitten se nappaa naisen selkäänsä ja häviää horisonttiin. ”Adla!” huudahdan ja juoksen ystäväni luo. Se nousee vaivoin ylös ja alkaa raahustaa metsää kohti. ”Meidän on päästävä pois aukealta. Metsässä olemme turvassa”, se sanoo väsyneellä äänellä.
Metsän varjot tuntuvat turvallisilta, mutta siitä huolimatta olen hermostunut. Huomaan selvästi, ettemme ole yksin. Polttava kipu olkapäässäni ei ainakaan auta asiaa, jos meidän on puolustauduttava. Adla ei tunnu häiriintyvän ylimääräisistä äänistä ympärillämme, vaan kävelee keskittyneesti eteenpäin. Se tuntuu havahtuvan vasta, kun edestämme kuuluu selkeä oksien rätinä. Otan vaistomaisesti askeleen lähemmäs Adlaa, joka vaikuttaa enemmänkin iloiselta.
Sillä hetkellä huomaan metsässä tytön. Hänellä on vierellään kaunis vihertävä daquiri, jonka jaloissa loikkii huolettomasti paljon pienempi daquiri, selvästi poikanen. Yhtäkkiä poikanen tuntuu huomaavan metsässä jotain. Minäkin näen sen. Pieni metsäkani. Poikanen laukkaa villisti perään, ja sukeltaa kasvillisuuteen. Tyttö nauraa sille, kun se retuuttaa kanin tohkeissaan näytille. Hän silittää poikasen pientä päätä, kunnes hän huomaa meidät. Minut. Kullankeltaiset kiharat lennähtävät vallattomasti hänen kauniille kasvoilleen, ja hän pyyhkäisee ne hitaasti sivuun. Tyttö katselee minua uteliaasti, kun hän yhtäkkiä kääntää päänsä hämillään pois. Daquiri hänen vierellään katsoo meitä arvokkaasti ja tuntuu lopulta päätyvän siihen, ettei meistä ole vaaraa. Tyttö vilkaisee minuun vielä kerran ennen kuin kääntyy ja katoaa puiden lomaan.
”Rina! Fiera!” kuulen Adlan huutavan samalla, kun metsästä ilmestyy ruskeansävyinen daquiri selässään nahkaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen. Se juoksee innoissaan ratsukkoa vastaan. En voi olla huomaamatta jousta ja nuolia naisen selässä, etenkään, kun viinissä on yhden nuolen mentävä kolo. ”Jahas, nyt sinulla on joku mukanasi. Olemme valmiita, tulkaa mukaan”, Rinaksi osoittautunut nainen tokaisee. ”Tule!” Adla huikkaa minulle. ”Rina ja Fiera asuvat metsissä. He ovat koonneet yhteen ihmisiä ja heidän daquirejaan, jotta voisimme estää sodan.” Järkytyn kuulemastani: ”Sodan?” Adla katsoo minua ymmärtäväisesti. ”Minäkin sain vasta tietää siitä. Aukiolla tapaamamme nainen on nimeltään Londa Marshall. Hän suunnittelee valloittavansa maailman ja on aloittanut keräämään daquireja rinnalleen. Mitä enemmän ratsukkoja saamme omalle puolellemme, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on voittaa.”
Mietiskelen Adlan sanoja. Oma armeijamme ei näyttänyt hääppöiseltä. Kymmenen ratsukkoa metsässä, jossa vain muutama oli tottunut elämään. Rinan mukaan he vahvistuisivat vielä, mutta huoli varjosti hänenkin sanojaan. Lähdimme leiristä muutama viikko sitten, ja saatan helposti huomata sekä Adlan että hartiani vahvistumisen. Daquiri vieressäni vaikuttaa koko ajan innostuneemmalta, mistä voin päätellä Suuren veden lähestyvän. Täysikuuhun on vain viikko aikaa, joten meidän on pidettävä kiirettä.
Jos daquiri ja poika mielivät kuulemaan täysikuuta ajallaan, heillä on melkoinen kiire. Matkan hidastaminen, edes keskeyttäminen, ei olisi temppu eikä mikään. Siitä huolimatta taidan jättää sen väliin. En jaksa uskoa siihen, että he ehtivät perille. Eivät he ehdi.
Puita, puita, puita ja puita. Metsä ei tunnu loppuvan ikinä. Jopa Adla vaikuttaa jo väsyneeltä ja epävarmalta. ”Meidän pitäisi olla jo aukealla...” hän saa sanottua, kun hänen ilmeensä yllättäen kirkastuu: ”Katso!” Nostan katseeni maasta, ja huomaan saman kuin ystäväni. Kauempana valtavien puiden lomasta pilkottaa valoa. En voi olla nauramatta. Kun on talsinut pimeässä metsässä jo kolmatta viikkoa, pieni valon häivähdyskin riittää aikaansaamaan valtavan ilon. Mitä lähemmäs metsän reunaa pääsemme, sitä enemmän valoa tihkuu väsyneiden matkaajien polulle. Kun metsä vihdoin loppuu, minun on suljettava silmäni kaikelta kirkkaudelta. Hengitän raitista ilmaa ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon.
Avaan silmäni miltei väkisin. Olemme rinteessä. Alhaalla näkyy loputtomiin jatkuva hohde. Suuri vesi. Vaikka rinne onkin pitkä ja vaikeakulkuisen oloinen, tiedän, ettemme voi enää epäonnistua. Meillä on päivä aikaa.
Aurinko on jo aikaa sitten ohittanut lakipisteensä. Olemme taittaneet matkasta reilusti yli puolet. Kivikossa kulkeminen on minulle huomattavasti helpompaa kuin Adlalle, jonka kaviot lipsuvat kulmikkailla kivillä. Äkkiä kivi jalkani alla lähtee vierimään rinnettä alas. Kaadun selälleni enkä saa pysäytettyä vauhtiani. Kivet takovat minua joka suunnalta, mutta matka vain jatkuu. Kuulen Adlan äänen, mutten saa selvää hänen sanoistaan. Maa katoaa altani ja tarraan viime hetkellä kiinni rotkon reunalla sojottavaan kiveen. Huohotan ääneen ja yritän saada parempaa otetta liukkaasta kivestä. Vilkaisen alas, ja toivon heti, etten olisi tehnyt sitä. Rotkon pohjaa ei näy. Seinästä irtoilevat pienet kivet katoavat syvälle pimeyteen päästämättä pienintäkään ääntä. ”Adla!” huudan hädissäni. Ääneni kaikuu kivisistä seinistä monin verroin kovempana. ”Pysy aloillasi!” Adla huutaa. ”Ei minulla paljon muitakaan mahdollisuuksia ole”, sanon närkästyneenä.
Vihdoin tunnen lämpimän hengityksen niskassani ja tunnen kuinka minut nostetaan ylös. ”Kiitos”, sanon, ja samoin tein minut paiskataan sivuun kylmää kiveä vasten. ”Adla, mitä ihm…” voihkaisen ja näen Adlan sijaan edessäni valtavan, miltei daquirin kokoisen mustan suden. ”ADLA!” kauhistun ja kompuroin ylös. Susi kyyristyy ja ponnistaa raivokkaasti ärjyen minua kohti. Painaudun kauhuissani kiveä vasten. Kun voimakkaat leuat jo hipovat kasvojani, ylitseni hyppää toinen hahmo. Susi vinkaisee kivusta, kun terävät hampaat uppoavat sen niskanahkaan ja Adla sinkoaa otuksen rotkoon. ”Adla! Et voi uskoa…” saan henkäistyä. ”Nyt ei ole aikaa kiitoksille! Juokse, Daniel!” Adla parkaisee, ja vilkaisen taakseni. Ylhäältä katsoen piilossa olleista luolista virtaa valtava susi toisensa perään. Adla ottaa minut selkäänsä ja loikkaa rotkon yli parempikulkuiselle maalle. Jatkamme hurjalla laukalla kohti rantaa. Aurinko heittää viime säteensä taivaalle jättäen meidät pimeyteen mustien susien armoille.
Saavutamme rannan, mutta sudet seuraavat edelleen perässä. Meidän ei auta kuin kääntyä niitä vastaan. Susia on ainakin toistakymmentä ja meitä kaksi. Taistelussa olisimme oitis tuhoon tuomitut. Lauma järjestäytyy tiiviiksi puolikaareksi ympärillemme. Ei pakotietä. Pimeydessä kiiluvat keltaiset silmäparit tuijottavat meitä ahnaasti. Yksi susista ottaa askeleen eteenpäin, ja muut seuraavat esimerkkiä. Askel. Toinen. Kolmas. Yksikin vielä ja tarumme on loppu. Vilkaisen varovasti taakseni. Horisontissa häilyy hento hohde, joka kertoo täysikuun nousevan näillä sekunneilla. Olin niin varma onnistumisestamme. Katson taas susia. Hohde heijastuu niiden nälkäisistä silmistä. Kuun reuna alkaa pilkottaa taivaanrannan takaa. Johtaneen suden silmät laajenevat, ja se katsoo selvästi ohitsemme kohti kuuta. Näen sen katseessa suurta pelkoa ja voin kuvitella, millaista taistelua se käy tunteensa kanssa. Se laskeutuu nopeasti alas ja valmistautuu loikkaan. Muut sudet sen ympärillä alkavat liikehtiä levottomasti. Matala murina kantautuu korviini johtaneen suden suunnalta. Se voimistuu ja voimistuu, kunnes se haukahtaa, ottaa muutaman askeleen taakse, kääntyy ja säntää kohti luolia. Muut lauman jäsenet seuraavat johtajaansa. Pysymme paikallamme lähes hengittämättä, ja käännymme kuuta kohti vasta, kun viimeinenkin susi katoaa pimeyteen.
TEHTÄVÄ
Nouseva kuu luo säteitään peilityyneen veteen, kun tuhannet tähdet heräilevät valaisemaan karua rantaa. Vilkaisen Adlaa ja yritän edes esittää rauhallista. Tämä matka, kaikki sen haasteet ja vaarat tuntuvat nyt kaukaisilta. Istun kosteaan maahan. ”Ja nyt me vain odotamme, niinkö?” kysyn. ”Mitä muutakaan voimme?” Adla huokaa ja käy makuulle. En voi olla huomaamatta epävarmuutta hänen silmissään, kun hän katsoo täysikuuta. Kuin huomaamatta silmäni painuvat hiljalleen kiinni, ja juuri ennen kuin nukahdan, näen Adlan myötätuntoisen katseen ja hyväksyvän nyökkäyksen.
”Daniel! Daniel! Daniel, herää! Herää!” kuulen äänen tunkeutuvan uniini, vaimeana ja hiljaisena. Äkkiä jotain kylmää läiskähtää kasvojani vasten ja nousen salamana istumaan. ”Olen pahoillani, tuo oli välttämätöntä”, Adla kertoo pilke silmäkulmassaan. Kuivaan suolaisen veden kasvoiltani ja nousen vaivalloisesti ylös. ”Katso vettä. Minusta tuntuu, että on aika”, daquiri ilmoittaa jännityksestä väristen. Kuu on miltei korkeimmillaan ja villi aallokko pyyhkii raivoisasti rantaa. Äkkiä maailma ympärillämme alkaa pyöriä kiihdyttäen vauhtiaan koko ajan. Etäisyydet katoavat, minua huimaa. Kaadun selälleni märkään hiekkaan. Pääni on seota, mutta pakottaudun pitämään silmäni auki. Tästä esityksestä en halua jäädä paitsi hetkeksikään. Adla seisoo jähmettyneenä paikoillaan, kuin transsissa. Pyöriminen loppuu kuin seinään ja kymmenet tähdenlennot halkovat taivasta. Alkuun taivas näyttää sekasortoiselta tähtien taistelutantereelta, mutta kun katson tarkemmin, tähdet muodostavat taivaalle kirjaimia. Tosin minä en tunnista niitä, mutta ystäväni keskittyneestä ilmeestä päätellen voin olla varma, että toinen meistä ymmärtää. Viimeinen tähti kiitää paikalleen ja kirjoitus on valmis.
Adla tuijottaa tähtikirjoitusta ja lukee sitä kerran toisensa perään. Katselen Adlaa huolestunein silmin. Tehtävä ei selvästi tule olemaan helppo. Ystäväni suorastaan repäisee katseensa irti kirjoituksesta, tuijottaa hiekkaan ja huohottaa silmät ammollaan. Samalla minä luon viimeisen silmäyksen tehtävään, joka katoaa pimeälle taivaalle. ”Adla… Mitä siinä luki?” kysyn varovasti, vaikka tuntuukin väärältä kysellä mitään selvästi järkyttyneeltä ystävältään. Adla nostaa katseensa hätkähtäen maasta ja tuijottaa minua villisti silmiin. Puoliksi kuiskaten hän henkäisee sanat: ”Kohtaa se, jonka luulet mahdottomaksi ja laske rauha lajisi ylle.” Kurtistan kulmiani. En ole ikinä ollut hyvä arvoituksissa. Kohtaa se, jonka luulet mahdottomaksi… ”Mitä se voi olla?” kysyn hämmästyneenä. ”Minä tiedän”, Adla puhuu jäätävän kylmällä äänellä: ”se tarkoittaa sotaa.”
Kylmä valtaa minut, kun ajattelen Adlan sanoja. Sota. Varmasti maailman pelätyin sana. Tuntuu typerältä, kun tietää, ettei ole vaihtoehtoja. Unettoman yön jälkeen meidän on palattava omia jälkiämme metsään, aina Rinan ja Fieran leirille asti. Vaikka onkin valoisaa, ja järjen mukaan sudet pysyvät luolissaan, en voi olla vilkuilematta ympärilleni koko ajan. ”Mitä me nyt teemme?” päätän kysyä, vaikka pelkäänkin vastausta. ”Meidän on palattava leiriin. Kerromme tehtäväni ja laadimme Rinan kanssa jonkinlaisen suunnitelman.” Adla vastaa. Ylitämme kapean ruohokaistaleen ja edessäni kohoaa taas luotaantyöntävän metsän reunimmaiset mahtavat tammet.
”Daniel…” Adla aloittaa miettiväisesti: ”Miksi sinä alun perin tulit metsään? Miten päädyit luolalleni?” Kysymys tulee minulle aivan yllättäen, ja minun on mietittävä hetki. ”Pakenin jahtaajiani metsään. Se liha oli varastettua”, minun on pakko tunnustaa. ”Miksi varastit sen?” Adla kysyy. Huokaisen syvään ja alan kertoa: ” Kun olin pieni, perheeni ei vielä asunut Kentassa. Olimme matkaajia, tulimme kaukaa Shímasta. Matkallamme Kentaan meidän kimppuumme hyökättiin. He olivat ryöväreitä, he veivät meiltä kaiken. Vanhempani laittoivat tietysti vastaan, aivan loppuun asti. Ryövärit veivät minulta heidätkin. Muistan, miten isoveljeni Darren otti minua kädestä ja lähti juoksemaan kohti kylää. Äiti ja isä jäivät saarroksiin. Kuulin, miten he huusivat tuskasta, enkä halunnut jatkaa matkaa. Veljeni ei kuitenkaan luovuttanut, vaan otti minut syliinsä ja jatkoi juosten. Kavioiden rummutus lähestyi takanamme ja yhtäkkiä Darren älähti kivusta. Hän henkäisi ja kaatui maahan. Minä lennähdin hänen otteestaan hieman kauemmas tielle. Kun nostin katseeni maasta, näin kauhukseni, että veljeni kyljestä virtasi verta. Hän makasi maassa ja kouristeli tuskasta. ”Daniel, juokse! JUOKSE!” hän huusi juuri ennen, kuin hänen silmänsä lasittuivat ja hänen päänsä retkahti hervottomana maahan. Muistan sen päivän ikuisesti.” Kun näen, miten säälivästi Adla katsoo minua, minusta alkaa tuntua pahalta. Sen päivän jälkeen kukaan ei ole katsonut minua niin. ”Olet siis elänyt yksin kaikki nämä vuodet… Sinulla on varmasti ikävä heitä.” Adla osuu oikeaan. Kyyneleet kihoavat silmiini, mutta ravistan ne ärtyneenä pois. Nyt pitäisi olla vahva. Adla katsoo minuun vielä kerran sääli silmissään, ja jatkamme vaitonaisina matkaa.
”Rina, he tulevat!” kuulen huudon metsän siimeksestä. Seuraavassa käänteessä edessäni siintää leiri. Se on kuitenkin muuttunut. ”Rina, onko meitä nyt enemmän?” kysyn heti, kun nainen tulee näkyviin pensaiden takaa. ”On. Lähetin Elenan matkaan Primmyn kanssa. Kun he palasivat, heillä oli mukanaan yksitoista ratsukkoa. Aika upeaa, eikö?” Rina kertoo ylpeys silmissään. ”Elena on Rinan tytär. Hän oli sen vihreän daquirin, Primmyn, kanssa jonka näit metsässä kun tulimme”, Adla selventää minulle. Hätkähdän ja vilkaisen Adlaan, joka tokaisee kepeästi: ”Sellainen tuijotus ei keneltäkään jää huomaamatta. Äläkä unohda, että kuulen ajatuksesikin.” Minua nolottaa hieman, mutten anna sen häiritä nyt.
Iltanuotio valaisee kaiken uudella tavalla. Tutut ihmiset näyttävät nyt aivan vierailta ja leiri peittyy outoihin varjoihin. Kokous on alkanut. ”Te tiedätte, mitä meidän on kohdattava. Adlan tehtävä vahvisti sen meille. Meidän on taisteltava”, Rina puhuu voimakkaalla äänellä: ”Meillä on mahdollisuudet voittoon. Londalla on korkeintaan kolmekymmentä daquiria, joilla ei ole ratsastajia. Meillä on kaksikymmentäyksi vahvaa ratsukkoa.” Kuuntelen tuon naisen sanoja tarkkaavaisesti ja hingun lisää tietoja siitä, mitä meillä on vastassa. ”Mutta kuinka monella niistä on siivet?” huutaa joku joukon takaa. Rinan katseessa näkyy silmänräpäyksen ajan pieni epävarmuus, mutta hän jatkaa yhtä vahvasti: ”Suurimmalla osalla. Mutta se ei haittaa meitä, meidän taistelutekniikkamme on hiottu sellaiseksi, että olemme miltei tasavertaisia lentävien yksilöiden kanssa.” Joukon perältä nousee taas mielipide, tällä kertaa syvältä kumpuava miesääni: ”Mutta onhan meilläkin kaksi siivekästä, Fiera ja Primmy.” Helpottunut puheaalto kulkee ihmisjoukon läpi. ”Hiljaisuutta! Meillä on kuitenkin yksi hieman isompikin ongelma, ja se on Acorn”, Rina aloittaa aiheen. ”Minä voin hoidella sen rumiluksen”, tytön ääni kantautuu jostain Rinan takaa. Kun tämä kääntyy, hän huudahtaa: ”Elena! En voi antaa niin suurta tehtävää sinulle. Olet vasta nuori.” Tytön silmät leimahtavat. ”Olen ehkä nuorempi kuin muut täällä”, hän kohtaa katseeni: ”Nuorempi kuin suurin osa. Mutta sinä olet ainoa, jolla on enemmän kokemusta kuin minulla.” Rinan silmissä käväisee taas pieni epävarmuus, sen jälkeen ylpeyden häivä. ”Juuri sen takia minä hoidan Acornin”, hän ilmoittaa. Yleisöstä kuuluu muutama yllättynyt äännähdys, mutta Rinan ilme pysyy vahvana.
He hyökkäävät pian. Minä tiedän sen. Armeijani on voittamaton. Vain neljä siivetöntä yksilöä, ja niidenkin taistelutaito on uskomaton. Vaikka joukkoihini kuuluukin vain daquireja, eikä yhtäkään ratsastajaa, minulla on jotain, mitä heillä ei ole.
Kokous jatkuu myöhään yöhön. Kaikki varmistavat taistelutekniikoita, eri suunnitelmia ja kaikille jaetaan tehtäviä. Minä ja Adla hyökkäisimme siis oikealta laidalta. Päivällä käytyjen lukuisien taisteluharjoitusten tuoma väsymys tuntuu ajavan minut hulluuteen. ”Mutta nyt me kaikki tarvitsemme lepoa. Kokous on päättynyt!” Rina huutaa ja ihmisjoukko alkaa valua nukkumapaikkojaan kohti. Minäkin laahustan pienen majani luo, jossa minun on määrä yöpyä. ”Mistä hyökkäämme?” kuulen Adlan kiinnostuneen äänen takaani. Daquirit nukkuvat omistajiensa majojen ulkopuolella. ”Oikealta puolelta”, vastaan väsyneesti. ”Entä Acorn?” Adla kysyy yllättäen. ”Rina hoitelee sen Fieran kanssa”, vastaan, ja huomaan Adlan ymmärtäväisen, mutta pettyneen ilmeen. ”Vie minut hänen luokseen. Nyt heti.” Olen niin väsynyt, etten kysele mitään, vaan vien Adlan Rinan majalle. ”Kuka siellä?” kuuluu terävä naisääni sisältä. ”Minä, Daniel”, vastaan. Rina kuulostaa yllättyneeltä, kun hän ilmestyy ovensuuhun: ”Miksi? Minkä takia sinulla on Adla mukanasi? Onko jotain sattunut?” Sitten hän hätkähtää ja katsoo Adlaan. ”Tule”, hän sanoo sille ja kävelee rivakasti majansa taakse metsikköön. Jään avuttomana katsomaan. Mitä ihmettä on tekeillä?
Aamulla löydän itseni Rinan majan edestä nukkumasta. ”Hyvä, heräsitkin jo. Nouse, tuolla aloitellaan kokousta!” Elena hypähtää eteeni ja huitaisee tottelemattomat kiharat kasvoiltaan. Silmät ristissä hoipertelen kokouspaikalle. Puheensorina täyttää pääni ja alan heräillä pikkuhiljaa. Rina nousee ylös ja ilmoittaa: ”Kokous alkaa! Tätä kokousta en kuitenkaan pidä minä. Tämä on lähinnä ilmoitusasia, ja olen hyväksynyt tämän asian. Jos vastaansanomista ilmenee, ne voi tulla kertomaan minun majalleni kokouksen jälkeen.” Kun hän on puhunut, hän hakeutuu ihmisjoukon laidalle istumaan. Puhujan paikka ei kauaa ehdi olla tyhjillään, kun – suureksi hämmästyksekseni – Adla astelee yleisön eteen majojen takaa. ”Minä puhun nyt teille kaikille.” hän aloittaa, ja totisesti, jokainen kuuntelee samoja sanoja, en vain minä. ”Eilisessä kokouksessa, johon me daquirit emme osallistuneet, te päätitte erään asian. Tätä asiaa olen muuttanut. Päätitte, että Rina hoitaa Acornin. Kun kuulin tämän, en voinut hyväksyä sitä. Se ei olisi toiminut. Acornin tuhoaminen on tästä lähin minun tehtäväni.” Kuuntelen ystäväni sanoja kauhun vallassa. ”Se haluaa minut, ei yhtäkään teistä. Jos nyt epäilette, se on turhaa. Minä tiedän, että se haluaa minut. Se itse sanoi sen minulle.” Adla pitää tauon. ”Minulla ei ole enää mitään sanottavaa.”
He hyökkäävät kahden yön kuluessa. He menevät niitylle. Valitkoon itse taistelupaikan, voitan joka tapauksessa. Minulla on jotain, mitä heillä ei ole.
”Mitä sinä oikein ajattelit?! Se on valtava, itse silloin sanoit, että se on voittamaton!” yritän, mutta Adla ei selvästikään ole vaihtamassa mielipidettään. ”Daniel, kuten kokouksessa sanoin, se itse sanoi minulle, että löytää minut vielä. Se sanoi tuhoavansa minut keinolla millä hyvänsä. Suunnitelma ei toimisi, jos joku muu yrittäisi samaa. Acorn ei lähtisi seuraamaan ketään muuta. Juoksen metsän halki, siellä olen etulyöntiasemassa. Acorn ei kokonsa vuoksi pääse sinne. Sitten johdatan sen Kienaan kohtaamaan loppunsa.” En voi uskoa. Vaikka suunnitelma kuulostaa ihan järkevältä, vastassa on aivan valtava olento hirmuisine voimineen. Adlan varmuus saa minut kuitenkin rauhoittumaan, ainakin hieman. Minun on pakko luovuttaa. ”Yritä parhaasi. Ja ole varovainen”, sanon suruissani.
Adla katsoo minuun lempeästi ja astelee kohti asevarastoa. ”Adla, älä hae sieltä mitään!” Rina huutaa samalla, kun kävelee määrätietoisesti luokseni. Hän ojentaa minulle pitkänomaisen, huopaan käärityn esineen. Avaan käärön ja vedän sen sisältä esiin kiiltävän, terävimmän näkemäni miekan. Rina puhuu kunnioittavasti: ”Tarvitset mahdollisimman hyvän aseen. Olet ainoa daquiriton tässä joukossa. Meillä ei ole antaa sinulle kuin hevonen.” Sehän tästä enää puuttui.
TAISTELU
Miekat kalisevat toisiaan vasten. Kymmenien kavioiden kopse kuuluu vaimeana metsässä matkaavan joukon kulkiessa kohti vaaraa. Kukaan ei puhu mitään. Pienetkin äänet saavat jokaisen höristämään korviaan. Myös minut. Muut ratsastavat omilla daquireillaan, mutta minulla on hevonen. Harmaankirjava raskasrakenteinen ori, jonka on kerrottu olevan varmin mahdollinen hevonen taisteluun. Adla kulkee vierelläni, selvästi miettien mitä on edessä. Hänen olisi tuhottava Acorn, maailman vahvin daquiri. Voittamaton. Adla päätti sen itse, kysymättä mitään minulta. Uusi, kiiltävä miekka tupessa odottaen huomaan, miten aurinko värjää taivaan edessämme punaiseksi. Adlakin huomaa sen. Metsän reunaan ei ole enää pitkä matka. ”Joka toiselle soihtu!” Rina huutaa. Minä jään ilman. Äkkiä ilman täyttää karjaisu. Se kantautuu korviini vielä kaukaa, mutta liian läheltä antaakseen meille tarpeeksi aikaa valmistautumiseen.
Kaikki ovat paikoillaan. Olemme metsän reunamilla, osittain puiden suojassa. Minä hyökkään keskeltä. Voin melkein kuulla jokaisen sydämenlyönnit. Tai sitten kuulen vain omani.
He ovat täällä. En näe heitä, mutta tiedän sen. Me olemme valmiita.
He ovat täällä. En näe heitä, mutta tiedän sen. Me olemme valmiita. He sytyttävät soihtunsa. Niitä syttyy paljon. Tunnen pienen kateuden pistoksen, kun huomaan, että heillä jokaisella on sellainen. Soihtuja palaa nyt kaksikymmentäviisi, juuri niin kuin Rina sanoi, ”korkeintaan kolmekymmentä”. Pelko alkaa väistyä hiljalleen, ja minut täyttää uusi tunne. Sitä tunnetta kutsutaan rohkeudeksi.
Yksitoista soihtua. Heitä on kaksikymmentäyksi. Mutta minulla on jotain, mitä heillä ei ole.
On aika. Adla vierelläni huokaisee ja sanoo: ”Pidä huolta itsestäsi. Pysy vahvana, vaikka mitä tapahtuisi. Palaan niin pian kuin mahdollista.” Hän ei edes vilkaise minuun. Epävarmuus kouraisee minua, kun Adla astelee aukealle. ”Täällä minä olen”, kuulen hänen kylmän äänensä, ”Täällä minä olen. Tule hakemaan.” Maa alkaa tärähdellä. Hevonen allani liikehtii levottomasti, ja minulla on täysi työ pitää se hallinnassa. Pimeällä aukealla on mahdotonta nähdä mitään, mutta tiedän silti, että Adla on lopettanut etenemisen. Se seisoo täysin aseettomana aukean keskivaiheilla. Punainen silmäpari hehkuu pimeässä. Se lähestyy Adlaa uhkaavasti. Korviavihlova karjaisu särkee hiljaisuuden, Adla pinkaisee matkaan ja vihollisjoukot vyöryvät raivokkaasti huutaen toisiaan kohti.
Tietämättä sen suuremmin, mitä minun kuuluisi tehdä, laukkaan daquiriratsukoiden rinnalla kohti vastapuolen armeijaa. Eteemme levittäytyy siivekkäiden daquirien rivistö. Ei yhtäkään ratsastajaa, kuten Rina kertoi. Ne levittävät siipensä ja nousevat ilmaan, juuri meidän ylitsemme. Ratsukkomme tekevät suunnitelman mukaisesti ja ponnistavat niin korkealle ilmaan kuin mahdollista. Osa ratsastajista yltää viiltämään miekoillaan vihollisten vatsoja, mutta iskut eivät ole kuolettavia. Daquirit rääkäisevät ja ponnistelevat hieman korkeammalle. Ennen kuin ehdin vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään, on taaksemme muodostunut vihollisjoukkojen seinämä. Käännyn ja kiidän muiden mukana niitä kohti.
”Seis!” Ääni rikkoo hiljaisuuden. Joukkomme pysähtyvät, ja näen yhden ainoan ihmishahmon metsän reunamilla. Londa. Hän kävelee kohti. ”Teitä onkin paljon liikkeellä tänään,” hän sanoo ivallisesti. Rina astuu joukon eteen Fieran selässä. ”Ahaa, Rina. Vihdoin kohtaamme kasvokkain.” Rina katsoo Londaa jäätävästi: ”Ilo on sinun puolellasi, Londa.” Nainen naurahtaa ilottomasti ja kääntyy tutkimaan joukkojamme. ”Kas, tämän herran olenkin tavannut,” hän sanoo minuun katsoessaan, mutta hänen ilmeensä muuttuu, kun hän huomaa hevosen. ”Missä daquirisi on? Ainiin, se taisikin lähteä yksin Acornia vastaan. Sääli. Se oli melkoisen kaunis olento.” Vedän syvään henkeä kuulostaakseni mahdollisimman vakuuttavalta: ”Se palaa takaisin.” Londa kohauttaa olkiaan ja lähtee kohti takanaan kohoavaa metsää. ”Miten mahtaa olla… Vaikka se selviäisikin, miten se mahtaa palatessaan pärjätä viittäkymmentä daquiria vastaan?” Korviini kantautuu järkyttyneitä henkäyksiä joukoistamme. ”Viittäkymmentä?” kuulen Rinankin kuiskaavan. Metsästä astelee lisää daquireja. Meillä ei olisi muita pakoteitä kuin levittäytyä sivuille, mutta silloin olisimme helppo saalis. ”Pysykää yhdessä,” Rina pukee ajatukseni sanoiksi. Jännittynyt hiljaisuus vallitsee aukean yllä. ”Hyökätkää!”
Joka puolella näkyy vain taistelevia daquireja, kilpiä ja kuunvalossa välkehtiviä miekkoja. Huudot ja karjahdukset täyttävät yön. Lukuisien harjoituskertojen jälkeen miekka tuntuu jo kasvaneen käteeni kiinni. Liikkeet tuntuvat suorastaan luonnollisilta. Punertava siivetön daquiri taistelee kaikin voimin, mutta nopealle miekalleni se ei mahda mitään. Nopea liike ehtii sopivasti sivaltamaan olennon elottomaksi. Kuulen matalaa murahtelua takaani ja näen kaksi hieman pienempää daquiria astelemassa kohti. Otan haasteen vastaan. Toinen ponnistaa siivilleen, kun taas toinen syöksyy taistelemaan maan tasalla.
Tunnen voimakkaan iskun kyljessäni, menetän otteeni ohjaksista ja putoan maahan. Maassa oleva daquiri iskee hampaansa hevoseni kaulan ympäri ja paiskaa tämän kauas pimeyteen. Katson järkyttyneenä, miten kumpikin olento kääntää kiiluvat silmänsä ahnaasti minuun. ”Daniel! Nouse!” kuulen hätääntyneen huudon jostain yläpuolelta. Sitten näen, miten Primmy syöksyy taivaalta Elena selässään. Yhteys heidän välillään on virheetön, kun toinen daquireista retkahtaa kuolleena maahan. Nousen ja lähden uudestaan taisteluun, tällä kertaa ilman ratsua.
”Daniel! Daniel! Missä sinä olet?” kuulen äänen. ”Adla?” ajattelen. Silloin näen tutun olennon juoksemassa minua kohti. Matkallaan se lopettaa muutaman vihollisen tieltään. Kun se pääsee luokseni, alamme taistella rinta rinnan – paljon paremmin tuloksin. ”Onnistuitko?” minun on kysyttävä. ”Onnistuin. Acorn lepää nyt Kienan pohjalla, toivottavasti tuhkana.” Sanat helpottavat oloani, mutta Adla näyttää siitä huolimatta synkältä ja hieman turhautuneelta. ”Mikä on?” kysyn. Adla paiskaa lentävän daquirin maahan häntänsä iskulla. ”Daniel, tämä on vasta alkua. Londalla on jotain, mitä meillä ei ole. Hänellä on valtava daquiri, Acornin poika. Se on vahvempi kuin Acorn. Se on vahvempi kuin yksikään muu maailmassa.” Pelko käväisee minussa, mutta hätistän sen oitis. Juuri nyt minulla ei ole aikaa pelätä. ”Adla”, aloitan ja jatkan: ”Myös meillä on jotain, mitä Londalla ei ole. Meillä on jotain, jonka puolesta taistella.”
Kun tunnen itseni niin väsyneeksi, etten voi enää jatkaa, katson ympärilleni. Tilanne on tasan. Jokaista vihollista kohden on yksi hyvän puolesta taisteleva ratsukko. Hyppään Adlan selkään ja rynnistän kohti lähintä daquiria. Yllättäen se kyyristyy ja pysyy maassa. Adla pysähtyy liukuen sen eteen. Muutama yrittää vielä taistella, mutta nekin ottavat pian mallia muista. ”Ne eivät halua taistella. Ne on pakotettu tähän”, Adla sanoo myötätuntoisesti. Se nyökkää arvokkaasti, mutta hyväksyvästi vastapuolen daquirille, joka kumartaa syvään ja liittyy riveihimme. Minusta tuntuu hyvältä.
Londa seisoo metsänrajassa aseettoman näköisenä. Jos en tietäisi, että hänellä on vielä piilossa voittamaton ase, iloitsisin varmasti. Seisomme rivissämme, hiljaisina ja epävarmoina. Matala, voimakas murina täyttää aukean. Metsästä Londan takaa nousee siivilleen jotain niin suurta, että Adlakin perääntyy muutaman askeleen. Se nousee aukion ylle ja tuntuu peittävän sen kokonaan. Se laskeutuu jymähtäen maahan. ”Saanen esitellä: Erron, Acornin poika”, Londa kertoo huvittuneena. Hän hakee katseellaan minut, ja sanoo: ”Minulla on tarjous.” Tämä tuntuu liian tutulta. ”Yksi teistä taistelee. Saatte itse valita kuka. Kuten hyvin tiedätte, häviäisitte varmasti, jos hyökkäisitte kaikki. Tarjoan teille mahdollisuuden ratsukkotaisteluun”, hän sanoo, eikä vieläkään irrota läpitunkevaa katsettaan minusta. ”Daniel… Minun on tehtävä se. Meidän on tehtävä se. Se on minun tehtäväni. Minä teen sen tai kuolen yrittäessäni. Minulla ei ole vaihtoehtoja”, Adla sanoo hiljaa, tyhjästi. ”Me taistelemme.”
Londa nousee ratsunsa selkään, ja astun Adlan kanssa aukion keskelle. Vaikka väsymys painaa minua, minun on vielä kerran noustava vastarintaan. Vastustajamme on valtava. Vilkaisen taakseni vain nähdäkseni, miten Elena katsoo vaitonaisena, kun nousemme paljon voimallisempaa ratsukkoa vastaan.
Kierrämme hitaasti toisiamme. Londa hymähtää, ja samaan aikaan kannustamme ratsumme taisteluun. Adla pienenä ja ketteränä väistelee Erronin iskuja taitavasti. Ohjaan sen Erronin jalkoja kohti ja ehdin juuri sopivasti sivaltaa ilkeän näköisen haavan sen vasempaan etujalkaan. Se karjahtaa, ja Adla saa juosta henkensä edestä kauemmas, pois vahvan hännän ulottuvilta. Londa liukuu alas ratsunsa selästä ja vetää miekkansa esiin. Kun huomioni kiinnittyy häneen, Adla alkaa äkkiä perääntyä kauhuissaan. Ehdin nähdä, miten Erron tähtää hampaansa Adlan kaulan ympäri ja paiskaa tämän aukion laidalle. Ystäväni retkahtaa puuta vasten ja siitä velttona maahan. ”EI!” huudan epätoivon täyttämänä ja vihan ja surun voimakkaat tunteet sokaisevat minut. Käännyn Londaa kohti. Hän katsoo minua vahingoniloisena ja tokaisee olkiaan kohauttaen: ”Hupsis.”
Erron nostaa Adlan uudelleen hampaisiinsa ja retuuttaa tätä ulottumattomissani. Alan huutaa raivosta, otan tikarin tupestaan ja paiskaan sen kohti Londaa. Henkäisten hän putoaa polvilleen, pudottaa miekan kädestään ja pitelee vatsaansa. Hengästyneenä vihasta alan hiljalleen ymmärtää, mitä tapahtui. Minä osuin. Londa nostaa katseensa taivasta kohti, avaa suunsa äänettömään tuskanhuutoon ja kaatuu silmät lasittuneena maahan. Rina, Elena ja muut haukkovat henkeään. Käännän katseeni Erroniin. Se yrittää nousta siivilleen, mutta päästyään hiukan ilmaan, se alkaa kadota. Nostan toista kättäni, ja harmaata ainetta varisee kädelleni. Tuhkaa. Katson ylös, kun Erron karjahtaa viimeisen kerran, ja ääni jää kaikumaan tuhkan peittämälle aukealle.
Joukkomme alkavat riemuita siitä paikasta, mutta minun silmäni peittävät kyyneleet. Jätän miekkani ja juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen sinne, mihin Erron paiskasi Adlan. ”Adla! Adla, ei!” huudan ja polvistun ystäväni viereen. Nojaudun sen ylle ja hautaan sen kyyneliini. ”Adla… Me teimme sen. Teimme sen… yhdessä.”
Maa katoaa altani. Leijun jossain pimeässä tyhjyydessä, mutta Adla on edelleen edessäni. Äkkiä siniset liekit nielaisevat sen, ja minun on peräännyttävä. Ympärilleni alkaa muodostua metsää. Korkeita havupuita, kuivunutta heinikkoa maassa. Kallioseinämä. Katsahdan maahan, ja näen siihen hiiltyneen symbolin. Se hehkuu edelleen kuin olisi palanut siihen aivan äskettäin. Symbolin toiselle puolelle syttyy niin kirkas sinertävä liekki, että minun on vaikea katsoa. Liekin keskeltä alkaa erottua tummempi hahmo. Kuin joku olisi puhaltanut kynttilän, liekki sammuu, ja hukun taas pimeyteen. Edessäni, hieman korkeammalla kaksi jäänsinistä silmää aukeaa nopeasti. Ne tuijottavat suoraan minuun, mutta minua ei pelota. Noita silmiä en voi olla tunnistamatta. ”Adla!” huudan, enkä voi olla nauramatta silkasta onnesta. Aukio palailee hiljalleen ympärillemme. Olemme sen keskellä. Juoksen ilosta itkien ystäväni luo ja halaan olennon kaulaa minkä jaksan. Sitten peräännyn ja katson ylpeänä, miten se avaa arvokkaasti siipensä.
