Toinen luku tarinasta Encerphici: Uhkapeliä viimeisellä kortilla.
”Miksi me kävelemme, kun hevosiakin on olemassa?” kysyin.
”Emme ole voineet käyttää hevosia kuukausiin, sillä ne villiintyvät, jos joku yrittää edes mennä niiden lähelle”
Huokaisin. Koko matka tulisi taittaa kävellen. Matkasta tulisi siis erityisen pitkä.
”Mihin suuntaan olemme edes menossa?”
”Pohjoiseen sisko hyvä. Menemme Road Hillin kautta Pafeunmetsään. Sen jälkeen pääsemme Hallokin kotikonnuille Kuolleidenlaaksoon”
”Matka ei taida olla siis kamalan pitkä?”
”Riippuu mitä pitkä tarkoittaa...360 kilometriä”
Olin pyörtyä. 360 kilometriä, ei ollut mikään lyhyt matka. Dometo tarpoi kaikkien muiden edellä. Nitimado puhui hempeitä Callalle.
Erastin ilme oli jotenkin vihainen, kun hän katsoi Nitimadoa ja Callaa.
”Ollaanko perillä?” Kirsykoff valitti.
”Ei poika, emme vielä”
”Minä haluan käydä sillä kuuluisalla Ennustajalla sitten Road Hillissä!”
Calla hihkui.
”Ei Calla, meillä ei ole aikaa sellaiseen. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin käydä jollain Ennustajalla, muutenkin ennustajat ovat humpuukia”
Katselin Kirsykoffia, joka hyppeli kivien päällä innoissaan.
”Erasti...eikö matka ole liian vaarallinen Kirsykoffille?”
Erasti naurahti:
”Tuolle pojalle mikään ei ole vaarallista. Hän taisteleekin paremmin kuin minä, joten uskon, että hän pärjää ja suojelen häntä oman henkeni kaupalla”
”Isä katso!”
Kirsykoff hyppäsi korkealta kiveltä alas voltilla.
”Kuten huomaat mikään ei ole liian vaarallista tuolle pojalle”
Hymähdin. Näin kuinka Calla vilkuili Erastia salaa Nitimadon huomaamatta.
”Dometo!” kiljuin.
”Mitä?”
”Mikä se Ennustaja juttu on, kuulosti mielestäni kiintoisalta?”
”Siis kerrotaan, että Road Hillissä asuu Ennustaja, joka pystyy herättämään tarotkortteja eloon ja osaa myös maagikon temppuja. Mielestäni kaikki tuon on humpuukia”
”Ei ole!” Kirsykoff huusi.
”Minun mielestäni on ilmi selvää, että Ennustaja voi olla olemassa, mutta taidoista en tiedä” Calla sanoi.
”Hyvä Dometo kerrankin olen samaa mieltä sinun kanssasi jostain asiasta” Nitimado totesi.
”Mielipiteeni vaihtui! En ole mistään asiasta samaa mieltä kanssasi senkin retku!” Dometo sanoi kovaan ääneen.
”Haluan käydä siellä ennustajalla, ihan oikeasti haluan!” Calla huusi.
”Niin minäkin” minä ja Kirsykoff huusimme samaan aikaan.
”Hei oikeasti! Ei se ole niin ihmeellistä. Sano nyt jotain sinäkin Erasti”
”Noohh...voisi se olla mielenkiintoinen kokemus”
”Et voi olla tosissasi” Dometo huokaisi.
”Menemmekö siis, olisit nyt kiltti?”
”Hyvä on, mutta vain tämän kerran. Yritetään olla sitten nopeita, aikaa ei ole hukattavaksi”
”Me emme halua mennä” Nitimado sanoi.
”Ketkä me?” kysyin kummissani.
”Siis... minä en halua mennä sinne ennustajalle”
”Me menemme silti” Erasti sanoi kulmat kurtussa.
Annoin läpyt Kirsykoffille. Tunsin itseni iloiseksi, iloisemmaksi kuin ikinä ennen. Tuntui kuin en olisi ikinä ollut masentunut tai surullinen, ehkä halusinkin jäädä ikuisesti tänne. Adrealiini virtasi läpi kehoni, hyvän mielen tunne sai hymyni nousemaan korviini asti. Metsätie oli leveä ja hyvä kulkea. Pienet vaaleat pupuset hyppelehtivät tien poikki. Aurinko paistoi kauniisti taivaalla, jonka sinistä silhuettia peitti muutamat valkoiset lampaat.
”Olemme kohta perillä” Dometo sanoi. Näin jo hieman jonkin sortin kylää, pilkistävän metsän takaa. Juoksin metsän läpi. Näin kauniin pienen maalaiskylän.
”Ewan odota meitä!”
”Se on täydellinen!” huusin. Tuntui kuin se olisi ollut kaunein kylä ikinä. Odotin muita, malttamattomana teppasin ympäriinsä.
”Siinä se nyt on, Road Hill”
”Ihastuttava” Calla henkäisi.
”Samanlainen kuin aina aikaisemminkin” Kirsykoff totesi, Erasti oli samaa mieltä.
”Nyt sitten sinne Ennustajalla?”
Kaikki nyökkivät.
Kuljimme Road Hillin kivikatuja pitkin. Oli toripäivä, joten kaikki olivat ostamassa ruokaa, vaatteita, taiteita tai leivonnaisia.
”Missäs se teidän Ennustaja nyt on?”
”Tarinoiden mukaan hän on lähellä joen rantaa...”
Dometo huokaisi. Lähdimme kohti jokea. Joen varrella oli paljon taloja ja kauppakojuja.
”Hienoa..”henkäilin, kun näin kauniita, eksoottisia eläimiä. Muutaat eläimistä muistuttivat undulaatteja, mutta niillä oli pienet koiran tassut ja niiden suusta lennähteli liekkejä.
”Katsokaa!” joku huusi ja osoitti meitä.
”Kuningas perheen prinssi ja prinsessa!”
Kyläläiset villiintyivät ja juoksivat kimppuumme. Kaikki riemuitsivat ja repivät vaatteista. Calla yritti parhaansa mukaan hillitä kyläläisiä kuten Dometokin. Itse vetäydyin sivukujalle. Näin villiintyneet kyläläiset. Sydäntäni vihloi. Nojauduin seinää vasten. Tuntui kuin joku olisi yrittänyt tunkeutua ulos sisältäni. Kyläläisten äänet voimistuivat, minua alkoi sattua korviin. Hapuilin kädellä seinää, mutten saanut siitä otetta. Kaaduin maahan, tuntui kuin olisin ollut huumeissa. Kyläläiset edelleen huusivat. Näin kuinka joku tuli minua kohti, se oli Kirsykoff.
”E-ewan, mikä sinun on?!”
Kirsykoff polvistui vierelleni. Hänen kätensä tärisivät. Tuntui kuin olisin kuolemassa. En saanut enää happea. Otin Kirsykoffia kädestä kiinni.
”Hae apua...”
Kirsykoff nyökki hätääntyneenä ja lähti juoksemaan, kuulin hänen vielä huutavan:
”Isä, isä, Ewan tarvitsee apua!”
Kaikki pimeni hiljaa. Juoksin pimeässä. En tuntenut mitään, oloni oli tyhjä. Aivan kuin maailmassa ei olisi ollut mitään. Kuulin huutoa.
”Ewan herää, Ewan!”
Silmäni räpsähtivät yhtäkkiä auki kuin kaksi sädekaihdinta. Näin Erastin, joka istui maassa pitäen minua sylissään.
”Mi-mitä tapahtui?”
”Menetit kai tajuntasi”
Erastin vieressä istui Kirsykoff joka katseli minua uteliaana.
”Missä muut ovat?”
”He yrittävät edelleen saada kyläläiset rauhallisiksi”
”Kiitoksia kaikista lahjoistanne, olette aivan liian ystävällisiä!” kuulimme Dometon sanovan. Kyläläisten puheen sorina alkoi vaieta. Olimme vieläkin sivukujalla, emme olleet liikahtaneetkaan.
”Mi-missä Ewan? Ja Erasti ja Kirsykoff?” Calla ihmetteli. Erasti ja Kirsykoff nousivat maasta. Herrasmiehenä Erasti auttoi minut ylös.
”Oletko kunnossa?”
”Olen minä, kiitoksia teille molemmille”
”Sotapäälikkönä tehtäväni on auttaa teitä, jos tarvitsette apua, joten turhaan kiittelet”
Kävelimme pois kujalta.
”Missä te olitte?”
”Väenpaljous oli häiritsevää, joten päätimme mennä hieman syrjemmälle”
”Kyllä alempiarvoisten onkin syytä pysyä hieman syrjemmällä” Nitimado naurahti.
Erasti pisti kädet puuskaan. Kirsykoff teki samoin. Näin kuinka Dometo suorastaan pihisi kiukusta kuin liha paitinpannulla.
”Nyt minä kyllä mottaan sinua, senkin ylimielinen retku”
Dometo oli jos lyömässä Nitimadoa, kun tarrasin hänen nyrkistään kiinni.
”Älä Dometo, eihän ole sen arvoinen”
Dometo laski kätensä. Erasti taputti Dometoa olkapäälle.
”Eihän olekaan. Jatketaan matkaa”
Calla katsoi Nitimadoa tuimasti. Hän käveli tämän ohi. Kirsykoff juoksi Erastin luo ja tarttui tätä kädestä kiinni. Dometokin lähti. Katsoin Nitimadoa. Hän näytti niin sydämettömältä, en ymmärrä miten Calla saattoi rakastaa häntä. Hän loi minuun pahansuopean ilmeen, kun hän käveli ohitseni. Tuhahdin ja lähdin kävelemään hänen perässään.
Olimme päässeet joen rannalle. Nitimado meni Erastin luo ja pyysi tältä anteeksi käytöstään. Hän tuli myös minun luokseni ja tarjosi jälleen kättelyä sovinnonmerkiksi. Menin vain hänen ohitseen, vilkaisematta taakseni. Kuljimme hetken matkaa joen vartta pitkin, kun Kirsykoff huudahti:
”Tuolla!”
Paikalla pönötti pieni, kaksikerroksinen talo, jossa oli kyltti ”Ennustaja”
”Aika mielikuvituksellinen ilmoitus” totesin ironisesti.
”Ketkä haluavat nyt mennä?”
Calla, Nitimado, Erasti ja Kirsykoff nostivat kätensä ylös.
”Hyvä on minä ja Ewan odotamme tässä”
”Hahaa, vai et sinä uskalla tulla ennustajalle, karvapallo?”
”Varo sanojasi retku! Tämä on huono päivä suututtaa minua! Tässä ei ole kyse siitä ettenkö uskaltaisi, minua ei vain kiinnosta”
”Pelkuri”
”Nitimado lopeta jo, olet tänään ollut jo sen verran ilkeä!”
”Minä tulen sitten mukaan, saamarin retku pelle”
Dometo suoristi paitaansa kauluksesta je heitti viittaa taakse päin.
”Pärjäät kai ilman meitä hetken aikaa?” Calla kysyi.
”Toki, helpostikkin”
Sitten he menivät sisälle. Jäin pihalle ihmettelemään. Juoksin erään viehkeän näköisen kojun luokse.
”Kauniita tavaroita”
”Ei niin kauniita kuin te prinsessa”
Hätkähdin.
”Mistä tiedätte, että minä..?”
”Ei hätää, en kerro muille. En halua kyläläisten enää uudestaan villiintyvän” Kauppias sanoi. Kauppiaan naama oli todella ryppyinen ja sotkuinen. Hänellä oli osittain harmaantuneet hiukset, sekä vaaleat silmät.
”Haluaisitko katsella kauniita vaatteita?”
”Mieluummin vaikka noita miekkoja” En ollut koskaan aiemmin saanut kokeilla oikeaa miekkaa, joten mahdollisuuden kävelessä eteeni käytin sitä hyväksi.
Ottaessani miekan käteeni, tuntui kuin se olisi painanut tonnin.
”Tämä on aika painava” puuskutin kovaan ääneen.
”Ehkä hieman, mutta kyllä siihen tottuu”
”Ei älkää viekö rahojani!” kuulin jonkun huutavan. Käännyin ja näin kojun, jonka äärellä oleva kauppias oli vaarassa.
”Mitä tuolla tapahtuu?” kysyin.
”Normaali päivärikos, yleensä Ennustaja hoitaa tälläiset jutut, mutta hänellä on nyt asiakkaita”
Asetin miekan alas ja juoksin kojulle.
”Mitä täällä tapahtuu?”
”Ei mitään sulle kuuluvaa, kaunokki!”
”Älä valehtele, näen ihan selvästi, että yrität ryöstää hänet”
”Ja mitä sinä mahdat tehdä asialle, laulaa tuutulaulun. Mene vaikka myymään kukkia kunhan jätät tämän asian sikseen!”
Olin hätääntynyt ja peloissani. Riuhtaisin kojusta käteen sopivan aseen.
”Minulla on... paistinpannu, enkä pelkää käyttää sitä” Nostin paistinpannua uhkaavasti.
Ryöstäjä otti kojusta miekan. Nielaisin. Mihin liemeen olinkaan itseni sotkenut. Huutaen hän hyökkäsi kimppuuni, hyppäsin sivuun. Tunsin kuinka hän potkaisi minua selkään. Hyppäsin jälleen sivuun, päin kojun reunaa. Ryöstäjä viuhtoi miekalla hullunlailla. Hän oli ainakin kaksi kertaa niin leveä kuin minä, ja hän oli huomattavasti pidempi. Olin peloissani, tunsin kuinka vatsassani velloi. Viuhdoin paistinpannulla, mutta se ei tuottanut tulosta. Tuntui kuin pääni ympärillä olisi ollut kiristävä vanne. En edes tiennyt miksi ylipäätään olin ryhtynyt kamppailemaan. Olin alakynnessä. Mies heilautti miekkaansa niin läheltä kaulaani, että se oli osua. Ryöstäjä yritti jälleen sivaltaa kaulaani auki, väistin, jolloin miehen miekka jäi kiinni kojun tukitolppaan. Siinä vaiheessa sain itseeni tarmoa ja uskoa. Otin kojusta silkkinauhaa, jolla pujotin ryöstävän kädet kiinni kojun tukitolppaan. Paistinpannulla mäjäytin miehen tajun kankaalle. Heti mäjäytyksen jälkeen pudotin paistinpannun käsistäni. Taistelun lomassa en tajunnut, että se oli haalinut ympärilleen paljon katselijoita. Kaikki katsoivat minua. Taistelu oli kuin huonosta vitsistä. ”Mies heiluu miekan kanssa ja pelokas tyttö mäjäyttää tätä paistinpannulla”
”Ewan mitä tapahtui?” kuulin Dometon sanovan. He olivat tulleet jo ulos Ennustajan talosta.
”Minä tuota öömm ömm...”
”Onko hän Ewan, se prinsessa!?” joku huusi.
Sitten kyläläisiä alkoi jälleen vyöryä minua kohti.
”Ei älkää, olkaa niin kilttejä...” sipisin hiljaa.
Dometo näki hätäni ja auttoi sanomalla:
”Ewan toi toisesta maailmasta mukanaan vakavan sairauden! Tartuntavaara on hyvin korkealla. Emme halua teidän sairastuvan, joten pyydän ettet tule liian lähelle häntä”
Kyläläiset perääntyivät. Hetken meni aikaa, kunnes kaikki kyläläiset jatkoivat töitään. Muutamat olivat vielä jääneet katselemaan meitä. Dometo seisoi edessäni kauppias vierellänsä.
”Ewan pelasti minut ryöstäjältä prinssi hyvä, sillä herra Ennustaja ei ehtinyt”
Ihmetyin, oliko ennustaja mies? Olin luullut häntä naiseksi, vanhaksi naiseksi.
”Herra? Luulin häntä vanhaksi naiseksi. Ajattelin myös, että hän keittelee jotain liemiä, kun on niin vanha ja raihnainen ettei jaksa kävellä. Taisin olla aika väärässä”
Kaikkien ilmeet olivat lasittuneet. Dometo katsoi minua, tai hän katsoi minun taakse.
”Minusta tuntuu, että hän on takanani...” kuiskasin hiljaa.
Kaikki nyökkäsivät, jostain kuului supinaa. Varovasti käännyin ja näin hirvittävän pitkän miehen. Hänen kasvojensa toista puolta peitti musta naamio. Nielasin.
”Anteeksi tuottaa pettymys, mutta pystyn kyllä kävelemään ja olen mies, enkä keittele liemiä”
”Liemet sinulla on housuissasi, katsos kun hoidin sinun työtkin. Pelkkä kiitos olisi riittänyt...” Lauseeni oli tarmokas, mutta oikeasti minua pelotti aivan järjettömästi.
”Auts, pahoja sanoja” kauppias kuiskasi hiljaa.
”Olen pahoillani muttei housuissani ole mitään ylimääräistä. Olisin kyllä ehtinyt pelastaa päivän itsekin, mutta kiitos kumminkin” Ennustaja sanoi tylynä. Hymähdin.
Menin Dometon luokse.
”Jatketaan matkaa”
”Emme voi ilman Ennustajaa”
Ilmeeni oli järkyttynyt.
”Hän tulee mukaamme? Et voi olla tosissasi Dometo”
”Onko minussa jotain vikaa?” kuulin jonkun sanovan takaani. Selkäkarvani nousivat pystyyn. Se oli Ennustaja.
”Ei, ei sinussa ole, mutta miksi tulet mukaamme, mitä me siitä hyödymme”
Ennustaja katsoi minuun hieman vihaisena. Kuitenkin hänen silmänsä näyttivät lempeiltä ja suklaisilta.
”Tiedän katsos Hallokista enemmän kuin te kaikki yhteensä. Olen ennustanut hänelle muutamia kertoja”
Ennustaja oli nostanut sormensa pystyyn ja heilutteli sitä ilmassa. En saanut sanotuksi mitään.
”Minä luotan häneen” Erasti sanoi Kirsykoffin nyökkiessä taustalla.
”Kiitoksia ystäväiseni” Ennustaja sanoi mielissään.
Katsoin Ennustajaa, hän todellakin oli pitkä, yli kaksi metrinen. Hänen hiuksensa olivat oranssisenruskeat ja takkuiset. Päällään hänellä oli pitkä, musta viitta. Hänelläkin oli vyö, jossa oli pieni tasku, luultavasti ennustuskorttejen säilyttämistä varten.
”Neiti Ewan!” kuulin jonkun huutavan. Kauppias juoksi luokseni sininen kaapu heiluen.
”Haluan antaa sinulle miekan, osoituksena rohkeudesta saat myös pitää tuon paistinpannun”
Otin miekan vastaan, se oli rautainen ja kylmä. Nostin myös paistinpannun maasta, siihen oli tullut lommo.
”Minä haluan antaa sinulle kasapäin silkkinauhaa”
Kauppias antoi minulle kymmenen rullaa mustaa silkkinauhaa. Kyläläiset olivat ihmeissään minun teostani. Nuori poika alkoi taputtaa minulle, sen jälkeen hänen vanhempansa. Lopulta koko kylä. Myös Erasti, Kirsykoff, Calla, Dometo ja Ennustaja taputtivat. Ainoa joka ei taputtanut oli Nitimado.
”Mielestäni tuo oli rohkeaa” Erasti sanoi ja taputti minua hellästi selkään.
”Todellakin, olen ylpeä sinusta siskoni”
Hymyilin ja kiitin kauppiasta. Tungin kaikki tavarat laukkuuni. Paitsi miekan. Sen minä sujautin mustalla silkkinauhalla kiinni vyötärölleni. Miekan kanssa minulle tuli hyvin ritarimainen olo.
Kaunis joki kimmelsi auringon loisteessa. Tuuli heilutteli veneiden purjeita. Kerrankin olin ylpeä itsestäni.
”Jatketaanko me nyt matkaa?”
Calla tuli luokseni.
”Ewan kulta, meidän täytyy odottaa, että Ennustaja on tehnyt jonkun työnsä valmiiksi”
”Ja siihen menee aikaa..?”
”Ehkä vain päivä”
”Päivä!”
Calla säikähti hieman, itsekin taisin, olin ollut hieman kova ääninen.
”Mitäs tytöt täällä huutaavat?” Nitimado sanoi.
Nyrpistin nenääni ja käänsin katseeni pois Nitimadosta.
”Hah, mitäs se sinulle kuuluu, retku”
Olin hirvittävän ärsyyntyneen oloinen. Minulla oli nälkä ja mahani kurni, minua myös otti päähän se, että jouduin kökkimään päivän ilman tekemistä, kun Ennustajalla oli jokin työ kesken.
Huokaisin.
”Missä me yövymme?” Kirsykoff kysyi, söpö ilme kasvoillansa. Erasti pörrötti hänen vihertäviä hiuksiaan.
”Kai me jostain löydämme sopivan yöpaikan”
Dometo näytti mietteliäältä.
”Minä taidan tietää erään sopivan paikan”
Katsahdin Ennustajaan, joka puhui eräälle kauppiaalle esitellen samalla korttejaan.
”Leijuu hienoilla korteillansa...” mutisin katkerana.
”Ewan kuunteletko sinä?”
Hätkähdin, Calla oli sanonut jotain.
”Jaa, että mitä, että?”
”Jospa vaikka keskittyisit olennaiseen?”
Vilkaisin vielä kerran Ennustajaa, hän näyttti hieman pettyneeltä.
”Siis me menemme Ragernaumiin, se on vanha, mutta erittäin hieno kievari, jossa voi yöpyä” Dometo selitti innostuneena.
”Dometo, siinä paikassa on myös jotain muutakin kuin vain hyvä paikan nimi?” Calla epäili. Nitimado piti häntä lantiosta kiinni hullunvirne kasvoillansa.
”Vanhoja tuttavia vain...” Dometon silmät pyörivät päässä. Tuuli ravisutti hiuksiani. Dometo lähti päämäärätietoisesti kulkemaan kohti pohjoista. Vaikka hänellä oli lyhyet jalat hän käveli yllättävän nopeasti.
”Hei, emmekö me odota Ennustajaa?” Kirsykoff ihmetteli.
”Hän kyllä löytää meidät” Nitimado totesi, kerrankin hän kuulosti kiltiltä ja mukavalta.
Jouduimme pujottelemaan pitkin kapeita kujia. Maa oli laatoitettu harmaanruskeilla kivillä. Talot muistuttivat enemmän mökkejä, niiden pienuuden vuoksi. Jokaisen mökin katto oli peitelty heinin ja sammalin, niiden rakenteet olivat vankkaa puuta. Talot olivat rakennettu kiinni toisiinsa. Talojen seinistä riippui pitkiä naruja, jota ihmiset käyttivät kuivatakseen vaatteita. Vaikka talot olivatkin vaatimattoman näköisiä niiden rakenteista tuntui kuohuavan paljon lämpöä ja hellyyttä. Kesken matkan löysin maasta pienen kortin, se oli likainen, mutta näin, että siinä oli tekstiä. Pistin kortin vyö taskuuni ja jatkoin kävelemistä.
Olimme kulkeneet ylämäkeen jo yli puoli tuntia, jalkoihini särki. Miekka tuntui painavan sata kiloa. Naamani oli räikeän punainen.
”Katsokaa tuolla se näkyy jo!” Dometo ilmoitti juhlallisesti ja osoitti vanhaa puumajaa.
”Vihdoinkin, jestas sentään!” huokaisin helpottuneena. Venytin selkääni, kuului raksahdus, selkäni oli ollut jumissa.
”Ei kai jalkasi ole kipeät kulta?” Nitimado sanoi Callalle.
”Ei ole rakkaani”
Erasti katsoi jälleen kerran Nitimadoa jotenkin pahalla silmällä. Tuntui kuin Erasti olisi vihainen Nitimadolle jostain muustakin kuin siitä mitä hän oli sanonut meille.
Dometo hyppelehti kuin gaselli kievarin oville. Kuulin hänen huutava.
”Terve hyvät miehet!”
Kievarista kuului naurua ja taputusta. Uteliaana juoksin kievarille.
Kievari oli suuri. Siellä oli oleskeluhuonetta muistuttava aula, jossa oli takka. Takan edessä oli puinen pöytä, pöydän ympärillä istui herrasmiestenryhmä. Kolme hieman yli 20-vuotiasta miestä, sekä veljeni.
”Wou!” yksi miehistä sanoin ”Nätti tyttö!”
Silmäni laajenivat, minun oli epämukava olla.
”Jagmersh, hän on siskoni, joten jospa et nyt kuitenkaan yrittäisi häntä”
”Calla? Eikö hänellä ollutkaan vaaleita hiuksia”
”Ei senkin idiootti! Hän on Ewan!”
Kaikki hiljenivät vain yhden miehen pieni, karvainen lemmikki äänteli hiljaa mouruen.
”Ewan..?..mutta kuinka ihmeessä?”
Jagmersherin vaaleat, hieman kihartavat hiukset saivat hänet näyttämään enkeliltä.
”Hän vain tuli tänne auttamaan meitä” Dometo sanoi mielissään.
Hymyilin hieman, hermostuneena käteni olivat alkaneet hikoilla.
”Korper!” Erasti huudahti.
Calla, Kirsykoff, Erasti ja Nitimado olivat tulleet kievariin sisälle.
”Erasti! Siitä on ainakin sata vuotta, kun olemme viimeksi tavanneet!”
”Minusta tuntuu, että siitä on jo ainakin tuhat vuotta, ainakin sen perusteella kuinka vanhan näköiseki olet muuttunut”
”Sinä se et ikinä muutu”
Erasti halasi miehekkäästi Korperia. Korperin viikset ovat samanlaiset kuin Erastilla, tuuheat ja tummat.
”Tämä taitaapi olla poikasi Kirsykoff?” Korper kysyin ja katsoi Kirsykoffia, jonka ilme oli ihmettyneen näköinen. Liu'uin Dometon vierelle ja kysyin:
”Öömm... missä meidän huoneemme ovat? Minun pitäisi hieman levätä”
Halusin päästä nopeasti pois tästä väkinäisestä tilanteesta.
”Valitse ihan mikä vain huone, eikö niin Jagmersh?”
Jagmersh katsoi minua, tai no, hän taisi katsoa rintojani.
”Valitse vain mieleisesi”
”Eikö kievarin omistajalta pitäisi kysyä?”
”Minähän olen kievarin omistaja” Jagmersh sanoi vinkaten silmäänsä minulle.
Silmäni hyppäsivät ylös päin.
”Äläs pelottele siskoani” Dometo naurahti hieman.
Käännyin 90 asteen kulmassa, juoksin portaikon yläpäähän. Kuulin kaikkien nauravan. Juoksin käytävää pitkin. Valitsin viimeisen huoneen, jonka löysin.
Avasin huoneen oven ja heittäydyin sisään. Nojauduin puutuneena ovea vasten. Henkäisi, minua hermostutti. Ensimmäistä kertaa joku mies oli vinkannut minulle silmäänsä.
”Aika jännää, vai kuinka?”
Hätkähdin, kun kuulin jonkun puhuvan. Näin Mythoanin istuvan kirjoituspöydän tuolilla musta kaapu päällänsä.
”Mythoan, luulin sinua joksikin toiseksi, mutta miten sinä tänne tupsahdit” huokaisin.
”No me velhot tulemme ja menemme niin kuin haluamme. Kuulin, että olit pelastanut kauppiaan ryöstöltä”
Nyökkäsin vastaukseksi. Heitin miekan ja laukun huoneen nurkkaan.
”Tapasit myös Ennustajan?”
”Kyllä, mutten ehkä olisi halunnut. Hän on hieman kylmänoloinen”
Mythoan naurahti. Istuin sängylle, Mythoania vastapäätä.
”Enkä edes ymmärrä, miksi hän käyttää sitä mustaa maskia, se on kaiken lisäksi toispuoleinen”
”Hänen kasvonsa ovat halvaantuneet toiselta puolelta. Vaikka puhut hänestä noin, niin minusta kuitenkin tuntuu, että olet ihastunut häneen”
Pääni poksahti sisältä päin.
”Minäkä ihastunut Ennustajaan! Mythoan rajota vähän!”
Tönäisin Mythoani rintakehästä.
”Aijaahas, miksi sitten katsoitkaan häntä siellä joen varrella niin kauan?”
Mythoanin ilme oli aika perverssi. Hän vilkuili minua silmälasiensa alta.
”Koska hän on mielenkiintoisen näköinen. Sinä olet kauhea vakooja!” naurahdin.
Kuitenkin mietin Ennustajaa, mikä hänessä oli saanut minut katsomaan häntä pitkään. Vielä niin etten huomioinut mitään muuta. Oudon kortinkin löytäminen oli ollut mielenkiintoista, sillä sekin muistutti minua Ennustajasta.
”Niinkö? Minusta tuntuu, että sinulla on jotain hänelle kuuluvaa”
”Kuinka niin?”
Mythoan ei vastannut hän vain hymyili minulle. Oliko Mythoan tarkoittanut Ennustajalle kuuluvalla, löytämääni korttia, vai mitä? Minun olisi ollut pakko löytää Ennustaja, jotta olisin saanut tietää, mitä Mythoan tarkoitti.
Mythoan taputti minua polvelle ja hymyili oikein nätisti. Minua kutkutti Mythoanin läsnäolo. Kuulin kuinka kyläläiset huusivat kujilla. Me olimme hiljaa. Mythoan piti edelleen polvestani hellästi kiinni, hän myös hieman hieroi polveani. Kuulin koputuksen ovelta.
”Kuka siellä mahtaa olla?”
Käännyin oven puoleen, siinä samassa Mythoan pöllähti savuna ilmaan.
”Neiti Ewan, se olen minä Jagmersh”
Avasin oven turhautuneena.
”Mitä asiaa?”
”Saanko tulla sisään?”
Kohautin olkapäitäni, päästin hänet sisään.
”Haluaisitko lähteä katselemaan kylää minun kanssani? Sinua luultavasti kiinnostaa Road Hill?”
Katsoin Jagmersherin oransseja silmiä, ne olivat hypnoottiset.
”Tuota noin, minun olisi kai parasta levätä, kun on ollut pitkä päivä ja niin...Kiinnostaahan minua Road Hill, mutta olen todella väsynyt” selitin hätääntyneen kuuloisena.
Jagmersh asetti etusormeni suuni eteen.
”Shyy, voisin rentouttaa sinua vähäsen”
Hänen silmänsä tiirailivat minua ympäriinsä eritoten rintojani. Minua pelotti Jagmersherin käytös. Liian päällekäyvää. Minua pelotti ja ahdisti. Otin askeleen kauemmaksi, hieman sivulle päin.
”Jagmershein, minun täytyy kyllä käydä puhumassa veljelleni, täytyy kysyä häneltä erästä asiaa”
Kosketin vyölläni olevaa taskua, jossa oli löytämäni kortti.
Jagmershein tuli taas lähemmäksi minua.
”Minä voin auttaa sinua, jos sinä teet vastapalveluksen”
Hän otti hiuksiani hieman kämmenelleen ja nuuhkaisi niitä.
”Tuoksut hyvältä”
En sanonut mitään, puristin vain käsiäni nyrkkiin.
”Mitä halusitkaan muuten kysyä, osaan vastata kaikkiin kysymyksiin?”
Kuiskasin Jagmershein korvaan:
”Missä Ennustaja on?”
”Hän on joen koilispuolella, hän on hukannut erään tarotkorttinsa, säälittävää mielestäni”
”Kiitos”
Jagmershei yritti suudella minua, väistin nopeasti.
”Kiitos kuin kerroit, minun täytyykin mennä tapaamaan häntä. Hyvitän tämän sinulle vielä joskus!”
Hilpaisin ulos ovesta ja juoksin käytävään. Jagmersh huusi perääni:
”Tiedät kyllä mistä minut löydät, kun haluat hyvittää apuni!”
Juoksin portaat alas, halusin saada tietää oliko löytämäni kortti Ennustajan kadonnut tarotkortti vaiko ihan joku muu kortti. Kortti oli niin sotkuinen, ettei sitä voinut erottaa tarotkortiksi tai normaaliksi pelikortiksi.
”Ewan mihin menet!” Dometo huusi, kun juoksin ulos kievarista.
”Menen Ennustajan luokse!”
”Minkä ihmeen takia menet sen puoskarin luokse?”
”Hän on hukannut jotain, joka on minulla!”
”Mitä muka? Ja eikö sinun pitäisi syödä?”
En vastannut juoksin vain kujan alamäkeä pitkin kohti jokea. Päivä oli jo painumassa taivaanrannan taakse, se maalasi taivaan punertavalla maalilla. Kujat vilisivät elämää, kojut olivat yhä auki. Katulyhtyjen kynttilät loistivat kuin tähdet taivaalla. Jaloissani tuntui edelleen kipua, nälkä kaihersi yhä mahaani. En ollut saanut syötyä leivän murustakaan koko päivänä. Minua huippasikin hieman, pääni oli kuin miljoonakaupunki. Täynnä häslinkiä.
”Ewan!”
Käännyin, näin sen saman kauppiaan, joka oli antanut minulle miekan.
”Päivää herra..?”
”Herra Narco” kauppias sanoi.
”Kiitos miekasta”
”Eipä se mitään, hyvä teko palkitaan”
”Niinhä se yleensä palkitaan”
”Minne olet muuten matkalla, näytät kiireiseltä?”
”Käyn Ennustajan luona, minulla taitaa olla hänen korttinsa”
”Ahaaa... hyvä, jos olet löytänyt sen, hän on nimittäin etsinyt sitä koko päivän”
Katselin Narcoa, hän oli hirvittävän pieni kokoinen.
”Tiedätkö missä hän muuten on? Jagmershein sanoi, että hän olisi joen koilispuolella”
”Voi sinua, Ennustaja on joen luoteispuolella”
Jagmershein oli valehdellut minulle, se kurja retku.
”Kiitos todella paljon Narco”
”Ei mitään, muista olla varovainen, ja muista palata kievariin ennen kahtatoista, sillä silloin ei enää ole turvallista olla pihalle. Siihen aikaan Necro vaanii saaliitaan”
Nyökkäsin. Juoksin joen toiselle puolelle. Kuka oli Necro ja mitä hän teki?Miettiessäni tätä juoksin suoraa tolppaa päin. Pökerryin maahan. Minua pyörrytti. Joku käveli vierelleni, kaikki sumeni.
Kuulin monitorin taas piippaavaan. Jalkani olivat edelleen tunnottomat.
”Hän herää!” kuulin kuinka lääkäri huusi.
”Täytyy löytää Ennustaja” sain vähin voimin sanotuksi. Suljin väsyneenä silmäni uudestaan. Maailmani pimeni hetkeksi aikaa.
Heräsin kyttilöiden valaisemasta huoneesta. Makasin oudolla, heinistä punotulla sängyllä. Heinät kutittivat selkääni hieman.
”Aikamoinen tälli, kannattaisi katsoa mihin juoksee. Aika viisas valhe se minkä veljesi keksi suojellaksesi sinua” kuulin jonkun sanovan matalalla äänensävyllä.
Käänsin katseeni, näin Ennustajan istuvan pöydän äärellä heitellen kortteja pöytään.
”Mihin olit menossa, kun sinulla oli niin kiire?”
Nousin istumaan sängyn reunalle.
”Itse asiassa olin etsimässä sinua”
Ennustaja hätkähti ja nousi tuolilta.
”Minua? Tulitko katsomaan, kun keitän liemiä?” Ennustaja sanoi hieman ivallisesti.
”Olen pahoillani siitä, mitä sanoin päivällä. Olin huonolla tuulella”
Ennustaja katsoi minua maskinsa takaa.
”Etkä ole, mutta ei se mitään”
”Tulin tuomaan sinulle jotain”
Ennustaja istuutui viereeni sängylle.
”Sinulla on jotain minulle kuuluvaa? Minä aistin sen” Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani. Avasin vyöni taskun, esiin putkahti pieni pelikortti. Se oli sotkuinen ja epäselvän näköinen. Annoin sen Ennustajalle.
”Tämä se on!”
Ennustajan ilme oli helpottunut.
”Mikä se kortti on?”
”Se on yksi tarotkorttini, enkä voi hallita niitä elleivät ne kaikki ole koossa. Kiitos, kun löysit tämän”
Hymyilin pienesti ja nousin sängyltä.
”Mikä tarotkortti se oli?”
Ennustaja näytti hieman väkiintyneeltä, sillä hän rapsutti päätään ja pyöritteli silmiään.
”Öömm... se oli ihan vain yksi kortti”
”Kyllä minä nyt näen että se on kortti, mutta mikä kortti. Onko se hirtetty, aurinko vai mikä se on?”
Ennustaja katsoi minuun hieman nolona, saattoi olla, että hän punastuikin hieman, mutta en voinut olla varma, sillä valaistus oli todella huono.
”Sanotaan, että se oli henkilökohtainen kortti”
En viitsinyt enää kysellä mikä se oli, sillä ei hän sitä olisi minulle kuitenkaan kertonut.
”Minä taidankin tästä lähteä”
”Olisi parempi, jos jäisit”
Ei taas, ei kai hänkin ollut samanlainen kuin Jagmershein.
”Kuinka niin?”
”Kello on yli kahdentoista” Ennustaja katsoi minuun kulmiensa alta.
”Niin se Necro...en minä häntä pelkää” sanoin itsevarmasti, vaikka minua hieman pelottikin. Olin lähdössä ovesta ulos.
”En voi sallia lähtöäsi” Ennustaja tuli seisomaan eteeni. Hän näytti järkyttävän pelottavalta kokonsa vuoksi.
”Päästä minut menemään, minä pärjään kyllä. Minulla on jo ollut tarpeeksi huono päivä, joten olisi mukavaa jos päästäisit minut nyt menemään”
”Sinulle voi käydä huonosti”
”Eikä käy, kyllä minä pärjään. Päästä minut nyt vain menemään!” olin kimpaantunut, sillä minulla oli kauheampaakin kauheampi nälkä.
Tönäisin hieman Ennustajaa. Hän väisti nätisti. Riuhtaisin oven auki turhamaisesti. Lähdin jälleen juoksemaan, tällä kertaa kujat olivat tyhjentyneet, ei elonmerkkejä missään. Valot olivat sammuneet jokaisesta talosta, juoksin suoraa eteenpäin, kohti jokea. Minulla oli vahva tunne, että joku seurasi minua. Vilkuilin ympärilleni varovasti.
”Ei siellä ole ketään, kuvittelet vain..” mutisin hiljaa itsekseni. Minua pelotti, sillä en tiennyt millainen Necro oli ja mitä se teki.
Olin päässyt jo joen rannalle. Päätin levätä hieman ja istuin maahan. Kuu loisti kauniisti, sen säteet heijastuivat kauniisti joen väreilevää pintaa vasten. Suljin silmäni, hengitin sisään ja ulos. Kuuntelin joen liplatusta ja tuleen huminaa. Yllättäen aloin kuulla narinaa, se kuulosti osittain kissan naukumiselta tai lapsen parkumiselta. Silmäni avautuivat kuin lapsen käsissä oleva keksipaketti. En nähnyt mitään kuulin vain narinaa. Nousin seisomaan, katsoin vuoroin vasempaan ja oikeaan. En nähnyt vieläkään ketään. Siinä samassa tajusin, että ääni tuli ylhältä päin, nostin katseeni ja näin pelkkää luuta olevan olion. Sillä oli kuovin luutunut pää, luiset siivet, mutta se oli ihmisen kokoinen. Se yritti hyökätä kimppuuni. Juoksin pakoon, olin kuitenkin liian hidas. Olion pitkät kuovin jalat tarrasivat selästäni kiinni. Sen kynnet painuivat syvälle lihaani saakka. Tunsin vereni valuvan selkääni pitkin. Kiljaisin, minuun sattui niin paljon. Minua ei ollut koskaan aikaisemmin sattunut niin paljoa. Olio nousi lentoo, se ei ollut päässyt metriäkään ylös päin, kun se jo pudotti minut. Näin kuinka sen ympärillä pyöri tuhansittain punaisella hohtavia kortteja. Lopulta korteista muodostui paholaista muistuttava kuvajainen. Se hyökkäsi olion kimppuun. Hetken olio yritti tuhota korteista muodostunutta paholaista, mutta turhaan. Olion sivaltaessa paholaista, kortit vain hajaantuivat ja kokoontuivat takaisin omille paikoille. Sen sijaan paholaisen sivaltaessa oliota sen ympärille muodostui punertavakenttä, joka näytti helvetin liekeiltä.
Olio nousi ilmaan ja rääkäisi. Sitten se lähti pois.
Makasin maassa, selkääni sattui, vuosin verta. Katselin paholaista, kortit alkoivat kadota. Ne näyttivät yhdistyvän. Lopulta jäljellä oli vain yksi kortti. Se viuhahti suoraan eteen päin. Joen toisella puolella oli Ennustaja. Hän laittoi kortin vyötaskuunsa ja juoksi luokseni.
”Mihin sinua sattuu?”
Kyyneleet silmissä sanoin:
”Yläselkään”
Ennustaja auttoi minut jaloilleni. Hän koski minuun hellin ottein. Jalkani eivät tuntuneet kantavan, lysähdin maahan. Minulla ei ollut energiaa ollenkaan, syömättä ja juomatta koko päivä.
”Minä kannan sinut”
”Ei, ei sinun tarvitse. Kyllä minä itsekin pystyn kävelemään”
Ennustaja ei välittänyt sanoistani, vaan nosti minut syliinsä. Selkääni kirpaisi, huusin tuskasta.
”Koita kestää jonkin aikaa. Älä luovuta”
Ennustajan silmät loistivat kauniisti kuun valossa.
”Kiitos, kun pelastit minut Ennustaja”
”Voit kutsua minua Jarvioniksi”
Hymyilin.
Näin kuinka kyläläiset katselivat meitä ikkunoistaan. Sisälläni velloi, mutta hyvällä tavalla. En uskaltanut oikein katsoa Jarvioniin, sillä sydämessäni oli outo tunne. Se tuntui painavan ainakin parikymmentä kiloa, se tuntui niin raskaalta taakalta. Sydämeni sykkeet olivat rauhallisia. Jokainen syke tuntui viiltävän sydäntäni, aina vain lisää ja lisää.
”Sattuuko enää niin paljoa?”
”Kyllä, aina vain enemmän” totesin hiljaa.
Olimme päässeet lähtöpisteeseemme. Jarvion potkaisi oven auki varovasti. Hän asetti minut sängylle makaamaan. Tunsin kuinka heinät pistelivät selässäni olevia, syviä haavoja. Pidättelin kaikin voimin itkua. Jarvion juoksi viereiseen huoneeseen, palatessaan hänellä oli mukanaan jonkinlainen astia, jossa oli vihertävää ainetta.
”Olen pahoillani, mutta sinun täytyy riisua paitasi” Jarvion sanoi katkonaisesti katsellen hirsikattoa.
”Onko tuo aine aivan pakollista?” kysyin siinä toivossa, etten joutuisi riisumaan paitaani.
”Jos et halua haavojen tulehtuvan niin kyllä. Tämä aine myös korjaa haavasi muutamissa minuuteissa, ainoa mitä haavoista jää ovat kipeät arvet. Mutta ainakaan haavat eivät tulehdu tai et vuoda kuiviin”
”Voisitko kääntyä selin siksi aikaa, kun riisun paitani?”
Jarvion kääntyi selin. Hän heilutteli itseään kuin viiriä tuulessa. Riisuin korsettipaidan pois, se kirveli selkääni. Minua sattui pieninkin liike. Katselin hetken rintojani, mielestäni oli noloa, jos Jarvion näkisi minut ilman paitaa.
”Oletko valmis?”
”Kai...”
Jarvion kääntyi. Piilottelin käsilläni rintojani.
”Voit mennä mahallesi makaamaan. Hieron voiteen sitten selkääsi”
Menin selälleni makaamaan, nolous oli hieman haihtunut. Jarvion voiteli voidetta varovasti selkääni. Minua kirveli älyttömästi. Vinkaisin aina, kun Jarvion painoi kätensä vasten selkääni, vaikka hän yritti olla erityisen hellä.
”Oliko se Necro?”
”Kyllä, se oli. Hallokin poika. Pojan syntyessä Hallok ei kestänyt, sillä Necro oli epämuodostunut. Hallok pyysi velhoa Phantasia auttamaan häntä. Yhdessä he loivat Necrosta kauhean, luisen lintuihmisen. Kuten huomaat, ei ole mikään kamalan mukava kaveri”
”Mitä se meinasi tehdä minulle?”
”Se meinasi tappaa sinut ja raiskata ruumiisi”
Minua alkoi pelottaa. Mitä, jos Jarvion ei olisikaan ollut pelastamassa minua, olisin kuollut piru vie, miten saatoinkaan olla niin tyhmä, enkä kuunnellut häntä!?
”Seurasitko minua?”
”Itse asiassa kyllä. En halua sinun kuolevan, sillä olet ainoa, joka voi tuhota Hallokin”
”En taida pystyä siihen”
”Minä uskon, että pystyt. Sinussa on enemmän rohkeutta kuin voit uskoakaan. Ja muutenkin sinulla on matkassa mukana hyviä ihmisä, jotka haluavat auttaa sinua.”
”Niin onkin, sinäkin tulet vielä mukaamme”
Jarvion nousi sängyn laidalta ja taapersi takaisin huoneeseen josta oli tuonut voiteen. Olin kieputtanut peiton päälleni toogaksi ja nousin istumaan. Selkääni ei enää sattunut, siihen kirveli vain vähän.
Jarvion tuli takaisn huoneeseen.
”Et malta pysyä paikoillasi vai?”
”Enpä oikeastaan. Haluaisin, että ennustaisit minulle, olisiko se mahdollista?”
”Totta kai, istu pöydän äärelle”
Jarvion osoitti kädellään tuolia, joka oli puisen pöydän vieressä. Istuin tuolille. Se oli kova, mutta yllättävän mukava.
”Noniin..”
Jarvion avasi vyötaskunsa ja otti esiin korttinipun. Hän sekoitteli kortteja hienoin tempuin, jotka saivat minut hymyilemään. Hän leijutteli kortteja ympäri minua, niistä hohti punaista valoa. Sekoitettuaan kortit hän kysyi:
”Haluatko tietää menneesi, nykyhetken ja tulevan?”
”Haluan” sanoin nyökäten.
Jarvion heitti pöydälle outoon muodostelmaan kymmenen korttia, kaksi ristikkäin keskellä, niiden ympärille neljä korttia ja oikeaan reunaan pystypäin neljä korttia.
”Keskellä olevat kortit kertovat tämän hetkistä ja tulevaisuutta molempia”
Jarvion otti alemman kortin keskeltä ja käänsi sen oikein päin toisen kortin päälle.
Jarvion oli hetken hiljaa.
”Rakastavaiset...” hän mutisi hiljaa. Hän näytti mietteliäältä, mutta myös hyvin kiinnostuneelta. Silmäni tapittivat Jarvionin silmiä, hän oli saanut minut valtaansa.
”Tämä siis tarkoittaa, että joko nyt tai lähitulevaisuudessa tulet kokemaan rakkautta tai tapaat rakkautesi... kortti voi myös tarkoittaa onnen löytämistä tai onnea muutenkin” Jarvionin ääni painui hiljaa alas päin. Katsoimme toisiamme suoraan silmiin.
Kuulin kuinka vanha hirsimökki natisi hiljaa. Kynttilät loivat romanttista hehkua ympärillemme. Jarvionin käsi hivutteli seuraavaa korttia.
”Minä aistin, että seuraava korttisi on pahaenteinen”
Tarrasin hellsäti Jarvionia kädestä kiinni. Räpsyttelin silmiäni.
”En halua tietää enempää”
Jarvion hengitti aika raskaasti, aivan kuin hän olisi juossut maratoonin. Kuului kauheata murinaa. Katsahdin mahaani tuimasti.
”Sinulla on nälkä, miksi et sanonut?”
Naamani muuttui räikeän punaiseksi.
”Minä, tuota noin, kun... en halunnut vain kertoa sitä”
Jarvion nousi äkisti tuolista. Hänen punertava, solkien peittämä paita oli mennyt hieman ryppyyn.
”Käydään hakemassa sinulle sitten hieman syötävää, en halua, että joudut olemaan nälässä”
Jarvion taapersi kuin pingviini huoneeseen, josta hän oli tuonut voiteen. Kiiruhdin hänen peräänsä. Toogani oli miltein pudota, vaivoin sain sen pidettyä ylhällä.
”Katsotaanpas mitä täältä löytyy”
Huone oli aika pieni, siellä oli kaksi hyllyä, pienen pieni pöytä, sekä yksi vaivainen puutuoli. Jarvion katseli hyllyään hieman. Hän otti hyllystä mielenkiintoisen väristä juomaa, sekä oudon näköisiä hedelmiä.
”Minulla ei valitettavasti ole muuta” Jarvion sanoi vaatimattomasti ja ojensi minulle hedelmiä.
Ottaessani hedelmät käsiini toogani putosi. Ylävartaloni oli täysin paljaana. Jarvion kääntyi, hänen ryhtinsä oli jämäkkä. Minua nolotti aivan kauheasti, jopa niin paljon, että minua alkoi pyörryttää.
”Pue vain se takaisin päällesi, en minä katso”
Asetin hedelmät pöydälle ja kietaisin peiton uudestaan päälleni.
”Mietin, että olisiko sinun kuitenkin parempi pukea paita päälle...ei sillä, että näyttisit jotenkin vastenmieliseltä, kaunishan sinä olet...ihan vain sen vuoksi, että se olisi sinulle kai mukavampaa” Jarvion mutisi melko pienellä äänellä ja kääntyi minua kohti.
”Ehkä olisikin, mutta en voi pukea korsettipaitaani, se kirvelee selkääni”
Jarvion nosti sormensa pystyyn. Hän lähti vikkelästi pois huoneesta, kuulosti aivan kuin hän olisi noussut portaat ylös. Katselin huonetta, se näytti aika vanhalta, mutta kodikkaalta. Sydämeni pomppi jännityksen lomassa. Jarvion oli todellakin nähnyt rintani! Lösähdin kovalle tuolille istumaan, katselin hirsimökin kattoa, minulla oli mielenkiintoinen olo. Pyörittelin peukkujani ympäri toisiansa, se oli aika suloisen näköistä. Kuulin taaskin Jarvionin juoksevan tai oikeastaan hän rymisi.
”Katsos mitä löysin, vanhan paitani. Se on kai hieman iso, mutta saattaa olla, että on hieman väljempi kuin omasi”
Jarvion heitti minulle paidan. Hän kääntyi jo valmiiksi selin. Tiputin vaalean toogan päältäni ja heitin harmaan paidan päälleni. Paita tosiaankin oli iso, se muistutti enemmän tunikaa päälläni kuin paitaa.
”Kiitos Jarvion”
Vieno hymy nousi kasvoilleni, istun tuolille takaisin. Jarvion vei sillä aikaa peiton takaisin heinäsängylle. Otin vihertävän, raa'an näköisen hedelmän käteeni, se muistutti hieman persikkaa. Silmät ristissä puraisin hedelmää. Yllätyin kuinka hyvältä hedelmä maistuikaan. Makujen harmonia oikein soi suussani. Söin hedelmän liian nopeasti, koska se oli sanoinkuvailemattoman hyvää.
”Onko hyvää?”
En voinut vastata, sillä suussani oli kauhea määrä hedelmiä. Nyökkäsin ja mussutin hedelmää. Muistutin silloin apinaa, hedelmää huuleen vaan. Jarvion otti pöydältä itsekin hedelmän, se näytti siniseltä omenalta. Yhdessä me nautiskelimme hedelmistä.
Oli kulunut puolisen tuntia, kun mahani oli ihan pullollaa.
”Täytyy kai käydä poimimassa uusia hedelmiä, kun palaamme, näyttävät olevan loppu”
Säikähdin. Olinko minä syönyt kaikki hedelmät?
”Anteeksi Jarvion, tarkoitukseni ei ollut syödä kaikkia sinun hedelmiäsi!”
Jarvion katsoi minua hetken, jonka jälkeen hän purskahti nauruun. Olin kieltämättä hieman ihmeissäni.
”Voi sinua neiti Ewan, ei sinun syömisesi mitään haittaa. Etkä sinä syönyt kaikkia minun hedelmiäni, olen itsekin popsinut niitä oikein huolella”
Huokaisin helpotuksesta. Suustani kaikui suuri haukotus. Läimäisin kädet suuni eteen.
”Minusta tuntuu, että sinun olisi parasta mennä nukkumaan. Huomenna on raskas päivä, sinun pitää nukkua kunnolla. Voit lainata sänkyäni, jos se on tarpeen”
”En minä sinun sänkyäsi voi vallata, sinun täytyy kyllä itsekin nukkua. Muutenkin, olet auttanut minua jo aivan liikaa”
”Nääh, mukavia ihmisiä on mukava auttaa, varsin teidänlaisia kaunokaisia prinsessa. Etkä sinä sitä valtaisi, kun itse kerran sitä sinulle ehdotin”
Punastuin jälleen kerran, loin katseeni kohti pientä pöytää.
”Ja minä suorastaan vaadin, että menette nukkumaan”
”No, jos kerran vaadit”
Nousin tuolista. Menin pois huoneesta, sängylle makaamaan. Käännyin oikealle kyjelleni, sillä selkääni vihloi, kun yritin maata sillä. Jarvion tuli perässäni. Hän meni istumaan pöydän äärelle. Hän keräsi korttinsa ja tutkaili niitä. Pyörin vuoteessa saamatta unta. Heinät pistelivät inhottavasti ja tyynykin oli aika kova.
”Et näytä saavan unta?”
Jarvion katseli minua pöydän ääreltä.
”En minä kyllä saakaan unta, olisko sinulla mitään uniainetta, jotta saisin unenpäästä kiinni?”
”Valitettavasti en omista sellaista, mutta voin kertoa tarinan, jos se auttaa?”
Jarvion nousi pöydän äärestä, hän otti tuolin mukaansa. Hän tuli istumaan sängyn viereen.
”Elipä kerran pienessä kylässä kaunis neito Pedion, hän oli varakkaan porvari perheen ainokainen tytär. Eräänä kesäiltana muuan kulkuri Zego tuli pyytämään yösijaa Pedionin talosta. Pedionin isä Pallad suostui, mutta yösijaksi hän antoi Zegolle vanhan tallin. Vaatimattomana miehenä Zego tyytyi siihen mitä hänelle annettiin. Zegon nukkuessa yöllä hän kuuli kuinka joku tuli talliin. Pimeyden vuoksi oli mahdotonta nähdä kuka se oli. Zego nousi heiniltä, joilla hän oli nukkunut. Hän näki pienen varjon, joka hyppelehti seiniä pitkin. Zego hapuili tulitikkuja ja kynttilää. Hän sai kuin saikin kynttilät sytytetyksi. Kynttilän valossa hän oivalsi, että talliin oli tullut naispuolininen henkilö, nuori Pedion.
”Kuka olet, ja mitä teet täällä?”
”Minä olen Pedion, Palladin tytär, karkaan, en jaksa sitä kuinka minua yritetään pakkonaittaa jokaisella miehelle”
”Hmmm...ymmärrän, mutta minne olet menossa, länteen vaiko itään?”
”En ole varma, en ole tutkinut reittejä”
”Minä tunnen kaikki polut ja sala kujat, saisinko tulla oppaaksesi?”
”Jos autat minut pakenemaan ja viet minut paikkaan, josta isäni ei löydä minua, niin sitten”
”Isäsi ei tule löytämään sinua, jos mukaasi tulen”
Yhdessä he lähtivät pakoon. He kulkivat läpi metsien, kukkuloiden, niittyjen ja merien. Matkalla rakkauskin sai alkunsa. Vasta kolmen vuoden kuluttua halusi Pedion palata kotiinsa rakas Zego mukanaan.
”Missä olet ollut nämä kaikki vuodet?” Pallad voihki.
”Zegon kanssa matkalla, palasimme ja menemme nyt naimisiin”
”Tuon kurjan kulkurin surkimuksen sitten valitsit, vaikka olisitkin saanut kunnon miehen porvarin tai ehkä jopa prinssinkin”
”Rakkaus ei katso varakkuutta” Zego sitten mainitsi. Pallad kimpaatui pahimmin ja surmasi Zegon miekallansa. Kuolemastaan rakkaansa Pedion kauan suri, kunnes pienen pieneen kylään tuli mustamaagikko. Toivottomana Pedion kääntyi hänen puoleensa. Hän itki:
”Voi jospa mies poloni herättäisit elohon, niin annan sinulla koko omaisuuteni”
”En minä sinun omaisuutta halua, vaan sitoomuksen. Jos mies polosi herätän, niin varjele häntä kuin kesän kukkaa viimeistä. Jos hänelle pahaa tapahtuu se on teidän molempien loppu”
Pedion tähän suostui. Maagikko oli häneltä pyytänyt miehen kallisarvoisinta tavaraa. Pedion ei tiennyt muuta kuin vanhan, pienen mallinuken.
Pedion vei sen maagikolle. Pienen, mutta tehokkaan taian jälkeen nukke nousi jaloilleen seisomaan. Se pienin, lyhyin jaloin juoksi Pedionin luo. Sormea se hänen helli, kun niin pieni oli. Pedion nukkea piti kuin mitäkin kultaa. Kerran kuitenkin tansittaessaan nukkea huoneessaan, kömpelönä kaatui ja nukke lensi takkaan. Kyyneleet silmissään hän katsoi palavaa rakastaan. Pedion alkoi muuttua, hänen silmissään maailma suureni, hän muuttui itse nukeksi. Huoneeseen juoksi muuan sisäkkö ja potkaisi säikähtäneenä Pedionin liekkeihin. Zego ja Pedion olivat yhdessä, tällä kertaa lopullisesti”
Katsoin Jarvioniin. Leukani oli pudonnut lattiaan asti.
”Kaunis tarina, todella kaunis ja ihanan runollinen”
Jarvion katsoi minuun sangen mystisellä ilmeellä.
”Yritäppäs nyt nukkua, huomenna on aikainen herätys”
Jarvion laitto kädet niskansa taakse ja muutti asentonsa hyvin rennoksi. Suljin silmäni hitaasti.
Heräsin aamulla hitrvittävän kovaan rysähdykseen. Nousin vuoteesta, hieroin silmiäni hetken. Ääni oli kuulunut viereisestä huoneesta. Juoksin huoneeseen. Jarvion istui lattialla hieroen selkäänsä kaatunut tuoli vierellään.
”Sattuiko sinuun?”
Menin auttamaan hänet ylös, vaikka olinkin todella lyhyt häneen verrattuna.
”Nuo perhanan kortit”
Jarvion katseli kattoon, jossa liukui parisenkymmentä korttia.
”Käske ne alas?”
”Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, mutta kun olen taas hukannut erään korttini, itse asiassa se oli sama jonka löysitkin jo kerran”
Jarvion sanoi nolon oloisena.
”Miten ihmeessä sinä voit hukata saman kortin niin usein”
”Tuota noin...kun..”
Ovelta kuului koputusta. Jarvion ja minä katsoimme toisiimme kummastuneina.
Juoksimme ovelle, siellä oli Calla, Nitimado, Kirsykoff, Erasti ja Dometo.
”Täällähän sitä ollaan” Nitimado totesi. Dometo vilkuili Jarvionia aika pahasti.
”Haluatteko tulla sisälle?”
Kaikki tunkivat pieneen mökkiin.
”Mitä illalla tapahtui, kun et palannut kievariin?” Dometo alkoi tentata. Hän katsoi julmasti vuoroin Jarvionia ja minua.
”Minä kaaduin ja sitten kuului piip, jonka jälkeen heräsin sängyltä. Jarvion esti lähtöäni, juoksin ulkona, kuovi otti kiinni, punainen paholainen pelasti minut, Jarvion rasvasi selkääni ja antoi hedelmiä”
Dometo katsoi minuun ihmeisään kuten kaikki muutkin.
”Oletko sairas vai onko tuo juottanut sinulle jotain litkujaan?” Dometo kysyin koskien otsaani.
”Onko oikea nimesi Jarvion?” Kirsykoff kysyi.
”Kyllä poikaseni”
”Siisti nimi!”
”Dometo hyvä, olen kunnossa, Jarvion on vain auttanut minua, hän lainasi jopa paitaansa”
Dometo pyöräytti päätään.
”Jatkettaisiinko matkaa, tämä keskustelu alkaa muuttua oudoksi?” Dometo huokaisi järkyttyneen kuuloisesti.
”Meillä on vielä yksi juttu hoidettavana”
”Mitä nyt?”
”Kortti on kadoksissa, etsimme sitä”
Käteni heiluivat ilmassa, kun selitin asiaa Dometolle.
”Mutta kauppias sanoi äsken meille, että löysit kortin eilen”
”Se hukkui uudestaan”
Jarvion tönäisi minua hellästi kylkeen.
”Ewan, minusta tuntuu, että meidän täytyisi hieman jutella”
Käännyin Jarvionia kohti.
”Hyvä on” Lähdimme kohti toista huonetta, kun Calla sanoi naurahtaen:
”Salarakkaat”
Jarvion ja minä molemmat punastuimme, kun katsahdimme toisiimme. Dometo katsoi Erastia, joka katsoi ihmettyneenä Callaa.
”Mitä sinulla on asiana?”
”Se kortti on sinulla, se on vyötaskussasi, tiedän sen”
Avasin vyötaskuni, siellä todellakin oli jotain. Katossa leijuvat kortit olivat kerääntyneet vasempaan nurkkaan yhteen klimppiin.
”Se tosiaan oli taskussani” katselin kädelläni nukkuvaa korttia, se oli väärinpäin, käänsin sen.
”Rakastavaiset...” henkäisimme yhteen ääneen. Katsoin Jarvionin tulenpalavia silmiä. Annoin kortin hänelle, siinä samassa kaikki kortit leijuivat nättiin pinoon Jarvionin kädelle. Asetin käteni pakan päälle. Olin ihastunut Jarvioniin koko sydämestäni. Tiesin, että olin, sillä sydämeni oli pakahtua ainoastaan hänen suklaisista silmistä.
”Pidä niistä nyt hyvää huolta...” kuiskasin hiljaa.
Sydämeni sykki lujaa, minua värisytti. Minun olisi tehnyt mieli itkeä, se oli niin kaunista. Minun olisi tehnyt mieli nauraa ja halata häntä. Tunsin palavaa kiihkoa Jarvionia kohtaa, jonka maskin takaa kurkisti mitä viattomimmat silmät.
”Kyllä pidän ja sinusta myös...”hän kuiska hiljaa korvaani. Hän oli joutunut kyyristymään tasolleni. Tunsin hänen hengityksen kasvoillani. Suljin hieman silmiäni. Jarvion hipaisi hieman leukaani.
”Joko puhuitte?” kuulin Dometon kysyvän. Jarvion ja minä astuimme kauemmaksi toisistamme.
”Ky-kyllä, löysimme myös kortin”
”Voimme sitten jatkaa matkaa?”
Dometo katsoi meitä tuimasti, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Vilkaisin Jarvioniin lämpimästi. Hän hymyili söpösti minulle, hänen poskeensa oli ilmestynyt hymykuopat, samanlaiset kuin Kirsykoffilla ja Erastilla.
”Mennäänkö?”
Tönäisin jarvionia lantiollani, hän hymähti hiljaa.
”Vihdoinkin voimme jatkaa matkaa” Calla huokaisi.
”Toin muuten miekkasi ja laukkusi” Kirsykoff sanoi söpöllä äänellä.
”Kiitos Koff”
Annoin hänelle pienen pusun otsalle.
Heitin laukun olalleni, lähdimme ulos mökistä. Aurinko sarasti talojen takaa, taivas oli kellertävä, linnut lauloivat kauniisti talojen katoilla. Hengitin raikasta ilmaa sieraimiini, olin valmis. Yhdessä lähdimme kulkemaan kohti jokea.
”Minne me olemme nyt tarkkaanottaen menossa Dometo?”
”Me menemme Pafeunmetsään, joka sijaitsee joen yläjuoksulla”
Katsahdin viimeisenä laahustavaan Jarvioniin, joka piti käsiään selän takana.
”Taidat pitää hänestä?” Nitimado ilveili.
”Juu...ei kun, mitä sanoitkaan?” sanoin häkeltyneenä.
Nitimado pyöräytti päätään ja katsoi Callaa hymyillen. Jättäydyin tahalteni hieman jälkeen , jotta pääsin Jarvionin rinnalle kävelemään.
”Minusta tuntuu, että veljesi ei oikein pidä minusta”
”Kuinka niin?” esitin tyhmää, vaikka huomasin sen heti ettei Dometo pitänyt Jarvionista.
”Minusta tuntuu, että hän vahtii sinun ja minun jokaista elettä. Hän ei luota minuun. En saa edes puhua sinulle rauhassa ilman, että hän kuuntelee nurkan takana”
”Minä kuulin tuon!” Dometo huusi.
”Anteeksi! Näetkö nyt, kuuntelee koko ajan, kohta hän varmaan alkaa tenttaamaan miksi sinulla on minun paitani ja että miksi rasvasin sinua”
”Tuskinpa vain” sanoin toiveikkaana.
”Jarvion hyvä, miksi siskollani on sinun paitasi ja miksi rasvasit häntä?”
Jarvion nolostui täysin, sillä osa kyläläisistä oli kuullut.
”Siis kun hänellä oli haavoja selässä, joten jouduin rasvaamaan hänen selkänsä voiteella, joka parantaa haavat ja estää haavojen tulehtumisen. Sen jälkeen hän ei saanut enää paitaa päälle, sillä selkään sattui, jolloin lainasin hänelle paitaani”
Kaikki olivat hiljaa. Kirsykoff narskutteli hampaitaan, luultavasti sen takia, että oli hermostunut.
”Epämukavaa...” Calla hymisi ja katseli taivaisiin.
”Jaa vai sellaista..” Dometo huokaili.
Katsoin Jarvionia, hänen hiuksensa loistivat kuparin tavoin auringon valossa. Näin kuinka hän nojautui hieman lähemmäksi minua ja otti kädestäni kiinni. Jarvion puristi kättäni hellästi, muttei sanonut mitään. Minulla oli niin rauhoittunut olo, Road Hill oli nyt takana, edessä oli Pafeunmetsä.
