Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Vampyyrien Juoksu - Osa 3 (minä muoto)
QR-Code dieser Seite

Vampyyrien Juoksu - Osa 3 (minä muoto)

Luku 9

Olin vieläkin ihmeissäni. Olin melkein nostanut maan alaisen lammen maan pinnalle. Olin voimakkaampi kuin olin aluksi luullut. Käsien sytyttäminen tuleen oli ollut vain maistiainen siitä mihin minä pystyin. Se oli samaan aikaan siistiä ja pelottavaa. Jos en opettelisi hallitsemaan voimiani saattaisin aiheuttaa isoakin tuhoa. Pimeän voimat olivat pysyneet piilossa, mutta välillä halusin tietää niistäkin enemmän. Jos valkeilla voimilla sai sellaista kaaosta aikaan en voinut kuin ihmetellä mitä pimeän voimilla saisi aikaan.

Mounica oli vieläkin vihainen minulle lapsellisesta käytöksestäni. Hän oli käskenyt minua pitämään korun kaulallani varmuuden vuoksi vuorokauden ympäri. Hän oli selvästi säikähtänyt minun tempaustani. Me istuimme tekemäni montun pohjalla ja Mounica piti tulta yllä, jotta me emme jäätyisi. Hän loihti tulipallon kuopan pohjalle ja se valaisi ja lämmitti meitä. Mounica otti laukustaan kuivan leivän palasen ja jakoi sen kahtia. ''Enempää ei ole.'' Hän sanoi. ''Meidän on pakko käydä jossain kylässä ja hakea lisää.''

''Ei minulla ole rahaa.'' Sanoin. ''Sinä poltit koko omaisuuteni maan tasalle.''

Mounica otti laukkunsa syliin ja kaivoi sieltä jotain. Hän otti sieltä käteensä pienen pussin mikä kilisi ja kahisi. ''Minulla on oma omaisuuteni mukana.'' Hän sanoi hymyillen.

''Tiesitkö, että lähtö tulisi kun kannoit tuota mukanasi?'' Kysyin helpottuneena. Olin alkanut jo suunnittelemaan miten varastaisin jonkun kylän torilta leipää, mutta onneksi niitä suunnitelmia ei tarvinnut laittaa käytäntöön. Meillä oli sittenkin rahaa ja emme kuolisi nälkään. Kumpikaan meistä ei osannut metsästää, sillä olimme tottuneet siihen, että torilta sai ostettua valmista lihaa. Olisi silti riski käydä kylissä, sillä vampyyrit saattoivat odottaa meitä siellä. Paitsi jos menisimme ja lähtisimme sieltä auringon paistaessa. Sitten meillä ei olisi mitään hätää.

''En tiennyt. Mutta kannoin tuota mukanani siltä varalta, että lähtö tulisi. Koskaan ei tiennyt milloin kyläläisille paljastuisi, että olen noita ja tulisi äkkilähtö.'' Mounica kertoi. En halunnut edes ajatella asiaa. Minua ei hyväksyttäisi missään muualla kuin siellä missä noidat ja velhot piileksivät. Jos edes sielläkään, koska olin sekaverinen. Minä en kuulunut kummallekkaan puolelle. En pimeisiin enkä valkeisiin. Siitä huolimatta ajattelin, että kivi olisi paremmassa turvassa valkeiden luona.

''Emmekö me voisi mennä valkeiden luokse?'' Kysyin. Meidän pitäisi löytää jokin piilopaikka, sillä emme me hengissä pysyisi jos olemme lopun elämäämme karkumatkalla. Ennemmin tai myöhemmin vampyyrit saisivat meistä vainun ja siinä vaiheessa pelimme oli pelattu. Meitä oli kaksi vastaan kokonainen lauma verenimijöitä.

''En tiedä missä he ovat.'' Mounica sanoi synkästi. ''Lähdin heidän luonta kolme vuotta sitten ja he ovat jo vaihtaneet paikkaa. He eivät pysy samassa paikassa viittä vuotta pidempään. Jos olen oikein laskenut he vaihtoivat paikkaa kaksi vuotta sitten.''

Mielialani laski hiukan. ''Emme me voi lopun elämäämme juosta vampyyrejä karkuun.''

''Emme me voikkaan. Meidän täytyy vain löytää sopiva paikka ja kadota. Olen miettinyt jos menisimme Basiliin. Se on tarpeeksi suuri kaupunki jotta voisimme kadota sinne.'' Mounica ehdotti ja aloin miettimään asiaa. Asuisimmeko Basilin rajalla olevissa slummeissa missä ei todellakaan ollut turvallista vai pääsisimmekö itse kaupunkiin? Mietin Joshia ja hänen äitiä, joka oli tapettu siellä slummeissa. Joshin ajatteleminen kirpaisi.

''Ehkä. Mutta onko sinulla tarpeeksi rahaa, jotta pääsisimme itse kaupunkiin? En haluaisi asua niissä slummeissa kaupungin rajalla.'' Sanoin.

On minulla, mutta meidän molempien pitäisi hommata jokin työ. Pystyisitkö siihen?'' Mounica kysyi. Se oli yleisesti tiedossa Hamptonissa, että minä en ollut mikään työmies. Minulla oli liian pahoja keskittymisongelmia. Tosin siitä oli kaksi vuotta kun viimeksi yritin töiden tekoa. Ehkä minä olin rauhoittunut siitä vielä vähän lisää. Ehkä pystyisin nykyään tekemään työt huolella.

''Kyllä.'' Vastasin. ''Luulisin niin.''

''Se on sitten sovittu. Me menemme Basiliin. Sinne on kylläkin aikamoinen matka. Meidän täytyy käydä ensin Krimlonissa. Tarvitsemme matkalle ruokaa. Vedestä meillä ei ole pulaa sillä pystymme loihtimaan sitä maan alta.''

''Sovittu.''

Meillä oli nyt jonkinlainen suunnitelma. Ei ehkä mikään maailman parhain, mutta parempi kuin ei mitään. Lähtisimme aamulla Krimloniin ja nukkuisimme siellä hotellissa iltapäivään asti. Sitten kävisimme hakemassa torilta evästä ja teltan. ''Teltta tekisi nytkin poikaa.'' Ajattelin, kun kävin keräämässä kuopan ulkopuolelta puita, jotta saimme tehtyä nuotion. Mounica sytytti kuivat puunoksat tuleen ja kävimme nukkumaan. Aamulla meitä odotti pieni yllätys.

Varoituslanka soi pohjoisessa ja heräsin siihen. Nousin nopeasti istumaan ja heristin kuuloani. Mitään ei kuitenkaan kuulunut ja en ollut varma kuulinko oikein vai näinkö unta. Siitä huolimatta tökin Mounicaa. Neljännellä yrityksellä hän heräsi. ''Mitä ihmettä sinä tönit?'' Hän kysyi unisena.

''Varoituslanka soi juuri.'' Sanoin. ''Heräsin siihen.'' Mounica nousi seisomaan ja en voinut kuin ihmetellä miten kukaan pääsi niin nopeasti jaloilleen vasta herättyä. Ihan sama minkälainen hengenhätä oli.

''Mistä suunnasta se kuului?'' Hän kysyi ja osoitin pohjoiseen. Mounica meni kuopan pohjoispuolelle, mutta ei katsonut sen reunan yli. Hän vain sulki silmänsä ja näytti keskittyneeltä. Hetki vierähti, kun Mounica oli hiljaa. Sitten. ''Siellä on karhu.'' Hän sanoi ja katsoin häntä hölmistyneenä.

''Karhu? Oletko varma?''

''Luulisin niin.'' Mounica vastasi. En ymmärtänyt mistä hän sen voi tietää, kun hän ei katsonut kuopan reunan yli. Hän selvästi näki hämmentyneen ilmeeni, sillä hän selitti asian.'' Me noidat ja velhot pystymme vaistoamaan ja ymmärtämään eläimiä. Ainakin pääpiirteittäin. Se ei ole aina helppoa, mutta eläimen pystyy tunistamaan helposti.'' Hän selitti.

''Okei.'' En saanut mitään muuta ulos suustani.

''Sinä voit ohjata sen pois täältä.'' Mounica sanoi minulle. Ihmettelin mitä hän tarkoitti. Pitäisikö minun juosta karhua karkuun ja ohjata hänet pois täältä? Se olisi itsemurha.

''Oletko hullu? Mitä jos se saa minut kiinni?'' Kysyin tyrmistyneenä.

''Ei. Ei juoksemalla vaan manipuloimalla sen mieltä.'' Mounica sanoi. ''Se on barbaarista, mutta meidän ainoa vaihtoehto nyt.''

Manipuloida sen mieltä? Oliko Mounica tärähtänyt? Mutta sitten ajattelin kaikkea mitä olin kokenut ja nähnyt viimeaikoina ja en ollut enää niin ihmeissäni. ''Onko se jokin pimeän noitien ja velhojen juttu?'' Kysyin ja en ollut varma pystyisinkö siihen vaikka se olisikin. En ollut ikinä ennen kuullutkaan, että eläimiä pystyisi manipuloimaan tahdon voimalla.

''Kyllä.'' Mounica sanoi ja samalla hetkellä kuopan ulkopuolelta kuului karjuntaa. ''Se äkkäsi meidät. Ja se on vihainen.'' Mounica kertoi ja se ei helpottanut oloani yhtään. Minulla oli vastassa vihainen karhu.

''Eikai sillä ole poikasia lähettyvillä?'' Kysyin peloissani. Se tästä vielä puuttuisi. Suuri vihainen lapsiaan suojeleva karhu emo.

Mounica sulki silmänsä ja keskittyi. ''Ei. En vaistoa kuin vain yhden karhun. Mutta toimi nopeasti ennen kuin se tulee tänne kuopalle.''

Keräsin rohkeuden mujut mitä ei paljon ollut ja lähdin nousemaan montun reunaa ylöspäin. Hetken päästä kurkistin reunan yli ja näin sen. Kaksi metrisen rusekan karhun. Silmäni pyöristyivät. En minä sinne karhun luokse voi mennä. Se tappaisi minut! Lähdin laskeutumaan takaisin monttuun, mutta Mounica seisoi takanani ja ei päästänyt minua turvaan. ''Väisty nyt!'' Sanoin paniikissa. En todellakaan halunnut kohdata vihaista karhua.

''En. Sinä menet ja ohjaat tuon karhun pois meidän luonta ja piste.'' Mounica sanoi.

Minä huokaisin. Minkähänlaiseen kiipeliin seuraavaksi joudun? Nousin täristen kuopasta ylös. Karhu oli kahdenkymmenen metrin päässä minusta ja tuijotti minua ruskeilla tapittavilla silmillään. ''Okei kiltti karhu. Mene pois.'' Sanoin tuskin kuuluvasti. Otin korun pois kaulaltani ja sanoin saman uudestaan. Katsoessani karhua silmiin vaistosin sen vihan. Valmistauduin taisteluun, mikä ei voinut päättyä hyvin minun osaltani.

''Mene pois!'' Sanoin hieman lujempaa. Karhu näytti vain ärsyyntyneen siitä lisää. Se lähti juoksemaan minua kohti. Seisoin kauhusta jäykkänä enkä pystynyt liikkumaan. Pian karhu saapui eteeni ja nosti suuren käpälänsä. Se löi minua vasempaan hauikseen ja lensin iskun voimasta taaksepäin takaisin montun pohjalle. Minulta lähti ilmat pihalle kolmen metrin pudotuksesta ja haukoin henkeä, kun Mounica tuli vierelleni.

''Nouse ylös!'' Hän huusi minulle ja huomasin, että vasempaan hauikseeni oli tullut kolme syvää viiltoa ja hihasta oli lentänyt verisiä kankaan riekaleita. Nousin ylös ja yritin tasoittaa hengitystäni. Katsoin kuopan reunalle ja näin suuren karhun aivan montun reunalla. Se alkoi laskeutumaan alas.

Keskityin tällä kertaa kovemmin ja sanoin. ''Mene pois. Et halua tulla tänne.'' Karhu pysähtyi hetkeksi ja kun se katsoi silmiini, vaistosin, että karhu oli hämmentynyt. Mutta hämmennystä kesti vain muutaman sekunnin ja karhu alkoi taas laskeutumaan kuoppaan. ''Onneksi se on hidas.'' Ajattelin.

Huomasin karhun epäröinnin ja sain siitä lisää rohkeutta. Nyt kun pystyin taas hengittämään normaalisti ja olin saanut karhun jo kerran epäröimään, sanoin karhulle, että mene pois paljon rohkeammin. Karhu pysähtyi ja katsoi minua silmiin. Vaistosin eläimen olevan vähemmän vihainen kuin hetki sitten. ''Mene pois!'' Huusin ja heilautin kättäni karhua päin. Kädestäni lensi pieni liekki.

Karhu ei enää yrittänyt laskeutua alas vaan se kääntyi ympäri. Se nousi kuopasta pois ja ei edes katsonut taakseen löntystäessään pois paikalta. Mounica hymyili minulle. ''Tiesin ,että sinä pystyt siihen.'' Hän sanoi ja minulta meni hetki tajuta, että karhu todellakin lähti pois. Ensimmäistä kertaa minä käytin pimeän voimiani ja minun oli pakko myöntää, että se ei tuntunut yhtään hassummalta. Minäkin aloin hymyilemään.


Luku 10

Me lähdimme vähän karhun hyökkäyksen jälkeen matkaan. Pakkasimme tavaramme hevosen selkään. Tosin minulla ei ollut juuri mitään mukanani. Mounicalla oli laukku, missä oli juomapullo ja rahat. En tiennyt mitä muuta sieltä löytyi. Ei ainakaan enempää ruokaa. Meidän pitäisi mennä Krimloniin, mikä oli lähin kylä ja hakea sieltä syötävää.

Mounica arveli, että Krimloniin oli noin kuusikymmentä kilometriä matkaa jos pääsisimme sinne johtavalle tielle. Onneksi Mounica oli hyvä suunnistamaan, sillä minulla ei ollut mitään hajua mihin suuntaan meidän pitäisi mennä.

''Aika kätevää tuo.'' Sanoin ylpeänä.

''Ai mikä?'' Mounica kysyi. Hän istui edessä ja minä takana. Hän ohjasi hevosta oikeaan suuntaan.

''No tuo. Eläinten ohjaileminen.'' Sanoin. ''Siitä voisi olla taistelussa hyötyä.''

''Ei ikinä! Älä edes ajattele tuollaista!'' Mounica sanoi yllättäen taas kerran kiukkuisena.

''Mutta olisihan siitä.'' Yritin pitää puoleni.

''Tuo on pimeää ajattelua.'' Mounica sanoi vakavana. ''Antaisit viattomien eläinten kuolla puolestasi taistelussa. Sitä paitsi sanoin jo aikaisemmin, että se on barbaarista. Sillä tavalla riistetään eläimen oma tahto.'' Hän lisäsi vihaisena. Minä en ymmärtänyt miksi Mounica oli hiilenä ajatuksesta. Vai oliko se oikeasti pimeää ajattelua? Heräsikö minun pimeä puoli? Ei. Hylkäsin ajatuksen ennen kuin se ehti edes kunnolla muokkautua päässäni. Minä en muuttuisi pimeäksi. Minä taistelisin sitä vastaan. Jos se oli edes mahdollista.

''Mitähän muuta minä pystyn tekemään?'' Kysyin kohdistaen kysymyksen itselleni ja oli virhe kysyä se ääneen.

''Toivottavasti se ei ikinä edes selviä.'' Mounica sanoi selvästi kiukkuisena. Minun teki mieli tiuskia takaisin, mutta ajattelin sen olevan turhaa. Ymmärsin kyllä sen, että Mounica ei pitänyt pimeän voimista, mutta ne olivat osa minua. Ei ollut minun vikani, että äitini sai lapsen pimeän velhon kanssa.

Päätin siitä hetkestä lähtien olla kysymättä tai mainitsemasta pimeän voimista Mounican kuullen. Pohtisin niitä asioita itsekseni niin kuin olin jo kauan tottunut miettimään asioita yksin. Laitoin huomaamattani käden taskuun ja havahduin voiman tunteeseen. Puristin kuukiveä nyrkissäni housun taskussa. Halusin kokeilla lähtisikö minulta taju vai mitä siitä seuraisi jos en irrottaisi otetta. Voiman tunne virtasi käsivartta pitkin rintaan ja aluksi se tuntui epämiellyttävältä, mutta hetken päästä tunne alkoi tuntua hyvältä.

Tältäkö pimeys tuntui? Tuntuiko se oikeasti näin hyvältä? Nautiskelin voiman tunteesta ja suljin silmäni. Siinä samassa näin taas mielessäni omituisen savuavan portin, jonka toisella puolella lenteli lohikäärmemäisiä mustia olentoja. Mitä ne oikein olivat? Mitä jos ne tulisivat portin läpi? Portti oli ainakin kolme metriä leveä ja kuusi metriä korkea. Se oli tehty mustasta kivestä minä pinta kiilsi. Yhtäkkiä Mounica huusi jotain mitä minä en kuullut. Keskityin porttiin.

''Mitä ikinä oletkin tekemässä, lopeta se heti!'' Mounican ääni kuului jostain kaukaa. Minut oli ympäröinyt pimeys. Minä uin siinä. Pimeys tuntui kodilta. En halunnut, että se menisi pois. Sitten jokin tönäisi minua ja tunsin putoavani. Pudotus tuntui kestävän ikuisuuden. Valmistauduin tömähdykseen, mutta en osunut maahan pitkään aikaan. Lopulta tömähdettyäni maahan avasin silmäni. Mounica oli tönäissyt minut alas hevosen selästä ja kiipesi nyt itsekkin maan tasalle. ''Lopeta heti!'' Hän raivosi kävellessään luokseni. Ihmettelin, että miksi? Sitten näin Mounican ja hevosen takana seitsemän metrin korkeudella pienen ukkospilven mikä salamoi.

Kompuroin ylös ja kurkistin hevosen taakse. Siellä oli kaksi pylvästä. Samaa materiaalia kuin näyssäni oleva portti. Pylväät rakentuivat pala palalta ja ne olivat kaksimetriä korkeita. Mitä jos ne kasaantuisivat loppuun asti? ''Nyt lopetat! Heti!'' Mounica huusi ja tunki kätensä taskuuni ja irrotti otteeni kuukivestä. Kodikas tunne hävisi sillä sekunnilla, kun ote irtosi. Tunsin itseni voimattomaksi ja heikoksi. Haavoittuvaiseksi. Aivan kuin joku olisi ryöstänyt minulta kodin toistamiseen. Tai ottanut paksun panssarin päältäni ja seisoisin nyt alasti metsässä. ''Älä enää ikinä tee noin!'' Mounica huusi ja ihmettelin, että mitä minä edes tein. Mistä se pilvi ja ne pylväät olivat ilmestyneet? En muistanut nähneeni koko matkan aikana mitään vastaavaa.

Minusta tuntui kuin jotain tärkeää olisi viety minulta pois. Minulla oli koti ikävä. Halusin pimeyden takaisin ympärilleni, sillä se oli ollut lohduttavaa. ''Mitä tapahtui?'' Kysyin ihmeissäni. Kivi oli vielä taskussani turvassa. Mounica ei ollut saanut sitä pois sieltä. Ainoastaan minun käteni pois taskusta.

Oli hiljaista. Koko matkan olin kuunnellut lintujen laulua, mutta nyt laulu oli poissa. Kuului vain Mounican raskas hengitys. Hän oli raivoissaan. ''Sinä melkein tuhosit koko maailman!'' Hän huusi. ''Anna se kivi minulle!''

''Enkä anna!'' Protestoin. En tahtonut antaa kiveä hänelle. Se oli muistuttanut minua kodista jollain ihmeellisellä tavalla. En oikein itsekkään ymmärtänyt mitä olin tuntenut. Mutta hyvältä se oli tuntunut. ''Kivi on minun. Minä vein sen vampyyreiltä. Minä olen kantanut sitä mukanani siitä lähtien.'' Sanoin.

''Se on liian vaarallinen sinun käsissäsi.'' Mounica sanoi. ''Tuhosit melkein meidän maailman äsken!'' Hän huudahti. Ihmettelin miten jokin niin hyvän tuntuinen voisi tuhota maailman? Nyt kun ajattelin kiven voimaa se tuntui enemmän valkealta kuin pimeältä. Minun teki mieli koskea kiveä uudestaan, mutta en voinut Mounican edessä.

''Selitäppä minulle miten muka meinasin tuhota maailman äsken? Mistä se ukkospilvi ja ne pylväät tulivat?'' Kysyin. Minua alkoi jo vähä ärsyttämään. Mounica ei mitenkään voinut ymmärtää mitä minä äsken koin.

''Kivellä on voima kutsua demoneja maan päälle.'' Mounica kertoi ja sydämmeni heitti voltin. Kuulinko oikein? ''Sinä meinasit juuri loihtia tänne portin demonimaailmaan.'' Mounica sanoi. Hän ei ollut enää niin raivoissaan kuin hetki sitten. ''Onneksi portti ei ehtinyt valmistua.'' Hän lisäsi.

Minulta meni hetki tajuta mitä Mounica tarkoitti. Loin melkein portin demonimaailmaan. Mutta miksi se oli tuntunut niin hyvälle koskea kiveä? ''Minä en usko sinua.'' Sanoin vakuuttuneena siitä, että kivi ei ollut paha. Mutta jokin portin alku siihen meidän lähelle oli ilmestynyt. Voisiko se olla totta? ''Minusta tuntui, että kivessä oli enemmän valkeaa kuin pimeää voimaa.'' Sanoin. ''Se muistutti minua kodista jollain ihmeellisellä tavalla.''

Mounica katsoi minua surullisena. ''Ei kivessä ole valkeaa voimaa. Se on pimein kivi minkä tästä maailmasta voit löytää. Sillä on voima kutsua demoneja meidän maailmaamme.'' Mounica sanoi jo melkein lempeästi. Ihmettelin mitä hän tarkoitti sanomalla meidän maailmaamme? Oliko maailmoja olemassa enemmänkin? Istuuduin alas ja nojasin puuhun. Katselin meidän maailmaa ja mietin miltä muut maailmat näyttivät. Näin ympärilläni vain vihreää tällä hetkellä jos mustia kiilteleviä pylväitä ei laskettu. Oliko demonien maailma musta?

''Mutta tuntui hyvältä pitää kiveä kädessä.'' Sanoin. Tunsin itseni vieläki haavoittuvaiseksi. Sen lisäksi kuulin juuri, että maailmoja oli enemmän kuin yksi. Minulla oli vaikeuksia sisäistää kuulemani asiat.

''Kivellä on voima manipuloida noitia ja velhoja. Varsinkin pimeitä sellaisia. Kiven voima muistuttaa isäsi voimaa.'' Mounica sanoi ja ilmeisesti lipsautti viimeisen asian vahongossa. Hän läpsäytti kätensä suunsa eteen ja näytti katuvan sanojaan.

''Miten niin isäni voimaa?'' Kysyin ja nousin seisomaan. Miten isäni tähän nyt liittyi? ''Mitä tiedät isästäni?''

Mounica katsoi pois päin minusta. ''En mitään.'' Hän sanoi, mutta minä en uskonut häntä. Jotain hän tiesi. Ei hän muuten näyttäisi katuvan sanojaan niin pahasti.

''Mitä tarkoitat manipuloinnilla?'' Kysyin. Tapitin Mounicaa silmiin, mutta hän ei katsonut takaisin. Hiljaisuus venyi ja alkoi muuttumaan painostavaksi. Olin lähellä suuttua Mounicalle ja hän huomasi sen.

''Isäsi oli manipuloinnin mestari.'' Hän sanoi nopeasti.

''Mitä tarkoitat? Ai samalla tavalla kuin minä pystyn manipuloimaan eläimiä?'' Kysyin.

''Kyllä.'' Mounica vastasi. ''Mutta isäsi manipuloinnin lahja oli niin voimakas, että hän pystyi manipuloimaan myös ihmisiä, noitia ja velhoja. Sillä tavalla hän sai äitisi lähtemään hänen mukaan. Hän vei äitisi vapaan tahdon.'' Mounica kertoi ja katsoi nyt minua silmiin.

Laskeuduin takaisin istumaan puuta vasten. Suljin kasvoni käsiini. Nyt ymmärsin, miksi isäni oli pimeän velhoista julmin. Hän pystyi ohjailemaan ihmisiä miten halusi. Riisti heiltä heidän oman vapaan tahdon. Kuka tiesi mitä kaikkea hän pisti ihmiset tekemään.

''Hänen voimakkain voima oli manipulointi? Samalla tavalla kuin sinulla tuli elementti?'' Kysyin vaikka tiesin jo vastauksen. Minun voimakkain elementti oli luultavasti maa, mistä olin tyytyväinen. Olin onnellinen siitä, että minun voimani eivät olleet niin kierot kuin isälläni. Eläinten manipuloinnin vielä ymmärsin, mutta en ihmisten. Se jos jokin oli barbaarista.

''Kyllä.'' Mounica sanoi hiljaa. ''Hän oli kiero velho.''

''Mikä oli äitini elementti?'' Kysyin. Nyt kun tiesin isäni voiman, tahdoin tietää myös äitini.

''Sinun äitisi oli parantaja.'' Mounica kertoi, ja taas sisälläni muljahti jotain. Äitini oli parantaja. Miksi hän sitten kuoli? Luulisi, että keuhkokuumeen saisi helposti parannettua jos voimakkain voima oli parantaminen.

''Miksi hän sitten kuoli? Miksei hän parantanut itseään?'' Kysyin ja kyynel ilmestyi kuin tyhjästä ja valui poskeani pitkin. Vain yksi ainoa kyynel minkä pyyhin nopeasti pois kämmenelläni.

''Parantajat pystyvät parantamaan ainoastaan toisia. He eivät pysty parantamaan itseään.'' Mounica sanoi, mutta minusta tuntui, että hän ei ollut täysin rehellinen. Tuossa ei ollut mitään järkeä.

En voinut kuin miettiä, että valitsiko isä äitini sattumalta vai tiesikö hän äitini voimista? ''Pystyvätkö kaikki noidat ja velhot parantamaan?'' Kysyin.

''Ei pysty. Se on harvinainen kyky.''

Asia oli sillä selvä. Isäni valitsi äitini, koska tarvitsi parantajan rinnalleen. Hän ei oikeasti rakastanut äitiäni. Jokin jäi häiritsemään minua. En uskonut, että parantajat eivät pystyneet parantamaan itseään. Äitini kuolemaan liittyi vielä jotain muutakin. Olin kuitenkin kuullut tarpeeksi yhdeltä päivältä. ''Mennään pois tästä metsästä.'' Sanoin. ''Ennen kuin vampyyrit tulevat katsomaan mistä ukkonen johtui.''

''Jos he edes kuulivat sitä. Mutta olet oikeassa, ei ole viisasta jäädä odottelemaan.

Nousimme takaisin hevosen selkään ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Krimlonia johtavaa tietä. Päästyämme jonkin matkaa eteenpäin aloin taas kuulemaan linnun laulua. Se rauhoitti minua. Olin oppinut uusia asioita vanhemmistani, mutta en ollut varma olinko iloinen asiasta. Lisäksi opin, että maailmoja oli enemmän kuin yksi. En enää pitänyt kuukiveä hyvänä kivenä vaan pahana. Kivi ei saisi päätyä vääriin käsiin tai muuten maailmanloppu olisi ovella.


Luku 11

Me saavuimme Krimloniin johtavalle tielle auringon laskettua. Tie kulki kahden suuren pellon välissä. Puolikuu valaisi maisemaa hiukan, joten emme joutuneet matkustamaan täysin sokkona. Minulla oli epämukava tunne siitä, että meitä seurattiin ja oli hyvin mahdollista, että seurattiinkin vaikka näimme joka suuntaan ympärillemme. Vampyyreistä ei ollut kuulunut mitään sitten Hamptonin, ja en ollut varma pidinkö sitä hyvänä vai huonona asiana. Me olimme jättäneet metsään ainakin kaksi merkkiä siitä, että me olimme olleet siellä. Ensin minä nostin melkein kokonaisen pienen lammen maan pinnalle ja jäljelle jäi suuri monttu. Sen jälkeen loihdin melkein metsään demoneille portin tähän maailmaan. Sinne jäi kaksi korkeaa mustaa pylvästä. En ollut koskenut kuukiveen sen jälkeen, kun tiedostin, sen olevan pimeä kivi.

Mounica arveli, että Krimloniin oli noin neljäkymmentä kilometriä matkaa ja saapuisimme sinne aamun tullen jos emme levänneet. Meidän oli turvallisempaa pysyä liikkeellä varsinkin yöllä ja näin aukealla paikalla, sillä vampyyrit pystyisivät matkustamaan ilman rajoitteita. Minulla oli vieläkin koru kaulallani kaiken varalta. Me ratsastimme tasaista laukkaa ja kumpikaan meistä ei puhunut mitään koko matkana. Me olimme molemmat nälkäisiä. Vettä me olimme saaneet juodaksemme sillä pystyimme loihtimaan sitä maan alta, mutta ruoka oli loppunut aikoja sitten.

Kun lopulta saavuimme Krimloniin, aurinko oli nousemassa. Se oli vielä matalalla, mutta tarpeeksi korkealla pitääkseen vampyyrit loitolla. En voinut kuin ihmetellä, mitä minun elämälleni oli tapahtunut. Ennen pidin pimeydestä ja liikuin ulkona vasta auringon laskettua. Nykyään olin pienessä paniikissa koko ajan pimeällä. Kirosin vampyyrit mielessäni syvimpiin helvetin syövereihin. Heidän saavuttua Hamptoniin, elämäni oli heittänyt täyskäännöksen.

Krimlon oli suunnilleen samankokoinen kylä kuin Hampton. Tori oli vain vähän suurempi ja se oli täynnä ihmisiä. Toisin kuin vampyyrien hyökkäyksen jälkeen Hamptonin torilla. Krimlonilaiset olivat ilmeisesti toipuneet vampyyrien hyökkäyksestä. Kaikki näyttivät iloisilta ja heistä näki, että he nauttivat elämästä. Vaikutti siltä kuin vampyyrit eivät olisi ikinä edes hyökänneet sinne.

Hyppäsimme pois hevosen selästä ja pujottelimme kojujen ja ihmisten välistä, samalla tutkien torin laitoja. Meidän oli tarkoitus nukkua hotellissa muutama tunti ja sitten hakea matkalle ruokaa ennen pimeän tuloa. ''Tuolla lukee hotelli.'' Sanoin ja osoitin länteen. Hotelli oli kolmekerroksinen, kellertävä, vanha ja suuri rakennus. Nyt kun katsoin Krimlonia tarkemmin huomasin, että melkein jokainen rakennus oli kellertävä ja jokainen talo oli yhtä vanhan näköinen.

Torilla kävellessämme moni yritti myydä meille jotain. Kauppiaat yrittivät pysäyttää meidät ja kertoa tarjouksiaan. Me kävelimme heidän ohitse tylysti sanomatta mitään. ''Ostakaa yrttejä!'' Kuului yhdestä suunnasta. ''Viikon uutiset!'' Kuului toisesta suunnasta ja lopuksi. ''Tulkaa näkemään tulevaisuutenne!'' Siihen kiinnitin huomiota ja etsin katseellani naista joka sen oli huutanut. Hetken haravoituani ihmisiä, näin torin laidalla violettiin kaapuun sonnustautuneen vanhan kumaraselkäisen naisen. Hän näytti ainakin seitsemänkymmentä vuotta vanhalta ja mietin oliko hän oikea näkijä. En ihmettelisi vaikka olisikin. Päätin mennä hänen luokse heti kun olisin nukkunut muutaman tunnin. Minun pitäisi vain harhauttaa Mounicaa jotenkin. Oletin, että hän ei katsoisi hyvällä sitä jos menisin näkijän luokse. Tähän mennessä minusta oli tuntunut siltä, että Mounica oli jokaista ideaa ja ajatustani vastaan.

Lopulta saavuimme hotellille ja laitoimme hevosen hotellin omaan talliin. Siellä oli viisi muutakin hevosta ja en sietänyt paikan hajua lainkaan. Olin onnellinen, kun poistuimme tallista, joka oli hotellin vasemmalla laidalla. Menimme hotelliin sisään pääovista ja ihastelin paikan sisustusta. Hotellissa oli kaunista. Siellä hallitsevat värit oli kellertävän beige ja tumman ruskea. Seinät olivat beiget ja verhot ja huonekalut ruskeat. Verhot olivat paksut ja peittivät jokaisen ikkunan. Huonekalut olivat vanhan aikaisia ja niissä oli pieniä yksityiskohtaisia koristeita. Paikka oli hiukan erilainen kuin Hamptonin hotellin yksinkertainen sisustus.

Hotellissa oli hämärää. Kaikki verhot oli laitettu peittämään ikkunoita, mitä minä vähän ihmettelin. Seinien vieressä oli puolentoista metrin välein kyntteilikköjä joista tuli ainoa valo. Menimme tummanruskealle tiskille ja sen takana seisoi nuori minun ikäinen nainen jonka vaaleat hiukset olivat nutturalla. Hän nosti katseensa ja nähdessään meidät hän alkoi hymyilemään. ''Yksi huone ja kaksi sänkyä.'' Mounica sanoi, ja nuori nainen kääntyi ympäri. Hän otti seinällä olevasta hyllyköstä avaimen. Sitten hän tuli pois tiskin takaa ja käveli rappusille mitkä olivat keskellä aulaa.

''Tulkaa perässäni.'' Hän sanoi ja lähti nousemaan portaita ylös. Jopa portaiden kaiteissa oli hienoja koristeluja. Niihin oli kaiverrettu erilaisia kuvioita. Toisessa kerroksessa hotellin työntekijä meni suoraan rappusten edessä olevalle ovelle. Ovessa oli numero viisitoista. Otimme avaimen työntekijältä ja Mounica avasi huoneen oven. Astuimme sinne sisään. Huoneessa oli todella hämärää. Sielläkin oli paksut tummanruskeat paksut verhot peittämässä ikkunoita. ''Huoneplavelu saapuu aamulla. Laittakaa oveen lappu jos ette halua, että teitä häiritään.'' Hotellin työntekijä sanoi ennen kuin ovi napsahti kiinni.

Katsoin huonetta. Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä jonka päällä oli kynttilöitä. Pöydän toisella puolella oli kaksi suurta nojatuolia. Nekin olivat tumman ruskeita. Huoneen vasemmalla ja oikealla puolella oli sängyt. Ne olivat molemmat tarpeeksi isoja kahdelle ihmiselle. Menin pöydän luokse ja sytytin kynttilät tulitikuilla mitkä oliva myös pöydällä. Minulla oli koruni kaulassa, joten en pystynyt sytyttämään kynttiöitä taikuudella.

Sen jälkeen kävelin verhojen luokse ja yritin aukaista ne. Mutta ne eivät hievahtaneetkaan. Ne pysyivät visusti kiinni. ''Outoa.'' Sanoin Mounicalle. Mutta kun käännyin ympäri, näin Mounican makaavan jo toisella sängyllä. Hän näytti siltä, että oli jo ehtinyt nukahtaa. Olimme ratsastaneet monta tuntia ilman taukoja. Me olimme molemmat rättiväsyneitä. Vilkaisin vielä kerran verhoa ja päätin mennä itsekkin nukkumaan.

Näin painajaisia Joshista. Siitä kuinka jouduin avuttomana katsomaan kun häneltä taitettiin niskat nurin. Yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Ihan kuin minun äänihuuleni olisi katkennut. Kauempana Joshin takana näin Amandan joka kiljui sydäntäsärkevästi. Hetken päästä myös hänen kimppuun käytiin. Kaksi vampyyriä tarrasi hänestä kiinni. Toinen toisesta kädestä ja toinen toisesta. Heräsin, kun hänen kädet napsahtivat poikki.

Nousin istumaan. Taas minua ahdisti. Pääsisinkö ikinä eroon painajaisista? Ne olivat alkaneet sen jälkeen, kun jouduin vampyyrien vangiksi Hamptonissa. ''Kyllä sitä ihminen vähemmästäkin voi saada traumat.'' Ajattelin. Mietiskelin miten Amanda voi? Hän oli luultavasti surunmurtama. He olivat seurustelleet kolme vuotta. Ajattelin aina, että jos jotkut tutuistani menisivät naimisiin niin he. Mutta enää se ei ollut mahdollista. Kiitos minun, kun menin varastamaan vampyyreiltä kuukiven. Sain syyttää siitä pelkästään itseäni.

Yritin karkottaa Amandan ja Joshin mielestäni ravistelemalla päätäni, mutta siellä he yhä olivat. Taakkana minun harteilla. Pidättelin kyyneliä. Minun olisi pakko tehdä jotain tai hajoaisin. Ainut asia mikä minut piti enää järjissäni oli Mounica ja se että minulla oli koko ajan jotain muuta mietittävää. Kuten esimerkiksi voimieni opettelu ja jatkuva pelko siitä, että vampyyrit tulevat ja tappavat minut. Nyt mieleni oli kuitenkin vallannut syyllisyys. En tiennyt kuinka moni oli saanut surmansa takiani. Oikeasti en halunnut edes teitää.

Katsoin huoneen toiselle puolelle missä Mounica oli vieläkin nukkumassa. Hän näytti levolliselta. Näkiköhän hän ikinä painajaisia? Nousin sängyltä ylös ja päätin lähteä kävelylle. Oletin, että en ollut nukkunut montaa tuntia, sillä ulkona paistoi vielä aurinko. Verhojen pienistä raoista näkyi valoa. Mietin pitäisikö minun jättää joku viesti Mounicalle, jotta hän ei huolestuisi? Tai suuttuisi. Kuvittelin mielessäni kuinka hän raivoaisi minulle, ja aloin hymyilemään. Mounican raivo oli tullut minulle tutuksi. Ehkä hän raivosi, koska välitti minusta. Olinhan minä hänen vanhan ystävän lapsi.

Hymyillen astuin huoneesta ulos toisen kerroksen käytävälle. Kun ovi sulkeutui takanani, minuun iski taas epämukava tunne siitä, että minua tarkkailtiin. Katsoin käytävän vasempaan päätyyn ja näin, kun joku meni käytävän viimeisestä ovesta huoneeseen. Ravistelin epäilykseni pois ja menin suoraan edessäni olevista rappusista hotellin aulaan. Ajattelin, että minusta oli tulossa todella vainoharhainen. Mutta oliko se ihme? Perässäni oli lauma murhanhimoisia vampyyreitä.

Aulassa vilkutin nuorelle naiselle joka oli tiskin takana, mutta hän ei nähnyt minua. Hän oli uppoutunut lukemaan kirjaa. Kävelin aulan läpi ja poistuin auringon paisteeseen torin laidalle. Olin ollut jo pitkään hämärässä hotellissa ja aurinko mikä paistoi korkealla sattui silmiini.

Tori oli vieläkin täpötäynnä asiakkaita ja kauppiaita. Päätin etsiä kojun mistä saisin ostettua itselleni uuden paidan. Nykyinen paitani oli vasemman hihan kohdalta verinen ja riekaleinen karhun hyökkäyksen jäljiltä. Mounica oli antanut minulle vähän rahaa siltä varalta, että tiemme erkanisivat ja minä pärjäisin hetken omillani. Mutta en edes halunnut ajatella, että niin kävisi. Pienistä erimielisyyksistä huolimatta Mounicasta oli tullut minulle tärkeä.

Lähdin kiertelemään toria. Siellä oli saman näköistä kuin Hamptonin torilla ja sydämmeeni pisti. Minulla oli vieläkin koti-ikävä, mutta sinne en voisi enää ikinä palata. En tiennyt tiesivätkö Hamptonilaiset, että vampyyrit hyökkäsivät toistamiseen kylään minun takiani. Tai että minä olin velho.

Kovien ponnistelujen jälkeen aloin taas keskittymään vaatekojun etsimiseen. Kiertelin kojuja ja siellä täällä oli paljon ruoka ja vihannes kojuja. Liha ja yrtti kojuja. Kun olin ohittanut ja torjunut ainakin kuusi kauppiasta, löysin etsimäni kojun. Siellä myytiin kaikkia vaatteita sukista paitoihin, ja hetken katselin valikoimaa. Se ei ollut suuri. Eri värejä oli kuitenkin monia. Ostin tummanharmaan t-paidan. Pidin synkistä väreistä vaikka hiukseni olivatkin kirkkaan valkoiset.

Minun teki mieli ostaa vielä pitkähihainen, missä oli huppu, mutta niin paljon minulla ei ollut rahaa. Rahat oli tarkoitettu syömistä varten, mutta paidastani oli lennellyt hihan palasia ja se oli verinen. Kiinnittäisi liikaa huomiota jos kulkisin ympäriinsä sen paidan kanssa. Meidän pitäisi pitää matalaa profiilia.

Haavani olivat jo parantuneet yllättävän nopeasti. Ilmeisesti pimeän noidilla ja velhoilla oli taipumusta parantua ihmisiä ja valkeita nopeammin. Tai ainakin näin Mounica asian selitti. Vaihdoin paidan siinä keskellä toria. En välittänyt siitä, että muut näkisivät ruipelon kroppani. Liian suuria oli tapahtunut, jotta niin pienet asiat hetkauttaisivat. Heitin rikkinäisen paidan kojun vieressä olevaan roskikseen. Silloin kuulin sen taas. ''Tulkaa näkemään tulevaisuutenne!'' Se kuului torin laidalta ja katsoin äänen suuntaan. Näin taas saman kyyryselkäisen vanhan naisen, jota muut näyttivät kiertävän kaukaa. Minun kävi häntä hieman sääliksi. Vanha nainen ei ollut oikea noita ja silti häntä kammoksuttiin.

Lähdin kävelemään häntä kohti. Saavuin väenpaljoudesta naisen vierelle, jonka lähellä oli hiljaisempaa kuin keskellä toria. Vanha nainen nosti melkein yllättyneenä katseensa silmiini ja hymyili leveästi. Hymyn alta paljastui rivi mätäneviä hampaita. Nostin katseeni nopeasti hampaista naisen silmiin. Hänen silmät olivat täysin mustat. En erottanut missä meni pupillin ja iiriksen rajat.

Yhtäkkiä minuun iski epämukava tunne ja en voinut katsoa vanhaa naista silmiin. En tiennyt mistä tunne johtui. Mutta sitten ajattelin, että olin jo tullut tänne asti. Miksi kääntyä ympäri? ''Mikä tuo nuoren miehen luokseni?'' Vanha nainen kysyi käheällä äänellä.

''Sinunhan se pitäisi tietää.'' Yritin vitsailla. ''Vai oletko huijari?''

Vanha nainen hymyili. ''Maailmassa tapahtuu koko ajan kaikenlaista. En voi pysyä kaiken perässä.''

''Eikö sinulla pitäisi olla joku koju tai teltta missä hoidat hommasi?'' Kysyin. En nähnyt missään mitää näkijään liittyvää.

''On minulla teltta. Mutta se on kauempana. Poissa tästä torin hälinästä.'' Vanha nainen kertoi. Katsoimme toisiamme hetken ajan silmiin ja omituinen tunne vain kasvoi sisälläni. Mutta enää se ei tuntunut pahalta. Vaistosin jotain hyvää hänessä. Ehkä hän oli sittenkin oikea näkijä. ''Mennäänkö me?'' Hän kysyi yhä hymyillen, ja nyökkäsin vastaukseksi. Annoin hänen näyttää tietä.

''Saanko kysyä mikä sinun nimesi on?'' Kysyin.

''Nimeni on Romona.'' Nainen vastasi. ''Et ole täältä päin, ethän?''

''En ole.''

''Mistäpäin tulet?'' Romona kysyi ja kääntyi tarkastelemaan minua. Me kävelimme vierekkäin. En viitsinyt kävellä hänen takanaan. Se tuntuisi hölmöltä.

En ollut varma halusinko kertoa hänelle mistä olin tulossa. Krimlonissa varmasti tiedettiin jo kahdesta Hamptonin hyökkäyksestä. ''En kaukaa.'' Vastasin ja Romona siristi silmiään.

''Onko sinulla jotain salaisuuksia?'' Hän kysyi epäilevään äänen sävyyn, mutta hymyili silti vielä. Ajattelin, että hänen poskensa olivat varmasti kipeät huomenna.

''Ei ole.'' Sanoin nopeasti. Herätinkö jo nyt epäilyksiä? Ehkä oli virhe tulla tapaamaan näkijää? Hän varmasti näkisi kaiken lävitseni. Minua alkoi hieman hermostuttamaan, kun käännyimme pienelle kujalle. Kävelimme niitä pitkin ja yritin pistää reitin mieleeni, mutta en pystynyt keskittymään kunnolla. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka monen mutkan kautta päädyimme musta violetin teltan luokse. Teltta oli suuri. Sinne mahtusi ainakin kymmenen ihmistä kerrallaan tanssimaan. Siinä oli pystyssä mustia ja violetteja raitoja. Se taisi olla Romonan lempiväri. Näkijällä oli saman värinen kaapu päällään.

''Oletko valmis kohtaamaan tulevaisuutesi?'' Hän kysyi mystisesti ja sanaakaan sanomatta, astuin telttaan sisään.


Luku 12

Teltassa oli hämärää ja ensimmäinen asia mihin kiinnitin huomioni, oli kristallipallo keskellä pyöreää pöytää keskellä telttaa. Seinien edessä oli hyllyjä koko teltan ympäri. Ainoa kohta missä ei ollut hyllyä, oli teltan oviaukko. Hyllyillä oli paljon erikokoisia purkkeja ja kippoja. Niitä oli erikokoisia ja joissain oli jotain nestemäistä ja joissain pulveria tai jauhetta. Lisäksi niissä oli myös paljon erilaisia kasveja ja sieniä. Teltassa oli pistävä haju ja en voinut kuin nypristää nenääni. Haju muistutti hiukan Hamptonin torin yrttikojun hajua. Heitin senkin ajatuksen nopeasti unholaan, ennen kuin aloin potemaan taas koti ikävää. ''Odotas, kun laitan nämä suitsukkeet palamaan.'' Romona sanoi ja kiersi teltan ympäri sytyttäen suitsukkeita palamaan. ''Tämä lieventää vähän tuota pistävää hajua. Itse olen jo tottunut hajuun, mutta asiakkaita varten olen hommannut nämä kätevät suitsukkeet.''

Olin kiitollinen siitä. En tiennyt kuinka kauan olisin sietänyt sitä teltan lemua. Romona ojensi kätensä kohti tuolia pöydän äärellä ja ehdotti, että kävisin siihen istumaan. Hän itse istuutui pöydän toiselle puolelle. Pikkuhiljaa teltan haju alkoi lieventyä. Suitsukkeiden tuoksu oli tuuduttava. Minusta alkoi tuntumaan siltä, että menisin pilveen jos haistelisin suitsukkeita tarpeeksi kauan. ''Okei. Mitenkäs tämä toimii?'' Kysyin. En ole ikinä ennen ollut tekemisissä näkijän kanssa, joten en tiennyt miten homma etenisi.

''Äläpäs mene asioiden edelle.'' Romona sanoi ja minua alkoi jo melkein häiritsemään hänen hymy. Ei kukaan jaksanut hymyillä niin kauan niin leveästi. Ehkä hän oli yksinäinen ja iloinen asiakkaasta. ''Minun täytyy ensin ymmärtää sinua, ennen kuin pystyn lukemaan sinua.'' Hän lisäsi.

Minun ei tehnyt mieli kertoa hänelle mitään itsestäni. Mitä jos hän selvittäisi vaarallisia asioita? Mitä jos hän paljastaisi vampyyreille olinpaikkani. Tai jos hän saisi selville, että olin velho ja hän yrittäisi saada minut roviolle? Toisaalta taas ehkä minä aloin vain olemaan turhan vainoharhainen. En ollut enää varma kummasta oli kyse. Vähän aikaa sitten olin vaistonnut hänessä jotain tuttua ja hyvää. Ehkä minä voisin avautua hänelle. Tekisi luultavasti hyvää puhua kokemistani asioiosta.

Sitten Romona rikkoi hiljaisuuden. ''Mistä olet kotoisin? Aloitetaan siitä.''

Vedin syvään henkeä ennen kuin vastasin ja suitsukkeiden haju meni aivoihini. Minusta alkoi tuntumaan siltä kuin pääni alkaisi puutumaan ja ajatukset sumenivat hetkeksi. ''Olen kotoisin Hamptonista.'' Sanoin. Odotin säälivää katsetta, mutta sitä ei tullut.

''Vai että Hamptonista.'' Romona sanoi mietteliäästi. ''Kuulin, että vampyyrit hyökkäsivät sinne kahtena yönä peräkkäin.''

''Kyllä.'' Vastasin. Olin arvannut oikein. Krimlonissa tiedettiin toisesta hyökkäyksestä.

''Kuulin myös, että vampyyrit etsivät jotain poikaa Hamptonista.'' Romona sanoi ja minuun iski pieni kauhu. Mutta se hävisi nopeasti sillä tunsin itseni väsyneeksi. En jaksanut olla peloissani. ''Ilmeisesti poika varasti heiltä jotain tärkeää.'' Siinä vaiheessa silmäni pyöristyivät, mutta tajusin nopeasti pitää naamani peruslukemilla. En voinut paljastaa olevani se poika jota vampyyrit etsivät. ''Älä pelkää. En minä sinua ilmianna.'' Romona sanoi yhä hymyillen. Säikähdin, kun tajusin, että hän tiesi kuka minä olin. Mutta miten hän sen sai selville? ''Minä vihaan vampyyrejä vähintään yhtä paljon kuin sinäkin.'' Hän lisäsi. Minä olin hiljaa. En sanonut sanaakaan. Olin kauhuissani, mutta yritin muistuttaa isteäni siitä, että vaistosin näkijässä jotain hyvää. Se rauhoitti minua hiukan. ''Kyllä. Minäkin tunsin sinussa jotain tuttua.'' Romona sanoi. ''Me kaksi olemme samankaltaisia.''

Olin kuin puulla päähän lyöty. En ollut sanonut sanaakaan ääneen. Sitten päähäni tuli pelottava ajatus. Pystyikö Romona lukemaan ajatuksia? Telttaan lankesi pitkä hiljaisuus. Katsoin suoraan Romonan mustiin silmiin. ''Kyllä.'' Hän vastasi hiljaa. ''Ja tiedän kuka ja mikä sinä olet.'' Hän sanoi. Minä en sanonut vieläkään mitään. Millä tavalla me olimme samankaltaisia? Oliko Romona valkea noita? Romona alkoi nauramaan käheää naurua. Lopetettuaan hän katsoi silmiini. ''Kyllä. Olen valkea noita. Sen takia vaistosit jotain, koska olemme samankaltaisia.''

Oloni helpottui huimasti. Mutta tiesikö hän, että olin puoliksi pimeä? ''Kyllä. Se ei ollut vaikea selvittää, kun menit aivan paniikkiin.'' Romona vastasi äänettömään kysymykseeni.

Minun pitäisi varoa mitä ajatella. En voisi paljastaa tiettyjä asioita. Kirosin mielessäni. Melkein paljastin ne asiat jo. Minulla oli vaikeuksia ajatella mitään tällä hetkellä. Minusta tuntui kuin olisin pilvessä.

''Turhaan yrität pitää mitään salassa. Minulla on keinoni saada syvimmätkin salaisuudet selville.'' Romona sanoi virne naamallaan. Minun teki mieli lähteä hämärästä teltasta pois ennen kuin Romona selvittäisi vaarallisia asioita. ''Kuten jo aikaisemmin mainitsin, sinun ei tarvitse pelätä minua.'' Hän sanoi. ''Olemme samalla puolella.''

Voisinko uskoutua Romonalle kuukivestä? Tiesikö hän missä valkeat noidat piileksivät? ''En tiedä.'' Romona sanoi, mutta virne hänen kasvoiltaan oli poissa. Sydämmeni jätti yhden lyönnin välistä. Paljastinko minä juuri jotain tärkeää? Miksi Romonan naama venähti yhtäkkiä? ''Sinä kannat mukanasi suuren voiman.'' Hän sanoi ja alkoi taas hymyilemään.

''Voisiko hän jo lopettaa tuon.'' Toivoin.

''En voi.'' Hän sanoi. ''Olen onnellinen, kun törmäsin sinuun. Olet ehkä suuri pelastukseni.'' Hän sanoi iloisesti ja en voinut kuin ihmetellä miten minä voisin pelastaa vanhan valkean noidan. Sitten muistin Mounican kertoneen, että noidat ja velhot voivat lakata vanhenemasta jos halusivat. Miksi Romona halusi vanheta noin vanhaksi?

''Siihen on syynsä.'' Hän sanoi ja näytti hetken synkältä. Mutta vain hetken ja hän hymyili taas. ''Aluksi luulin, että suuri voima tuli sinusta itsestäsi, mutta nyt tiedän paremmin.'' Voi ei. Minä paljastin sen aikaisemmin. En suostuisi luopumaan siitä. Se oli nyt minun. ''Sinulla on kuukivi!'' Romona sanoi kovaan ääneen. ''Tiedätkö mikä se on?'' Hän kysyi.

''Kyllä.'' Sanoin. ''Sillä voi kutsua demoneja meidän maailmaan.'' Tiesikö Romona mikä se oli? Kyllä varmasti. Olihan hän vanha valkea noita.

''Se on vaarallinen pimeän velhon käsissä. Anna se minulle. Voin pitää sitä turvassa.'' Romona sanoi silmät kiiluen. Katsoin häntä arvioiden.

''Ai tuo vanha kyyryselkäinen vanha valkea noita voisi pitää kiven turvassa?'' Ajattelin. ''Tuskin.''

''Älä anna ulkonäön hämätä. Olen voimakkaampi ja nokkelampi kuin luuletkaan.'' Romona sanoi ja näin hänen suupielen nykivän.

''Kivi on minun vastuullani.'' Sanoin. ''Minä pidän siitä kyllä huolen.''

''Miten se sujuu, kun perässäsi on lauma vampyyrejä?'' Vanha näkijä kysyi, mutta en antanut hänen lannistaa itseäni. En halunnut luopua kivestä.

''Kyllä me selviämme heistä.'' Sanoin ja kaduin sanojani samantien. Tiesikö Romona Mounicasta? No nyt hän ainakin tiesi.

''Missä ystäväsi on?'' Romona kysyi ja ensimmäistä kertaa hän kuullosti ilkeältä. ''Te vain riitelette keskenänne ja hän ei anna sinun olla oma itsesi.''

''Miten niin?'' Kysyin. Minua alkoi suututtamaa, kun Mounicasta puhuttiin pahaa.

''Hän tahtoo tukahduttaa pimeän puolesi vaikka me molemmat tiedämme, että se on mahdotonta. Pimeys on osa sinua.'' Romona sanoi ja sen olin kyllä huomannut aikaisemminkin. Mutta ymmärsin Mounicaa ja sitä miksi hän vihasi pimeän noitia ja velhoja. ''Hän ei ikinä anna sinun olla oma itsesi. Sano minun sanoneeni.'' Romona totesi ja hänen hymynsä leveni taas. Mitä hän oikein yritti? Yrittikö hän erottaa minut Mounicasta. Niin ei tapahdu. Piste.

''Voi poika pieni. Kyllä se tapahtuu. Et voi sille mitään. Kohtalosi on sinetöity jo aikoja sitten, kun isäsi teki sinut.'' Romona sanoi ja minua alkoi raivostuttamaan. Mitä hän tiesi isästäni?

''Tiedän kaikenlaista.'' Romona sanoi. ''Tiedän, että hän pystyi manipuloimaan ihmisiä mielensä mukaan. Tiedän, että hän vei äitisi vastoin tämän tahtoa ja tiedän, että he tekivät sinut. Tiedän myös miten isäsi tapettiin.''

Ihmettelin, miten Romona sen voisi tietää. Äiti ei ollut kertonut edes Mounicalle mitä oli tapahtunut. Sain kuitenkin vastauksen nopeasti. ''Minä olin paikalla, kun se tapahtui. Minä, mieheni ja kaksi ystäväämme.'' Nyt minun mielenkiinto heräsi. Saisinko vihdoinkin kuulla miten isäni kuoli? Vaikka pidinkin häntä pahana velhona, minua silti kiinnosti hänen kohtalonsa.

''Jatka vain.'' Sanoin.

''Äitisi oli päässyt ilmeisesti hetkeksi eroon isäsi manipuloinnin vaikutuksesta, sillä hän ilmoitti meille missä he piileksivät.'' Romona kertoi ja nousi ylös pöydän ääreltä. Hän alkoi kävellä edes takas pöydän edessä. ''Minä, mieheni ja kaksi ystäväämme lähdimme heidän luokse. Emme olleet kuulleet heistä mitään moneen vuoteen ja se oli ensimmäinen vihje minkä saimme niinä vuosina. Kun saavuimme paikalle, äitisi oli taas isäsi manipuloinnin vaikutuksen alaisena. Syntyi suuri taistelu, joka johdatti meidät rotkon reunalle.'' Romona kertoi ja hänen hymystään ei ollut enää jälkeäkään. ''Taistelu kesti kauan sillä äitisi pystyi parantamaan itsensä ja isäsi haavat koskematta häneen. Äitisi oli voimakkain parantaja jonka olen koskaan nähnyt.''

Päässäni pyöri. Äitini oli parantanut isäni ja sen lisäksi myös itsensä. Mounica oli valehdellut. Mutta miksi? Se ei ollut epäselvää miksi isäni oli valinnut äidin mukaansa. Hän tarvitsi avukseen jonkun jota vastaan oli lähes mahdotonta taistella.

''Taistelun aikana kaksi ystäväämme kuoli. Meillä oli amuletit jotka estivät isäsi manipuloinnin, mutta ilmeisesti ystävieni amuletit menettivät voimansa. Loppujen lopuksi he vain hyppäsivät rotkolta alas kuolemaan ilman minkäänlaista taistelua. Mutta minun ja mieheni amuletit toimivat vielä.'' Romona kertoi. ''Ystävieni kuoleman jälkeen meihin iski raivo. Me saimme kuin saimmekin isäsi ja äitisi alakynteen, mutta emme saaneet tehtyä kuolettavaa iskua, koska äitisi paransi vammat heti. Meillä oli vain yksi vaihtoehto. Jomman kumman meistä oli uhrauduttava.'' Romona sanoi ja piti tauon. ''Mieheni otti amuletin pois kaulaltaan ja laittoi sen sinun äitisi kaulalle. Hän heräsi järkiinsä ja tajusi mitä oli tapahtumassa. Hän ei enää parantanut isäsi haavoja. Mutta isäsi ehti tappaa mieheni käskemällä hänen hypätä myös rotkolta alas.'' Romona kertoi ja näin surun tämän silmissä. ''Äitisi oli vapaa lumouksesta ja taas järjissään. Minun olisi pitänyt tappaa hänet siihen paikkaan heti isäsi jälkeen.''

En ollut uskoa korviani. ''Mutta miksi sinun olisi pitänyt tappaa äiti jos hän kerran oli teidän puolella?'' Kysyin.

''Voi poika kulta, kun tässä on yksi asia mitä sinä et ymmärrä.'' Romona sanoi pahaa enteilevästi. Oivalsin asian ja kauhistuin. Nousin tuolista ylös ja yritin lähteä juoksemaan teltan ovelle päin, mutta olin liian väsynyt. Pääsin vaivoin pari löntystävää askelta eteenpäin ja olin kaatua maahan. Olin täysin voimaton. Mitä minulle oli tapahtumassa?

Sitten jokin näkymätön tönäisi minut taaksepäin ja rojahdin tuoliin jossa hetki sitten istuin. Miten saatoin olla niin tyhmä? Miten en tajunnut asiaa aikaisemmin? Näkymättömät kädet käänsivät minut pöytää kohti. ''Älä vielä lähde. Tarinani loppu on vielä kesken.'' Romona sanoi ja tällä kertaa hän ei yrittänyt näyttää ystävälliseltä. Sen sijaa näin hänen oikean luonteen.

Olin nostamassa kättäni kaulakorulle. Minun pitäisi taistella vastaan vaikka minua väsyttäisi kuinka paljon. Mutta ehdin vain hipaista koruani kun jokin näkymätön tarrasi käsistäni kiinni ja painoi ne pöytää vasten. Romona nosti kätensä ilmaan ja käsieni päälle ilmestyi kaksi mustaa savuavaa tikaria. Niiden terät osoittivat suoraan käsiini. Romona hymyili ilkeästi. ''Tämä saattaa hieman sattua.'' Hän sanoi ja pudotti tikarit niin, että ne menivät käsistäni läpi ja upposivat pöytään.

Huusin tuskasta. Kipu oli valtava ja sumensi ajatuksiani entisestään. Yritin vetää käsiäni irti pöydästä, mutta tunsin vain kipua. Käteni olivat tiukasti pöydässä kiinni. Tikarit eivät hievahtaneetkaan. Siinä ne vain savusivat samalla tavalla niin kuin demonien portin pilarit savusivat. Romona oli pimeän noita. Olisihan se pitänyt arvata. Milloin asiat sujuisivat minun kannaltani hyvin?

''Noniin.'' Hän sanoi. ''Jatketaanko?''

''Senkus jatkat.'' Tiuskaisin ja Romona yritti selvästi näyttää loukkaantuneelta.

''Siinä äitisi oli. Väsyneenä taistelusta ja juuri saanut oman vapaan tahtonsa takaisin. Hän katsoi minua silmiin ja alkoi itkeä ja anella. Älä tapa minua, hän pyysi. Olen raskaana, hän aneli. En aluksi uskonut häntä, mutta kun luin hänen ajatukset, siellä se totuus oli. Hän oli oikeasti raskaana ja oivalsin mitä isäsi suunnitteli. Hän suunnitteli uutta asetta itselleen. Asetta millä hän voisi nousta kaikkien pimeän noitien ja velhojen yläpuolelle ja olla vallassa. Mutta me estimme hänen suunnitelmansa tappamalla hänet.'' Romona sanoi hymyillen ilkeästi. Minulla oli huono olo. Arvasin mikä se ase oli. Se olin minä itse.

''Siinä äitisi aneli armoa. Hän kertoi, että oli jo kuollut muutenkin. Isäsi oli kironnut hänet kirouksella mikä tappaisi hänet hitaasti, mutta varmasti. Kirous lankesi isäsi kuoltua. Hän halusi varmistaa, että sinä pysyt hengissä ainakin siihen saakka kunnes voimasi heräävät. Hän antoi äidillesi elinaikaa kuusi vuotta, jotta hän pystyi pitämään sinut hengissä.'' Romona kertoi ja päässäni pyöri taas. Äitini ei kuollut keuhkokuumeeseen vaan kiroukseen minkä isäni oli langettanut hänen päälle. Hän oli antanut minulle äidin vain kuudeksi vuodeksi ja sitten vei hänet pois. Aloin vihaamaan isääni entisestään.

''Miksi et sitten vain tappanut äitiä heti siinä?'' Kysyin vihaisena.

''Niin hullulta kuin se kuullostaakin, en pystynyt tappamaan viatonta lasta.'' Romona sanoi ja varjot hänen silmien alla näkyivät selvästi. ''En pystynyt siihen ja siksi minut karkotettiin pois pimeiden luonta. Sen lisäksi minut kirottiin.''

En tiennyt mitä ajatella asiasta. Minusta oli uskomatonta, että Romona karkotettiin, koska ei pystynyt tappamaan viatonta lasta. Pimeän noidat ja velhot olivat julmempia kuin olin olettanut. Sitten mietin, että minkälaisen kirouksen pimeät keksivät Romonalle?

''Ikävänlaisen.'' Hän sanoi. ''Minut kirottiin vanhenemaan luonnottoman nopeasti. Kaksikymmentä vuotta sitten minä näytin sinun ikäiseltä. Minä vanhenen kaksi ja puoli vuotta yhden vuoden aikana. Se tietää hidasta ja varmaa kuolemaa.'' Romona kertoi. ''Siksi sinä lähdetkin minun kanssani pimeiden luokse. Ehkä he antavat tekoni anteeksi ja poistavat kirouksen jos vien sinut heille.'' Romona sanoi ja näin toivon hänen silmistään.

''Minusta tuntuu, että he vain tappavat sinut.'' Sanoin väsyneenä. Käsiini sattui ja tikarit savusivat vieläkin nenäni edessä. Mitä minulle tapahtuisi jos joutuisin pimeiden luokse? Murhattaisiinko minut vai aivopesisivätkö he minut. Joka tapauksessa siitä ei seuraisi mitään hyvää.

''He joko tappaisivat sinut tai sitten keinolla millä hyvänsä käännyttäisi sinut pimeyteen. Sinä olet voimakkaampi ja halutumpi kuin luuletkaan.'' Romona sanoi. Hän oli alkanut keräämään tavaroita ympäri telttaa ja laitteli niitä suureen reppuun. Hän oli oikeasti viemässä minut sinne. ''Melkein kaksikymmentä vuotta olen lojunut tässä kirotussa kylässä huijaamassa mitättömiä ihmisiä. On jo aika palata takaisin kotiin.''

Silloin teltan ovelta kuului ääni. Sisälläni syttyi toivon kipinä, kun näin Mounican oviaukolla. Romona ei kuullut ääntä vaan jatkoi tavaroiden laittelua reppuun. Hän oli täydessä työnteossa. Mutta sillä samalla sekunnilla, kun Mounica astui telttaan Romona pysähtyi paikoilleen. ''Miten sinä löysit tänne?'' Hän kysyi yllättyneenä. ''Olen lumonnut tämän paikan ja tänne ei pitäisi löytää kenenkään muun kuin minun.'' Hän lisäsi kääntyessään ympäri Mounicaa päin. Se selittikin paljon. Siksi en pystynyt keskittymään meidän kävellessä teltalle. Reitti oli lumottu.

''Ei sillä ole väliä.'' Mounica sanoi. Hän oli sytyttänyt molemmat kätensä tuleen. Kieltämättä hän näytti vaikuttavalta siinä oviaukon edessä kädet tulessa. Mutta Romona ei näyttänyt välittävän. Hän loihti eteensä kolme mustaa tikaria. Ne olivat samanlaisia kuin ne mitkä pitivät minua pöydässä kiinni. Sitten Romona ampui tikarit Mounicaa päin. En tiennyt Mounican olevan niin akrobaattinen. Hän väisteli tikarit sujuvasti ja hyppäsi viereeni. Hän otti koruni pois kaulaltani. ''Irrota itsesi!'' Hän huusi, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuvittelin ilman tikareiden ympärille ja yritin jopa pyörremyrskyä, mutta ne eivät liikahtaneet. Sitten sytytin käteni tuleen, mutta onnistuin vain polttamaan pöytään käteni jäljet.

Silloin tajusin, että tikarit olivat pimeän voimien tuotoksia. Ei niitä valkeilla voimilla saisi irti. Katsoin hädissäni kuinka Mounica heitti molemmista käsistä tulipallot Romonaa päin ja Romona vain nosti kätensä eteensä ja hänen eteen ilmestyi tumma melkein läpinäkyvä väreilevä kilpi. Tuo pitää pitää mielessä. Pystyisinköhän minä samaan? Katsoin Mounicaa uudestaan ja näin, että hän alkoi näyttämään väsyneeltä. ''Sammuta suitsukkeet!'' Huusin. ''Minusta tuntuu, että ne lamaannuttavat.'' Mounica katsoi minua ja sillä välillä yksi tikari lensi hänen olkapäähän ja jäi siihen törröttämään. Mounican ilme ei värähtänytkään. Hän kääntyi ympäri ja ampui paineaallon kahteen häntä päin lentävää tikaria päin. Tikarit lensivät taaksepäin ja paineaalto osui Romonaan.

Romona lensi taaksepäin hyllykköön. Hyllystä tippui muutama purkki lattialle ja ne menivät rikki. Lattialle syntyi haiseva lätäkkö jotain nestettä mitä en edes halunnut tietää, että mitä se oli. Lemu levisi telttaan ja alkoi kirvelemään silmiäni. Näin kuinka Mounica ohjasi suitsukkeet teltan oviaukosta ulos. Ensimmäistä kertaa Romona näytti säikähtäneen. Suitsukkeet olivat hänen turvansa.

Yritin pinnistellä ja saada tikareita liikkumaan, mutta mitään ei tapahtunut. Mounica ja Romona jatkoivat taistelua. Ympäriinsä lenteli tikareita, tulipalloja ja paineaaltoja. Romona teki taitavasti kilpiä eteensä ja Mounica ei saanut yhtäkään osumaa. ''Huomaan, että et ole vielä päästänyt pimeyttä kunnolla valtaan.'' Romona sanoi. ''Anna kun minä vähän autan asiassa.'' Hän lisäsi ja siinä samassa hänen käsi muuttui mustaksi pitkäksi naruksi. Naru lensi Mounican kaulalle ja kuristi häntä. Tulipallot ja paineaallot loppuivat siihen. Mounica roikkui kymmenen senttimetrin korkeudella ilmassa savuavan narun puristaessa hänen kaulaa.

Sillä hetkellä jotain leimahti sisälläni. Suutuin tavalla millä en ollut vielä ikinä ennen suuttunut. Jotain minun rakastani satutettiin. Melkeinpä kidutettiin. Kaikki tunteet jotka olivat pakkautuneet viimeisen muutaman päivän aikana levisivät nyt levälleen. Tunsin kaiken. Surun, vihan ja raivon. Ne olivat olleet jossain piilossa, mutta nyt ne tulivat esille. Mieleni kirkastui. Silmiäni kirveli, mutta se ei enää johtunut teltan sisällä olevasta lemusta. Minusta tuntui ensimmäisen kerran siltä, että pystyi ajattelemaan selvästi. Määränpääni avautui edessäni.

Kohdistin vihani ja raivoni tikareihin ja ne alkoivat värähdellä. Työnsin niitä mielessäni ja ne nousivat verisinä ilmaan. Minun käteni olivat nyt vapaat, mutta en tarvinnut niitä siihen mitä meinasin seuraavaksi tehdä. Heitin tikarit mielessäni kohti Romonaa ja niin tikarit lensivätkin. Minusta tuntui, että oli hallinnassa. Tuo mitätön petturi ei voinut tehdä mitään. Tikarit lensivät Romonan rintaan ja samassa naru Mounican kaulalta hävisi. Romonan käsi muuttui takaisin tavalliseksi kädeksi. Mounica tipahti maahan ja haukkoi siinä henkeä.

''Mitä sinä teet?'' Hän kysyi yskien. Minä en välittänyt. Keskityin Romonaan. Tuohon petturiin joka ei ikinä löytäisi paikkaansa tässä maailmassa. Halveksin häntä, mutta toisaalta olin onnellinen siitä, että hän ei tappanut äitiäni. Muuten minä en voisi korjata maailman vääryyksiä. Nuo pimeän noidat ja velhot. Pah. Yrittivät tuhota maailmasta valon. Mutta ilman valoa ei voinut olla pimeyttä. Kaikki oli epätasapainossa. Valkeat eivät sentään yrittäneet tuhota pimeyttä maailmasta.

Tiesin nyt määränpääni. Minun pitäisi tuhota pimeän noidat ja vain minä voisin hallita pimeyttä ilman, että horjuttaisin tasapainoa. Vain minä ymmärsin miten tärkeää oli, että maailmassa oli sekä valoa että pimeyttä. ''Aaron?'' Mounica kysyi varovasti.

''Älä puutu tähän.'' Sanoin vilkaisemattakaan häntä. Minun pitäisi lopettaa tuon kurjan otuksen elämä. En voisi ottaa sitä riskiä, että Romona paljastaisi pimeille olinpaikkani.

Romona katsoi minua naamallaan leveä hymy. ''Kyllä. Anna sen viedä! Eikö tunnukkin hyvältä?'' Hän sanoi minulle.

''Hiljaa rotta! Sinä kuvotat minua.'' Sanoin. ''Mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti. Kaikki pimeän noidat ja velhot kuvottavat minua. He ovat mitättömiä ja tietämättömiä. Ajattelevat vain omaa etuaan.'' Sanoin ja nyt Romonan silmät pyöristyivät. Hän oli kauhuissaan.

''Aaron lopeta. Tuo et ole sinä.'' Mounica sanoi ja yritti tulla lähemmäs minua, mutta minä heilautin kättäni ja hän lensi selälleen.

''Sanoin jo, että älä puutu tähän.'' Sanoin kylmästi. Katselin vieläkin maassa kituvaa Romonaa jonka rinnasta törrötti kaksi tikaria. ''Sitä minä en ymmärrä, että miksi valkeat eivät puolusta ihmisiä pimeiltä? Miksi he eivät taistele? Olisi paljon parempi tasapaino jos valkeat noidat ja velhot taistelisivat pimeitä vastaan. Sen sijaan he piileksivät kuin mitkäkin pelkurit kuka tiesi missä. Tällä hetkellä maailmassa oli enemmän pimeyttä kuin valkeutta. Jos valkeat eivät tee mitään, niin ainoa vaihtoehto on estää pimeitäkin tekemästä mitään. Voin aloittaa sinusta.'' Sanoin Romonalle jonka suusta päästyi jonkinlainen vinkaisu.

Loihdin eteeni kolme tikaria lisää ja heitin niistä ensimmäisen Romonan vatsaan. Sitten olin heittämässä toista hänen sydämmeen, mutta Mounicalla oli minun koruni ja hän heitti sen kaulalleni. Yhtäkkiä minuun iski hölmistynyt olo ja kaksi jäljellä olevaa tikaria putosi maahan.

Oli minun vuoroni kaaduta kontilleen maahan. Suljin silmäni ja minusta tuntui samalta kuin aikaisemmin metsässä, kun irrotin otteeni kuukivestä. Oloni oli taas alaston niin kuin silloin kun pimeys oli vallannut minut ja se riistettiin minulta. Minua heikotti ja halusin voiman tunteen takaisin. Tuntui kuin olisin menettänyt kotini kolmannen kerran. Mounica seisoi vierelläni, vaistosin hänet. ''Oletko palannut entisellesi?'' Hän kysyi heiveröisesti ja nyökkäsin. Pidin vieläkin silmiäni kiinni.

''Onko hän elossa?'' Kysyin ja kuulin Mounican kävelevän Romonan luokse kokeilemaan tämän pulssia.

''Kyllä. Mutta vain vaivoin.'' Hän sanoi. ''Me emme ole tappajia Aaron.'' Hän kuullosti surulliselta. Odotin jo hänen olevan raivoissaan, mutta tällä kertaa hän ei ollut.

No mutta nyt tiesin pimeän voimista jotain. Naurahdin vaivalloisesti. En tahtonut myöntää sitä itselleni, mutta minulla ei ole ikinä ollut yhtä hyvä olo kuin äsken. Minulla oli ollut tuhat kertaa parempi olo kuin kiveä pidellessä ja se oli aika paljon sanottu. Lopulta avasin silmäni. Kirvely oli hävinnyt, mutta tunsin silmäpussien laskeutuvan. ''Sinun silmäsi.'' Mounica sanoi. ''Ne olivat kuin demonin silmät. Mustaakin mustemmat.''

Minua puistatti mieikuva. Miltä olin näyttänyt? Kirkkaat valkoiset hiukset ja mustaakin mustemmat silmät. ''Meidän on pakko tappaa hänet.'' Sanoin ja se oli totta. Emme voisi ottaa sitä riskiä, että Romona menisi pimeiden luokse ja kertoisi missä minä oli kuukiven kanssa. Oli tarpeeksi vaikeaa, kun perässä oli lauma vampyyrejä. En halunnut perääni myös laumaa pimeän noitia ja velhoja.

''Ei.'' Mounica sanoi. ''Me emme tapa häntä. Piste.'' Hän totesi kovalla äänellä. Näin hänen kasvoistaan, että hän myös oli palaamassa entiselleen ja tuttu kiukku palasi takaisin.

''Mutta hän tietää kuukivestä. Hän menee heti ensimmäisenä pimeiden luokse siinä toivossa, että saisi kirouksen pois päältään.'' Sanoin ja mietin, miten Mounica ei ymmärtänyt miten iso riski olisi jättää hänet henkiin.

''Me emme ole tappajia! Valkeat eivät tapa ellei se ole itsepuolustusta ja viimeinen toivo!'' Mounica korotti ääntään.

''Mutta minä en ole valkea velho!'' Huusin. ''Minä olen sekaverinen ja sinä et voi suojella minua pimeydeltä!'' Mounica kavahti taaemmaksi. Tiesin Mounican tietävän sen myös, sillä hän oli hiljaa ja katsoi maata. Nousin ylös ja katsoin Romonaa jonka henki pihisi. En voisi jättää häntä henkiin. En voisi jättää yhtäkään pimeän noitaa tai velhoa henkiin. Olin ymmärtänyt tehtäväni. Minun pitäisi pitää valo ja pimeys tasapainossa.

Valkeat eivät tehneet mitään muuta kuin piileksivät ja pimeät terrorisoivat maailmaa minkä kerkesivät. Asialle pitäisi tehdä muutos, sanoi Mounica mitä sanoi. Asia oli suurempi kuin hän ja minä yhteensä. Olin ottamassa korua kaulaltani, kun Mounica otti käteni omaansa. Käänsin katseeni häneen ja näin hänen itkevän. ''Jätä hänet henkiin edes minun takiani.'' Hän sanoi.

Sisälläni muljahti. Menettäisinkö Mounican jos tappaisin Romonan? Ei. En voisi menettää Mounicaa. Ehkä hän oli ainoa asia mikä piti minut järjissäni. Olinko tullut hulluksi miettiessäni maailmaa ja sen tasapainoa? Tarvitsiko maailma edes korjausta?

Katsoimme toisiamme silmiin hetken ajan ja muutin mieleni. Ehkä minun ei tarvitsisi tappaa Romonaa nyt Mounican edessä. Voisin palata teltalle hänen nukkuessa ja tehdä lopun Romonasta ilman, että Mounica tiesi asiasta mitään. Kyllä. Niin minä teen. ''Okei. Jätetään hänet henkiin.'' Jouduin pinnistämään sanat suustani, ja Mounica näyttti helpottuneelta. ''Mutta saanko kysyä miten löysit tänne? Romona sanoi, että reitti on lumottu.'' Kysyin. Halusin jotain muuta ajateltavaa.

''Ei sillä ole väliä. Onneksi löysin.'' Mounica sanoi ja katsoi nopeasti pois päin, mikä herätti epäilyksiä.

''Kerro.'' Vaadin vaikka minulla oli outo tunne siitä, että en pitäisi kuulemastani.

Mounica näytti epäröivän hetken, mutta avasi lopulta suunsa. ''Katso taskuusi.'' Hän sanoi. ''Ei sinne vaan toiseen taskuun.'' Olin aikeissa laittaa käteni taskuun missä oli kuukivi. Laitoin käden toiseen taskuun ja tunsin sen pohjalla jotain pientä ja kovaa. ''Ota se pois sieltä.'' Mounica käski ja näytti valmistautuvan johonkin.

Otin taskustani pienen pinssin. Hotellin pinssin. ''Mikä tämä on? Miksi se on taskussani?'' Kysyin epäileväisenä.

''Laitoin siihen paikannus loitsun.'' Mounica vastasi.

''Miksi?'' Kysyin tyrmistyneenä. Vahtiko Mounica minua kuin jotain pikku lasta? Nyt oli minun vuoroni olla vihainen, mutta en aloittanut tappelua vaan olin hiljaa.

''Laitoin sen siihen siltä varalta, että päätät tehdä jotain tyhmää ja häviät silmistäni.'' Mounica sanoi aivan kuin se olisi normaalia. Selvästi meidän välillä ei ollut luottamusta. Mutta ehkä hän oli oikeassa ja minuun ei voinut luottaa, koska olin puoliksi pimeän velho. Annoin asian olla. Olin liian väsynyt kinaamaan ja halusin jotain syötävää.

''Mennäänkö pois tästä haisevasta teltasta?'' Kysyin. Vasta poistuttuamme sieltä tajusin kuinka paha haju teltassa oli. Vedin raitista ilmaa henkeen nauttien siitä. Näin mustan tikarin Mounican olkapäässä. ''Miksi et ota tuota pois?'' Kysyin.

Vastaukseksi hän näytti kämmeniään jotka olivat rakkuloilla. ''Se polttaa ihoani. En pysty ottamaan sitä pois.''

''Anna kun minä kokeilen.'' Sanoin ja tarrasin tikarin kahvasta kiinni. Se tuntui jääkylmältä. ''Oletko valmis?''

''Joo''

Kuului tuskan huuto kun vetäisin tikarin irti Mounican lihasta. Tunsin kylmyyden virtaavan kädessäni koskiessani tikarin kahvaan. Ja niin kuin muukin pimeys tähän mennessä, tämäkin tuntui aluksi epämiellyttävältä, mutta alkoi tuntumaan hyvältä hetken päästä.

''Heitä se pois.'' Mounica sano taas vakavana.

''Miksi?'' Kysyin vaikka arvasinkin syyn. Silmiäni alkoi taas kirvelemään ja ne tuntuivat kuivilta. ''Ovatko silmäni mustat?'' Kysyin.

''Kyllä. Heitä se pois näytät hirveältä.''

Heitin tikarin lähimpään puskaan ja lähdimme kävelemään takaisin torille. Tuntui tyhmältä käydä ostamassa ruokaa kaiken äsken tapahtuneen jälkeen, mutta meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Me olimme molemmat nälissämme ja kiukkuisia. Mounica muisti jotenkin kummasti reitin takaisin väenpaljouteen. Ei mennyt kauaa kun hänen laukussa oli purtavaa. Menimme takaisin hotellille muina miehinä aivan kuin äsken ei olisi tapahtunut mitään ihmeellistä. Kävelimme aulasta portaat toiseen kerrokseen ja huomasimme, että huoneemme ovi oli rakosillaan. Huoneesta kuului kolinaa. Otin korun pois kaulaltani ja valmistauduin uuteen taisteluun. Sillä erolla, että tällä kertaa minua ei pelottanut.

Kiitokset taas kaikille lukijoille!

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.5  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Vampyyrien Juoksu - Osa 3 (minä muoto) 2018-12-08 03:00:38 Dhanne
Arvosana 
 
3.5
Dhanne Arvostellut: Dhanne    December 08, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tarkennan vielä, katso Youtubesta ainakin:

PLOTTING A STORY - Terrible Writing Advice
https://www.youtube.com/watch?v=TTZEFGvMH0k

Mieti onko tarinassasi "Slide show syndrome" (2:06)

Toinen mitä voit miettiä, on välttää kirjoittamasta Grimdark-tarinaa. Grimdark-tarinoita esiintyy liian usein kirjoittaja.fi-sivustolla.

GRIMDARK – Terrible Writing Advice
https://www.youtube.com/watch?v=G5SSD8hVQrg

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Vampyyrien Juoksu - Osa 3 (minä muoto) 2018-12-07 21:57:42 Dhanne
Arvosana 
 
3.5
Dhanne Arvostellut: Dhanne    December 07, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Sujuvaa ja helppolukuista kerrontaa mitä on selkeästi hiottu useampaan otteeseen. En ole lukenut aikaisempia lukuja, kenties luen ne myöhemmin. Haluan arvioida pätkän tällaisenaan. Seuraavassa huomioita, jolla tarinastasi saisi toimivamman.

Liikaa voimia! Muista, että kerrot ensisijaisesti tarinaa, jossa juoni ja henkilöt ovat pääosassa. Luku 9 ja 12 keskittyvät voimakkaasti voimiin ja niiden käyttöön. Luvussa 9 ei ole henkilökuvauksia ja tarina pysähtyy. Karhun kohtaaminen oli suunnitelty täysin mielenhallintavoiman esittämiseen, ei hyvä. Lukija, joka ei ole koskaan kuullut sanaa "taikuus", voi kiinnostua voimien käytöstä, mutta kokenut lukija pyörittää silmiään ja haukottelee. Jos haluaisit julkaista tarinasi muualla kuin Dungeon & Dragons -lehdessä, sen täytyy tarjota enemmän kuin stereotyyppisiä voimia. Tulipallot ynnä muut ovat nähty. Pahin ongelma voimissa on se, että lukijalla ei ole selkeää mielikuvaa mitkä ovat voimien rajat ja mihin kaikkeen päähenkilö pystyy. Päähenkilöllä tuntuu olevan sekä valkean että pimeän voimia, mikä on tarinassasi liikaa: et koskaan ehdi näyttää mihin kaikkeen päähenkilösi pystyy.
Nyrkkisääntönä antaisin päähenkilöille yhdestä kolmeen voimaa ja that's it, ei enempää. Kolmekin voimaa voi olla tarinan kannalta liikaa. Henkilön täytyy tulla vähällä toimeen. Sivuhenkilöille riittää yleensä yksi voima. Muista, että kyse on tarinasta, sinä kirjoitat tarinaa, et voimienkäyttöesitystä. Tarinasta tulee aina vahvempi mitä vähemmän voimia henkilöillä on. Miten niin? Ihan siitä syystä, että henkilöiden on luotettava vain tähän yhteen kykyyn, ja sitä voit esitellä monesta kulmasta.

Stereotyypiat häiritsivät muutoin sujuvaa kerrontaa. On valkoista ja mustaa velhoa, jotka ovat stereotyyppisesti hyviä ja pahoja. Tarina ei anna uutta mielikuvaa, mennään tutulla ja tylsällä. Tekeekö valkoisen magian käyttö hyväksi? Ei ilmeisesti, jos valkoisissa voimissa on tulipalloja, joita Mounica käyttää satuttaakseen näkijää. Valkoinen magia ei ole valkoista.

"Varoituslanka soi pohjoisessa" Tämä ihmetytti. Aikaisemmin kerrottiin, että päähenkilöt ovat tottuneet syömään torilta ostettua lihaa, he eivät siis ole metsästäjiä. Nyt kuitenkin he ovat asettaneet yöksi ansalangat ja ilmeisesti kellot, joita heillä on mukana?

Mielestäni tarinassa on liikaa fantasia-aiheita: velhoja, noitia, vampyyreitä, demoneita, voimia ja amuletteja, joista kaikki tuntuvat olevan pahoja tai vastapuolella syystä, koska stereotyyppisyys. Et hallitse kovin hyvin kokonaisuutta, sillä asioita on liikaa. Tarina ei siksi tuo mitään mielenkiintoisia piirteitä ja ennen kaikkea ne eivät liity tarinaan muutoin kuin uhkakuvina ja keinoina.

Parantumisessa menit kerronnallisesti mistä aita on matalin: päähenkilö parani välittömästi ja täysin, tuskin hän edes huomasi joutuneensa karhun raatelemaksi. Paljon kiinnostavampaa olisi ponnistelujen jälkeinen sairaalassa käynti (kenties maailmasi parantajat ovat töissä sairaalassa). Päähenkilön kannalta väkivallan uhka on olematon; hän paranee kuitenkin pysyvästi...

...mistä päästään toiseen ongelmaan, nimittäin tappamiseen ja tappamisella uhkailuun. Mustavalkoinen maailmankuva yhdistettynä tappamiseen vailla järkevää syytä on tylsää ja karikatyyrimaista. Näkijä hyökkää päähenkilön kimppuun vain koska on paha, ja päähenkilö aikoo tappaa näkijän vain koska on paha. (Neuvoksi: Jos haluat tarinaasi taistelua, henkilöillä täytyy olla LOOGINEN selitys miksi hän aikoo vahingoittaa toista. Pelkkä pahuus ei riitä. Keksit varmasti vaihtoehtoja.)

Ympäristöä ei kuvata riittävästi tai kiinnostavasti. (Neuvona: kuvaa yksittäistä asiaa tarkasti ja mielenkiintoisesti, jolloin lukijalle jää mielikuva. Sido kuvaus henkilöhahmojen tekemiseen, tällöin mielikuva voimistuu ja tuntuu tärkeältä.)

Tarinan tapahtumat ovat satunnaisia. Karhu sattuu tulemaan vastaan ja päähenkilö sattuu kiinnostumaan näkijästä, koska näkijä, cool? Hyvässä tarinassa kaikki tapahtumat ovat suunniteltuja eikä mitään tapahdu sattumalta. (Päähenkilö olisi vaikka halunnut näkijän avulla tietää seuraavatko vampyyrit.)

Vampyyrit vaanivat päähenkilöä, mutta tekstistä ei kuulu jännitys tai uhka.

Miksi Mounica eikä Monica? Jos jokin häiritsi tarinassa, se oli tuo nimi.

Miksi ja minne päähenkilö haluaa matkustaa tai joutuu matkustamaan? (Jossain kohtaa kerrottiin, että päähenkilö haluaa etsiä kaupungista jotain työtä. "Jotain työtä" ei ole riittävä motiivi päähenkilölle hyvässä tarinassa.)

Mitä päähenkilö haluaa? Missä on antagonisti vai onko sellaista? Kunnon tarina vaatii antagonistin. Paras antagonisti on yksi vahvatahtoinen henkilö, jonka motiivit ja toiminta vastustaa päähenkilön toimia. Etäinen ja epämääräinen uhka tai joukko henkilöitä, kuten vampyyreja, on huono antagonisti.

Tässä muutamia kysymyksiä ja ehdotuksia. Jatkahan kirjoittamista!

PS. Katsohan tätä: https://www.youtube.com/channel/UC3ogrx6d9oohf6D42G44j1A

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS