Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Cearunin nousu ja tuho
QR-Code dieser Seite

Cearunin nousu ja tuho Hot

Koitanpa nyt omalta osaltanikin pitää tätä sivustoa hengissä lataamalla tänne taas jotain.

Tämä on taas Nourricen fantasiamaailman muinaishistoriaan sijoittuva aika sotaisa tarina. Vähän samaa meininkiä kuin tuolla itänaapurissa, niin ehkä voi olla siten jopa vähän niinkuin ajankohtainen – ainakin itselläni tuli tästä nyt Putin mieleen kun luin tämän läpi. Kronologisesti nämä tarinat sijoittuu toisiinsa nähden siten että ensin tapahtui Pimeyden ensimmäinen nousu, sitten Jättiläisten tuho, tämä tulee paljon myöhemmin, ja Wilius Merenkävijä vielä joitain vuosisatoja tämän jälkeen.

Tähän tekstiin en ole ihan yhtä tyytyväinen kuin noihin aiempiin. Tarinasta pidän kyllä, mutta tekstiä pitäisi ehkä vielä hioa joiltain osin.

Huomautuksena myös tuollainen joiltain osin ehkä vähän "historiankirjamainen" kerronta. Tarina on ennen kaikkea taustoittamassa tätä maailmaa, niin siksi tällainen ratkaisu – nämä tapahtumat ja hahmot ovat sellaisia, joista nykymaailman historiankirjat kertoisivat.




********************************************



Cearunin nousu ja tuho



1400-luvun loppupuolella Thor oli vakiinnuttanut asemansa maailman mahtavimpana velhona, joka suojeli Nourricen kansaa kaikilta pahoilta olioilta. Hän oli auttanut lääninjohtajia moneen otteeseen, ja päihittänyt taistelussa useita suuria lohikäärmeitä, sekä myös pahantahtoisia velhoja, jotka Nourricen rauhaa pyrkivät horjuttamaan. Koko kansa piti häntä suurena sankarina, ja kaikki luottivat hänen pitävän rauhaa yllä, jopa enemmän kuin lääninjohtajiin; ja usein johtajat kysyivätkin neuvoa Thorilta, joka oli vanhasta iästään huolimatta yhä pysynyt hyvässä kunnossa.
Näihin aikoihin Thor tutustui kahteen muuhun mahtavaan velhoon. Ensin hän tapasi Hardakirin, ja muutamaa vuotta myöhemmin Cearunin, jotka molemmat osoittivat velhoiksi tultuaan olevansa kyvykkäitä erittäin voimallisen taikuuden käyttössä. Molemmat nuoret velhot ystävystyivät Thorin kanssa, ja Thor päätti opettaa heille mitä hän oli elämänsä aikana oppinut taikuuden käytöstä.
Monet vuodet Hardakir ja Cearun opiskelivat taikuutta Thorin valvonnan alaisuudessa, ja molemmista kehittyi suuria mahtivelhoja, Thorin itsensä veroisia. Taistelijoina molemmat nuorukaiset olivat vertaansa vailla, ja he nauttivatkin kovasti keskenään käymistään harjoitusotteluista. Molemmat olisivat halunneet Thorin opettavan heille enemmänkin taistelua, sillä he olivat kuulleet kerrottavan paljon tarinoita Thorin itsensä käymistä taisteluista; mutta Thor sanoi, että paljon tärkeämpää kuin itse taistelemisen oppiminen, olisi oppia se, minkä puolesta taistelee; jotain, minkä hän olisi toivonut oppineensa itsekin aikaisemmin. Tämä närkästytti kovasti Cearunia; sillä hän olisi tahtonut oppia nopeammin hyödyntämään kaikkia voimiaan, ja hän tunsi että Thorin opetukset pidättelivät häntä käyttämästä niitä. Cearun ja Hardakir harjoittelivatkin paljon taistelua kahdestaan, ilman Thoria.
Erityisesti Hardakir oli myös tullut mahtavaksi lumoajaksi; tässä Cearunin kärsimättömyys esti häntä kehittymästä yhtä taitavaksi. Hardakir valmistikin itselleen voimakkaan sauvan, johon asettamiensa lumousten ansiosta siitä tuli yksi Nourricen historian legendaarisimmista aseista. Ystävänsä pyynnöstä Hardakir auttoi myös Cearunia valmistamaan itselleen voimakkaan aseen; Cearun suosi miekkaa, johon Hardakir myös asetti mahtavat lumoukset.
Mutta vuosien myötä, kun Thor oli opettanut oppilailleen kaiken mitä taikuudesta tiesi, alkoi Cearun yhä enemmän kokea, ettei Thor sallinut hänen hyödyntää koko potentiaaliaan. Kerran hän oli kysynyt pimeästä taikuudesta; mutta tästä Thor ei kertonut heille mitään.
Lopulta, kun Cearun koki oppineensa kaiken, mitä Thor pystyisi hänelle opettamaan, jätti hän toverinsa, eivätkä he kuulleet hänestä mitään pitkään aikaan. Hardakir suri kovasti ystävänsä menettämistä; mutta varjo valtasi Thorin mielen.

Hardakir ja Thor pysyivät yhä hyvinä ystävinä, ja Hardakir harjoitteli yhä jatkuvasti voimiensa käyttämistä Thorin oppien mukaan, ja hänestä oli jo tullut vähintään opettajansa veroinen velho, jonka maine Nourricella oli suuri. Mikä vaara voisi kuunaan uhata velhojen saarta, kun heillä oli Thorin lisäksi myös Hardakir heitä suojelemassa?
Cearunista sen sijaan ei kukaan kuullut mitään moneen vuoteen. Oli kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun hän oli jättänyt vanhat ystävänsä, ja koko tuon ajan olivat sekä Thor että Hadrakir pohtineet missä hän mahtoi olla. Mutta lopulta, vuosisadan vaihduttua, tavoittivat synkät huhut heidän korvansa. Syrjäisissä piireissä huhuttiin, että mahtava pimeä velho tekisi nousuaan varjoissa; pimeä velho oli kuulemma ollut Thorin oppilaana, mutta jättänyt tämän oppiakseen voimakkaampaa taikuutta; ja salaa hän oli kääntynyt pimeään taikuuteen ja kehitellyt taitojaan yhä pitemmälle, saavuttaen voimaa jonka veroista kukaan ei vielä ollut nähnyt.
Kuultuaan nämä huhut tapasivat Thor ja Hardakir toisensa Entorissa, minne Thor oli äskettäin muuttanut.
”Mitä olet mieltä näistä huhuista?” Hardakir kysyi.
”En osaa sanoa varmasti”, Thor vastasi. ”Suuria voimia on liikkeellä, sen minä kyllä tunnen. Luultavasti Cearun tosiaan on sen takana. Mutta mitä hänellä on mielessään, sitä en osaa sanoa.”
”Jotkut huhut väittävät, että hän suunnittelisi sotaa”, Hardakir sanoi.
”Niin väittävät. Mutta emme voi tietää sitä varmasti. Cearun on kuitenkin meidän vanha ystävämme.”
”Tai niin me ainakin luulimme”, Hardakir sanoi katkerana. ”Petturi hän on. Mitä luulet, Thor, pitäisikö johtajia varoittaa? Heidän olisi syytä tiukentaa valvontaa, jotta Cearun löydettäisiin, jos hän todella suunnittelee sotaa.”
”Voimme varoittaa heitä, että on mahdollista, että jotain saattaa olla tapahtumassa”, Thor sanoi. ”Mutta muiden valvonta heidän tahtoaan vastaan on pimeyden tie. Ihmisillä on oikeus vapauteensa. Eikä meillä ole muita todisteita siitä että hän valmistelisi sotaa, kuin epämääräisiä huhuja. Mahtavia pimeitä velhoja ei ole ollut aikoihin Nourricea vaivaamassa, mutta ei tämä ole ensimmäinen kerta kun sellaisesta huhutaan. Muistan kyllä elämäni aikana kuulleeni useita huhuja nousevista pimeistä velhoista, jotka ovat osoittautuneet perättömiksi. Minua sanotaan Nourricen suojelijaksi ja velhojen valvojaksi – vaikka tästä jälkimmäisestä nimityksestä en yhtään pidä. Minä kyllä suojelen Nourricea pimeältä, mutta velhojen valvomisen ei pitäisi olla minun tehtäväni. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä, että meidän on oltava varuillamme, ja pidettävä silmämme auki, sen varalta että huhut ovat sittenkin totta; sillä Cearun on mahtava velho, kuten tiedät.”

Mutta huhut pitivät kaikesta huolimatta paikkansa; Cearun oli kätkenyt toimensa taitavasti. Ja hetki alkoi olla myöhäisempi kuin Thor, tai Hardakirkaan, arvasi. Cearun oli jo pitkään kerännyt itselleen armeijaa, salassa kerännyt kaikki Nourricen pimeät velhot luokseen, ja hänen agenttinsa olivat käännyttäneet monia muita puolelleen. Ylänkövuorille Cearun oli rakentanut itselleen salaisen tukikohdan; salaiseen laaksoon jonka olemassaolosta harva tiesi, ja jonka Cearun oli kätkenyt monin manauksin ja lumouksin. Noilla seuduilla asui paljon hirviöitä, joten velhot eivät sillä suunnalla juuri käyneet; ja hirviöiden keskuudessa Cearun oli puhunut velhojen vallan horjuttamisesta. Sillä aina olivat hirviöt olleet katkeria velhoille, jotka olivat vallanneet itselleen suurimman osan Nourricesta, pakottaen hirviöt elämään erämaissa; ja viha velhoja kohtaan eli niiden keskuudessa vahvana. Hirviöt pelkäsivät, mutta myös kunnioittivat Cearunia, joka jakoi heidän vihansa viiden läänin velhoja kohtaan.
Cearun oli myös, Thorilta saamiensa oppien lisäksi, oppinut syvempää pimeää taikuutta kuin kukaan pimeä velho aikoihin. Cearun oli nimittäin löytänyt satoja vuosia sitten eläneen pimeän velhon, Nocturnuksen, hautakammion Jäävuorilta. Murtauduttuaan hautakammioon, oli hän löytänyt sieltä kolme viimeistä kopiota Nocturnuksen kirjoittamasta kirjasta, Pimeyden ytimeen. Nocturnuksen kuoleman jälkeen lääninjohtajat olivat tuhonneet kaikki löytämänsä kopiot vaarallisesta kirjasta, mutta Nocturnusta palvelleet pimeät velhot olivat onnistuneet hautaamaan muutaman kappaleen mestarinsa kanssa. Ja näillä opeilla Cearunista oli tullut voimakkaampi kuin yhdestäkään pimeästä velhosta häntä ennen. Nocturnuksen opeilla hän oli kironnut Hardakirin lumoaman miekan, ja siitä oli tullut suunnattoman tuhovoiman välikappale, Cearunin musta miekka.
Cearunin lähettiläiden kerätessä puolelleen yhä lisää väkeä, levisivät huhut alamaailmassa. Thorin ja Hardakirin varoituksen valpastuttamat lääninjohtajatkin huomasivat, että jotain oli tapahtumassa. Satunnaisia selittämättömiä katoamisia tapahtui ympäri Nourricea, kun Cearun oli katsonut parhaaksi poistaa päiviltä sellaisia henkilöitä, joille hänen lähettiläänsä olivat itsensä paljastaneet, mutta joita he eivät olleet onnistuneet saamaan puolelleen.

Varmuutta näistä huhuista ei kuitenkaan saatu, ennen kuin Cearun lopulta oli valmis. Tätä hetkeä olivat pimeät velhot pitkään odottaneet, sillä aikoihin ei ollut kukaan pimeä velho uskaltanut käydä avoimesti johtajia vastaan, ja Cearunkin oli käyttänyt monta vuosikymmentä kerätäkseen joukkojaan. Vuosi oli 1514, kun hän eräänä keväisenä aamuna lähetti kutsun kaikille liittolaisilleen; ja Cearun tuli esiin piilopaikastaan, ja hänen joukkonsa kerääntyivät Ylänkövuorten edustalle, mistä he Cearunin johdolla marssivat Tuklomaan.
Tukloman asukkaat joutuivat kauhun valtaan, kun he ilman mitään ennakkovaroitusta joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Cearunin joukot marssivat kaupunkiin, eivätkä kaupungin vähät turvajoukot mahtaneet heille mitään, vaikka monet kaupunkilaisetkin yrittivät taistella hyökkääjiä vastaan. Pian Cearun hallitsi koko Tuklomaa, ja hän sulki kaikki kaupungista ulos vievät tiet, jolloin loukkuun jääneet kaupunkilaiset eivät pystyneet enää pakenemaan. Cearun julistautui Tukloman hallitsijaksi ja Pimeyden Herraksi, ja alisti kaikki kaupunkiin jääneet oman valtansa alle. Ja silloin Cearun otti tavoitteekseen Nourricen ehdottoman valtiuden, hän paloi halusta nousta kuninkaaksi. Hän alkoi käyttää massiivista, verenpunaista viittaa, joka sai hänet näyttämään pitemmältä kuin hän, kohtalaisen lyhyt mies, todellisuudessa oli, lähes kuninkaalliselta; ja päässään hän alkoi kantaa pronssista kruunua.

Uutiset Tukloman tapahtumista kauhistuttivat koko Nourricea. Farachin johtaja Baronik keräsi nopeasti suuren joukon vapaaehtoisia sotureita, ja lähti sitten muiden johtajien ja turvajoukkojen avustamana kohti Tuklomaa. Siellä he kohtasivat Cearunin lähettiläät.
”Herramme, Cearun, toivottaa teidät tervetulleeksi”, sanoi Xaromir, Cearunin lähetystöä johtava pimeä velho. ”Millä asialla lääninjohtajat täällä liikkuvat?”
”Aivan kuin ette sitä arvaisi”, Baronik ärisi. ”Kuvittelitteko te, että minä antaisin teidän vain astella kaupunkiin ja jäädä tänne? Tekonne on typerä ja ajattelematon; saatte tunnin aikaa lähteä kaupungista, tai muuten me pakotamme teidät siihen. Tämän viestin voitte viedä Cearunille.”
”Me viemme viestinne”, Xaromir sanoi, ”mutta pahoin pelkään, että te olette olleet typeriä ja ajattelemattomia.”
Baronikin vastaus ei tullut Cearunille yllätyksenä. Hänen sotureidensa kerääntyessä kaupungin rajoille valmiina taisteluun, tapasi hän suurimmat päällikkönsä asunnokseen ottamassaan kaupungin vanhassa linnakkeessa.
”Baronik ei tunne meidän voimiamme”, Cearun selitti päälliköilleen. ”Lääninjohtajat ovat ylimielisiä, koska eivät ole pitkään aikaan kohdanneet mitään todellisia, yksittäisiä lohikärmeitä pahempia uhkia. Heillä ei edes ole Thoria eikä Hardakiria mukanaan. Eivätkä he ole ennen joutuneet tekemisiin todellisen pimeän taikuuden kanssa. Tänään he saavat yllättyä.”
Ja tosiaan, kun Cearun ei tehnyt elettäkään antautuakseen, käynnisti Baronik hyökkäyksensä. Hän sai kuitenkin havaita, että Cearunin joukot olivat voimakkaampia kuin hän oli luullut, eivätkä he luopuneet Tukloman hallinnasta. Viimeistään kun Cearunin linnakkeesta levisi kaupunkiin suunnaton pimeys, joka levisi ympäri kaupunkia kuin tuhoa tuova hirmumyrsky, ja nielaisi sisäänsä kaikki jotka olivat liian heikkoja sitä vastustamaan, joutui Baronik myöntämään tappionsa ja vetäytymään. Ja niin Tukloma jäi Cearunin haltuun.

Cearun hallitsi Tuklomaa kovalla kädellä. Kaupunkiin oli julistettu ulkonaliikkumiskielto, ja sitä uhmaavat vangittiin tai surmattiin. Cearun keräsi kaupunkilaisilta raskaasti veroa, ja sai näin itselleen suuren omaisuuden. Etenkin kun lähellä Tuklomaa asuva rikas kartanonherra, kreiviksi itseään kutsuva Helmholtz, liittoutui Cearunin kanssa, ja tarjosi omaisuuttaan tämän käyttöön, oli Cearunilla kultaa monien suunnitelmien toteuttamiseen. Vastineeksi tästä kreivi Helmholtz sai maat Tukloman itäpuolella hallintaansa, ja Cearunilta sotilaita niiden valvomiseen.
Kultansa avulla Cearun onnistui lahjomaan puolelleen monia vakoojia Baronikin, ja muidenkin lääninjohtajien hallinnossa. Näin hän sai tietää Baronikin kutsuneen sekä Thorin että Hardakirin luokseen Wurthankiin, missä he kertoivat johtajalle kaiken mitä tiesivät pimeästä velhosta. Myös muut lääninjohtajat keräsivät joukkojaan, valmiina auttamaan pulaan joutunutta Farachia. Erityisesti Rondarin johtaja Wilzar ja Sunamon johtaja Arthur, jotka molemmat tunnettiin äärimmäisen oikeamielisinä, olisivat molemmat olleet valmiita rientämään avuksi heti paikalla. Mutta Cearunin voimat olivat yllättäneet heidät kaikki, eikä Baronik uskaltanut saman tien käydä uudestaan häntä vastaan.

Näihin aikoihin alkoivat ensimmäiset hirviöt hyökkäillä Ylänkövuorilta Farachin pohjoisiin kyliin. Hirviöiden hyökkäykset sekoittivat Baronikin joukkoja, eikä hän pystynyt koordinoimaan hyökkäystä Tuklomaan, kun hän joutui suojaamaan lukuisia pikkukyliä hirviöiltä.
Tämän uuden sekasorron aikana Cearun lähti Tuklomasta, ja ratsasti salaa Autiolle Tasangolle. Siellä hän marssi lupia kyselemättä yksin sisään Tulivuoren valtavaan onkaloon, missä lohikäärmeet asuivat. Niin mahtava hän oli, että sai itse lohikäärmeet pelkäämään, kun hän asteli vahingoittumattomana läpi liekkivallin, jonka lohikäärmeet tätä tunkeilijaa kohti syöksivät. Mutta mukanaan hänellä oli suuri säkillinen kultaa, jonka hän lahjoitti lohikäärmeille eleenä ystävyydestään.
”Minä olen Cearun, Pimeyden Herra”, hän sanoi. ”Tulin tänne ehdottaakseni liittoa minun ja lohikäärmeiden välille. Sillä eivätkö lohikäärmeet ole voimakkaita olentoja, ettekö te saisi velhot pelkäämään itseänne, jos niin haluaisitte? Liian kauan ovat velhot nukkuneet yönsä turvassa, luottaen siihen, että te lohikäärmeet pelkäätte ja kunnioitatte heidän voimiaan niin paljon, että pysytte täällä tulivuorellanne poissa heidän silmistään. Mutta kai te vielä muistatte esi-isänne, jotka valtasivat velhojen maita mielensä mukaan, eikä kukaan kyennyt heitä estämään? Lordi Celestronin kuoltua Kelgarin liekeissä, ei kukaan velho sataan vuoteen kyennyt vastustamaan hyökkäävää lohikäärmettä. Ei ennen kuin Thor saapui. Ja nyt te olette piileskelleet sata vuotta Tulivuorella, peläten tuota Nourricen suojelijaa, ja hänen nuorempaa seuraajaansa, Hardakiria. Mutta kummat näistä menneistä vuosisadoista ovat olleet teille mieluisampia?” Lohikäärmeet murahtelivat tyytymättöminä. ”Minä toin teille lahjana säkillisen kultaa. Ja paljon lisää voitte saada, jos poltatte velhojen kyliä, ja viette kaiken mitä niistä löydätte. Minä autan teitä tässä, vastineeksi siitä, että te liitytte minun joukkoihini sitten, kun minä teitä kutsun.”
”Ja mihin tarkoitukseen sinä meitä kutsut?” kysyi Kamdor, sen ajan suurin lohikäärme, jonka suomut olivat myrkynvihreät.
”Minä käyn pian sotaan lääninjohtajia vastaan”, Cearun sanoi, ”ja sen jälkeen minut kruunataan koko Nourricen kuninkaaksi. Ja tuolloin te olette joko liittolaisiani tai vihollisiani.”
Cearun pelasi vaarallista peliä, ja hän tiesi sen. Sillä lohikäärmeet eivät pitäneet siitä, että velhot uhkailevat niitä. Mutta edes Kamdor ei ollut niin suuri, että olisi uskaltanut asettua vastustamaan Cearunia. Sen sijaan niitä kiinnosti kovasti kulta ja vapaus tuhota velhojen kyliä ilman seurauksia, joita Cearun niille tarjosi.
”Onko meillä sopimus?” Cearun kysyi.
”Hyvä on”, Kamdor vastasi. ”Mutta älä luule, että voisit käskyttää meitä miten vain mielesi mukaan. Me olemme liittolaisiasi niin kauan kuin itse siitä hyödymme.”
Riemastuneena Cearun lähti ratsastamaan Tulivuorelta takaisin kohti Tuklomaa. Hän ei luottanut lohikäärmeisiin eivätkä ne häneen, mutta silti hän uskoi saaneensa niistä voimakkaita liittolaisia.
Kaikki lohikäärmeet eivät suinkaan olleet innostuneita tästä uudesta liitosta. Kamdor oli päättänyt seurata Cearunia, mutta eräs toinen lähes yhtä suuri lohikäärme, Goran, piti liittoa velhojen kanssa häpeänä kaikille lohikäärmeille. Mutta koska valtaosa lohikäärmeistä olivat alkaneet innokkaina suunnittelemaan hyökkäyksiä Autiota Tasankoa ympäröiviin kyliin, päätti Goran lähteä Tulivuorelta yksin, muilta salaa. Se lensi Cearunin perään, ja saavutti hänet Aution Tasangon laidalla, lähellä Laakakalliota. Siellä Goran hyökkäsi Cearunin kimppuun. Cearun oli kuitenkin liian voimakas, yhden lohikäärmeen liekeistä ei ollut vastusta pimeälle taikuudelle, ja nopeasti hän löi Goranin maahan. Hän puristi vielä tummanharmaasta lohikäärmeestä tiedon siitä, ettei se ollut kertonut kenellekään toverilleen aikeistaan, ja sitten hän surmasi sen mustalla, kirotulla miekallaan.
Uusi, ovela suunnitelma nousi Cearunin mielessä. Päästyään takaisin Tuklomaan, lähetti hän viestinviejän Tulivuorelle, viemään lohikäärmeille ohjeita ensimmäisistä hyökkäyksistä. Samalla hän väitti niille, että oli nähnyt miten Goran oli jo lähtenyt ensimmäiseen hyökkäykseensä, mutta että Baronik olisi turvajoukkoineen surmannut sen. Tämä sai monet lohikäärmeet raivon valtaan, ja Kamdorin johdolla ne lähtivätkin pian suurin joukoin hyökkäykseen, polttaen monia Farachin kyliä maan tasalle, tappaen lukuisia velhoja.

Lohikäärmeiden äkillinen hyökkäys pakotti Baronikin levittämään joukkojaan nopeasti entistäkin laajemmin; nyt hänen oli suojattava sekä Ylänkövuorten seudun kyliä hirviöiltä, että Autiota Tasankoa ympäröiviä kyliä lohikäärmeiltä. Vaikka hän sai apua muilta lääninjohtajilta, kävivät hänen joukkonsa vähiin, sillä lohikäärmeitä vastaan oli lähetettävä suuri määrä erittäin päteviä velhoja. Silloinkin he pystyivät lähinnä vain auttamaan kyläläisiä pakenemaan henkensä kanssa; ainoastaan Thor ja Hardakir olivat riittävän voimakkaita, jotta heidän olisi voinut luottaa pystyvän ajamaan useamman lohikäärmeen pakosalle. Ja tämän tiesivät myös lohikäärmeet; Cearunin neuvosta ne vetäytyivät heti, jos jompi kumpi näistä mahtivelhoista oli niitä vastassa. Molemmat olivatkin jääneet Farachiin Baronikin avuksi, missä he parhaansa mukaan auttoivat Tasankoa ympäröivien kylien suojaamisessa.
Baronik itse oli tullut Thorin ja Hardakirin kanssa Tasangon laidalle todistamaan lohikäärmeiden aiheuttamaa tuhoa, mutta palasi pian Wurthankiin koordinoimaan puolustusta hirviöitä vastaan. Cearunin vakoojat välittivät tiedon tästä Tuklomaan, mistä Cearun lähti liikkeelle keräämänsä iskujoukon kanssa.
Cearunin johtamat pimeät velhot saapuivat Wurthankiin myöhään illalla, ja hyökkäsivät yön pimeinä hetkinä Baronikin taloon. Talon portit oli lukittu monin manauksin, mutta Cearun iski mustan miekkansa porteista läpi, ja se mursi auki kaikki sitä sulkevat taiat. Vaikka Baronikilla oli suojanaan useita vahvoja taistelijoita, oli heitä liian vähän, eivätkä he kestäneet Cearunin joukkojen edessä; Cearunin voimakkaimmat palvelijat, Iandar ja Xaromir, surmasivat Baronikin vartijat, kun Cearun itse kohtasi Farachin johtajan. Miekallaan Cearun tappoi Baronikin, ja otti tämän sauvan itselleen; hän oli jo pitkään harmitellut sitä, ettei ollut aikoinaan pyytänyt Hardakiria valmistamaan itselleenkin sauvaa. Vaikka hän suosikin taistelussa miekkaansa, halusi hän itselleen myös voimakkaan sauvan, koska sellainen antoi hänen mielestään arvovaltaa Nourricen tulevalle kuninkaalle.
Cearunin iskujoukko ei ollut kuitenkaan riittävän suuri, jotta hän olisi uskonut pystyvänsä pitämään sillä Wurthankia hallussaan. Niinpä hän ei vielä julistautunut koko Farachin valtiaaksi, vaan tyytyi pakenemaan paikalta. Hänen iskunsa kylvi kuitenkin suurta sekasortoa hänen vihollistensa keskuuteen, ja osoitti koko Nourricelle hänen voimansa. Poikkeusoloissa Farachille valittiin uusi lääninjohtaja, nuori ja kohtalaisen kokematon, mutta taisteluhenkeä uhkuva Runadan, joka pystyi pitämään läänin pääkaupungin hallinnassaan.

Farachin koko lääni oli kuitenkin jäänyt Cearunin jäljiltä sellaiseen sekasortoon, ettei Runadan pystynyt tekemään juuri mitään Tukloman hyväksi. Lohikäärmeet ja hirviöt hyökkäilivät yhä, ja lääninjohtajien kaikki voimat menivät näiltä hyökkäyksiltä suojautumiseen. Cearun hallitsi Tuklomaa, ja hänen joukkonsa valtasivat maita yhä laajemmalta alueelta kaupungin ympäriltä. Näin ollen hyökkäys Tuklomaan ei enää onnistuisi helposti, sillä päästäkseen kaupunkiin, olisi Runadanin päästävä läpi lukuisista Cearunin ympäröiviin kyliin pystyttämistä suojavarustuksista. Nuori johtaja kävi näin yhä levottomammaksi, kun hän ei pystynyt auttamaan pulaan jäänyttä kaupunkia.
Cearun itse matkusti usein Tuklomasta myös salaiseen Ylänkövuorten linnoitukseensa. Linnoituksen komentajan Maruanin kanssa hänellä oli työn alla uusia pimeitä kirouksia, joilla hän uskoi saavansa yliotteen sodasta. Niiden parissa työskenteleminen onnistui paremmin salaisen linnoituksen rauhassa, mutta sieltä ei ollut pitkä matka Tuklomaan, joten hän matkusti tiuhaan näiden tukikohtiensa väliä. Hänen poissaollessaan Tuklomaa hallitsivat Xaromir ja Iandar, jotka olivat suurimmat hänen palvelijoistaan.

Kului useita vuosia, eikä Runadan ollut saanut aikaan kunnollista yritystä hyökätä Tuklomaan, eikä sen puoleen Cearunkaan ollut hyökännyt muihin kaupunkeihin. Isommissa ja pienemmissä kylissä ympäri Farachia käytiin pienempiä kahakoita, jotka päättyivät milloin johtajien joukkojen, milloin pimeiden velhojen voittoon, mutta hiljalleen yhä useampi kylä oli jäämässä Cearunin vallan alle. Lohikäärmeet olivat myös tuhonneet useita kyliä, mutta Cearunin uhan alla johtajat eivät unelmoineetkaan lähtevänsä Tulivuorelle.
Lopulta Cearun kuitenkin päätti kerätä joukkonsa yhteen ja valloittaa Garacin, joka oli hänen vanha kotikaupunkinsa. Hänen kannaltaan ajoitus tähän vain sattui hyvin huonosti. Iandar oli nimittäin jo lähtenyt marssimaan Tuklomasta armeijan pääosaa johtaen, kun Tukloman asukkaat kävivät äkkiä kapinaan.
Tuklomalaiset olivat jo eläneet useita vuosia Cearunin alaisuudessa, mutta kaupunkilaiset olivat huomanneet, että Cearun itse oli usein poissa kaupungista. Ja vaikka he olivat aluksi olleet suunniltaan pelosta pimeän velhon edessä, oli Tuklomassa alettu kuiskia, että Cearun ei sittenkään ollut niin mahtava kuin he olivat pelänneet; eihän hän usean vuoden jälkeenkään ollut saanut vallattua mitään muuta. Näinpä kaupunkilaiset uskaltautuivat mahtavan noidan, Katarinan, johdolla käymään valloittajia vastaan. Cearun oli pakottanut Katarinan keittämään omille joukoilleen monenlaisia taikajuomia, mutta suurin osa niistä oli nyt Iandarin hallussa, kaukana kaupungin ulkopuolella. Katarina oli jakanut rohkeutta ja voimaa tuovaa juomaa kapinallisille; ja lisäksi hän oli onnistunut lähettämään viestin ulos kaupungista, joka oli saapunut Salawan kylään Gundarissa, minne hänen entinen ystävänsä, Hardakir, oli palannut vaimonsa ja tyttärensä luokse. Näin ollen, kun tuklomalaiset piirittivät Cearunin linnaa, ja Cearun kutsui kiukkuisena Iandarin johtamia joukkoja takaisin, ei Garaciin lähtenyt armeija ehtinytkään ajoissa hätiin. Runadanin, Hardakirin ja Thorin johtama sotajoukko nimittäin saapui ensin.
Tukloman linnan muurit murrettiin, ja Cearunin nostattama musta myrskykin hyytyi Hardakirin ja Thorin edessä. Kapinalliset vyöryivät sisään Cearunin linnaan, ja Cearun joutui pakenemaan. Sekasorrossa hän sai kuitenkin välitettyä joukoilleen käskyt, jotka tavoittivat myös takaisin Tuklomaan marssivan Iandarin; Tukloma oli menetetty, nyt heidän oli ryhmityttävä uusiksi Ylänkövuorten salaiseen laaksoon; mutta tärkeintä oli päästä pakoon niin, ettei heitä pystyttäisi seuraamaan.
Niin Runadan sai viimein vallattua Tukloman takaisin Cearunin kynsistä. Mutta Cearunin onnistui livahtaa pakoon kaupungista, eikä kukaan ollut nähnyt minne hän oli mennyt; paitsi Thor. Thor nimittäin onnistui näkemään Cearunin pakenevan päällikköjensä kanssa; mutta Thor oli silloin yksin, eikä hänellä ollut aikaa hakea lisävahvistuksia, sillä silloin Cearun olisi ehtinyt livahtaa pakoon. Niinpä Thor päätti seurata pimeää velhoa, toivoen pysyvänsä itse tältä piilossa, ja näin löytävänsä tämän salaisen piilopaikan. Tämä suunnitelma toimi melkein; Thor onnistui kuin onnistuikin löytämään Cearunin lumoaman laakson, mutta silloin hänet havaittiin.

”Kas, kas, kas, Thor, vanha opettajani”, Cearun hykerteli nähdessään vanhan mahtivelhon, ja varmistuttuaan siitä, että tämä oli yksin. ”Mitä olet mieltä minun valtakunnastani? Pimeys on noussut, Nourricen suojelijasta ja velhojen valvojasta huolimatta. Sinä et koskaan suostunut kertomaan minulle pimeästä taikuudesta, mutta minä olen löytänyt oppini muualta.”
”Olet löytänyt, mutta se päättyy tähän”, Thor uhosi.
Cearun nauroi.
”Sinäkö luulet, että koska olet vanha opettajani, pystyisit sinä peittoamaan minut? Minä opin kaiken mitä sinä pystyit minulle opettamaan, ja sen jälkeen olen oppinut paljon lisää, sellaista, mistä sinä tai Hardakir ette ole osanneet unelmoidakaan. Sinä olet vanha ja heikko, oppilaat ohittivat mestarinsa jo aikoja sitten. Partasi ei enää pääse tuosta kasvamaan. Sinut minä peittoan tässä ja nyt, ja Hardakirin kun me seuraavan kerran kohtaamme!”
Niin kävivät Cearun ja Thor taisteluun. Thorilla oli aseenaan legendaarinen vasaransa, Cearun käytti kirottua miekkaansa. Mahtavat taiat vavisuttivat maata Cearunin salaisessa laaksossa. Mutta taistelu ei ollut tasapuolinen. Cearunin palvelijat kävivät Thorin kimppuun takaapäin, ja mahtivelhojen taistellessa iski Maruan Thorilta taioin jalat alta, jolloin Cearun sai iskettyä vihollisensa tajuttomaksi. Hän aikoi jo iskeä miekallaan kuoliniskun, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. Niin Thor lukittiin Cearunin tyrmään, joka sinetöitiin monin taioin. Sillä Cearun tahtoi nöyryyttää vanhaa mestariaan lisää.
”Kyllä minä sinut vielä tapan”, hän sanoi. ”Mutta sitä ennen saat nähdä miten Nourrice kaatuu sinun poissaollessasi. Osoittakoon se sinulle, miten täydellinen sinun tappiosi onkaan.”

Voitto Tuklomassa tuli lääninjohtajille kalliiksi; sillä he eivät tienneet miten Thorin oli käynyt, ja hänen pelättiin menettäneen henkensä. Hardakir suri ystävänsä menetystä kovasti, ja hänen johdollaan Cearunia etsittiin kaikkialta, mutta laakson lumous piti hänen tukikohtansa piilossa.
Linnoituksensa suojissa, kun hänen ei tarvinnut huolehtia kaupungin asioiden hoitamisesta, sai Cearun viimein uuden kirouksensa valmiiksi. Jo pitkään oli hän paneutunut nekromaniaan, jonka harjoittajana Nocturnus oli ollut tunnettu. Cearun ei luonut uutta elämää, mutta kehitti tavan kirota uhreikseen joutuneita velhoja, luoden vampyyrien heimon. Maruanista hän teki ensimmäisen vampyyrin; Maruanin iho menetti vähänkin värinsä, hänen kulmahampaansa kasvoivat ja hänen silmänsä alkoivat punertaa. Etekin täydenkuun aikaan vampyyrit himoitsivat verta, jota ne joivat uhreistaan. Ja jos uhri selvisi hengissä, muuttui hän itsekin vampyyriksi. Pureman antaneella vampyyrillä oli suuri valta uhriensa, alempien vampyyrien mieliin, ja näin Maruan ensimmäisenä vampyyrinä pystyi hallitsemaan muita vampyyrejä; vaikka niiden oma mieli säilyikin muutoksen läpi, kävi niiden verenhimo ja ylempien vampyyrien vaikutus niin suureksi, että ne saivat alemmat vampyyrit usein toimimaan vasten omaa tahtoaan.
Katala suunnitelma kävi Cearunin mielessä. Ehkä hän ei tappaisikaan Thoria, vaan antaisi Maruanin purra tätä. Jos Maruan pystyisi hallitsemaan Thoria, ei kukaan pystyisi vastustamaan vampyyrien iskuja, ja näin ne pystyisivät levittämään kiroustaan kaikkialle Nourricelle.
Mutta vielä Cearun ei ollut varma uuden luomuksensa kaikista voimista. Olisiko Thor sittenkin liian vahva, pystyisikö hän vastustamaan kiroustaan? Lisäksi Maruan oli käynyt vielä verenhimoisemmaksi kuin Cearun oli arvannut; täydenkuun aikaan hän ei enää itsekään aina hallinnut itseään, ja Cearun pelkäsi että vampyyrit saattaisivat näin karata hänen hallinnastaan. Niinpä hän päätti pitää vampyyrit vielä salassa, ja tutkia Maruanin kanssa niiden voimia pitemmälle, ennen kuin päästäisi hänet valloilleen. Ja näin Maruankin joutui tyytymään satunnaisiin uhreihin, vankeihin, joille Cearunilla ei ollut enää käyttöä.
Sen sijaan Cearun alkoi taas koota joukkojaan uuteen hyökkäykseen. Hänen etsintänsä olivat jo hieman laantuneet, kun niitä oli tuloksetta jo pitkään jatkettu. Nyt hänen silmänsä tähysi kohti Wurthankia, jonka hän tällä kertaa suunnitteli valtaavansa kokonaan. Cearun oli jo alkanut koota joukkojaan useaan leiriin Ylänkövuorten pohjoisosiin, mistä olisi lyhyt matka marssia Farachin pääkaupunkiin.
Mutta Cearunin ylpeys oli käynyt liian suureksi. Silloin, eräänä iltana, kun Cearun oli käynyt ilkkumassa Thorille, ja piinannut tätä monin tavoin, unohti hän sinetöidä Thorin sellin kaikilla tarpeellisilla manauksilla. Tämän Thor huomasi, ja käytti heti hyväkseen. Ja niin hän pakeni Cearunin linnasta keskellä yön pimeyttä, ja löysi myös vasaransa, jonka Cearun oli häneltä vienyt. Huono oli ajoitus Thorin paolle Cearunin kannalta, sillä Cearunin joukot olivat jo valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, ja hänen linnansa oli suojattomana. Thor saapui nopeasti Tuklomaan. Hän oli ollut Cearunin vankina yli vuoden, mutta Hardakir oli yhä Tuklomassa johtamassa hänen etsintöjään, vaikka väkeä hänellä ei tähän tehtävään ollut enää paljon käytettävissään. Mutta kun Thor taas tapasi ystävänsä, ja kertoi hänelle Cearunin salaisen piilopaikan sijainnin, lähetti Hardakir heti viestin Wurthankiin ja Aushokiin. Farachin johtaja Runadan ja Rondarin johtaja Wilzar saivat nopeasti kerättyä riittävät joukot, jotka saapuivat pian Tuklomaan, ja marssivat sieltä Ylänkövuorille, missä Thor johti heidät Cearunin salaiseen laaksoon. Cearun oli huomannut Thorin paon, mutta hänen hyökkäystä valmistelevat joukkonsa eivät ehtineet saapua hänen avukseen. Ja sellaisella voimalla marssivat Thor ja Hardakir sisään kätketystä portista, että edes Cearun ei pystynyt heitä vastustamaan, ja niin hän koki taistelussa katkeran tappion, ja hänen linnansa tuhottiin perustuksia myöten. Taistelussa Cearun joutui kasvotusten vanhan ystävänsä, Hardakirin, kanssa, ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen.
”Pakoonko olet pötkimässä?” Hardakir kysyi, Cearunin palvelijoiden paetessa kaikkialla heidän ympärillään.
”Naura vain, mutta vielä tulet sitä katumaan”, Cearun ärisi. ”Minä palaan vielä, ja silloin saa Thor kokea kostoni. Mutta sinut minä surmaan tässä ja nyt!”
”Tuon sauvan sinä taisit viedä Baronikilta?” Hardakir katsoi sauvaa jota Cearun kantoi toisessa kädessään. ”Mutta tuon miekan minä olen itse sinulle lumonnut, vaikka oletkin tainnut kirota sen sittemmin pitemmälle.”
”Kuinka osuvaa, että oma lumouksesi koituukin nyt kuolemaksesi!”
Cearun kävi Hardakirin kimppuun; mutta silloin hänen miekkansa leimahti kirkkaana, ja terä hajosi, räjähtäen voimalla kappaleiksi. Räjähdyksessä Cearunin kasvot, jotka olivat aiemmin olleet komeat katsella, arpeutuivat pahasti koko hänen loppuelämäkseen.
”Sinä unohdat; minä tunnen miekkasi lumouksen. Ja tunnen myös sen verran pimeää taikuutta, että ymmärrän miten tuollaiset mustat kiroukset voivat iskeä takaisin, jos ne kääntää asettaan vastaan”, Harakir sanoi.
Kiroten Cearun kääntyi pakosalle; sillä Thor oli myös aistinut murtuneen kirouksen, ja oli tulossa Hardakirin apuun, eikä Cearun uskaltanut kohdata heitä yhdessä. Kostoa vannoen hän pakeni vuorille; ja vaikka Hardakir ja Thor ja johtajien joukot yrittivät seurata häntä, onnistui Cearun pääsemään pakoon.

Cearunin tappio oli kuitenkin murskaava. Hän oli menettänyt linnoituksensa, miekkansa, kasvonsa, ja ison osan sotajoukoistaan; monet hänen palvelijoistaan olivat saaneet surmansa tai jääneet vangeiksi, ja hänen armeijansa rippeetkin olivat täysin hajallaan. Ainoa mitä hän oli onnistunut pelastamaan tuhosta oli Nocturnuksen kirjat. Yhtä näistä hän kantoi mukanaan, toinen kappale oli Maruanilla ja kolmas Iandarilla, joka kätki omansa varmaan piiloon, mistä johtajat eivät pimeyden salaisuuksia löytäisi. Ja Cearunin käskystä hänen suurimmat palvelijansa painuivat kaikki piiloon, odottamaan parempaa aikaa iskeä.
Cearun itse pakeni Jäävuorten yli Jäämaahan. Tuolla, kylmän ja pakkasen valtakunnassa, hän kirosi tappiotaan ja piileskeli vihollisiltaan, mutta punoi herkeämättä kostoa.
Cearunin paettua palasi rauha hetkeksi Nourricelle. Kaikki tiesivät, että Cearun oli päässyt pakoon Hardakirilta, mutta kun hänestä ei useampaan vuoteen kuulunut mitään, alkoivat jotkut jo toivoa, että hänet olisi sittenkin jo lyöty lopullisesti.
Jäämaahan Cearun kuuli myös huhuja muun Nourricen tapahtumista. Erityisesti häntä kiinnostivat uutiset, joita hän kuuli vanhan ystävänsä Hardakirin tyttärestä; Anille oli vahvatahtoinen nuori nainen, jonka vaaleat hiukset loistivat auringossa kullan lailla, kun hän kulki ympäri kotikylänsä metsiä. Hän lähestyi täysi-ikäisyyttä, ja kerrottiin, että Anille olisi osoittanut merkkejä mahtavista taikavoimista. Jos Anillesta tulisi isänsä vertainen velho, uskottiin, että yhdessä he viimeistään pystyisivät pitämään Nourricen turvassa Cearunilta, vaikka tämä vielä palaisikin.
Cearun paloi vihasta Hardakiria kohtaan, koska tämä oli arpeuttanut hänen kauniit kasvonsa. Jäämaassa hänen pääasiallinen seuralaisensa oli Maruan, joka kävi aina täydenkuun aikaan yhä raivoisammaksi, kun ei saanut mistään saalista tyydyttämään vampyyrin himojaan. Niinpä Cearun päätti lähettää Maruanin kostamaan Hardakirille; Maruan matkasi salaa eteläisessä Gundarissa sijaitsevaan Salawan kylään, missä Hardakir asui perheensä kanssa. Eräänä yönä, kun Anille vaelteli kotikyläänsä ympäröivässä metsässä, Maruan kaappasi Hardakirin seitsemäntoistavuotiaan tyttären. Salawasta Cearunin vampyyri toi hänet Jäämaahan. Siellä Anille sai seuraavan täydenkuun aikaan vampyyrin pureman, ja näin hän itsekin muuttui vampyyriksi, jonka mieleen Maruanilla oli suuri vaikutus. Ja koska Anille oli taikavoimiltaan suuri – jopa Maruanilla oli ollut vaikeuksia pitää hänet aisoissa matkalla Jäämaahan, vaikkei tyttö ollut vielä päässyt Vuorelle käymään – päätti Cearun pitää hänet vankinaan yli vuoden ajan. Hän nimittäin pelkäsi, että jos Anille saisi velhon voimansa, saattaisi hänestä tosiaan tulla uhka hänelle, vampyyriydestään huolimatta. Thor ja Hardakir olivat molemmat Cearunille hänen vertaisiaan vastustajia, eikä hän välttämättä selviäisi kolmattakin mahtivelhoa vastaan. Vasta kun tyttö oli täyttänyt yhdeksäntoista, päästi Cearun hänet palaamaan kotiin; Hardakir oli luullut tyttärensä kuolleen, mutta nyt hänelle selvisi, että Cearun oli estänyt tätä saamasta koskaan velhon voimiaan; sillä nuo voimat oli nostettava esiin kahdeksantoista ikäisenä, sen jälkeen oli liian myöhäistä.
Nyt Anille palasi Salawaan muuttuneena; kalpeana ja murtuneena. Hardakir matkusti itse Vuorelle, ja pyysi Milamaneria, Vuoren äskettäin aloittanutta uutta hoitajaa, harkitsemaan Anillen voimien myöhäistä nostamista, mutta Milamaner ei tähän suostunut; Vuoren hoitaja tiesi kertoa mitä hänen edeltäjänsä oli opettanut, että niinä harvoina kertoina, kun Vuorella oli yritetty nostaa velhon voimia esiin liian myöhään, ei Vuori suostunut näitä voimia antamaan. Usein nämä myöhäiset velhoiksi pyrkineet olivat joutuneet kirouksen valtaan, ja jonkinlainen onnettomuus oli heitä kohdannut.
Kaiken lisäksi Anille, ennen niin iloinen, oli nyt käynyt kolkoksi ja etäiseksi. Nopeasti Hardakirille selvisi, että ilman velhon voimiaankin, oli hänen tyttärensä hengenvaarallinen, etenkin täydenkuun aikaan. Cearun oli toivonut, että Anille purisi verenhimonsa vallassa isäänsä, mutta tältä he välttyivät. Monta Salawan kyläläistä kuitenkin sai pureman, ennen kuin Hardakir ymmärsi eristää Anillen aina täydenkuun aikaan. Ja näin oli vampyyrien kauhu päässyt ensi kertaa leviämään Nourricella.

Samaan aikaan oli Cearun alkanut Jäämaasta käsin salaa taas kerätä joukkojaan. Ja lopulta, neljä vuotta hänen tappionsa jälkeen, katsoi hän ajan olevan taas kypsä. Iandar oli onnistunut järjestämään useamman vankilapaon, ja monet Cearunin palvelijat, heidän joukossaan Xaromir, olivat taas vapaalla jalalla, ja liittyivät Cearunin uuteen armeijaan. Maruanin kanssa Cearun saapui takaisin Jäävuorten eteläpuolelle, ottamaan taas joukkonsa komentoonsa.
Samaan aikaan lohikäärmeet hyökkäsivät hänen käskystään, Kamdorin johdolla, Wurthankiin. Myös hirviöitä Hyisestä Metsästä oli nyt liittynyt Cearunin puolelle, ja niiden ryöstellessä Wurthankia, uskoi Runadan että Cearunin hyökkäys suuntautuisi sinne. Niinpä hän puolusti kaupunkia kaikin voimin, ja kutsui Thorin ja Hardakirin avukseen.
Mutta hyökkäys Wurthankiin oli todellisuudessa hämäys. Samaan aikaan Cearunin pääjoukko marssi taas Tuklomaan, minne myös Ylänkövuorten hirviöt saapuivat niitä vahvistamaan. Ja niin, lohikäärmeiden ja hirviöiden vetäytyessä Wurthankista, jäi Tukloma toistamiseen Cearunin haltuun.
Suuri oli kauhistus, kun Cearun osoitti olevansa yhä voimissaan, ja hänen valtansa taas kasvoi. Pian hän jatkoi joukkoineen Tuklomasta eteenpäin Garaciin, ja valtasi senkin, eivätkä lääninjohtajat pystyneet pysäyttämään häntä, ennen kuin Nontakoonkin jo hyökättiin, ja pian sekin oli jäänyt hänen haltuunsa. Liian helposti oltiin Nourricella luotettu siihen petolliseen rauhaan, joka vallitsi Cearunin piileskellessä Jäämaassa. Ja nyt oli hänen valtansa kasvanut kertaiskulla suuremmaksi kuin vielä koskaan.
Tämän pitemmälle Cearun ei vielä edennyt, vaan keskittyi varmistamaan asemansa kolmessa kaupungissa ympäristöineen, joita hän nyt hallitsi. Cearun asettui itse asumaan Garaciin, missä hän oli aikoinaan syntynytkin. Vasallikseen Nontakoon hän nimesi Iandarin, ja Tuklomaan Xaromirin. Ja nyt, viimein, hän päästi lopultakin Maruanin riehumaan vapaana. Monta vuotta Maruan oli joutunut pidättelemään verenhimoaan, mutta nyt hän sai viimein pitkään himoamaansa saalista. Cearunin hallitsemalta alueelta sikisi vampyyrejä kuin sieniä sateella, ja pian tuo painajaismainen kirous oli levinnyt kaikkialle Nourricella. Maruanin ohjailemina vampyyrejä saapui aina Malekoon asti, eivätkä sodalta toistaiseksi välttyneetkään läänit olleet turvassa tältä uudelta uhalta. Aina täydenkuun aikaan kauhu valtasi Nourricen.

Kului useita vuosia, joiden aikana vampyyrit tartuttivat yhä useampia velhoja. Cearun antoi niiden kauhun levitä, eikä käynyt uusiin hyökkäyksiin, eivätkä lääninjohtajatkaan uskaltautuneet hänen hallitsemilleen alueille. Vain pieniä kahakoita käytiin tuona aikana, Cearunin alueen rajoilla. Cearun myös salamurhautti joitain suuria häntä vastustaneita velhoja; Tuklomasta Aushokiin paennut Katarina löydettiin pian kuolleena, kostona vanhan kapinan johtamisesta. Suuriin kaupunkeihin lähelle Cearunin rajoja, Aushokiin ja Wurthankiin, asetettivat johtajat jatkuvan valvonnan, ja kaikista lääneistä saapui vapaahetoisia sotureita kaupunkeja turvaamaan.
Noina aikoina Maruan liikkui salaa paljon Nourricella; hän oli myös purrut useita pimeitä velhoja (osa oli vapaahetoisesti ottanut pureman, mutta osa oli saanut pureman Maruanin menetettyä itsehillintänsä), ja he kaikki etsivät myös jatkuvasti uusia uhreja, joiden ajatuksiin he sitten pystyivät vaikuttamaan, painostaen heitäkin puremaan lisää väkeä. Ajan myötä, kun joitain vampyyrejä oli saatu surmattua, kävi ilmi, että tappamalla vampyyrin, saattoivat tämän uhrit vapautua kirouksestaan. Näin ei kuitenkaan aina käynyt, sillä ylempi vampyyri saattoi pitää hallussaan useiden eri sukupolvien vampyyrejä; mutta mitä pitemmäksi tartuntaketju kävi, sen vähemmän valtaa alkuperäisellä vampyyrillä oli, ja näin pieni toivonkipinä iti purtujenkin keskuudessa. Moniin kyliin perustettiin läpi yön valvovia partioita, jotka olivat valmiita taistelemaan tunkeutuvia vampyyrejä vastaan. Vampyyri saattoi purra uhriaan päiväsaikaankin, mutta silloin niiden voimat ja verenhimo olivat pienemmät.
Maruan kävi myös Salawassa, missä hän sai selville että Hardakir oli alkanut tutkia Anillen kirousta, tavoitteenaan löytää parannuskeino. Täydenkuun aikaan Anille jouduttiin kuitenkin lukitsemaan sisään useiksi päiviksi, sillä silloin tyttö ei kyennyt vastustamaan verenhimoaan; yhtä kyläläistä hän olikin päässyt puremaan. Uhrin vanhemmat olivat vaatineet Hardakiria surmaamaan velhon voimat menettäneen tyttärensä oman poikansa takia, ja Hardakir olikin joutunut, suuresta maineestaan huolimatta, huonoon valoon kotikylässään.
Anille kuitenkin aisti Maruanin läsnäolon, ilman velhon voimiaankin. Hän aikoi kertoa tästä isälleen; mutta samaan aikaan Maruanin tietoisuus valtasi hänen mielensä, kuin painostava pilvi. Anille oli muutenkin murtunut jäädessään loppuelämäkseen ilman kunnollisia taikavoimia, ja koska hänen elämänhalunsa oli niin heikko, ei hän kyennyt vastustamaan Maruanin kutsua. Ja niin hän yritti purra äitiään. Hardakir kuitenkin onnistui estämään tämän, ja sai Anillen eristettyä huoneeseensa. Kuu oli kuitenkin kaukana täydestä, joten Hardakir arvasi mistä Anillen äkillinen verenhimo johtui.
Hän tuli ulos ja löysi Maruanin metsästä kylän liepeiltä. Maruanin silmät tuijottivat punaisina ja uhkaavina häntä pimeyden keskeltä; mutta niissä erottui myös pelko.
”Sinä olet siis Maruan, Cearunin alkuperäinen vampyyri, etkö olekin?” Hardakir kysyi. ”Sinä olet myös se, joka kaappasi tyttäreni, puri häntä, ja teki hirvittävimmän rikoksen mitä velho voi nuorelle maagikolle tehdä; esti häntä pääsemästä Vuorelle saamaan voimiaan.”
Maruan ei pystynyt kiistämään mitään tästä.
”Pelkäsikö Cearun, että Anillesta tulisi hänelle uhka, jos hän kasvaisi ja seuraisi minua? Vai janosiko hän vain niin syvästi kostoa siitä, että minä arpeutin hänen kasvonsa?”
”Sekä että”, Maruan sylkäisi. Samalla hän lähetti kutsun muutamalle mukaansa tuomalleen alemmalle vampyyrille, jotka olivat lähistöllä vartiossa.
”Mutta kerrohan minulle tämä, Maruan; jos sinä olet tämän kirouksen lähde, niin mitä tapahtuu, jos sinä kuolet? Parantuvatko kaikki Nourricen vampyyrit silloin? Poistuuko kirous?”
”Senhän sinä haluaisit tietää”, Maruan ärisi.
”Sinun oli typerää tulla tänne.”
Silloin Maruan säntäsi pakoon, mutta Hardakirin taika pysäytti hänet. Kiroten Maruan kääntyi ja kävi taisteluun mahtivelhoa vastaan; hetken hän saattaisi pitää puolensa, mutta ei loputtomiin, sen hän tiesi.
Mutta silloin hänen apurinsa saapuivat paikalle, ja kävivät Hardakirin kimppuun. Maruan käytti tilaisuuden hyväkseen, ja mursi taian joka esti häntä pakenemasta, kun Hardakirin huomio oli hetken muualla. Hardakir kukisti nopeasti häntä uhkaavat alemmat vampyyrit, mutta Maruan oli jo kadonnut pimeyteen; toverinsa hän hylkäsi, ja heidät Hardakir otti kiinni, ja käytti heidän kiroustaan tutkiakseen sitä tarkemmin. Ja hiljalleen hän alkoi ymmärtää miten tuo kirous toimi, ja miten se voitaisi murtaa.
Kun Maruan saapui takaisin Garaciin, oli Cearun hänelle raivoissaan siitä että hän oli mennyt paljastamaan itsensä Hardakirille. Jatkossa Maruanin tulisi pysytellä piilossa, sillä päävampyyrin tappaminen saattaisi tosiaan nostaa kirouksen kaikilta pureman saaneilta. Maruan itse kiukustui siitä että Cearun piti häntä suljettuna linnassaan, missä hänellä ei ollut pääsyä muihin uhreihin kuin satunnaisiin vankeihin, joita Cearun hänelle tarjosi; mutta Cearunia hän ei uskaltanut uhmata.

Cearun oli alkanut vihdoin valmistella joukkojaan uutta hyökkäystä varten. Nyt hän otti kohteekseen Wurthankin.
Samaan aikaan muutama lohikäärme hyökkäsi taas Cearunin käskystä Aushokiin, minne johtajat joutuivat keskittämään osan joukoistaan. He arvasivat kyllä, että kyse saattoi olla hämäyksestä, mutta useiden lohikäärmeiden hyökkäystä torjumassa täytyi pitää suurta joukkoa voimakkaita velhoja, muuten ne olisivat saattaneet polttaa koko kaupungin.
Ja kun hyökkäys Wurthankiin lopulta käynnistyi, sai Cearun sinnekin mukaansa useamman lohikäärmeen. Hirviöidenkin vahvistamina hänen joukkonsa marssivat kaupunkiin; ja tuo taistelu oli suurin hänen sodissaan tähän asti käydyistä. Paljon väkeä kuoli niin hyökkääjien kuin kaupungin puolustajienkin joukoista; mutta lopulta Cearun peri voiton. Hän surmasi henkilökohtaisesti jälleen Farachin johtajan, Runadanin. Myös Sunamon johtaja Arthur oli kaupungissa, ja hän sai surmansa lohikäärmeen tulessa. Näin oli Wurthank jäänyt Cearunin haltuun; ja koska Farachin lääni oli menettänyt viimeisen kaupunkinsa Cearunille, ei uutta johtajaa pystytty valitsemaan. Cearun olisi kenties voinut nimetä itsensä Farachin lääninjohtajaksi, mutta hän ei moista titteliä kaivannut; hän havitteli koko Nourricen kuninkuutta, eikä mikään vähempi virka hänelle kelvannut. Tätä varten hänen olisi kuitenkin sodittava tiensä etelään, aina Tchakterniin asti; sillä Vuorella oltiin kuninkaat aina entisinä aikoina kruunattu, silloin kun he olivat Nourricea hallinneet. Ja se joka hallitsi Vuorta, puristi kourassaan kaikkien velhojen tulevaisuutta.
Osittain tätä mahdollisuutta peläten oli Thor joitain vuosia aiemmin muuttanut takaisin Tchakterniin, missä hän oli aiemmin asunut lähes sata vuotta, ja mistä hän sittemmin oli muuttanut Entoriin. Mutta Thorin palattua Sunamoon, toivoivat monet hänestä uutta lääninjohtajaa. Thor kuitenkin kieltäytyi tästä, ja näin Arthurin seuraajaksi valittiin vahvana soturina sodassa paljon mainetta niittänyt Oden Yksisilmä. Arthur oli monesti lähettänyt hänet avuksi Farachiin, ja toisen silmänsäkin hän oli menettänyt puolustaessaan Garacia Cearunin joukoilta. Tässä vaiheessa Thor ja Hardakir kuitenkin nimettiin virallisesti Nourricen armeijan ylikomentajiksi; tämä armeija oli muodostettu yhdistämällä kaikkien läänien vapaaehtoisjoukot, ja näin armeijaa pystyttiin liikuttamaan tehokkaammin, kuin jos jokaisen läänin joukkoja hallittaisiin toisistaan erillään.

Vuotta myöhemmin Cearun hyökkäsi Aushokiin; kaupunki oli strategisesti tärkeässä asemassa, etelämmäs hän ei voisi armeijoitaan millään viedä, ellei hän ensin valtaisi Rondarin pääkaupunkia. Nourricen väkiluvultaan suurin kaupunki oli kärsinyt jo useasti lohikäärmeiden hyökkäilystä, sillä Aution Tasangon laidalla se oli niille luontainen kohde. Nytkin Cearun sai helposti suostuteltua lohikäärmeet mukaan hyökkäykseen; ne pitivät Aushokia jonkinlaisena uhkana itselleen, sillä Rondarin johtaja Wilzar oli pystynyt järjestämään kohtalaisen tehokkaita puolustuksia niitä vastaan, sekä kaupunkiin että moniin pienempiin kyliin, ja jos velhot joskus lähtisivät Tasangolle, tarkoituksenaan kostaa lohikäärmeille, tulisi tämä hyökkäys luultavasti Aushokista.
Niinpä Cearun iski Aushokiin kaikilla voimillaan; Farachin kaaduttua hänen ei enää tarvinnut pelätä yhtä paljon iskuja itseään vastaan pohjoisesta, sillä Seimaan johtaja Neran ei ollut saanut omasta läänistään käsin kerättyä varteenotettavaa uhkaa muodostavia joukkoja Cearunia vastaan, joutuessaan myös suojautumaan Hyisen Metsän hirviöiltä sekä etelästä toisinaan hyökkääviltä lohikäärmeiltä. Seimaa oli muutenkin jäänyt eristyksiin, sillä lohikäärmeet estivät kulun Austion Tasangon kautta, ja Tasangon itäpuoliset maat olivat Cearunin hallussa; kulku Seimaasta etelään onnistui lähinnä meritse Crekovren ja Mostalonin satamien kautta.
Mutta nyt Hardakir oli keskittänyt suuren osan Nourricen armeijan puolustuksesta juuri Aushokiin, sillä kaupungin merkitys Cearunin etelään suuntautuville valloitusretkille oli selvä. Ja niin Aushokin puolustus piti; vaikka Cearun piiritti kaupunkia pitkään, joutui hän lopulta vetäytymään, kun Thor toi etelämpää lisävoimia.

Tästä sota ei edennyt moneen vuoteen, pieniä Cearunin hallitsemien maiden rajoilla käytyjä kahakoita ja yksittäisiä lohikäärmeiden hyökkäyksiä lukuunottamatta. Cearun keskittyi maidensa turvaamiseen; kaikki häntä vastaan tehdyt iskut pysäytettiin nopeasti. Cearun vahvisti myös Seimaan eristystä muusta Nourricesta, ja hänen käskystään Hyisen Metsän hirviöt tekivät tiuhaan ryöstöretkiä pohjoisen pikkukyliin. Cearun ei halunnut haaskata omia voimiaan Seimaan valloittamiseen, sillä hän näki siinä vähän arvoa, mutta tahtoi kuitenkin pitää Luoteis-Nourricen soturit kiireisinä, jottei sieltä pystyttäisi tekemään yllätysiskuja häntä vastaan.
Samaan aikaan vampyyrit kylvivät yhä enemmän kauhua ympäri Nourricea; sodan jäätyä junnaamaan paikalleen, oli Hardakir kuitenkin pystynyt paneutumaan vampyyrien kirouksen tutkimiseen, pystyttyään jättämään sodanjohdon hetkellisesti Thorille. Ja lopulta Hardakir onnistuikin löytämään parannuskeinon; hän keitti liemen, jonka juotuaan hänen tyttärensä pystyi hillitsemään itsensä seuraavan täydenkuun aikaan; ja juotuaan lientä säännöllisesti usean kuukauden ajan, vähensi jokainen kuunkierto vampyyrien vaikutusta häneen.
Kun taistelut eivät raivonneet ympäri Nourricea, pystyivät lääninjohtajat ottamaan Hardakirin keksinnön käyttöönsä ja alkaa tosissaan parantamaan vampyyrejä kirouksestaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Nourricella alettiin nähdä toivoa tulevasta. Tämä ärsytti suuresti Cearunia, joka alkoi taas varustaa joukkojaan uutta hyökkäystä varten.
Samaan aikaan Seimaasta pyydettiin apua, sillä läänin johtaja Neran oli jatkuvasti pulassa hirviöiden hyökkäysten kanssa, ja pelkäsi Cearunin päättävän valloittaa kaikki pohjoiset maat itselleen. Thor ja Hardakir päättivät että isku pohjoisesta päin saattaisi yllättää Cearunin, ja niin suuri sotajoukko purjehti Entorista Crekovreen. He ottivat kohteekseen Wurthankin, jota Xaromir hallitsi Cearunin vasallina; Xaromirin vastuulla oli kaikkien pohjoisten maiden hallitseminen, jotta Cearun saattoi itse keskittyä suunnitelmiinsa etelämpänä. Cearun tai Xaromir eivät saaneet tietoa vihollistensa liikkeistä, lohikäärmeetkään eivät huomanneet pohjoiseen purjehtivaa armeijaa. Vasta hirviöt huomasivat sotajoukon marssivan pohjoisten maiden halki Wurthankia kohti ja saapuivat varoittamaan Xaromiria; liian myöhään, sillä Thorin ja Hardakirin johtamat joukot olivat pian perillä. Xaromirilla oli liian vähän joukkoja jotta hän olisi voinut vastustaa sekä Thoria että Hardakiria, joten hän vetäytyi kaupunkiin, jonka hän oli linnoittanut tehokkaasti jo aiemmin. Thorin ja Hardakirin joukkojen piirittäessä Wurthankia, lähetti Xaromir Cearunille pyynnön apuvoimien lähettämistä.
Cearun ei kuitenkaan vastannut Xaromirin pyyntöihin. Hän oli kerännyt armeijansa taas yhteen, ja siirtänyt sen Garacista Nontakoon, jota Iandar yhä piti hallussaan. Nyt, samaan aikaan kun Thor ja Hardakir piirittivät Wurthankia, marssi Cearunin armeija Nontakosta rannikkoa pitkin etelään. Rondarissa pelättiin ennen kaikkea uutta hyökkäystä Aushokiin, joka oli suojattu hyvin, mutta Pestes oli syrjäisen sijaintinsa vuoksi jäänyt vähemmälle suojalle.
Pohjoisessa Xaromir joutui lopulta nöyrtymään Thorin ja Hardakirin edessä; hän luovutti Wurthankin heille lopulta ilman taistelua, paeten tärkeimpien apulaistensa kanssa kohti Tuklomaa. Mutta voitto Wurthankissa tuli kalliiksi; sillä samaan aikaan Cearun hyökkäsi Pestesiin, ja hänen joukkonsa saivat aikaan suurta hävitystä kaupungissa. Pestesiä puolustavat soturit surmattiin lähes viimeiseen mieheen, ja kaupunki jäi Cearunin haltuun.

Pestesistä ei ollut käteviä kulkuväyliä Sunamoa ja Vuorta kohti, mutta eräs mahdollisuus huolestutti lääninjohtajia suuresti; Pestesin ja Burdesin välissä levittäytyvä Suurmetsä. Joukkojen kuljettaminen metsän läpi olisi hidasta ja vaivalloista, mutta metsän suojissa sotajoukko saattaisi edetä salaa. Jos Cearun päättäisi tarttua tähän mahdollisuuteen, ja onnistuisi yllättäen valloittamaan Burdesin, olisi hänellä tie auki Tchakterniin ja Vuorelle. Niinpä Oden Yksisilmä keräsi suurimman osan etelän sotureista Burdesin suojaksi, ja linnoitti kaupungin niin hyvin kuin taisi.
Lääninjohtajilla ei ollut tietoa siitä mitä Cearun Pestesissä suunnitteli, ja se huolestutti heitä kovasti. Mutta Thor oli aina ollut hyvässä väleissä Suurmetsässä asuvien tonttujen kanssa, joille harvat muut velhot uhrasivat ajatuksiaan. Niinpä Thor meni metsään tonttuja tapaamaan, ja heiltä hän kuuli, ettei Cearunin joukkoja ollut näkynyt metsässä. Ilmeisesti Oden Yksisilmän pelko oli kaikesta huolimatta väärä.
Tämä mietitytti Thoria kovasti. Cearun oli varmasti tietoinen vihollistensa pelosta, mutta mitä hän suunnitteli Pestesillä tekevänsä, jos ei aikonut jatkaa sieltä marssiaan etelään? Pestes oli hyvin syrjäinen kaupunki, ilman samanlaisia liikenneyhteyksiä kuin Aushok, eikä siellä ollut saatavilla mitään sodan kannalta ratkaisevia voimia. Oliko kaupungin valtaamisen tarkoitus hämätä pimeän velhon vihollisia?
Suurmetsän jälkeen Thor päätti ratsastaa lohikäärmeitä uhmaten Autiolle Tasangolle; Tulivuorelle hän ei uskaltautunut, mutta hän matkusti Laakakalliolle rokeja tapaamaan. Tuokin matka oli vaarallinen; yksi lohikäärme kävi matkan aikana hänen kimppuunsa, mutta yksinäisen lohikäärmeen Thor pystyi helposti ajamaan pakoon.
Rokit olivat toistaiseksi pysytelleet syrjässä sodasta; ne olivat kuitenkin kärsineet paljon lohikäärmeiden aiheuttamista tuhoista, sillä lohikäärmeet katsoivat olevansa Tasangon valtiaita ja näkivät rokit jonkinlaisina kilpailijoinaan. Useammin kuin kerran olivat rokit joutuneet pakenemaan Laakakalliolta, kun lohikäärmeet olivat hyökänneet sinne, ja polttaneet suuren määrän rokien pesiä.
Thorin onnistui saada rokit liittoutumaan lääninjohtajien kanssa, luvattuaan niille suojaa lohikäärmeiltä, ja ensi töikseen hän lähetti niitä vakoilemaan Cearunin maita; lohikäärmeet pystyivät tuhovoimansa lisäksi kertomaan Cearunille tehokkaasti hänen vihollistensa sotajoukkojen liikkeistä, mutta samanlaisia lentäviä vakoojia ei johtajien joukoilla ollut. Ja Thor pelkäsi että Cearun oli kenties päättänyt alkaa rakentamaan laivastoa, hyökätäkseen Sunamoon mereltä; tähän tarkoitukseen Pestes saattaisi soveltua Garacin ja Nontakon ohella hyvin.
Rokien raportit kuitenkin kertoivat aivan muuta; laivastoa ei Cearunin rannikkokaupunkien edustalla näkynyt, mutta sen sijaan hänen joukkonsa olivat vaivihkaa siirtyneet takaisin pohjoiseen.
Thor lähetti heti sanan Hardakirille, ja he siirsivät joukkojaan takaisin Wurthankiin.

Wurthank oli vasta päässyt toipumaan Xaromirin julmasta vallasta, ja kaupungissa oli edelleen paljon sotajoukkoja sitä puolustamassa. Nyt Thor, Hardakir ja Oden Yksisilmä saapuivat taas pohjoiseen, ja ratsastivat lisävoiminensa taas Crekovresta itään, mukanaan myös Seimaan johtaja Neran.
Ja pian Cearun iskikin kaupunkiin suurella voimalla. Hän oli päättänyt että etelä saisi sittenkin odottaa, hän halusi ensin varmistaa valtansa pohjoisessa; Wurthankin menetys oli alkanut harmittaa häntä, ja hän halusi nitistää Seimaan muodostaman uhan kokonaan ennen kuin jatkaisi valloitusretkiään kohti Vuorta.
Verinen taistelu käytiin silloin Wurthankin edustalla. Cearunilla oli hirviöitä ja useita lohikäärmeitä mukanaan, ja Kamdorin johdolla jo paljon tuhoa kärsinyt kaupunki sai taas kokea lohikäärmeiden tuhovoiman. Thorin mukanaan tuomat rokit eivät pystyneet tosissaan vastustamaan lohikäärmeitä, mutta toivoa antoi kuitenkin se, että Oden Yksisilmä onnistui surmaamaan Kamdorin paiskaamalla lohikäärmeistä suurimman alas taivaalta; hän kuitenkin sai itsekin kuolettavat haavat lohikäärmeen tulesta.
Pitkään taisteltiin Wurthankissa, Cearunin joukkojen yrittäessä tunkeutua kaupunkiin. Mutta lopulta kaupungin puolustus kuitenkin piti, ja Cearun koki karvaan tappion; hän oli laskenut paljon tämän taistelun varaan, ja nyt hänen murtunut armeijansa pötki pakoon kaikkialla hänen ympärillään, Wurthankin puolustajien rynnätessä esiin kaupungista ajamaan vihollisiaan tiehensä. Harmistunut Cearun näki valkoisen lipun alla kulkevan lähetystön tulevan esiin kaupungista, ja tunnistettuaan vanhat toverinsa, marssi hän pronssikruunu päässään heitä vastaan hänen sotajoukkojensa paetessa kaikkialla hänen ympärillään.
”Cearun, tahdomme puhua kanssasi!” Thor huusi pysähdyttyään kuuloetäisyydelle pimeästä velhosta.
”Antaudu!” Hardakir käski; polttava viha leimusi niin hänen kuin Cearuninkin katseessa; Thor oli ainoa joka pystyi pysyttelemään rauhallisena. ”Antaudu nyt, tai muuten me tuhoamme sinut ja sinun valtakuntasi lopullisesti.”
”Cearun, sinä olet sotinut sotaasi jo vuosikymmeniä, ja mihin se on muka johtanut?” Thor sanoi. ”Taistelua taistelun, ja taas taistelun perään, koska sinä haaveilet että joku päivä voisit kruunata itsesi kuninkaaksi. Mutta katso ympärillesi; tänään sinä olet hävinnyt, ja samoin tulee sinun valtasi murenemaan pala palalta. Lopulta sinä tulet häviämään. Ja jos sinä vain jatkat sotimista viimeiseen asti, niin luuletko, että kukaan tulee silloin antamaan sinulle armoa? Mutta me, sinun vanhat ystäväsi, olemme kaikesta huolimatta armollisia; jos sinä antaudut, jos teet sovinnon kanssamme, jos saamme aikaan aselevon, niin me säästämme sinut, ja voimme ehkä harkita jopa sinun armahtamisesi suosittelemista.”
”Tiettyjä takuita vastaan”, Hardakir mutisi hampaidensa välistä; Thor oli suostutellut hänet mukaan tätä rauhantarjousta esittämään, mutta sisimmässään Hardakir ei tulisi koskaan antamaan Cearunille anteeksi.
”Luuletteko te tosiaan, että olette voittaneet, vain koska estitte minua valtaamasta Wurthankia takaisin?” Cearun nauroi. ”Minä palaan vielä, ja tapan teidät kummatkin! Sinut, Hardakir, tapan erityisen tuskallisesti, kostoksi siitä että tuhosit kasvoni!”
Hardakir avasi raivoissaan suunsa, mutta Thor vaiensi hänet katseellaan, ja sanoi: ”Cearun, tämä on viimeinen mahdollisuutesi. Antaudu nyt, tai tuhosi tulee olemaan täydellinen!”
”Sinäkö minut tuhoaisit?” Cearun pilkkasi. ”Viimeksi kohdatessamme hävisit minulle surkeasti. Olen yllättynyt, että olet ylipäätään enää edes hengissä, vanhus!”

Niin Cearun kieltäytyi ylpeydessään rauhasta, ja palasi Garaciin, minne hän keräsi armeijaansa; se oli tosin heikentynyt huomattavasti hävittyään taistelun, hirviöt olivat paenneet takaisin Ylänkövuorille ja Hyiseen Metsään, ja hän oli menettänyt monia parhaista taistelijoistaan, samoin kuin lohikäärme Kamdorin. Hardakirin johtama sotajoukko marssi pian Wurthankista Tuklomaan, jota puolustamaan Cearun oli lähettänyt Xaromirin; mutta Cearunin joukot olivat liian hajallaan, joten Xaromir joutui pian vetäytymään Tuklomasta takaisin Garaciin. Samaan aikaan Thor palasi takaisin etelään, ja keräsi sinne toisen sotajoukon, jonka kanssa hän marssi Pestesiin; Suurmetsän tonttuja liittyi hänen mukaansa, ensimmäistä kertaa ne lähtivät mukaan taisteluun; ja pian myös Pestes oli vapautettu Cearunin otteesta.
Kauhistunut Cearun keräsi joukkojaan Garaciin ja Nontakoon, linnoitti kaupunkeja yhä pitemmälle, ja turvasi niitä ympäröiviä maita yhä tiiviimmillä sotilasleireillä. Hän käski hirviöitä tulemaan vuorilta takaisin hänen avukseen, mutta hirviöt olivat pelästyneet hänen äkillisiä tappioitaan, eikä Cearunin onnistunut pakottaa niitä takaisin palvelukseensa. Hirviöt olivat nimittäin hajaantuneet ympäri Ylänkövuoria, eikä Cearunilla ollut aikaa alkaa kerätä niitä yhteen, kun hän jatkuvasti pelkäsi uutta hyökkäystä.
Pian hyökkäys tulikin. Samaan aikaan hyökkäsivät Thor ja Hardakir etelästä ja pohjoisesta, kohti Nontakoa ja Garacia, mutta nyt Cearun oli onnistunut järjestämään puolustuksensa riittävän tehokkaasti, että hänen vihollisensa eivät päässeet kaupunkeihin asti. Hän johti itse Garacin puolustusta, Iandarin ja Xaromirin puolustaessa Nontakoa, ja kun Thor ja Hardakir lopulta keskeyttivät hyökkäyksensä, saattoi Cearun huokaista helpotuksesta, ja alkaa taas laatia uusia suunnitelmia.

Cearunin menetettyä äkisti ison osan hallitsemistaan maista, alettiin Nourricella pitkästä aikaa nähdä toivoa paremmasta. Vampyyrejä pystyttiin nykyään parantamaan kirouksestaan Hardakirin kehittelemän taikajuoman ansiosta, eikä Cearun enää lähettänyt vampyyrejaan kovin usein tihutöitään tekemään; hän tarvitsi kaikki liikenevät voimat puolustukseensa.
Oden Yksisilmän kaaduttua taistelussaan Kamdoria vastaan, jouduttiin Sunamossa kuitenkin valitsemaan taas uusi johtaja; ja nyt Thor suostui viimein asettumaan ehdolle, kun häntä tähän virkaan kovasti pyydettiin. Ja niin oli Etelä-Nourricen pitkäaikainen lääninjohtaja valittu.
Garacin ja Nontakon lähellä käytiin jatkuvasti kahakoita pienempien kylien hallinnasta; lääninjohtajat pyrkivät parantelemaan asemiaan, jotta pääsisivät mahdollisimman helposti hyökkäämään kaupunkeihin, ja Cearun pyrki pitämään mahdollisimman laajalti alueita kaupunkien ympärillä hallinnassaan, estääkseen tällaiset yllätysiskut. Rajaseutujen kylien asukkaat olivat monesti saaneet nähdä milloin kenenkin lippujen alla marssivien sotilaiden miehittävän kotinsa, ja monet olivatkin paenneet turvallisemmille seuduille, kun tilanne oli rauhoittunut edes hetkeksi.

Kului jälleen useita vuosia, ilman että kumpikaan osapuoli uskalsi tehdä ratkaisevaa siirtoa. Lopulta Tulivuorella tämän ajan syrjässä pysytelleet lohikäärmeet päättivät taas käydä hyökkäykseen. Ne iskivät samaan aikaan sekä Aushokiin että pienemmällä joukolla Mostaloniin, ja molemmissa kaupungeissa kärsittiin hirvittävää tuhoa. Lohikäärmeet olivat vihoissaan siitä, että velhot olivat surmanneet Kamdorin, ja päättivät nyt kostaa sen.
Wilzar joutui siirtämään paljon joukkoja Cearunin piirityksestä Aushokin suojaksi, sillä lohikäärmeet saivat hirvittävää tuhoa aikaan kaupungissa. Lisävoimien saavuttua lohikäärmeet lopettivat hyökkäilynsä, mutta iskivät yhä silloin tällöin pienempiin kyliin Tasangon läheisyydessä.
Lohikäärmeiden menestyksen innoittamana Cearun päätti kerätä taas joukkonsa uutta hyökkäystä varten. Ja niin hänen joukkonsa marssivat jälleen esiin Garacista, ja ajoivat heikentyneen piirityksen pakosalle. Farachin eteläiset maat vallattiin jälleen kerran, ja lopulta Cearunin armeija marssi Tuklomaan, jossa taisteltiin taas pitkä taistelu. Kaupunki kuitenkin kaatui, ja jäi uudestaan Cearunin haltuun.
Uutta intoa sotimiseen saanut Cearun alkoi taas suunnitella massiivisia valloitusretkiä. Hän oli saanut armeijansa kuntoon, ja Maruan oli käynyt Ylänkövuorilla, missä hän oli saanut jälleen osan hirviöistä palaamaan Cearunin palvelukseen, lahjomalla ja uhkailemalla näitä, joten Cearun oli taas luottavainen voimiensa suhteen.
Näihin aikoihin alkoi kuitenkin Garacissa, jonka asukkaat olivat kaikista pisimpään joutuneet elämään Cearunin suoran vallan alla, nousta jälleen kaupunkilaisten kapina pimeää velhoa vastaan. Vuosikaudet oli Cearun pitänyt kaupunkilaisia pelon vallassa, valvoen tarkkaan heidän elämäänsä. Nyt ensimmäistä kertaa epätoivoisiksi käynyt väki uskaltautui joukoin tunkeutumaan Cearunin asunnokseen ottamaan kartanoon. Kapinallisten joukko oli kuitenkin liian pieni, jotta he olisivat pystyneet kukistamaan pimeää velhoa, ja niin heidät surmattiin, ja osa otettiin kiinni elävinä. Heistä Cearun päätti tehdä esimerkkejä kaikille muille hänen valtaansa kyseenalaistaville, ja heidät hän teloitti julkisesti pimeillä kirouksilla, jotka väänsivät heidän ruumiisiinsa toinen toistaan hirveämpiä epämuodostumia. Tuskissaan kirkuivat teloitettavat, kun he kirousten alla hitaasti kuolivat kyhmyjen ja lonkeroiden kasvaessa eri kohtiin heidän kehojaan. Osan Cearun myös poltti roviolla, ja jotkut sai Maruan imeä kuiviin.

Julmat teloitukset saivat Nontakon ja Tukloman asukkaat alistumaan mukisematta Cearunin valtaan, samanlaista kohtaloa peläten, mutta silti Cearun käski Iandaria ja Xaromiria, jotka näitä kaupunkeja hallitsivat, pysyä valppaana mahdollisten kapinoiden suhteen.
Tieto teloituksista levisi myös Cearunin maiden ulkopuolelle, missä niitä kauhisteltiin kovasti. Thoria ja Hardakiria vaadittiin käymään taas uusiin toimiin Cearunia vastaan, ja he keräsivätkin sotajoukkonsa yhteen. Yhä lisää väkeä liittyi heidän riveihinsä, ja nyt he keräsivät joukkonsa Aushokiin, mistä he lähtivät Wilzarin ja Farachiin valitun uuden johtajan Karchin kanssa jälleen kerran marssimaan kohti Garacia. Rokeja oli myös heidän riveissään.
Garacin edustalla olevilla mailla taisteltiin rajusti, mutta lopulta hyökkääjien onnistui raivata itselleen tie kaupunkiin asti. Tämä oli ensimmäinen kerta kun taistelu oli päässyt etenemään kaupungin sisään asti, sen jälkeen kun Cearun oli Garacin valloittanut. Julmia teloituksia säikähtäneet kapinahenkiset kaupunkilaiset olivat jo haudanneet kapinahenkensä, mutta jotkut saivat sen nyt taas takaisin, kun heidän hätäänsä näin vastattiin. Niinpä monet kaupunkilaiset liittyivät hyökkääjien riveihin, vaikka osa olikin liian peloissaan tätä tehdäkseen.
Lopulta taistelu kuitenkin kääntyi Cearunia vastaan, ja hänen kartanonsa saarrettiin. Kartanostaan hän halusi pitää kiinni, sillä siitä oli tullut hänen valtansa tyyssija sen jälkeen kun hän oli menettänyt Ylänkövuorten linnoituksensa; siellä hänellä oli kaikki pimeyden välineensä, eikä se ollut kaukana hänen synnyinseuduistaankaan. Cearun tiesi, että Iandar oli tuomassa vahvistuksia Nontakosta, ja toivoi pystyvänsä pitämään kartanoa hallussaan siihen asti.
Vahvistusten lähestyessä kaupunkia, johti kuitenkin Thor omia joukkojaan niitä vastaan, rokien varoitettua häntä vaarasta, ja niin ne eivät päässeet Cearunin avuksi. Lopulta Cearunilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hylätä kartanonsa.
Cearun, joka oli jäänyt lähestulkoon yksin, murtautui ulos piirityksestä, ja ratsasti kostoa vannoen kohti etelää, missä Thor ja Iandar sotivat joukkoineen, ajatuksenaan paeta kohti Nontakoa. Mutta siellä, Garacin laidalla sijaitsevalla tasangolla, Hardakir pysäytti hänet, sillä hän oli nähnyt Cearunin ratsastavan pakoon kartanostaan.
”Kohtaamme taas, Cearun. Sinä olet kieltäytynyt sovinnosta, jota me sinulle tarjosimme, ja jatkanut epätoivoista sotaasi. Mutta nyt se on ohi. On tullut aika pysäyttää sinut lopullisesti.”
”Olisiko noin”, Cearun ivasi. ”Kun sinä tänään kuolet, olen minä saanut kostoni siitä, että tuhosit kasvoni. Ja kun sinä olet kuollut, ei kukaan estä minua valtaamasta kaikkea. Ei ainakaan sinun taikomaton tyttäresi! Vaeltakoon henkesi ikuisesti manalan porteilla, murehtien maailman kohtaloa, jonka jätit minun käsiini!”
”Armoa et tule minulta saamaan. Tiedä, että kaiken muun olisin voinut antaa anteeksi, mutta se, mitä sinä teit Anillelle, oli anteeksiantamatonta. Sen saat sinä tänään maksaa!”
Ja niin kohtasivat Hardakir ja Cearun toisensa ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmassa velhojen kaksintaistelussa. Hardakirilla oli aseena sauvansa, jonka hän oli itse tehnyt ja lumonnut, ja Cearunilla sauva jonka hän oli ottanut surmatessaan Baronikin kauan sitten. Salamat iskivät halki taivaiden noiden kahden mahtivelhon mitellessä voimiaan, ja etäämmällä taistelevat Thorin ja Iandarin joukot keskeyttivät taistelemisen nähdessään todellisen mahtitaikuuden vavisuttavan maita ympärillään. Kerrotaan että jokainen Garacin asukas vähintäänkin kuuli tuon taistelun paukkeen, ja tiesi heti mistä täytyi olla kyse. Taistelun päästyä valloilleen ei kukaan uskaltanut lähestyä heitä, ei edes Thor, vaan silminnäkijät osasivat kertoa vain nähneensä nuo kaksi velhoa sauvoinensa mittelemässä voimiaan savupilvien ja suunnattoman kirkkaiden valojen ympäröimänä, kuin aurinko olisi yrittänyt laskeutua heidän päälleen. Lopulta kuitenkin taistelu päättyi, ja Cearun, aikansa suurin ja mahtavin pimeä velho, makasi kuolleena maassa, kantamansa pronssikruunu lojuen haljenneena kuolleen omistajansa vieressä.

Cearunin tappio oli suuri riemun aihe sodan pitkään runtelemalle Nourricelle. Pimeät velhot ajettiin pois Garacista, ja vihdoin kaupunki vapautui orjuudestaan. Mutta Pimeyden Herran tuho ei silti vielä tuonut lopullista rauhaa saarelle.
Iandar pakeni joukkoineen nähtyään mestarinsa tuhon, ja piti yhä hallussaan Nontakoa. Xaromir hallitsi yhä Tuklomaa, eikä kumpikaan antautunut lääninjohtajien vaatimuksille. Niinpä Thor ja Wilzar johtivat hyökkäystä Nontakoon, mutta Iandar oli järjestänyt kaupungin puolustuksen hyvin, ja hän kesti iskun. Hardakir ja Karch johtivat hyökkäystä Tuklomaan, ja onnistuivat pitkällisen taistelun jälkeen perimään voiton; mutta Xaromir oli paennut, mukanaan suuri osa Tukloman sotajoukoista.
Iandarin ja Xaromirin lisäksi Cearunin valtakunnan rippeistä nousi taistelemaan useita muitakin pimeitä velhoja, jotka nyt nimittivät itseään sotalordeiksi. Kreivi Helmholtz piti hallussaan Tukloman itäpuolisia maita oman kartanonsa läheisyydessä, ja Iandar uhkasi Nontakoa valtavilla massateloituksilla, jos lääninjohtajat hyökkäisivät uudestaan. Useat Farachin eteläosien ja Rondarin pohjoisosien pikkukylät olivat edelleen uusien sotalordien miehittämiä. Tämän lisäksi lohikäärmeet jatkoivat yhä hyökkäyksiään, sillä Cearunin tappio ei ollut pyyhkinyt hänen sanojaan niiden mielistä; ne kantoivat yhä kaunaa velhoille, ja tunsivat myös jonkinasteista kunnioitusta Cearunia kohtaan, jonka kesken jäänyttä työtä ne näin kokivat jatkavansa. Ja kaiken kukkuraksi oli Maruan selvinnyt Garacin taistelusta, ja nyt, vailla Cearunin asettamia kahleita, saattoi vampyyri päästää verenhimonsa jälleen valloilleen. Vaikka Hardakirin ansiosta vampyyrin puremat pystyttiin parantamaan, oli vaadittavan taikajuoman valmistaminen haastavaa, joten kaikkialla sitä ei ollut saatavilla, kun tämä vanha kirous alkoi nyt taas nostaa päätään. Kun Cearunin kuolemasta oli kulunut vuosi, tuntui Nourrice yhä olevan kaaoksen partaalla.
Erinäiset sotalordit eivät kuitenkaan kyenneet kummoiseen yhteistyöhön, vaan hallitsivat kukin omia pieniä alueitaan, ja joskus myös tappelivat keskenään. Nontakon Iandar yritti värvätä muita oman lippunsa alle, mutta erityisesti Ylänkövuorten itäpuolisia rannikkomaita Dalvadasista käsin hallitseva Xaromir kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Iandaria herrakseen; Xaromir vaati Cearunin perintöä kokonaan itselleen. Lopulta heidän valtakuntansa kukistettiin yksi kerrallaan, ja kun Karch oli marssinut Dalvadasiin, missä Xaromir lopulta vangittiin, jäi Iandar ainoaksi vallastaan kynsin hampain kiinni pitäväksi sotalordiksi. Lopulta, kaksi vuotta Cearunin kuoleman jälkeen, kun Nontakoa oli saarrettu kolme kuukautta ja kaupungista alkoi loppua ruoka, joutui Iandar antautumaan. Ja niin oli Cearunin valtakunta lopultakin tullut tiensä päähän.
Maruan kuitenkin hyökkäili edelleen, kierrellen jatkuvasti ympäri Nourricea. Hän ei pysynyt missään pitkään, tehden itsestään siten vaikean löytää ja ennakoida, eikä kukaan tiennyt missä hänen iskujaan kannattaisi odottaa. Hänen puremistaan hengissä selvinneet vampyyrit saatiin kyllä parannettua, mutta nyt hän toi kauhuaan myös sodalta säästyneille alueille; esimerkiksi Malekossa useita kuoli hänen iskuihinsa, ja monet joutuivat vielä kokemaan vampyyriksi muuntumisen kauhun, ennen kuin heidät saatiin parannettua. Maruan onnistui piileskelemään kokonaisen vuosikymmenen, ennen kuin hänet lopulta löysi nuori soturinainen nimeltään Emeryn; Emeryn oli syntynyt Cearunin vallan alla pienessä Malnin kylässä Wurthankjärven rannalla, missä hän oli kokenut Xaromirin vallan, ja sittemmin, pohjoisten maiden vapauduttua ja hänen saatuaan Vuorella taikavoimansa, oli Emeryn osallistunut sodan viimeisiin taisteluihin. Nyt hän kävi Suurmetsän laitamilla pitkän kaksintaistelun Maruanin kanssa, jonka päätteeksi hän surmasi Maruanin, lopettaen näin pelätyn vampyyrin hirmuteot; ja viimeinkin, Maruanin kuoltua, vapautui Nourrice vampyyrien kirouksesta.
Maruanin kuoleman jälkeenkin aiheuttivat lohikäärmeet tuhoa Aution Tasangon ympärillä, ja etenkin Aushokissa, missä lohikäärmeiden tulista oltiin kärsitty kenties eniten, puhuivat monet jo hyökkäyksestä Tulivuorelle, sodan julistamisesta lohikäärmeitä vastaan. Tätä välttääkseen Wilzar yritti matkustaa Tulivuorelle neuvottelemaan lohikäärmeiden kanssa, mutta hänen lähetystönsä torjuttiin, eikä hän päässyt lähellekään lohikäärmeiden pesää ennen kuin joutui pakenemaan; useat hänen saattajistaan saivat tuolloin surmansa.
Lopulta, vuonna 1576, Thor onnistui raivaamaan tiensä Tulivuorelle asti, sillä hänen suojataikojaan eivät lohikäärmeiden liekit läpäisseet. Ja siellä hän onnistui neuvottelemaan rauhan velhojen ja lohikäärmeiden välille; eräältä rokilta Thor oli nimittäin kuullut kertomuksen, jonka tämä oli kuullut omalta isältään, joka oli nähnyt Cearunin vuosia sitten, kun tämä oli ratsastanut Laakakallion ohi palatessaan Tulivuorelta; ja näin Thor saattoi viimein kertoa lohikäärmeille totuuden siitä, miten ensimmäinen sodassa kuollut lohikäärme, Goran, oli saanut surmansa. Kuultuaan ettei Gorania suinkaan ollut tappanut Baronik, vaan Cearun itse, joka sen jälkeen oli valehdellut lohikäärmeille Goranin kuolemasta, suostuivat lohikäärmeet rauhaan, kaksitoista vuotta Cearunin kuoleman jälkeen. Lohikäärmeiden lopetettua hyökkäilynsä, oli pitkä sota tullut viimein päätökseensä.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.8  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Cearunin nousu ja tuho 2022-05-13 19:54:21 lukeva33
Arvosana 
 
3.5
lukeva33 Arvostellut: lukeva33    May 13, 2022
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hiukan tosiaan tuo historiakirjamainen kerrontatapa teki tarinan raskaaksi. Taisteluja taistelujen perään kyllä olit tähän ympännyt aika lailla, sanoisin jopa että reilusti. Ja kaikenlaisia hahmoja ylenmäärin. Vampyyrit olisi mielestäni voinut jättää pois, jotenkin ne eivät sovi Nourriceen vaan ihan muihin tarinoihin. No toinen tykkää äitistä ja toinen tytöstä jne...Muutenhan tämä oli ihan sitä sun Nourricea itseään, reipasta kerrontaa ja käänteitä mukavasti. Ihan hyvä siis.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Cearunin nousu ja tuho 2022-04-29 11:19:08 Arska
Arvosana 
 
4.0
Arska Arvostellut: Arska    April 29, 2022
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Todella mittava kokonaisuus. Tuollainen kirjoittaminen on taatusti ollu haastava kokonaisuus. Juonellisesti monitahoinen ja hyvin fantasiamaailmaan istuva kertomus.

Oli todella erikoinen lukukokemus, sillä olin tavallaan erakkona ja jouduin lukemaan tarinasta suuriman osan puhelimen näytöltä. Oli sopivaa iltaviihdettä, joskin pieneltä näytöltä luettuna myös haastavaa tekemistä. Koukuttava kerronta ja juonen monitahoisuus veti kyllä aina iltaisin tarinan ääreen.

Nyt palattuani jälleen sivistyneeseen maailmaan, luin loppuosan jo huomattavasti sujuvammin.

Monitahoisen terinan olet kehittänyt ja kokonaisuus on pysynyt hallinnassa. Joitakin kohtia, jotka ovat tietysti vaikeasti hallittavissa tällä tavalla esiin tuotuna: Fantasiamaailman kartta olisi tukenyt kerronnassa esiintyviä paikkoja ja niiden sijoittumista toisiinsa. Nyt niitä putkahteli esiin tarinan myötä , ja lukijana halusi sijoittaa niitä kertomusmaailmaan. Oma haasteensa, joka hieman pätki keskittymistä varsinaiseen tapahtumaketjuun. Siit pientä vähennystä tähtien määrään.

Mutta yhtä kaikki mahtava kertomus. Laaja ja monipuolinen tapahtumakokonaisuus, joka kyllä vie lukijaansa seikkailun sisällä.

Kiitos tarinasta.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS