Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Kuollut kaupunki
QR-Code dieser Seite

Kuollut kaupunki Hot

Olen valinnut yksinäisen tien.

Kaupunki on hylätty, ollut jo vuosia. Kuljen sen laitamilla harmaiden betonikuutioiden välissä, joskus niitä kai kutsuttiin taloiksi. Seinien vierustalla on joitain jätesäkkejä, roskia, oluttölkkejä. Useat ikkunat on vuorattu sanomalehdillä, aurinko on haalistanut ne lukukelvottomiksi ja osa on ajan saatossa tippunut pois. Kaupunki on peittynyt harmauteen. Ankeuteen.

Minun tieni kulkee kahden betoniseinän välissä. Betonissa kulkee halkeamia ja seinät kohoavat korkealle halkeamiensa kanssa. Ehkä ne murtuvat pian. Betoniseinät jatkuvat yhtä pitkään kuin tiekin, loputtomiin, eikä niissä ole rakoja tai välejä. Tie vain jatkuu kahden betoniseinän välissä, muutama auringonsäde pääsee vielä seinien väliin ja heijastuu harvojen ikkunoiden laseista, mutta kiirivä pimeys luo painostavaa ahdistusta.

En tiedä, miten päädyin tänne, enkä tiedä mihin tie minut vie. Mutta tämä on nyt minun tieni, minun maailmani. Minun kotini. Muita teitä ei ole, ei risteyksiä eikä sivupolkuja. Muutama satunnainen rako, joista ehkä työllä ja tuskalla saisin survottua itseni toiselle puolen. En tiedä, mitä toisella puolella on, eikä minulla ole edes voimia pakottautua mahdottoman pieneen rakoon, josta ehkä pääsisin jonnekin muualle.

Koko kaupunki on kuollut tai nukkuu satavuotista unta. On vain minä ja tie, joten jatkan eteenpäin. Jokainen askel kuumottaa jalkapohjiani ja jano rahisee kurkussani. Jos edes hikoilisin, voisin nuolla hikeä iholtani. Mutta minä jatkan valittamatta.

Jostain etäältä kuuluu kaukaista jyskytystä. Kuin joku polkisi bassorumpua, joku täysin rytmitajuton, sillä jyske kiihtyy ja laantuu epätasaisesti. Välillä se lyö kuin jäniksen sydän ja jyske kuuluu selkeästi kuin itse soittaisin rumpua. Välillä se hidastuu ja lähes katoaa, katoaakin hetkeksi, kunnes se alkaa taas joko hitaana ja laiskana jumputuksena tai kiivaana takomisena.

Ääni kuuluu ympäriltäni, en pysty paikantamaan sitä. Ääni ei voimistu kulkiessani muutaman askeleen taaksepäin tai kiirehtiessäni eteenpäin. Se kaikuu joka puolella ja välillä katoaa.
Aurinko langettaa pitkän ja hoikan varjoni viereistä betoniseinää vasten. Varjoni on ainoa seurani, välillä tuntuu kuin se olisi toinen ihminen kulkemassa vierelläni. Kaipaan ihmistä vierelleni niin kipeästi, että voin lähes tuntea varjon paikalla läsnä olevan ihmisen. Lämpöä. Hetken luulen tuntevani jopa hennon kosketuksen.

Ranteeseeni tartutaan. Se ei voi olla totta, mutta tunnen selkeästi kaksi sormea ranteeni sisäsyrjällä ja yhden ulkosyrjällä. Kuin joku pitäisi kevyesti kiinni. Rummun jyskytys kiihtyy yllättäen ja se kuuluu räjähtävän voimakkaana paukkeena pääni sisällä.

”Pulssi on edelleen epävakaa”, kuulen äänen viereltäni.

Yllättäen tunnen kun puukko pakotetaan läpi jalkapöydästäni, silmäni räjähtävät auki ja havahdun omaan huutooni. Vierelläni on sinisiin pukeutunut nainen, joka katsoo minua vakavana.

”Hän avasi silmät”, nainen sanoo kun räpyttelen silmiäni ja katson hätäisenä ympärilleni. Monitoreita, sinisiin pukeutuneita ihmisiä – ”Ihan rauhassa”, nainen keskeyttää ajatukseni ja suuntaan katseeni häneen.

”Nyt sattuu vähän kun yritämme ottaa verinäytettä. Verisuonia on vaikea löytää, joten joudumme kokeilemaan jaloistasi, hengittele vain rauhassa ja yritä rentoutua.”

Lävistävä kipu iskee taas koko kehooni, tuntuu edelleen kuin minua lyötäisiin puukolla jalkaan. Kipu alkaa kadota pikkuhiljaa, kehoni tuntuu raskaalta. Kovin raskaalta. Suljen silmäni hetkeksi.

”Pidäpä silmät auki”, nainen sanoo napakasti. Mutta minua väsyttää niin paljon.

Kun suljen silmäni, olen taas kuolleessa kaupungissa. Toisella puolellani on edelleen betoniseinä, mutta toisella puolellani avautuu aukea kenttä. Kuin hylätty rakennustyömaa ilman työkoneita, sen hiekassa on möykkyjä ja kuoppia sekä siellä täällä hieman isompia kiviä. Vanhan rakennuksen kivijalasta on jäljellä enää harvoja betonimurikoita.

Aurinko on matalalla, se laskee hiekkakentän taakse ja luo entistä pidemmän ja laihemman varjoni takanani olevalle harmaalle seinälle. Aurinko antaa hellää lämpöä ja koen selittämätöntä tarvetta kulkea kohti aurinkoa. Katson tietä kumpaankin suuntaan ja näen vain tyhjyyttä, harmautta ja loputtomiin jatkuvan ankeuden. Kehoni huutaa uupumusta kaikesta kävelystä, eikä tielle näy alkua tai määränpäätä.

Suutani kuivaa ja silmiäni polttelee aina kun suljen ne hetkeksi. Rumpu lyö rauhallisesti etäällä, sen soittaja on vihdoin löytänyt tasaisen, joskin kovin hitaan, rytmin. Jalkani kuumottavat ja heikko särky vahvistuu kulkiessaan jaloistani ylöspäin, polviin, lantioon ja aina selän kautta harteisiini asti. Hengittäminen tuntuu työläältä, rintakehääni puristaa, enkä saa vedettyä henkeä kunnolla.

Takanani kohoava harmaa betoniseinä synkkenee joka hetki kun aurinko laskee. Nouseva pimeys tuntuu kylmältä ja ajaa minua kohti hiekkakenttää. Uskallanko astua kohti aurinkoa? Pimeys alkaa olla jo ahdistava, kylmyys tunkeutuu syvälle kudoksiini ja ankeus kurottaa otteensa minusta tiukemmaksi, saan yhä huonommin henkeä.

En tiedä, kuinka pitkälle hiekkakenttä ulottuu. En tiedä, mitä sen toisella puolen on. En tiedä, kuinka kaukana aurinko on, mutta se tuntuu niin lämpimältä ja näyttää niin valoisalta, turvalliselta.

Rummun tasainen tahti käy yhä voimakkaammaksi ja kuulen taas äänen pääni sisältä.

Avaan silmäni ja vierelläni istuu nainen, joka on taas pukeutunut sinisiin. Katson ympärilleni ja kuollut kaupunki on poissa. On monitoreita, kylmää metallia ja haalean vihreät seinät. Loisteputkivalot häikäisevät ja jostain viereltäni kuuluu tasaista piipitystä. Ranteessani on ranneke, pyörittelen sitä toisella kädelläni ja huomaan siinä lukevan koko nimeni ja henkilötunnukseni.

”Huomenta”, vierelläni istuva nainen sanoo pehmeästi. ”Olet Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Tilasi on vakaa ja elintoiminnot paranevat pikkuhiljaa, näyttäisi että toivut täysin. Muistatko mitä tapahtui?”

Nostan katseeni kattoon ja haen ajatuksiani, mutta sanoja on vaikea löytää. Mieleni on tyhjä, en saa kasaan edes pientä muistoa. Haluan takaisin kuolleeseen kaupunkiin.

”Mummosi soitti hätäkeskukseen kun olit toista päivää pois töistä etkä vastannut puhelimeen. Poliisit löysivät sinut kylpyammeestasi, he hälyttivät ambulanssin välittömästi. Tulit ambulanssilla ensiapuun vakavan myrkytystilan vuoksi. Olit kylmettynyt kylpyammeessa olemisesta, olit ilmeisesti ehtinyt olla siinä jo pidemmän aikaa ennen kuin sinut löydettiin.”

Hitto, mummo ja mummon työt ovat aina etusijalla. Minähän olen työkyvyttömyyseläkkeellä, enkä edes kunnolla enää muista, mitä työkyky on. Mutta koska mummo ei ole tarpeeksi huonossa kunnossa saadakseen henkilökohtaisen avustajan ja kaikki muut perheestämme ovat työssäkäyviä kunnon kansalaisia, minun täytyy käydä tekemässä orjatyötä mummolle. On maailmassa muutakin paskaa kuin mummo ja mummon amputoitu jalka.

En halua muistaa enempää elämästä ennen kuollutta kaupunkia. Olen hengissä vaikka minun piti kuolla vihdoinkin. Elämä pitkäaikaissairauden kanssa ei oikeastaan ole elämää, se on selviämistä.

”Mulla on jano”, kähisen hoitajalle karhealla kurkullani ja yskin perään pari kertaa.


Parin tunnin kuluttua hoitaja lähtee vaihtamaan vuoroa ja jään hetkeksi yksin huoneeseeni. Yritän nousta ylös, mutta oloni on heikko ja saan juuri ja juuri kammettua itseni ylös kun käännyn vatsalleni ja työnnän käsilläni. Käsivarteeni johdolla kulkeva tippapussi roikkuu telineessä, joka on rullilla lattialla. Tukeudun telineeseen ja yritän nousta.

Lattia tuntuu olevan epätodellisen pitkän matkan päässä sängyn reunalta, mutta jalkani ulottuvat siihen ja jalkapohjieni tuntema kylmä tuntuu kaukana kehossani. Vartaloni tuntuu oudolta, puutuneelta ja puolikuolleelta lihakasalta, jota yritän epätoivoisesti liikuttaa tyhjillä energiavarastoilla. Saan liu’utettua jalkaani muutaman sentin kerrallaan eteenpäin, tukeutuen käsieni koko voimalla tippapussin telineeseen.

Onneksi huoneeni vessa on vain puolentoista metrin päässä sängyltä ja saan lopulta lukittua oven takanani. Tunnoton lihakasani valuu välittömästi lattialle, tuen itseni istumaan ovea vasten ja yritän huokaista syvään. Hengitys takertuu kurkkuuni ja jokainen hengenvetoni on edellistä pinnallisempi, pieni tärinä kasvaa syvällä luissani ja rintakehässä tuntuva alipaine vetää minua kasaan.

Kuinka paljon pahemmaksi tämä helvetti voi vielä mennä? Kaksi vuotta sitten luulin olevani pohjalla ja nyt yritän vain hengittää teho-osaston vessassa, aina voi siis pudota yhä syvemmälle. Tässä ei ole mitään järkeä. Miten on edes fyysisesti mahdollista, että olen elossa? Minähän otin lääkkeitä yli kolmen kuukauden edestä ja menin kylpyammeeseen, että valuisin nukahdettuani pinnan alle.

Elämässä ei ole mitään järkeä. Ei alkua eikä loppua, minä haluan takaisin kuolleeseen kaupunkiin. Minun on pakko päästä takaisin kuolleeseen kaupunkiin.

Näperrän kanyylia kyynärtaipeessani. Käteni ovat ilmeisesti olleet kylmettyneet kun kanyyli on jouduttu laittamaan kyynärtaipeeseen. Painelen ja revin ihon alle menevää muovia ja pieni veripisara puskee iholleni. Revin vielä lisää, kipu repii hermojani tyydyttäen rinnassa yhä kytevää ahdistustani. Kanyyli repeää pois paikoiltaan ja verta pulppuaa kyynärtaipeestani tuudittavaan tahtiin.

Kuulen taas bassorummun lyönnit. Ne ovat etäisiä ja rauhallisia, lyövät jonkun hitaan tuutulaulun tahtia ja suljen silmäni. Hylätty rakennustyömaa avautuu eteeni ja kuollut kaupunki piirtyy taakseni. Raotan silmiäni ja näen vessan vihreitä kaakeleita, mutta sulkiessani pian silmäni olen taas kuolleen kaupungin rajalla.

Synkkyys kylmää selkääni ja väsymys painaa kehoani loputtomasti. Jokaista lihastani kivistää kun yritän pysytellä seisaallani. Hiekkakentän taakse laskeva aurinko lämmittää ja äkkiä otan askeleen kohti sitä. On yllättäen aivan selvää, että minun on kuljettava kohti aurinkoa. Se luo rakastavaa valoa ja lämpöä rintaani, josta lempeä tunne leviää koko uupuneeseen kehooni. Saan hieman lisää voimia kulkea kohti hiekkakentän laitaa.

Rumpu hiljenee ja hidastuu huomaamattomaksi samalla kun kaupunki etääntyy taakseni, lopulta ne kaikki katoavat. Aurinko lämmittää minun kehoani ja vetää onnellisen hymyn huulilleni.

****************

Hei, olen uusi täällä ja halusin kertoa teille jotain pientä. Kuolema on aina kiehtonut minua ja kirjoitan aiheesta paljon, mutta älkää säikähtäkö, kirjoitan minä muutakin. Kirjoittaminen on minun ainoa sujuva tapani ilmaista itseäni ja se on todella tärkeää minulle. Toivon rakentavaa kritiikkiä ja pahoittelen, etten ole rohkea ja kommentoi paljoa muiden kirjoituksia. Mutta kyllä minä luen paljon teidän kirjoituksianne.

Tämän tarinan inspiraation sain kun jostain syystä kuuntelin teinivuosien hittiä Bulevard of broken dreams. Jostain syystä päädyin taas kirjoittamaan kuolemasta.

Kiitos kun jaksoit lukea!

Ylläpidon palaute

 
Kuollut kaupunki 2016-07-03 20:30:02 Alapo80
Arvosana 
 
3.5
Alapo80 Arvostellut: Alapo80    July 03, 2016
#1 Arvostelija  -   Kaikki arvostelut

Moikka annae!

Tervetuloa palveluun :) Uskon, että emme liikaa pelästy aihetta, vaikka kuolemasta aiheena tykkäätkin. :)

Erinomaisen hieno aloitus! :) Hyvä!!!

Kirjoitat kuinka kaupunki on hylätty, ollut jo vuosia. Tämä on aika monimutkainen ilmaus. Kenties vain kaupunki on ollut hylättynä jo vuosia.
Olet tuossa luonut jo pienellä kerronnalla todella mielenkiintoisen miljöön ja tunnelman. Älä pilaa sitä turhalla hienostelulla :)

Hieman edelliseen liittyen. Suosittelisin kirjoittamaan kieliopillisesti perustekstiä. Eli tuo kun kuvailit katuja, niin kolme substantiivia pilkutettuna. Mielestäni peruskieliopillisesti olisi "...joitain jätesäkkejä, roskia ja oluttölkkejä.". Eli muista konjunktiot. Ilman niitä teksti on hieman taiteellisempaa, mutta aiheuttaa ainakin minulla sellaisia hetkinen - efektejä, jolloin täytyy lukea kohta uudestaan.

Kirjoitat, että raosta pääsisi ehkä johonkin muualle. Totta kai pääsee, ei vain ehkä. Mielestäni tuossa on enemmän kysymys siitä, että ei ole voimia tai kiinnostusta.

Ja - sanan pilkutuksesta. Ja on konjunktio, joka pääsääntöisesti pilkutetaan, jos lauseilla ei ole selkeää yhteistä jäsentä, yleensä tekijä.
Esim. Matti nousi mäelle ja katsoi kaukaisuuteen. Ei siis pilkkua, koska Matti on yhteinen jäsen. Kun taas seuraavaan tulee pilkku. Matti nousi mäelle, ja Heikki odotti alarinteessä.
Tuolla Sinulla mm kun jalkapohjat oli rasittuneet ja jano rahisi kurkussa kohta vaati ja - sanalle pilkkua.

Kuvailet tarkasti kuinka monta sormea tuntuu ja missä. Eikö olisi vain voinut tuntea hellän otteen ranteessaan?
Mieti mitä täytyy kuvailla tarkkaan ja mitä ei.

Vältä toistoa. Tuossa toisen heräämisen tienoilla on monesti taas - sana, joka monesti on pelkkä täytesana.

Ennen konjunktioita, kuten kuten, kuin jos, vaikka, että, jotta jne tulee nyrkkisääntönä pilkku.

Kirjoitin tuosta, että murtuneesta kohdasta pääsee ehkä johonkin. No nyt kun luin tämän loppuun, niin jäin kaipaamaan sellaista voimakkaampaa "mä en tahdo!" Asennetta tuohon tarpomisesta poikkeamiseen.

Taustat jää hieman pimentoon, vaikka vähän valotatkin pitkäaikaissaurautta ja mummoa, mutta muutoin jäädään vähän ohhon päälle.

Kirjoitat erinomaisesti! Pilkuista kannattaa hieman lukaista. Mm kirjoittajan blogista löytyy nyrkkisäännöt. Tekstisi on helppoa lukea ja sujuvaa. Osaat pimittää tarvittavia juttuja juonesta. Päähenkilö jää kuitenkin aika etäiseksi juurikin taustojen puutteen vuoksi. Ei ollut hirveästi mitään, mihin samaistua.

Yhtä kaikki. Hyvää saagaa ja hyvää tekstiä!

Kiitos!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 

Arvostelut

View all user reviews

Käyttäjien arvostelu: 6 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.5  (6)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Kuollut kaupunki 2016-08-02 18:35:29 Lorenzia
Arvosana 
 
3.5
Lorenzia Arvostellut: Lorenzia    August 02, 2016
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tekstisi oli oikein mielenkiintoinen ihan ammatillisesta näkökulmasta katsellen, hoitoalalla siis työskentelen. Ihan muutamaan pieneen yksityiskohtaan ottaisin kantaa.

Viittaat tippapussin johtoon, käytä mieluummin sanaa letku. Kirjoitat myös "tippapussin teline", yksinkertaisesti voi sanoa, että tippateline. Myös kanyyliasiaa kommentoisin, se laitetaan aina laskimoon (ellei ole sitten ihan valtimokatetri, mutta sinne ei tiputeta lääkkeitä eikä anneta nestehoitoja), eli vaikka kanyyli irtoaisi, verta ei ala suihkuta. Sitten veri lentää, jos kanyylin irrottaa tippaletkusta eikä laita korkkia tilalle. Mutta nuo nyt on ammatillista triviaa, johon ei tule kiinnitettyä huomiota, jos ei hoitoalalle ole suuntautunut.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Kuollut kaupunki 2016-07-13 10:50:58 NinnuHolm
Arvosana 
 
3.5
NinnuHolm Arvostellut: NinnuHolm    July 13, 2016
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Kirjoittamasi teksti oli mielenkiintoinen ja kivasti kirjoitettu :)

Siviiliammattini puolesta tartun nyt kuitenkin tähän lauseeseen: "Vanhan rakennuksen kivijalasta on jäljellä enää harvoja betonimurikoita." Jos rakennus on todella oikeasti vanha, ei perustuksia ole luultavasti tehty betonista. Muutenkin kivijalka = kivestä tehty perustus, ei betoniperustus. Tietysti kuolleessa kaupungissa voidaan rakentaa miten vaan ja taiteilijan vapauksia voi ottaa, mutta itseäni tuo kahden eri rakennusmateriaalin väittäminen samaksi alkoi häiritä.

Tällä kertomuksella on hyvät ainekset ja siitä voisi varmaan jalostaa syvemmänkin kuvauksen pitkäaikaissairaan tuntemuksista ja kuoleman kokemuksesta! Kuolleen kaupungin ulkopuoliset kuvailut jäävät minunkin mielestäni vähän köykäisiksi, ehkä niihinkin voisi perehtyä enemmän: päähenkilön elämään, tunteisiin hereillä, suhteeseen sukulaisiin jne.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Kuollut kaupunki 2016-07-08 09:47:29 Jästipää
Arvosana 
 
3.0
Jästipää Arvostellut: Jästipää    July 08, 2016
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Kuolema kiinnostaa minuakin. Olen itse kirjoittanut aiheesta myös paljon ja ehkäpä siksi tämä tarina kiinnittikin huomioni. En kommentoi kieliopillisista tai rakenteellisista haasteista tekstiisi liittyen, sillä ylläpito kattoi nuo asiat melko kattavasti.

Juonellisesti tämä eteni hyvin ja kerronta oli mielestä varsin taitavaa. Sinulla on hyviä kielikuvia ja osaat luoda tunnelman hyvin. Minun makuuni kohtaukset, joissa sairaalan henkilökunta kävi dialogia, olivat ehkä jotenkin irrallisia muuhun tarinaan verrattuna. Olisiko noista saanut enemmän irti, jos ne olisi kirjoitettu vain päähenkilön huomioina ja kokemuksina, jolloin olisi voinut tuoda myös päähenkilön tuntemuksia yms. enemmän mukaan, sen sijaan, että ne ovat nyt dialogin muodossa? Toivottavasti saat kiinni mitä ajan takaa. Lisäksi tarina on minusta turhan lyhyt. Aina kun tekstissä viitataan kuolemaan lukijaa väistämättä kiinnostaa syyt, mitkä johtivat kuolemaan. Tämä puoli jää minusta turhan ohueksi tässä tekstissä.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin kokonaisuutena hyvä tarina. Toivottavasti ilahdutat meitä vielä muillakin teksteilläsi, osaat selvästi kirjoittaa hyvin ja koukuttaa lukijan.

Tervetuloa sivustolle! :)

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Kuollut kaupunki 2016-07-04 20:56:00 nick53
Arvosana 
 
4.0
nick53 Arvostellut: nick53    July 04, 2016
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Oli kiinnostava teksti, jopa minäkin jaksoin lukea koko jutun. ”Uskallanko astua kohti aurinkoa.”, ihmettelin vähän että mitä uskaltamista siinä on, eihän aurinkoon törmäämisvaara ole lähelläkään. Ja toisaalta, kun tuli kylmä, ihmettelin että auttaako aurinkoon päin kävely siltikään (koska se välimatka ei kävelystä paljon lyhene).

Luulen etteivät sairaalareissuilta tähän saakka välttyneet ymmärrä tippatelinettä saati kanyyliä. No, olet kyllä selittänyt tippatelinettä mutta se voi olla vaikea hahmottaa jos ei ole moista keksintöä koskaan nähnyt.

Tippateline on teline jossa on alla pyörät ja jota siten voidaan liikutella pitkin sairaalan käytäviä. Telineessä on koukkuja noin parin metrin korkeudessa, ja niihin voidaan ripustaa lääkepulloja ja pusseja joista sitten valutetaan letkulla lääkettä potilaan verisuoniin. Verisuoneen liittymistä varten työnnetään potilaan verisuoneen ontto neula jossa on liitin letkua varten, ja tämä on nimeltään kanyyli. Kanyyli teipataan kiinni potilaan ihoon. Tippateline parkkeerataan tyypillisesti potilaan sängyn viereen, joten se on usein ensimmäinen esine josta ylösnousua hamuava potilas saattaa yrittää ottaa tukea.

Ja ihmettelin sitäkin miten joku tarttui kahdella sormella ranteen sisäpuolelle ja yhdellä ulkopuolelle (se viimeksimainittu sormi lie ollut peukalo?). (Asiaankuulumaton vitsi: ”Sormi joka painaa selkäänne on pistoolin piippu!”)

Jos kanyyli oli lääkeaineiden tiputtamista varten, niin lienee ollut laskimossa. Sitäkin vähän mietin, että pystyykö laskimossa olevan vuodon avulla tekemään itsemurhan, ainakaan vuoto ei ole niin rivakkaa kuin olisi valtimosta.

No hyvä kirjoitus enivei niinkuin jo edellä mainitsin (en minä huonoja kirjoituksia lähde tälleen pohdiskelemaan...).

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Kuollut kaupunki 2016-07-04 10:14:25 E.
Arvosana 
 
3.0
Arvostellut: E.    July 04, 2016

Tervetuloa sivustolle. Totta tuo, että kukaan kirjoittaja tuskin säikähtää kuolemasta kirjoittamista, sillä se on itse asiassa yksi suosituimpia harrastajakirjoittajien aiheita. Samoin itsemurha, josta erityisesti nuoret kirjoittavat. Nuoruuden elämäntuskaa on kuvattu myös klassikkokirjallisuudessa paljon. Kuolemasta ja itsemurhasta tuoreesti kirjoittaminen on vaikeaa, koska aihetta on kuvattu niin paljon. Siitä syystä kuolema ja itsemurha eivät välttämättä ole parhaita aiheita aloittelevalle kirjoittajalle, mutta tietysti jokainen kirjoittaa niistä aiheista, joista inspiroituu. Jos haluat kirjoittaa nimenomaan kuolemasta, niin suosittelen lukemaan kirjastosta aihetta käsittelevää kaunokirjallisuutta, joista varmasti saat ideoita siihen, miten aihetta voisi käsitellä uudella tavalla.

Kertomuksesi on huolellisesti rakennettu ja hiottu, oikein hyvä. Tarina etenee loogisesti, siinä on myös juoni. Tarinasta tulee mieleen uni, johon on lisätty todellisuuteen perustuva tarinan osa. Kuten ylläpitäjä huomautti, henkilö ja mielestäni myös tapahtumien kulku jää persoonattomaksi, ennalta-arvattavaksi. Aiheen käsittelytapa ei tässä tekstissä ollut mielestäni niin hyvää kuin juonen kuljetus ja kertominen, jossa on paljon yksityiskohtia ja havaintoja (hyvä).

Pientä pohdintaa pilkuista. Kaunokirjallisuudessa pilkkuja saa jättää pois, mutta jos niin tekee, on ne jätettävä aina pois samoista kohdista. Ei siis niin, että joskus pilkku pannaan paikoilleen ja toisinaan ei. Sen vuoksi pilkkusäännöt tulee opetella, jonka jälkeen voi luoda oman systeemin niin halutessaan.

Kiinnitä huomiota lauseiden pituuteen (tämä liittyy myös pilkutukseen ja viittausvirheisiin) eli siihen, että liität välillä pitkiin lauseisiin useita asiakokonaisuuksia. Sana, johon haluat viitata pronominilla jää silloin hyvin kauaksi, jolloin lukijan on vaikea seurata tekstiä ja kielioppivirheitä tulee helpommin. Jos haluat kirjoittaa nimenomaan pitkiä lauseita (se on tyylisi), niin kielioppiasiat tulee hallita ihan täydellisesti.

Vertauskuvia on tekstissäsi sopivasti, mutta monet ovat melko paljon käytettyjä. Siihen pulmaan auttaisi kirjallisuuden lukeminen (jotta tunnistaa kuluneen kuvakielen). Monet näistä kuluneista ilmaisuista liittyvät tekstissäsi kehon toimintojen kuvaamiseen, esim hengitys takertuu kurkkuun, kehoni huutaa uupumusta. Tekstissäsi näkyy se, miksi epätoivon kuvaaminen tuoreesti on vaikeaa, sillä paljon paremmin onnistuu miljöön kuvaus ja tarinan kuljetus.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
View all user reviews
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS