Kuun Pimeä Puoli - Osa 2 Uusi

Kuun Pimeä Puoli – Osa 2 (Luvut 4-6)

Luku 4

"Mikä on suunnitelma?" Robert niminen sotilas kysyi maasturin perimmäiseltä penkiltä. He olivat lähteneet Kuun Pääasemalta kohti ensimmäistä karttaan merkittyä paikkaa, kohta kuusi tuntia aiemmin. Maisema oli alkanut pimenemään kaksi tuntia sitten. Polttoainetta oli vielä yli puoli tankkia jäljellä, joten sen pitäisi riittää perille asti. Maasturin kyydissä istui kuusi ihmistä. Rufus joka ajoi maasturia. Tyree, joka istui Rufuksen vieressä. Keskimmäisillä penkeillä istui Salla ja Antonio, ja heidän takana istui kaksi sotilasta. Jopez ja Robert.
Maasturin huippunopeus oli sata kilometriä tunnissa. Pimeydestä huolimatta ajaminen oli helppoa, koska Kuun pinnalla ei ollut mitään mihin törmätä. Maasturin etuvalot valaisivat sen verran, että Rufus onnistui väistelemään kraattereita joita oli siellä täällä.
"Rehellisesti sanottuna minulla ei ole hajuakaan." Rufus sanoi ja tutkaili maasturin karttaa johon hän oli kirjannut lähimmän hologrammikarttaan merkityn violetin paikan. He olivat vielä kaukana määränpäästä, mutta lähestyivät sitä tasaista vauhtia. Matka kestäisi vielä noin kuusi tuntia. Heillä oli enemmän kuin tarpeeksi happea mukanaan, ja jos hapen puute iskisi, matkan varrella oli kätköjä, joiden luona he pystyisivät pysähtymään ja täyttämään varastot.
"Meidän täytyy löytää se, mikä estää kommunikaation." Antonio sanoi miljoonannen kerran. Salla istui hänen vierellään ja nojasi mieheen, kasvoillaan poissaoleva ilme. Rufuksen kävi nuorta opiskelijaa sääliksi. Ensimmäinen matka Kuuhun ja hän joutui sellaiseen liemeen.
"Tiedätkö, missä se laite on?" Robert kysyi. Sotilaan äänensävy sai Rufuksen katumaan sitä, että hän valitsi hänet tulemaan mukaan. Melkein heti Pääasemalta lähdettyä Rufuksesta alkoi tuntumaan siltä, että Robert ei pitänyt heistä.
"En tiedä." Antonio sanoi hampaitaan kiristellen.
"Tiedätkö, mikä se on?"
"En."
"No, tuo ei oikein auta meitä." Robert sanoi. "Miksi sinut edes lähetettiin tänne? Sinulla oli yksi työ, etkä saanut sitä hoidettua."
"No, et taida itsekkään osata auttaa meitä." Antonio tiuskaisi takaisin. "Minä en ole taikojen tekijä. Tiedän vain, että se mikä häiriön aiheuttaakaan on tehokas. Joko niitä on useampi pienempi useassa paikassa tai niitä on yksi suurempi yhdessä paikassa. Joka tapauksessa me olemme jumissa tällä kirotulla kivellä kunnes tuhoamme sen, mikä se ikinä onkaan. Sinun on ihan turha syytellä meitä muita. Et tiedä itsekkään miten auttaa meitä."
"Lopettakaa." Salla sanoi. "Riitely ei auta." Hän sanoi ja kosketti vieressään istuvan Antonion käsivartta. "Äläkä sinä välitä hänestä. Hän on vain pelkkä kusip..."
"Salla on oikeassa." Rufus sanoi nopeasti. "Me olemme kaikki tässä samassa tilanteessa. Toistemme syyttely ei auta ketään." Hän sanoi ja katsoi taustapeilistä sotilasta, joka irvisti rumasti. Rufus puri hampaitaan yhteen, jotta ei sanoisi enempää.
Rufus kaarsi maasturia hieman vasemmalle ja kiersi pienen ja matalan kraatterin. Rufus muisteli kuulleensa, että kraatterit olivat muodostuneet miljardien vuosien aikana, kun asteroidit ja komeetat olivat törmänneet Kuuhun. Niin kuin jalkojenkin jäljet Kuun pinnalla, myös kraatterit pysyisivät paikoillaan maailmankaikkeuden loppuun asti.
"Olemmeko me siellä?" Salla kysyi katsellen ikkunasta ulos. Ulkona oli siinä vaiheessa täysin pimeää, ja taivaalla näkyi lukemattomia tähtejä. "Kuun pimeällä puolella?"
"Emme vielä." Rufus sanoi. "Mutta olemme siellä tunnin sisällä."
"Mitä me teemme kun pääsemme sinne? Eikö siellä ole jatkuvasti pimeää? Onko meillä tarpeeksi valoa?"
"Se ei tuota ongelmia." Antonio sanoi. "Kuun pimeä puoli ei ole oikeasti pimeä. Ainakaan jatkuvasti. Itseasiassa siellä on usein valoisampaa kuin Kuun valoisalla puolella. Sitä vain kutsutaan pimeäksi puoleksi, koska me emme näe sille puolelle Kuuta Maapallolta."
Jopez kääntyi perimmäisellä penkillä ympäri ja nosti selkänojan takaa esiin suuren laatikon, joka oli täynnä tavaraa. "Jos ja kun tulee pimeä, meillä on nämä." Sotilas sanoi ja avasi sylissään olevan laatikon. Hän otti sieltä esiin muutaman appelsiinin kokoisen metallisen pallon ja ojensi jokaiselle sellaisen. "Nämä toimivat hyvin lamppuina. Laitatte vain rannekkeen ranteeseen ja yhdistätte pallot niihin. Nämä pallot alkavat loistamaan ja leijuvat ympärillänne luoden teille jatkuvasti valoa."
Hetken ajan he opettelivat käyttämään valopalloja, ja maasturi kylpi kirkkaassa valossa. Jokainen yhdisti valopallot omiin rannekkeisiinsa, jotka oli laitettu kuupukujen hihojen päälle. Rufus oli ainoa, joka ei sillä hetkellä pystynyt yhdistämään omaa palloaan rannekkeeseen, koska hän ajoi maasturia.
Myöhemmin Jopez, ja toinen sotilas keskustelivat kokemuksistaan sodissa. Jopez puhui asioista rehellisesti ja niiden oikeilla nimillä. Jopezista sai heti selvän siitä, että hän ei nauttinut tappamisesta ja taisteluista. Hänen mielestään maailma olisi parempi paikka ilman sotia ja turhaa ihmisten murhaamista. Hän kuitenkin halusi auttaa ja suojella heikompia. Robert sen sijaan puhui sodista melkein kuin omasta rakkaastaan, ja hetki hetkeltä Rufus piti miehestä vähemmän. Kuullosti siltä, että Robert toivoi uutta sotaa. Mies oli selvästi juuri vääränlainen ihminen sotilaan ammattiin. Oli vaikea uskoa kuinka erilainen asenne sotiin kahdella sotilaalla voi olla.
Rufus ajatteli perhettään. Hän oli päättänyt, että palaisi heidän luokseen. Hän tekisi kaikkensa, jotta saisi halattua vaimoaan ja poikaansa vielä ainakin kerran. Hän ei antaisi yhden häriölaitteen tai teknisen ongelman erottaa häntä perheestään lopullisesti. Hänellä pitäisi olla vielä kymmeniä vuosia aikaa perheensä kanssa. Rasmus oli vielä pieni poika, ja Rufus halusi nähdä minkälainen ihminen hänestä vielä kasvaisi.
Salla käynnisti rannekkeensa ja maasturi täyttyi sinertävästä valosta. "Mitä sinä teet?" Antonio kysyi, ja Salla sammutti rannekkeensa hologrammi kartan.
"En mitään. Kunhan tarkistin. Yhteydet eivät vieläkään toimi." Salla sanoi ja katsoi Antoniota hetken. Sitten Salla laski katseensa melkein häveten. Rufus huomasi sen taustapeilistä ja hymyili itsekseen. Ehkä tästä sopasta syntyisi vielä jotain positiivista ja kaunista.
"Omituista, että sähköt ja kaikki muut laitteet toimivat normaalisti. Kyse ei siis voi olla EMP:stä, eli sähkömagneettisesta pulssista." Antonio sanoi. "Tarkistakaa silloin tällöin kaiken varalta teidän rannekkeet. Ei sitä tiedä jos jokin muuttuu. Vaikka epäilenkin sitä. Yhteys meni poikki yli viikko sitten, eikä paranemisen merkkejä ole näkynyt."
"Minua mietityttää minne kaikki Kuun asukkaat ovat menneet." Tyree sanoi, ja sotilaat maasturin perällä lopettivat keskustelunsa. Maasturiin lankesi hiljaisuus ja jokainen vaipui aatoksiinsa. Kuului vain maasturin moottorin ääntä, kun maasturi kaahasi harmaan maiseman poikki. "Asemalla ei ollut kamppailun jälkiä. Mutta mikä saisi ihmiset lähtemään sieltä? Ja miten yhteyksien katkeaminen liittyy siihen? Liittyvätkö kaivaukset asiaan?"
"Myös kaikki maasturit ja lennokit olivat poissa. Paitsi tämä ja se toinen joka löytyi lukitusta tallista." Rufus sanoi. "Ehkä aseman ihmiset alkoivat riitelemään keskenään ja lopulta poistuivat asemalta kulkuvälineillä. Ehkä he kaikki menivät Moontowniin. Maapallolle he eivät ainakaan palanneet. Kotipesä tietäisi jos yksikin kuulennokki olisi lentänyt ilmoittamatta Maapallon ilmatilaan."
"Sen me saamme tietää kun toiset palaavat kaupungista." Jopez sanoi.
Maasturin eteen ilmestyi loiva ylämäki ja Rufus painoi kaasua. Vaikka ulkona oli pilkkopimeää, kuumaasturilla ajaminen oli rauhoittavaa ja rentouttavaa. Samalla tavalla kuin avaruuden poikki lentäminen kuulennokilla. Ainoa, mitä Rufuksen piti tehdä, oli painaa kaasua ja tarkistaa, että he ajoivat kohti oikeita koordinaatteja.
Matkustajat alkoivat väsymään ja kyllästymään, kun maisema pysyi samanlaisena kilometrien ja kilometrien jälkeen. Salla haukotteli ja Antonio alkoi naputtamaan kypäränsä visiiriä ikkunaan. Pienessä tilassa oli kuoleman hiljaista, ja osa heistä nukahteli välillä.
"En haluaisi olla se henkilö, mutta onko vielä pitkä matka?" Salla kysyi, kun hän heräsi ja nosti päänsä pois Antonion olalta. Antoniokin havahtui eikä näyttänyt panevan pahakseen vaikka Salla oli nukahtanut häntä vasten.
"Olemme jo Kuun pimeällä puolella. Vielä tunti ja saavumme määränpäähämme." Rufus sanoi. "Olen pahoillani. Ajaisin kovempaa jos pystyisin."
"Toiko kukaan mitään lukemista?" Tyree kysyi, eikä kukaan vastannut.
Maisema alkoi taas hiljalleen kirkastumaan eikä heidän tarvinnut pysähtyä kätköille täyttämään varastoja. Ainoa ongelma Rufuksen kohdalla oli univaje. Hän oli nukkunut viimeiset vuorokaudet huonosti. Sen jälkeen kun he olisivat käyneet katsomassa ensimmäistä karttaan merkittyä paikkaa, heidän pitäisi mennä lähimpään kätköön, jotta hän voisi nukkua muutaman tunnin.
"Minä tiedän, mitä tehdä." Rufus sanoi. "Pelataan laiva on lastattu peliä." Hän muisteli hetkeä autossa ennen Kuun räjähdystä. Hän oli ollut iloinen ja innoissaan tulevasta viikosta. Hän hymyili muistolle vaikka kukaan maasturissa ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta. Rufus tunsi heidän epäuskoiset katseet niskassaan. "Mitä?" Hän sanoi. "Se saa minun poikani unohtamaan pitkästyneisyyden."
"Me emme ole lapsia." Salla sanoi.
"Mitä väliä sillä on?" Rufus kysyi. "Minä voin aloittaa. Kirjaimena on v."
"Et voi olla tosissasi." Robert tuhahti. "Minut voitte laskea pelistä ulos samantien."
"Ilomielin." Rufus sanoi. "Laiva on lastattu variksilla. Sinä seuraavaksi Antonio."
Antonio huokaisi syvään. "Hyvä on. Laiva on lastattu videoilla."
"Seuraava." Rufus komensi.
"Laiva on lastattu viruksilla." Salla sanoi ja Rufus vaistosi tämän hymyilevän vaikka ei nähnytkään kunnolla naisen kasvoja.
"Laiva on lastattu verellä." Tyree sanoi ja kääntyi katsomaan kysyvästi Robertia, joka ei näyttänyt yhtään huvittuneelta.
"Laiva on lastattu vitun typerillä leikeillä." Hän sanoi.
Robertista huolimatta tunnelma maasturissa piristyi ja keveni. He pelasivat laiva on lastattu peliä muutaman kierroksen kunnes jokainen kyllästyi siihen. Rufus piti kaasun yhä pohjassa ja kiersi muutamia kalliota ja suurempia kiviä joiden yli maasturilla ei pystynyt ajamaan. Ulkona oli hiljaista ja aavemaista. Missään ei näkynyt eikä kuulunut liikennettä eikä lintujen viserrystä tai puiden lehtien kahinaa. Hiljaisuus ja moottorin hurina humisi Rufuksen päässä.
"Alamme olla perillä." Hän sanoi lopulta itsekkin helpottuneena. "Vain kilometri jäljellä." Rufus näki edessään syvän näköisen kraatterin, jonka toisella puolella oli muutama kallio ja yhdessä kohdassa oli selvästi luolan suu. "Tuon täytyy olla oikea paikka."
Hiljainen ja kyllästynyt tunnelma muuttui täysin muutamassa sekunnissa. Jokainen heistä valpastui ja ryhdistäytyi. He eivät tienneet minne he olivat menossa tai mitä odottaa. He tiesivät vain, että karttaan merkitty paikka ei ollut tavallinen kätkö ja jonkun mielestä se oli sen verran tärkeä paikka, että se oli merkitty karttaan.
"Kuuletteko te tuon?" Tyree kysyi yhtäkkiä, kun kalliot ja luola lähestyivät. Rufus alkoi kuuntelemaan. Hän tunsi sen ennen kuin kuuli. Maasturi alkoi tärisemään. Tärinä saattoi johtua pienistä kivistä tai pienistä kuopista maassa, mutta Rufus ei nähnyt maasturin edellä minkäänlaista epätasaista pintaa. Sitten hän kuuli maasturin takana lähestyvää jytinää. Mitä lähemmäs ääni tuli, sitä voimakkaammin maa tärisi.
"Mitä tuo on?" Salla kysyi. Hän oli kääntynyt niin, että näki maasturin takaikkunasta ulos harmaalle laajalle alueelle, joka jatkui silmän kantamattomiin kuin tuhkasta muodostunut meri. "Näettekö te tuon? Jokin liikkuu maan alla."
Kaikki muut paitsi Rufus kääntyivät katsomaan. Rufus yritti katsoa taustapeilistä samalla, kun keskittyi ajamiseen. Jokin seurasi heitä ja se jokin nosti pölyä ja kiveä ilmaan ainakin kolmen metrin korkeudelle. "Paina kaasua. Nyt!" Robert huusi. Hän oli kääntynyt penkillään kokonaan ympäri ja yritti tähdätä aseellaan sitä, mikä jahtasi heitä.
"Minä painan!" Rufus ärähti ja yritti saada maasturin kulkemaan nopeammin pelkällä tahdon voimalla. Hän ei päässyt kovempaa vauhtia vaikka kuinka polki kaasupoljinta, joka oli jo pohjassa. Maan tärinä voimistui, kun se jokin saavutti heitä, ja se jokin kulki puoliksi maanpinnan alapuolella ja puoliksi maanpinnan yläpuolella. Rufus näki, että heitä jahtaava otus oli linja-auton kokoinen mato. He näkivät pitkän ja matomaisen olennon suun, joka oli pyöreä ja täynnä piikkejä. Otus oli niin suuri, että se pystyisi nielemään maasturin yhdellä haukkauksella.
Myös Jopez kääntyi penkillään ja ampui luodin maasturin takaikkunan läpi kohti heitä jahtaavaa otusta. Ikkuna räjähti moneen pieneen sirpaleeseen. Jopez tähtäsi rynnäkkökiväärillään ja ampui muutaman luodin lisää. Luodit osuivat kohteeseensa, mutta niillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Olento hyppäsi ilmaan kuin valas meressä ja hetken mato näkyi kokonaisuudessaan. Mato kohosi muutaman metrin korkeudelle ilmaan ja sukelsi sitten takaisin maan alle. Sitten se jatkoi jahtia.
Jopez ja Robert alkoivat molemmat ampumaan, ja maasturi täyttyi voimakkaista pamauksista ja kirkkaista valon välähdyksistä. Koska jokaisella oli päässään kypärät, he eivät pystyneet suojaamaan korviaan paukkeelta. Luodit osuivat matoon, mutta eivät tehneet siihen pienintäkään vahinkoa. "Aja! Aja!" Robert huusi Rufukselle, joka käänsi maasturin nopeasti oikealle, kun mato hyppäsi taas ilmaan. Laskeutuessaan maahan olento olisi osunut heihin, jos Rufus ei olisi ollut tarpeeksi nopea.
"Mitä helvettiä sinä kuvittelet, että minä teen?" Rufus mumisi.
"Toivottavasti tuo paikka on tarpeeksi hyvä suoja tuota vastaan!" Tyree huusi kun Jopez ja Robert avasivat tulen kolmannen kerran. Tälläkin kertaa turhaan.
"Pian olemme perillä." Rufus sanoi eikä tiedostanut sillä hetkellä muuta kuin maasturin ja heitä jahtaavan madon. Rufus joutui väistämään olion hyökkäyksiä koko ajan useammin ja useammin.
Kun matkaa oli jäljellä noin sata metriä, mato hyppäsi taas ilmaan ja yritti syöksyä maasturin kimppuun. Rufus kuitenkin onnistui väistämään. Hän ei kuitenkaan huomannut oikealla puolella olevaa suurempaa kraatteria ja ohjasi vahingossa maasturin sinne. Vatsanpohjassa tuntui ikävältä, kun maasturi putosi muutaman metrin kraatterin pohjalle. Rufus piti kaasun pohjassa, ja pian maasturi kiipesi kraatterin vastakkaista rinnettä ylös. Maasturi kohosi ilmaan, kun se ajoi ramppia pitkin ylös ja kraatterin reunan yli. Maasturi liisi ilmassa, ja hetkeen Rufus ei pystynyt ohjaamaan sitä. Se koitui heidän kohtaloksi. Samaan aikaan kun maasturi oli ilmassa, mato oli siirtynyt heidän vasemmalle puolelle ja teki hyökkäyksen. Linja-auton kokoinen mato törmäsi maasturin kylkeen. Isku oli niin voimakas, että maasturi pyörähti ilmassa ympäri ja putosi lujasti rysähtäen maahan katolleen.
Rufuksen päässä humisi ja joka paikkaa kolotti. Hän ravisteli itseään ja katseli ympärilleen. Maasturi oli katollaan, mutta jokainen matkustaja istui yhä penkeillään ylösalaisin. Vain turvavyöt pitivät heitä paikoillaan. "Oletteko kunnossa?" Rufus kysyi ja avasi oman turvavyönsä. Painovoima veti hänet alas, ja hän putosi kivuliaasti tömähtäen maasturin kattoon. Muut sanoivat olevansa kunnossa ja irrottivat turvavyönsä. He alkoivat potkimaan maasturin ikkunoita rikki ja ryömivät ulos niin nopeasti kuin pystyivät. Samaan aikaan maa jatkoi tärisemistä.
"Juoskaa." Jopez sanoi, kun he kömpivät ulos maasturista. Hän katsoi matoa, joka sukelteli maan pinnan alapuolella vain kahdenkymmenen metrin päässä. Se näytti liikkuvan satunnaisiin suuntiin. Se ei enää jahdannut heidän maasturia. "Nyt, kun se ei keskity meihin. Menkää!" Jopez huusi ja lähti ensimmäisenä juoksemaan kohti sadan metrin päässä odottavaa luolaa. Luolan suuaukko näytti liian pieneltä linja-auton kokoiselle madolle. Toivon mukaan he olisivat siellä turvassa. Rufus seurasi Jopezia, joka kantoi yhä käsissään asetta. Siitä ei kuitenkaan ollut heille apua siinä tilanteessa. Rufus kuuli kuinka mato nopeutti taas vauhtiaan ja maan tärinä alkoi lähestymään heitä. "Älkää katsoko taakse!" Jopez huusi. "Keskittykää määränpäähän!"
Rufus totteli ja juoksi, minkä jaloista lähti. Jalkaa toisen eteen, kunnes hän saavuttaisi luolan suun. He selviytyisivät, kunhan mato ei pääsisi heihin käsiksi sitten, kun he olivat luolan sisällä. Rufus kuuli muidenkin juoksuaskeleet lähettyvillä. Hän ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan, kuka juoksi hänen vasemmalla puolella, ja kuka takana.
Matkaa oli jäljellä enää kymmenen metriä, kun maa tärisi jo niin kovasti, että oli vaikeuksia olla horjumatta. "Jaksaa, jaksaa!" Jopez huusi. Rufus oli varma, että mato ahmisi hänet millä sekunnilla tahansa. Rufus ajatteli vaimoaan ja poikaansa ja sai siitä lisää tarmoa. Hän teki viimeisen rutistuksen ja hyppäsi. Hän sukelsi luolan suuaukosta sisään ja liukui metrin verran eteenpäin pölyisellä maalla. Hän kuuli muutaman muun henkilön tekevän samoin.
"Hyvää työtä." Jopez sanoi ja tarttui Rufusta käsivarresta ja veti tämän jaloilleen. "Me selvisimme." Rufus näki, että heitä jahtaava mato kääntyi ympäri. Heidän onnekseen luolan suu oli liian pieni, jotta mato olisi pystynyt seuraamaan heitä sinne. Mato ryömi heistä pois päin puoliksi näkyvissä ja puoliksi piilossa maan alla.
"Mikä helvetti tuo on?" Salla kysyi ja tarttui hänkin Jopezin käteen. He seisoivat luolan suulla hengästyneinä ja katselivat tuhoutunutta maasturia ja matoa, joka oli jo unohtanut heidät ja alkanut kiertelemään lähistöllä ilman määränpäätä.
"Ei minkäänlaista hajua." Jopez sanoi.
"Missä Antonio on?" Sallan ääni oli huolestunut. "Ja Robert?" Rufus katsoi muita. Paikalla oli vain hän, Salla, Tyree ja Jopez.
"Saiko mato heidät?" Tyree kysyi ja yritti katseellaan löytää merkkejä maasturin ja luolan väliltä, mutta missään ei näkynyt muuta kuin myllättyä maata kohdissa joissa mato oli liikkunut.
"En ole varma." Jopez sanoi ja katsoi maasturin suuntaan. "Antonio? Robert?" Hän sanoi kysyvästi. "Kuuletteko?"
Aluksi Rufus ihmetteli, mitä Jopez sanoi, mutta tajusi pian. Jos Antonio ja Robert olisivat radiopuhelimen kantaman alueella, he kuulisivat heidät. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Se tarkoitti, että joko mato oli niellyt heidät tai he eivät olleet kymmenen metrin säteellä heistä.
"Katsokaa. Se on lähdössä pois." Salla sanoi ja osoitti sormellaan matoa, joka liikkui pois päin luolasta ja maasturista. Ei nopeaa vauhtia, mutta pois päin silti. Silloin Rufus sattui katsomaan taas maasturia ja näki kuinka yksi sen ikkunoista potkaistiin rikki. Aukosta ilmestyi Robertin kypärä. Mato oli vielä liian lähellä, ja Rufuksen teki mieli huutaa Robertille, että odottaisi vielä hetken. Sotilas kömpi ulos maasturista ja katsoi madon suuntaan ja kohotti aseensa. "Ei! Älä!" Rufus huusi, mutta hänen ääni ei kantautunut niin pitkän matkan päähän.
Robert avasi tulen. Laukauksien ääni kantautui luolan suulle asti. Rufus ja muut eivät voineet kuin katsoa sivusta, kun Robert ampui usean sarjatulen matoa kohti. Siinä samassa mato pysähtyi ja kääntyi ympäri. Se lähti sukeltemaan kohti ampujaa, joka seisoi paikoillaan. "Mitä helvettiä hän kuvittelee tekevänsä?" Jopez sanoi typertyneenä. "Tiesin, että hän on ylimileinen ja kuvittelee olevansa kuolematon, mutta en tajunnut, että hän on noin helvetin typeräkin."
Robert tajusi sen lopulta itsekkin. Hän heitti aseen maahan ja kääntyi maasturin puoleen. Hän kumartui ja yritti ryömiä takaisin maasturin sisään, mutta hän oli liian hidas. Mato loikkasi ilmaan ja sukelsi maan alle juuri siinä kohdassa, jossa Robert oli ollut polvillaan maassa. Sekä mato, että sotilas katosivat näkyvistä. Mato sukelsi kokonaan pinnan alle ja hyppäsi esiin maaasturin toisella puolella. Maa maasturin alla vajosi ainakin metrin verran ja maasturi oli nyt osittain montun pohjalla.
"Ehkä Antonio on vielä maasturin sisällä?" Salla sanoi toiveikkaana. "Hän on turvassa kunhan pysyy piilossa. Eikö niin?" Mato kiersi maasturin muutaman kerran, mutta ei näyttänyt olevan kiinnostunut siitä. Ehkä mato kiinnostui vain asioista, jotka liikkuivat, pitivät ääntä tai olivat eläviä?
Rufus istuutui maahan ja nojasi selällään luolansuun seinää vasten. "Toivon, että olet oikeassa. Odotetaan hetki." Rufus katsoi sisälle luolaan, joka oli pilkkopimeä. Sen sisälle ei nähnyt metriäkään. Luola saattoi olla kymmeniä metriä pitkä tai vain muutaman metrin pituinen. Muut istuutuivat myös maahan odottamaan.
"Otitteko te valoja mukaan?" Rufus kysyi kymmenen minuuttia myöhemmin, kun mato liikuskeli yhä maasturin lähettyvillä. Mato kuitenkin liikkui koko ajan hitaammin ja hiljalleen se loittoni paikalta. Salla, Tyree ja Jopez pudistivat päitään. "No. Mennään maasturin luokse, kun se on turvallista. Emme näe hittoakaan tuolla pimeydessä ilman valoja. Ja jos kaikki menee hyvin myös Antonio on maasturin sisällä."
"Luuletteko, että tuolla mato olennolla ja kaivauksilla on jotain tekemistä keskenään?" Tyree kysyi. "En ole koskaan kuullutkaan mistään tuollaisesta."
"Ehkä kaivajat vahingossa kaivoivat sen esiin. Ennennäkemättömiä ne kuitenkin ovat. Ihmiset ovat asuneet ja työskennelleet Kuussa viimeiset viisi vuotta eikä kukaan ole koskaan edes maininnut tuollaisista olennoista." Jopez sanoi, ja tarkisti luoti tilanteensa. "Vieläkö näette sen lähettyvillä?"
Rufus nousi seisomaan ja haravoi lähi aluetta katseellaan. "Ei näy mitään. Mutta yritetään olla mahdollisimman hiljaa. Kaiken varalta."
Jopez astui johtoon. Hän oli ainoa jolla oli ase, vaikka siitä ei ollutkaan hyötyä. Jopez käveli hieman normaalia kävelyvauhtia hitaammin koko ajan valppaana. Hän ei katsonut yhteen suuntaan montaakaan sekuntia, kun hän jo kääntyi tähtäämään toiseen suuntaan.
Matkaa maasturille oli noin kolmekymmentä metriä. Kun he olivat kymmenen metrin päässä maasturista, he kuulivat Antonion äänen radiopuhelimien kautta. Kuullosti siltä, että Antonio ähki ja hengitti tuskissaan. "Antonio?" Salla kysyi kimeällä äänellä. "Oletko kunnossa?"
"En ole varma. Mutta elossa joka tapauksessa." Antonio sanoi, ja Rufuksen yli vyöryi helpotuksen aalto. Hän ei pahemmin välittänyt Robertin kohtalosta, vaikka ei toivonutkaan tämän kuolemaa, mutta Antonio oli täysin eri asia.
"Oletko jumissa? Pääsetkö ulos?" Tyree kysyi muutaman metrin päässä.
"Minun jalkani." Antonio ähkäisi. "Luulen, että se on mennyt poikki. Murtunut vähintään."
"Olemme kohta luonasi. Kyllä sinä pääset sieltä vielä ulos." Rufus sanoi ja katsoi vielä varmuuden vuoksi ympärilleen. Missään ei näkynyt, kuulunut tai tuntunut mitään normaalista poikkeavaa. Mato oli jo kaukana heistä.
Rufus pysähtyi montun reunalle. Mato oli sukeltanut maasturin alta ja romahduttanut maan sen alta. Onneksi maasturi nojasi montun reunaan niin, että yksi takaikkunoista oli vapaa. Rufus katsoi ikkunasta sisään ja näki Antonion makaavan keskimmäisten penkkien alapuolella. "Sinun täytyy siirtää itsesi näille takapenkeille." Rufus sanoi, ja Antonio huokaisi.
"Minä yritän. Sattuu aivan helvetisti." Hän sanoi, ja Rufus katsoi Antonion vasempaa jalkaa. Se näytti kääntyvän säären kohdalta väärään suuntaan. Tarkemmin Rufus ei nähnyt mitä jalalle oli sattunut, koska kuupuvun lahje oli tiellä, mutta sentään kuupuku ei ollut repeytynyt. Se olisi ollut kohtalokasta. Antonio huusi tuskasta, kun hän tarttui keskimmäisten penkkien selkänojiin ja veti itsensä liikkeelle.
"Onko kaikki vielä turvallista?" Rufus kysyi Jopezilta, joka seisoi vieressä ase kädessään. Rufusta pelotti, että mato kuulisi Antonion tuskanhuudot.
"Kaikki kunnossa." Jopez sanoi.
Viiden minuutin kuluttua Antonio sai itsensä takapenkeille. Rufus ja Tyree auttoivat hänet ikkunasta ulos, missä kului vielä toiset viisi minuuttia. "Autetaan hänet luolalle." Rufus sanoi Tyreelle ja he lähtivät taluttamaan loukkaantunutta Antoniota luolan suuntaan. "Salla ota niin monta valopalloa kuin pystyt kantamaan." Salla ryömi maasturin sisään hakemaan niitä.
Rufus ja Tyree kannattelivat Antonion sadan metrin päähän luolan suulle. Homma oli yllättävän raskas, ja Rufus oli hikinen heidän auttaessa Antonion istumaan ja nojaamaan kallion seinään. Salla ojensi jokaiselle paikalla olijalle kaksi valopallo. He yhdistivät pallot omiin rannekkeisiinsa ja pian luolan suu kylpi kirkkaissa valoissa, jotka leijuivat ilmassa ja kiersivät ympyrää heidän päiden yläpuolella. Valopallot seurasivat heidän jokaista liikettä. "Odota sinä tässä." Rufus sanoi Antoniolle, joka oli hänkin hikinen ja hengitti normaalia raskaammin. "Käydään katsomassa, mitä tuolta löytyy." Rufus sanoi ja astui ensimmäisenä luolaan.
Valopallot valaisivat tunnelia monen metrin pituudelta. Välillä seinillä tanssi erilaisia varjoja, mutta sentään he näkivät suurimman osan tunnelista, joka oli ainakin kymmenen metriä pitkä. Tunneli päättyi ja sen toisella puolella oli suurempi pyöreä luola, jonka halkaisija oli noin viisitoista metriä. Rufus astui tunnelista luolaan ja valopallot kohosivat korkeammalle.
Rufus pelkäsi, mitä he saattaisivat löytää luolasta. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Kuussa eli tappava mato olento. Oliko se ollut Kuussa aina vai olivatko ne ilmestyneet sinne viimeaikoina? Ehkä Salla oli oikeassa, ja madot liittyivät jotenkin kaivajien kaivauksiin? Rufus tajusi, että he saattoivat juuri olla luolassa, jossa kaivajat olivat kaivaneet linja-auton kokoisen olennon esiin. Rufus toivoi, että vastaan ei tulisi lisää ikäviä yllätyksiä.
Lentävät valopallot kohosivat melkein luolan kattoon. Tuntui oudolta astua harmaasta kivestä muodostuneeseen tilaan niin kirkkaassa valossa. Tuntui melkein siltä kuin olisi astunut sisään ikivanhan linnan sisätiloihin. "Etsikä mitä vain hyödyllistä." Rufus sanoi, ja he hajaantuivat jokainen luolan eri kohtaan.
Luola vaikutti juuri siltä. Tavalliselta luolalta. Siellä ei ollut mitään normaalista poikkeavaa jos ei laskettu räjähdyksien jälkiä seinissä. Räjähteitä ja muita kaivausvälineitä luolassa ei kuitenkaan näkynyt. Yhden kiven päällä oli kasa kangasta. Rufus katsoi niitä tarkemmin ja näki, että mytty oli kasa vaatteita. Ihmisten vaatteita. Mutta missä itse ihmiset olivat?
"Varovasti." Kuului Jopezin ääni, ja heti perään Tyreen kiroilua.
"Kiitos." Tyree sanoi. Rufus katsoi heidän suuntaan ja näki, että Tyree oli melkein astunut maassa olevaan onkaloon. "Kuinka syvä tuo oikein on?" Tyree ihmetteli ja astui pari askelta taaksepäin. Jopez nappasi maasta kiven ja käski kaikkia olemaan hiljaa. Jopez pudotti kiven pilkkopimeään aukkoon ja jäi kuuntelemaan. Rufus teki samoin, mutta ei kuullut ääntäkään.
"Se on syvä. Olkaa varovaisia." Jopez sanoi, kun kivi ei osunut onkalon pohjaan. Sen jälkeen he liikkuivat luolassa varovaisemmin.
"Joku on kirjoittanut tänne." Salla sanoi luolan vastakkaisella puolella. "Maalilla tai verellä. En osaa sanoa."
"Mitä siinä lukee?" Rufus siirtyi Sallan vierelle. Seinällä tosiaan oli tekstiä joka oli kirjoitettu jollain punaisella aineella. Nopeasti huonon käsialan perusteella.
Salla luki ääneen. "Minä en ole nähnyt niitä, mutta olen kuullut ne. En ollut yksin. Juoksimme maasturilta pakoon tänne suojaan. Kuulin kirkaisuja ja huutoja, mutta kun käännyin katsomaan, huutajat olivat kadonneet. Hylkäsimme ystäväni, tarvikkeemme ja maasturimme. Tulimme suoraan tänne lähimmältä kätköltä. Kaikki muut joko jäivät jälkeen tai kuolivat matkalla. Minä olen ainoa, joka selvisi tänne asti." Salla luki punaisella kirjoitetun tekstin ääneen. "Karmivaa." Hän sanoi ja kosketti yhtä kirjaimista. "Kuivunutta. Tuon kirjoittaja on varmasti jo kaukana täältä."
"Tai kuollut." Rufus sanoi. "Mitä täällä on oikein tapahtunut?"
"Kaivajat kaivoivat jonnekkin minne ei olisi kannattanut kaivaa. Yhteydet katkesivat, ja maan alla liikkuu valtava matomainen olento jota kukaan ei ole koskaan ennen nähnyt. Kyllä. Minä olen melko varma siitä, että kaikki alkoi kaivauksista. Ajoitus ei ole voinut olla sattumaa." Jopez sanoi. "Lopulta Kuussa tapahtui niin suuri räjähdys, että siitä irtosi valtava lohkare. Mutta sen miettiminen ei auta meitä nyt paljonkaan. Meidän täytyy keskittyä tärkeimpään, ja se on tällä hetkellä löytää häiriölaite ja keksiä keino palata kotiin."
"Olet oikeassa." Rufus sanoi ja nousi takaisin suoraksi. "Olen pahoillani. Tämä on vain aika paljon. Meidän täytyy mennä seuraavaan karttaan merkittyyn paikkaan. Ehkä meillä käy siellä parempi tuuri."
"Mutta miten?" Salla kysyi. "Meillä ei ole enää maasturia ja tuolla ulkona liikuskelee ihmissyöjämato."
"No. Emme me voi jäädä tännekkään loputtomiin." Rufus sanoi ja oli jo lähdössä takaisin Antonion luokse, kun Jopez pysäytti hänet.
"Odottakaa hetkinen." Jopez sanoi ja osoitti seinällä olevaa tekstiä. "Lukekaa tämä uudestaan. Tekstin kirjoittaja sanoo tuossa, että he olivat matkalla lähimmältä kätköltä, ja että kirjoittaja jätti jälkeensä tavarat ja maasturin. Minä ehdotan, että menemme ensimmäisenä lähimmälle kätkölle. Me tarvitsemme ruokaa, happea ja lepoa. Lisäksi matkanvarrella saattaa olla hylätty maasturi. Eikä se luultavasti ole edes kaukana, koska kyseinen henkilö pääsi tänne juosten turvaan."
"Hyvä huomio." Rufus sanoi, ja olisi ollut kiitollinen ja iloinnut asiasta, jos ei olisi ollut niin kirotun väsynyt ja nälkäinen. Hän oli ehtinyt unohtamaan nälän ja väsymyksen siinä tilanteessa, kun suuri mato oli hyökännyt heidän kimppuun, mutta nyt kun Jopez otti asian puheeksi, Rufus melkein pökertyi luolan lattialle. Hän kuitenkin sai itsensä jatkamaan pelkän tahdonvoiman voimalla.
"Löysittekä te mitään?" Antonio kysyi, kun muut astuivat tunnelista hänen luokseen. Salla kumartui maassa istuvan miehen viereen ja kertoi, mitä he olivat nähneet ja päätelleet luolassa. "Hyvä homma." Antonio sanoi. "Minä varmaankin odotan teitä täällä. Hakekaa maasturi ja tulkaa hakemaan minut."
"Ei käy!" Salla kivahti. "Sinä et jää tänne yksin."
"Minä olen Sallan kanssa samaa mieltä." Tyree sanoi. "Sinulta ehtii loppua happi, jos et pääse pian täyttämään varastojasi. Sinun täytyy tulla meidän mukaan nyt heti tai menetät henkesi."
"Ei minun elämälläni ole niin paljon väliä." Antonio sanoi.
"Älä yritä." Salla sanoi. "Se on päätetty. Sinä lähdet meidän mukaan. Olet lisäksi ainoa meistä joka ymmärtää kommunikaatiovälineistä mitään." Salla katsoi Antoniota tiukasti ja auttoi hänet seisomaan.
"Mutta mitä jos sellainen myyrmato hyökkää kimppuumme?" Antonio kysyi.
"Myyrmato?" Salla kohotti kulmiaan.
"Myyrmato. Myyrän ja madon yhdistelmä. Sellaisen nimen minä sille annan." Antonio sanoi.
"Sinä hourailet. Tarvitset lääkkeita nopeasti." Salla naurahti.
Jopez avasi hologrammikarttansa ja tutkaili sitä. "Meidän onneksemme lähin kätkö ei ole kaukana. Ehkä kuuden tunnin kävelymatkan päässä. Pääsemme sinne nopeammin jos törmäämme matkalla siihen hylättyyn maasturiin."
"Toivotaan vain, että emme törmää uudestaan siihen... miksi sinä sitä kutsuitkaan?" Rufus auttoi Antonion eteenpäin Sallan kanssa. Tyree ja Jopez kävelivät heidän takana valppaina.
"Myyrmadoksi." Antonio sanoi ja ähkäisi kivusta, kun laittoi painoa kipeälle jalalle.
"Toivon mukaan meidän hapet riittävät perille asti." Rufus sanoi ja koko joukkio lähti kävelemään kohti lähintä kätköä.

Luku 5

Rufus ja Salla ottivat tukevan otteen loukkaantuneesta Antoniosta. He astuivat pois luolan suulta. "Mistä me tiedämme, että löydämme maasturin?" Salla kysyi, kun he olivat lähdössä kohti lähintä kätköä. Luolaan kirjoitetun tekstin perusteella matkan varrella saattaisi odottaa hylätty maasturi. Tyree avasi hologrammikartan ja katsoi siitä oikean suunnan.
"Vastaus kysymykseesi." Jopez sanoi ja tutkaili pölyistä maata katseellaan. Hän kumartui ja näytti seuraavan jotain katseellaan. "Me seuraamme jälkiä" Hän sanoi tuttuun sotilasmaiseen tapaansa. Hän osoitti sormellaan maassa näkyviä jalanjälkiä joita oli useita luolan edessä. Maassa näkyi heidän omat jäljet, jotka johtivat suoraan katollaan makaavan maasturin luokse. Maassa näkyi myös muitakin jälkiä jotka sotkeutuivat toisiinsa, mutta suunnassa johon Jopez lähti kävelemään, näkyi vain yhden ihmisen jalanjäljet. "Olen melko varma, että nämä ovat tekstin kirjoittajan jalan jälkiä. Luulen, että ne johtavat suoraan hylätylle maasturille."
"Aivan. Käy järkeen." Salla sanoi. "Kiitos Jumalalle, että täällä ei tuule."
"Kätkön pitäisi olla samassa suunnassa." Tyree sanoi, ja lähti johtamaan joukkiota. He eivät ehtineet kävellä kuin puolituntia, kun Rufus alkoi jo tuntemaan Antonion painon hartioillaan raskaana. Antonio näytti potevan syyllisyyttä ja pyysi muita muutaman kerran jättämään hänet jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa.
Antonio näytti koko ajan heikommalta ja kalpeammalta. "Mutta mitä jos meitä tulee vastaan sellainen myyrmato?" Antonio voihki. "Minä vain hidastan teitä."
"Suu suppuun." Salla sanoi ja näytti hänkin hikiseltä. Tyree, joka käveli heidän edellä pysähtyi ja odotti, että muut saavuttivat hänet.
"Minulla on idea. En tiedä toimiiko se, mutta ei kai kokeilemisesta voi olla haittaakaan. Antonio. Kytke pukusi keinotekoinen painovoima pois päältä."
"Aivan. Sinä olet nero." Rufus sanoi ja sai lisää pontta touhuun, kun Antonio kumartui ja painoi nappia, joka oli hänen saappaansa reunassa. Siinä samassa Rufus tunsi kuinka Antonion paino keveni huomattavasti. "Kiitos." Rufus sanoi lääkärille. "Vaihdetaan vuoroa tunnin välein. Minä jaksan vielä hetken. Jaksatko sinä?"
"Kyllä." Salla sanoi päättäväisenä.
Jopez käveli muiden lähellä ase valmiudessa, kunnes oli aika vaihtaa vuoroa. Jopez ja Tyree tulivat Sallan ja Rufuksen tilalle. Sotilas ja lääkäri tarttuivat Antoniota hartioista kiinni ja puoliksi kantoivat miestä.
He seurasivat yhä maahan jääneitä jalanjälkiä. Mitä kauemmas luolasta he kulkivat, sitä erilaisemmilta jalanjäljet näyttivät. Tässä kohdassa henkilö oli vielä jaksanut juosta. Muutamassa kohdassa oli jälkiä joiden perusteella näki, että juoksija oli kaatunut maahan. Muita jälkiä ei näkynyt lähettyvillä joten kukaan tuskin oli jahdannut juoksijaa.
"Minä en pidä tästä." Salla sanoi hiljaa mutisten katseen kiertäessä sivulta sivulle ja eteen. Välillä hän kääntyi katsomaan taakseen. "Täällä ei ole mitään. Ei liikettä eikä ääntä. Ei mitään, mitä katsoa. Paitsi tyhjä ja kylmä tyhjyys. Pääasemalla pystyi sentään katsella Maapalloa."
"Tiedän tunteen, mutta me olemme turvassa. Ainakin tällä hetkellä." Rufus sanoi. "Me kyllä huomaamme jos sellainen mato on lähestymässä." Rufus sanoi, ja yritti jollain tavalla helpottaa tulevan lääkärin oloa vaikka oli itsekkin peloissaan.
Myyrmato oli ilmestynyt kuin tyhjästä heidän ajaessa maasturilla. Jalan heillä ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta selviytyä sellaisesta vaikka heillä olikin mukanaan sotilas. Toinen sotilas oli yrittänyt ampua heitä jahdanneen madon, mutta luodit eivät näyttäneet edes ärsyttävän olentoa. "Mitä aiot tehdä, kun pääset kotiin?" Rufus kysyi.
Salla kohotti silmäkulmiaan ja naurahti kuivakasti. "Jos." Hän sanoi. "Tarkoitat varmaankin, että jos pääsen kotiin."
"Ei. Sinä pääset kotiin. Me kaikki pääsemme." Rufus päätti pysyä päättäväisenä. "Me selviämme tästä. Sano minun sanoneen."
Salla hiljentyi. Rufus oli näkevinään sivusilmällä, että Salla käänsi katseensa heidän edessä ontuvaan Antonioon, joka pysyi pystyssä vain, Jopezin ja Tyreen avulla. Kypärät päässä oli kuitenkin vaikea olla asiasta varma. "Menen ravintolaan ja tilaan sieltä kaksi valtavaa hampurilaista. Mitä rasvaisempia sitä parempi."
"Yksin vai onko mielessäsi joku, jonka kanssa menet sinne?" Rufus sanoi.
"En tiedä." Salla sanoi ja painoi katseensa maahan.
"Hän on hyvä mies." Rufus sanoi, ja Salla käänsi yllättyneenä katseensa häneen.
"Minä en ole varma, että..." Salla huokaisi. "Oli miten oli. Sen minä teen. Menen hampurilaiselle. Entä sinä?"
Rufus kohotti kätensä rinnalle. "Minä aion halata vaimoani ja poikaani. Vien heidät pitkälle mökkireissulle, minne olimme menossa juuri kun Kuusta räjähti palanen ja minut kutsuttiin töihin. Sen minä aion tehdä. Hinnalla millä hyvänsä."
"Minkä ikäinen poikasi on?"
"Yksitoista vuotias. Vaikka hän välillä puhuukin ja käyttäytyykin kuin aikuinen. Olen aina ollut sitä mieltä, että hän on liian fiksu ikäisekseen. Ehkä liian fiksu tähän maailmaan. Sen takia hän joutuu usein ongelmiin. Etenkin koulussa. Minä olin hänen ikäisenään samanlainen vaikka en yhtä fiksu ollutkaan. Vaikeuksista huolimatta olen varma, että hän vielä menestyy elämässään. Niin kävi minunkin kohdalla." Rufus sanoi ja hymyili aluksi iloisesti, mutta hymy muuttui nopeasti haikeaksi ja pelokkaaksi. Sana, jos, alkoi kaikumaan hänen päässään. Jos he pääsevät kotiin. Jos. Jos. Ei. Kun. Rufus kamppaili sisäisesti. Hän teki parhaansa, jotta ei vaipuisi epätoivoon. Heidän jokaisen täytyi pitää mieli kirkkaana ja tavoitteet korkealla.
"Entä sinä Jopez?" Salla kysyi edellä kävelevältä sotilaalta. "Mitä sinä teet jos... tai siis kun pääset takaisin kotiin?"
"Minä jään eläkkeelle." Jopez vastasi yksitoikkoisesti. "Olen saanut tarpeekseni vaarallisista tehtävistä. Tämänkin reissun piti olla helppo ja nopea. Lento Kuuhun ja nopeasti lento takaisin Maahan. Helppoa. Yksinkertaista. Mutta tässä sitä ollaan vaeltamassa Kuun pimeällä puolella peläten, että linja-auton kokoinen mato hyökkää kimppuumme."
Rufus tarkisti avaruuspukunsa happitasot ja happea oli jäljellä noin viideksi tunniksi. "Mikä teidän happitilanne on?" Rufus kysyi ja sai kaikilta muilta saman vastauksen paitsi Antoniolta, jolla oli happea jäljellä vain muutamaksi tunniksi. Loukkaantuneena hän oli hengittänyt raskaammin kuin muut. Rufus voi vain toivoa, että hylätty maasturi ei ollut enää kaukana, ja että he löytäisivät sen. Tätä menoa Antonion happi ei riittäisi lähimmälle kätkölle asti.
Maisema oli koko ajan samanlainen. Siellä täällä saattoi olla eri kokoisia ja muotoisia kiviä, mutta muuten maasto oli tasaista ja yksitoikkoista. Ilman hologrammi karttoja ja kelloja, he eivät pysyisi perässä siitä, kuinka kauan he olivat kävelleet tai kuinka pitkälle. Missään ei ollut mitään, mistä päätellä vauhti ja kellon aika. He olivat Kuun pimeällä puolella eivätkä siis nähneet taivaalla Maapalloa, joka oli suuri ja kaunis Kuun pinnalta katsottuna. Kun Rufus oli ensimmäisen kerran katsonut Pääasemalla taivaalle ja nähnyt sinivihreän planeetan, se oli saanut hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Loppujen lopuksi ihmiset olivat kuin pieniä eliöitä tässä paljon suuremmassa universumissa. Ennen tätä reissua Rufus ei kuitenkaan ollut uskonut, että muualla kuin maapallolla saattoi olla elämää.
"Mitä luulette onko täällä tulossa vielä lisää yllätyksiä?" Rufus sanoi heidän kiivetessä matalan ja loivan kukkulan yli yhä seuraten jalanjälkiä. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja koska maisema ei muuttunut, tuntui siltä kuin he eivät olisi edenneet metriäkään vaikka olivat kävelleet varmasti jo monta tuntia putkeen ilman kunnollisia taukoja.
"Mitä tarkalleen tarkoitat? Äläkä sano noin. Minä en ainakaan kestä enää yhtäkään uutta yllätystä." Salla sanoi ja vilkaisi hologrammikarttaa. "Toivon hartaasti, että ei." Hän lisäsi. "Mutta sen luolan seinällä olevan tekstin perusteella en voi kuin epäillä. Ei nimittäin kuullostanut, että viestissä puhuttiin myyrmadoista tai muista ihmisistä. Tekstissä sanottiin, että jokin jahtasi tekstin kirjoittajaa eikä hän nähnyt tai kuullut jahtaajaa. Ei kuullosta bussin kokoiselta madolta, joka ryömii maan alla ja aiheuttaa voimakasta maan tärinää."
"Minä pelkään samaa." Jopez sanoi. "Se on kuitenkin vielä epäselvää minkälaisista olennoista on kyse. Emme tiedä kuinka fiksuja ne ovat? Ovatko ne älykkäitä vai pelkkiä aivottomia saalistajia niin kuin myyrmadotkin? Olen kuitenkin varma siitä, että tuolla jossain on vielä jotain matojakin pahempaa. Sitten on vielä kysymys, minne kaikki ihmiset ovat menneet? Ovatko he kuolleita vai paenneet jotain vaarallista?"
"Voidaanko puhua jostain muusta." Salla sanoi. "Olen jo tarpeeksi pahassa paniikissa ilman, että alan pelkäämään jotain, mistä en tiedä mitään muutenkaan." Hän sanoi ja yritti naurahtaa vaikka lopputulos kuullosti enemmänkin ähkäisyltä.
"Olen pahoillani." Jopez sanoi ja kiihdytti vauhtiaan. Hän oli ensimmäinen, joka saavutti matalan kukkulan huipun. Hän pysähtyi seisomaan ja odottamaan muita. Hän nosti peukalon ilmaan. "Me olemme perillä. Näen maasturin edessä päin." Sotilas sanoi ja osoitti kädellään heidän menosuuntaan. Radiopuhelimista kuului, kun jokainen päästi suustaan helpottuneen huokauksen. He seurasivat jalanjälkiä kukkulan huipulle ja laskeutuivat alas loivaa rinnettä kukkulan toiselle puolelle. He näkivät kuumaasturin ja menivät sen luokse.
"Onko se ehjä?" Salla kysyi. "Minä pyydän, anna sen olla ehjä."
Jalanjäljet pysähtyivät maasturin viereen. Maassa näkyi usean henkilön jalanjäljet. Näytti siltä, että vain yksi maasturin matkustajista oli poistunut maasturin luota omin jaloin. Rufus meni ensimmäisenä kuskinpaikan ovelle ja tarttui kahvaan. Ovi aukesi ongelmitta, mikä oli hyvä, koska heillä ei ollut avainta. Rufus istuutui kuskinpaikalle ja tarttui virtalukossa olevaan avaimeen. Hän yritti käynnistää moottorin, joka ei päästänyt ääntäkään. "Avaa konepelti." Rufus käski Jopezia, joka meni maasturin eteen ja avasi konepellin.
Samaan aikaan Salla ja Tyree auttoivat Antonion maasturin perimmäisille penkeille lepäämään. Heti kun Antonio pääsi pehmeälle penkille hän valahti makuuasentoon eikä liikkunut. Hänen silmät olivat kiinni ja silmämunat liikkuivat luomien alla. "Hän voi todella huonosti." Salla sanoi. "Hän on hädin tuskin tajuissaan. Jos tämä maasturi ei toimi, hän ei pysty matkustamaan loppumatkaa jalan."
"Täytetään happivarastot ensin ja murehditaan tulevaa sen jälkeen." Tyree sanoi ja kävi hakemassa maasturin takakontista muutaman happipullon. Hän täytti ensimmäisenä Antonion happivarastot samalla, kun Rufus ja Jopez olivat moottorin kimpussa.
"Ei helvetti." Jopez tiuskaisi nähdessään maasturin moottorin ja tutkiessaan sitä tarkemmin. "He eivät ehtineet sammuttaa tätä maasturia. Luulen, että moottori ja valot jäivät päälle, ja maasturista loppui akku. Emme pääse tällä liikkeelle metriäkään ellemme saa moottoriin lisää virtaa. Lähin paikka, mistä sitä voimme saada on lähin kätkö, minne olemme matkalla jo muutenkin. Joudumme jatkamaan loppumatkan jalan."
"Mutta Antonio ei pysty kävelemään enää askeltakaan. Katsokaa häntä." Salla kiukustui ja istuutui pölyiselle maalle ja nojasi selällään maasturin kylkeen. Hän puristi käsillään kuupuvun kupolimaista kypärää ja näytti toivonsa menettäneeltä.
"Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa." Jopez sanoi, ja tarttui maassa olevaan happipulloon ja täytti oman pukunsa happivarannot. Rufus teki samoin ja meni tutkimaan maasturin takakonttia. Siellä oli lisää valopalloja, rynnäkkökivääri ja räjähteitä. Maasturi oli luultavasti kuulunut kaivajille, jotka olivat räjäytelleet paikkoja toivoen, että löytäisivät maan alta rikkauksia.
Rufus tarttui takakontissa olevaan reppuun ja täytti sen räjähteillä. Ei sitä tiennyt olisiko niistä hyötyä tulevaisuudessa. Hän tarttui myös aseeseen ja palasi muiden luokse. "Kun pääsemme kätkölle, sinä saat luvan opettaa minua käyttämään tätä." Rufus sanoi Jopezille, joka nyökkäsi. Sitten hän katseli maasturia mietiskellen.
"Ehkä Antonion ei tarvitse kävellä." Jopez sanoi, ja muut katsoivat häntä kysyvästi. Jopez meni takakontin luokse ja avasi sen. Hän nosti ohuen tangon pitämään luukkua auki. Sitten hän tutkaili luukun saranoita. Jopez kävi takakontin sisällön kimppuun ja löysi sieltä paksun ja kestävän rautaputken sekä mattoveitsen. Muut katsoivat vierestä, kun sotilas työnsi putken takaluukun saranoiden väliin ja väänsi kaikilla voimillaan. Kuului voimakas napsahdus, kun ensimmäinen sarana katkesi ja takakontin luukku irtosi osittain. Jopez teki samoin toiselle saranalle, ja koko luukku irtosi ja putosi harmaalle maalle. "Auttakaa hänet tämän päälle." Jopez käski ja kiersi maasturin toiselle puolelle.
Rufus ja Tyree nostivat puolitajuttoman Antonion ulos maasturista ja laskivat hänet hellävaroen maassa olevan takaluukun päälle. Rufus alkoi tajuamaan, mitä Jopez aikoi. Jopez katkaisi mattoveitsellä kaksi maasturin turvavöistä. Hän palasi muiden luokse ja alkoi sitomaan katkenneita turvavöitä irrotettuun luukkuun. "Minä voin olla ensimmäisenä vuorossa." Hän sanoi ja tarttui turavöihin, kun ne oli sidottu kiinni takakontin luukkuun. Sitten hän alkoi vetämään luukulla makaavaa Antoniota perässään kuin hän olisi maannut pulkalla. Maahan jäi noin metrin levyinen jälki.
"Luojan kiitos." Salla sanoi ja halasi nopeasti Jopezia, joka oli lähtenyt kohti lähintä kätköä. "Sinä olet enkeli."
"Minä olen kaukana enkelistä, mutta kiitos." Jopez sanoi. "Näyttäkää vain tietä."
Tyree tarkisti suunnan hologrammikartastaan ja lähti kävelemään. Muut seurasivat perässä. Rufus käveli Sallan vierelle. "Teillä on vielä mahdollisuus mennä yhdessä sinne hampurilaiselle." Rufus sanoi ja hymyili kiusoittelevasti. Salla tuuppasi häntä nyrkillä olkapäähän, mutta ei sanonut mitään. Eikä hänen tarvinnut. Rufus näki, mitä Salla ajatteli sillä hetkellä.
Kun kätkö alkoi olla lähellä, Rufus ja Tyree pitivät kiinni turvavöistä ja vetivät Antoniota perässään yhteisvoimin. Antonio näytti ja kuullosti surkealta. Hän mumisi ja valitti välillä itsekseen ja välillä hän makasi hiljaa liikkumatta pitkiäkin aikoja. Aina kun hän hiljentyi, Salla meni hänen luokse ja tarkisti, että mies oli yhä hengissä. Tyree epäili, että Antoniolla oli noussut korkea kuume jonka takia hän houraili. Lääkärin mukaan Antonio tarvitsi antibiootteja mahdollisimman nopeasti. Toivon mukaan kätköstä löytyisi sellaisia.
Matka eteni tasaista tahtia. He pääsisivät nopeammin ilman Antoniota, mutta kukaan heistä ei edes harkinnut, että hänet jätettäisiin jälkeen. Hän oli tärkeä osa ryhmää. Ehkä tärkein osa. Jos joku osaisi korjata kommunikatioon liittyvät ongelmat ja häiriöt se olisi Antonio. Rufus muistutti häntä siitä, joka kerta, kun Antonio pyysi muita jättämään hänet jälkeen.
Myyrmatojakaan ei näkynyt, kuulunut tai tuntunut. He olivat silti koko ajan valppaina. Välillä Rufus oli kuulevinaan pientä rapinamaista ääntä, kuin kissan kynsien naputtelua puulattiaa vasten, mutta ei ollut varma mistä suunnasta ääni kuului. Vai kuuliko hän sellaista ollenkaan? Alkoiko hän olla jo niin väsynyt ja nälkäinen, että alkoi kuvittelemaan asiota? Aina kun hän luuli kuulevansa äänen yhdestä suunnasta, hän kääntyi katsomaan siihen suuntaan ja näki vain tasaisen harmaata maastoa. Hän ei tiennyt kuuliko muut saman eikä viitsinyt mainita asiasta jos he eivät olleet huomanneet sitä. He eivät tarvinneet enempää häiriöitä ja syitä olla peloissaan.
Tunnin kuluttua Kuun pimeä puoli oli taas pimentynyt. He olivat ottaneet valopallot esiin ja ne leijailivat ilmassa heidän ympärillään valaisten maastoa muutaman metrin verran. Oli niin pimeää, että he eivät nähneet lähestyvää kätköä, mutta hologrammikarttojen mukaan he suuntasivat oikeaan suuntaan ja olivat lähellä. Kartan mukaan kätkö odotti vain sadan metrin päässä. Kätkön valot eivät olleet päällä.
He olivat kaikki väsyneitä ja heikkoja. Heidän vauhti oli hidastunut mateluksi. He eivät olleet nukkuneet tai syöneet pitkään aikaan. Ruoka ja vesi olivat ainoat asiat joita he eivät löytäneet maasturista. Ja vaikka he olisivatkin löytäneet niitä, he eivät olisi pystyneet syömään ja juomaan ulkona kuupuvut päällään. Ajatus ruoasta ja sängystä antoi Rufukselle motivaatiota jatkaa matkaa. Perillä he pääsisivät syömään, juomaan ja lepäämään. He tarvitsivat voimiaan etenkin nyt kun heillä ei ollut maasturia ja he olivat syvällä Kuun pimeällä puolella.
"Tuossa! Näettekö?" Salla kirkaisi nähdessään kätkön tulevan esiin pimeydestä. Useampi valopallo lenteli heidän päiden yläpuolella ja valaisi kätkön seinän ja painelukon ovet. "Me teimme sen." Salla sanoi itkuisena ja melkein romahti ovea vasten. Hän painoi painelukon avausnappia ja lasien takana syttyi kirkkaat valot. Rufuskin huokaisi helpotuksesta. Hetken hän ehti pelätä, että kätkön virrat olivat poikki. Siinä tapauksessa he olisivat olleet kuolleita.
"Luojan kiitos." Tyree sanoi ja melkein putosi hänkin polvilleen helpotuksesta.
Rufus ja Jopez eivät sanoneet mitään. He vetivät määrätietoisesti Antoniota perässään. Antonio oli ollut viimeiset kolmekymmentä minuuttua hiljaa, mutta nyt hänkin hymyili vaikka hymy olikin heikko ja kärsivä.
Painelukon oven aukesivat ja he astuivat sisään. Rufus ja Jopez vetivät luukun päällä makaavan Antonion sisälle. Ovet sulkeutuivat ja kuului tuttu sihahdus. Sisemmät ovet aukesivat, ja he ottivat kypärät pois päistään ja kytkivät kuusaappaiden tekopainovoimat pois päältä. He olivat kävelleet pimeydessä niin pitkän ajan, että kätkön kirkkaat valot häikäisivät. Rufus näki heti, että tämä kätkö oli suurempi kuin muut, jotka he olivat ohittaneet maasturilla. Tämä kätkö oli suunnilleen suuren sirkusteltan kokoinen ja muotoinen. Se oli rakennettu pitkistä metallitangoista ja peitetty paksulla valkoisella pressulla.
Viisi henkilöä siirtyi painekammiosta kätkön puhtaaseen aulaan. He riisuivat kuupukunsa pois ja jättivät ne pitkälle penkille, joka oli ovien vieressä. Niin kuin Pääasemakin myös tämä kätkö oli tyhjillään ihmisistä, eikä sielläkään näkynyt kamppailun jälkiä. Kätkön valoissa oli liiketunnistimet ja ne räpsähtivät päälle heti, kun he astuivat aulaan.
Aula oli suuri ja näytti samalla oleskelutilalta. Aulassa oli monta pitkää sohvaa joiden edessä oli matalia pöytiä. Yhdellä pöydällä oli kaksi kahvimukia ja toisella pöydällä pelikortteja. Näytti siltä, että korttipeli oli jäänyt kesken. Aulan reunoilla oli useita ovia, jotka johtivat pienempiin huoneisiin. "Missä on keittiö? Minä kuolen nälkään." Salla valitti.
"Tuolla." Tyree sanoi ja osoitti yhtä ovea aulan vasemmalla puolella. "Mutta ensin meidän täytyy auttaa Antonio pois tuosta puvusta." Tyree, Jopez ja Rufus alkoivat hommiin. "Käy sinä etsimässä hänelle antibiootteja." Tyree käski ja Sallakin ryhtyi hommiin. Hän katsoi ensin yhteen huoneeseen, palasi sieltä ja meni sitten seuraavaan huoneeseen.
Kuupuvun riisuminen pahasti loukkaantuneen ihmisen päältä oli yllättävän vaikeaa, mutta he onnistuivat siinä. He etsivät lepohuoneen, jossa oli kymmenen sänkyä, ja auttoivat Antonion yhdelle niistä. Antonio oli hikinen ja tulikuuma. Hän makasi sängyllä silmät vilisten luomien alla ja mumisten jotain, mistä ei saanut selvää. Salla saapui huoneeseen käsissään antibiootteja, lasillinen vettä ja ensiapulaatikko. Tyree repäisi Antonion housujen lahkeen ja katsoi säärtä, joka näytti olevan väärässä asennossa. "Tämä tulee tekemään kipeää." Tyree sanoi ja tarttui jalkaan. Rufus käänsi vaistomaisesti katseensa sivuun, kun kuului rusahdus ja Antonion huutoa.
"Paraneehan hän?" Salla kysyi ja ojensi antibiootit Tyreelle, joka laittoi yhden sellaisen Antonion suuhun. Perään hän kaatoi vettä, ja Antonio nielaisi lääkkeen vaivalloisesti.
"Kyllä." Tyree sanoi. "Hänen sääriluunsa pitäisi olla nyt oikeassa asennossa. Antibiootit alkavat puremaan nopeasti ja kuume alkaa laskea, mutta voi olla, että hän ei kävele vähään aikaan." Salla veti tuolin Antonion sängyn vierelle ja istuutui sille. Salla istui hiljaisena ja katseli puolitajutonta miestä.
Rufus, Tyree ja Jopez menivät keittiöön. Keittiön kaapeissa oli lähinnä ruokia, jotka säilyivät huoneen lämmössä pitkiä aikoja. Siellä oli paljon tölkeissä olevia ruokia ja joitain aterioita, jotka lämmitettiin mikrossa. Kätkön ruoat eivät vetäneet vertoja tavalliselle kotiruoalle, mutta Rufus oli niin nälkäinen, että nämäkin ruoat maistuivat taivaallisilta. Kukaan ei puhunut ruokapöydän ääressä. Jokainen söi ja odotti sänkyä, jonka uumeniin he pian pääsisivät nukkumaan.
Kun ruoat oli syöty, Tyree lämmitti vielä yhden aterian ja vei sen Sallalle, joka istui yhä Antonion vierellä. Rufus ja Jopez kaatoivat itsensä samassa huoneessa oleville sängyille ja nukahtivat heti.

Rufus ei nähnyt unen unta. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli nukkunut tarkalleen, mutta tiesi, että oli nukkunut useita tunteja. Hänellä oli herätessään levännyt olo. Hän nousi istumaan sänkynsä reunalle ja näki, että Antonio makasi yhä samalla paikalla. Antonio ei ollut enää niin hikinen ja sairaan näköinen, eikä hän tärissyt. Antibiootit olivat alkaneet toimimaan. Joku oli tuonut Antonion sängyn vierelle kävelykepit, jotka nojasivat seinään.
Rufus poistui huoneesta kätkön aulaan ja käveli sen poikki keittiöön, missä Salla, Tyree ja Jopez istuivat pöydän äärellä. Rufus astui keittiöön ja kuuli porinaa. Hän haistoi tuoreen kahvin tuoksun, joka tuoksui taivaalliselta. Hetkeä myöhemmin kuuma kahvi höyrysi mukissa Rufuksen nenän alla. Muut olivat jo syöneet aamupalansa. Rufus joi kahvin ja söi kaksi leipää.
"Voimmeko me jäädä tänne?" Salla sanoi. "Täällä on ruokaa, vettä ja lämpöä."
"Kuullostaa hyvältä." Tyree sanoi. "Mutta emme me voi jäädä. Meidän täytyy keksiä keino päästä takaisin meidän oikeaan kotiin."
Salla huokaisi. "Tiedän. Kunhan ajattelin."
"Kuinka kaukana seuraava karttaan merkitty paikka on?" Jopez kysyi. Hän oli jättänyt aseensa lattialle nojaamaan pöydän reunaan. Ehkä se oli vanha sotilaallinen tapa. Pitää ase koko ajan käden ulottuvilla. Rufus ei epäillyt, että heillä olisi kätkössä mitään hätää. Ellei yksi niistä myyrmadoista yhtäkkiä päättäisi syöksyä kätkön seinän läpi.
Rufus avasi hologrammikartan ja etsi Kuun pimeältä puolelta seuraavan lähimmän violetilla merkillä merkityn paikan. "Tämän mukaan noin kahdenkymmenen kilometrin päässä täältä." Rufus sanoi. "Meiltä menee ikuisuus kävellä sinne. Mutta sentään matkanvarrella on lisää kätköjä."
"Kyllä me selviämme matkasta." Jopez sanoi.
"Jonkun täytyy jäädä tänne. Antonio ei ole siinä kunnossa, että hän kävelee kymmentä metriä pidemmälle kävelykeppienkään kanssa." Tyree sanoi. "Hän saattaa tarvita apua. Jonkun täytyy jäädä. Muut voivat lähteä etsimään uusia tietoja."
"Ymmärrän." Rufus sanoi. "Jompikumpi teistä." Hän sanoi ja katsoi Sallaa sekä Tyreetä. "Teillä on eniten tietoa lääkinnällisistä asioista."
"Minä haluan lähteä." Salla sanoi. "En voi jäädä tänne vain istuskelemaan. Tulisin hulluksi."
"Käykö se sinulle?" Rufus kysyi vanhemmalta lääkäriltä, joka nyökkäsi. "Se on sovittu. Mutta levätään vielä hetki ennen lähtöä."
"Minä käyn naistenhuoneessa." Salla sanoi tyytyväisenä. Keittiön ovi jäi hänen perässään auki.
Rufus jatkoi leivän syömistä, ja kätkössä oli hiljaista. Mutta vain hetken ajan. Yhtäkkiä kätkön täytti Sallan kirkaisu. Rufus, Tyree ja Jopez nousivat salamana seisomaan. Jopez tarttui aseeseensa ja käveli hitaasti keittiön ovelle. Hän kääntyi katsomaan muita ja näytti muille käsimerkin. Jopez astui aulaan ja kuului uusi ääni. Tällä kertaa naurua. "Täällä on suihkuja!" Salla kirkui vessojen suunnalta.
"Helvetin likka." Tyree kirosi, ja Jopez laski aseensa piipun maata kohti.
"Mitä täällä huudetaan?" Kuului Antonion ääni lepohuoneen suunnalta. Antonio seisoi oviaukossa ja nojasi kävelykeppeihin.
"Salla vähän innostui." Tyree sanoi ja palasi keittiöön. "Kuinka voit?" Tyree kysyi ja otti pöydältä antibiootteja ja käski Antoniota syömään sellaisen.
"Heikottaa. Väsyttää. Oksettaa." Antonio sanoi ja istuutui pöydän ääreen. "Outoa. Yleensä nautin aamukahvista, mutta tuo haisee kuvottavalle."
Tyree meni jääkaapin vierelle ja alkoi tekemään voileipiä. "Tiedän, että sinun ei tee yhtään mieli syödä, mutta sinun täytyy. Edes puolet tästä leivästä." Tyree laski voileivän pöydälle Antonion eteen, ja Antonio irvisti. Hän kuitenkin totteli Tyreetä. Hän haukkasi leivän kulmasta palasen ja näytti taistelevan, jotta sai nielaistua sen.
Myöhemmin Salla palasi muiden luokse puhtaana ja raikkaana ja uudet vaatteet päällään. "Täältä löytyy myös uusia vaatteita. Hän pysähtyi miesten viereen ja nyrpisti nenäänsä. "Suosittelen teitä muitakin käymään pesulla." Salla sanoi, ja Tyree sekä Jopez poistuivat keittiöstä suihkuun.
"Onko täältä löytynyt mitään hyödyllistä?" Antonio kysyi.
"Emme ole vielä edes katsoneet." Rufus totesi.
"No hyvä tavaton, miksi ette?" Antonio kysyi. "Täältä voi löytyä jotain hyödyllistä."
Rufus ja Salla nousivat tuoleiltaan ja alkoivat tutkimaan keittiön kaappeja. Keittiön perällä oli lattiasta kattoon ylettyvä leveä kaappi, joka ei näyttänyt tavalliselta astiakaapilta. Rufus avasi kaapin oven ja se oli täynnä erilaista krääsää. Paljon johtoja, työkaluja ja rikkinäiseltä näyttäviä laitteita. Keskimmäisellä hyllyllä oli tavallinen matkaradio, jossa oli kaiutin ja mikrofoni. "Tuo se minulle." Antonio sanoi.
Antonio alkoi tutkimaan radiota. Hän laittoi sen päälle ja siitä kuului pelkkää valkoista kahinaa. "Sama juttu kuin Pääasemalla." Antonio sanoi. "Tämä toimii. Tässä ei ole vikaa, mutta jokin estää signaalien kulkemisen. Tuotko minulle ruuvimeisselin?"
Aikaa kului, ja Jopez sekä Tyree palasivat suihkusta. Oli Rufuksen vuoro mennä peseytymään. Hän seisoi kuuman suihkun alla kauemmin kuin normaalisti. Hän yritti rauhoittaa mielensä, mikä yleensä onnistui suihkun alla sujuvasti, mutta ei tällä kertaa. Häntä pelotti, että hän ei enää näkisi perhettään. Kuinka kauan siitä oli kulunut, kun he lähtivät lennokilla Kotipesän kiitoradalta? Mitä Kotipesä oli kertonut Rasmukselle ja Samanthalle? Luulivatko he, että isä oli kuollut?
Rufus kuivasi itsensä ja puki päälleen uudet ja puhtaat vaatteet. Sitten hän palasi keittiöön muiden luokse. Antonio oli ainut, joka istui pöydän äärellä yhä tutkien matkaradiota. Muut olivat hajaantuneet muualle kätkön eri huoneisiin. "Oletko löytänyt mitään uutta?" Rufus kysyi ja istuutui Antonion viereen.
"En, ikävä kyllä." Antonio sanoi. "Tämä ei käy järkeen. Mikä tämän esteen luokin, se on hyvin voimakas. En ole koskaan kuullutkaan niin vahvasta laitteesta."
Salla ilmestyi oviaukolle. "Tiedätkö sinä, mikä tämä on?" Salla kysyi ja laski pienen sinisen esineen pöydälle. Se oli suurinpiirtein kolikon kokoinen ja paksuinen, mutta pyöreä reunainen. Se näytti muoviselta ja sen sisällä hehkui himmeä sininen valo.
"En. Mistä löysit tämän?" Antonio kiinnostui ja alkoi tutkailemaan pientä esinettä.
"Se löytyi yhdestä aulan pöytälaatikosta." Salla kertoi. "Onko siitä mitään iloa? Pyydän. Kerro, että se voi auttaa meitä."
"Minulla ei ole hajuakaan siitä, mikä tämä on? Näyttää siltä, että se käyttää sähköä tai jotain muuta energiaa toimiakseen, mutta en näe tässä minkäänlaista akkua tai patteria. Se on käynnissä vaikka sen ei pitäisi olla käynnissä. Olen pahoillani, mutta en usko, että tästä on apua." Antonio sanoi pettyneenä ja pudotti esineen pöydälle radion viereen.
Turhautuminen alkoi taas tuntumaan huoneessa. Antonio käynnisti matkaradion miljoonannen kerran, ja niin kuin aiemminkin, siitä kuului vain kahinaa. "Helvetti!" Antonio ärähti ja löi nyrkillä pöytää. Hän ei katsonut mihin löi ja osui vahingossa pieneen siniseen laitteeseen. Pieni esine murskaantui.
"Odota." Rufus sanoi nopeasti ja kumartui radion viereen. "Kuuletteko?"
"Kuulemmeko mitä?" Salla kysyi ja nojautui itsekkin lähemmäs.
"Kahina lakkasi." Rufus sanoi. "Laita äänenvoimakkuutta kovemmalle."
Antonio tarttui pyörivään nuppiin ja käänsi sitä. "Olet oikeassa. Kahina lakkasi. Mutta..." Hän katsoi pöydälle ja näki rikkinäisen laitteen. "Voiko olla? Pyydän nyt kaikkia jumalia. Pyydän. Toimi!" Antonio vaihtoi radion kanavaa muutaman kerran, kunnes he kuulivat puhetta. He hihkaisivat innosta. Antonio tarttui mikrofoniin ja vei sen suunsa eteen. "Kuuletteko te minua?" Sallan silmissä näkyi kyyneliä. "Kuuletteko te minua?" Antonio toisti.
"Kyllä. Kuulemme." Kuului miehen ääni. "Miten te saitte meihin yhteyden? Nämä radiot eivät ole toimineet."
"Luulen, että löysimme sen, mikä estää yhteydet. Löysimme pienen sinisen laitteen, ja kun se hajosi hetki sitten, tämä yhteys alkoi toimimaan. Kenen kanssa puhun? Missä olette?"
"Me olemme Pääasemalla. Olemme odottaneet tämän radion lähettyvillä kaiken varalta. Ennen tätä emme kuitenkaan uskoneet, että saisimme yhteyttä keneenkään. Missä te olette?"
Antonio kertoi, että he olivat lähteneet maasturilla Kuun pimeälle puolelle ja olivat etsimässä keinoa saada yhteyden takaisin Maapallolle. "Saatteko te yhteyden kotiin?" Antonio kysyi toiveikkaana.
"Odota hetki. Me kokeilemme." Mies sanoi radioon ja hetkeen kukaan ei puhunut. Rufus oli toiveikas vaikka samaan aikaan epäilikin, että he eivät olleet vielä korjanneet ongelmaa. Eivät kokonaan. Sininen laite jonka he olivat hajottaneet oli liian pieni ollakseen laite, joka esti koko Kuun alueelta yhteydenpidon. Mutta, miksi he nyt saivat yhteyden Pääasemaan, jos pieni rikkoutunut laite ei ollut se, jota he etsivät?
Radion kautta kuului taas puhetta. "Olen pahoillani, mutta emme saa yhteyttä kotiin." Antonio ja Salla laskivat päänsä.
"No on tämä sentään askel eteenpäin." Antonio sanoi. "Eli nämä pienet siniset esineet estävät lähiyhteydet. Jossain on luultavasti suurempi ja tehokkaampi laite, joka estää pitkän kantaman yhteydet." Antonio pohti puoliääneen. "Jos näette omituisia sinisiä pieniä laitteita, hajottakaa ne. Se ei ehkä auta meitä saamaan yhteyttä kotiin, mutta pystymme kommunikoimaan täällä Kuun puolella."
"Hyvä on." Mies sanoi radioon. "Minä levitän tietoa täällä."
"Oletteko kuulleet ryhmästä joka meni katsomaan Moontownia? Ovatko he vielä palanneet?" Rufus kysyi.
"Ovat palanneet. Eivätkä he löytäneet sieltä ketään. Kaupunki on samanlaisessa kunnossa kuin Pääasemakin. Sieltäkään ei löytynyt ihmisiä eikä kamppailun jälkiä. Ei eläviä eikä kuolleita. Mutta ryhmäläiset mainitsivat nähneensä jossain kauempana jonkin liikkuvan maan alla. He eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä tutkimaan sitä tarkemmin."
"Hyvä." Antonio sanoi, ja kertoi nopeasti myyrmadoista. Radion toiselta puolelta kuului epäuskoinen ähkäisy. "Pysykää asemalla turvassa. Me teemme parhaamme ja etsimme sen pirun välineen, joka estää..." Antonio lopetti puheensa kesken, kun radio alkoi taas suhisemaan samaan tapaan kuin aiemmin. "Haloo? Haloo?" Antonio sanoi aluksi hiljaa ja alkoi sitten korottamaan ääntään. "Oletteko vielä siellä?" Ei vastausta. "Vittu!" Antonio huudahti ja löi radion lattialle. Siitä irtosi kulmasta palanen ja yksi nupeista vieri uunin alle.
"No, sentään me saimme heihin yhteyden edes hetkeksi." Rufus sanoi ja kumartui noukkimaan radion lattialta. "Ja tiedämme nyt mitä me etsimme."
"Mutta me emme tiedä missä se on." Antonio sanoi. "Selvästi tuonkin rikkominen toimi vain väliaikaisesti." Hän katsoi rikkinäistä sinistä laitetta vihaisesti. "Kuka tietää kuinka monta tuollaista on ympäri Kuuta. Ja kuinka monessa paikassa. Meiltä voi mennä viikkoja, ehkä kuukausiakin löytää ne kaikki."
"Emme voi nyt menettää hermojamme." Jopez sanoi. Hän oli jossain vaiheessa tullut keittiöön ja seisonut paikoillaan niin hiljaisena, että Rufus ei ollut huomannut häntä. "Tämä on enemmän alku kuin loppu. Yritä pitää hermosi kasassa. Me kaikki tarvitsemme sinua. Sinä olet ainoa, joka tietää näistä jutuista mitään."
"Olette oikeassa. Olen pahoillani." Antonio sanoi ja nojasi kyynerpäänsä pöydän pintaan.
"Miksi näytätte tuolta?" Tyree saapui huoneeseen ja kysyi. Hän näki rikkinäisen radion pöydällä ja pieniä sinisiä muovin palasia sen vierellä.
"He saavat selittää." Antonio sanoi ja nousi seisomaan. "Minä menen lepäämään." Hän sanoi ja suuntasi aulan poikki lepohuoneeseen kävelykepit käsissään.

Luku 6

Rufus opetteli käyttämään asetta Jopezin opastuksella. He olivat keränneet tölkkejä, pulloja ja tyhjiä laatikoita, joita Rufus käytti maalitauluina. Jopez opetti miten asetta pidettiin käsissä, kun sillä tähdättiin ja kertoi, mitä lihaksia jännitettiin, kun aseella ammuttiin. Sotilas painotti myös, että asetta ei tarvinnut pelätä.
Rufus tähtäsi tölkkiin, joka oli tuolilla kymmenen metrin päässä. Ulkona oli kirkasta ja kätkön ikkunoista näki valoisaan aulaan. Muut istuivat kätkön sisällä odottamassa ja valmistautumassa tulevaan matkaan.
Ensimmäiset laukaukset osuivat huti. Rufuksella meni hetki ennen kuin hän tottui aseen muotoon ja painoon. Puolentunnin kuluttua hän osui maaleihin lähes jokaisella laukauksella. "Hyvä. Olet nopea oppimaan." Jopez sanoi. "Mutta liikkuvaan maalitauluun on paljon vaikeampi osua."
"Kiitos." Rufus sanoi. "Mutta parempi tämä on kuin ei harjoittelua lainkaan." Hänellä oli neljänkymmenenviiden minuutin harjoittelun jälkeen itsevarmempi olo eikä hän enää pelännyt asetta. Hän oli valmis käyttämään sitä. Vaikka toivon mukaan he eivät tarvitsisi aseita tulevalla matkalla.
Rufus ja Jopez palasivat kätkön sisätiloihin painelukon kautta ja löysivät muut keittiöstä. Rufus, Jopez ja Salla söivät tuhdin aterian ennen lähtöä. Heillä oli edessä pitkä kävelymatka seuraavalle hologrammikarttaan merkitylle paikalle. Kun jokainen oli levännyt, syönyt ja juonut kyllikseen, he kaikki kokoontuivat kätkön aulaan. Rufus, Jopez ja Salla pukivat punaruskeat kuupuvut ylleen. Ennen kuin Salla laittoi oman kupolimaisen kypärän päähänsä, hän meni Antonion luokse ja antoi tälle suukon poskelle. "Parane pian." Salla sanoi ja kääntyi. Antonio jäi katsomaan Sallaa hämillään.
"Tavataan myöhemmin." Rufus sanoi Antoniolle ja Tyreelle, jotka jäisivät kätköön odottamaan. Antonion jalka oli niin huonossa kunnossa että hän ei pystyisi kulkemaan tulevaa kahdenkymmenen kilometrin matkaa jalan. Tyree jäi Antonion luokse siltä varalta, että Antonion murtuneen jalan kunto heikentyisi tai tulisi muita komplikaatioita.
Ulkona he avasivat hologrammikarttansa ja katsoivat niistä oikean suunnan. Jopez käveli edellä. Rufus ja Salla sotilaan perässä. Rufuksella ja Jopezilla oli molemmilla aseet käsissään. "Sanokaa heti, jos kuulette tai tunnette tärinää." Jopez sanoi. He eivät olleet nähneet ensimmäisen myyrmadon jälkeen toista, mutta Rufus epäili, että Kuussa saattoi liikkua sellaisia useampi kappale.
Lisäksi oli vielä teksti jonka he olivat nähneet edellisessä luolassa. Tekstin kirjoittaja oli sanonut, että hän oli kuullut jotain, mutta ei koskaan ehtinyt nähdä, sitä minkä hän oli kuullut. Rufus ei tiennyt oliko itsekkin kuullut saman vai oliko mielikuvitus alkanut tekemään hänelle kepposia. Välillä hän oli kuulevinaan rapinamaista ääntä, mutta käännyttyään katsomaan, hän ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa. Välillä muutkin kääntyivät äkisti katsomaan jonnekkin, mutta hekään eivät lopulta nähneet mitään.
Maisema jatkui samanlaisena kuin se oli ollut Pääasemalta lähtien. Pelkkää harmaata ja tasaista maata silmänkantamattomiin. Välillä vastaan tuli matalia ja loivia kukkulan tapaisia ja välillä kraattereita, jotka olivat luonnottoman pyöreitä. Myöhemmin he joutuivat kaivamaan valopallot esiin. Vaikka ne kiersivät heitä ilmassa, he eivät nähneet muutamaa metriä pidemmälle. Tuntui oudolla tavalla klaustrafobiselta vaikka he kävelivät ulkona autiossa tilassa. Tuntui kuin pimeys ympärillä olisi laatikko ja se puristuisi heidän ympärille.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Matkan varrella ei ollut mitään nähtävää eikä kenelläkään heistä ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa. Tunteja kului ja kului eikä matka tuntunut etenevän mihinkään. Jalkaa jalan eteen. Saman toistaminen toistamisen perään, kunnes Kuun pimeä puoli alkoi taas valaistumaan. He nappasivat valopallot ilmasta, sammuttivat ne ja laittoivat reppuihin. He eivät nähneet yhtäkään myyrmatoa, mitä Rufus piti hyvänä merkkinä. Hän ajatteli, että pian he olisivat perillä ja he saisivat vastauksia tai vähintäänkin löytäisivät jotain, minkä avulla he voisivat lähteä Kuusta ja palata kotiin. Perhe pyöri Rufuksen ajatuksissa taukoamatta.
"Tuolla näkyy jotain." Salla sanoi ja osoitti heidän menosuuntaan. Rufus katsoi ja näki pitkän matkan päässä kivirykelmän, joka oli kookkaampi kuin muut kivirykelmät, jotka he olivat siihen mennessä nähneet. "Minä luulen, että olemme perillä. Vihdoinkin." Salla hihkaisi.
"Mikä on happitilanne?" Rufus kysyi ja tarkisti oman tilanteensa. Hänellä oli happea jäljellä vielä reilusti. He ehtisivät helposti tutkia luolan ja kävelemään sen jälkeen lähimmälle kätkölle.
He lähestyivät määränpäätä ja lopulta he saapuivat luolan suulle, joka oli korkeampi ja leveämpi kuin edellisessä luolassa. Tämän luolan sisään mahtuisi ajamaan pienellä kaivajalla. He pysähtyivät katsomaan luolan suusta sisään. Luola oli aivan yhtä pimeä kuin edellinenkin. "En halua kirota meitä, mutta minulla on hyvä tunne tästä." Salla sanoi ja kaivoi esiin kaksi valopalloa. Rufus ja Jopez tekivät samoin. Pian he kylpivät taas valossa.
"Mennään." Rufus sanoi. He kävelivät jonossa vaikka olisivat helposti pystyneet kävelemään vierekkäin. Tämä tunneli oli pitkä. Paljon pidempi kuin edellisessä luolassa. Tämä tunneli jatkui ja jatkui kunnes he saapuivat suurempaan luolaan, jonne mahtuisi helposti kuulennokki. He näkivät luolassa paljon räjähdyksien jälkiä, mutta kaivausvälineitä ei näkynyt. Eikä ihmisiä.
Valopallot leijuivat ilmassa ja loivat varjoja luolan seinille. Rufus melkein astui dynamiitti pötkön päälle. Hän näki maassa suuren laatikon, jonka kanteen oli merkitty räjähdysvaara merkki. Rufus avasi laatikon kannen ja laski sen maahan. Laatikon sisällä oli kymmeniä räjähteitä, joita kaivajat olivat käyttäneet.
"Tämä jatkuu pitkälle." Salla sanoi, Hän seisoi luolan perällä ja katseli toiseen tunneliin, joka oli vastapäätä tunnelia, jota pitkin he olivat tulleet luolaan. Rufus tarkisti lähes koko luolan ennen kuin meni Sallan luokse. Siitä luolasta ei tällä kertaa löytynyt minkäänlaista kirjoitusta tai muutakaan, mikä auttaisi heitä. Pelkästään laatikollinen dynamiittia ja pienempi laatikollinen valotikkuja, jotka syttyivät palamaan, kun ne taitettiin keskeltä.
"Mitä luulet, että sieltä löytyy?" Rufus kysyi, kun Jopez tuli heidän luokseen.
"Vain yksi tapa ottaa asiasta selvää." Jopez sanoi ja tähtäsi aseellaan toiseen tunneliin, joka oli selvästi tehty räjäyttämällä aukkoja kallioon. Kyseinen tunneli oli paljon kapeampi kuin se, jota pitkin he olivat tulleet. Tunneli oli niin kapea, että heidän oli pakko kulkea jonossa.
"Mitä jos siellä on jotain vaarallista?" Salla sanoi. "Siinä yhdessä merkinnässä luki, että kaivajat osuivat kaasukammioon. Mitä jos siellä on jotain kaasuakin vaarallisempaa?"
"Jos sinua pelottaa voit jäädä tänne odottamaan." Jopez sanoi ja astui pimeään tunneliin. Kaksi valopalloa leijaili hänen yläpuolellaan kiertäen häntä.
"En varmasti jää tänne yksin." Salla mumisi ja seurasi perässä.
Tunneli vietti loivasti alaspäin ja jossain vaiheessa jyrkemmin. Tunnelia pystyi kuitenkin kävelemään eteenpäin ongelmitta. Rufus epäili, että siltä tuntuisi kävellä muinaisten pyramidien uumeniin. Yläpuolella oli monen tonnin verran kiveä ja maata. Tunneli alkoi kapenemaan entisestään, mitä pidemmälle he kävelivät.
Tunneli oli kolmenkymmenen metrin pituinen ja vietti koko matkalta alaspäin. Yhtäkkiä Jopez pysähtyi kuin seinään ja Salla törmäsi häneen. Jopez sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa ja pysäytti muut. "Katsokaa." Jopez sanoi. Rufus meni Jopezin vierelle ja näki maassa samanlaisen onkalon kuin edellisessä luolassa. Sekin oli täydellinen ympyrä ja niin syvä, että edes valopallojen valossa, sen pohjaa ei näkynyt.
"Mitä luulette, onko tuo onkalo se mihin kaivajat kaivoivat? Mikä se on? Ainakaan sitä ei ole tehty räjähteillä. Dynamiiteilla ei saa noin tarkkaa jälkeä tehtyä." Salla sanoi.
"Ehkä noissa onkaloissa on ollut kaasua, ja kaasut ovat räjähtäneet." Jopez spekuloi. "Anna minulle yksi niistä tikuista." Salla ojensi Jopezille valotikun. Jopez naksautti tikun keskeltä ja se alkoi loistamaan himmeästi. Sitten hän astui onkalon reunalle. Onkalo oli halkaisijaltaan noin puolentoista metrin mittainen. Jopez pudotti loistavan tikun onkaloon. Se putosi ja putosi eikä näyttänyt osuvan pohjaan. Tikku jatkoi putoamista niin pitkälle, että se katosi näkyvistä. "Näyttää siltä, että tämäkin reissu oli turha." Jopez tuhahti pettyneenä. "Emme löytäneet tai oppineet täällä mitään uutta."
"Se tarkoittaa, että ehkä seuraavasta paikasta löytyy jotain." Rufus yritti ajatella positiivisesti vaikka koko ajan vaikuttikin enemmän siltä, että hän ei näkisi perhettään enää koskaan.
"Eiköhän jatketa matkaa seuraavaan paikkaan." Jopez sanoi ja laski aseensa piipun kohti maata.
"Emme voi muutakaan." Rufus sanoi.
He kääntyivät lähteäkseen, kun Salla yllättäen pysähtyi ja kääntyi katsomaan onkaloa. "Shh." Hän suhisi muille. "Kuunnelkaa." Hän sanoi ja katsoi onkaloa. Salla astui muutaman askelen lähemmäs aukkoa. "Kuuletteko te tuon?"
Rufus meni Sallan vierelle ja kuunteli. Hänkin kuuli sen. Pientä rapinamaista ääntä, jota Rufus oli kuullut luolan ulkopuolellakin. Se oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulua, mistä tahansa, mutta nyt Rufus tiesi, että jokin piti ääniä. Nyt jokainen heistä kuuli sen samaan aikaan.
Rufus otti esiin samanlaisen tikun jonkalaisen Jopez oli pudottanut onkaloon ja naksautti sen hehkumaan. Rufus pudotti tikun onkaloon ja jokainen heistä kumartui katsomaan sen putoamista. Himmeä valo putosi ja putosi ja alkoi pudota jo niin pitkälle, että melkein katosi näkyvistä. Mutta sitten himmeä vihreä valo valaisi jotain. Onkalossa oli liikettä. Näytti siltä, että jokin kiipesi onkalon seinämää pitkin ylöspäin. Se oli nopea ja niin lähellä, että sen käsi kurottui ulos onkalosta ja tarttui kiinni Sallan nilkasta. Salla kirkaisi yllätyksestä ja kauhusta, kun se jokin veti jalat tämän alta. Salla kaatusi selälleen ja olento piti kiinni yhä Sallan nilkasta ja veti häntä kohti onkaloa.
Salla oli putoamassa onkaloon, kun Rufus sai kiinni hänen kädestä. Rufus joutui käyttämään kaikkia voimiaan, jotta musta nahkainen olento ei saanut vedettyä Sallaa kuolemaan. Tunneli täyttyi kovista äänistä, kun Jopez alkoi ampumaan onkalon sisään. Luodit osuivat olentoon ja olento rääkäisi. Olennon ote irtosi Sallan nilkasta, ja Rufus sai vedettyä Sallan turvaan.
Rufus ehti nähdä olennon vain pikaisesti. Se oli samaan aikaan ihmismäinen ja hyvin epäinhimillinen. Sillä oli pää, yläruumis, alaruumis, kädet ja jalat, niin kuin ihmisillä, mutta se kiipesi seinämää pitkin ylös pitkillä mustilla kynsillään kuin petoeläin. Kynsien osuessa kiveen, siitä kuului rapinaa. Himmeä vihreä valo ehti valaista olentoa vain hetken, mutta Rufus näki, että olennon iho oli mustaa ja kiiltävää kuin ihminen joka olisi juuri noussut öljykylvystä.
"Juoskaa!" Jopez huusi ja tähtäsi aseellaan onkaloon. Hän ampui muutaman sarjan luoteja onkaloon ja aseen luomat välähdykset valaisivat onkaloa. Ennen kuin Rufus ehti kääntyä ympäri ja juosta takaisin tunneliin, hän näki, että onkalosta oli kiipeämässä yhteensä kolme mustaa olentoa. Luodit osuivat lähimpään olentoon, joka rääkäisi, ja jonka ote kirposi onkalon reunasta. Luodit näyttivät tehoavan olentoon vaikka eivät hidastaneetkaan sen menoa kuin vain hetkeksi. Pian olento yritti taas kiivetä ulos onkalosta.
Rufus tarttui kiinni järkyttyneen Sallan käsivarteen ja veti hänet liikkeelle. He kaksi juoksivat tunnelia pitkin ylöspäin niin nopeasti kuin pystyivät. Jopez jäi jälkeen ja jatkoi onkaloon ampumista. Kynsien rapina voimistui. Lopulta Jopezinkin oli pakko lähteä juoksemaan tunnelia pitkin ulos.
Mustat olennot kiipesivät ulos onkalosta ja seurasivat heitä. Rufus ei ollut eläessään juossut niin kovaa. Hän ei tiennyt kuinka nopeita olennot olivat eikä uskaltanut kääntyä katsomaan tarkistaakseen. Välillä hän kuuli takaansa lisää laukauksien ääniä ja olentojen kirkaisuja. Äänet kuulostivat osittain suuren petoeläimen karjunnalta ja osittain lintujen rääkäisyiltä.
Tunneli tuntui venyvän. Rufus oli varma, että tunneli ei ollut ollut yhtä pitkä silloin, kun he olivat kävelleet sitä pitkin toiseen suuntaan. Vaikka Rufus juoksi kuinka pitkälle, tunnelin suu ei tuntunut lähestyvän. Salla pysytteli hänen perässään.
"Juoskaa suoraan luolan poikki toiseen tunneliin ja sitä kautta ulos!" Jopez huusi heidän takana. "Minulla on idea!"
"Mitä sinä aiot?" Rufus kysyi.
"Luottakaa minuun. Juoskaa suoraan ulos!" Jopez huusi ja kuului taas laukauksia joita säesti olentojen kirkaisut. Luodit aiheuttivat olennoille kipua, mutta eivät vahingoittaneet niitä kohtalokkaasti. Kolme olentoa jahtasi heitä. Ellei niitä noussut onkalosta vielä lisää. Rufus ei tiennyt, miten he voisivat selviytyä siitä tilanteesta. He eivät pystyisi juoksemaan olentoja karkuun loputtomiin ja Rufus aavisteli, että he väsyisivät ennen olentoja.
Rufus saavutti lopulta luolan ja sen toisella puolella olevan tunnelin suun ja juoksi luolan poikki pidellen kylkeään. Sitä oli alkanut pistämään. Sallankin juoksu alkoi hidastumaan, ja Rufus tarttui häntä kädestä ja veti perässään. He juoksivat tunneliin, jonka toisessa päädyssä odotti ulkoilma. Mutta, mitä he sitten tekisivät? Olennot jahtasivat heitä yhä. "Menkää! Luottakaa minuun!" Jopez huusi.
"Et varmasti uhraa itseäsi meidän takia!" Rufus karjaisi, mutta jatkoi matkaa Salla perässään. He sukelsivat tunneliin, joka oli paljon leveämpi. Hetkeen ei kuulunut ampumisen ääniä. Rufus ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan olivatko olennot saaneet Jopezin kiinni. "Enää muutama metri." Rufus sanoi Sallalle, ja he syöksyivät ulos tunnelista. Tuntui melkein vapauttavalta, kun ympärillä ei ollut enää tonnien verran kiveä.
Rufus veti Sallan perässään luolan suuaukon oikealle puolelle piiloon. Ehkä olennot jatkaisivat juoksemista eteenpäin sitten kun tulisivat ulos luolasta, eivätkä huomaisi heitä. Rufuksen teki mieli huutaa Jopezia, mutta pelkäsi kiinnittävänsä olentojen huomion.
Rufus kuuli lähestyvien juoksuaskelten äänet. Niitä seurasi voimakas ja lähestyvä rapina. Jopez ei enää ampunut olentoja. Sotilas juoksi, kunnes hänkin tuli ulos tunnelista. "Varokaa! Kohta räjähtää!" Hän huusi ja hyppäsi. Jopez kääntyi ilmassa ympäri ja heitti kolme dynamiitti pötköä tunneliin. Jopez tömähti maahan ja liukui pari metriä pölyisellä maalla pois päin luolan suulta. Samalla hän puristi käsillään päätään ja meni sikiöasentoon.
Sitten tunnelissa räjähti.
Maa tärisi Rufuksen jalkojen alla ja tunnelista lensi kivimurskaa suoraan Jopezin päälle. Pienempiä ja suurempia kiviä lenteli ja putoili maahan. Rufus pelkäsi, että kivimurska saattaisi aiheuttaa Jopezille vammoja tai aiheuttaa hänen kuupukuun vahinkoja.
Kun pöly alkoi laskeutumaan Rufus kiirehti Jopezin luokse, joka makasi maassa sikiöasennossa ja kädet kypärän päällä. "Kävikö kuinkaan?" Rufus kysyi ja kumartui sotilaan vierelle. Rufus katsoi luolan suuntaan ja näki, että sen suuaukko oli täysin romahtanut. Siinä ei ollut enää pienintäkään aukkoa, josta edes torakka mahtuisi tunkeutumaan. Olennot olivat jääneet tunneliin jumiin. He selvisivät.
"Rufus." Kuului Sallan heiveröinen ääni. Rufus kääntyi ympäri ja näki Sallan istumassa maassa ja pitelemässä säärtään. Rufus ei ehtinyt tehdä mitään, kun maa alkoi tärisemään. Tällä kertaa jatkuvasti ja tärinä voimistui tasaisesti.
"Helvetin helvetti. Ei nyt!" Rufus sanoi. "Pysy siinä äläkä liiku." Rufus sanoi maassa makaavalle Jopezille. Sitten Rufus puoliksi konttasi Sallan luokse, joka oli kypärän alla kalpea ja kauhuissaan.
"Minun lahkeeni." Salla sai sanottua raskaan hengityksen lomasta. "Se olio rikkoi lahkeeni."
Rufus tajusi tilanteen vakavuuden. "Paljonko sinulla on vielä happea jäljellä?" Rufus kysyi ja tunsi maan tärinän voimistuvan hetki hetkeltä. Ei menisi kauan, kun myyrmato olisi heidän luonaan. Se luultavasti kuuli räjähdyksen, joka romahdutti luolan suun ja tuli katsomaan, mistä oli kyse. Rufus toivoi, että Jopez pysyisi aloillaan. Voihan se olla, että myyrmato ei huomaisi häntä vaikka sotilas makasikin maassa ilman minkäännäköistä näkösuojaa.
"Happivarastot hupenevat kovaa vauhtia." Salla sanoi. "Minulla ei ole paljon aikaa jäljellä." Sallan silmiin kihosi kyyneliä. "Miksi näin piti tapahtua? En minä halua kuolla." Hän sanoi ja alkoi hyperventiloimaan, mikä ei ainakaan auttanut asiaa.
"Kyllä sinä selviät." Rufus sanoi ja yritti kuullostaa varmalta. Hän laski reppunsa maahan ja alkoi penkomaan sitä samalla, kun tärinä lähestyi. "Sinun täytyy rauhoittua. Panikoiminen vain pahentaa tilannetta." Rufus oli polvillaan maassa ja otti repusta esiin ilmastointiteippirullan. "Toivotaan, että tämä toimii." Hän sanoi ja alkoi kiertämään teippiä Sallan säären ja pohkeen ympäri peittäen, jokaisen repeytyneen kohdan lahkeesta. "Istu paikoillasi. Niin paikoillaan kuin pystyt. Ja niin hiljaa kuin pystyt. Toivon mukaan tuo mato ei tule meidän lähelle." Rufus sanoi ja istuutui Sallan viereen maahan ja nojasi selällään kalliota vasten.
Juokseminen olisi ollut turhaa. Mato oli liian nopea. Eikä heillä ollut mitään, millä harhauttaa sitä. He pystyivät vain istumaan paikoillaan ja toivomaan, että mato kulkisi heidän ohi. Ne olivat yhdet Rufuksen stressaantuneimmista minuuteista, jotka hän oli koskaa joutunut kokemaan. Hän tunsi olonsa täysin avuttomaksi. Hän tunsi hien nousevan pintaan, kun hän näki myyrmadon liikkuvan puoliksi maan alla ja puoliksi maan yläpuolella. Se suuntasi suoraan kohti heitä.
"Yritä hillitä itseäsi." Rufus sanoi Sallalle, joka oli alkanut nyyhkyttämään.
Myyrmato jatkoi lähestymistä ja suuntasi suoraan heidän luokse. Mato ryömi aivan maassa makaavan Jopezin vierestä. Maa myllääntyi sen lähettyvillä ja hetken näytti siltä, että Jopez vajoaisi myllätyn maan alle, mutta sotilas jäi makaamaan ojamaisen montun reunalle. Myyrmato ei näyttänyt huomaavan maassa makaavaa ihmistä. Sitten mato saapui aivan romahtaneen luolan suulle ja pysähtyi. Mato näytti melkein nuuhkivan luolan suuta. Se nosti suuren ja pyöreän suunsa ilmaan ja kääntyili. Se laskeutui takaisin maan tasalle ja käänty katsomaan Rufusta ja Sallaa.
Kumpikin heistä istui paikoillaan ja pidätti hengitystään. Mato oli aivan heidän edessä ja katsoi suoraan heihin. Näytti kuitenkin siltä, että mato ei nähnyt heitä. Tai ainakaan se ei ollut kiinnostunut heistä. Mato kohotti taas pyöreän suunsa ilmaan ja kääntyili. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen mato kääntyi ympäri ja lähti kaivamaan tiensä pois päin luolalta. Rufus päästi hengityksensä vapaaksi. Häntä tärisytti ja heikotti ja pää tuntui melkein kihelmöivältä.
"Onko jo turvallista nousta?" Jopez kysyi.
"Kyllä." Rufus sanoi vilkaisten vielä kerran madon perään, joka liikkui jo kaukana. "Mikä sinun happitilanne on?" Rufus kääntyi Sallan puoleen.
"En enää menetä happea, mutta sitä ei ole paljon jäljellä. Meidän täytyy mennä lähimpään kätköön niin nopeasti kuin pääsemme." Salla sanoi ja vaikutti hiljalleen rauhallisemmalta. "Mitä ne olennot tuolla luolassa olivat?" Salla kysyi ja kavahti silminnähden.
"Ei mitään hajua." Rufus sanoi. "Mutta agressiivisia ne olivat. Olisivat luultavasti repineet meidät kappaleiksi jos olisivat saaneet meidät kiinni."
"Ne olivat kammottavia." Salla sanoi. "Mistä ne ovat tulleet? Onko niitä ollut täällä aina? Kuinka paljon niitä on?"
"En osaa sanoa mitään varmuudella, mutta luulen, että kaivajat eivät kaivaneet esiin pelkästään jättimäisiä matoja." Jopez sanoi. "Luulen, että kaivajat herättivät jotain, mikä on ollut unessa ja piilossa hyvin pitkän ajan. Luulen, että kaivajat herättivät vahingossa myyrmadot ja ne mustat olennot. Se ei kuitenkaan kerro meille vielä sitä, että minne kaikki ihmiset ovat kadonneet tai mikä estää yhteyden oton Maapallolle."
"No, sentään me tiedämme nyt, että myyrmadot eivät ole niin suuri uhka kuin aluksi luulimme." Rufus sanoi. "Selvästi ne liikkuvat ja metsästävät pelkän kuulon perusteella. Ne ovat sokeita. Joten niin kauan kun niiden lähettyvillä pystyy olemaan hiljaa, ne eivät hyökkää kimppuun."
"Saitko tapettua yhtäkään niistä olennoista tuolla luolassa?" Salla kysyi.
"En." Jopez sanoi. "Mutta olen varma, että ne on mahdollista tappaa. Ainakin luodit tekivät niihin vahinkoa."
"Hyvä." Rufus sanoi. "Emme voi tuhlata aikaa. Salla tarvitsee lisää happea." He avasivat hologrammikarttansa ja etsivät sen avulla lähimmän kätkön ja lähtivät siihen suuntaan.