Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Sormus
QR-Code dieser Seite

Sormus

Sormus

Mitähän siitä nyt aikaa on, kuusi-seitsemän vuotta.
Olin keskikesän aikaan matkalla aivan pohjoisimmassa suomessa, siis lapissa. Vaeltelin kalamatkalla pitkin erämaan selkosia ja etsiskelin niin koskemattomia kalavesiä, kuin vielä noilta syrjäseuduilta saattoi löytää.

Se oli sellaista matalaa sorapohjaista rantaa jota kahlasin , koska rantatöyräältä alkoi tiheä vaivaiskoivujen ja pajujen viidakko. Oli helpompi kulkea kahlaten matalassa vedessä, kuin kompuroida sitkeässä vitelikossa.

Jo jonkun matkaa olin kulkenut rantaa, kun huomasin rantapöheikössä lähes tunnelimaisen aukon, josta kirkas puro juoksutti vettään tunturijärveen. Puron pohja oli samanlaisen karkean soran peittämä, joskin jokunen kivenmuhkura erottui soraikon seasta.
Jostakin syystä käännyin seuraamaan puroa, ja painuin tuonne rantapusikon sisään aukeavaan vehreään käytävään.

Olisinko kulkenut sataakaan metriä, kun puron rantatöyräät alkoivat kohota ja pusikko rannalta loppui, ranta muuttui harvahkoa koivua kasvavaksi.
Rantatöyräät kohosivat yhä korkeammalle ja puro kapeni ja samalla syveni, joten katsoin viisaammaksi nousta kävelemään puron varteen kuivalle maalle. Maisema muuttui ja pian puro kulki mutkittelevassa jyrkkäseinäisessä kurussa.

Olin kulkenut ehkä tuollaiset puoli kilometriä puroa seuraillen, kun mutkan takaa eteeni ilmestyi kirkasvetinen suvantolampi, lompoloksi kai ne paikalliset sellaista sanovat.
Vesi oli kirkasta ja lompolo heijasteli turkoosin sävyjä. Kuru laajeni pikku laaksoksi, jonka keskellä tuo suvantolampi lepäsi tyvevenä ja houkuttelevana. Jyrkillä rantatörmillä kasvoi vanhoja paksurunkoisia aihkimäntyjä. Ympärillä kohoavat kallioiset vaarat suojasivat paikkaa tuulilta ja antoivat männyille riittävän suojaisen kasvuympäristön.

Lompolon takana louhikkoinen koski ryöpytti valkoisena vaahtoavaa vettä suvantoon. Kosken oikealla puolen oli ehkä kymmenen - viisitoista metriä leveä ja enkä kolmekymmentä metriä pitkä hiekkaranta, joka jo lomplon toiseltapuolenkin katsottuna näytti mainiolta leiripaikalta.
Kierrettyäni tuon lampareen totesin paikan olevan todella sellainen, miltä se oli kauempaakin näyttänyt.
Pudotin rinkan selästäni ja pystytin telttaleirin. Paikka oli niin uskomattoman kaunis ja suojainen, että viihtyisin siinä varmaan useammankin päivän. Aiemmin kohtaamalleni tunturijärvellekään ei olisi liian pitkä matka ja voisihan olle, että lompolokin osoittautuisi kalaisaksi.

Päätin tarkistaa asian heti saatuani leirin pystyyn. Pian jo nakkailinkin viehettäni kirkkaaseen veteen. Katselin uistimen kieppumista ja odotin jostakin syvyyden hämäristä esiin syöksyvän kalan rajua iskua , mutta turhaan. Annoin vieheen painua lompolon syvyyksiin ja kelasin, mutta vailla toivottua tulosta. Ilmeisesti paikka olikin kalaton. Eikä tuo niin ihmeeltä tuntunutkaan. Kristallin kirkas vesi ei tarjonnut kaloille suojaa , joten ehkäpä ne olivat mieluummin tunturijärvessä, kuin tälläisen pikkupurosen lompolossa.

Katsoin, että olisi paremmin paikallaan pitää evästelytauko ja kiehautin pannullisen kahvia tuosta kirkkaasta vedestä. Siinä sitten maistelin eväspaloja ja hörppäilin kahvia, istuskellen selkä vasten tummaa kalliorinnettä. Aurinko paistoi lämpimästi ja pian alkoikin mukavasti raukaista. Ilmeisesti olin torkahtanut, kun äkkiä havahduin ja huomasin pienikokoisen äijänkäppänän istuskelevan kivenmurikan päällä aivan lähelläni. Äijällä oli kädessään tummaksi pinttynyt pahkakuksa johon hän kaatoi pannustani kahvia.
No, se ei sinänsä mikään hämmästelyn aihe ollut. Pikemminkin se oli maan tapa täälläpäin, mitäpä sitä nyt kuksallisen tähden nukkuvaa miestä herättää. Osaahan sitä kuka tahansa kahvia pannusta kaataa.

Ukko huomasi minun heränneen ja tervehti: - Kah! Herättiihn sitä senthän. Mieh tästhä kukshallisen kahvii....?

"-Joo, sanoin . - Terve vaan. Onhan sitä siinä , joten olkaapa vain hyvä ja siitä vaan.
Vieras istui kivellä ja maisteli kahvia yllättävänkin vaitonaisena. Yleensähän nämä paikalliset olivat kovia tarinoimaan, mutta tämä ei juurikaan juttua iskenyt. Arvelin kyllä mielessäni, että kyllä juttuakin vielä tulee, kunhan äijä virittää itsensä ja katsoo otollisen hetken koittaneen.

Katselin ukkoa tarkemmin ja yllättävän pienikokoinen oli tämä paikalliseksikin. Ulkoilmassa vietetystä ajasta kertoi ruskeaksi paahtunut iho kasvoilla. Leukaa peitti tuuhea hyvinhoidettu harmaa parta, Tummat silmät tuikkivat hieman ilkikurisen näköisesti kuin mustat marmorikuulat harmaitten tuuheitten kulmakarvojen alta. Jotenkin erikoisilta nuo silmät näyttivät, ja pian oivalsinkin syyn. Silmissä ei näyttänyt olevan lainkaan ihmissilmille tyypillistä valkuaista. Todellakin, kuin kaksi kimaltavanmustaa marmorikuulaa.

- Jaah, sithän ollaan kalahan lähdethy ? Jo vain, tämäh on hyvä paikka. Vain vasthan keskhi yöllä. Van odothan, kun kerron..., äijä aloitti ja kertoi aivan uskomattomalta kuulostavan tarinan.

- Kauan, kauan sitten, kun ei ihmisiä vielä näillä selkosilla ollut liikkunut, asutti näitä jänkiä nyt jo lähes unohtunut kansa. Tontut, peikot, maahiset ja haltiat. Nyttemmin tuo kansa on hiipunut lähes olemattomiin. Toki saattoi vielä joillakin syrjäseuduilla tavata tonttuja, jotka aikoinaan yrittivät sopeutua asumaan ihmisten pihapiireissä, asettuen asumaan aittoihin, saunoihin, riihiin ja talleihin. Joissa viettivät vaatimatonta hiljaiseloa autellen talojen väkeä loitsuillaan ja taikavoimillaan. Peikot painuivat syviin korpiin ja kätkeytyivät pimeisiin luoliinsa, pysytellen piilossa ihmisten silmiltä.
Maahiset jatkoivat asumistaan ja eloaan entiseen malliin, sillä niiden asumukset olivat niin erehdyttävästi tavallisten metsämättäiden näköisiä ja oloisia, ettei niitä ihmissilmin voinut toisistaan erottaa. Haltiat häpiyivät vuorten ja tunturien huipuille, joissa ne vaeltelivat näkymättöminä seitoina. Jotkut ihmiset saattoivat seitoja ajoittain havaita ja koska taikauskoisina pelkäsivät kaikkea outoa, alkoivat kantaa näille uhrilahjoja välttyäkseen henkiolentojen mahdolliselta vihalta.



Silloin joskus, kauan sitten, kasvoi ja varttui tonttujen keskuudessa neitokainen nimeltä Helky, jonka kauneudesta levisivät tarinat ympäri koko pohjoiskalotin.
Tonttukansan keskuudessa odotettiin uteliaina neitokaisen kasvua naimaikään ja sitä, kenet tuo kaunotar valitsisi puolisokseen.
Eikä kiinnostus jäänytkään pelkästään tonttujen keskuuteen, vaan niin haltiat, peikot, kuin maahisetkin odottivat suurella mielenkiinnolla kenen kohdalla onni täyttyisi.
Tietenkään ei tonttutyttö koskaan valitsisi ainakaan peikkoa puolisokseen. Sehän oli aivan varmaa, mutta täysin poissuljettu ei ollut haltian ja tontun välinen liitto.

Kiertelevistä huhuista innostuneina peikot kuitenkin uteliaina vakoilivat tonttujen asumusten seutuvilla, nähdäkseen edes vilauksen tuosta kaunottaresta.
Niinpä myös peikkokuningas hiiviskeli lähiseuduilla ja tietenkin näki tuon kuvankauniin tonttuneidon. Sen jälkeen peikko ei enää saanut mielenrauhaa, vaan päivästä toiseen käytti aikansa vain pohtien, kuinka onnistuisi neidon saamaan luolansa ja peikkojen kuningattareksi.
Ja kuukausia asiaan pohdittuaan keksikin mielestään sopivan juonen, jolla haaveensa täyttäisi.
Kaukana pohjoisessa asui vanha haltiaerakko, jolla oli ylivertaiset taikavoimat ja niitä peikkokuningas päätti käyttää hyväkseen katalan juonen avulla.

Peikko vaelsi kauan ja kauas, tuon lähes taruolennon maineen saaneen haltiaerakon asuinsijoille. Siellä hän kertoi muka haluavansa kihlata haltijan taikasormuksella ujon peikkotytön.
Taikasormusta hän tarvitsisi saadakseen neidon voittamaan ujoutensa ja sitoutumaan peikkokuninkaan puolisona hallitsemaan kuritonta peikkokansaa.
Valehdeltuaan ummet, lammet vanhalle, jo ehkä hieman höpsähtäneelle erakolle, peikko onnistui taivuttamaan haltijan antamaan lumotun taikasormuksen jolla saisi neidon rakastumaan itseensä ikuisiksi ajoiksi. Tosin sormuksen voimillakin oli rajoituksensa ja siksi se piti pujottaa valitun neitokaisen oikean käden peukaloon keskikesän keskiyön auringon loisteessa.
Sen peikko uskoi voivansa järjestää ja nyt hänen tarvisti vain odottaa keskikesän hetkeä ja siepata himoitsemansa kaunotar omakseen. Toki toinenkin seikka sormukseen liittyen vaivasi hieman peikkokuninkaan mieltä. Sormus tuli palauttaa haltialle ennenkuin keskiyön aurinko laskisi ensimmäisen kerran horisontin alapuolelle.
Ellei peikko palauttaisi sormusta sovittuun aikaan mennessä uhkasi haltia sulkea peikon ikuisiksi ajoiksi vuoreensa ja sormuksen taikavoima peikon morsiameen raukeaisi.
Kultainen sormus oli kiehtovan kaunis shamanistisine kuviointeineen ja kovin peikkokuningas sitä mieli omakseen, mutta tiesi, että se oli pakko palauttaa takaisin haltijaerakolle.

Kovin malttamattomana peikko odotti oikeaa hetkeä ja tulihan se viimein. Juhannuksen yöttömässä yössä tonttuneito keräili yrttejä, joiden vaikutus oli suurimmillaan juuri juhannusyönä kerättyinä.
Monenlaiseen rohtoon yrttejä tarvittiinkin pitkän talven varalle.

Neito kulki kedolla katsastellen sopivia kasveja, kun yllättäen pensaikosta hyppäsi suuri peikko, joka tempaisi tonttutytön pään yli paksun ja tunkkaiselta haisevan säkin. Tuskin hän ennätti edes huudahtaa hämmästyksestä, kun peikko jo pinkoi säkki selässään tonttujen mailta kohti peikkoluolia.

Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen peikko pysähtyi ja laski kantamuksensa alas. Katseltuaan tarkoin ympärilleen ja varmistettuaan, ettei kukaan ollut huomannut sieppausta ja seurannut saalistaan kantavaa peikkoa, tämä avasi säkin suuta.
Keskiyön aurinko paistoi kirkkaasti tonttuneidon silmiin hänen katsellessaan hämmästyneenä säkistä. Sieppaaja oli pysähtynyt vuolaana virtaavan puron ylittävälle kivisillalle. Koska ketään ei ollut näkyvillä, auttoi peikko saaliinsa säkistä ja kaivoi esille Vuorenhaltian sormuksen.

Aivan, kuten ei peikoille ole tarkoin selvillä oikean ja väärän ero, eivät ne myöskään osaa erottaa oikeaa vasemmasta.
Niinpä tonttutytön sieppaaja hetken emmittyään päätti varmistaa asian, olihan sormus pujotettava nimenomaan oikean käden peukaloon.
Peikko tiedusteli tytöltä, kumpi oli tämän oikea käsi ja tonttu, joka oli kasvanut ympäristössä, jossa rehellisyys oli arvossaan nosti oikeaa kättään.
Peikko, jonka yhteisössä ei juurikaan rehellisyyttä arvostettu, katsoi hetken viekkaasti tyttöä silmiin ja sieppasi tämän käden omaansa ja pujotti sormuksen vasemman käden peukaloon. Tietenkin , koska arveli joka tapauksessa tytön yrittävän huiputtaa häntä. Olisihan hän itse tehnyt niin vastaavassa tilanteessa.


Hämmästyneenä tyttö tuijotti sormusta. Kaunis ja kimaltavahan se oli, mutta kyllä hän heti ymmärsi, mistä nyt oli kysymys.
Kiukkuisena hän tempasi sormuksen peukalostaan ja paiskasi sen kuohuvaan koskeen. Ei, ei koskaan hän suostuisi peikolle puolisoksi. Ajatus oli kertakaikkiaan niin mahdoton, että täytyihän peikonkin se käsittää. Eihän sellainen liitto kertakaikkiaan ollut koskaan tullut kysymykseen, eikä taatusti tulisi nytkään.

Peikko tuijotti pelästyneenä koskeen lentävää taikasormusta, sillä se tiesi heti, ettei sormusta louhikkoisesta koskesta enää takaisin saisi.
Peloissaan ja vihaisena siitä, että sormuksen katoaminen tiesi peikolle ikuista vuoreen sulkemista, se tönäisi tonttuneidon sormuksen perään huutaen: - Ui tammukkana koskessa, kunnes haltia on sormuksensa takaisin saanut.

Ja niin tapahtui, että haltian sormukseen kätkemä taikavoima , joka oli tarkoitettu peikon yhden toiveen toteuttamiseksi, myös toteutti sen. Juuri samalla hetkellä, kun tyttö kosketti veden pintaa, muuttui hän kultakylkiseksi tammukaksi.

Vaikka peikko luuli, että hän oli onnistunut sieppaamaan tytön kenenkään huomaamatta, oli hän tullut havaituksi.
Nuori tonttupoika Larkka Himmeli oli sattumoisin havainnut säkki selässään kiirehtivän peikon ja koska arveli peikon käyneen varkaissa tonttulassa, oli hän lähtenyt seuraamaan sitä.

Larkka ehti juuri näkemään , kuinka hänen salaa rakastamansa tyttö heitti kimmaltavan sormuksen ja kuinka peikko paiskasi tytön virtaan. Kuitenkin hän oli vielä liian kaukana ehtiäkseen apuun.
Peikkokuningas havaitessaan tulleensa huomatuksi lähti pinkomaan pakoon, minkä kintuistaan pääsi. Kotikonnuilleen päästyään , se sulkeutui luolaansa, eikä siitä enää koskaan kuultu.

Tarinat tonttuneidon surullisesta kohtalosta kiirivät ympäri pohjolaa ja päätyivät myös viimein haltijaerakon korviin . Toki hän oli jo alkanut epäillä luonaan vierailleen peikon aikeiden vilpittömyyttä, koska peikko ei ollutkaan lupauksistaan huolimatta sormusta palauttanut. Niinpä hän olikin uhkaustensa mukaisesti sulkenut peikkokuninkaan luoliinsa.

Kuultuaan surulliset uutiset, haltia ymmärsi peikon tavoitteet sormuksen suhteen ja tiesi tulleensa peikon raskaasti pettämäksi.
Haltia laskeutui vuoreltaan alhaalla laaksossa virtaavaan suureen jokeen ja tarujen mukaan muutti itsensa Tenon loheksi, suureksi kojamoksi. Jos jonakin päivänä haltia kohtaisi kadotetun sormuksen, pääsisi myös tonttuneito vapaaksi peikon heittämästä loitsusta.



Hämmästyneenä kuuntelin äijän tarinointia. Ukkohan kertoi juttua, kuin jotakin satua ja kuitenkin tuntui olevan aivan vakavisaan. Kyllähän näillä pohjoisen eläjillä oli tietysti vilkas mielikuvitus ja aivan oma uskomusmaailma, mutta tämä alkoi jo liian tarumaiselta tuntua. Kuitenkin ajattelin, että antaapa ukon turista juttujaan, olihan noita toisaalta mukava kuunnella.

Omituinen vieraani jatkoi omituista tarinaansa. - Jo vain, jos satut koskestha saamaan taimenen, jolla on haltijan sormus suushaan, nin päästhä kala takaisin virthaan. Sormuksen voit othaa, se sinulle ikuisen kalaonnen tuo, kunhan et ala siithä ylpisthymahan ja liiakshi käytthämähän.

Ukko kopisti kuksaa kämmeneensä ja tuumi vielä. - Van täythyy tästhä taas jouthua jatkhamahan...
Äijä nousi yllättävän ketterästi ja lähti matkoihinsa heilauttaen vielä kättään.

Istuskelin siinä ajatuksissani ja pohdiskelin mielessäni tuota omituista lapinmiestä ja hänen vielä omituisempaa tarinaansa. Mikähän saanee ukon moisia juttuja aivan vieraalle juttelemaan, lieköhän äijä jo vanhuuttaan höperehti ja itse uskoi satuihin.

Kun siitä sitten havahduin, huomasin nukahtaneeni. Tarina pyöri vielä mielessäni, mutta nyt se tuntuikin jo niin unelta, että uskoin vain nähneeni unta koko tarinan kertojasta.
Katselin paikkaa, jossa äijän olisi pitänyt istuskella ja kyllä siinä sopiva kivenmurikka oli, mutta kuivalle hiekalle ei käynnistä kuitenkaan ollut havaittavia jälkiä jäänyt. Ranta oli täynnä juomassa käyneiden porojen sorkkien painaumia, joten yksittäistä jalan jälkeä ei siitä pystynytkään toisaalta erottamaan.
Mistä ukko oli ilmestynyt niin äkkiä ja minne hän katosi yhtälailla huomaamattomasti, kuin oli ilmestynytkin. Kyllä, unesta täytyi olla kyse, vaikka tunne vierailun todellisuudesta olikin niin voimakas.

Ilmeisesti olin nukkunut melkoisen pitkään, sillä aurinko oli painunut melkoisen alas ja pian alkaisi olla jo puolenyön ajat. Ehkäpä uni olikin ollut jonkinlainen enne ja minun kannattaisi kokeilla koskesta kalaonneani keskiyöllä.
Nyt illan hieman viilennettyä, paikka alkoi näyttää todella satumaiselta. Suvannon pinnalta kohosi valkoista usvaa, joka kerääntyi laaksoon veden yllä leijuvaksi patjaksi. Rannalla kasvavat paksurunkoiset ja matalat männyntattarat kietoutuivat sumuharsoon ja saivat satumaisen utuisia hahmoja, jotka tässä oudossa valaistuksessa näyttivät hiljaa huojuvan paikoillaan.

Aurinko ei tavannut enää lompolon pintaa, mutta puronuoman suunnasta se paistoi vielä kuohuvaan pikkukoskeen. Perhovapa kädessäni seisoin kosken rannalla ja valmistauduin heittämään vieheen virtaan. Jostakin syystä tarina pyöri mielessäni ja kosken molemminpuolin olevat kiviröykkiöt alkoivat yhä enemmin muistuttaa vanhan kivisillan raunioita.
Karistin mielessäni pyörivät ajatukset tiehensä ja sinkosin pienen taimenperhon koskessa törröttävän kivipaaden takana pyörteilevään veteen.



Perho laskeutui pehmeästi veden pinnalle ja virta alkoi kuljettaa sitä juuri haluaamaani suuntaan. Odotin jännittyneenä kalan tärppiä, jotenkin tuon unessa näkemäni äijän tarina sai minut vakuuttuneeksi, siitä, että keskiyöllä saisin koskesta kalaa.

Tärppiä ei kuitenkaan alkanut kuulua ja vilkaisinkin rannekelloani, joka alkoi osoitella keskiyön hetkiä. Kiertelin koskea perhoani nakellen , mutta kalaa ei tuntunut koskesta löytyvän. Aikaa kului ja kellokin näytti jo lähestyvän aamu yhtä , ehkä olisi aika pian kömpiä telttaan ja jatkaa kalastusta myöhemmin alempana olevalla tunturijärvellä.
Samalla hetkellä, kun kellon osoittimet tavoittivat tasatunnin yhden aikaan aamuyöstä, tuikkasi kala pintaan saman paaden alla, josta kalastuksen olin aloittanut.

Totesin, että ehkä yltäisin paikaltani sinkoamaan oman vieheeni tuikkipaikan kohdalle ja niinpä pian perho laskeutui taas kivipaaden alla pyörteilevään virtaan.
Tuskin se ehti koskettaa veden kalvoa, kun kala iski siihen voimalla. Heti tajusin, ettei kyseessä nyt ollut aivan tavanomainen pikkutammukka, vaan voimakas ja vanttera taimen.

Kala hyppi ja pärskytti vettä ja kiskoi siimaa. Tämä oli juuri sitä, mistä kalamies aina haaveilee , kiertäessään tunturipuroja perhovälineineen. Kamppailua villin ja voimakkaan kalan kanssa. Kamppailua, jossa saisi kokeilla taitojaan vapautensa puolesta taistelevan kalan kanssa.
Taimen hyppäsi korkealle pärskeiden kimaltaessa keskiyön auringon valossa, sen kyljet näyttivät hohtavan lähes kullan väreissä. Kala oli todella kaunis, varmaankin lähes parikiloinen, siis todella suuri tälläisessä purossa eläväksi tammukaksi.

Kun sitten koukkasin väsytetyn kalan haaviini ja aloin irroittaa perhoa sen suupielestä, huomasin taimenen suussa kultaisen kimalluksen. Tunsin, kuinka niskakarvani nousivat pystyyn. Nyt aiemmin illalla kuulemani tarina saikin uudet mittasuhteet, eikö sittenkään ollut kyse unesta?

Avasin kalan suun ja todella, Suussa kimalsi paksu kultainen sormus. Varmaan pari- kolme minuuttia tuijotin sormusta kämmenelläni, kun muistin äijän kertomuksesta, että taimen piti päästää takaisin koskeensa. Hetken mielijohteesta kuitenkin loikin leiriini hakemaan kameraa, täytyihän näin komeasta saaliista saada ainakin kuva muistoksi.
Nappasin kalasta muutaman kuvan. Kuvan, jossa kala lepäsi kanervikossa perhokelan vieressä. Siitä saisi hyvän vertailukohdan joka kertoisi kalan koon kuvastakin.

Nostin kalan käteeni ja päästin sen takaisin koskeen. Hetken se haukkoi henkeään vedessä ja sitten nopealla pyrstönliikkeellä syöksyi kuohujen sekaan.

Katselin sormusta kädessäni, se näytti olevan kuin pienistä kultarakeista puristettu ja siinä erottui pienenpieniä erivärisistä rakeista muodostettuja kuvioita. Sormus oli kohtalaisen pienikokoinen, vaikkakin aikalailla paksu. Se mahtui kuitenkin juuri ja juuri oikean käden pikkusormeeni, johon sen pujotin.

Eipä ollenkaan huonompi kalareissu, vaikka saaliin takaisin päästinkin. Ja mitä se ukko olikaan turissut. Sormus antaisi minulle ikuisen kalaonnen, jos näin oli, niin eipä huonompi reissu tosiaankaan.



Olipa kyseessä ollut sitten uni, tai ei, kalaonneni tuntui muuttuneen tuon tapauksen jälkeen todella erinomaisesti. Kalareissu, kuin kalareissu kavereiden kanssa, tai yksin ja lähes poikkeuksetta aina muhkein saalis osui minun kohdalleni.
Eikä niin heikkoa kalavettä ollutkaan, etten olisi saanut ainakin mainitsemisen arvoisesti saalista. Kaverit alkoivat kinuta minua mukaansa erilaisiin kalakilpailuihin, mutta niistä aina kieltäydyin. Muistin näet hyvin omituisen lapinäijän varoitukset, joiden mukaan kalaonneni saattaisi mennä, jos alkaisin liiaksi käyttää tuuriani hyötymismielessä.

Aikaa myöten kuitenkin tuo liian hyvä kalaonni alkoi myös viedä viehätystä kalastusharrastuksesta. Hyvän kalasaaliin saaminen oli kai liian helppoa ja asia alkoi muuttua arkipäiväisen tuntuiseksi. Kalastus ei enää ollutkaan niin kivaa ja mielenkiintoista.

Kävi sitten niin, että pari kaveriani sai minut innostumaan Tenon reissusta. Ehkäpä innostus palaisi, kun pääsisin yrittämään todella mahtisaalista. Tenon lohta, oikein kunnon kojamoa.

Kavereilla oli mökki vuokrattuna Tenolta ja heti ensimmäisenä iltana mökkirannassa viriteltiin kalavehkeitä tulevien öiden saalisreissuja varten.
Mökkirannan kohdalla joki oli leveä ja virta lähes olematon, varsinkin tälläpuolen rantaa, joka oli niin matalaakin, että pohjassa kumottavat kivet erottuivat selvästi pitkälle lähes puoleen väliin jokea.

Kokeillakseni kalastusvälineitäni nakkasin lohiperhon mahdollisimman kauas veteen, nähdäkseni että välineet toimivat moitteettomasti.
Siinä se oli taas, kalaonneni ja tuurini. Kun perho laskeutui sievästi tyvenelle pinnalle, sen viereen ilmestyi heti tumma, mustalta näyttävä suuri kalan evä. Ilmeisesti kala tarkkaili perhoa.

Kaveritkin huomasivat asian ja huokailivat epäuskoisesti, ettei tuo voinut olla totta. Ei tälläisessä paikassa, ei näin matalassa, eikä näin varhain illalla. Kertakaikkiaan tuo ei voinut olla se, miltä näytti.
Sillä jos tuo oli kalan evä, niin kyseessä oli todella suuri kojamo. Epäilyistä huolimatta kyseessä oli kala.
Hetken tarkkailtuaan perhoa kala painui taas syvemmälle ja potkaisi suurella pyrstöllään niin, että pintaan jäivät pyörimään mahtavat pyörteet.
Kaverit ehtivät toteamaan, että kyseessä oli todellakin kunnon kojamo, mutta ei sille perho näyttänyt maistuvan, koska se häipyi jättäen jälkeensä vain hitaasti kiertyvät "häränsilmät".

Samassa kuitenkin pinnalla kellunut perhoni imaistiin näkymättömiin ja vapa taipui huikealle kaarelle. Perhokela kiljui kuin pieni sireeni ja siimaa pakeni puolalta uskomattomalla vauhdilla.
Kiristin jarrua, sen minkä uskalsin, mutta siimaa vietiin jokeen sellaista tahtia, että arvelin kohtapuoliin sen loppuvan kelalta.

Kala pyrki vastavirtaan ja pakko minunkin oli lähteä juoksemaan pitkin kivikkoista jokirantaa perässä, muutoin siima todella pian loppuisi. Kalamiehen maineeni ja ylpeyteni kokisi kovan kolauksen, jos päästäisin ensimmäisen kojamoni pakoon.

Ravasin pitkin kivikkoista jokitörmää ja aina välillä kala jäi hetkeksi asemoimaan ja onnistuin saamaan siimaa takaisin kelalle.
Olin varmaan ainakin pari tuntia könynnyt kalan perässä, kun rannan kivikko päättyi ja vaihtui ensin soraikoksi ja pian hiekkaiseksi rantapenkaksi, joka vietti edessä olevan könkään alapuolisen suvannon syvyyksiin.
Tässä kohdin olisi hyvä paikka yrittää saada kala kuiville ja vaikuttikin siltän että se oli jo menettämässä taisteluhaluaan voimien huvetessa.

Kahlasin lähes vyötäisiäni myöten jokeen ja vedin kojamoa lähemmäs. Kelatessani vilkaisin oikean käden pikkusormessani olevaan sormukseeni ja heitin pienen toiveenkin ilmoille. Toivoen että, sormuksen tuoma kalaonni pitäisi ja ettei elämäni ensimmäinen kojamo onnistuisi minua huiputtamaan.
Nostokoukkua minulla ei ollut, eikä tuon kokoluokan kalaa haavilla olisi saanut siepattua, vaikka sellainen olisi mukana ollut, eikä ollut kyllä sitäkään.
Tiesin, lohen pyrstön olevan niin jäykkä että, sen etupuolelta saa pitävän otteen eikä pyrstö luiskahda kämmenen lävitse, joten siinä oli mahdollisuus saada kala maihin.

Vihdoin väsynyt kala suostui tulemaan lähelleni ja kauhukseni näin sen suupielessä olevan perhon jo lähes revenneen irti, vain ohuelta näyttävä nahkasuikale piti koukkua kiinni .
Varovasti ja hosumatta liu'utin kättäni kohti kalan vankkaa pyrstökolmiota ja puristin lujan otteen pyrstöevän etupuolelta.
Kala oli todella valtavan kokoinen, varovasti arvioin sen painoksi ainakin kaksikymmentä kiloa. Varmaan enemmänin se painaisi. Uupunut saaliini ei pistänyt enää vastaan, eikä suuremmin noteerannut otetta pyrstössään. Hitaasti se taivutti vartaloaan ja kääntyi hieman kyljelleen, ikäänkuin katsoakseen voittajaansa. Hetken tuijotimme toisiamme silmiin ja sitten...aivan uskomaton tapahtuma. En koskaan olisi voinut edes kuvitella kalan pystyvaä moiseen. Kala tuijotti minua ja ...iski minulle silmää.
Olin aivan ällikällä lyöty, kala iski silmää...eihän tuo voinut olla totta, eihän kaloilla edes ole silmäluomia.

Sitten tunsin kalaa pitelevän oikean käteni pikkusormessa tunteen, aivan kuin sormusta olisi hiljaa vedetty sormestani. Käänsin katseeni ja todellakin vaikka puristin tiukasti kalaa pyrstön juuresta, sormus näytti liukuvan sormestani ja pian se leijui kieppuen kohti pohjaa.
Ehdin juuri ajatella, että näin kirkkaassa vedessä pystyn kyllä löytämään sormuksen hiekkaiselta pohjalta, kun ehkä näiden yllättävien tapahtumien aiheuttama herpaantuminen kostaantui. Äkkiä kala potkaisi voimakkaasti ja otteeni irtosi. Kala pyörähti vedessä ja sieppasi kohti pohjaa kieppuvan sormuksen suuhunsa. Pysähtyi ehkä pariksi sekunniksi ja syöksyi sitten könkään alla pyörteilevii kuohuihin.

Aikaa tuosta Tenonreissusta on nyt kulunut parisen vuotta ja sanomattakin lienee selvää, että huikea kalaonneni katosi sormuksen menetyksen myötä ja on nykyisin asettunut entisiin rajoihinsa.

Äskettäin sain postia lapista. Tuolta kaukaa pohjoisesta tuli kuvapostikortti, jossa kaksi lapinpukuihin pukeutunutta ihmistä seisoi kuohuvan pikkukosken partaalla pitäen toisiaan kädestä. Tunnistin kosken kuvasta heti. Sehän oli sama pikkukoski pienen kirkasvetisen lompolon yläpuolelta, sama josta kuusi, seitsemän vuotta sitten sain komean kultakylkisen tammukan.
Toinen kortin henkilöistä oli myöskin tuttu. Sama omituisia höpissyt lapinäijä lompolon rannalta ja toinen oli pienikokoinen ja sieväkasvoinen lapinmuori, jonka kasvoista voi vieläkin päätellä hänen olleen nuorena todellinen kaunotar.

Kortissa oli lyhyt teksti:

" Terveiset Lapista.

Larkka ja Helky "


------ LOPPU ----

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Sormus 2021-05-11 16:52:57 Oriodion
Arvosana 
 
4.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 11, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Kiva tarina! Paljon aineksia oli joita tunnistin muistakin tarinoistasi, kuten leppoisaa kalastelua ja puhua pälpättävä tarinankertoja. Mutta hyvin osaat yhdistellä näitä elementtejä omiksi tarinoikseen.

Suosikkini tässä oli tuo satu tonttutytöstä ja peikkokuninkaasta. Ihan yksinäänkin olisi hyvä satu. Siinä tosin haltia taisi olla jonkun kerran myös haltijana, mutta pikkujuttuhan tuo on.

Lukiessani mieleni vaihteli sen välillä että onko 3,5 vai 4 tähden tarina, mutta tontuilta tullut kortti oli niin kiva lopetus että se pyöristi tämän ylös 4 tähteen. :)

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Sormus 2021-05-08 05:40:51 lukeva33
Arvosana 
 
4.0
lukeva33 Arvostellut: lukeva33    May 08, 2021
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

No on taas ihan viihdyttävä tarina nähnyt päivänvalon. Kun alkuun pääsi, niin hujauksessa luki loppuun. Tällainen taru vois olla tosiaan olemassa, vai perustuuko tää vain omaan mielikuvitukseen?. Yksi ainoa asia jäi ihan hiukan vaivaamaan, että onko tontut, peikot, maahiset ja haltiat siis yksi kansa? Mun mielestä olisi voinut monikossa laittaa että siellä eli monia lapinkansoja vaikka...No aika pieni tyylirikko ja ehkä vain minun mielessä. Hyvä tarina ja hyvin kuvailtuja maisemia ja kalastusta.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS