Arvostelut käyttäjältä Arska

Leppoisan letkeästi etenevää kerrontaa, johon on sopivasti löytynyt mukan pieni huumorin vire.
Joissakin kohdin lukeminen hieman karahti hiekalle kerronnassa olevan sanajärjestyksen omalaatuisuuden vuoksi. Esim.( He jatkoivat yhdessä koko perhe matkaa ja poikkesivat silloin tällöin kauppaan jos toiseenkin.)

Mukavan leppoisaa luettavaa, johon valittu huumori istuu luontevasti.

Novelliksi tämä kertomus on lyhyt, ja sisällöllisesti tiivistetty niin pieneksi, ettei varsinaista juonirakennetta ole tarinaan mahtunut. Aiheesta vamasti olisi saanut huomattavasti enemmän irti. Tässä olisi jopa erinomainen lähtöajatus mielenkiintoisen kertomuksen laatimiseksi. Kyllähän Uusi Kalmarin Unioni varmasti tuollaisella kansanäänestystuloksella syntyisi. Lähes yhtä varmasti kuin, jos kaikki satayksi prosenttia äänestäjistä olisi tukemassa esitystä.

Tulihan sitä jatkoa Hyvä!

Tumma sävy kertomuksessa ja kerronnassa jatkuu. Tekstin kuvaileva kieli kiehtoo minua. Tarinaan ja sen juoneen istuu hyvin vertauskuvallinen kerronta, jolla syvennetään tunnelmaa ja juonen surumielistä eteenpäin kulkua. Kaikki se, mitä Elinan tarinassa on edessä, pysyy vielä piilossa, ja juonen suunta on lukijalle täydellisesti arvoitus. Kiehtova ja kiinnostava arvoitus. Tummaa tarinankulkua valaisee hetkittäin muistelot ajasta, jolloin elämä vielä hymyili. Tämä luo kerrontaan omaperäisen sykkeen, jolla lukijaa koukutetaan tiukemmin sisään kertomuksen maailmaan.

Totta! mielenkiintoista pohditavaa todella.

Kysymys siitä, onko muualla avaruudessa mahdollisesti elämää, tai älyllistä elämää, on kiinnostanut ihmistä läpi historian, eikä mielenkiinto asian suhteen ole suinkaan laantumassa. Tässä vaiheessa olemme tietysti pelkän uskon varassa, tieteellistä faktaa ei asian suhteen ole pystty löytämään.

Kysymyksen voi esittää myös käänteisenä. Onko mahdollista, ettei missään muualla avaruuden äärettömyydessä olisi kehittynyttä elämänmuotoa? On ehkä helpompi uskoa jompaa kumpaa vaihtoehtoa, kuin edes ymmärtää käsitettä äärettömyys. Olemmehan maapallollamme oppineet sen, ettei mikään ole loputonta. Kaikella on alku ja loppu. Näin ei kuitenkaan ole avaruuden suhteen, se on ääretön, ei sillä ole alkupäätä, eikä loppupäätä. Ehkä niukin naukin pystymme jollain tavoin mieltämään käsitteen linnunratamme laajuudesta, joka sekin tavallisen tähtientiiraajan silmin on jo loputon. Kuitenkin sen osuus koko avaruudesta on niin olematon, ettei sitä käytännöllisesti ole olemassakaan. Eihän äärettömyyttä voi mitata sen osatekijän suhteella.

Toinen luku sitten on se, pystyykö ihminen koskaan tulevaisuudessakaan matkaamaan edes oman aurinkokuntansa planeetoille, saati sitten kymmenien-, satojen- , tai tuhansien valovuosien päässä oleviin kohteisiin. Teoriassa siihen voisi olla mahdollisuudet jollain avaruusalustyypillä, jossa ihminen eläisi samaan tapaan, kuin scifi novellissa "Troijalainen".

Joka tapauksessa uudet löydöt avaruudessa tuovat aina asian pinnalle. Onko elämää, ja jos on, niin missä muodossa, ja pystyykö ihminen luomaan kontaktin johonkin toiseen älylliseen elämänmuotoon maailmankaikkeudessa.

Mielenkiintoista.

Sitten vielä on esitettävä yksi kysymys älyllisestä elämästä: Onko sitä edes maapallolla?

Niin, filosofinen ajatelma, sanot.

Kyllä minunkin mielestäni tämä alkaa juuri filosofisena ajatelmana, mutta kuten Ryövärintytär kommentissaan näkee, vaikka ei nyt aivan samoja sanoja käytäkään. Tässä on jotain poikkeuksellista, joka vie sisällöllistä sanomaa yllättävään suuntaan. Ainakin minun lukiessani tätä. Se, että runo lähtee viemään lukijaansa mukanaan suuntaan, jota ei oikeastaan osannut odottaa, on mainio lisäpiirre, joka on ominaista juuri huumorille.

Tuo kohta, jossa epäilään aarteen jo mahdollisesti löytyneen, on siis käänne, johon kulminoituu runon yllättävyys. Johdonmukaisena tarinakulkuna olettaisi juonen etenevän niin, että kaivaja myöntää, ettei sitä aarretta sittenkään löytynyt.

Tässä kohdin siis ajatus on kuljettanut kynää vahvasti, ja mielestäni tuo viimeinen säe, jossa aarre osoittautuukin selkeästi muuksi kuin odotetuksi, on jatkoa tuolle yllätyksellisyydelle. Runon loppu laskeutuu pehmeästi myöntymykselle. Aarre on löytynyt, muttei sittenkään tuo sitä löytämisen riemua, ainakaan heti. Ehkä sitten joskus myöhemmin.

Hei, tämä on hyvä! Todella helppolukuista ja eelävää kerrontaa, jonka mukana liukuu huomaamattaan sisälle tarinan tunneelmaan.
Surumielinen perussävy kulkee lukijan matkassa jo ensimmäisistä lauseista, syventyen tarina n myötä sen edetessä loppuunsa. Tai oikeastaan en näe tarinan vielä loppuneen siihen, mihin teksti loppuu. Itse tarina jää vielä elämään, ja ikään kuin odottamaan jotain isompaa käännekohtaa juoneen.

Kerrontasi ja tapasi viedä kertomusta eteenpäin on perussävyssään yksilöllisen omaperäistä. Tuo persoonallineen ilmaisukieli luo jostakin syystä myös haastavan tilanteen kommentoinnille, mikä ei suinkaan ole huono asia. Pystyt luomaan mielenkiintoisen sykkeen tarinasi sisälle, eli tarinasi elää ja hengittää.

Tuosta arvostelusta lyhyesti: Yhden tähden leikkasin siksi, että jäin kaipaamaan kertomukseen lisää sisältöä. Lisää sisältöä siihen, ettei kertomuss mielestäni vielä olisi välttämättä ollut lopussa. Mitä kaikkea vielä mahtoikaan olla Elinan edessä, minne tarina vielä olisi voinut lukijansa viedä?

Kiitos tarinoistasi.

Tuo on sisäistä itsetutkiskelua. Oman elämäfilosofian etsimistä, tai enneminkin sen perussteellisempaa järjestelyä. Vanhenemme, tunnemme sen, mutta emme siihen voi vaikuttaa muutoin, kuin hyväksymällä se eteen tulevana totuutena. Vaikka ei se tule mistään, se on ollut läsnä aina, nyt vain huomaamme sen. Ja mikä siinä on parasta. Juuri se, että sisäisesti tunnemme yhä itsemme niistä samoista seikoista, joita liitämme nuoruuteen. Tuot esiin upeasti näkemyksiäsi ja ajatuksiasi. Seurattuani tekstejäsi Kirjoittaja.fi sivuilla, en tunne yllättyväni.

Huumori on taitolaji, ja näin hautajaistunnelmaan istutettuna siinä varmasti on haastetta. Hienoista ironiaa haistan tuon oudon kaverin kohdalla. Raapaleessa on kyllä särmää vähintään tarpeeksi, ellei jopa enemmänkin.
Mitä huumoriin tulee, sen yksi perustehoista liittyy yllättävyyteen ja sitä ei raapaleen yhteenvedossa puutu. Karusta aiheesta huolimatta, ja juuri särmikkyyden ansiosta hienoa työtä.

Aika kivasti pyörii sun runomyllysi vesiratas lyriikan virrassa. Kevyttä hyväntuulista ilmaisua, josta en löydä tunnelman raskasmielisyyttä hakemallakaan. En kyllä hakenut.

Runosi kulkee menneen kuvassa, pohtien tehtyjä päättömyyksiä, ja niiden vaikutelmia. Oliko kaikki niin viisastakaan? Onko ihminen nurinpäin niin kaunis katseltava. Itseasiassa, toisin kuin runosi antaa olettaa, juuri nurinpäin ihminen näyttää kauneimmalta. Ei ehkä fyysisesti niin persiillään. Nurinpäin niin, ettei piilota mitään itsestään, ei vedä roolia, johon ei kuulu. Eli on niin oma itsensä, kuin vain nurinpäin ollessa voi.

Luen tätä runoasi niin, että tämä on palautuma lapsuuteen, tai ainakin muistelo lähelle sitä. Aikaan ja hetkeen, jolloin on ollut tärkeää tehdä vaikutus toiseen. Jälkeenpäin sitten on noussut esiin ajatus siitä, menikö hieman överiksi.
Voi olla, että tulkintani on pahastikin pielessä, mutten ryhdy sittenkään "helistelemään niitä kulkusia". Tämä runo toimii minulle siinä tunnelmassa, jonka löysin liimaamaan palaset yhteen.



Tottakai jokainen meistä haluaa ensiksi sen hyvännäköisen. Mutta on osattava nähdä se nurinpäin oleva oikeinpäin.

Nyt minulla ei ole perusteita jättää kommentistani pois arviointia, kute Kissanhännässä tein, joten tähtiä sataa.

Kiitos letkeän hauskasta runostasi.

Aivan ensimmäiseksi mietin onko kolme liian vähän vai laitanko neljä tähteä. Päädyin sitten päässäni ( en päissäni ) päätymään tuohon neljäntähden. Perustelut: jaloviinan maksimi on kolme tähteä. Tämä menee jo selvästi laatukonjakkeihin.

Aivan toiseksi mietin, voiko jossakin päin posti olla noin ajoissa, mutta lienee niin, että se onkin kokolailla myöhässä.

Runossasi värisee talvinen kylmyys kaikessa kuutamoisessa kipakkuudessaan. Riskinotto runoudessa aina kannattaa, onnistu se tai ei. Onhan melkoinen riski lähteä yön pimeyteen aamutossuissa. eikö ne ole hiivatin liukkaaat.

Runosi sisältää myös herkän kuvailun yksinäisyydestä, joka puskee päälle aina pahimmin juuri yöaikaan. Yksinäisyys, se on kylmyyttä sielulle, ei siinä auta Ainot, tai Reinot. Tuskin ne jäiset polttopuutkaan.

Ja sitten vielä. Postilaatikkokin huutaa tyhjyyttään, mutta kannattaa se käydä katsomassa vaikka keskellä yötä. Jos siellä nyt kuitenkin sattuisi olemaan se sielualämmittävä kirje. Odotettu viesti, joka sytyttäisi liekkeihi ne sielun jäiset pölkyt. Kyllä sitä sitten lipsuttelisi liukkailla aamutosuilla, vaikkeivat ne juurikaan lämmitä. Tuskin sitä silloin edes huomaa.

Aivan erinomainen runo, jossa on niin syvään rakennettu tunnelma, että minulta ainakin kesti muutaman lukukerran, ennen kuin upposin.