Arvostelut käyttäjältä Oriodion

Tämähän oli suorastaan Orwellilainen visio tulevaisuudesta. Laskisin melkeinpä enemmän scifiksi kuin fantasiaksi?

Tykkäsin kyllä tästä ideasta. Tai siis en tykännyt. Tykkäsin kirjoituksesta, mutta en todellakaan tykkäisi jos tuo toteutuisi oikeassa maailmassa! Onneksi ei olle ihan siinä pisteessä vielä! :D

Ainakin tämä herätti ajatuksia. Se on hyvä. Vähän olisi ehkä voinut pohtia eettisiä näkökulmia asiaan, vaikka toisaalta ihan tyylikästä olla ottamatta asiaan kantaa ja jättää se lukijalle. Toimi kyllä mun tapauksessa.

Jonkun kuvaavamman nimen olisin ehkä koittanut keksiä novellille. "Markkinoilla" ei hirveästi kerro mistä on kyse, eikä niin houkuttele klikkaaman. (Vaikka toisaalta kyllä inhoan nykyajan klikkiotsikoita!) Onneksi kuitenkin klikkasin.

Ihan kiva tulevaisuusspekulaatio. Kieli oli oikein hyvää. Mutta vähän enemmän sisältöä olisin kaivannut tarinaan. Mekaaninen kärpäsrobotti salamurhasi Länsi-Venäjän presidentin, siinä oikeastaan kaikki. Mielestäni tätä olisi voinut kehitellä pitemmälle, rakentaa jonkinlaisen mielenkiintoisemman tarinan tämän idean ympärille.

Tämä oli vähän sekavaa luettavaa.

Alun ongelma on ennenkaikkea se että kerronta hypähtelee henkilöstä ja paikasta toiseen ilman kummoisia selittelyjä, eikä siinä millään meinannut pysyä kärryillä, ja jos näillä on joku yhteys toisiinsa niin se ei oikein tullut selväksi. Myöhemmin käytetään ihan liian iso osa tarinasta matkaan alamaailman kaupunkiin, siinä ehti pakostakin tylsistyä.

Tärkeitä asioita pitäisi kertoa paljon enemmän, nyt lukija ei millään pysy mukana kaikesta missä mennään. Mikä on Kuoleman meri/järvi/virta? Vain nimi merelle/järvelle/virralle? Miksi alamaailmalaiset muka on niin pahoja että niitä pitäisi tappaa? Mun ainakin kävi heitä sääliksi, ja alkoi raivostuttaa että ylämaailmalaiset noin vain tulivat heitä lahtaamaan! Alamaailman johtaja oli toki vähän ikävän oloinen otus, mutta muuten ei juurikaan perusteltu sitä että mikä muka oikeuttaisi ylämaailmalaisia kuvittelemaan olevansa jotenkin parempia ja voivansa tappaa vihollisiaan. Ja mitä se tarkoittaa että ylä/alamaailmalaiset alkavat muuttua toisikseen jäätyään toistensa vangeiksi? Entä miksi Narville sitten ei käynyt näin? (Kun hän ilmeisesti vain teeskenteli ja oli pian urkkimassa alamaailman johtajan salaisuuksia?) Ja ihan sellainenkin perusasia että mitä nuo leetit ja jakat on? Ovatko ne ihmisiä ylipäätään? Vain nimitys ylä/alamaailmaa asuttaville kansoille, vai peräti ihan eri lajeja? Tämäkin jäi vähän epäselväksi.

Hahmot ei myöskään olleet kovin mielenkiintoisia, eikä heistä selvinnyt hirveän paljon. Alussa mainittiin Narvista joku ennustus, että hän olisi valittu tai jotain. Mikä tämän pointti oli? Lopussa Narvista tuli myös jonkinlainen legenda. Miksi? Itse en nähnyt Narvissa mitään kovin erityistä, mitä nyt ilmeisesti oli ihan hyvä taistelija. Ja lopultahan ylämaailmassa ei edes tiedetty kuka heidät pelasti?

Jos johonkin näistä esittämistäni kysymyksistä olikin vastattu tekstissä niin pahoittelut, mutta silloinkaan ei ainakaan hirveän hyvin ollut nostettu asiaa esiin.

Vähän pisteitä siitä että tässä maailmassa sinänsä voisi olla potentiaalia olla ihan mielenkiintoinen, jos se avattaisiin lukijalle kunnolla, ja kieli kohtalaisen hyvää, vaikka tekstiin jonkin verran virheitä olikin jäänyt.

Hyvää tekstiä jota oli ilo lukea. Kuvailu oli hyvää ja pysyi koko ajan kärryillä missä mennään.

Aika perus tarina, soturi pelastaa ystäviä pulasta ja tappaa kasapäin vihollisia. Ei siis mitenkään huono, tällä irtoaa 4 tähteä, 5 vaatisi vielä mielenkiintoisemman tarinan. Tässä tykkäsin eniten Baasinsasista - mielenkiintoiselta vaikuttava henkimaailman pahis. "Epäsuotuisaa"-toteamus oli loistava tapa voittaa vihollinen (väliaikaisesti?) mutta silti antaa vaikutelma että kyseessä on paljon voimakkaampi henki jota ei lopullisesti noin helposti nujerreta. Ehkä jotain lisäinfoakin olisi tästä hengestä voinut antaa.

Tää oli hauska ja omaperäinen pikku kertomus. Tarinan olisi voinut kertoa ilman päänsisäistä ääntäkin, kun se oli mukana vain prologissa ja epilogissa, mutta itselleni Möreä oli kyllä suosikkini koko tarinassa. Ja se toimi mielestäni hyvin, ettei täysin avattu mistä on kyse. Oliko Livia vain pahanlaatuinen skitsofreenikko, vai... Tykkäsin myös nimestä Livia Larsson!

Tekstikin oli hyvää, kirjoitusvirheitä ei juurikaan. Tämä kohta kuitenkin pisti silmään: "Noin kolmekymmentä ihmistä oli ainoastaan pelastunut Pompeijista." Olisi selkeämpää sijoittaa "ainoastaan" lauseen alkuun.

Tämän ongelma on että tässä kerrotaan koko ajan mitä tapahtuu, mutta ei että miten ja miksi. Emberlaine sitä. Emberlaine tätä. Taustoja ei juuri kerrota, niin lukijan on vaikea saada juurikaan kiinni mistään. Tapahtumat vain lätkitään päin naamaa ilman mitään selityksiä. Juonikaan ei ole kovin omaperäinen, eikä tässä mitään kovin kummoista tapahdukaan. Emberlaine ei halua naimisiin ja joku tyyppi joka ilmeisesti osaa taikoakin vie hänet pois. Ei anneta kuitenkaan mitään syytä miksi näistä tapahtumista olisi sen kummemmin välitettävä.

Kirjoitustyyli vielä korostaa tätä. Kaikki lauseet on hyvin lyhyitä. Tämä voisi ehkä toimia lasten prinsessasatuna, mutta itse en saanut tästä paljonkaan irti.

Tarinan pääidea, eli miten aatelistyttö ei halua noudattaa tiukkaa etikettiä, iskee ainakin itseeni hyvin, samoin tykkään ajatuksesta tuulen hallitsemisesta. Mutta teksti itsessään on jotenkin turhan hätäilevää, ja kaipaisin vähän syvyyttä hahmoihin. Tässä ei hirveästi muuta saa heistä irti kuin että äiti haluaa Chelsean elävän etiketin mukaan ja Chelsea taas ei. Jos siis päätät jatkaa tarinaa, niin esimerkiksi seuraavia olisi mielenkiintoista nähdä siinä:

-Enemmän taustoja: esimerkiksi miksi äiti kokee etiketin niin tärkeänä, mihin se vaikuttaa hänen elämässään, onko jotain muita henkilöitä joiden silmissä äiti haluaa heidän perheensä näyttäytyvän etiketin mukaan elävinä aatelisina? Entä onko äidin ja Chelsean välisessä suhteessa mitään muuta kuin tuo kiistä etiketin noudattamisesta?

-Mistä Chelsean tuulenhallinta-taito on peräisin?

Jännä otus tuo Sunnuntai... millainenkohan lienee kaikessa sunnuntaisuudessaan...

Hyvin kirjoitettu, mystinen tarina. Varmaan jännä fiilis Dysenkolla kun kaikkien noiden vuosikymmenten jälkeen alkaa vähän ymmärtää Sunnuntaita, mutta ei sitten kuitenkaan varsinaisesti... Hyvin käytetty elämä. Ehkä olisi vähän enemmän voinut vielä avata Sunnuntain todellista luontoa.

Hauska ja vauhdikas tarina. Jotain pientä kritiikkiä:

Monet asiat ratkesivat aika helpon oloisesti, esimerkiksi sopiva turvabunkkeri sattui juuri kohdalle ja kirjaston salahuoneesta sattui löytymään just sopiva kaiken ratkaiseva nappi.

Salakieltä purettaessahan Samuel ehdotti heti oikeaa koodia, eli joka toista kirjainta. Miksei se toiminut, kuin vasta myöhemmin "kemianopettajan" ehdotettua samaa?

Aikamuoto hyppeli tarinassa. Eli välillä "minä teen jotain" ja välillä "minä tein jotain". Olisi helpompi lukea jos se pysyisi koko ajan samana.

Lukemista helpottaisi myös jos olisi enemmän kappalejakoja.

Yksi virhe löytyi: "Osoitan pientä, smaragdin näköistä kiveä hänen ranteessaan ja Samuelkin kumartuu tutkimaan sitä. “Onko Samuel alien?�, hän kysyy kauhuissaan." Tässä kai Samuel kysyy kauhuissaan että onko Jesse alien?

Mutta kokonaisuutena oli ihan hauska lukea. (Vaikkakin ehkä itse luokittelisin tämän enemmän fantasiaksi kuin scifiksi.)

Luin kaikki 7 tähän astista osaa enkä jaksanut arvostella jokaista erikseen niin tämä on jonkinlainen yhteenveto niistä.

Aihe ei ole itselleni kovin kiinnostava kun en hevosista mitään ymmärrä, mutta teksi itsessään on ihan ok-tasoista. Alku oli ehkä vähän tylsähköä, ja joissain luvuissa on vähän turhan paljon kohtauksia missä ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta mielestäni tarina on parantunut edetessään. Ja vaikuttaa siltä että nyt se vasta on oikeasti kunnolla alkamassa.

Hahmot on ihan hyviä, ja ehkä mielenkiintoisinta on noiden tyttöjen väliset suhteet. Ja tietty tuo susi-homma, vaikka siitä olisin kyllä kaivannut lisää infoa. Nyt tarinassa tuodaan esille tuollainen koko Kiiran elämän mullistava tieto, mutta sitä ei hirveästi käsitellä. Varmaan Kiira kuitenkin kävi asiaa läpi aika paljon enemmänkin kuin vain totesi itsekseen että "Jaha, minä olen siis puoliksi susi. Cool."

Ehkä hauskin yksityiskohta oli kun Kiira pohti että olisi voinut mainita kavereilleen että on susi, ja samantien Kristiina huutaa "Susi!" Hetken jo luulin että jaha, nytkö Kristiina on joku ajatustenlukija. :D